 |
Jos suomalainen fanittaa tällaista joukkuetta, hänen
täytyy olla aisankannattaja. |
Kun monikulttuuriutopian väjäämättömät tuhotyöt alkavat näkyä yhä selvemmin arjessa, mediassa hätiin kiiruhtaa mattimyöhäisiä, jotka yrittävät epäolennaisilla asioilla vielä kerran kullata epäonnistunutta yhteiskuntakokeilua. Tällä kertaa Yle antoi vapaan sanan monikultturismin tosiuskovaiselle, koripallomaajoukkeen valmentaja Henrik Dettmannille, jonka aatteellisia esikuvia näyttävät olevan liberaalidemokraatti-globalisti Francis Fukuyama ja kulttuurikommunisti Juha Hurme.
Dettmannin fanaattinen jeremiaadi on huolestuttava osoitus kultturimarxismista versoneen monikulttuuri-ideologian tunkeutumisesta lähes kaikkien yhteiskunnan osa-alueiden huipuille. Tahattomalta komiikaltakaan kolumnissa ei voi välttyä, kun kirjoittaja samaistaa typerien pallopelien miljonäärit monikulttuurilla peukaloidun yhteiskunnan "menestykseen". Se, että kapitalistisella hyötylogiikalla luodut urheilujoukkueet olisivat yhteiskunta pienoiskoossa, on tietoisesti valehdeltu virheellinen allegoria.
Toisiasiassa monikulttuuriset joukkueet ovat pelkkiä hengettömiä palkkasotilasjoukkioita, jotka taistelevat vain oman palkkapussinsa eivätkä Suomen tai edes tietyn kaupungin identiteetin puolesta. Tuollaiset joukkueet ovat mahdollisia siksi, että huippu-urheiluviihteen kustantaa pääasiassa sitä katsovat valkoiset miehet. Suurinta osaa heistä voi pitää hyväntahtoisina mutta hieman yksinkertaisina aisureina, Cuck-ukkoina, jotka palvovat toisrotuisia urheilijoita ja ovat siksi valmiita antamaan kansakuntamme kohdut vieraiden valloitettaviksi.
Tässä kohtaa on hyvä lainata yhteiskunnallista blogistia TheZmania, joka kuvaa tarkasti urheilun kaupallisuuden ja monikulttuuri-ideologian avioliittoa amerikkalaisesta näkökulmasta kirjoituksessaan Unbear-a-ball:
Of course, the commercials are atrocious. This is where you see the propaganda effort behind all of this. Most likely, the typical viewer of college football is a white middle-aged male, living outside the Cloud People zones. That means suburban and exurban. That also means the sort of guy who voted for Trump. Yet, they blast ads featuring race-mixers and homosexual.The products are things this demo is not buying, like AIDS drugs and cloud services. It’s ruling class porn as advertisement.
(...)It used to be popular with the sporting press to bad mouth baseball for being too slow and boring. The real reason they are told to bash baseball is the game has not been Africanized. It is not a running and jumping sport. There are no opportunities for the blacks to draw attention to themselves with the usual antics. Putting that aside, the slow pace of baseball makes sense in the context of the game. The slow pace of modern football is just a way to squeeze in more agit-prop.
The ruination of televised football is one of those examples that point to a deliberate, well thought-out war on white people. (...) That said, the television ratings for this stuff have held up. There was some decline, but the usual suspects have convinced normie white males to return. The new thing now is the celebration of the black quarterback. There’s nothing that stimulates the normie whites in America more than worshiping blacks. White guilt remains a powerful delivery vehicle for the repulsive propaganda around it. Watch an NFL game and you get why the usual suspects hate white people so much.
Kolumninsa alussa Dettmann ylistää EM-kisoihin päässeen Suomen jalkapallomaajoukkueen monikulttuurisuutta ja väittää, ettei sen menestys olisi voinut olla mahdollista ilman sen kirjavaa taustaa. Tästä voidaan olla montaa mieltä, aivan samoin kuin maajoukkueen suomalaisuudesta.
Dettmannille suomalaisuus ja sen säilyminen ei näytä merkitsevän mitään, joten hänelle kuka tahansa Suomessa asusteleva ulkomaalainen voi olla suomalainen. Suurimmalle osalle suomalaisista suomalaisuus on kuitenkin muutakin kuin maa-alue, jossa asuu satunnainen joukko yksilö-pyksilöitä. Silti heissäkin on paljon heikkojen sielujen glory hunters -mentaliteettia, jonka vuoksi he ovat valmiita kannattamaan Suomi-nimistä joukkuetta, vaikkei siinä pelaisi nimeksikään aitoja suomalaisia.
Vaikka tällainen aisankanattajuus on vallalla Suomessa ja muissa (toistaiseksi) valkoisissa maissa, on se maailman mittakaavassa silti kummeksuttava poikkeus. Esimerkiksi Kiinassa, Japanissa ja Etelä-Koreassa pidettäisiin absurdina, että afrikkalaiset edustaisivat heidän maataan yhtään missään. Monikulttuurin erinomaisuutta ja väistämättömyyttä saarnataankin vain valkoisissa maissa, sillä itäaasialaiset eivät ole halukkaita ottamaan elätettävikseen 75 äo-pisteen huippuosaajia, jotka lopulta korvaisivat heidät ja heidän jälkipolvensa. Näin itsetuhoiseen järjettömyyteen ovat sortuneet vain valkoiset pitkälti siksi, että he ovat olleet koko toisen maailmansodan jälkeen vihamielisen indoktrinaation ja invaasion kohteina. Heistä halutaan selvästikin eroon kuten EU:n henkisenä isänä pidetty kreivi Richard N. Coudenhove-Kalergi asian muotoili jo 1920-luvulla.
Lainatessaan kulttuurikommunisti Juha Hurmetta kolumnistimme vääntää mutkat suoriksi suomalaisten historiasta. Hän toistaa ideologisiksi valheeksi muodostuneen vihamielisen "eliitin" mantran kansakunnasta pelkkänä konstruktiona ikään kuin Suomen heimoilla ei olisi geneettisten, kulttuuristen, historiallisten ja maantieellisten yhtäläisyyksien perusteella juuri mitään yhteistä:
Erinomaisen esimerkin keskenään eripuraisten ja toistensa kieltä ymmärtämättömien Itämeren heimojen pakkonaimakaupoista antaa Juha Hurme romaanissaan Niemi.
Myös kaikki peruskoulun ja lukion historiantunneilla hereillä olleet muistavat, kuinka ”Suomen kansa” syntyi 1800-luvulla Venäjän tsaarin geopoliittiseksi aseeksi Ruotsin jo hiipuvia suurvaltapyrkimyksiä kohtaan. Ei tarvittu kuin muutama suomalaiseksi identifioituva rikkaan ruotsalaissuvun edustaja ajamaan vähemmistöjen asiaa ja kappas, meillä oli kansa!
Saksan koripallojoukkueen ex-valmentajaa kiinnostaa luonnollisesti myös Saksa. Dettmann selittää parhain päin Anglo-sionistisen miehityshallinnon tekemän tuhotyön toistatuhatta vuotta vanhalle saksalaiselle hengenkulttuurille. Kirjoittaja pitää saksalaisen korkeakulttuurin korvaamista markkinamaakarien metkuilla ja finanssikapitalismilla valtaisana edistyksenä. "Voittajien" kelkkaan hyppäämisellä Dettmann tulee kannattaneeksi Saksan voittajien tarkoitusperiä: kun germaanien henkinen pohja on murennettu, tuhoutuu väestö väistämättä jo fyysisestikin.
Maailmansotien välissä kaiken maailman demagogit lietsoivat Saksassa kostomielialassaan ”suurta kansallista tarinaa” ja etsivät syyllisiä rappioonsa kaikkialta muualta paitsi peilistä. Toisen maailmansodan jälkeen tehtiinkin täyskäännös: Saksan ja sitä myötä koko Euroopan hyvinvointi rakennettiin ihmisten ja pääomien vapaalle liikehdinnälle.
Vaikka näkyvin tulos on ollut hyvinvoinnin parantuminen, perimmäinen tavoite on vieläkin hienompi: rauhan säilyttäminen.
Kantilainen projekti ikuisesta rauhasta ei ole muuta kuin merkki kulttuurin voimattomuudesta, sen halusta elää vain hedonistisen pelokasta viimeistä ihmistä varten. Maailmankuulu ranskalaiskirjailija Louis-Ferdinand Céline totesikin jo 1960-luvulla antamassaan haastattelussa, että "Stalingradin tuho oli Euroopan päätös. On tapahtunut mullistus. Stalingrad oli sen episentrumi. Sen jälkeen voidaan sanoa että valkoinen sivilisaatio oli lopussa, puhki ajettu." Tätä taustaa vasten Dettamannin palvoma rauhanprojekti perustuu viime kädessä vieraalle alistumiseen ja sen lepyttämiseen. On paradoksaalista, että EU:n monikulttuurinen rauhanprojekti on viljellyt itse ne vihan siemenet, joista kasvaa avointen rajojen myötä ennen pitkää uusi globaali maailmansota, suurempi kuin kumpikaan aikaisempi.
Ilmeisesti Dettmann lukee vain Helsingin Sanomia ja Voima-lehteä, sillä Saksan nykytilanteesta hän näyttää oleva täysin kujalla tai sitten hän teeskentelee tietämätöntä ideologisista syistä:
Saksa käänsi kansainvälisyyden voimavarakseen vaalimalla kaikkia, jotka lupasivat sitä rakastaa. Voisipa väittää, että Saksa seurasi Ruotsin esimerkkiä, joka lopetti sotimisen (ja aloitti eri kansakuntien integroimisen) heti menetettyään suurimman kansallisaarteensa, Suomen, Venäjälle.
Tämä todellisuus palaa mieleeni joka ainut kerta, kun näen Jamar Wilsonin ummistavan silmänsä ja laulavan Maamme-laulun suuremmalla antaumuksella kuin ehkä yksikään toinen, joka on Susijengin paitaan sonnustautunut.
Liturginen puhe "kansainvälisestä voimavarasta" alkaa olla jo niin kulunutta, että sitä alkaa epäillä elääkö sen sanoja lainkaan samassa todellisuudessa kuin tavalliset kansalaiset. Varsinkin, kun hän ylistää Ruotsin romahdusta upeana esimerkkinä Saksalle tienä, jota kai Suomenkin pitäisi seurata. Väittääpä Dettmann mitä tahansa, Ruotsi tulee pitkästä aikaa käymään vielä sodan, vieläpä sen kaikista verisimmän. Ja tämä vain siksi, että Ruotsissa toteutetaan sitä ideologiaa, joka kuuluu toistaiseksi vain Dettmannin puheissa.
Kolumnisti tuomitsee odotetusti (valkoisen) alkuperäisväestön kaikki yritykset suojella omaa erityisyyttään ja siten aitoa monien kulttuuria maailmalla:
Uhkakuvien maalailu on sumeilematonta poliittista opportunismia, jossa äärimmäisillä yksinkertaistuksilla, vihanlietsonnalla ja myyttisten ”vanhojen hyvien aikojen” haikailulla kanavoidaan kansalaisten tyytymättömyys ääniksi ja vallaksi – seurauksista välittämättä. Ja kun ministeri-Audin takapenkille on päästy, on aivan sama mitä äänestäjille tapahtuu, tai millaisiin väkivallantekoihin ministeri on seuraajansa agitoinut.
Tässä kirjoittaja kääntää päälaelleen syy- ja seuraussuhteet. Kaikkea muuta kuin Suomen kansan etua ajavat valtapuolueet lietsovat valheellisilla uhkakuvapuheillaan pakkomonikulttuurisuutta ja loputonta kehitysmaalaisten invaasiota, jota perustellaan "työvoimapulalla" ja "eläkepommilla". Mitä tulee taas käytännön politiikkaan, maamme johtajilla on tosiaan verta käsissään, mutta sitä eivät ole valuttaneet suomalaiset, vaan poliittisen klienteelin tänne luvatta päästämät kutsumattomat vieraat. Juuri monikultturistien lemmikit ovat tappaneet jo pelkin absoluuttisin luvuin suomalaisia paljon enemmän kuin suomalaiset tulijoita. Vastuu tästä on pysyvillä puoluekirjavirkamiehillä, poliitikoilla, talouselämän lobbareilla ja Henrik Dettmanin kaltaisilla opportunisteilla.
Lopuksi Dettman yrittää väittää, että etnisiä suomalaisia varten luodun Suomen valtion tosiasiallinen tarkoitus ja päämäärä olisi tehdä maasta sekarotuinen Brasilia, tuo varsinainen monikulttuurinen esimerkkivaltio Kanadan (josta kehitysmaalaisten maahanmuuton jatkuessa tulee myös Brasilia tai Afrikka) sijaan:
Moni maailman laeista perustuu paradokseille. Yksi niistä on se, että erilaisuudet muodostavat yhä suurempaa yhtenäisyyttä. Huuhkajat on upea esimerkki kaikille, jotka vaalivat monimuotoisempaa tulevaisuutta, mutta ennen kaikkea niille agitaattoreille, jotka yrittävät repiä riekaleiksi tätä upeaa, kypsään ikään kasvanutta Suomi-neitoa.
Onko jossain ollut demokraattisesti hyväksytty päätös, jonka mukaan Suomesta tehdään monietninen valtio? Vai onko kyseessä joku salainen lisäpöytäkirja, josta kansalle ei ole kerrottu mitään? Jonkun typerän potkupallopelin maajoukkueen käyttäminen verukkeena muukalaisinvaasiolle on kertakaikkisen röyhkeä veto. Semminkin kun ei löydy mitään tieteellistä näyttö sille, että heterogeenisyyden lisääntyessä yhteisön koheesio kasvaisi. Kaikki tilastot ja empiiriset havainnot sen sijaan puhuvat sen puolesta, että monikulttuurisuus luo jo lähtökohtaisesti konflikteja ja on siksi epäonnistunut yhteiskuntakokeilu jo syntyessään.
**************************
Dettmannin kolumnin innoittamana aiheesta "keskusteltiin" eli oltiin samanmielisiä Ylen Radio Suomen taajuudella kuuluussa Urheiluhullut-ohjelmassa:
Yle Radio Suomi, 2.12.2019 klo 18.08, Urheiluhullut.
Linkki ohjelmaan.
Erilaisuuden ymmärtäminen on avain menestykseen. Urheilussa tämä ymmärretään jo laajasti. Suomessa tuorein esimerkki on Huuhkajat. Aiheesta keskustelevat valmentajalegenda Alpo Suhonen ja Palloliiton huippujalkapallopäällikkö Marianne Miettinen. Keskustelua johdattelee Jussi Paasi. Ohjelmassa kuullaan myös kirjailija Minna Lindgrenin pakina.
Jopa urheilua ollaan valmiina käyttämään keppihevosena Suomen afrikkalaistamisessa. Ohjelmassa ei väitelty tai keskusteltu, vaan kilpailtiin siitä kuka ylistäisi eniten ja kritiikittä monikulttuuria. Täytyy oikein ihmetellä, miten tällaisia suomalaishalveksuntaa lietsovia monikulttuurisia vihatunteja voidaan lähettää Ylessä päivät pääksytysten kenenekään reagoimatta. Persut saivat sentään 17 prosentin äänimäärän viime eduskuntavaaleissa, mutta Ylessä tulee maahanmuuttoa ja monikulttuuria kritisoivia ohjelmia tasan 0 prosenttia.
Urheiluhullut-ohjelman vetäjää toimittaja Jussi Paasia täytyy onnitella siitä, miten hän onnistui olematta niin täydellisesti vallan vahtikoira. Harvoin kuulee toimittajalta noin yksimielistä peesaamista ja kritiikittömyyttä vieraita kohtaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun sporttikommunistina tunnettu Alpo Suhohen alkoi psykopatologisoida kansallista itsepuolustusta lainaamalla poststrukturalistisesta hörhöydestään tunnetun feministi Julia Kristevan eksentrisiä hörhöteorioita, olisi toimittajan pitänyt puhaltaa pilliin ja panna peli poikki.
