EI-VALKOINEN GLOBAALI ENEMMISTÖ SAKINHIVUTTAA SUOMALAISLAPSIA MONIKULTTUURISISSA KOULUISSA

Viime päivinä Yle uutisissa on kauhisteltu alakouluissa esiintyvää kiusaamista. Yle kertoi asiasta jo pari päivää sitten ilmestyneessä uutisessaan Harvinainen väkivallanteko Vantaan Kytöpuiston koulussa – yksi alakoululainen loukkaantui välitunnilla. Vantaan tapaus on kieltämättä pöyristyttävä, sillä sekä tekijät ja uhrit ovat vielä nuoria alakoululaisia. Yle:

Vantaan Kytöpuiston koululla on tapahtunut ikävä ja vakava väkivallanteko, jossa loukkaantui yksi oppilas, Vantaan kaupunki tiedottaa. Kuudesluokkalaisten oppilaiden väkivalta tapahtui viime viikon tiistaina välitunnilla.

Koululle kutsuttiin ambulanssi ja väkivallanteon kohteeksi joutunut oppilas sai ensihoitoa. Koululle kutsuttiin myös poliisi tutkimaan tapahtunutta.

Julkisuudessa on liikkunut tieto, jonka mukaan yksi pahoinpitelijöistä olisi kuristanut uhria. Poliisi ei ota kantaa kuristamiseen.

Ensimmäisen uutisen jälkeen Yle on käsitellyt asiaa taajaan, mutta yhdessäkään julkaistussa jutussa ei ole otettu esiin Kytöpuiston koulun monikulttuurisuutta, joka pitkälti selittää kiusaamisen dynamiikan. Tämä on ymmärrettävää, sillä koulun rehtori Maarit Hosio on aiemmin retostelut, kuinka monikulttuuri on oppilaitokselle valtava voimavara. Hosion mainospuhe on näkynyt myös uusien opettajien rekrytoinnissa.

Eilen Yle nosti tapauksen johdosta esiin opetusministerin tviitin, jossa hän tuli tahattomasti tunnustaneeksi, tosin täsmällistä syytä kertomatta, yhteiskunnan epäonnistuneen koulumaailmassa: Kuudesluokkalaista lyötiin ja potkittiin vantaalaisessa alakoulussa – Opetusministeri Andersson: yhteiskunta on epäonnistunut lasten oikeuksien turvaamisessa. 

Hänen mukaansa jokainen kiusaamistapaus tarkoittaa, että yhteiskunta on epäonnistunut lasten oikeuksien turvaamisessa.

Lisäksi Andersson kertoo Twitterissä, että kaikki eduskuntapuolueet aikovat kokoontua yhdessä luomaan ohjelmaa kiusaamisen ehkäisemiseksi.

Opetusministeri Andersson on aivan oikeassa siinä, että yhteiskunta on epäonnistunut suomalaislasten oikeuksien turvaamisessa. Tähän ovat syynä Anderssonin kaltaiset petokselliset poliitikot heidän päästettyä maahan aggressiivisia ulkoeurooppalaisia, joiden jälkeläiset nyt terrorisoivat koulujamme. 

Äänen lausumaton tosiasia on, että suurin osa koulujemme väkivallan ja muun kiusaamisen lisääntymisestä johtuu lähtökohtaisesti sopeutumattomien rotumuukalaisten määrän kasvusta. Toisaalta lastentarhoissa vuosikymmeniä sitten aloitettu suomalaisuuden alasajo ja "kansainvälisyyskasvatus" on johtanut siihen, että suomalaislapsilla ei ole enää terveeseen ryhmäidentiteettiin sitoutunutta halua puolustaa kaltaisiaan toisin kun kouluihin väkisin ängetyillä etnisesti kutsumattomilla vierailla. Suomalaislapset on atomisoitu yksinäisiksi kännykkäänsä seuraaviksi nynneröiksi, joilta puuttuu uhan kohdatessa ryhmähenki. 

Sen sijaan rotumuukalaisille on opetettu aina rotuylpeyttä ja kulttuuris-uskonnollista ylivaltaa, vaikka todellisista kulttuurisaavutuksista ei olekaan olemassa juuri mitään empiiristä näyttöä. Jos olisi, heidän vanhempansa olisivat älyllään ja ahkeruudellaan rakentaneet kotimaihinsa hyvinvointivaltiot eivätkä luikahtaneet tänne elämaan kiittämättömästi muiden siivellä.

On silti turha syyttää muukalaislapsia kouluissakin havaittavasta epäonnistuneesta monikulttuurikokeilusta. He ovat vain globalisoituneen poliittisen "eliitin" pelinappuloita tuhoon tuomitussa utopiassa. Järkkymätön usko diversiteettiin ja taikauskoinen käsitys pakotetun tasa-arvon hyvää tekevästä voimasta ovat jatkuvasti voimistuvan konfliktin lähtökohdat. Vasta kun näistä vahingollisten idioottien levittämistä virheellisistä päähänpinttymistä luovutaan, voidaan rauhaa rakentaa sekä Eurooppaan ja että muualle maailmaan. 

                                                 **********************************

Yle Radio 17.9,2020 klo 09.15, Journalisti Johanna: Miksi kukaan enää uskoo valkoiseen ylivaltaan?

Valkoisuus on joillekin ihmisille aivan erityinen juttu. Mistä on tullut ajatus, että valkoinen ihonväri nostaa ihmisen ylemmyysasemaan, jota on puolustettava? Miksi tieteen edistymisestä huolimatta puhe roduista elää edelleen sitkeänä? Journalisti Johanna on Johanna Korhosen toimittama ohjelmasarja. Äänisuunnittelija on Pentti Männikkö ja tuottaja Katri Henriksson. Kuuntele ohjelma täältä.

Tämän postauksen avanneessa koulumaailman monikulttuurisuutta käsitelleessä kirjoituksessa tuotiin esiin mitä yhteiskunnallisia seurauksia on biologisesta todellisuudesta nousevan rodullisen identiteetin systemaattisella mitätöimisella. Kysehän ei ole mistä tahansa yhteiskunnasta, vaan valtioista, joissa "hallitseva" enemmistö, alkuperäisväestö, on manipuloitu luopumaan etnisestä identiteetistään ja siten sukupolvia jatkuneesta oikeudestaan omaan etniseen kotimaahansa. 

Kansalaisten enemmistön halveksumassa kulttuuriliberaalissa nomenklatuurassa (mm. toimittajat)  ei kuitenkaan tuomita kategorisesti kaikkea etnosentrisyyttä. Siksi heidän suustaan ei juuri koskaan kuulla tuomitsevia lausuntoja juutalaisten, japanilaisten, tiibetiläisten, zimbabwelaisten ym. rodullisesta itsepuolustuksesta. He eivät myöskään vaadi Japania tai Israelia ottamaan diversiteetin nimissä miljoonia mustia afrikkalaisia maahansa, koska se olisi kulttuuri-imperialismia. Niin ikään kellään heistä ei ole rohkeutta vaatia afrikkalaisen pitämistä japanilaisena vain siksi, että tämä on jollain keinolla onnistunut pääsemään nousevan auringon maahan. Mutta silloin kun kutsumaton kongoidi astuu Eurooppaan ja Suomen maaperälle, "intelligentsijalta" löytyykin kummasti julkeutta vaatia tulijan pitämistä suomalaisena, jos tämä vain haluaa sellaiseksi identifioitua. Muuttujat muutettuina: sama laki ei pädekään kaikille.

On jokseenkin hirtehistä, että laatujournalistina ylpeästi esiintyvä Johanna Korhonen rääpii viimeisimmässä ohjelmassaan valkoista identiteettiä, vaikka juuri hänet tunnetaan pahamaineisena seksuaalivähemmistöjen identiteettipoliitisena nillittäjänä aina oikeusasteita myöten. Vaikka journalistien arvostus huitelee jossain juristin ja velanperijän välimaastossa, Korhonen on valinnut ohjelmansa nimeksi Journalisti Johanna. Aikaisempi ohjelman nimi Valkoista valoa meni viime vuonna vaihtoon, koska muotiaatteita seuraava Korhonen ilmeisesti kavahti siinä esiintynyttä sanaa valkoinen. Ohjelman nimen muuttumista voi arvuutella, mutta koskaan ei pidä aliarvioida niin sanotun edistyksellisen väestönosan etnomasokistista hypersensitiivisyyttä tietyissä sanavalinnoissa. 

Vasemmistoliberaaleja besserwissereitä lukee kuin avointa kirjaa. Kun Korhonen ohjelmansa alussa kertoi lastenvaunuja työntävästä nuoresta suomalaisnaisesta, jonka t-paidassa luki White Trash Mom – Valkoisen roskaväen äiti – tiesi välittömästi, mistä intersektionaalisen feministin kenkä tällä kertaa puristi. Itseironisesta haukkumanimestä huolimatta Korhosta ärsytti t-paidassa se, että alaluokkainen nainen kehtasi tuntea ylpeyttä syntyperästään, jonka hän puki muotoon: "Vaikka ei mitään muuta oltaisi, ollaan kumminkin valkoisia". 

Keskiluokkaisen pseudoakateemisen (evoluutioteoria ja genetiikka selvästi hakusessa) journalistin mielestä alaluokan valkoisilla ei saisi olla mitään yhteisesti jaettua ylpeyttä, varsinkin, jos se sotii pienen hallitsevan luokan monikulttuuri-ideologiaa vastaan. Heillä on ilmiselvästi sydämetön halu riistää valkoiselta köyhältä se viimeisinkin positiiviseksi koettu aito identiteetti, jotta sen tilalle voidaan istuttaa merkityksetön samaistumishalu massaviihteen pallopelijoukkueisiin tai aisankannattajuus mustien "tähtien" edessä. Ainoastaan totalitaristinen globalisti-egalitaristi voi pitää ajatusrikollisena sellaista, joka ei halua muuta kuin elää kaikessa rauhassa kaltaisensa väestön parissa.

Miksi Korhonen sitten näkee ongelmallisena vain valkoisten etnosentrismin, vaikka kaikilla kulttuureilla ja etnisyyksillä on poikeuksetta tapana nähdä oma yhteisönsä ylivertaisena? Taustalla lienee rasismin kieroutunut muoto, jossa se kohdistetaan itsetuhoisesti omaa rotua kohtaan. Tämä taas juontuu eurooppalaisten keskuudessa syntyneestä universalistisesta ajattelusta, jonka ylläpitämiseksi valkoisten saavutukset pitää eri tekosyillä esittää huonossa valossa, jotta abstraktissa "ihmiskunnassa" havaitut tosiasialliset erot saadaan näyttämään olemattomilta. 

Vastaavasti tasa-arvokiihkoilijat eivät ole huolestuneita mustan ylivallan harjoittajista, koska ymmärtävät sanomattakin, ettevät nämä väitteillään uhkaa vakavasti tasa-arvoideologian haurasta perustaa. Tasa-arvoa vastaan sotii sekin, että universalistiset ja egalitaristiset filosofiat ovat syntyneet vain valkoisten keskuudessa, jolloin niitä voi pitää osoituksena paheksutusta valkoisesta ylivallasta.

Korhosen kaltaiset globalistien hyödylliset universalisti-idiootit rehvastelevat mielellään "syvällisesti ymmärretyllä" tasa-arvoidelogiallaan, mutta tuntevat samalla ylemmyyttä niitä kohtaan, jotka eivät jaa heidän taikauskoaan. Tätä voi pitää narsistiseen erottautumiseen tähtäävänä vanhakantaisena luokka-ajatteluna, joka on paradoksaalisesti kääritty tasa-arvoideologiaan. Journalisti Johannan tämänkertaisen jakson retoriikkassa viestittiin kanssaliberaaleille paljon muutakin, mutta silti kaikessa kuului sama omahyväinen oikeassa olemisen varmuus, joka erottaa hänenlaisensa Hyvät Ihmiset väärinajattelevista.

Toimittajan yksipuhelun punaisena lankana toimii eri muodoissa toistettu hokema rotukäsityksen vanhanaikaisuudesta ja sen kumoutumisesta "jo sata vuotta sitten". Liberaalien retoriset keinot ihmiskunnan  geneettisen erilaisuuden kiistämiseksi, rotudenialismissa, ovat tylsämielisyydessään kerta toisensa jälkeen samat kuin nojatuolitutkijoilla vuosisata sitten. Myös Korhonen on noukkinut ohjelmaansa täkyn sieltä täältä, mutta kokonaisuutena hänen rotudenialisminsa on vielä kömpelömpää kuin Ylen "tiedetoimittaja" Anniina Walliuksella, jonka roduttomuusopista Yle Watchissa on kirjoitettu mm. artikkelissa Ylen hämärät rotuopit. On huvittavaa, että journalisti Korhonen kahlaa läpi samoja latuja kuin Wallius sanoessaan:

Uudemman ymmäryksen mukaan ihmirotuja ei ole olemassa" (...) maapalolla elää vain yksi ihmislaji, Homo Sapiens. Ihmislajin edustajilla on kyllä hyvinkin erinäköisiä ulkonäköpiirteitä, mutta ne ovat vain pintaa: aivot, verenkierto, ruuansulatus, happiaineenvaihdunta ja muut elintoiminnot ovat kaikilla Homo Sapienseilla aivan samat. Sydämien, keuhkojen, liikuntaelinten ja aivojen samankaltaisuudet ohittava kirkkaasti sen, että Homo Sapiensit ovat keskenään jonkin verran eri näköisiä. 

Aivot, verenkierto, ruuansulatus, happiaineenvaihdunta ja muut elintoiminnot ovat toimintafunktioiltaan pitkälti samoja jopa eri lajeilla, mutta se ei tee niistä silti samanlaisia. Journalisti Johannan olkiukko-argumentilla voidaan toki jymäyttää tosiuskovia, joiden mielestä  evoluutio ei ole vaikuttanut ihmispopulaatioiden tiettyihin ominaisuuksiin lainkaan, vaan ainoastaan ulkonäköön. Se, ettei hän viittaa mihinkään erityisiin tutkimuksiin puolustakseen kantaansa vaan puhuu ylimalkaisesti "uudemmasta ymmäryksestä", on toki ymmärrettävää. Kirjoituksessa "Ylen hämärät rotuopit" annetaan tiedelinkit, jotka kertovat, etteivät ihmislajin erot ole pelkkää pintaa, vaan suurimmat eroavaisuudet löytyvät juuri erityisistä inhimillisistä piirteistä:

Ihmispopulaatioiden erojen redusoiminen pelkästään merkityksettömään mutta huomiota herättävään ihonväriin kuuluukin vain tasa-arvofundamentalistien retoriikkaan. Sen tarkoituksena on tietenkin viedä huomio pois muista paljon olennaisimmista rotueroista kuten testosteronitasosta, promiskuiteetista, yleisälykkyydestä, temperamentista, tunteiden säätelystä, itsehillinästä ja epäitsekkyydestä.

Saattaa olla, että Korhosen "uusin ymmärrys" on peräisin tieteelliseksi huijariksi osoittautuneelta paleontologi Stephen Jay Gouldilta. Yle Watchin kirjoituksessa Koneen säätiö palkitsee suomalaisuuden mitätöijän, Yle myötäilee sivutaan liberaalin valtamedian ylistämää Gouldia, joka syyllistyi tiedevilppiin ajaessaan tasa-arvoideologiaansa:

Kohukirjassaan Gould väittää, että ihmispopulaatioden kallojen kuutiotilavuuseroja (eli aivojen kokoeroa) tutkineet Samuel George Morton (1799–1851), Louis Agassiz (1807–1873) ja Paul Broca (1824–1880) olisivat perustaneet löydöksensä metodologiseen virheeseen tai jopa harkittuun tieteelliseen huijaukseen. Vaikka liberaalimedia ymmärrettävästi ylisti kirjaa, se sai tiedeyhteisössä heti tuoreeltaan kovaa kritiikkiä, jota kuvaa osuvasti Harvardin yliopiston bakteerifysiologian professori Bernard D. Davis artikkelissaan "Neo-Lysenkoism, IQ and the press" (The Public Interest, 1983).

Sittemmin jopa vasemmistoliberalismin tunnetuin lippulaiva, New York Times, on joutunut tunnustamaan Gouldin virheet ja ideologiset sokeat pisteet. Valitettavasti Suomessa tällaista itsekritiikkiä ei ole näkynyt, vaan esimerkiksi Helsingin Sanomat on näihin päiviin asti puolustanut Gouldin epätieteellistä ideologiaa. Ei siis ihme, että maamme humanistinen lukeneisto on edelleen täysin pihalla siitä, mitä luonnontieteet ja niiden apuna olevat deduktiiviset tieteet paljastavat ihmisten älykkyyden perinnöllisyydestä, sen mittauksesta sekä ihmispopulaatioden (genettisten klusterien so. "rotujen") erilaisuudesta.

Korhosen retorisen harhautuksen keihäänkärkenä on puhe valkoisesta ihonväristä ikään kuin eri maantieteellisten populaatioiden jo silmin nähtävät erot olisi redusoitavissa pelkkään ihonväriin. Jokainen voin kontollaan asettaa rinnakkain kuvan albiinoneekeristä ja valkoisesta eurooppalaisesta ymmärtääkseen, että ulkonäön suhteen ihonväri on itse asiassa hyvin vähäpätöinen ero. Ihonväristä kuten "valkoihoisista" puhuvat lähinnä toimittajat, jotka yrittävät uskotella suurelle yleisölle ihmisten eroavaisuuden löytyvän vain triviaalista ihonväristä. Toimittajat ovat löytäneet hengenheimolaisia pääasiassa evoluutioteorian hylänneiden sosiaalitieteiden tutkijoista. Yksi tunnetuimmista tämän alan poleemikoista Suomessa on sosiologi Lena Näre, jonka pyrkimys kumota populaatioerot ei perustu muuhun kuin moraaliseen tuohtumukseen "rasisteista".

Geneettisesti merkitsevät erot löytyvät esimerkiksi mitattavasta yleisälykkyydestä, jonka tuloksia egalitaristit eivät ole kyenneet kiistämään. Korhonen jättää tämä kysymyksen kokonaan käsittelemättä, vaikka materiaalista tuskin on pulaa kuten YouTubesta löytyvä aikoinaan Ylessä esittety professori Tatu Vanhasen haastattelu. Sen sijaan Korhonen näkee eron vain ihonvärissä ja suuremmissa geneettisissä eroissa hän viittaa pelkästään valkoisten parin prosentin neandertalinihmisen perimään, joka puuttuu Saharan eteläpuolisilta mustilta. Samalla hän unohtaa kuitenkin kertoa, että neandertalilaista perimää löytyy myös aasialaisilta, mikä asettaa mustat erilleen muusta ihmiskunnasta. 

Ohjelmassaan hän on silti valmis väittämään, että valkoisten eurooppalaisten menestys ja varallisuus perustuu historialliseen sattumaan, jonka vuoksi esimerkiksi mustat olisivat yhtä hyvin voineet hallita maailmaa. Todennettujen kognitiivisten kykyjen ja havaittujen kulttuurisaavutusten perusteella tämä olisi hyvin epätodennäköistä, josta kertoo jo se, että Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset eivät keksineet itsenäisesti edes pyörää saati luoneet korkeakulttuuria kirjoitettuine kielineen. Tämä selittää myös sen, miksi he eivät löytäneet maailmaa vaan maailma löysi heidät. 

Toinen Korhosen ohjelmassa käytetty retorinen hämäys on puhe valkoisesta ylivallasta, joksi hän ilmiselvästi katsoo kaiken nationalismin riippumatta mitä siinä sanotaan eri populaatioista, niiden eroista ja arvosta. Journalisti Johanna niputtaa valkoisen identiteetin puolustamisen Hollywoodin kuvastoon kuuluvaksi punaniskaiseksi klaanilaisuudeksi ja päätyy johtopäätökseen, jolla hän samaistaa todennetun eriarvoisuuden kuten eri populaatioiden kiistattomat psykometriset äo-mittaustulokset litteä maapallo -teoriaan:

valkoinen ylemmyys on auttamattoman vanhentunut idea. Se on ideana vähän samaa tasoa kuin idea maapallosta litteänä lättynä.

Valtamedian toimittajat kutsuvat jopa tavallisia patriootteja valkoisen ylivallan kannattajiksi, vaikka ääritapauksissakin kyse on vain halusta valkoisen yhteisön itsesäilytykseen ilman sen kummempaa tarvetta ylivaltaan. Tälläisessa uutisoinnissa media käyttää retorista olkikukkoa, jonka avulla terve kansallisen itsesuojelu rinnastetaan rodullisen ylivallan harjoittamiseen. Jos tätä logiikkaa noudatetaan johdonmukaisesti, tiibetiläisiä isänmaanystäviä on pidettävä tiibetiläisen ylivallan kannattajina.  Tai jos asuntooni tunkeutuu kutsumattomia ihmisiä, pitäisikö silloin oikeutettua itsepuolustusta kutsua oman kodin ylivallan harjoittamiseksi? 

Niin sanotut liberaalit katsovat kansallisvaltion ylläpitämisen ja säilyttämisen olevan normaalia politiikkaa Aasiassa ja Afrikassa, mutta valkoisten harjoittamana he pitävät sitä psykopatologisena oireena kuten professori Kevin MacDonald kuvaa asiaa osuvasti tutkimuksessaan The Culture of Critique: An Evolutionary Analysis of Jewish Involvement in Twentieth-Century Intellectual and Political Movements. 

Jutustelunsa puolivälissä Korhonen aloittaa matalamielisen puoluepolitikointinsa tölvimällä inhokkina pitämiään perussuomalaisia miespoliitikkoja (lesbofeministiltä tämä on tuskin sattumaa). Esimerkiksi kansanedustaja Ville Taviota hän pitää vasemmistomuodikkaasti kulttuurirasistina, koska tämä ei katso orjuuden ja naisten sukupuolielimien silpomisen sallivien kulttuurien olevan yhtä arvokkaita kuin ne kieltävä eurooppalainen kulttuuri. 

Ohjelmansa loppupuolella journalisti on harmistunut laajalle levinneestä ajatuksesta kansanvaihdosta, jonka on väistämätön seuraus vapaasti jatkuvasta maahanmuutosta. Kansanvaihtoteorian kannattajat ovat kuulemma huolissaan siitä, että sadan vuoden päässä Suomessa ei puhuttaisikaan suomea vaan arabiaa ja somalia. Tähän Korhonen vastaa mielestään nerokkaasti, että "'äidinkieli ei ole geneettinen ominaisuus vaan opittu taito", jonka vuoksi väestönvaihdosta huolestuneiden pitäisi puhua kielten opetuksen puolesta niin huoli hälvenisi. Väestön erilaisuus kuitenkin huolettaisi edelleen, mutta tämäkin olisi turhaa, koska "Kalevalaa pystyy lukemaan ruskeillakin silmillä". 

Toimittaja esittää siis vakavalla naamalla suomalaisen kulttuurin ja mielenmaiseman pysyvän tismalleen samanlaisena vaikka maata asuttaisivat vain kongolaiset. Yhtä lailla voitaisiin olettaa, että japanilaisten vaihtaminen Australian alkuasukkaiisin tekisi Japanista tulevaisuudessa samankaltaisen mitä se on nyt. Uskottavaa? Populaatioiden radikaalissa muuttamisessa (Stalin anyone?) on se ikävä piirre, että sen voi tehdä vain kerran. Talousjärjestelmän voi vaihtaa tai korjata monta kertaa, mutta egalitaristien idealistien kokeilun epäonnistuttua vahinko on peruuttamaton. Diversiteetti vähenee ja kulttuurit muuttuvat päälle vyöryvän populaation kulttuuripyrkimysten näköisiksi. Tällöin suomalaisen väestön vaihtuminen suomea puhuviksi afrikkalaisiksi ei säilyttäisi Suomea, vaan muuttaisi maan ennen pitää tyypilliseksi afrikkalaiseksi, jonka hirveyttä afrikkalaiset sieltä pakenevat...

"Valkoiseksi roskaväeksi" tulemisessa on Korhosen mukaan kysymys pelosta, jonka vuoksi köyhtynyt valkoinen amerikkalainen yrittää koota arvokkuutensa rippeet ja pitää meteliä siitä, että on kaikesta kurjuudestaan huolimatta sentään valkoinen. Toimittajan yksilöpsykologisiin ennakkoluuloihin ei mahdu, että suurin osa ihmisistä haluaa elää kaltaistensa parissa  ilman sen kummempaa antipatiaa muita kohtaan. Tätä Korhonen pitää globalisoidussa maailmassa kuitenkin mahdottomana ikään kuin ihmisvirtojen kulkeutuminen mantereelta toiselle olisi ihmisistä riippumaton luonnonlaki tai ilmiö kuten sade. 

Ratkaisuksi "valkoiselle roskaväelle" toimittaja ehdottaa globalistienkin suosittelemaa keinoa: antautumista. Tosin Journalisti Johanna käyttää kiertoilmaisua "sopeutuminen", mutta käytännössä se tarkoittaa luovuttamista, aisankannattajuutta, rajallisten resurssien antamista hymyssä suin vieraspopulaatioiden vapaamatkustajille. 

Aivan lopussa esitetyssä tasa-arvon korkeaveisussa kuului oikeastaan kaikki se mikä on länsimaisessa sivilisaatiossa vialla. Korhonen on tyyppiesimerkikki humanistisesta korkeakoulutetusta vasemmistoliberaalista, jolla on uskomaton kyky valehdella itselleen silloin  kun empiirinen todellisuus ja ruusunpunainen idealismi ovat ristiriidassa.

POLITISOITUNEIDEN TUTKIJOIDEN HARJOITTAMAN PROJISOINNIN ANATOMIAA

"Poliisi!....täällä maalitetaan", tiuskaisi Teemu Tammikko 
os. Sinkkonen luettuaan Yle Watchin jutun.

Tutkijan arvovaltaa tarvitaan lähinnä fysiikan kaltaisissa luonnotieteissä selittämään maallikoille universumin ilmiöitä. Sen sijaan yhteiskunnassa totuudet ovat pitkälti hallitsevan järjestelemän määrittämiä ja ne muuttuvat aina kun järjestelmä vaihtuu. Näin kävi esimerkiksi sosialismin kohdalla. Vielä 1970-luvulla sosialistimaat uskoivat totuuksiensa järkähtämättömyyteen, mutta niihin luotettiin myös hämmästyttävän paljon länsimaissa, eikä ainoastaan sosialistien keskuudessa. Vasta kun reaalimaailma löi suoraan kasvoille, alkoivat muotiaatteita seuraavat massat kaikota sosialistien joukoista. Niin sanotut puhuvat päät eli mediassa näkyvät yhteiskuntatieteilijät eivät perinteisesti ole kumouksista juuri hätkähtäneet, vaan ovat muina miehinä kääntäneet takkia ja alkaneet saarnata vaikkapa uskoa länsimaisen liberaalidemokratian erehtymättömyydestä.

Vuoden 2008 talouskriisin jälkeen liberaalidemokratia on joutunut aiheuttamiensa ongelmien vuoksi puolustuskannalle. Järjestelmästä hyöytyvät ja sitä puolustavat tahot eivät tietenkään halua tunnustaa virheitään, vaan he projisoivat ne muualle. Järjestelmäkriisin tihentyessä demokratian irvikuvaksi muuuttunut liberaalidemokratia on tarvinnut lisää uskonsotureita, jotka puolustavat hallitsevaa nomenklatuuraa viimeiseen palkkapussiin asti. Nykyhegemonian intressien äänitorvena työskentelevä turkulainen Ylen toimittaja Merja Niilolan pitkä agendauutinen Tutkija: Some-raivo on uusi väkivallan muoto – Milloin ihmiset unohtivat, miten toisia kohtaan käyttäydytään? käyttää punaisessa yliopistossa marinoituneita asiantuntijoita, joiden vastaukset voisi napata suoraan NPC-pelirobotin meemeistä.

Ei ole sattumaa, että vasemmistolaisuudestaan tunnettu toimittaja Niilola käyttää juttunsa pääinformanttina Ulkopoliittisen Insituutin (UPI) vanhempi tutkija Teemu Tammikkoa. Vaikka nimi ei heti soittanut kelloja, kommenttien tyyli vaikutti jotenkin tutulta. Pieni salapoliisityön Yle Watchin arkistoon paljasti, että Tammikko onkin entiseltä sukunimeltään Sinkkonen. Nimenvaihdokseen on voinut vaikuttaa homoavioliiton kaltainen sivilisäädyn (sic) vaihtuminen, mutta todennäköisempi syy on Sinkkosen joutuminen naurunalaiseksi asiantuntijalausunnostaan, jonka Yle julkaisi jutussaan Totta vai ei: onko turvapaikanhakijoiden joukossa Isis-terroristeja? syyskuussa 2015.

Samaan aikaan hän kirjoitti Ulkopoliittisen Instituutin sivuille reteästi, että ISIS-järjestön väittäminen uhaksi on  vihaviesti, jota levittää vain paranodi äärioikeisto. Kun islamistijärjestön vähättely kävi mahdottomaksi, Tammikko os. Sinkkonen poisti vaihvihkaa tekstin UPI:n nettisivulta. Internet ei kuitenkaan unohda, joten lainaamme hävitetyksi uskotun tekstin erästä mehevää kohtaa vanhasta Yle Watchin kirjoituksesta:

Esimerkiksi satu Punahilkasta heijastaa hyvin tänä päivänä esiintyvää tarinaa pakolaisten joukossa Eurooppaan soluttautuvista terroristeista. Siinä päähenkilönä on pieni tyttölapsi (jopa kliseisen tyypillinen ”viaton uhri”), jonka kaikin mahdollisin tavoin paha ja iljettävä susi (ei siis ihminen, vaan jihadistinen terroristi) haluaa syödä (räjäyttää ilmaan, ampua, katkaista pään ja raiskata, järjestyksen ja tyylin saa vapaasti kuvitella itselleen sopivaksi). Sadussa susi naamioituu isoäidiksi (pakolaiseksi), jota Punahilkka tulee auttamaan (tässä mielessä Punahilkka heijastelee myös visiota sinisilmäisistä ”vihervasemmistolaisista suvakeista”) ja kysyttyään suurista silmistä ja hampaista (kännyköistä, Niken lenkkareista) joutuu lopulta suden syömäksi (visio Islamista, joka tuhoaa eurooppalaiset arvot ja kulttuurin massiivisen maahanmuuton ja terrorismin myötä).

Huvittavaa Tammikon os. Sinkkonen venkoilussa on se, että aluksi hän väitti ettei terroristeja ole tulossa Eurooppaan, mutta nimenvaihtamisen myötä hänestä tulikin käden käänteessä terrorismin torjunnan asiantuntija! 

Tammikolle terroristisesta väkivallasta ei vieläkään tule mieleen islamistit, vaan Niilolan kirjoituksen alussa hän tekee selväksi, että väkivallan mahdollisuus syntyy kabaalin äärioikeiston sanomisista:

Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Teemu Tammikko sanoo, että päivä päivältä kärjekkäämmäksi käyvä puhe on yksi väkivallan muoto.  

– Väkivalta on löytänyt uusia foorumeita sosiaalisen median kautta. Some tekee mahdolliseksi poliittiseen väkivaltaan kuuluvan viholliskuvan rakentamisen ja sen helpon levittämisen.

Tammikon näkemys on silkkaa harhauttamista, koska hallitsevaa luokkaa edustava valtamedia rakentaa itse viholliskuvaa niistä muista, demonisoiduista äärioikeistolaisista. Tämä jos mikä jakaa kansaa, joka lienee median lietsoman vastakkainasettelun tarkoituskin. Vastaavasti poliitikot ovat takoneet kiilaa kansalaisten väliin tuottamalla maahan elintasosiirtolaisia, joita enemmistö suomalaisista vastustaa.

Terrorismin tutkijoissa näyttää vilisevän kummallisen paljon järjestelmää nuoleskelevia konformisteja  ja opportunisteja, jotka ovat päässeet pitkälle omaksumalla maan virallisen liturgian. Tutkija Leena Malkin näkemykset ovat rinnastettavissa Tammikon arvioihin, jotka perustuvat poliittisen johdon kannattamaan ideologiaan ja silkkaan mutu-pohjaiseen päättelyyn:

Myös terrorismin tutkija Leena Malkki sanoi hiljattain Sunnuntaisuomalaisen haastattelussa, että Suomessa on kehittymässä väkivallan mahdollistava ilmapiiri. Haastattelu on julkaistu mm. Kouvolan Sanomissa ja tästä pääset maksulliseen juttuun. Malkki sanoo, että ihmisten jaottelu eriarvoisesti "meihin ja muihin" on puhetta, jonka takana on halu oikeuttaa poliittinen väkivalta.

Tuleeko tutkija Malkille mieleen, miksi kansallisvaltiot ja rajat ovat ylipäätään olemassa? Mitä muuta kansallisvaltio on kuin erottautuminen muista, liitto, jonka tarkoitus on edistää oman ainutlaatuisen yhteisön hyvinvointia. Rajojen ylläpitäminen on an sich väkivaltaa, mutta niin on myös rajojen luvaton ylittäminen! Paljon hehkutettu monikulttuurikin voi toimia vain tältä perustalta. Jos taas uskotaan sosialistisesti kaikkien olevan meitä, miljardit siipeilijät voisivat tulla vapaasti saalistamaan kansakuntien sukupolvien ajan rakentamaa hyvinvointia. Vapaiden rajojen päätepisteenä on kantokyvyn romahtaminen ja kehittyneiden maiden muuttuminen yhdeksi suureksi Afrikaksi.

Vihan ja väkivallan suhdetta Suomessa tukinut Teemu Tammikko os. Sinkkonen taas näkee kuin tyhjästä syntyneen vihan olevan ilkeämielisten tahojen eli nationalistien keino vaikuttaa ihmisten poliittiseen käyttäytymiseen:

– Se on poliittista väkivaltaa, vaikkei fyysistä väkivaltaa käytetäkään. Niin sanotuissa maalituskampanjoissa useampi ihminen hyökkää vihaisilla tai uhkaavilla kommenteilla. Halutaan viestiä samalla muille: jos kommentoitte samalla tavalla, myös te joudutte kohteeksi.

Toki vihapuhetta on ollut aina eri muodoissa, Tammikko jatkaa. Mutta nyt voidaan sosiaalisen median kautta rakentaa aiempaa helpommin laajalle leviäviä viholliskuvia. Viholliskuvat ovat tärkeitä poliittisessa väkivallassa, tutkija muistuttaa.

Edelleen: Tammikko kaataa vain itselleen. Kyse ei ole mistään whataboutismista kun vertaa millä volyymilla valtiovalta vaikkapa Ylen avulla voi luoda geopoliittisia ja sisäpoliittisia viholliskuvia oman agendansa ajamiseen ja katsoa samalla, mikä mahdollisuus tavallisella kansalaisella on vaikuttaa Internetissä. Tarpeen tullen juuri korruptoituneella valtiovallalla on suurimmat resurssit käyttää väkivaltaa toisinajattelijoita vastaan (mm. sananvapauden ja kokoontumisvapauden kieltäminen), verrattuna netin kriitikoihin, jotka sattuvat arvostelemaan virallisen väkivaltakoneiston lakeijoita.

Pitkään Yle-vuodatukseen oli valittu vielä kolmaskin "asiantuntija", luultavaksi antamaan lisäuskottavuutta selvästi idelogisesti värittyneelle tendenssijournalismille. Viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari vinkuu maalittamisesta, lausumattomana toiveena saada totaalinen nettikielto tietyille ihmisille:

Viestivyöryn maalitauluksi voi nykyään joutua kuka tahansa. Kohteena voi olla kokonaisia ammattiryhmiä. Suut halutaan suppuun esimerkiksi poliisilta, syyttäjiltä, tutkijoilta, toimittajilta, vanginvartijoilta tai vaikkapa Kelan virkailijoilta.

Some-tuhot ovat toisinaan myös silkkoja vahinkoja. Viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari sanoo, että syy maaliksi joutumiseen voi olla sekin, että ihminen on vain väärässä paikassa väärään aikaan.

Vallankäyttö näyttää muutoinkin kiinnostavan haasteltuja. Tutkija Teemu Tammikko pitää somea vaarallisena, koska karvalakkikansa voi vielä toistaiseksi laukoa mielipiteitään muitten luettavaksi kuten toimittajat suurilevikkisissä lehdissään:

Tutkija Teemu Tammikkoa on kiinnostanut sosiaalinen media nimenomaan harkitun vallankäytön aseena. Toiminta, jossa ohjatulla hyökkäyksellä nakerretaan yhteiskunnan peruspilareita, instituutioita ja valtioita.

– Hyökkäykset kohdistuvat varsinkin mediaan. Nähdään, että media on vallankäytön väline. Väitetään myös, että oikeus, syyttäjälaitos ja poliisi ovat politisoituneet.

Näin sanoo systeemin mies, joka pitää itsestään selvänä lähtöoletuksena median hyväntahtoisuutta, rehellisyyttä, tasapuolisuutta ja objektiivisuutta. Vain valtamedialla pitäisi olla oikeus ohjata tiedotuskampanjoillaan väärin ajattelevaa kansaa. Siksi mediaa, syyttäjälaitosta ja poliisia arvosteleva kansalainen ei voi olla muuta kuin pahantahtoinen rasisti, Venjäjän trolli tai muutoin vainoharhainen, joka ei ymmärrä omaa etuaan.

Tutkija Teemu Tammikko kertoo kärjistyneen populismin keinovalikoimasta. Siihen kuuluu huolen nostattaminen siitä, että yhteiskunta on mätä, myös politiikka on mätää ja valta on ainoastaan eliitillä.

Eikö näin sitten ole? Vai onko valta sittenkin Saarijärven Paavolla ja Pihtiputaan mummolla? On jotenkin surullista, että järjestelmään hirttäytynyt mies ei kykene muuhun kuin näin alkeellisesti väsättyihin olkiukkoihin.

Aggressiivisen verkkovaikuttamisen yleistyminen viittaa tutkija Teemu Tammikon mukaan myös järjestäytyneeseen vihaviestien tehtailuun. Hän arvioi monien valtioiden olevan tässä tehtailussa mukana. Propagandaa pusketaan ainakin Venäjältä. 

– Euroopassa on tahoja, jotka koettavat nakertaa Euroopan järjestelmää itsessään. Venäjän tiedustelupalvelu on ylläpitänyt erilaisia keinoja, joilla pyritään vaikuttamaan sosiaalisessa mediassa. On esimerkiksi valetilejä, joilla pyritään luomaan mielikuvaa, että jotakin asiaa tukee laaja joukko.

Tulihan se Venäjä sieltä pienen alkulämmittelyn jälkeen! Tammikon asiantuntijuus tässä asiassa on samaa luokkaa kuin Venäjää kaikesta maailman pahuudesta syyttävällä "Yle-asiantuntija" Janne "Rysky" Riiheläisellä. Nato-innokkuudesta tunnetun Ulkopoliittisen Instituutin äänitorvi ei kai voisi muuta väittääkään. Jos uskoisimme UPI:in, hybridivaikuttamisen monopoli olisi vain Venäjällä. Sitä vastoin liberaalidemokraattista hyvyyttä puolustava Yhdysvallat on tunnettu nimenomaan siitä, ettei se hyväntahtoisuudessaan halua vaikuttaa mitenkään muiden maiden asioihin. Siis mikäli uskomme Ylen lailla UPI:in asiantuntijaan.

UPI:n vanhemman tutkijan puheista jää päällimmäisenä mieleen vankkumaton usko nykyisen valtiovallan demokraattisuudesta, avoimuudesta ja nöyrästä halusta palvella kansalaisten tahtoa. Tämän kritisointi ja puhe hallitsevasta eliitiistä on pelkkää äärilikkeiden (lue: äärioikeiston) ilkeää pyrkimystä häiritä hyvin toimivaa yhteiskuntaa:

Samaa metodia käyttävät monet ääriliikkeet. Päämäärä on luoda epävarmuutta yhteiskuntaan ja epäluottamusta “hallitsevaa eliittiä” kohtaan.

Väliotsikon "Sananvapaus ei anna oikeutta sylkeä toisen päälle" alla päästään vihdoin perusteluihin, joilla sananvapaus ja epämiellyttävä totuus voidaan kieltää lakiteknisesti. Vipuvartena käytetään koodisanoja maalittaminen ja rasismi: 

Hyökkääjät vetoavat sananvapauteen ja oikeuteen esittää poliittista kritiikkiä. Mutta keinovalikoimaan kuuluvat myös valheet, huhujen levittäminen ja vääristely. 

Edellinen väite on väärä yleistys, jossa puheena on muutaman satunnaisen nettitrollin häirintä. Nämä toimivat kuitenkin oivallisina tekosyinä tulenaran poliittisen kritiikin kieltämiselle. 

Tammikon ironisesti mainitsema poliittinen elitti on juuri se taho, joka käyttää suojakilpenään Euroopan ihmisoikeusistuinta ikään kuin sen sana olisi jumalallinen auktoriteetti. Tosiasiassa Euroopan ihmisoikeusistuin on pelkkä liberalismin tasa-arvototalitarismin käsikassara:

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, ettei esimerkiksi rasistisilla ilmauksilla ei ole sananvapauden suojaa. Professori Päivi Korpisaari sanoo, että sanavapauteen vetoamalla ei voi talloa toisen ihmisen perusoikeuksia.

Suomessa amerikkalaistyyppistä  juristivaltiota ajava Lakimiesliitto on innokkaimmin ajamassa sosialistimaista tuttua lainsäädäntöä, jossa virkamiesten väärinkäytöksiä ja yhteiskunnan ylemmän kerroksen (nomenkaltuuran) tabuina pitämien järjettömyyksien kritiikki halutaan kriminalisoida. Itä-Euroopassa ja Suomessa 1970-luvulla puhuttiin neuvostovastaisuudesta, nyt orwellialaisen uuskielen sanastoon on juurrutettu termi "maalittaminen", jonka ovat lanseeranneet julkiseen käyttöön vasemmistojournalistien riveistä nousseet faktantarkastajat. Siksi ei ole yllättävää, että juuri toimittajakunta otti termin nopeasti arkikäyttöön:

Muun muassa Lakimiesliitto on kiirehtinyt tuomareihin, syyttäjiin ja poliiseihin kohdistuvan maalittamisen kriminalisointia. Nyt laki ei sano maalittamisesta yhtään mitään.  

– Kun joku nostaa ihmisen tikunnokkaan tarkoituksenaan, että muut ihmiset alkavat lähettää tälle viestejä, eivät lähetetyt viestit yksittäisinä ole useinkaan rangaistavia. Häirikköviestiryöppyjen alkuunpanijaa ei saada syytteeseen ja tuomittavaksi.

Toimittaja Anniina Walliuksen tapaan Merja Niilola ottaa esimerkiksi maalittamisesta punavihreän ylikomisario Jari Taposen tapauksen. Se käy ainakin Niilolalle todisteena systemaattisesta ja hirvittävästä maalittamisesta:

Helsingin poliisin ylikomisario Jari Taponen on tehnyt rikosilmoituksen kansanedustaja Ano Turtiaisen (ps.) tviitistä, jossa Turtiainen luonnehtii ylikomisarion kuuluvan "munattomaan nillittäjäryhmään". Kansanedustaja puolusti tviittiään sillä, että sananvapaus tarkoittaa "...vapautta sanoa mitä tahansa".

Niilola ei tietenkään paljasta tapauksen taustasyitä ja sen yleistä absurditeettia, jota tapaa lähinnä huumorintajuttomissa totalitaristisissa valtioissa. Emeritus professori Timo Vihavaiselta Taposen tekemän rikosilmoituksen pikkusieluinen politikointi ei sen sijaan jäänyt huomaamatta:

Mutta tässähän puhutaan jo enemmän asioista kuin sanoista. Sanat ovat kuitenkin nyt politiikassa se suuri juttu, josta riittää puhetta valtakunnan ylintä tasoa myöten. Yleiseksi vaikutelmaksi jää, että niistä ollaan e-r-i-t-t-ä-i-n huolestuneita – tai ollaan olevinaan. 

Aarno ”Loka” Laitinen puhui aikoinaan nipistelytieteestä viitatessaan niihin, lähinnä postmoderneihin tutkimusaloihin, joiden mielenkiinto kohdistui lähinnä erilaisiin loukkaantumisiin ja ainakin väitettyihin mielensä pahoittamisiin. Todettakoon, etteivät tutkimuksen keskiössä olleet höperöityvät eläkevaarit.

(...) Uusimmasta Suomen Kuvalehdestä huomaan, että siellä kolumnisti kirjoittaa otsikolla Solvaaminen on painostusta. Tämän yllättävän johtopäätöksen näyttävää oikeuttavan muutama letkautus, eritoten erään kansanedustajan eräästä aikuisesta poliisikomisariosta twitterissä käyttämä nimitys munaton nillittäjä.   

(...) Tuossa Suomen Kuvalehden jutussa huomiota herättää, että kirjoittajalla näyttää olevan suuri halu kieltää mehevien, kansanomaisten ilmausten käyttö ja peräti leimata se painostukseksi ja vaaraksi demokratialle. 

Tämä on jo sen tason käsitekikkailua, ettei se jää missään tupaillassakaan huomaamatta. Kyllä politiikasta kirjoittavilta täytyy edellyttää yleisönsä kunnioittamista. 

Mitä muuten tarkoittaa, jos jotakuta sanotaan munattomaksi nillittäjäksi? Itse törmäsin tuohon munaton-sanaan ensimmäisen kerran lukiessani D.H. Lawrencen romaania Lady Chjatterleyn rakastajaa vuoden 1961 käännöksenä. Siinä tosin puhuttiin munista monikossa. Englannissahan tuo ilmaus to have balls on normaalikieltä. 

Itse asiassa vasta 2000-luvulla näyttäisi tulleen tavalliseksi sanoa, että jollakin on munaa. Aivan erityisesti tyttöyhtyeillä sitä kuuluu nykyään olevan…

Artikkeli some-raivosta on sikäli hauska, että se paljastaa toimittajan ja haastateltujen oman raivon niitä kohtaan, joista he eivät satu pitämään polittisesti:

Somen myrkylliset ääripuheet pyörivät pääasiassa maahanmuuton, rasismiin liittyvien teemojen ja terrorismin ympärillä.

Toimittaja Niilolan havainto on puhdas subjektiivisesti syntynyt optinen harha. Hän on omasta asemastaan nähden kykenemätön tunnistamaan äärivasemmiston väkivaltaista vihanlietontaa kansallismielisiä vastaan. Yhtä lailla Niilolan kaltaisen keskiverto vasemmistolaistoimittajan on vaikea nähdä sateenkaarilasiensa takaa punavihreän lukeneiston ylimielisen halveksuvaa puhetta "junttisuomalaisista".

Ylen artikkellissa termiä ääriryhmä käytetään synonyymina "äärioikeistolle", joka käy selväksi Niilolan ottamista esimerkeistä. Äärivasemmiston ja muslimien vihamielinen puheenparsi eri lailla ajattelevista on punavihressä kuplassa eläville vallankäyttäjille täysin oikeutettua viestintää, jonka vuoksi heidän on mahdotonta nähdä siinä mitään kyseenalaistettavaa. Kun sitten tuulipukukansaan kuuluvat veronmaksajat vinoilevat vastavuoroisesti "paremmille ihmisille", ottavat nirppanokkaiset cityvihreät kritiikin vastaan kuin milleniaali-sukupolven lumihiutaleet. Toisaalta on ymmärrettävää, että cafe lattea litkivien besserwisserien keskuudessa paksun iho kasvattaminen on vaikeaa, varsinkin kun urbaaneja turvatiloja on tarjolla runsaasti.

Jutun kirjoittaneelle toimittajalle tuottaa selvästi ahdistusta tiettyjen sanojen käyttö omasta viiteryhmästään. Itsensä hyviksi ihmisiksi korottaneet vihervasemmistolaiset voisivat joskus yrittää rekisteröidä omaa puhettaan ja sitä, kuinka usein he päästävät suustaan sanan natsi tarkoittaen sillä lähes jokaista, joka on eri mieltä heidän kanssaan. 

Sosiaalisen median kova retoriikka ja sanasto on soluttautunut ääriryhmien some-kielestä osin jopa vallan kammareihin ja joskus myös median käyttöön. Alunperin esimerkiksi "suvakki" ja termi "vihervasemmisto’"olivat äärioikeiston käyttämiä haukkumasanoja. Nyt esimerkiksi vihervasemmisto-termi kelpaa mediallekin. Jotkut kansanedustajat ovat kutsuneet maahanmuuttajia "matuiksi" eli äärioikeistoa lainaten maahantunkeutujiksi.

Uutisartikkelin loppupuolella uudella Tammikko-sukunimellä esiintyvä tutkija näkee tavallisten ihmisten pelot vainoharhaisina äärioikeiston houreina. Tutkijalle varsinkin kansallismielisten puheet ovat jo sinällään tekoja, koska ne hänen mielestään mahdollistavat lähes väistämättä väkivallan. Sama logiikka ei kuitenkaan näyttäisi tutkijan mielestä pätevän äärivasemmiston ja muslimien retoriikkaan, koska niistä hän ei mainitse mitään. Yhteiskunnallinen uhka tulee vain ja ainoastaan liberaalien syntipukiksi valitsemasta "äärioikeistosta":

Teemu Tammikko sanoo, että aina on olemassa myös riski siitä, että uhkaavista sanoista joku siirtyy tekoihin.

– Ei tarvitse kovin kauas historiaan sukeltaa, kun näkee jostakin ryhmästä rakennettavan uhkakuvia. Silloin on olemassa vaara, että jotkut uskovat, etteivät pelkät sanat riitä, vaan reagoivat myös fyysisin teoin.

Ylessä on jo pitkään ollut mahdotonta tehdä juttua "vihapuheesta" ja "maalittamisesta" ilman että se liittyisi jollain lailla presidentti Donald Trumpiin. Kuinka ennalta-arvattavan ennakkoluuloisia Tammikon löysät, perustelemattomat heitot väkivallan ja Trumpin kannattamisen välillä ovatkaan:

Tammikon mukaan esimerkiksi silloin kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin on katsottu puheissaan lietsoneen vihaa, ovat väkivallanteot lisääntyneet. Suomessa vallanpitäjien poliittisen kielenkäytön koventumisen, retoriikan ja sanaston muutoksen voi havainnollistaa kahden eturivin poliitikon twitter-riitaan.

On totta, että Yhdysvalloissa on viime vuosina esiintynyt tavallista enemmän poliittista väkivaltaa, mutta toisin kuin Tammikko uskottelee, väkivallan tekijät tulevat enimmäkseen vesikauhuisen äärivasemmiston riveistä. Tosiasia, josta kertoo mm. arvovaltaisen Chronicles Magazinen kirjoitus Who is really responsible for political violence?

Koska juttu some-raivosta rajoittuu tarkoituksellisesti vain "äärioikeistoon" ja perussuomalaisiin, myös kirjoituksen lopussa käsitelty poliitikkojen keskinäinen nokittelu  Twitterissä henkilöidään persujen puheenjohtaja Jussi Halla-ahoon. Aivan samanlaista, tosin paljon tosikkomaisempaa öyhötystä, löytyy vasemmistoliiton raivofemininisti Veronika Honkasalon ulostuloista, mutta sen esille ottaminen ei palvelisi artikkelin agedaa:

Onko keskustelukulttuuri lopullisesti muuttunut? Viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari lausuu muutaman lohdun sanan. Some-raivoonkin voi vastata nykykeinoin. 

– Kyllä nykylaki antaa paljon työkaluja. Ongelmana kuitenkin on se, että aivan liian usein poliisi keskeyttää tutkinnan kalliina tai siksi, että katsoo rikoksen vähäiseksi. 

Myös Teemu Tammikko uskoo, että verkkoviha on yhä suitsittavissa. 

– Tietysti on syytä huoleen. Mutta uhka ei ole vielä voittamaton. Kyllä somea valvotaan ja jatkossa valvotaan yhä tehokkaammin.

Vasemmistolaiset ja "liberaalit" ovat enimmäkseen laskelmoivia pelkureita, jotka eivät uskalla väitellä avoimesti poliittisten haastajiensa kanssa. Kun joku kyseenlaistaa heidän hullunkuriset teesinsä, he eivät terävöitä vasta-argumenttejaan (vaikeaa se tosin olisikin) vaan huutavat avuksi virkavaltaa ja lainsäätäjiä, jotka vastaisivat heidän puolestaan. Heille erimielisten näkemykset ovat vain hygieninen ongelma, joka pitää ratkaista voimalla. Siksi he tarjoavat "ratkaisuksi" sensuuria eli totuuden julkitulon estämistä, koska totuus saattaisi estää heitä toteuttamasta kansantahdon vastaisia itsekkäitä projektejaan. 

Kansanvallan kannalta järjestelmän syöttiläiden ajamat retoriset keinot kaventaa sananvapatta ovat aina kestämättömiä, koska sananvapauden perimmäinen tarkoitus on suojella kansalaisia hallinnolta, ei estää kansalaisia moittimasta kelvotonta hallintoa.

YLE MYÖTÄILEE KUN POLIISIYLIJOHTAJA HALUAISI KRIMINALISOIDA VIRANOMAISTEN ARVOSTELUN

Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen tunnetaan parhaiten sotkeutumisestaan politiikkaan, joka on näkynyt räikeänä puuttumisena oppositioliikkeiden ja toisinajattelijoiden toimintavapauksiin. Näistä tapauksista tunnetuin lienee Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen (PVL) kieltoprosessi, joka lähti liikkeelle Poliisihallituksen johtajan Seppo Kolehmaisen vaatimuksesta. Koska kyseisen sortotoimen hämäristä taustoista on vaiettu, eräät yhteiskuntakriitikot ovat epäilleet, että Kolehmaiselle annettiin vain kasvot manööverille, jonka taka-alalla häärivät EU-agendaa palvelevat suomalaispoliitikot.

Joka tapauksessa Kolehmaisella on taipumusta vehkeilyllään rikkoa jatkuvasti vallan kolmijako-oppia. Hänen johdollaan poliisi on insitituutiona alkanut haalia itselleen valtaa, joka on kuulunut perinteisesti lainsäädäntö- ja tuomiovallalle. Esimerkiksi Pohjoimaista Vastarintaliikettä vastaan nostetun kanteen takana ei ollut syyttäjälaitos vaan Poliisihallitus. 

Oma lukunsa ovat Kolehmaisen viimeisimmät sekoilut al-Holin Isis-taistelijanaisten ja näiden lasten päästämisessä Suomeen. Hänestä on tehty oikeuskanslerille ainakin kaksi kantelua virkamiehen valehtelusta eduskunnalle. Asiakirjavuodot nimittäin paljastavat, että Kolehmainen on allekirjoittanut salaisen asiakirjan, jonka tavoitteena oli järjestää Isis-taistelijoiden vaimot ja lapset palautuslennolle Suomeen. Näin syvä yhteistyö punavihreän hallituksen kanssa kertoo tietenkin sekä Kolehmaisen omista puoluepoliittisista preferensseistä että tämän kykenemättömyydestä pitää näppejään erossa ulkoministeri Pekka Haaviston (vihr.) poliittisesta suhmuroinnista.

Tällaisella ansioluettelolla Kolehmainen katsoo kuitenkin olevansa oikeutettu ripittämään sananvapauttaan käyttäviä suomalaisia. Tänään tulleessa Yle TV1:n Ykkösaamussa Kolehmainen saarnasi ainaista virttään "virkamiesten maalittamisesta" ja "vihapuheen" lisääntymisestä. Ylen verkkosivuilta löytyvässä jutussa Poliisiylijohtaja Kolehmainen huolissaan maalittamisesta: Pelko voi vaientaa jopa tuomareita, sadat poliisit harkinneet alanvaihtoa Poliittisen poliisin (PolPo) ykkösnyrkki yrittää ruikutuksellaan kerätä virkamiesgangstereilleen sääliä, jotta  jo nyt häpeällisesti typistetty sananvapaus saataisiin karsittua olemattomiin:

– Pahimmillaan maalittamista on saatettu kohdentaa niin, että virkamies luopuu virkatehtävistään. Syyttäjä ei enää lähde syyttämään näissä tapauksissa, tai pahimmillaan tuomari ei lähde tuomitsemaan, Kolehmainen sanoi.

Tällaiseen puolitotuuteen ei voi suhtautua muulla kuin vasemmistopoliitikon suosimalla sutkautuksella: paskapuhetta! Kolehmaisen puoluetausta ei ole tiedossa, mutta projisoinnin käyttäminen viittaa vahvasti vihervasemmistolaiseen mentaliteettiin. "Faktantarkastajien" sylttytehtaalta yleiseen kielenkäyttöön juurrutetulla uudistermillä maalittaminen halutaan valtamediassa viitata vain alamaisten virkamiehille antamaan suoraan palautteeseen. Tosiasiassa paljon yleisempää "maalittamista" ovat juuri syyttäjien politisoituneet toimet tavallisia nettikirjoittajia ja populistipoliitikkoja vastaan. Virkamiehiin kohdistuvaa, usein vielä täysin perusteltua kritiikkiä  huolestuttavampaa on kansanvallan kannalta esimerkiksi se, että maastamme löytyy valtakunnansyyttäjä, joka käyttää ideologisten mieltymystensä mukaisesti mielivaltaa ketä tahansa kansalaista vastaan. Lakien tarkoitus on suojella tavallisia kansalaisia, eikä niitä mielivaltaisesti käyttäviä kansanvihollisia!

Ylen verkkosivujen Kolehmainen-uutisesta vastannut pahamaineinen multikulti-propagandisti Anniina Wallius ei malta olla tuomatta omia näkemyksiään juttuun. Tämän hän tekee vaivihkaa tunnettujen tosiasioiden varjolla:

Tuorein julkisuuteen tullut tapaus poliisin henkilökohtaisesta roimimisesta sosiaalisessa mediassa on perussuomalaisten kansanedustajan Ano Turtiaisen Twitter-viesti.

Siinä hän nimitti ylikomissario Jari Taposta "munattomaksi nillittäjäksi" tämän kirjoitettua sananvapauteen kuuluvasta vastuusta.

Taponen on tehnyt rikosilmoituksen. Kolehmainen kertoo kuulleensa monilta muilta poliiseilta, etteivät he tee ilmoituksia, koska eivät halua antautua tai saattaa jopa perhettään entistäkin pahemmin maalittamiskohteeksi.

Toimittaja viestii, että ikään kuin koko juttu olisi pääpiirteissään tässä. Päältä päin katsoen moni huoleton lukija varmaan otaksuu näin, sillä hänelle ei ole avattu tapauksen yhteiskunnallisia ja poliittisia ulottuvuuksia, jotka ylipäätään tekivät rikosilmoituksen mahdolliseksi. Jälleen kerran emeritus professori Timo Vihavainen löysi case Taposesta sarkastisesti totuuden jyvän, joka on ollut valtamedialla koko ajan tahallaan kadoksissa:

Uusimmasta Suomen Kuvalehdestä huomaan, että siellä kolumnisti kirjoittaa otsikolla Solvaaminen on painostusta. Tämän yllättävän johtopäätöksen näyttävää oikeuttavan muutama letkautus, eritoten erään kansanedustajan eräästä aikuisesta poliisikomisariosta twitterissä käyttämä nimitys munaton nillittäjä.

Kirjoittaja pitää absurdina uutisoida somehäirintää – ilmeisesti juuri tällaista –yksittäisten henkilöiden välisenä nahinana. Tänä aikana näet lukuisat tutkimukset osoittavat vihapuheen isoksi demokratiaongelmaksi.

Asiantuntijaryhmä kuulukin vaatineen poliitikoilta päättäväisiä toimia ongelmaan puuttumiseksi. 

Somehäirinnän uutisoiminen henkilöiden välisenä nahisteluna palvelee kirjoittajan mielestä tätä agendaa, koska se hämärtää vihapuheen mieltämistä yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.  

Tällöin kuulemma hämärtyy, että häirintä… on vallankäyttöä, jossa joitakin henkilöitä ja näkemyksiä pyritään vaientamaan…  

Kyllähän se ilmeiseltä näyttää, että liikkeellä nyt on kovasti halua vaientaa joitakin mielipiteitä ja ettei asiassa liiemmin keinoja kaihdeta. Jopa yleinen syyttäjä (!) on kuin onkin onnistuttu mobilisoimaan asiaan mukaan ja näyttää ihan siltä, kuin asialle haluttaisiin nyt vielä antaa tieteenkin siunaus.

Sekä Ylen Ykkösaamu ja siitä jutun kirjoittanut Anniina Wallius edustavat esivallalle nöyrää tiedonvälitystä. Kolehmaista ei haasteta politikoinnistaan ja töppäilystään mitenkään. Päinvastoin, Wallius myötäilee hänen kantaansa sananvapauskysymyksessä. Kun poliisiylijohtaja puhuu "vihapuherikoksista", joita Suomen laki ei edes tunne, toimittaja Wallius kirjaa sen juttuunsa sellaisenaan ilman välihuomautusta:

Vihapuherikosten muuttaminen asianomistajarikoksista yleisen syytteen alaisiksi helpottaisi, mutta sekään ei olisi koko ratkaisu, Kolehmainen arvioi. Lakimuutos on oikeusministeriössä harkittavana, hän kertoi.

Omana henkilökohtaisena mielipiteenään hän sanoi, että rikoslakeja ei tarvittaisi lainkaan, jos ihmiset osaisivat kunnioittaa toistensa ihmisarvoa.

Kommentista käy selväksi, että poliisiylijohtaja ei pidä suomalaisia kansalaisina vaan alamaisina, joiden toimintaa pitää yhä tiiviimmin valvoa ja jos mahdollista, sanktioida vielä nykyistäkin ankarammin. Toisin sanoen alamainen on Kolehmaiselle aina potentiaalinen rikollinen ja rikoksista inhottavin on hegemonisen valtakoneiston väärinkäytösten esilletuominen.

Puhuessaan Ruotsin katastrofaalisista rikostilastoista poliisiylijohtaja tyynnyttelee kansaa väittämällä länsinaapurin tilanteen olevan täällä vältettävissä. Mitään konkreettisia keinoja Kolehmainen ei kuitenkaan esitä, ei edes sitä helpointa kuten kehitysmaalaisten maahanmuuton tukkimista ja maassa olevien ulkomaalaisrikollisten karkottamista.

Hervottoman haastattelun kruunaa Kolehmaisen lopussa esittämät toimenpide-ehdotukset kutsumattomien kehitysmaalaisten "kotouttamiseksi". Päästessään vapaasti politikoimaan, poliisiylijohtajan jutut lähtevät välittömästi laukalle:

Hän pitää Suomessa ongelmana muun muassa sitä, että maahanmuuttajien pääsy töihin kariutuu tiukkoihin kielitaitovaatimuksiin, jolloin he jäävät ulkopuolisiksi ja mahdollisesti alttiiksi rikollisryhmien houkutuksille.  

Hän sanoo ymmärtävänsä, että suomen tai ruotsin taito on keskeinen integraation väline ja se on ollut ennakkoedellytys myös työpaikalle, mutta nyt systematiikkaa kannattaisi hänen mielestään kääntää.  

Kielen oppiminen on edelleen erittäin tärkeää, mutta Kolehmaisen mielestä töihin voisi päästä nykyistä helpommin ja kieliopinnot käydä sen jälkeen työn ohessa.  

– Työhön nopeasti, ja sillä tavoin rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa.

Jokainen ymmärtää puheen kontekstista ettei poliisijohdon moderni apparatsikki tarkoita maahanmuuttajalla Ruotsista tullutta ohjelmistosuunnittelija Håkania tai Saksasta työn perässä saapunutta koneinsinööri Jürgeniä, vaan afrikkalaisperäistä, todennäköisesti laittomasti maassa oleskelevaa ammattitaidotonta vapaamatkustajaa. Tervejärkisille on ajatuksenakin sietämätöntä, että henkilöillä joilla ei ylipäätään ole mitään asiaa Suomeen, yritetään viranomaisten toimilla juuruttaa maahamme. Tuo joutoväki pitäisi välittömästi palauttaa Schengen-alueen ulkopuolelle, mieluiten kotiseuduilleen, jossa pippuri kasvaa. 

On pöyristyttävää, että poliisiylijohtaja ehdottaa taustoiltaan varmentamattomille muukalaisille vielä ohituskaistaa työelämään ikään kuin Suomessa ei olisi jo omasta takaa kotoperäisiä työntarvitsijoita! Viranomaisten pitäisi suojella suomalaisia, mutta Kolehmaisen puheenvuorosta päätellen poliisia kiinnostaa lähinnä vain ulkomaalaisten hyvinvointi. Varsinkin poliisijohto kantaa neuroottista huolta siitä, etteivät kaikki suomalaiset suhtaudukaan valtiojohdon ja viranomaisten vieraskoreuteen ilolla ja kutsuvat sitä siksi vihapuheeksi, josta pitäisi saada vapausrangaistus.

YLEN TIEDEDOKUMENTIT TUKEVAT MONIKULTTURISMIA, EIVÄT TIETEELLISIÄ TOSIASIOITA

Kuva BBC:n uudesta "tiededokumentista" Vauvojen
maailma. Ylen Prisma-tuotantoa.

Vasemmistoliberaalit pöyhkeilevät tunnetusti tieteellisellä, rationaalisella maailmankuvallaan. Tällaiseen ylimielisyyteen heillä ei ole kuitenkaan ollut pitkiin aikoihin varaa, koska lukuisat viime vuosikymmenten tieteelliset tutkimukset ovat olleet tiedostavan väen tasa-arvodogmia vastaan. Valitettavasti monet näistä tuloksista eivät päädy suuren yleisön tietoon, koska portinvartijana toimiva valtamedia päästää harvoin julkisuuteen tutkimuksia, joissa todistetaan esimerkikisi älykkyyden epätasainen jakautuminen eri populaatioiden välillä. Päinvastoin, media tuo entistä kiihkeämmin esille ns. lunatic fringen suosimaa marginaalitiedettä, jonka tulokset ovat sovittamattomassa ristiriidassa vallitsevan tiedekäsityksen kanssa, mutta jotka sopivat silti loistavasti median ajamaan tasa-arvoagendaan. Tämä on erityisen silminpistävää rotueroja ja sukupuolta koskevissa "tieteellisissä" artikkeleissa.

Toinen esimerkki tiedotusvälineiden edistämästä tasa-arvoideologiasta löytyy tendenssimäisestä historiantutkimuksesta, jolle annetaan valtavasti huomiota. Samalla media tekee sillä historiapolitiikkaa, jossa voidaan mm. Ylen tapaan väittää,  että Skandinavia on aina ollut "monikulttuurinen". Kun yleisessä puheessa monikultuurisuudesta tulee mieleen yhteiskunta, jossa asustaa huomattava määrä afrikkalaisia, saa Euroopan muinaiskansojen kutsuminen monikulttuurisiksi harhauttavasti samanlaisen merkityksen.

Vastaavasti suuria korkeakulttuureja on pyritty tulkitsemaan niin, että niidenkin jalostuneimmissa pyrinnöissä näkyisi Saharan eteläpuolisten kongoidien ja nuubialaisten kädenjälki. Tätä myyttiä on pyritty ylläpitämään erityisesti muinaisen Egyptin kohdalla, jossa media on hellinyt tarinaa mustista afrikkalaisista, jotka loivat ainutlaatuisen sivilisaation. Se, että Egypti sijaitsee maantieteellisesti Afrikassa ei tietenkään tarkoita sitä, että sen muinaisesta suuruudesta olisivat vastanneet mustat afrikkalaiset.

Jo faaraoiden muumioista on voitu päätellä ulkoisesti, että Egyptin perustajat olivat Välimeren rannoilta ja Keski-Euroopasta tulleita valkoisia europidejä. Nyt tälle on annettu myös geneettinen vahvistus, josta kertoo tuore Tieteen Kuvalehden artikkeli Muumion dna paljasti egyptiläisten alkuperän. Ymmärrettävästi Ylen tiedetoimittajat kuten Anniina Wallius ei ole halunnut tarttua uutiseen, jossa kerrotaan muun muassa että

Muumioista on onnistuttu ensimmäistä kertaa eristämään dna:ta, joka valottaa muinaisten egyptiläisten taustaa. Geneettiset jäljet osoittavat, että egyptiläiset olivat lähempiä sukulaisia kivikaudella Euroopassa asuneille ihmisille kuin afrikkalaisille. Vaikka muinaiset egyptiläiset rakensivat pyramideja Afrikan mantereelle, heissä ei ollut paljonkaan afrikkalaista perimää. 

Tulokset eivät paljastaneet ainoastaan sitä, että muinaisilla egyptiläisillä oli enemmän yhteistä muun muassa Italian ja Itävallan rajaseudun kivikautisten asukkaiden kuin muiden afrikkalaisten kanssa. Näytteistä selvisi myös se, että Niilin varren kansa ei juuri sekoittunut aluetta valloittaneisiin kansoihin, kuten persialaisiin, kreikkalaisiin ja roomalaisiin.

Syyssä, jonka vuoksi Egypti lopulta menetti mahtinsa, on jotain sellaista, jota poliittisesti korrekti Yle ei haluaisi kertoa suurelle yleisölle eli sinulle:

Vasta noin 800 vuotta sitten egyptiläiset alkoivat sekoittua muihin kansoihin, koska silloin eteläisemmän Afrikan kansojen geenejä on siirtynyt egyptiläisten perimään. Syynä on todennäköisesti ollut lisääntynyt kaupankäynti ja orjien tuonti.

Kuulostaako tutulta? Euroopaan nykyisin kohdistuva afrikkalainen invaasio ja sen myötä syntyneet halpatyömarkkinat ovat merkkejä siitä, että meitä on odottamassa sama kohtalo kuin Egyptin valkoisia perustajia – ellemme sitten sulje portteja ja potkaise ulos jo tänne päässeitä kuokkavieraita.


TV1, keskiviikko 23.1.2019 klo 20.00, Hyvissä aikeissa

2/3 Kallonmittaajat. Hautojen kaivelu sekä alastomien ihmisten mittaus ja kuvaaminen olivat sata vuotta sitten tieteen valtavirtaa. Rotututkimuksella perusteltiin ihmisten eriarvoisuutta. Miten tiedeusko sokaisi tutkijat? HD ohjelmatekstitys (suomi) 29 min.

Toisin kuin valtamedia uskottelee kraniometria eli kallonmittaus on edelleen pätevä tieteellinen metodi tarkastella ihmisen etnisyyttä, sukupuolta ja ikää. Etenkin biologisessa antropologiassa kallonmittaus on jatkuvassa käytössä olevan tutkimusmetodi. Kraniometriaa käytetään rutiininomaisesti apuna myös rikostutkinnassa etenkin Yhdysvalloissa. Kallon mittasuhteita tutkimalla rikostutkijat voivat selvittää mm. uhrin rodun.


TV1, keskiviikko 23.1.2019 klo 19, Prisma: Vauvojen maailma. 

Nykytiedon valossa ihmisen tärkein kehitysvaihe on kaksi ensimmäistä elinvuotta. Tutkijat seuraavat vauvojen reaktioita erilaisiin ärsykkeisiin selvittääkseen, miten vauvan aivot kehittyvät ja mikä prosessia ohjaa. Jakso 2/3 Yle Areenassa.

Yle on propagoinut vuosikausia systemaattisesti rotudenialismin ja monikultturismin puolesta. Jopa vauvat on valjastettu tälle pakkomielteelle.

Harvoin näkee niin tökeröä valkoisten demonisointia kuin BBC:n uudessa "tiededokumentissa" Vauvojen maailma. Sarjan  ensimmäistä jaksoa arvioiva kansalaisaktivisti paljastaa sosiaalisessa mediassa millaisesta manipulaatiosta ja asetelmallisuudesta ohjelmassa on kyse:

Samaa agendaa ajaa eilen, maanantaina ykköseltä tullut Prisma: Vauvojen maailma. Ohjelma oli ensi alkuun mielenkiintoinen joten jäin seuraamaan sitä ja "tieteellisiä tutkimuksia", joita siinä esiteltiin. Vauvojen oppimiskykyä ym. seurattiin ja verrattiin toisiinsa kahta eri taaperoryhmää, joista toinen oli saanut käyttää älylaitteita, toinen ryhmä ei. "Tutkimus" todisti sen minkä me kaikki tiedämme, että älylaitteita käyttäneet vauvat pystyivät piirtämään suorempia viivoja ja rakentamaan palikoista korkeampia torneja kuin vauvat ilman älylaitteita.

Yksi tutkimuksen osio olikin sitten niin selkeän tarkoitushakuista ja tekotieteellistä roskaa. Otettiin valkoisia vauvoja ja kaksi naista, toinen valkoihoinen ja toinen tummempi-ihoinen. Tummempi kohteli lasta reilusti, mutta valkoinen epäreilusti. Sitten vauvan käskettiin mennä sen naisen luo, jonka kanssa vauva haluaisi leikkiä. Naiset istuivat jonkin matkan päässä vauvasta ja toisistaan ja leikkivät palikoilla. Kaikki valkoiset lapset menivät valkoisen naisen luo. Muunrotuisa lapsia ei tokikaan käytetty. 

Hauska "tutkimus" kun mietin omia lapsiani sen ikäisenä (1,5v). Kukaan heistä ei olisi mennyt jonkun tuntemattoman luo leikkimään käskystä, noin vain, vaikka kuinka olisi houkuteltu. Nämä lapset menivät tai sitten naiset eivät enää olleetkaan niin tuntemattomia. Hyvin "tieteellistä ja todistuskelpoista tutkimusta" ja tutkimustulos saikin minut sitten nauramaan kovaan ääneen.

Toinen "tutkijoista" alkoi suu vaahdossa sitten selostaa kuinka väärin on, että valkoinen vauva on jo ehtinyt ns "leimaantua" valkoiseen ihmiseen ja suhtautuu selvästi rasistisesti (tätä ei sanottu ääneen mutta annettiin ymmärtää että näin on) tummempi-ihoiseen, vaikka tummempi-ihoinen oli reilumpi vauvaa kohtaan kuin vaaleaihoinen. "Tutkija" selitti posket hehkuen, kuinka tärkeää on, että vauvat jo alusta asti kohtaavat erilaisuuksia, eri värisiä ja eri kulttuureista kotoisin olevia ihmisiä kasvaakseen henkisesti terveiksi ja rikkaiksi ihmisiksi.

Olisin niin mielelläni tämän pseudotieteellisen hölynpölyn jälkeen halunnut nähdä myös tummaihoisen vauvan valitsemassa oman värisensä oudon ihmisen ja valkoihoisen oudon ihmisen väliltä leikkikaveria ja kuulla innosta hehkuvan "tutkijan" ylistävän samaa monikulttuurista ja-rotuista ihanneyhteiskuntaansa kuin valkoisten vauvojen kohdalla. Järjetöntä roskaa koko ohjelma, aivopesua ja pelletutkijoita pelletutkimuksineen mutta niin YLEN arvojen mukaista. Katsokaa ihmeessä Areenasta tms niin saatte ainakin nauraa. 

Sinänsä hyvin tehty ohjelma. Ensin hertätettiin katsoja kiinnostus mielenkiintoisilla mutta itsestään selvillä "tutkimuksilla". Sitten alkaa aivopesun osuus. Hyvin yksisilmäinen, yksipuolinen ja niin tarkoitushakuinen "tutkimus", oikeaa pseudotiedettä parhaimmillaan mutta moni meni varmasti lankaan. Loppukaneettina järjetön monikulttuurisuuden ylistys ja pelletutkimuksen tuloksien esitys totuutena ja faktana. Minulla jäi lähinnä koko jutusta mieleen se että "tutkijoiden" suorittaman "tutkimuksen" ansiosta on toteen näytetty, että rasismi on myötäsyntyista valkoisessa rodussa. Rotuominaisuus siis. Tekisi mieli tehdä ilmoitus vihapuheesta, vihatutkimuksesta, vihatulkinnasta, vihaohjelmasta. Tällaisia tutkimuksia ja tutkimustuloksia nykyään.

YLEN HISTORIAREVISIONISMIA: RUOTSALAISET VIIKINGIT "PERUSTEELLISESTI SEKOITTUNEITA"

Viikinkiaikana kypärissä ei ollut sarvia, vaan ne kuuluivat
edelliseen aikakauteen. Kuvassa on myös kolme muuta
virhettä liittyen viikinkiaikaan.

Sivilisaatiokriittikkojen ja vastuullisten journalistien silmissä länsimaalaisen yliopiston arvostus on romahtamassa, koska se on yhä enemmän  poliittisen korrektiuden, ideologisen tendenssitutkimuksen ja suoranaisen pseudotieteen kuten uusmarxilaisesta feminismistä ponnistavan sukupuolentutkimuksen hallitsemaa. Yliopiston alennustilasta huolimatta jopa karkeimmat  tendenssitutkimukset saavat tietämättömien massojen keskuudessa hyväksynnän, koska se luottaa edelleen valtamediaan, joka tulkitsee tutkimustulokset suurelle yleisölle. 

Jo opiskeluaikoina kulttuurimarxilaisuudessa marinoituneet toimittajat valitsevat uutisjuttuihinsa sellaiset tutkimukset, joiden tarkoitushakuisella tulkinnalla voidaan propagoida tiettyä ideologiaa kuten monikultturismia, rotudenialismia, feminismiä ja seksuaalisen poikkeavuuden "eettistä yhdenvertaisuutta". Ylen verkkosivuilla poliittisesti motivoitunutta sateenkaari-ristiretkeä on ajanut näkyvimmin toimittaja Anniina Wallius, jonka ideologisia "tiedekirjoituksia" Yle Watch on kommentoinut muutamaan otteeseen (täällä, täällä, täällä).

Tällä kertaa Wallenius harjoittaa historiapoliittista revisionismia, jonka tarkoitus on mitätöidä etninen ruotsalaisuus ja viikinkikulttuurin maskuliinisuus nykyisten muotiaatteiden hyväksi. Hiljattain Ylen verkkosivuillla julkaistussa kirjoituksessa  Luurangot kertovat: Ruotsalaisen viikinkikaupungin asukkaista puolet oli maahanmuuttajia, toimittaja Wallius kritisoi vanhemman juttunsa tapaan sitä, että menneisyydelle luodaan jälkikäteen arvoja, joilla oikeutetaan yhteiskunnan nykytila. Walliuksen kannalta on noloa, että hän on tekemässä juuri sitä, josta syyttää muita. Tukholman yliopiston johtama kansainvälinen arkeologinen ja geneettinen tutkimus ei sinällään kerro vielä mitään viikinkiajan arvoista, mutta Wallius on valmis projisoimaan menneisyyteen ainakin monikultturismin ja feministisen "tasa-arvon". 

Kun tutkimusta tarkastelee lähemmin, kumpikaan Walliuksen olettamuksista ei pidä paikkaansa. Ensinnäkin hän tekee retorisen silmänkääntötempun viittamalla professori Anders Götherstömin näkemykseen, jossa samaistetaan muinaiset Euroopan sisäiset muuttoliikkeet nykyisten metropolien monirotuisuuteen:

Muinaista Sigtunaa hän [DNA:n tutkimukseen erikoistunut professori Anders Götherström] vertaa tämän päivän kansainvälisiin metropoleihin, vaikkapa Lontooseen, jonka asukkaat ovat perusteellinen sekoitus siellä syntyneitä ja eri puolilta maailmaa tulleita ihmisiä. 

Käsitys puhtaan ruotsalaisesta alkuperäiskansasta on ylipäätään myytti, sillä ihmiset ovat aina olleet liikkeellä, hän sanoo.

Sekä Götherström että Wallius eivät halua poliittisista syistä nähdä mitään eroa siinä, ovatko muinaisen Ruotsin "maahanmuuttajat" lähtöisin valkoisesta Euroopasta vai mustasta Afrikasta. Maahanmuuttajista puhuessaan he eivät halua vahingossakaan korostaa sitä, että ruotsalaisten sekoittuminen on tapahtunut ainoastaan muiden lähialueiden valkoisten kesken. Sen sijaan jutussa tehdään empiiristen tosiasioiden kuperkeikka samaistamalla lähiheimoisten geneettinen integraatio afrikkalaisten ja arabien tuoreeseen maahanmuuttoinvaasioon.

Tosiasiaksi jää, ettei alkuperäisillä eikä nykyisillä aidoilla ruotsalaisilla ole perimässään afrikkalaisveren tahraa, joten puhe "perusteellisesta sekoituksesta" on silkkaa retorista kieroilua. Varsinkin, kun Ylen jutussa käsitellystä yhdestä vitivalkoisesta muinaiskaupungista ei voi vetää johtopäätöksiä sen suhteen millaista muuttoliike on ollut pienissä maalaiskylissä, joissa asui suurin osa väestöstä. Kaupungit ovat kautta historian olleet kohtauspaikkoja, mutta maanisten monikultturistien fantasioissa se merkitsee pelkkää ristiinnaimisen sekamelskaa. Heidän neuroottisessa kosmopoliittisessa tulkinassaan kulttuuri tarkoittaa ainoastaan loputonta atomistista sekoittumista.

Kuten jutusta käy ilmi, monikultturistien tavoitteena on hämärtää rodullinen identiteetti ja luoda valheellinen mielikuva, että me kaikki olemme oikeastaan "maahanmuuttajia" (lue: mustia afrikkalaisia), joten kehitysmaiden lisääntyvästä maahanmuutosta ei voisi olla mitään haittaa. Tätä taustaa vasten Walliuksen kirjoitusta voi pitää historiapoliittisena manipulaationa, jolla yritetään luoda oikeutusta globalistien harjoittamalle pakkomonikulttuurille.

Markku Siiran oivallisessa blogikirjoituksessa Alain de Benoist: Maahanmuutto hajottaa Euroopan kerrotaan, kuinka etnistä kaaosta ajavan monikultturismin taustalla on pohjimmiltaan kyse liberalismin kannattamasta juurettomasta yksilöatomismista, jolla ei ole aitoa kosketuspintaa elämään:

Kyselyt osoittavat, että maahanmuuton vastustus on jatkuvasti kasvanut. Miksi hallitukset sitten jättävät kansalaisten tahdon ja huolen huomiotta? Se todennäköisesti tulee maksamaan heille poliittisesti. Benoistin mukaan he ovat lobbauksen ja poliittisen korrektiuden halvaannuttamia. He eivät halua kohdata todellisuutta. Syvin syy on kuitenkin se, että he itse uskovat vallalla olevaan ideologiaan. Tämän ideologian näkökulmasta maahanmuutto ei ole ongelma, koska kulttuurit ja kansat eivät ole käytännössä mitään, vain yksilöillä on merkitystä. Maahanmuuton sääntely rikkoo liberaalia periaatetta, jonka mukaan yksilön identiteettiä ei voida juontaa johonkin sosiokulttuuriseen ryhmään, mikä sitten oikeuttaisi "eriarvoisen kohtelun".   

Liberalismi käsittelee kysymystä pelkästään taloudellisesta näkökulmasta: maahanmuutto sallitaan työvoiman koon ja potentiaalisen kuluttajien määrän lisäämiseksi. Lisäksi se oikeuttaa ihmisten, pääoman ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden välttämättömyyden. Miljoonaa ei-eurooppalaista, jotka tulevat asumaan Eurooppaan, on vain miljoona "yksilöä" lisää, jotka liittyvät miljoonien muiden "yksilöiden" joukkoon. Ongelmana on, että isäntämaan asukkaat eivät näe heitä "yksilöinä", vaan somalialaisina, irakilaisina​ ja afganistanilaisina, joiden tapoja on vaikea sovittaa yhteen paikallisten tapojen kanssa.

Jutun toinen ideologinen valhe kytkeytyy matemaattiseen tasa-arvoon ja sukupuolinarsistiseen feminismiin. Yhdestä 1880-luvulla soturihaudasta löytyneestä naisesta tehdään pikainen johtopäätös, että naisilla olisi ollut sodankäynnissä tismalleen sama rooli kuin miehillä.

Hän oli siis nainen. Siten hän liittyi kasvavaan joukkoon, jonka sukupuolen arkeologit ovat aiemmin määritelleet yksisilmäisesti ja samalla väärin. Vanha kaava on suoraviivainen: jos haudassa on aseita, vainaja on mies, ja jos hauta-aarteet ovat koruja, hän on nainen.

Artikkelin lopussa koulutetun naisvähemmistön lasikaton rikkominen projisoidaan viikinkiaikaan:

Hauta-aarteista erityisimpiin kuuluu lautapeli. Tutkijoiden mukaan sitä ei ollut tarkoitettu ajanvietteeksi, vaan sen avulla suunniteltiin joukkojen liikkeitä taistelussa. Nainen ei siis ollut pelkkä soturi, vaan joukkojen johtaja, upseeri, päättelivät tutkijat.

Poikkeuksellisen maskuliinisia ja fyysisesti rohkeita naisia on ollut aina, mutta olisi itsepetosta tehdä siitä tasa-arvoideologinen  yleistys, jossa heidän määränsä huipputehtävissä kuvitellaan olleen sama kuin miesten. Tämä ero selittyy vielä nykyisinkin sukupuolten erilaisessa riskikäyttäymisessä ja äo:n normaalijakauman vaihtelussa.

Kun jutussa rivien välistä toitotetut viestit yhdistetään, saadaan lopputulemaksi Sosiaalisen Oikeudenmukaisuuden Soturien (eng. Social Justice Warriors) vaatima haave: "Tulevaisuus on ruskea ja feminiininen". Jos Anniina Wallius olisi avoin ja rehellinen, hän olisi kertonut tämän kirjoituksessaan.

                                                           
                                                             **********************


Yle TV1, tiistai 11.9.2018, klo 21:00 A-studio 

Rintojen puristelua ja takapuolelle läpsimistä. Miten kouluissa tapahtuva seksuaalinen häirintä saadaan loppumaan? Juontajana Markus Liimatainen. #yleastudio HD

Mistä johtuu, että lähinnä tyttöihin kohdistuva seksuaalinen häirintä on jossain kouluissa jopa viisikertaista verrattuna muihin? Sivistynyt arvaus viittaisi maahanmuuttoon ja vuoden 2015 jälkeisiin partalapsiin. Näistä melko ilmeisistä syistä tietenkin vaietaan. Onhan kyse Ylestä. 


Yle TV2, tiistai 11.9.2018 klo 21:00, Docventures-illan esittely 

Kausi alkaa! Suomen suurimmassa leffakerhossa pureudutaan sukupuolten valtataisteluun legendaarisen tennismatsin myötä. Leffan jälkeen suorassa lähetyksessä Riku ja Tunna ruotivat vieraidensa kanssa #metoo-ilmiötä. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi.


Yle TV2, tiistaina 11.9.2018 klo 21:15, Docventures: Battle of the Sexes 

70-luvulla tennishuippu Bobby Riggs haukkui naisia ja uhosi päihittävänsä kenet tahansa naispelaajan. 1973 Riggs ja Billie Jean King kohtasivat. Elokuva avaa tasa-arvon kehitystä yksittäisen tennistrillerin kautta. HD Äänitekstitys: suomi.

Äärivasemmistolaiset komunaattorin paronaattorit Riku Rantala ja Tunna Milonoff ovat täällä taas. Sinun verorahoillasi he syöttävät vasemmistolaista maailmankuvaa ja mädättäviä kulttuurinmarxilaisia houreita ilman kriittiistä vastavoimaa. Tai puhumattakaan, että Yle lähettäisi ohjelmasarjan, jossa yhteiskunnallisia ongelmia tarkasteltaisiin antiliberaalista, demografisesta ja kansallis-konservatiivisesta näkökulmasta. 

Tällä kertaa naisia mielistelevät Wannabe-profeministit märehtivät sukupuolista tasa-arvoa. Näytetyssä dokumentissa sukupuolten fyysisten kykyjen yhtäläisyyttä huipputasolla uskotellaan sillä, että 25-vuotias maailman paras naistenniksen pelaaja voitti 55-vuotiaan suurisuisen kehäraakin. Otteluasetelma oli niin falski, että on vaikea uskoa, mitä sillä haluttiin loppujen lopuksi todistaa, paitsi sitä, että elämme suurten valheiden aikaa. Tasapelillä olisi kai voitu perustella pakkomielteinen "tasa-arvo", mutta Billie Jean Kingin voitto todisti vain sen, että maailman paras naistennispelaaja voi voittaa 55-vuotiaan miehen. Aikamme suurta valhetta todistivat myös ohjelman feministiset naiskommentaattorit Satu Lidman ja Minja Koskela, joiden puheissa "intersektionaalisesta feminismistä" ja "rodullistamisesta" kiistettiin ihmisten ja sukupuolten biologiset erot.

Vallitseva keskustelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta lähtee siitä, että mies on sukupuolensa perusteella pahantekijä, jonka täytyy pyytää anteeksi naiselta historiallista menestystään, jota nimitetään nyt "sorroksi". Tasa-arvon kannalta tilanne on tietenkin epäsymmetrinen, sillä aneleva osapuoli ei voi koskaan olla samassa asemassa kuin se jolta pyydetään. Peruspunikkina Riku Rantala ei ymmärrä tätä dynamiikkaa lainkaan, jonka vuoksi hän on valmis taantumaan matelevaksi Cuck-mieheksi, mikä käy selväksi Ylen jutussa Riku Rantala #metoosta: Tunnustan tehneeni väärin ja pyydän anteeksi.

Jos joku tv-masokisti haluaa kaikesta huolimatta alistua Dockventuresin mindfuckille, hänen on syytä lukea Yle Watchin viisi vuotta sitten ilmestynyt kirjoitus, jossa kerrotaan ohjelmasta mm. seuraavasti:

Mustavalkoisimmillaan Docventuresin toimittajat Riku ja Tunna ovat ohjelman vierailijavalinnoissaan. Kaikki - siis aivan kaikki - vieraat ovat järjestään jonkin sortin vasemmistolaisia tai toiseuden halaajia. Katsoja on koko ajan toivonut, että josko edes kerran olisi tultu ulos sieltä hermeettisesti suljetusta vasemmistoliberaalista boksista ja otettu vieras, joka todella haastaisi ne ennalta arvatut Hyvän ihmisen yksipuoliset ja moralistisen yksinkertaistavat käsitykset, joita monissa dokumenteissa on esitetty.