UUSI TRANSLAKI ON MERKKI KIIHTYVÄSTÄ AIKALAISHULLUUDESTA

Poliittista valtaa käyttävä todellinen eliitti erotuksena rivipoliitikoista pyrkii tahtonsa mukaisesti ajamaan läpi oman visionsa yhteiskunnassa. Se uskoo tietävänsä kansaa paremmin mikä on sille parasta, vaikka naamioikin valtapyyteensä "kansan tahdoksi demokraattisissa vaaleissa". Koska pilvilinnoissaan elävät päättäjät katsovat todellisuutta ideoidensa ja utopioidensa lävitse, he ovat valmiita toteuttamaan mitä sekopäisempiä yhteiskuntakokeiluja vain siksi, että he pystyvät siihen. Eliitti uskoo vakaasti tietävänsä kansaa paremmin miten tulevaisuus pitää järjestää, vaikka arkijärki ja luonnon reaaliteetit sotisivat sitä vastaan. Eräs silmiinpistävimmistä päättäjien edistämistä aikalaishullutuksista on transsukupuolisuus. Päivystävän vasemmiston kaappaaman Wikipedian mukaan:

Transsukupuolisuus (vanh. transseksuaalisuus) tarkoittaa ettei henkilön sukupuoli-identiteetti vastaa hänen biologista sukupuoltaan. Tämä ristiriita saattaa aiheuttaa sukupuolidysforiaa, eli voimakasta pahaa oloa ja ahdistuneisuutta. Transsukupuoliset kokevat syntymässä määritellyn sukupuolensa ja siihen liittyvät fyysiset piirteet ja yhteiskunnan opettamat sosiaaliset roolit itselleen vieraiksi ja usein myös ahdistaviksi ja vastenmielisiksi, ja saattavat toivoa näiden fyysisten piirteiden muuttamista omaa sukupuoli-identiteettiään vastaaviksi sukupuolenkorjausprosessin avulla.

Tällaisessa kokemusmaailmassa eläviä ihmisiä on toki olemassa, mutta oireyhtymää esiintyy väestössä "virallisen arvion mukaan" vain promillen verran, joka on todennäköisesti yläkanttiin hilattu arvio. Vuoden 2010 jälkeen ilmiön on sanottu moninkertaistuneen länsimaissa, mikä tuskin johtuu biologisen poikkeman yhtäkkisestä kasvusta, vaan asian näkyvyyden lisääntymisestä. Se taas on synnyttänyt vuorostaan nuorison keskuudessa kummallisen muotivirtauksen. Ilmeisesti Ilmiön taustalla on kulttuuristamme johtuva individualistinen erikoisuudentavoittelun ja mielenterveysongelmien kasvu, jotka ovat löytäneet väylänsä harhaisen sukupuoli-identiteetin omaksumisessa. Kuvitteellisesta sukupuolidysforiasta kärsivät nuoret ja varhaisnuoret ovat siis ensisijassa mielenterveyskuntoutujia, aikamme hulluuden ja median muodikkaaksi tekemän trans-ideologian uhreja. 

Mikäli rivikansalainen todella uskoo tieteelliseen tietoon, hän ei hyppäisi päätä pahkaa sosiaalisen vahvistamisen muotiaatteisiin, jota transsukupuolisuuskin edustaa. Jos  biologiset tosiasiat kiistetään, muuttuu ihmisen määrittely mahdottomaksi, vaikka sitä kuinka yritettäisiin jakaa biologisesta "juridiseen". Ihmisen biologiassa ja evoluutioteoriassa sukupuolia on tunnetusti kaksi, hermafrodiittisia poikkeamia lukuunottamatta. Lisääntymiskykyisiä sukusoluja löytyy vain naiselta (XX) ja mieheltä (XY) eikä mitään kolmatta sukupuolta edustavaa "Z-kromosomia" ole olemassa. Vastaavasti ajatus siitä, synnynnäinen biologinen sukupuoli olisi joku vamma, joka pitäisi operoida pois tai vaihtaa "korjausleikkauksella" on järjen ääntä vastaan. Se, että ihminen kokee olevansa sukupuolisesti toista mitä biologia sanoo, ei ole ole osoitus fysiologisesta poikkeamasta, vaan vika on mielessä, jota pitäisi ensisijaisesti yrittää parantaa. Jos ongelma haluttaisiin ratkaista juuriaan myöten, pitäisi koko länsimaiselle sivilisaatiolle tehdä kirurginen operaatio.

Sellaista leikkausta ei ole vielä näköpiirissä. Päinvastoin, biokulttuurisen syövän annetaan vain kasvaa ja tehdä tuhojaan koko yhteiskuntaruumiissa: Yle Uutiset kertoi viime viikolla (1.2.2023) odotetusti, että  Uusi translaki hyväksyttiin – Lapin kansanedustajista kolme vastusti, kolme kannatti, yksi oli poissa. Uutisessa lain sisältöä kuvataan näin:

Uudistetun translain mukaan juridinen ja lääketieteen mukainen sukupuoli erotetaan toisistaan. Sukupuolen vahvistamiseen riittää kirjallinen hakemus. Aiemmin sukupuolen muuttamiseen vaadittiin psykiatrinen arvio ja pitkä lääketieteellinen prosessi.

Punavihreässä hallituksessa valmisteltu translaiki meni läpi selkein äänin 113–69, mikä on osoitus siitä, että edustuksellisessa demokratiassa voidaan missä tahansa asiassa ohittaa kansan enemmistön tahto. Ilman todellista valtaa olevat massat voivat seurata vain typertyneenä kuinka yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme kantavia perusoletuksia puretaan, "dekonstruktoidaan", pala palalta.  Demokratian nimissä tietenkin. Normikansalaisten vastaus tähän on äänestää entistä kovemmin ja antaa samalla tukensa liberaalidemokratialle, joka on pettänyt heidät kerta toisensa jälkeen.  

Ennen translakiesitystä ei tietystikään tehty mielipidekyselyjä, kuinka kansalaiset suhtautuisivat lakiin, jossa täysikäiset voisivat oman halunsa mukaan valita juridisen sukupuolensa. Päätöstä ohjaavia mielipidekyselyjä ei tehty siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiskuntainsinöörimme tiesivät etukäteen kansan asenteen vaikutusvaltaisen vähemmistön lietsomasta aikalaishulluudesta. Eduskuntaan kytköksissä oleva virkamieskunta ja yritysmaailman johto on koko ajan ollut tietoinen, ettei maalaisjärkistä nuivuutta ole kyetty kitkemään kansan syvistä riveistä. Esimerkiki Yle on jo vuosia kulkenyt Voima-lehden viittoittamaa tietä ja tehnyt kaikkensa edistääkseen kritiikittömästi trans-ideologiaa kanavillaan, mutta kansan enemmistön päätä se ei ole silti kyennyt kääntämään.

Suurelle yleisölle todellinen silmiä avaava seikka eduskunnan äänestyksessä oli Kokoomuksen kansanedustajien lähes yksimielinen kannatus ihmisen biologis-fysiologisten tosiasoiden vastaisuudelle. Puolueessa ei ole perinteisistä arvoista jäljellä enää mitään, vaan se on valmis alistumaan mille tahansa kulttuurihegemoniaa ylläpitävän liberaalivasemmiston hullutukselle. Tässä mielessä kokoomuslaisten kutsuminen kukservatiiveiksi, vasemmiston arvoja kannattaviksi "oikeistolaisiksi" aisankannattajiksi, ei ole liioittelua, vaan tosiasia ja ikävä osoitus puolueen selkärangattomuudesta.

Vasemmisto on ilkkunut perustellusti konservativisten asiantuntijoiden lietsomalle moraalipaniikille, koska sillä ei muuteta lännessä vallitsevan "kehityksen" suuntaa mitenkään. Niin hulluja kuin punavihreät ovatkin, he tietävät, että Ranskan vallankumouksen jälkeen sivilisaatioomme syväkoodattu pyhä kolminaisuus vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta on niin tukevasti raiteellaan, että sitä on mahdoton kammeta pois ainakaan edustuksellisessa lberaalidemokratiassa. Kummallista kyllä, vallitsevan politiikan taustalla olevia liberaaleja arvoja ei saa ottaa päätöksenteon asialistalle, vaikka nekin ovat ihmisten luomia ja syntyneet tietyistä intresseistä. Mikäli nomenklatuuran kyseenalaistamattomiksi ihmisoikeuksiksi julistettuja arvoja vastaan syntyisi valtava ulkoparlamentaarinen kansanliike kuten Romaniassa ja DDR:ssä vuonna 1989, poliittinen eliittimme tuskin taipuisi, vaan julistaisi sen demokratian viholliseksi ja yrittäisi nujertaa kansanliikkeen hallitsemallaan väkivaltakoneistolla. Tukalassa tilanteessa päättäjät voisivat turvautua jopa ulkomaiden Nato-apuun. Eliitti onkin valmis mihin tahansa demokratian irvikuvaan, kunhan se vain saa itse ajaa edistyksen junansa päin seinää.

Utooppisen ihmiskunnan veljeyden sijaan manageriaalinen yläluokka keskittyy vapauteen ja tasa-arvoon, koska niitä voidaan helpommin soveltaa yhteiskunnan sisällä toimiviin pelinappuloihin. Yhteiskunnallisen organisoinnin ytimessä on liberalistinen ideologia, joka etenee täysin loogisesti taistellessaan yksilön vapauksien puolesta kaikkia rajoituksia vastaan ovatpa ne sitten yhteiskunnallisia tai biologisia. Hallitseva liberalismi on uskontunnustus, jossa kaikenlaiset rajat ja rajoitukset ovat yksilölle pahasta. Sen vuoksi se suosii kaikessa kiinteän ja pysyvän ylittävää fluidisuutta, jatkuvaa muutostilaa, jota kuvaa latinan sanasta trāns (tuolla puolen) johdettu englanninkielinen termi trans. Juuri "ihmistä rajoittavasta" essentialismin vihasta kumpuaa jokaisen liberalistisen sukupolven halu itsetarkoitukselliseen muutokseen ja radikaaleissa muodoissa kumoukseen. 

Transsukupuolisuuden ja transhumanismin kaltaiset kulttuurisesti itsetuhoiset kultit eivät siis ole nousseet tyhjästä, vaan niillä on vankka traditio aatehistoriassa. Syy, miksi näitä loogisesti eteneviä mielettömyyksiä vastaan ei ole kyetty nousemaan lännessä kuin ajoittain, johtuu valtavirtaisen konservatismin sisäisestä taisteluhaluttomuudesta. Hävitessään jokaisessa merkittävässä arvokysymyksessä dynaamisen yksisilmäisille vasemmistoliberaaleille, konservatiivit alkavatkin vaalia vallitsevaksi tullutta haitallista asiantilaa, kunnes radikaalit vaativat jälleen uusia oikeuksia, jotka konservatiivit joutuvat ennen pitkää taas hyväksymään. Näin tulee varmuudella käymään myös translain jatkolle, sillä Yle tietää kertoa uutisjutussaan Aktivisti Kasper Kivistölle tuli itku, kun translaki meni läpi: ”Aika hurja fiilis, kuin olisi olympiakultaa saanut:

– Translapset ja -nuoret tulevat tulevaisuudessa tarvitsemaan sukupuolen juridisen vahvistamisen. Sitä lähdemme seuraavaksi työstämään. Nyt kun on velvoite seurata heidän hyvinvointiaan, on tärkeää ettei heitä unohdeta, Kivistö muistuttaa.

Piskuista mutta taitavasti verkostoitunutta transaktivistien joukkoa ei voi syyttää sitkeyden puutteesta, sillä se on levittäytynyt merkittäviin insitiuutiohin, joiden kautta se kyennyt levittämään poikkeavuudesta syntynyttä kaunaa enemmistönä olevaa normaalia väestöä vastaan. Yhteiskunnallisesti suhteettoman vaikutusvaltaisen Setan transagitaattorit ovat jo jonkin aikaan saaneet sivustatukea esimerkiksi politisoituneilta yhteiskuntatieteiltä. On sinänsä yhdentekevää, onko valtamedia mukana transsukupuolisten projektissa tietoisesti vai hyväuskoisena hyödyllisenä idioottina, varmaa on joka tapauksessa se, että julkisuudessa transkysymyksessä eivät pääse juuri lainkaan ääneen biologit, geneetikot ja kliinisen lääketieteen edustajat. Heidän sijaan lausuntoja antavat ahkeraan asiantuntijat, joiden yliopistollinen tausta löytyy yhteiskuntatieteistä. Transkysymyksessä ideologisesti suodattunutta tietoa ovat julkisuudessa jakaneet THL:n ja Väestöliiton asiantuntijat, joiden näkemyksistä voi lukea Ylen uutisesta Translakiin liittyvillä uhkakuvilla ei ole juuri pohjaa, sanovat asiantuntijat – kävimme läpi, kuinka laki muuttuu.

Erityisesti sosiologia ja sosiaalipsykologia ovat saaneet määrittää yhteiskunnallisten muutosten tiedeperustaisen suunnan silloinkin kuin toimintaehdotukset ovat biologisia ja sosiobiologisia faktoja vastaan. Asiantila ei ole syntynyt tyhjästä. Maalaisjärkisen vastavoiman puuttuessa yliopisto on voinut kaikessa rauhassa radikalisoitua vasemmalle tuottaen jokaisella vuosikymmenellä aina vain radikaalimpaa vapaus- ja oikeusteologiaa; voitetut kannat ovat kumuloituneet ja vaativat painovoimallaan aina vain äärimmäisempiä vapautusvaatimuksia. Johtavien yhteiskuntatieteiden edistysmielinen eetos on sopinut myös poliittis-taloudellisen eliitin tavoitteeseen, sillä yksilön "vapautuminen" orgaanisista sidoksista kuten perheestä ja kansakunnasta on vain vahvistanut ihmisen kuluttamiseen sitoutunutta identiteettiä. 

Liberalistisen ideologian ja politisoituneen yliopiston lisäksi trans-ideologiaa on edistetty skolastisella ihmisoikeusetiikalla. Sentimentaalis-moralistisen kiristyksen välineenä sitä on käytetty menestyksekkäästi jo toistakymmentä vuotta lähes kaikissa kysymyksissä, joissa läntistä sivilisaatiota on pyritty ajamaan ohjelmallisesti alas. Kuvaava näyttö tällaisestä kiristyksestä on Ylen uutinen vuodelta 2011: Tasa-arvovaltuutettu: Transsukupuolisten ihmisoikeudet eivät toteudu. Yle Watch otti  ihmisoikeusretoriikan esille heinäkuussa 2017 jutussaan Onko sateenkaaren palvonnasta muodostumassa uususkonnollinen sodoman kultti? Kirjoituksessa asian ydin kiteytetään näin:

(...) homolobbyt kuten Seta ovat muuttaneet suvaitsevaisuusretoriikkansa ihmisoikeuskysymykseksi. Koska puhetta ihmisoikeuksista pidetään vetoamisena länsimaisen nykykulttuurin ylimpään auktoriteettin, sen torjuminen olisi Jumalan pilkkaan verrattavissa oleva teko. Sillä ei ole merkitystä, onko Setan vaatimus seksuaalisesti poikkeavien kritiikkivapaasta erityisasemasta ihmisoikeuskysymys vai ei, koska jo pelkän kysymyksen esille ottaminen näyttää riittäneen viranomaisten taivuttamiseksi. Vastaavasti Setan kannalta tuon taikasanan käyttö on taktisesti hyödyllistä, sillä sen piirissä ollaan varmasti tietoisia siitä, että ihmisoikeuskontekstissa seksuaalinen kiinnostus ja kokemus transsukupuolisuudesta eivät ole osa "luovuttamattomia oikeuksia", joiden perusta löytyy luonnonoikeudesta. Luonnollisesti myös ihmisoikeudet ja luonnonoikeudet ovat kyseenalaisia sosiaalisia konstruktioita ja siten helposti kritisoitavissa, mutta ei niistä nyt sen enempää.

Vaikka transideologialla on liberalistisen ideologian valossa tietty sisäinen logiikkansa, sen normalisointi peittää ihmisen tahdosta riippumattomat  biologiset tosiasiat  aiheuttaen vakavaa yhteiskunnallista haittaa jo lähitulevaisuudessa. Valitettavasti liberalismin monopolistinen vapausteologia on niin hallitseva, että julkisuudessa kukaan ei uskalla sanoa ääneen transsukupuolisten kärsivän pääasiassa mielisairaudesta nimeltä identiteettihäiriö. Vaikeneminen haittaa sekä kärsiviä nuoria että koko yhteiskuntaa, koska valheen varaan ei voida rakentaa mitään kestävää. 

Uudessa translaissa valtiovalta kyseenlaistaa lain voimalla biologisen sukupuolen, jolloin kansalainen saa päättää itse millä tahansa perustein sukupuolestaan. Vaaravyöhykkeellä ovat etenkin naiset, jotka  joutuvat luopumaan turvallisuudestaan intiimitiloissa sekä menettämään suojatun asemansa urheilusarjoissa, sukupuolikiintöissä, terveydenhuollossa ja vankiloissa. Turun Sanomien mielipidekirjoituksessa Miten käy naisten turvallisuuden, jos translaki uudistuu? Anna Pakkala ennakoi tulevia ongelmia jo kesällä 2021: 

Kun vessojen ja pukuhuoneiden ovet avataan kelle tahansa miehelle, joka uskoo tai tuntee olevansa nainen, silloin ovet avataan kenelle tahansa miehelle, joka haluaa sisään. Luvassa on itsensäpaljastajien kulta-aika; vapaata paljastelua ilman seurauksia. Pelkään, ettei se jää tähän.  Britanniassa kerätty data kertoo, kuinka julkisissa uimahalleissa ja urheilukeskuksissa naisiin kohdistuneista seksuaalisista hyökkäyksistä 90 prosenttia tapahtui unisex-pukuhuoneissa. Australialaiset vapaaehtoiset puolestaan ovat keränneet No conflict they said -sivulle tarinoita itseidentifikaation vaikutuksista biologisten naisten elämään. Tarinoissa toistuvat samat teemat: turvattomuus, häirintä ja naisten omien tilojen häviäminen.

Kulttuuriliberalistien 1960-luvulla istuttamat puut alkavat tuottaa entistä mädäntyneempiä omenoita. Punamädättäjien vihaamaa länsi on lahoamassa, mutta nämä termiitit eivät ole tuomassa mitään rakentavaa sen tilalle, vaan ainoastaan pelkkää sadistista nautintoa itselleen sen alasajosta. 

Pellemaailman harvoja iloja on tahaton komiikka, jota se väistämättä synnyttää. Ja tietenkin se, kuinka sammakon keittämisenä toimiva matalan intensiteetin vallankumous syö lopulta myös omat lapsensa. 

            

                                                 ***************************************

Yle TV 1, keskiviikko 25.1.2023 klo 19, Historia: Amerikan Führer 

Fritz Julius Kuhn oli Saksassa syntynyt amerikkalainen antisemitisti, joka kannatti Hitleriä ja oli aktiivinen toimija Yhdysvaltojen kansallissosialistisessa liikkeessä. Miten FBI ja Hitler suhtautuivat Kuhniin ja miten liike lopulta tuli tiensä päähän? HD ohjelmatekstitys (suomi) 45 min. Linkki ohjelmaan.

Ylen leivissä lymyävät natsidokumenttien suoltajat jäävät vakiolukija Juhani Rajalinia lukuunottamatta tuntemattomiksi taustavaikuttajiksi. Todennäköisesti heillä on samanlainen poliittis-moralistinen intohimo märehtiä natseista kuin Rajalinilla, sillä hehän päättävät Historia-dokumenttien valinnoista. Ilman heitä emme näkisi viikosta ja vuodesta toiseen natsien historiallisesti väritettyjä edesottamuksia televisiosta.

Historiallinen suhteellisuudentaju ei häiritse tätäkään asenteellista dokumenttia, sillä tarkastelun kohteeksi on otettu 1930-luvulla vaikuttaneen Amerikan saksalaisten pieni ja merkityksetön natsipuolue. Rainan päähuomion vie puolueen johtaja Fritz Julius Kuhn, jonka poliittisia näkemyksiä ja yksityiselämää revitellään paheksuvan estottomasti. Voi vain kuvitella mikä motiivi dokumentin tekijöillä ja Ylellä on keskittyä näin marginaalisen hahmon poliittiseen puuhasteluun. Pääasiana lienee halu päästä kauhistelemaan jälleen kerran nazzeja, tällä kertaa Amerikan maaperällä.  

SAULI NIINISTÖ – YHDYSVALTOJEN GLOBALISMI-IMPERIALISMIN PIKKU ASIAMIES

Neuvostoliiton romahdettua 1991 suomalainen poliittinen eliitti ei syvään juurtuneessa bysanttilaisuudessaan kyennyt pitämään ohjaksia omissa käsissään, vaan etsi Suomen kansan sijaan herrakseen uuden mahdin. Tämä tuli läpinäkyväksi Euroopan Unioniin liittymisen kansanäänestyksessä, jossa suurin osa valtapuolueista käänsi poliittisen lojaliteettinsa 180 astetta idästä länteen. Perusteluina käytettiin niinkin onttoa argumenttia kuin että "Suomen" eli sen poliittisen johdon on päästävä istumaan pöytiin, joissa "tehdään isot päätökset". Käytännössä Suomi menetti EU:n jäsenyyden myötä suvereeniteettiaan ja päätäntävaltaansa enemmän kuin koskaan, mutta sillä ei ole ollut merkitystä urapoliitikoille, joille on tärkeintä päästä kansainvälisiin piireihin edes kuunteluoppilaaksi. Historialliseksi kutsutusta EU-jäsenyyspäätöksestä huolimatta vieraita kumarteleva mentaliteetti säilyi samanlaisena kuin YYA-Suomessa. 

Viimeistään 1990-luvulla poliitikkomme alkoivat kiinnittyä manageriaaliseen luokkaan, jonka eetoksessa politiikka ei ole kutsumus palvella kansaa, vaan ainoastaan yksi urapolku teknokraattisessa ja globaalitaloudellisessa hallintoapparaatissa. Puoluekannasta riippumatta urapoliitikolle on tärkeintä, että Suomi saadaan mukaan kaikkiin kansainvälisiin organisaatioihin ja kuinka maamme täyttää niissä velvoitteensa tunnontarkasti "osana kansainvälistä yhteisöä". Suomen etua ei juuri ajatella ja isänmaallisuuteen vedotaan kieroutuneesti vain silloin kun kansalaisilta halutaan uhrauksia globalististen ja epädemokraatisten päämäärien hyväksi. Paljastavan esimerkin tästä tärjoaa Eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen (sd.) ylimielisen varomattomasti antama lausunto kesältä 2020: ”Oma kansa ensin -ajattelu on vahingollista”. 

Yksiulotteisena fanaatikkona Tuppurainen on helppo tuomita ideologisena globalistina, joka poikkeaa tolkun ihmisten mielestä jyrkästi "vastuullisista oikeistopoliitikoista". Idealistisen haihattelun vastavoimana valtamedia onkin esittänyt presidentti Sauli Niinistön (kok.) poliittisena realistina ja harkitsevana maan isänä. Mikä voisikaan olla kauempana totuudesta! Kun Niinistön toimintaa tarkastelee tehtyjen päätösten valossa, osoittautuu hän monin verroin vaarallisemmaksi ideologiseksi globalistiksi kuin Tytti Tuppurainen konsanaan. Hämmästyttävintä tässä on se, että Niinistön häikäilemättömyys ei ole valjennut missään vaiheessa kansan enemmistölle. Siitä on pitänyt huolen poliittisesti monoliittinen valtamedia ja Niinistön agendaa noudattavat poliitikkokollegat.

Päätöksenalaisissa kysymyksissä ammattijuristi Niinistö osaa retoriikan, jossa asioista ei puhuta niiden todellisilla nimillä. Näin hän pyrkii tietoisesti monimutkaistamaan kysymyksiä, jotta niiden oikea luonne ei paljastuisi televisiota töllöttävälle keskivertokansalaiselle. Yksi hänen "juridisista" suosikkiteemoistaan on vuodesta toiseen ollut kansainvälinen sääntöpohjainen järjestys, joka juhlavan luonnonoikeudellista nimestään huolimatta ei ole muuta kuin globalistisen Amerikan Imperiumin ja sille alisteisen EU:n muulle maailmalle pakottama sääntökirja. Tätä EU:n kalergista ja Amerikan kaganististista ääneen lausumatonta sääntökirjaa Niinistö on seurannut 1990-luvulta asti ja jälki on ollut Suomen suvereniteetin kannalta rumaa.

Pitkän syntilistan perisynti sattui Niinistölle jo 1990-luvun alkupuolella, jolloin hän oli Euroopan Unioniin liittymisen ponnekkain asiamies yhdessä demarien Paavo Lipposen kanssa. Median avittama tulos kansanäänestyksessä vaati eduskunnan hyväksynnän, mutta sen läpiviemiseksi EU:ta kannattaneet puolueet eivät noudattaneet perustuslakia. Jäsenhaun laillinen hyväksyminen edellyti perustuslakimuutoksia, joiden toteuttaminen eduskunnassa olisi vaatinut valtiopäiväjärjestyksen 67. §:n mukaisesti 5/6:n eduskuntanemmistön. Niinistö tuki itsepintaisesti juristikollegaa, pääsihteeri Seppo Tiitisen johtaman valtiosääntökomitean ehdottamaa poikkeuslakimenettelyä, jonka ansiosta EU:n jäsenhakemus hyväksyttiin eduskunnan 2/3 enemmistöllä. Itsenäisen Suomen päätäntävallan luovuttaminen Euroopan komissiolle ei kuitenkaan vielä tyydyttänyt Niinistön globalistista ruokahalua, sillä jo 1990-luvun alussa hän suunnitteli uutta kuprua Suomen päänmenoksi.

Jälleen kerran Niinistön rikostoverina oli EU-fanaattikko Paavo Lipponen heidän johdettua vuonna 1998 Suomen ainoana Pohjoismaana EU:n kovaan ytimeen, Euroopan talous- ja rahaliitto Emuun.  Päätöksen seurauksena Suomen itsenäisestä rahapolitiikasta luovuttiin ja markka vaihdettiin vuonna 2002 euroon. Toisin kuin EU:n jäsenyyskysymyksessä eurovaluuttaan siirtymistä on pidetty jopa maamme lehdissä kyseenlaisena päätöksenä ja perustuslain vastaisena. Väitteellä on pohjaa, koska vuonna 1994 eduskunnan perustuslakivaliokunta Sauli Niinistön johdolla totesi, että ”EU-liittymissopimus ei voi vielä merkitä sitoutumista Talous-ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen”. Toisin sanoen Niinistö ja Lipponen valehtelivat alusta lähtien päin naamaa Suomen kansalle. 

EU-ideologian äänitorvena maassamme esiintyvä Yle yritti vielä viisi vuotta sitten kiistää tarkoin valitsemiensa asiantuntijoiden avulla, ettei Niinistö vienyt Suomea euroon perustuslakia rikkoen. Hiuksia halkovat ammattijuristit saavat halutessaan mustan näyttämään valkoiselta ja näin Niinistö pääsi tästäkin valtiopetoksesta kuin koira veräjästä. Tämä on hävytöntä kun tietää, kuinka Emun ulkopuolelle jättäytynyt Ruotsi on voinut omalla valuutallaan vaikuttaa kansainväliseen kilpailukykyynsä ratkaisevasti paremmin kuin Suomi, joka joutuu ilman vaikutusmahdollisuuksia olemaan heikon euron armoilla. 

EU:n ja erityisesti Yhdysvaltojen agenttina Niinistö on ponnistellut vuosikymmeniä määrätietoisesti, jotta Suomi saataisiin kiinnitettyä lännen globalistien liekaan. Itsenäisestä puolustuspolitiikasta luopuminen ja Amerikan johtaman liittouman kansainvälisten sotatoimien avustaminen on ollut Niinistön toivoman Suomen ulkopolitiikan ytimessä jo pitkään. Se saavutti ensimmäisen merkittävän virstanpylväänsä 4. syyskuuta 2014, jolloin allekirjoittettiin Suomen ja Naton yhteisymmärryspöytäkirja, joka tunnetaan paremmin nimellä isäntämaasopimus. Siinä Suomi suostuu ulkomaalaisen sotilasmahdin komentoon antamalla mm. maa-alueensa tarvittaessa Naton käyttöön.

Sopimuksen allekirjoitti Suomen puolesta puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg, mutta varsinaisen päätöksen Nato-yhteistyöstä tekivät presidentti Niinistö ja ulkopoliittinen ministerivaliokunta heinäkuussa 2014. Mediassa sopimuksesta kerrottin sammutetuin lyhdyin ja se sai jonkin verran huomiota vasta sen jälkeen kun oikeuskanslerille oli saapunut lukuisia kanteluita sopimuksen allerkirjoittamisen laillisuudesta. Valituksen perustuivat siihen tosiasiaan, että isäntamaasopimuksen valmistelussa ei ollut noudatettu oikeaa menettelyä erityisesti sen vuoksi, että pöytäkirjaa ei ollut saatettu eduskunnan hyväksyttäväksi perustuslain mukaisesti. Eräissä kanteluissa puolestaan syytettiin, että sopimuksesta päättäneet tahot ja sen allekirjoittajat ovat syyllistyneet Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamiseen ja Suomen puolueettomuutta koskevien määräysten rikkomiseen. Silloinen oikeuskansleri, läpeensä länsikorruptoitunut Jaakko Jonkka,  osasi juristina kuitenkin kääntää raskaat syytökset päälaelleen, sillä päätöksessään hän totesi, "ettei yhteisymmärryspöytäkirja ole valtiosopimus, eikä se sisällä Suomelle uusia velvoitteita suhteessa Suomen jo aiemmin Naton kanssa tehtävään yhteistyöhön liittyviin valtiosopimuksiin". Tällaisella laki-skolastisella pilkunviilaamisella Niinistö ja Jonkka junailivat ilmiselvän valtiopetoksen "Suomen eduksi". 

Niinistön suuri hetki niputtaa Suomi lopullisesti  länsimaiseen arvoyhteisöön tapahtui helmikuussa 2022, jolloin Itä-Ukrainan separatistinen etnokonflikti laajeni Venäjän "erikoisoperaation" seurauksena täysmittaiseksi sodaksi. Kansalaisten paniikki ja huoli oli aitoa ja tätä Niinistö esikuntineen ei jättänyt käyttämättä hyväkseen. Yle Watch kertoi tästä tilanteesta viime vuoden toukokuussa ilmestyneessä kirjoituksessaan Kuinka poliittinen johtomme huorasi Suomen USA:n ilmaiseksi etuvartioksi. Edelleen ajankohtaista Niinistön kyynistä manööveriä kuvataan jutussa näin:

Presidenttimme kettumaisuus näkyy parhaiten siinä, kuinka hän on otollisissa olosuhteissa valmis paljastamaan todellisen karvansa ja pyörtämään aiemmat poliittiset vaatimuksensa. Viime aikoina tähän on antanut mahdollisuuden kaukainen Ukrainan sota, joka päästi suomalaisissa ilmoille kaikki ne pelot, joita mediapooli on vuosikausia jatkuneella Venäjän yksipuolisella demonisoinnillaan lietsonut. Poissa ovat nyt Niinistön puheet kansanäänestyksestä, sillä se antaisi lisää harkinta-aikaa kansalaisille ja voisi tehdä tyhjäksi hetkeksi avautuneen Nato-ikkunan. Niinistö ymmärtää parlamentaarisen päätöksen ainutkertaisuuden, sillä Nato-jäsenyyttä voitaisiin tuskin ottaa pois tilanteessa, jossa sen kannatus olisikin jonkin maailmantilanteen vuoksi kääntynyt alle 40:een prosenttiin. Kansanäänestyksen sijaan presidentti katsoo tarkoitushakuisten galluppien olevan tässä tilanteessa riittävä legitimiteetti luopua Suomen sotilaallisesta itsemääräämisoikeudesta. Samalla hän on voinut astua julkisuuteen harkitsevana kansan tahtoa noudattavana valtiomiehenä, joka on vasta pitkän ja ankaran mietinnän jälkeen päättänyt Natoon liittymisen olevan hyvä asia Suomelle. Poliittista historiaa hieman tarkemmin seuranneille tämä kerronta on yksi Suomen lähihistorian häikäilemättömistä peitetarinoista.

Valitettavasti kansan muisti on lyhyt, sillä poliitikkona Sauli Niinistö kannatti liittoutumispolitiikkaa ja myös Nato-jäsenyyttä johdonmukaisesti jo 1990-luvulla. Tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi ensimmäisen kerran vuonna 2012 hän alkoi kuin taikaiskusta esiintyä perinteisen puolueettomuuslinjan tukijana. Tämä yksinkertaisesti siksi, että valtaosa kansasta vastusti liittoutumista ja sotkeutumista kansainvälisiin sotiin. Galluppeja seuraavana populistina Niinistö on osannut muuttaa näkemyksensä äänestäjien enemmistöä  miellyttäväksi, vaikka on sisimmisään kannattanut aivan muuta. Tämän olisi ollut helppo kenen tahansa huomata, mutta kansan syville riveille ei riitä arkihuolineen intoa penkoa asioita syvemmälti ja siksi se tyytyy median antamaan kuvaan poliitikoista ja politiikasta. Ehkä juuri siksi presidentti Niinistö on saanut vuodesta toiseen kyselytutkimuksissa kannatuslukuja, joita on totuttu kuulemaan Pohjois-Korean kaltaisista totalitarisista maista. 

Kansan enemmistön perehtymättömyydestä kertoo myös se, ettei se kykene erottamaan Niinistön isänmaalliseen maanpuolustustahtoon käärittyä atlanttista ideologiaa, vaan uskoo niiden molempien kuuluvan saumattomasti yhteen. On vaikea perustella mitä Suomen etua palveli presidentin kieltäytyminen vastaanottamasta itsenäisyyspäivänä 2022 Venäjän, Valko-Venäjän ja Iranin suurlähettiläitä. Suomi ei ole sodassa Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa eikä maallamme ole mitään kahnausta Iranin kanssa, joten pikkumaista ja mielenosoituksellista tekoa ei voi pitää muuna kuin kumarruksena Yhdysvaltojen sotahaukkojen suuntaan. 

Maamme toimittajakunnan kritiikittömästi ylistämää presidentin itsenäisyyspäivän puhetta voidaan pitään varsinaisena tekopyhyyden harjoitelmana. Suurin osa puheesta keskittyi Ukrainan sotaan sisältäen niin paljon mustavalkoista moralismia, että sen olisi voinut luulla tulevan 16-vuotiaan tiedostavan lukiolaistytön suusta. Venäjää pitää toki moittia toimistaan, mutta on epärehellistä pitää maata poikkeuksellisena ja ainoana, joka on nykyaikana ryhtynyt sotaan: 

– Rajan tällä puolen on mahdotonta edes kuvitella, että toisen kansakunnan mieleen tulisi aloittaa sotiminen. Venäjän puolella rajaa asia on toisin. Ero on fundamentaalinen, sillä viime kädessä kyse on ihmisyyden ja elämän kunnioittamisesta.

Euroopassa sodittiin vielä 1990-luvulla Jugoslaviassa, johon USA puuttui pommittamalla Serbiaa vuonna 2000. Natoa kannattavana atlantistina Niinistön muisti on valikoivaa, kun tietää kuinka monen suvereeniin valtioon Yhdysvallat on hyökännyt omien tai Israelin intressien puolesta viime vuosikymmeninä. Se on tukenut sotilaallisesti Ukrainaan viimeistään vuodesta 2014 lähtien ja tällä hetkellä se käy Ukrainan avulla sotaa Venäjää vastaan, mistä kertoo sen viimeisin yli 40 miljardin dollarin tuki Zelenskyin korruptiovaltiolle. Myös velkainen Suomi on tukenut Yhdysvaltojen vanavedessä Ukrainaa ottamalla vastaan lähes 50 000 pakolaista. Kaikessa hiljaisuudessa maamme on antanut lakien vastaisesti sotaa käyvälle maalle huomattavaa sotilaallista tukea, jota Niinistö on vielä pohjustanut viime aikaisella tapaamisellaan Ukrainan johtajan kanssa. Jatkuvasti käsi ojossa olevalle juutalaiselle on jo annettu 600 miljoonaa euroa, mutta suomalaisten on syytä varautua lisäämään summaan ainakin yksi tai kaksi nollaa lisää – sen verran hampaat irvessä Yhdysvaltojen johtama länsi haluaa "voittaa" slaavikonfliktin, maksoi mitä maksoi.

Tulevaa maailmantilannetta ei voi ennustaa, mutta siihen voi ainakin yrittää sopeutua tekemällä muuttuneiden tilanteiden varalle varasuunnitelmia. Ikävä kyllä lännen johto sen enempää kuin Niinistökään eivät ole julkilausumissaan ja panostuksissaan edes harkinneet muita skenaarioita, joten kaikki näyttää olevan yhden kortin varassa. Pienelle Suomelle, jota on totuttu pitämään puolueettomana maana, on erityisen kohtalokasta panna kaikki panokset yhdelle värille. Menneen maailman unipolaarisessa hybriksessä, sääntöpohjaisessa maailmanjärjestyksessä, elävä Niinistö on koko poliittisen uransa ajan pelannut vaarallista rulettia Suomen kohtalolla. Mikäli Suomi jatkaa vielä olemassaoloaan tulevien vuosien turbulenssin jälkeen, Niinistön toimet tulevat varmasti ankaran uudelleen arvioinnin alaisiksi myös virallisella tasolla.

--------

Lukijat huom! Yle Watchin uudet kirjoitukset ovat jo yli vuoden verran löytyneet uutispalvelu Partisaanista. Tutustumisen arvoinen sivusto, jossa kerrotaan valtamedian vaikenemista maailman tapahtumista ja ilmiöistä ilman sensuuria.

BBC:N DEKKARI KAREN PIRIE – VIHAPROPAGANDAA PERINTEISTÄ EUROOPPALAISTA KULTTUURIA VASTAAN

Yle TV 1, 21.1.2023 klo 19.40 Karen Pirie (12)

6/6. Rankka päivä. Aikaisemmin vaiennettu silminnäkijä on saanut viestinsä läpi poliisille. Kauan se kesti, ja miksi asiaan ei tartuttu aikanaan? Saadessaan jutun syliinsä, Karen ei voinut edes aavistaa mihin se johtaa. HD 49 min. Linkki ohjelmaan.

Skotlantiin sijoittuva dekkari kuuluu BBC:n lukuisiin ideologisesti punaisella värittämiin katselukevottomiin sarjoihin. Sarjan identiteettipoliittinen asenteellisuus ja mustavalkoinen asetelmallisuus roolihahmojen vuorovaikutuksessa tekee katsomiskokemuksesta sietämättömän jokaiselle itseään kunnioittavalle kriittiselle katsojalle. BBC:n vasemmistoliberaali ja sionistinen tuotantoväki osoittaa avoimesti keskisormea valkoiselle miehelle kun se hieroo eri etniteeteillä täytetyllä sarjassaan wokepolitiikkaa pahaa aavistamattoman katsojan naamaan.

Sarjakuvamaisessa juonessa Karen Pirie on "upea voimaantunut nuori nainen", joka saa poliisitutkijan viran laitoksessa, joka esitetään "patriarkaalisten ja rasistisen piilorakenteiden linnakkeena". Ensimmäisessä jaksossa maatiastyttö Karenin työtoveriksi osoitetaan musta miestutkija. He molemmat löytävät nopeasti yhteisen vihollisen: laitoksen johdon valkoiset miehet. Eräässä vuoropuhelussa feministinen Karen ja musta mieskollega suorastaan kilpailevat siinä kumpi on "sorretumpi". Väitely kuitenkin päätyy yhteisymmärykseen siitä, että heidän pitää taistella yhdessä "valkoisen miehen ylivaltaa" vastaan. 

Mikäli länsimaisen yhteiskunnan jalustalle nostama feministinainen ja lukuisilla kiintiöllä tuettu musta mies todella olisivat alisteisessa asemassa, he tuskin pääsivät parhaaseen katseluaikaan paasaamaan, kuinka sorrettuja he ovat. Pikemminkin jatkuva medianäkyvyys kertoo tiettyjen identiteettipoliittisten ihmisryhmien ylivallasta, jota muilla ihmisillä ei ole. Katteettomasta uhriasemastaan käsin nämä medialemmikit ovat julistautuneet kaiken kritiikin yläpuolelle samalla kun he voivat yksinoikeudella määrittää muille syylliset ja syyttömät, pahantekijät ja uhrit. Vastaavasti valtamedian kaikukammiossa ei kuulu nationalistisen mielipiteiden vuoksi syrjityiksi tulleiden protesteja tai mustien joukkoraiskaamiksi joutuneiden naisten itkua. 

Totta kai Karen Pirie on sarjassa ylivertainen Sherlock, joka selvittää asiat paremmin ja nokkelammin kuin miehet. Ainoastaan musta neropatti voi kilpailla fiksuudessa hänen kanssaan. Sarjan ensimmäisen kauden viimeisessä jaksossa syyttömäksi uhriksi joutuu tietenkin väärin perustein epäilty musta henkilö, kunnon perheellinen mies kuten tällaisiin fiktioihin kuuluukin. Todelliseksi rikolliseksi paljastuu Pirietä ylenkatsova poliisipäällikkö, joka on sekä raiskaaja että tuplamurhaaja. Naivin liberalismin ja egalitiarismin typerryttämä katsoja varmasti huokaisee helpotuksena, kun moraalinen oikeus viimein toteutuu ja paha saa palkkansa. 

BBC:n sarjan psykologinen pirullisuus piilee siinä, että vaikka katsoja tunnistaa sarjan fiktioksi, hän saa siitä kuitenkin uskonvahvistusta ikään kuin tarina todella voisi olla totta. Temppu tehdään mustavalkoisella moraalisella opetuksella, jonka imeminen ohittaa aivojen etulohkon rationaalisen päättelyn ja kritiikiin porautuen suoraan tunteisiin. 

 

TV 1, 18.1.2023 klo 19.00 Historia: Wannseen konferenssi 1942 (12) 

Tammikuussa vuonna 1942 ryhmä natsi-Saksan korkeita virkamiehiä kokoontui Berliiniin keskustelemaan "juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta". Kokouksen karmeat päätökset johtivat juutalaisten kansanmurhaan. Ohjelmassa käydään läpi kokouksen kulkua ja sen seurauksia. HD ohjelmatekstitys (suomi) 47 min. Linkki ohjelmaan.

Menneisyyteen takertuva historiapolitiikka on lännessä vähintään yhtä voimallista kansalaisten mielen liikkeisiin vaikuttavaa hybridivaikuttamista kuin Venäjän levittämät sotalegendat oman kansansa keskuuteen. Historiapolitiikka on agendalähtöistä eikä siinä pyritä paljastamaan totuutta kuten tieteellisessä historiantutkimuksessa. Pääasiana on luoda raamit, joiden sisällä selittää ja oikeuttaa nykypolitiikka. 

Holokaustikultti on ollut erityisen kätevä keino ehdollisaa massoja käytökseen, jossa kaikenlaiset nationalismin ilmaisut tuottavat huonoa omaatuntoa. Jo pelkästään surullisen mustalaisviulun kuuleminen tuo monelle ihmiselle tahtomatta mieleen Auschwitzin portin, kiitos median ja viihdeteollisuuden ehdollistamisen. Tällaisen indoktrinaation peilikuvana näyttäytyy monikulttuurisuus, jonka vastustaminen puolestaan rinnastetaan Holokaustiin™ tai ainakin sen valmisteluun. 

Ylen loppumattomat natsi- ja holodokumentit ovat osa hegemonista historiapolitiikkaa, joka ei ole ollut kansalaisten päätettävistä, vaan pienen tiedotusta hallitsevan klikin "demokraattinen" yksinoikeus. 

Viime keskiviikkona tullut dokumentti Wannseen konferenssi 1942 on vapaan tieteellisen väittelyn ja metodin irvikuva, sillä ohjelmassa esitetyt väitteet esitetetään kumoamattomina Raamatun totuuksina. Lopulta se ei ole ratkaisevaa, onko valtamedian tulkinta holokaustista lähiten totuutta vaan se, että valtiokoneisto ja siihen kytkeytynyt politisoitunut "tiedeyhteisö" ei anna edes teoreettista mahdollisuutta tutkia väitettyjen tapahtumien vastatodisteita. Saksassa ja monessa muussa Euroopan maassa holokaustin vapaa ja kriittinen tutkiminen on kielletty jopa vankeusrangaistuken uhalla. 

MIKSI LÄNNEN ELIITIT OVAT AINA VAIN HUONOMPIA?

Tätä kirjoitusta tarjottiin verkkolehti Sarastukseen, mutta se kieltäytyi sen julkaisemisesta. Nyt artikkeli julkaistaan Yle Watchissa ja myös uutispalvelu Partisaanissa.

Antiikin Kreikassa kansalaisuuden yhtenä keskeisenä moraalisena ehtona oli tieto ja ymmärrys poliittisista asioista. Sen sijaan jälkimodernissa lännessä demokratia ei edellytä äänestysoikeuden saaneelta juuri muuta kuin kyvyn kirjoittaa ehdokkaan numero äänestyslippuun. Samaan alennustilaan kuuluu kansalaisten vääristynyt ja pinnallinen tieto politiikasta, jota valtamedia mielellään ylläpitää. Kun tähän lisätään vielä kulutusyhteiskunnan tarjoama helppous ja viihde, ollaan tilanteessa, jossa ihmisillä ei riitä kärsivällisyyttä yhteiskunnallisten kysymysten perinpohjaiseen haltuunottoon. Jos vakavampaa kiinnostusta työn ulkopuolisiin kysymyksiin ylipäätään löytyy, monet suuntaavat sen täysin toisarvoisten asioiden kuten fanaattiseen pallopelien ja pop-"kulttuurin" seuraamiseen. Tällaisessa yhteiskuntailmapiirissä suurissa kysymyksissä yhdenmukaisten tiedotusvälineiden on helppo saada massat hypnoottiseen otteeseensa. Näin on voitu iskostaa laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaan vain lännen johtajien määrittelemä liberaalidemokratia ja ihmisoikeudet varmistavat loistavan tulevaisuuden koko ihmiskunnalle.

Yhtenäisen tiedotuksen ja koulutuksen kautta sosiaalistettu normikansalainen on vilpittömästi vakuuttunut muun maailman kelvottomista ja vaarallisista "yksinvaltiaista". Tätä käsitystä halutaan vahvistaa päivittäin vyörytetyissä uutisraporteissa, joissa kerrotaan kuinka "demokratia on uhattuna maailmalla". Tästä viimeisimpänä esimerkkinä on Yle Uutisten juttu Länsi oireilee, kun Putin ja muut diktaattorit jyräävät – kovat ajat koettelevat demokraattisia arvoja myös meillä, sanoo tutkija. Tarkoitushakuisessa kirjoituksessa haastatetuilla asiantuntijoilla ei ole halua avata lukijalle, mitä he tarkoittavat "demokraattisilla arvoilla", sillä jos he niin tekisivät, paljastuisi, että he puhuvatkin tosiasiassa ideologisen liberalismin arvoista eivätkä demokratiasta neutraalina päätöksentekojärjestelmänä. Nomenklatuuran edustajina yhteiskuntatieteiden auktoriteetit ovat uskollisia järjestelmää ohjaavalle poliittis-taloudelliselle eliitille, jonka vuoksi he eivät halua keikuttaa venettä puhumalla liberaalidemokratiaan kuuluvista valuvioista, massoja yhdenmukaistavasta manipulaatiosta ja vallankäytön korruptiosta.

Silmiinpistävää näissä huolestuneissa uutisjutuissa on uskomus, että lännen ja idän vastakkainasettelu olisi yksiselitteinen seuraus Venäjän, Aasian, Etelä-Amerikan ja Afrikan kansanjohtajien aggressiivisesta halusta kyseenalaistaa liberaalidemokratia ja "ihmisoikeudet". Samalla toimittajat näkevät ns. autoritääristen maiden olevan aloitteellisia toimijoita, jotka uhkaavat länsimaiden demokratioiden lisäksi myös omia kansalaisiaan. Tällaisessa asenteellisessa journalismissa ei oteta juuri koskaan huomioon sitä mahdollisuutta, että uusliberalismia ja lännen määrittämää "kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää" karttavat maat haluavatkin kulkea vain omia polkujaan ja toivovat, että länsi jättäisi ne "eettisyydellään" rauhaan.

Länsimaiden ulkopuolella nykyinen vastakkainasettelu nähdäänkin lännen haluna määrittää kansainväliset säännöt, joiden kautta hallitaan ennen kaikkea taloutta. Kyse ei olekaan väitetystä sivilisaatioiden välisestä kulttuurisodasta, vaan lännen johtajien pelosta menettää osa globaaleista resursseista, jotka ovat olleet ennen heidän vapaata riistaansa. Lännen silmäätekevien tämänhetkisen raivoamisen taustalla ei siis ole moraalinen närkästys vaan pettymys, ettei esimerkiksi Venäjä tule olemaan sille enää puoli-ilmainen bensa-asema ja Kiina pelkästään nöyrä bulkkielektroniikan tuottaja.

Moralistisessa korkeaveisussaan "vapaan maailman" journalistiset palkkatyöläiset sattuvat sivuuttamaan niin ikään sen tosiasian, että Yhdysvaltojen johdolla liberaalidemokratiaa on levitetty toisesta maailmansodasta lähtien pommein kaikkiin maihin, jotka eivät alistu lännen universalistisen ylimielisille arvoille ja ryöstökapitalismille. Ennen tätä kutsuttiin kriitikkojen keskuudessa imperialismiksi, mutta nykyään jopa vasemmistoälyköt vaikenevat siitä ja pitävät päinvastoin upeana, että vielä jäljelle jääneisiin traditionalistisiin kulttuureihin istutetaan heidän ihastelemansa sateenkaari-ideologia ja individualismia pönkittävä ontto kulutuskulttuuri.

Toiseutta palvovista puheistaan huolimatta lännen ylintä valtakerrosta hallitseva luokka ylenkatsoo sekä idän ei-liberaaleja demokratioita että perinteisiin arvoihin sitoutuneita omia kansalaisiaan. Lännen demokratiafasadin pysyvissä hallinnoissa ainoa laillisesti ja moraalisesti hyväksytty vaalitulos on se, joka miellyttää hallitsevaa ylimystöä. Sen moraalista yksimielisyyttä kyseenalaistavat populistiset ulostulot tai "väärät vaalitulokset" esitetään sitä vastoin uhkana meidän demokratiallemme.

Aikamme kuvaan sopii, että päättäjät pyrkivät vähättelemään vaikutusvaltaansa ja korostamaan kansalaisten asemaa liberaalidemokraattisessa järjestelmässä. Tämä teatteri on tärkeää nykydemokratian legitimiteetille, sillä mikäli vallankäyttöä arvioitaisiin realistisesti edustuksellinen demokratia osoittautuisi pian harhakuvaksi. Tämän näytelmän paljastamisesta ovat pitäneet vastaansanomattomasti huolta kolme viime vuosisadan alussa Italiassa vaikuttanutta yhteiskuntatieteilijää, Vilfredo Pareto (1848–1923), Gaetano Mosca (1858–1941) ja Robert Michels (1876–1936). Heitä pidetään yleisesti modernin eliittiteorian isinä, sillä he muotoilivat ensimmäisinä perusajatuksen, että olkoonpa korkeakulttuurin yhteiskuntamuoto mikä tahansa, siihen muodostuu aina vähemmistönä oleva hallitseva luokka tai eliitti. Sittemmin sosialistinen yhteiskuntakokeilu on vain vahvistanut tätä ajatusta.

Vilfredo Pareton, kolmikosta kuuluisimman, yksi tunnetuimmista aksioomista on liiketoiminnan tuottavuutta ja taloudellista valtaa kuvaava Pareton periaate, jonka mukaan varallisuus jakautuu 80/20 säännön mukaan. Pareto periaate on Pareto-jakaumien erityistapaus, jonka mukaan missä tahansa ilmiössä 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä. Gaetano Mosca puolestaan analysoi yhteiskuntaa hallitsevan vähemmistön ja sille poliittisesti alisteisen massan dynamiikan kautta. Tätä vuorovaikutusta hän piti luonnollisena sosiaalisen elämän lakina. Saksalaissyntyinen Michels tutki mm. edustuksellisen demokratian puoluejärjestelmää, josta hän johti harvainvallan rautaisen lain. Tuon lain mukaan eliitit luovat ideologisen ylärakenteen (monikultturismi, tasa-arvo jne.), jolla hallitaan ihmisiä. Kolmikon empiiriset ja tilastolliset argumentit ovat vakuuttavuudessaan niin kiistattomia, ettei varsinkaan nykyinen poliittinen nomenklatuura halua ottaa niitä julkisessa keskustelussa esille. Häveliäisyydestään huolimatta aikamme uusaristokratian kaksinaismoraali on sen verran julkeaa, että omaa korvaamattomuutta pidetään välttämättömänä ehtona demokratian turvaamiselle.

Globalistisen Amerikan Imperiumin patologiaa vuosikausia analysoinut Z-man kirjoittaa, kuinka länsimainen demokratia on suistunut eräänlaiseen kolonialismiin, jossa hallitsijat vaativat säännöllistä vahvistusta hallituilta. Vaaleista onkin tullut näytöksiä, joissa ihmiset kiittävät hallitsijoitaan heidän palveluksestaan. Z-manin mukaan "hallitsijat ovat luonnollisesti loukkaantuneita, kun äänestäjät eivät täytä sopimusta". Länsimaisen demokratian uudessa yksipuolisessa yhteiskuntasopimuksessa hallitseva luokka käskee ja äänestäjät tottelevat. Kaikki muu on moraalinen uhka demokratiallemme ja vaatii kaikki tarvittavat keinot sen tukahduttamiseksi.

2020-luvulla eliiteille on tarjoutunut yllättävä tilaisuus testata kansalaisten järjestelmäuskollisuutta koronarajoituksilla ja Ukrainan sodan pakotteista syntyneillä talousvaikeuksilla. Koronasta vuorokaudet ympäriinsä toistettu narraatio mahdollisti tolkun kansalaiset hyväksymään ilman näkyviä protesteja kansalaisvapauksien koeluontoiset rajoitukset. Varotoimet ainakin suurille ikäryhmille näyttävät jälkikäteen ylimitoitetuilta, sillä mm. Ilta- Sanomat on kertonut hiljattain, että THL:n mukaan koronaan voi suhtautua kuin tavallisiin hengitystieinfektioihin. Suomessa osa jopa niin sanotusta järjestelmän vastaisesta äärioikeistosta on patistanut feministihallitukselta kovempia koronatoimia samalla kun se kirittää eduskuntaa, joka on valmis vahingoittamaan Euroopan taloutta amerikkalaisten vaatimien geopoliittis-ideologisten pakotteiden vuoksi. Toisaalta niin sanotun kriittisen vasemmiston äärilaita on yhtä korruptoitunut kuin oikeiston ja se kannattaa ehdoitta lännen kartellikapitalistien ja teknotyrannien ohjaamaa globalistista politiikkaa. Tällä hetkellä lännen apaattiset kansalaiset näyttävät olevan vasemmalta oikealle läntisen johdon tiukassa otteessa mitä tulee puhtaasti ideologisesti harjoitettuun vaihtoehdottomaan politiikkaan. Toisaalta läntisen eliitin rakentama korttitalo on niin horjuvalla pohjalla, että se saattaa luhistua pelkästään seuraavaan kylmään talveen tai Ukrainan sotatilanteen epätoivottuun muutokseen. Katteettomassa itsevarmuudessaan läntisillä päättäjillä ei ole tiettävästi mitään varasuunnitelmaa, mikäli ideologiset tavoitteet eivät kovasta uskosta huolimatta toteudukaan.

On vaikea sanoa, johtuuko länsimaalaisten alistuminen eliitin ideologiselle vaihtoehdottomuudelle orgaanisten yhteisöjen hajottamisesta seuranneesta sirpaloitumisesta, jolloin "yhteisön" ainoaksi yhteiseksi nimittäjäksi on tullut yksilön triviaalien mielihalujen turvaaminen. Tämä siitä huolimatta, että yksilövapauksien takaajina esiintyvät lännen päättäjät ovat globalismi-utopiaansa ajaessaan rajoittaneet kansalaisvapauksia viime vuosina rajusti. Nyt näyttääkin siltä, että vapauksien ennalta arvaamattomalla säännöstelyllä ja taloudellisella kurjistamisella kansalaisista on tehty riippuvaisia järjestelmästä, jolloin he ovat valmiita alistumaan mihin tahansa, kunhan luvataan paluu "normaaliin" joskus lähitulevaisuudessa.

Jostain syystä yhteiskunnallisen eliitin ja tavallisten kansalaisten välinen intressiristiriita ei valkene edes suurelle osalle kriittisiä kansalaisia. Se on aiemmin ehkä ymmärretty, mutta nykyisessä lännen ja idän vastakkainasettelussa toisinajattelijat ovat palanneet ruotuun ja asettuneet heitä aiemmin kyykyttäneen lännen johdon taakse. Mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että "kansalaisten parasta" ajattelevan koronavouhotuksen ja ulkopoliittisen loiskiehunnan keskellä läntiset eliitit jatkavat samaa kansan eduista piittaamatonta politiikkaa, jota ne ovat harjoittaneet jo vuosikymmeniä. Ne ylläpitävät hallintoja, joiden ensisijainen tarkoitus ei ole kansankunnan edun turvaaminen vaan globalistisen utopian toteuttaminen, josta antaa viitteitä mm. Maailman talousfoorumin esittämät visiot.

Lännen ulkopuoliset eliitit saattavat olla näkyvissä toimissaan mielivaltaisempia kuin täällä, mutta sen rummuttamisella ei ole merkitystä, koska se ei vaikuta elämäämme samalla tavalla kuin omiin eliitteihimme kohdistuvat protestit. Päinvastoin, johtajamme edistävät mielellään kriittistä keskustelua idän väitetyistä despooteista, koska se suuntaa arvostelevan katseen pois läntisten eliittien omavaltaisuudesta. Pitää muistaa, että silloin kun vaikutusvaltaiset länsimaalaiset moittivat itää ja kolmatta maailmaa demokratian puutteesta, kyseessä on useimmiten projektio omasta epädemokraattisesta vallankäytöstä, joka ei kestäisi päivänvaloa.

Jälkimoderni läntinen eliitti, jota voi kutua myös manageriaaliseksi luokaksi, on lähes kaikissa suurissa kysymyksissä eri puolella kuin kansa, vaikka se kaikin manipulatiivisin keinoin yrittääkin teeskennellä toista. Tyypillinen esimerkki aikamme ylimystön kaksinaamaisuudesta on sen pyrkimys tuputtaa hallintojensa kautta massoille tasa-arvon ideologiaa, vaikka se on omaksunut itselleen etuoikeuden identiteetin. Huolimatta kansallisvaltion johdon taktisesta yrityksestä esittää kansanomaista ja pikkuporvarillista, sen ilmiselvä eriytyminen on synnyttänyt moraalisen ongelman. Koska hallitsevat eliitit eivät ole enää sitoutuneita kansoihinsa, vaan maasta riippumatta tuntevat lojaliteettia vain toisiaan kohtaan, se on luonnollisesti herättänyt valveutuneessa kansanosassa ankaraa arvostelua. Käytännön ilmauksensa se on saanut populistipuolueiden EU:n, globalismin ja eliittien vastaisuudessa. Järjestelmän pelkona on ollut, että populistien viesti tavoittaisi myös kansan enemmistön.

Globaalisti verkostoituneet kansalliset johtajat ovat selvässä ristiriitatilanteessa, jossa heidän pitäisi huolehtia kansakuntiensa eduista, vaikka he ovat samalla sitoutuneet ylikansalliseen eliittiin, jonka intressit ovat toisaalla. Luodakseen moraalisen oikeutuksen (sic) kansan elintärkeiden etujen pettämiselle, eliittien on täytynyt muokata kansakunnat sellaisiksi, joissa yhteisestä historiasta kumpuavia intressejä ei juuri enää ole. Me kaikki tunnemme tämän eurooppalaista kantaväestöä vastaan käydyn sodan suklaalla kuorrutetut käsitteet: monikulttuurisuus ja monimuotoisuus.

Läntisten kansallisvaltioiden globalistinen eliitti asetti sosialismin romahduksen jälkeen Leninin tapaan itselleen kysymyksen: mitä on tehtävä? Vastaukseksi saatiin monikulttuurisuus, massamaahanmuutto ja moninaisuus, joiden tarkoitus on ollut luoda poliittiselle pelille aivan uudet parametrit. Kun poliittisten päättäjien omista kansakunnista tehdään monikulttuurisia ja liberaalisti "moniarvoisia", on synnytetty tilanne, jossa kansoja ei määritetäkään enää yhteisen historian ja kulttuurin kautta. Mikä tahansa läntinen kansa on nyt vain yksi monimuotoinen kansakunta muiden samanlaisten joukossa. Koska läntiset kansallisvaltiot määritellään enemmän monikulttuuri-ideologiaa palvelevien vähemmistöetuoikeuksien kuin kansallisen enemmistön etujen perusteella, globalisoituneiden kansallisten eliittien ei enää tarvitse välittää alkuperäisväestön ydinetujen turvaamisesta. Tällaisen manööverissä kansalaisia suostutellaan päättelyketjulla, jossa jokainen länsimaa on vain pienoismalli globalisoidusta maailmasta. Tällöin ei voi olla enää kansallisia etujakaan ja kansalliset johtajat voivat "oikeutetusti" ajaa pidäkkeetöntä globalismia välittämättä alkuperäisväestön tarpeista.

Eettisessä kuperkeikassaan lännen korruptoituneet johtajat voivat syyllistää kansojaan, sen sijaan että he joutuisivat kansantuomioistuimen eteen syytettynä valtiopetoksesta. Moraalisen aloitteen käsiinsä saanut yläluokka voikin nyt painostaa työtätekeviä eurooppalaisia luopumaan hyvinvoinnistaan mm. vihreän siirtymän verukkeella samalla kun "ilmastonmuutostalkoilla" oikeutetaan veronmaksajien tulonssiirrot kehitysmaihin. Globaaliin vastuuseen vetoamalla hyvinvoiva lännen eliitti saarnaa "yhteisestä ihmisyydestä" ja rajattoman maahanmuuton siunauksellisuudesta, vaikka se on itse eristäytynyt muusta ihmiskunnasta.

Lisäksi päättäjien suuruudenhullut tavoitteet koko maailman pelastamiseksi ovat pelkkää retorista moraaliposeerausta ilman konkretiaa. Tästä huolimatta heillä on röyhkeyttä pitää itseään ihmiskunnan ja Äiti Maan suojelijoina, joiden on hallittava ja valvottava tarkkaan tavallisten ihmisten valintoja. Managerialisen järjestelmän kerma katsoo, että heidän tehtävänsä ei ole vain määrätä ihmiskunnan suunta, vaan pitää huolta myös siitä, että heidän määräämiään sääntöjään noudatetaan asianmukaisesti. Näissä demokratian tekopyhyyden harjoitelmissa eliitti tähtää yhteiskuntaan, jossa kansakuntien ja samalla kansalaisten edut on pyyhitty pois jopa arkiajattelusta.

Kun nykyjohtajiamme tarkastellaan historian valossa, he näyttävät kaikissa suhteissa kehnommilta edeltäjiinsä nähden. Muinaisuudesta löytyy runsaasti halpamaista ylimystöä, mutta pahimmillaankin se tunsi sentään kohtalo- ja veriyhtyettä alamaisiinsa toisin kuin aikamme vastuuttomat kosmopoliitit. Tietysti jälkimodernien massojen lammasmaisuus, apaattisuus ja mukavuudenhalu on mahdollistanut pitkälti sen, että päättäjiksi on noussut mitä keskinkertaisinta ja kelvottominta väkeä. Oli miten oli, eliittien pompöösi esiintyminen yhdessä poptähtien ja Hollywoodin kerman kanssa kertoo yksiselitteisesti niiden laadullisesta rappiosta ja moraalisesta korruptiosta. Kansojensa etujen pettäminen ja universalistiset fantasiat ovat merkki hallitsijoiden selkärangan puutteesta, mille on vaikea löytää vertailukohtaa maailmanhistoriassa.

Poliittisen eliittimme kyvyttömyys on vääjäämätön seuraus pitkään jatkuneesta liberaalista järjestelmästä. Toisin sanoen länsimaiden heikkous ei johdu vallalla olevasta johtajuudesta sinänsä, vaan eliitit ovat samojen kehityskulkujen tuotetta kuin vallitseva lännen kriisi. Edellä lainatun Z-manin mukaan pääsyynä tähän on keskiluokkaisuutta idealisoiva kulttuuri, joka nitistää todelliset lahjakkuudet. Eliittimme ovat keskinkertaisia siitä yksinkertaisesta syystä, että se ilmaisee johdonmukaisesti jälkimodernia massayhteiskuntaa. Pääministeri Sanna Marin on lähes täydellinen esimerkki eliittimme luonteettomuudesta, koulutetun apinan keskinkertaisuuden syndroomasta.

Aikamme surkeat eliitit ovat myös seurausta aidon luonnonvalinnan puutteesta. Tämä taas johtuu siitä, että edellisten sukupolvien johtoon kiivenneet toisen luokan päättäjät valitsevat seuraajikseen kolmannen luokan miehiä – ja nykyään yhä useammin naisia – jotka puolestaan valta-asemassaan valitsevat ihmisiä, jotka eivät uhkaa heidän asemaansa. Managerialinen järjestelmä nostaa mielellään naispoliitikkoja, koska he ovat tunnetusti kaikkein järjestelmäuskollisimpia konformisteja. Koska naispoliitikot ja naisvirkamiehet kannattavat innokkaimmin lännelle tuhoisia muotiaatteita ja hylkivät idealisteina kaikkea reaalipolitiikkaa, he ovat oivaa materiaalia nykyhallintojen mannekiineiksi.

Managerialismi päätyykin aina johtajien epäpätevyyteen edistäen näin kulttuurista entropiaa. Vaikka myös nykyisen järjestelmän oletetaan takaavan omistavan luokan valta-aseman, se päätyy kuitenkin ennen pitkää korvaamaan sen epäpätevällä luokalla. Nykyjohto tietää toki oman heikkoutensa, mutta juuri siksi se haluaa peittää jälkensä täyttämällä koko järjestelmän epäpätevillä ihmisillä. Näin länteen on päässyt syntymään poliittinen järjestelmä, jonka julkisivua hallitsevat keskinkertaiset mutta vastuuttomuudessaan vallanhimoiset nuoret naiset sekä dementiasta kärsivät 80-vuotiaat marionetit.

Edellä kuvatun perusteella aikamme poliittiselle eliitille on tunnusomaista jakomielinen suhde kansaan. Yhtäältä ne kosiskelevat massojen makua samaistumalla latteaan pop-kulttuuriin ja Hollywoodiin. Osa näkyvän vallan käyttäjistä karttaa julkisissa ulostuloissaan vakavaa taidetta ja korkeakulttuuria, koska ne on leimattu mediassa elitistiksi ja tavallista kansaa "syrjiviksi". Kyse ei ole vain amerikkalaisesta ilmiöstä, vaan mauttoman globalistisen eliittikulttuurin tyyli näkyy myös maamme pääministerin halussa esiintyä poptähtien ja julkkishomojen kanssa. Päättäjien trendien seuraaminen ei juuri eroa hipstereistä, jotka pykivät kulutusvalinnoillaan olemaan ajan hermolla. Tässä on jo elitismin tuoksua, mutta pop-kulttuurin maastossa se on vielä hyväksyttävää, vaikka varsinainen jetset-elämä koskeekin vain globalistista eliittiä eikä suurta äänestäjämassaa. Vuokramurjuissaan elävä kansa voi lävistyksineen ja karmeine musiikkimakuineen tuntea olevansa edes jossain määrin yhtä eliitin kanssa.

Toisaalta epävarmaksi itsensä tunteva nykyeliitti yrittää luoda etäisyyttä itsensä ja laajan keskiluokan välille. Sillä on selvästi epätoivoinen tarve erottautua vallitsevasta elämäntavasta, joka vahvistaa samankaltaisuutta. Tätä kaikkialle läpitunkevaa samuutta jälkimodernissa yhteiskunnassa on kuvannut filosofi Alain de Benoist artikkeleissaan ja tuoreimmassa kirjassaan The Ideology of Sameness. Ranskalaisfilosofi korostaa kuinka liberalismin ja individualismin aikakaudella kaikista ihmisistä on periaatteessa tullut vaihdettavia yksikköjä keneen tahansa toiseen. Hän jättää kirjoituksissaan kuitenkin huomioimatta eliitit, jotka voivat valtansa ja varakkuutensa ansioista pyristellä eroon massojen lohduttomasta yhdenmukaisuudesta.

On ironista, että "individualistista" samanlaisuutta synnyttävää järjestelmää hallinnoiva eliitti pyristelee kaikin keinoin irti sen harmaudesta korostaakseen omaa erityisyyttään. He kiirehtivät kansan suurelle enemmistölle vihamielisestä muotiaatteesta toiseen vain siksi, että pelkäävät sulautuvansa kulttuurimme latistavaan tylsyyteen. Heidän siirappiset palopuheensa erilaisten kummajaisten ja biologisten mahdottomuuksien puolesta eivät perustu niinkään ideologiseen kiihkoon vaan pelkoon, että keskiluokkainen merkityksettömyys tukahduttaa heidät. Puheet viidestäkymmenestä sukupuolesta ja monikulttuurista välttämättömänä voimavarana ovat triviaaleja esimerkkejä uuden ylimystön pyrkimyksestä luoda muuri vallitsevaa merkityksettömyyttä vastaan. Vaikka nämä eleet ovat sinänsä yhdentekeviä, ne synnyttävät ainakin toivotun moraalisen jakolinjan massojen ja "eliittien" välillä.

Demokratiaa on puolusteltu yleensä sillä, että siinä hallinto toteuttaa parhaiten kansan tahtoa. Aikamme päättäjien harjoittama politiikka kertoo kuitenkin toista, koska eliitillä ei näytä olevan mitään intressiä ajaa kansan asiaa. Sen lisäksi, että eliitin edut ovat muualla, se toimii kaiken lisäksi aktiivisesti kansan päämääriä vastaan; managerialisen luokan hallussa oleva valtio, media ja yliopisto painostavat kansalaisia alistumaan päätöksiin, jotka eivät ole missään mielessä enemmistön edun mukaisia. Olemme tilanteessa, jossa viranomaiset, valtamedia ja yliopistot julistavat, kuinka kantaväestön halu elää oman näköistensä ihmisten keskuudessa on moraalitonta. Kansalaisen ei ole edes sallittu tiedostamaan eri populaatioiden eroja, koska se on rasismia. Vanhemmat, jotka vastustavat koulujen Seta-propagandaa ja transvestiittien satutunteja lastentarhoissa saavat kuulla olevansa transfoobikkoja, josta esimerkiksi Norjassa voi saada kolmen vuotta ehdotonta vankeutta. Koska mitään massaliikettä näitä mielettömyyksiä vastaan ei ole syntynyt, managerialinen luokka voi helposti perustella toimensa kansan tahdolla.

Ilmiselvästä epävarmuudestaan ja keskinkertaisuudestaan huolimatta nykyeliitti kykenee silti pompottamaan kansaa mielin määrin. Tämä on arvoitus, joka vaatisi perusteellista tutkimusta tähän johtaneesta kulttuurista ja massojen lauhkeudesta. Niin kauan kuin kansalaiset välttävät mukavuudenhalussaan vaivannäköä ja riskejä, he alistuvat mitä kehnoimmalle eliitille.

Rappeutunutta uusaristokratiaamme vaivaava johtajuuden puute ja vastuuttomuus näkyy toistensa selkien taakse piiloutuvissa päättäjissä. Näille henkisille kääpiöille riittää, että he saavat palan eliitin kakusta sen sijaan, että asettuisivat järjestäytyneen vähemmistön hegemoniaa  vastaan ja alkaisivat puolustaa kansaa edestä päin kuten Unkarin pääministeri Viktor Orbán. Voisi olettaa, että Suomessa suurta suosioita nauttiva presidentti Sauli Niinistö kuuluisi samaan sarjaan kuin Orbán, mutta tosiasiassa hän jos kuka on tyypillinen länsijohtaja, joka peräänkuuluttaa "kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää" ja ajaa Macchiavellin kärsivällisen ovelana kettuna atlantistien globalistista agendaa.

Oswald Spenglerin oletus lopun ajan kulttuuriin ilmestyvästä caesarismista onkin ennen aikaista, sillä esimerkiksi liberaalieliitin kavahtamasta Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpista ei tullut suon kuivattajaa, vaan hän osoittautui politiikassaan melko tavanomaiseksi järjestelmän mieheksi. Luultavasti tulemme kärsimään vielä pitkään itsestään liikoja luulevasta länsieliitistä. Järjestäytymättömän kansan varaan muutosta ei voi laskea, vaan uuden ajan vastuulliset ja voimakkaat päättäjät voivat nousta vain nykyeliiteistä, joiden mädännäisyyteen he eivät halua enää sitoutua.

NYKYDEMOKRATIA TOTALITARISTISTEN GLOBALISTIEN PALVELUKSESSA

Yksi suuria läntisiä paradokseja on lisääntynyt usko ja vaatimus demokratiaan, vaikka  se on samalla merkinnyt perusoikeuksien kuten sanavapauden kuihduttamista ja kontrolloivan poliisivaltion kasvattamista. Tämä kaikki tietenkin demokratian nimissä. Vastaavasti valtioiden välisellä tasolla Euroopan Unioni on pyrkinyt kiistämään laillisten vaalien tuloksena syntyneen kansallismielisen politiikan laillisuuden, koska se rikkoo Euroopan komission mukaan "liberaalidemokratian periaatteita". EU:n päätöksenteosta vastaava komissio ei ole kansalaisten äänestämä elin, mutta silti sillä on otsaa syyttää Unkarin kansanvaltaista hallitusta epädemokraattisuudesta. Tätä tilannetta kuvaa irvokkaalla tavalla Ylen verkkosivujen agendauutinen EU:n tiukka uhkavaatimus Unkarille: Ilman pikaisia reformeja miljardien tuet jäädytetään.

Nykydemokratian äänekkäimmät puolustajat ovat korruptoituneesta järjestelmästä elävät ja hyötyvät apparatsikit. He ovat sokeita demokratian korroosiolle, jota he itse asiassa vain pahentavat vaatiessaan lisää demokratiaa, mikä taas ei eroa juuri mitenkään Neuvostoliiton yrityksestä korjata korjauskelvotonta sosialismia lisäämällä sosialismia. Sama ajattelun mekanismi näkyy myös EU:n pyrkimyksessä korjata demokratiavajetta upottamalla projekti yhä keskusvaltaisempaan hallintoon ja syventämällä epädemokraattista liittovaltiokehitystä. 

Koska demokratian aidoista ongelmista puhuminen olisi järjestelmän veneenkeikuttamista,  apparatsikit sättivät populisteja, jotka pyrkivät palauttamaan kansanvallan byrokraattiselta globaalihallinnolta ja kasvottomilta taloudellisilta vaikuttajilta. Yksi tälläisista systeemin miehistä on Yleen kirjoittava Matti Mörttinen, joka kolumnissaan Suomi taas mallimaana – toivottavasti meillä on malttia pysyä sellaisena kannattaa mieluummin utopistista vasemmistoanarkiaa kuin jalat maassa olevaa autoritääristä järjestystä ylistäen silti samalla hölmöjä auktoritteetiuskoisia suomalaisia:

Suomalaiset omaksuvat opinpolullaan tietoa, joka saa heidät luottamaan kansanvaltaan, viranomaisten vilpittömyyteen ja oikeusvaltion toimivuuteen. Samalla he oppivat poikkeuksellisen hyvin arvioimaan, millaista joukkoviestintää kannattaa uskoa ja millaista ei.

Yksi joukkoviestinnän manipulaation muodoista on kansalaisille tärkeistä asioista vaikeneminen. Mistä meidän ratkiriemukkaan demokratiamme insituutioihin kuuluvat "vapaat tiedotusvälineet" sitten vaikenevat kun puheeksi tulee kansanvallan  kipupisteet? Esimerkiksi siitä, että kansanvallan ulottumattomissa olevat taloudelliset ja kulttuuri-ideologiset taustavaikuttajat ovat valtamedian tuella viime kädessä kuninkaantekijöitä tai kuten nykyään yhä enemmän, kuningattaren tekijöitä. Toisin kuin entisaikojen valtiaat, läntisen lumedemokratian pääministerit ja presidentit ovat täysin riippuvaisia manageriaalisen luokan tavoitteista ja eduista. 

Ammattipoliitikoille tämä sopii, koska he eivät koe olevansa enää kansakuntiensa palveluksessa, vaan näkevät itsensä "kansainvälisen yhteisön" vaikuttajina tai eräänlaisina väliaikaisina toimitusjohtajina yhtiössä Oy Suomi tai Sverige AB. Maailmalla parhaan esimerkin rahalla, julkisuudella ja lobbyjen ideologialla ohjatusta valtiopäämiehestä tarjoaa Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden. Muistisairaana vanhuksena hän on lähes ihanteellinen marionetti, jota Amerikan syvän valtion todelliset vallankäyttäjät kuten AIPAC, Fed, sota- ja öljyteollisuus, teknojätit, valtamedia ja neokonservatiivit käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Taustavoimat vaikuttavat tietenkin myös Yhdysvaltain näkyvään hallintoon, sillä Bidenin kabinettiin ei mahdu ainuttakaan kansakunnan luonutta anglosaksista heteromiestä, vaan hallitus koostuu pelkästään juutalaisista, sukupuolipoikkeavista ja feministinaisista. Toisin sanoen maan näkyvä hallinto ei edusta missään demokraattisessa mielessä kansakunnassa vielä enemmistönä olevien valkoisten ei-juutalaisten asiaa.

Yleinen nyrkkisääntö on, että mitä tuhoisempia poliitikot ovat kansallisen itsemääräämisoikeuden ja etnisen itsesäilytyksen suhteen, sitä räikempää on valtamedian kritiikitön ihailu näitä tuholaisia kohtaan. Yhdysvalloissa tämän peilikuvana on tiedotusvälineiden ehdoton kielto puhua ääneen juutalaisten etnosentrisestä vaikutusvallasta, sillä jos joku näin tekee, hän saa tuntea mustan räppäri Kanye Westin lailla nahoissaan, mitä on viralliseksi totuudeksi julistettu merkityksetön juutalainen valta. Globalistiseen mediamaailmaan kytkeytyneessä Suomessakin Westin tosiasiaväitteet on yritetty tehdä tyhjäksi alhaisilla henkilöön käyvällä lokakampanjalla. Sen sijaan "valtamediakriittinen" perussuomalaisten verkkolehti Suomen Uutiset on vaivautuneena vaiennut asiasta täysin, koska puoluejohto tunnetaan amerikkavetoisesta sionismistaan ja Israel-mielisyydestään. 

Poliittisesta kulttuurista johtuen Suomen suurimmat pyhät lehmät ovat sittenkin toiset kuin Yhdysvalloissa, mikä näkyy siinä, kuinka liikuttavan yksimielisesti valtamedia nostaa vihakampanjan aina niitä vastaan, jotka rohkenevat arvostella feministinaisten hallitusta. Ylen toimittajien keskuudessa Sanna Marin on saavuttanut jo lähes kaiken yläpuolella olevan pyhimyksen aseman, jonka vuoksi valtion omistama mediajätti on puolustanut pääministeriä ennen näkemättömällä uskon sokeudella huolimatta tämän työtehtävien laiminlyönneistä, turvajärjestelyn pettämisístä, krapuloista ja epäillyistä huumekytköksistä. Vastaavassa tapauksessa Yle ja Helsingin Sanomat olisivat mediakampanjoillaan jo savustaneet pääministerin ulos mikäli tämä olisi mies. 

Syy, miksi globalistiset taustavaikuttajat ovat kontrolloimiensa tiedotusvälineiden avulla innokkaita nostamaan naisia valtioiden johtoon, johtuu poliitikkonaisten pahamaineisesta konformismista, mikä taas tekee heidät helposti ohjailtaviksi. Myös kantaväestöstä irrallaan olevia rodullisia muukalaisia työnnetään kansakunnan kaapin päälle, jotta lukemattomia sukupolvia jatkunut  veri- ja kohtalonyhteys hallitsijoiden ja hallittujen välillä voidaan katkaista erityisen näkyvästi. Viimeksi näin on käynyt Iso-Britanniassa, jossa uudeksi pääministeriksi nostettiin rikollisessa Goldman Sachs -liikepankissa toiminut intialaistaustainen sionisti Rishi Sunak. Koska värillisistä ja etenkin mustasta väestöstä on vaikeaa löytää näennäismeritokratian kaipaamia muodollisesti päteviä poliittisia johtajia, manageriaalisen eliitin on täytynyt panostaa naisiin. 

Politiikkaan pyrkivät naiset ovat lähtökohtaisesti enimmäkseen ns. kympin tyttöjä, jotka pärjätäkseen hyväksyvät mukisematta yhteisön antamat totuudet. Tietenkään länsimaissa ei ole tänä päivänä juuri enää orgaanisia kansallisia yhteisöjä, vaan laumatietoisuuden on korvannut vallitsevan ideologian noudattaminen. Abstraktien periaatteiden kuten oikeuden sijaan nämä naiset pyrkivät kaikin keinoin sitoutumaan hallitsevaan laumaan, sillä siitä karkotetuksi tulemista he pelkäävät enemmän kuin mitään muuta. Tyypillistä on myös se, että poliitikkonaiset sekoittavat konformisminsa moraaliin, vaikka tosiasiassa kyse on vain bioglogispohjaisesta halusta kuulua sisäryhmään. 

Näin toimii Sanna Marin, joka vielä viime vuoden lopulla totesi, ettei Suomi tule liittymään Natoon hänen hallituskaudellaan. Kun Amerikan ekspansiivista etua ajava "kansainvälinen yhteisö" eli lännen eliitti reagoi jyrkästi Venäjän helmikuiseen sotatoimeen, maamme atlantistien pohjustama ulkopolitiikan paradigman muutos sai tästä toivomansa vetoavun Natojäsenyydelle. Maailman talousfoorumin (WEF) nuorten huippujohtajien koulutusohjelmaan kuuluva Marin ei tässä kohtaa kyennyt sitoutumaan itsenäistä puolustusta ja puolueettomuutta korostaneeseen hallitusohjelmaan, vaan käänsi yhdessä yössä takkinsa Natokuosiin, jotta kuuluisi muiden joukkoon.  

Pidäkkeettömintä globalismia edistävässä Maailman talousfoorumissa ymmärretään nuorten poliitikkonaisten sentimentalismi ja naivi idealismi yhdistettynä konformismiin käyttövoimana, koska sitä voidaan hyödyntää oman agendan edistämiseen. Ei ole sattumaa, että juuri poliitikkonaiset muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kannattavat kiihkeimmin "tiedeyhteisön" ja valtamedian propagoimaa vihreää siirtymää ja monikulttuurisuutta. Se, että kansan enemmistö vieroksuu näitä utopiaan puettuja dystopioita, ei ole mitään merkitystä naispoliitikoille ja poliitikoille yleensä, koska he näkevät oman viiteryhmänsä muualla kuin tavallisessa kansassa.

Demokraattinen operettinäytös vaaleineen on poliitikoille kuitenkin välttämätön paha, jotta he saavat legitimiteetin ajaa politiikkaa, jolla on hyvin vähän tekemistä kansan kokonaisedun kannalta. Tämä häikäilemättömyys on näkynyt ikävällä tavalla maamme huulipunahallituksen pyrkimyksenä lahjoa eri äänestysryhmiä tulonsiirroilla, jotta se saisi oikeuden ajaa pitkän tähtäimen globalistista politiikkaa Suomen kansan edun vastaisesti. 

Koska tulonsiirrot vaativat valtavasti rahaa, Marinin hallitus on ottanut pelkästään seuraavalle budjettikaudella ulkomailta lainaa yli 6 miljardia euroa. Yleisradiokaan ei ole voinut jättää tätä huomioimatta, vaikka se yrittää keventää vakavaa asiaa kahvikuppivertauksella uutisessaan Ensi vuonna suomalaisille kertyy parin kahvikupin verran lisävelkaa päivässä – tässä Saarikon viimeinen budjettiehdotus. Jutussa itsessään käy kuitenkin selväksi maamme karu velkatilanne:

Budjetin loppusumma on 79,5 miljardia euroa. Ehdotus on 6,3 miljardia euroa alijäämäinen eli uutta velkaa tarvitaan tämän verran.  Valtionvelan arvioidaan nousevan ensi vuoden lopussa 144 miljardiin euroon. Valtion velanhoitokulut kaksinkertaistuvat ensi vuonna, sillä korot ovat nousseet. Korkomenoihin menee 1,3 miljardia euroa.

Marinin täystuhohallitus elää kuin nousukautta, koska se ei halua tehdä budjettiin mitään leikkauksia, vaan päin vastoin kohdentaa velkarahaa uusiin kohteisiin kuten "vihreään siirtymään". Eikä edes lyhytnäköisten äänestäjien lahjonta velkarahalla riitä kun muistaa, että hallitus sitoutui toissa vuonna tukemaan EU:n "kertaluontoista" koronabudjettia 9 miljardilla eurolla, jolla rahoitetaan pääasiassa konkurssin partaalla olevia Etelä-Euroopan vapaamatkustajavaltioita. Voidaan kysyä, pyritäänkö valtavalla velanotolla Suomi saamaan globalistiseen velkaorjuuteen ja samaan veneeseen lännen konkurssivaltioiden kanssa. Tätä näyttäisi lupaavan myös hallituksemme kouristuksenomainen sitoutuminen lännen sota- ja pakotepolitiikkaan, jolla Eurooppa on tekemässä taloudellisen harakirin Yhdysvaltain hyväksi.

Vuosikymmenestä toiseen samankaltaisina pysyneet liberaalidermokraattiset hallinnot ovat ilmiselvä osoitus ideologisista raameista, joiden ulkopuolelle poliitikot eivät lipsu. Raameista taas vastaa  "kansainvälinen sopimuspohjainen järjestys", joka ei ole muuta kuin kiertoilmaus yhdysvaltajohtoisten globalistien loputtomalle vallanhalulle. Suurin uhka näille ilman demokraattista mandaattia oleville vaikuttajille ovat kansallista politiikkaa tekevät valtiot sekä kehittyvät maat, jotka pyristelevät irti petrodollarista. 

Poliittinen eliitti osana manageriaalista luokkaa on kansastaan jo niin vieraantunutta, että se on ylimielisessä ideologisessa typeryydessään helppo väline globalistien tavoitteille. Siksi tulemme jo tulevan talven aikana kuulemaan maamme ohjatulta johdolta vaatimuksia, joissa kansalaisten on kiristettävä vyötä ja kärsittävä kylmyydestä vain siksi, että tällä puolustetaan "länsimaista demokratiaa" – mutta ei sitä synnyttäneitä kansoja ja niiden kansalaisia. 

                                                       ************************

Yle TV2, torstai 27.10.2022 klo 20.00 Teollisen vallankumouksen innovaatioita 

Kausi 1, 6/6. Historialliset rakennukset. Yksi englantilainen rakennus oli ensimmäinen lajissaan ja muutti talorakentamisen ikiajoiksi. Tehdas New Hampshiressä auttoi nostamaan Yhdysvallat johtavaksi paperiteollisuusmaaksi. Venäjän sydänmailla kulkee Siperian radan tärkeä osuus, joka viimein yhdisti idän ja lännen. HD 45 min. Linkki ohjelmaan.

Silloin kun läntisen kulttuurin termiitit näkevät sateenkaarilasiensa takaa valkoisessa miehessä itselleen jotain hyödyllistä kuten vaikkapa koko teollisen ja teknisen apparaatin luomisen kaikkine mukavuuksineen, valkoinen miehisyys pyritään pyyhkimään pois historiallisesta tietoisuudesta. 

Valkoisia miehiä ei tässä sarjassa juuri näy, vaan ainoastaan heidän keksintöjään. Brittisarjan Teollisen vallankumouksen innovaatioita selostajana toimii tarkoituksella nainen ja lähes kaikki haastatellut asiantuntijat, mm. insinöörit, ovat mustia, värillisiä ja enimmäkseen vieläpä mustia naisia. Psykologisen tempun tarkoituksena on tietenkin hämärryttää teollisen vallankumouksen todellisten uranuurtajien osuus vyöryttämällä kuvaruutuun värillisiä naisinsinöörejä. Kun haastateltavina on muita kuin valkoisia miehiä, näyttää teollinen vallankumouskin vähemmän valkoiselta ikään kuin mustien insinöörien näkyvyys tekisi heidät osalliksi teollisen vallankumouksen keksinnöistä. 

Tälläinen kulttuurinen omiminen ja valkoisten miesten historiallisen vaikutuksen mitätöiminen hyviksi nähdyissä asioissa ("pahojen asioiden" kohdalla taas sukupuolta ja valkoista rotua korostetaan) on arkipäivää sekä dokumenteissa että viihteessä. Media puuttuu kulttuuriseen omimiseen vain silloin kun kyseessä on värillisen kulttuurin triviaalit asiat kuten hassut hatut.

Yle TV2, perjanta 28.10.2022 klo 21.00 Sohvaperunat 

Juhat luonnossa: Jos olisit eläin, minkä kokoinen eläin olisit? -ohjelma herätti ajatuksia muurahaisten elämästä. Kaaoksen kesyttäjät -ohjelman parissa kauhisteltiin ja ihmeteltiin lapsiperheen tavaran paljoutta. HD ohjelmatekstitys (suomi) 50 min

Tämä sarja on ehtinyt mädättää Suomen kansaa jo muutaman vuoden. Todennäköisesti sarjaa katsellaan eniten demarieläkeläisten parissa, koska 1980-luvulle jämähtäneille hyväuskoisille hölmöille ei tule edes mieleen, että Yle pyrkisi manipuloimaan heitä. "Tolkun kansa" katsoo, että se mikä näytetään televiissioapparaatissa on ajan henki ja "normaalia kehitystä". 

Sohvaperunat on tarkoituksella täynnä homo- ja lesbopareja ja värillisiä, vaikka ne eivät vastaa mitenkään seksuaalisesti poikkeavien ja rotumuukalaisten määrää koko populaatiossa. Tällaisen vääristyneen otoksen pyrkimyksenä on tietenkin antaa viesti, jossa homot ja värilliset olisvat arjessakin kaikkialla läsnä ja siten normaali ilmiö yhteiskunnassa.