Ajatus lännestä ei ole maantieteellinen vaan kulttuurinen entiteetti, joka syntyi vasta Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. Itse asiassa käsite länsi modernissa merkityksessään yleistyi niinkin myöhään kuin viime vuosisadan alussa tarkoittaen liberalismiin sitoutuneita teollisuusmaita läntisellä pallonpuoliskolla. Amerikkalaisen ideologian läpitunkemana länsi teki selvän pesäeron yli tuhatvuotiseen eurooppalaiseen traditoon, jonka erottamattomana osana ovat olleet myös Itä-Eurooppa ja Bysantti. Kun siis puhutaan läntisen arvojen puolustamisesta, siinä suljetaan pois huomattava osa eurooppalaista kulttuuria ja traditiota keskittymällä historiallisesti nuoreen ja lähinnä vain poliittis-ideologisen elittin kannattamiin abstrakteihin universaaleihin ideoihin.
Kaikki valtapuolueet Länsi-Euroopassa ovat sitoutuneet lännen arvoihin™, mutta silti media jaksaa syyttää oikeistopopulistia puolueita "länsimaisen tradition" (sic) pettämisestä, koska ne ei eivät suvaitse mitä mielettömämpiä muotiaatteita. Kaiken päivänpoliittisen loisikiehunnan ja arvokeskustelun keskellä oikeistopopulistien ainoa valtavirrasta ratkaisevasti poikkeava näkemys on subjektiiviseen oikeuteen perustuvan maahanmuuton vastustaminen. Tässäkin modernit protestipuolueet asettavat itselleen poliittisesti korrektin populistisen varauksen sallimalla värisokean ja siten antirasistisen maahanmuuton, mikäli se on "työperäistä".
Vaikka läntisten oikeistopopulistien massoihin olennaisesti vetoava primus motor on maahanmuuttovastaisuus, pyritään siinä toimimaan lopulta vain konservatiivisena jarruna, hidastamaan loputtomalta vaikuttavaa kolmannen maailman invaasiota. Viimeksi minimitason vaatimus pysäyttää kehitysmaista tuleva maahanmuutto kokonaan ja palauttaa jo täällä olevat rotumuukalaiset takaisin kotimaihinsa on kuultu brittiläisen National Frontin puolueohjelmassa 1970-luvulla ja ranskalaisen Jean-Marie Le Penin puheissa Front Nationalen puoluekokouksissa 1980-luvun lopulla. Sen jälkeen maailmankatsomuksellinen nationalismi on vesittynyt Länsi-Euroopassa pelkäksi hyvinvointipopulismiksi ja populistipuolueiden valitukseksi "haittamaahanmuutosta".
Sitoutuminen nykyparlamentarismiin on pakottanut kansallismielisinä esiintyvät puolueet hyväksymään peukaloidun järjestelmän ehdot, jotka käytännössä kieltävät väestökysymyksen asettamisen poliittiselle asialistalle esimerkiksi kansanäänestyksen muodossa. Äänettömästi lausutun kiellon taustalla on demokraattisen prosessin ulkopuolelta indoktrinoidut moraaliset tasa-arvo- ja yhdenvertaisuus-opit. Vaikka tie on tukossa demokratian irvikuvaksi muodostuneessa perustuslaillisessa parlamentarismissa, populistit esittävät vaaleista toiseen olevansa ratkaisu päättymättömälle muukalaisinvaasiolle. Käytännössä populistipuolueet ovat painotuksista riippuen pohjimmiltaan joko sosiaalidemokraatteja tai keskustaoikeistolaisia hyvinvointipopulisteja, mikä näkyy luonnollisesti myös hallitusvastuun poliittisissa ratkaisuissa.
Oman maailmankatsomuksen rajallisuudesta tai puutteesta johtuen populistipuolueet ovat yhteiskunnallisissa kysymyksissä imeneet itseensä vallitsevan järjestelmän teknokraattisen lähestymistavan. Siksi maahanmuutto esitetään yhtenä, joskin tärkeänä, ongelmana muiden joukossa, jonka "ratkaisun" jälkeen länsimaalaiset voisivat jatkaa turvallista laiskanpulleaa elämäänsä. Jos populistit olisivat rehellisiä äänestäjilleen, heidän pitäisi myöntää, että kehitysmaista tulviva maahanmuutto on olennainen osa globaalikapitalismin ansaintalogiikkaa. Länteen suuntautuvaa invaasiota ei voi irroittaa nykymuotoisesta ryöstökapitalismista ellei koko nykyistä järjestelmää hylätä ja muokata muuksi. Vasta spekulatiivisen finanssikapitalismin romuttamisen, kulutuskeskeisen elämänmuodon uudelleen arvioinnin ja tasa-arvo doktriinin korvaamisen jälkeen voidaan maahanmuuttokysymys ratkaista realistisesti ja kestävästi.
Euroopan oikeistopopulisteista aatteellisesti köykäisintä osastoa edustaa SMP:n raunioille kyhätty Perussuomalaiset-puolue. Sillä ei ole juuri minkäänlaista maailmankatsomuksellista visiota ellei sellaiseksi lasketa 1980-luvulle jäädytettyä nostalgista hyvinvointinationalismia, jossa kaikilla on töitä, verotus siedettävää ja ulkomaalaisia vähän katukuvassa. Nykymuodossaan puolueen ohjelma on sekoitus Kokoomuksen juhlapuheissaan toitottamaa alhaisten verojen markkinaliberalismia ja sosiaalidemokraattien unelmaa täystyöllisyydestä. Konkreettisten tulosten valossa median paljon parjaaman puolueen maahanmuuttovastaisuuskin on ollut pelkkää vastatuuleen syljeskelyä, eikä Perussuomalaiset kannata enää edes virallisesti EU:sta eroamista.
Persujen kohdalla puheet valeoppositiosta eivät ole vailla perusteita. Viimeisten ulkopoliittisten takinkääntöjen perusteella Persut ovat alkaneet muistuttaa Keskustaa, puoluetta, joka tunnetaan pahamaineisesta opportunismistaan. Media nosti tarkoituksellisesti PS:n johtajaksi naisen, helposti ohjailtavan Riikka Purran, jonka johdolla Perussuomalaisista on tullut Kokoomuksen farmiliiga. Vastaavasti entisen puheenjohtaja Jussi Halla-ahon viime aikaiset ulostulot kertovat miehen palanneen punavihreille juurilleen ympäristökysymyksessä, jossa hän haluaisi "vihreän siirtymän" avulla noudattaa Maailman talousfoorumin ja YK:n Agenda 2030:n totalitaristisia tavoitteita.
Puolueen nykykurssissa ei kyseenalaisteta lainkaan amerikkalaisjohtoista globalismia ja kulttuuri-imperialismia, vaan atlantistinen Halla-aho haluaa sitoa suomalaiset viimeiseen mieheen puolustamaan lännen eliitin etua; Ylen uutisessa Jussi Halla-aho sai ulkoasiainvaliokunnalta moitteet puheistaan lännen sotilaallisesta väliintulosta – Halla-aho: Kierroksia saattoi olla liikaa, vanha siviilipalvelusmies lietsoo Naton ja siinä sivussa Suomen aggressiota Venäjää vastaan, vaikka Suomen ja Venäjän välillä vallitsee tiettävästi edelleen 78-vuotta kestänyt rauhantila. Provosoinnillaan Halla-aho pyrkii saamaan Suomen ja Venäjän välit niin huonoksi, että ainoaksi vaihtoehdoksi jää liittyminen Natoon ja sitä kautta pääseminen Yhdysvaltojen helmojen taakse kalistelmaan sapelia itänaapurille. Suomen ajaminen venäläiseen rulettiin on entiseltä puheenjohtajalta omituista peliä, kun tietää kuinka Perussuomalaiset ovat perustelleet jyrkästi kääntynyttä Natokantaansa insinöörimäisellä pragmatismilla, sillä samalla, jolla se on kehuskellut kaikkea muutakin politiikkaansa.
Suurin äänestäjämassa Persuissa koostuu entisistä sosiaalidemokraateista, jotka ovat nähneet kuinka vanha valtionhoitajapuolue ei puolusta enää tavallisten työläisten etua. Tätä liikkuvaa äänestäjäjoukkoa kiinnostaa pääasiassa taloudelliseen hyvinvointiin liittyvät kysymykset toisin kuin Perussuomalaisten vähemmistönä ja ulkopuolella toimivia maailmankatsomuksellisia kansallismielisiä. Tämä aatteellinen vähemmistö pitää itseään korruptoituneiden hallintojen ja manipuloivan median itseoikeutettuna vastavoimana.
Näin varmasti olikin kunnes vuonna 2020 syntyneen koronaepidemian jälkeen suuri osa myös heistä ryhtyi kannattamaan globalistien talutusnuorassa olevan valtion ylimitoitettuja koronatoimia. Ihmiset, jotka aiemmin paljastivat rutiininomaisesti valtamedian päivittäisiä valheita ja pimityksiä alkoivatkin heihin iskeneen koronahysterian seurauksena luottaa kaikkeen mitä media kertoi koronasta ja kannattaa poliitikkojen toinen toistaan rajoittavampia pakkotoimia. Se sama media ja ne samat poliitikot, jotka olivat edistäneet maahamuuttoa ja normalisoineet lgbt-agendaa, olivat monien kansallismielisten mielestä nyt mitä suurimman luottamuksen arvoisia ainoan oikean tiedon välittäjiä!
Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa on saanut huomattavan osan kansallismielisistä kannattamaan liberaalien ja neokonservatiivisten sotahaukkojen hellimää tarinaa, jossa sodassa on kyse länsimaisen arvopohjan puolustamisesta. Tietokirjailija Marko Meretvuo on viimeisimmässä Uuden Suomen kirjoituksessaan todennäköisesti oikeassa siinä, että sodan syyn palauttaminen moraaliseen hyvä-paha asetelmaan hämärtää kaiken ymmärräksen tapahtumien monisyisyydestä. Venäläisten sotatoimien tuomitseminen on toki täysin oikeutettua ja kannatettavaa, mutta lapsi menee pesuveden mukana silloin kun invaasio selitetään yksiselitteisesti Putinin ja venäläisten "pahuudella" tai "demokratiavastaisuudella".
Kummallisia petikumppanuuksia suosivassa kaoottisessa nykymaailmassa kaikki osapuolet syyttävät toisiaan vihollisen sätkynukkeina toimimisesta. Suomessa kansallismieliset ovat syyttäneet Johan Bäckmanin kaltaisia Venäjän asiamiehiä maanpetturuudesta mikä oikein onkin. Valitettavasti samassa kiihkossa jokaista sotaa tasapuolisen analyyttisesti arvioivaa kutsutaan yksiselitteisesti Venäjän hyödylliseksi idiootiksi. Tähän riittää jo Natoon liittymisen negatiivisten puolien esiin tuominen. Tilanne on tätä nykyä niin absurdi, että monet kansallismieliset natottajat pitävät jopa maahanmuuttokielteistä mutta Nato-vastaista toveriaan pahempana vihollisenaan kuin matuinvaasiota ajavaa atlantistia.
Taistolaisten junttauspolitiikkaa seuraten kovan linjan Natoa kannattavat kansallismieliset ovat sitä mieltä, että ellet ole puolellamme olet meitä vastaan. Ongelma ei ole siinä, että jotkut kiihkoilevat moraalisella uskonvarmuudella sotilasliiton puolesta, vaan siinä, että he vaativat sokeasti samaa muilta. Kansallismielisten vaatimukset maahanmuuttokeskustelun aidosta moniäänisyydestä eivät pädekään enää silloin kun aiheeksi nousee sotilaallinen liittoutuminen.
Kaiken syyttelyn tuoksinassa osalle kansallismielisistä tuottaa kuitenkin suuria vaikeuksia tunnistaa omaa hyväuskoisuuttaan, jota atlantistiset anglosionistit käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Suomessa näitä hyödyllisiä idiootteja on vetänyt rajuimmin kölin alta epäisänmaallinen Kokoomus perussuomalaisten nykyjohdon tukemana. Vain dollaria (euro on tälle alisteinen) isänmaanaan pitävä Kokomuus näkee kaukaisessa sodassa ainutlaatuisen mahdollisuuden tuhota Suomen itsemääräämisoikeuden viimeiset rippeet. Tähän projektiin näyttävät liittyvän mukaan monet kansallismieliset, jotka kuvittelevat kykenevänsä vielä toteuttamaan kansallisromanttisia tavoitteitaan Ukrainan sodan ja Naton liittymisen jälkeen.
Päättely menee tässä suurin piirtein niin, että ensin on tuhottava Venäjä, mieluiten myös väestöllisesti, jonka jälkeen voidaan palata nyt jo pilkallisen ironisesti puhutun globo-homo-kysymyksen ratkaisuun. Suomalaisnationalistien haaveet eivät poikkea juuri ukrainalaisista aateveljistään, jotka eivät ole Svoboda-puolueen yhtä edustajaa lukuunottamatta saaneet yhtäkään edustajaa parlamenttiin. Siksi kaiken hyvän uskotaan tapahtuvan sen jälkeen kunhan Putin on saatu ensin poljettua suonsilmäkkeeseen. Tässä lyhytnäköisessä opportunismissa unohtuu ikävä kyllä kokonaiskuva, jossa yksittäiset sodat kuten Ukrainan invaasio on vain pieni yksityiskohta menossa olevassa suuressa katastrofissa, joka johtuu pitkälti globaalikapitalismin kroonisesta kriisistä ja sen kontrolliin liittyvistä harhauttavista hallintayrityksistä.
Loogisessa kehikossa, jossa mitkä tahansa keinot oikeuttavat päämäärän, sorrutaan väistämättä omien periaateiden hylkäämiseen ja jossa myös tavoite korruptoituu lopulta tunnistamattomaksi. Tämä näkyy jo nyt maanisesti Ukrainan sodasta ja Nato-jäsenyydestä päivät pääksytysten kirjoittavien kansallismielisten somevaikuttajien ulostuloissa. He ovat esimerkiksi alkaneet tuomita lgbt-vastaisuutta vain siksi, että Venäjä kansallisen itsesuojelun nimissä hylkii sitä. Vastaavasti historiaa tulkitaan joustavasti niin, että Neuvostoliiton kanssa sotaa Suomea vastaan käyneet nykyiset Natomaat olivat "moraalisesti oikeassa", koska sodassa nujerrettiin natsit ja siinä sivussa "pahojen" kanssa yhteistyötä tehnyt Suomi. Pääasia, että päästään edes jälkikäteen historian oikealle puolelle, mitäpä siitä, että myös Neuvostoliito/Venäjä oli samassa rintamassa Lännen "edistysvoimien" kanssa.
Tällaisia keskusteluja seuratessa alkaa uskoa, että kovan luokan kansallismielisistä on tullut parissa kuukaudessa vuotavasilmäisiä humanisteja. Oma tragikoominen lukunsa ovat äärioikeiston liepeillä viihtyvät kotikutoiset misantroopit, jotka nyt kauhistelvat sotaa ja haluavat Naton pelastavan heidän turvallisuutensa itsemurhayksiöissään. Nämä keskiolutkommandot kuuluvat siihen suurempaan kansalaisjoukkoon, joka seuraa Venäjän ja Ukrainan välistä sotaa kuin mitäkin väkivaltaista jääkiekko-ottelua, tosin sillä erotuksella, että tuomari istuu omassa kotikatsomossa.
Jopa muiden Euroopan kansallismielisten tukeminen lopetetaan, mikäli ne ovat esittäneet joskus jossain sivulauseessa Venäjän näkökulmaa ymmärtäviä mielipiteitä. Viimeisin esimerkki tästä on maamme monien kansallismielisten yhtyminen äärivasemmiston ja sionistioikeiston riemuun Ranskan presidentinvaalituloksen johdosta, jonka vuoksi he voivat lukea tyytyväisinä Ylen uutista Elinkeinoelämän edustajat huokaisivat helpotuksesta, kun Ranskan vaalitulos selvisi – "Le Pen olisi ollut kriisi". Vaalituloksen perusteella radikaaleina esiintyvät maamme kansallismieliset haluavat tuhoisan status quon jatkuvan Euroopassa vain siksi, että vesittynyttä kansallismielisyyttä edustava Marine Le Pen olisi saattanut presidenttinä laittaa kapuloita rattaisiin valtavalla kiireellä puuhatun Naton jäsenhakemuksen hyväksymiselle.
Mitä tulee maamme äärioikeistolaisten paheksumiin Le Penin Venäjä-kytköksiin, voidaan tässäkin syyttää ensisijassa heidän uusina petikaveinaan toimivia tolkun liberaalioikeistolaisia puolueita, jotka sulkivat vuonna 2016 silloisen Front Nationalin pankkitilit, jonka jälkeen läntiset pankit eivät suostuneet antamaan lainaa puolueen toiminnan pyörittämiselle. Kun Ranskan demokratuuri yhdessä lännen pankkimafian kanssa esti lainansaannin, se ajoi Le Penin hakemaan lainaa Venäjältä, mikä puolestaan sai puolueen antamaan russofiilisiä lausuntoja. Tästä huolimatta lukuisten kansallismielisten mielestä syyllistä (mikä oli lopulta rikos?) ei pidä etsiä länsimaisia arvoja kannattavista demokratuuripuolueista ja pankkiirimafiosoista vaan ainoastaan "ryssän morsian" Le Penistä.
Läntisten populistipuolueiden tuomitsevat puheet rivistä liuenneista Venäjän asiamiehistä ovat olleet sikäli hyödyllisiä, että niillä voidaan siirtää keskustelu pois itsestä. Neuvostoliiton vastaisessa taistelussa Nato tuki operaatio Gladion puitteissa vuosikymmenien ajan monia äärioikeistolaisia järjestöjä, nimekkäimpänä italialaista uusfasistipuolue MSI:tä. Sittemmin Nato alkoi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä rahoittaa Stepan Banderan innoittamia ukrainalaisia äärioikeistojärjestöjä.
Nartionalistien toive siitä, että Yhdysvaltojen antama tuki puolisotilaallisille organisaatioille ja puolueille johtaisi Ukrainassa tai jopa Suomessa "kansalliseen uudelleenheräämiseen" perustuu poliittisen realismin puutteeseen. Globalistien otteessa oleva Amerikka saattaa jopa mielellään tukea nationalisteja ja peluuttaa näin kansakuntia toisiaan vastaan, mutta loppupeleissä Yhdysvallat ei suo mahdollisuutta kansalliselle riippumattomuudelle, koska sen tavoitteena on saada maapallon resurssit ylikansallisten voimien haltuun.
Siksi ei olisi mitenkään yllättävää, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelut ja Nato ovat viime vuosina tukeneet Venäjävastaisia populistiliikkeitä Euroopassa. Esimerkiksi Ruotsidemokraatit ovat jo pitkään olleet Naton kannalla ja Venäjävastaisia. Perussuomalaisista ei voi sanoa mitään muuta varmaa kuin sen, että viimeistään nyt puolue on lännen isojen poikien suojeluksessa. Itseään ruokkivassa silmittömässä Venäjävihassaan valtavirran populisteista ja riippumattomina esiintyvistä nationalisteista on tullut kuin varkain euro-atlanttisen imperialismin edustajia ymmärtämättä sitä kenties itsekään.
