Viimeistään 1990-luvulla poliitikkomme alkoivat kiinnittyä manageriaaliseen luokkaan, jonka eetoksessa politiikka ei ole kutsumus palvella kansaa, vaan ainoastaan yksi urapolku teknokraattisessa ja globaalitaloudellisessa hallintoapparaatissa. Puoluekannasta riippumatta urapoliitikolle on tärkeintä, että Suomi saadaan mukaan kaikkiin kansainvälisiin organisaatioihin ja kuinka maamme täyttää niissä velvoitteensa tunnontarkasti "osana kansainvälistä yhteisöä". Suomen etua ei juuri ajatella ja isänmaallisuuteen vedotaan kieroutuneesti vain silloin kun kansalaisilta halutaan uhrauksia globalististen ja epädemokraatisten päämäärien hyväksi. Paljastavan esimerkin tästä tärjoaa Eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen (sd.) ylimielisen varomattomasti antama lausunto kesältä 2020: ”Oma kansa ensin -ajattelu on vahingollista”.
Yksiulotteisena fanaatikkona Tuppurainen on helppo tuomita ideologisena globalistina, joka poikkeaa tolkun ihmisten mielestä jyrkästi "vastuullisista oikeistopoliitikoista". Idealistisen haihattelun vastavoimana valtamedia onkin esittänyt presidentti Sauli Niinistön (kok.) poliittisena realistina ja harkitsevana maan isänä. Mikä voisikaan olla kauempana totuudesta! Kun Niinistön toimintaa tarkastelee tehtyjen päätösten valossa, osoittautuu hän monin verroin vaarallisemmaksi ideologiseksi globalistiksi kuin Tytti Tuppurainen konsanaan. Hämmästyttävintä tässä on se, että Niinistön häikäilemättömyys ei ole valjennut missään vaiheessa kansan enemmistölle. Siitä on pitänyt huolen poliittisesti monoliittinen valtamedia ja Niinistön agendaa noudattavat poliitikkokollegat.
Päätöksenalaisissa kysymyksissä ammattijuristi Niinistö osaa retoriikan, jossa asioista ei puhuta niiden todellisilla nimillä. Näin hän pyrkii tietoisesti monimutkaistamaan kysymyksiä, jotta niiden oikea luonne ei paljastuisi televisiota töllöttävälle keskivertokansalaiselle. Yksi hänen "juridisista" suosikkiteemoistaan on vuodesta toiseen ollut kansainvälinen sääntöpohjainen järjestys, joka juhlavan luonnonoikeudellista nimestään huolimatta ei ole muuta kuin globalistisen Amerikan Imperiumin ja sille alisteisen EU:n muulle maailmalle pakottama sääntökirja. Tätä EU:n kalergista ja Amerikan kaganististista ääneen lausumatonta sääntökirjaa Niinistö on seurannut 1990-luvulta asti ja jälki on ollut Suomen suvereniteetin kannalta rumaa.
Pitkän syntilistan perisynti sattui Niinistölle jo 1990-luvun alkupuolella, jolloin hän oli Euroopan Unioniin liittymisen ponnekkain asiamies yhdessä demarien Paavo Lipposen kanssa. Median avittama tulos kansanäänestyksessä vaati eduskunnan hyväksynnän, mutta sen läpiviemiseksi EU:ta kannattaneet puolueet eivät noudattaneet perustuslakia. Jäsenhaun laillinen hyväksyminen edellyti perustuslakimuutoksia, joiden toteuttaminen eduskunnassa olisi vaatinut valtiopäiväjärjestyksen 67. §:n mukaisesti 5/6:n eduskuntanemmistön. Niinistö tuki itsepintaisesti juristikollegaa, pääsihteeri Seppo Tiitisen johtaman valtiosääntökomitean ehdottamaa poikkeuslakimenettelyä, jonka ansiosta EU:n jäsenhakemus hyväksyttiin eduskunnan 2/3 enemmistöllä. Itsenäisen Suomen päätäntävallan luovuttaminen Euroopan komissiolle ei kuitenkaan vielä tyydyttänyt Niinistön globalistista ruokahalua, sillä jo 1990-luvun alussa hän suunnitteli uutta kuprua Suomen päänmenoksi.
Jälleen kerran Niinistön rikostoverina oli EU-fanaattikko Paavo Lipponen heidän johdettua vuonna 1998 Suomen ainoana Pohjoismaana EU:n kovaan ytimeen, Euroopan talous- ja rahaliitto Emuun. Päätöksen seurauksena Suomen itsenäisestä rahapolitiikasta luovuttiin ja markka vaihdettiin vuonna 2002 euroon. Toisin kuin EU:n jäsenyyskysymyksessä eurovaluuttaan siirtymistä on pidetty jopa maamme lehdissä kyseenlaisena päätöksenä ja perustuslain vastaisena. Väitteellä on pohjaa, koska vuonna 1994 eduskunnan perustuslakivaliokunta Sauli Niinistön johdolla totesi, että ”EU-liittymissopimus ei voi vielä merkitä sitoutumista Talous-ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen”. Toisin sanoen Niinistö ja Lipponen valehtelivat alusta lähtien päin naamaa Suomen kansalle.
EU-ideologian äänitorvena maassamme esiintyvä Yle yritti vielä viisi vuotta sitten kiistää tarkoin valitsemiensa asiantuntijoiden avulla, ettei Niinistö vienyt Suomea euroon perustuslakia rikkoen. Hiuksia halkovat ammattijuristit saavat halutessaan mustan näyttämään valkoiselta ja näin Niinistö pääsi tästäkin valtiopetoksesta kuin koira veräjästä. Tämä on hävytöntä kun tietää, kuinka Emun ulkopuolelle jättäytynyt Ruotsi on voinut omalla valuutallaan vaikuttaa kansainväliseen kilpailukykyynsä ratkaisevasti paremmin kuin Suomi, joka joutuu ilman vaikutusmahdollisuuksia olemaan heikon euron armoilla.
EU:n ja erityisesti Yhdysvaltojen agenttina Niinistö on ponnistellut vuosikymmeniä määrätietoisesti, jotta Suomi saataisiin kiinnitettyä lännen globalistien liekaan. Itsenäisestä puolustuspolitiikasta luopuminen ja Amerikan johtaman liittouman kansainvälisten sotatoimien avustaminen on ollut Niinistön toivoman Suomen ulkopolitiikan ytimessä jo pitkään. Se saavutti ensimmäisen merkittävän virstanpylväänsä 4. syyskuuta 2014, jolloin allekirjoittettiin Suomen ja Naton yhteisymmärryspöytäkirja, joka tunnetaan paremmin nimellä isäntämaasopimus. Siinä Suomi suostuu ulkomaalaisen sotilasmahdin komentoon antamalla mm. maa-alueensa tarvittaessa Naton käyttöön.
Sopimuksen allekirjoitti Suomen puolesta puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg, mutta varsinaisen päätöksen Nato-yhteistyöstä tekivät presidentti Niinistö ja ulkopoliittinen ministerivaliokunta heinäkuussa 2014. Mediassa sopimuksesta kerrottin sammutetuin lyhdyin ja se sai jonkin verran huomiota vasta sen jälkeen kun oikeuskanslerille oli saapunut lukuisia kanteluita sopimuksen allerkirjoittamisen laillisuudesta. Valituksen perustuivat siihen tosiasiaan, että isäntamaasopimuksen valmistelussa ei ollut noudatettu oikeaa menettelyä erityisesti sen vuoksi, että pöytäkirjaa ei ollut saatettu eduskunnan hyväksyttäväksi perustuslain mukaisesti. Eräissä kanteluissa puolestaan syytettiin, että sopimuksesta päättäneet tahot ja sen allekirjoittajat ovat syyllistyneet Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamiseen ja Suomen puolueettomuutta koskevien määräysten rikkomiseen. Silloinen oikeuskansleri, läpeensä länsikorruptoitunut Jaakko Jonkka, osasi juristina kuitenkin kääntää raskaat syytökset päälaelleen, sillä päätöksessään hän totesi, "ettei yhteisymmärryspöytäkirja ole valtiosopimus, eikä se sisällä Suomelle uusia velvoitteita suhteessa Suomen jo aiemmin Naton kanssa tehtävään yhteistyöhön liittyviin valtiosopimuksiin". Tällaisella laki-skolastisella pilkunviilaamisella Niinistö ja Jonkka junailivat ilmiselvän valtiopetoksen "Suomen eduksi".
Niinistön suuri hetki niputtaa Suomi lopullisesti länsimaiseen arvoyhteisöön tapahtui helmikuussa 2022, jolloin Itä-Ukrainan separatistinen etnokonflikti laajeni Venäjän "erikoisoperaation" seurauksena täysmittaiseksi sodaksi. Kansalaisten paniikki ja huoli oli aitoa ja tätä Niinistö esikuntineen ei jättänyt käyttämättä hyväkseen. Yle Watch kertoi tästä tilanteesta viime vuoden toukokuussa ilmestyneessä kirjoituksessaan Kuinka poliittinen johtomme huorasi Suomen USA:n ilmaiseksi etuvartioksi. Edelleen ajankohtaista Niinistön kyynistä manööveriä kuvataan jutussa näin:
Presidenttimme kettumaisuus näkyy parhaiten siinä, kuinka hän on otollisissa olosuhteissa valmis paljastamaan todellisen karvansa ja pyörtämään aiemmat poliittiset vaatimuksensa. Viime aikoina tähän on antanut mahdollisuuden kaukainen Ukrainan sota, joka päästi suomalaisissa ilmoille kaikki ne pelot, joita mediapooli on vuosikausia jatkuneella Venäjän yksipuolisella demonisoinnillaan lietsonut. Poissa ovat nyt Niinistön puheet kansanäänestyksestä, sillä se antaisi lisää harkinta-aikaa kansalaisille ja voisi tehdä tyhjäksi hetkeksi avautuneen Nato-ikkunan. Niinistö ymmärtää parlamentaarisen päätöksen ainutkertaisuuden, sillä Nato-jäsenyyttä voitaisiin tuskin ottaa pois tilanteessa, jossa sen kannatus olisikin jonkin maailmantilanteen vuoksi kääntynyt alle 40:een prosenttiin. Kansanäänestyksen sijaan presidentti katsoo tarkoitushakuisten galluppien olevan tässä tilanteessa riittävä legitimiteetti luopua Suomen sotilaallisesta itsemääräämisoikeudesta. Samalla hän on voinut astua julkisuuteen harkitsevana kansan tahtoa noudattavana valtiomiehenä, joka on vasta pitkän ja ankaran mietinnän jälkeen päättänyt Natoon liittymisen olevan hyvä asia Suomelle. Poliittista historiaa hieman tarkemmin seuranneille tämä kerronta on yksi Suomen lähihistorian häikäilemättömistä peitetarinoista.
Valitettavasti kansan muisti on lyhyt, sillä poliitikkona Sauli Niinistö kannatti liittoutumispolitiikkaa ja myös Nato-jäsenyyttä johdonmukaisesti jo 1990-luvulla. Tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi ensimmäisen kerran vuonna 2012 hän alkoi kuin taikaiskusta esiintyä perinteisen puolueettomuuslinjan tukijana. Tämä yksinkertaisesti siksi, että valtaosa kansasta vastusti liittoutumista ja sotkeutumista kansainvälisiin sotiin. Galluppeja seuraavana populistina Niinistö on osannut muuttaa näkemyksensä äänestäjien enemmistöä miellyttäväksi, vaikka on sisimmisään kannattanut aivan muuta. Tämän olisi ollut helppo kenen tahansa huomata, mutta kansan syville riveille ei riitä arkihuolineen intoa penkoa asioita syvemmälti ja siksi se tyytyy median antamaan kuvaan poliitikoista ja politiikasta. Ehkä juuri siksi presidentti Niinistö on saanut vuodesta toiseen kyselytutkimuksissa kannatuslukuja, joita on totuttu kuulemaan Pohjois-Korean kaltaisista totalitarisista maista.
Kansan enemmistön perehtymättömyydestä kertoo myös se, ettei se kykene erottamaan Niinistön isänmaalliseen maanpuolustustahtoon käärittyä atlanttista ideologiaa, vaan uskoo niiden molempien kuuluvan saumattomasti yhteen. On vaikea perustella mitä Suomen etua palveli presidentin kieltäytyminen vastaanottamasta itsenäisyyspäivänä 2022 Venäjän, Valko-Venäjän ja Iranin suurlähettiläitä. Suomi ei ole sodassa Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa eikä maallamme ole mitään kahnausta Iranin kanssa, joten pikkumaista ja mielenosoituksellista tekoa ei voi pitää muuna kuin kumarruksena Yhdysvaltojen sotahaukkojen suuntaan.
Maamme toimittajakunnan kritiikittömästi ylistämää presidentin itsenäisyyspäivän puhetta voidaan pitään varsinaisena tekopyhyyden harjoitelmana. Suurin osa puheesta keskittyi Ukrainan sotaan sisältäen niin paljon mustavalkoista moralismia, että sen olisi voinut luulla tulevan 16-vuotiaan tiedostavan lukiolaistytön suusta. Venäjää pitää toki moittia toimistaan, mutta on epärehellistä pitää maata poikkeuksellisena ja ainoana, joka on nykyaikana ryhtynyt sotaan:
– Rajan tällä puolen on mahdotonta edes kuvitella, että toisen kansakunnan mieleen tulisi aloittaa sotiminen. Venäjän puolella rajaa asia on toisin. Ero on fundamentaalinen, sillä viime kädessä kyse on ihmisyyden ja elämän kunnioittamisesta.
Euroopassa sodittiin vielä 1990-luvulla Jugoslaviassa, johon USA puuttui pommittamalla Serbiaa vuonna 2000. Natoa kannattavana atlantistina Niinistön muisti on valikoivaa, kun tietää kuinka monen suvereeniin valtioon Yhdysvallat on hyökännyt omien tai Israelin intressien puolesta viime vuosikymmeninä. Se on tukenut sotilaallisesti Ukrainaan viimeistään vuodesta 2014 lähtien ja tällä hetkellä se käy Ukrainan avulla sotaa Venäjää vastaan, mistä kertoo sen viimeisin yli 40 miljardin dollarin tuki Zelenskyin korruptiovaltiolle. Myös velkainen Suomi on tukenut Yhdysvaltojen vanavedessä Ukrainaa ottamalla vastaan lähes 50 000 pakolaista. Kaikessa hiljaisuudessa maamme on antanut lakien vastaisesti sotaa käyvälle maalle huomattavaa sotilaallista tukea, jota Niinistö on vielä pohjustanut viime aikaisella tapaamisellaan Ukrainan johtajan kanssa. Jatkuvasti käsi ojossa olevalle juutalaiselle on jo annettu 600 miljoonaa euroa, mutta suomalaisten on syytä varautua lisäämään summaan ainakin yksi tai kaksi nollaa lisää – sen verran hampaat irvessä Yhdysvaltojen johtama länsi haluaa "voittaa" slaavikonfliktin, maksoi mitä maksoi.
Tulevaa maailmantilannetta ei voi ennustaa, mutta siihen voi ainakin yrittää sopeutua tekemällä muuttuneiden tilanteiden varalle varasuunnitelmia. Ikävä kyllä lännen johto sen enempää kuin Niinistökään eivät ole julkilausumissaan ja panostuksissaan edes harkinneet muita skenaarioita, joten kaikki näyttää olevan yhden kortin varassa. Pienelle Suomelle, jota on totuttu pitämään puolueettomana maana, on erityisen kohtalokasta panna kaikki panokset yhdelle värille. Menneen maailman unipolaarisessa hybriksessä, sääntöpohjaisessa maailmanjärjestyksessä, elävä Niinistö on koko poliittisen uransa ajan pelannut vaarallista rulettia Suomen kohtalolla. Mikäli Suomi jatkaa vielä olemassaoloaan tulevien vuosien turbulenssin jälkeen, Niinistön toimet tulevat varmasti ankaran uudelleen arvioinnin alaisiksi myös virallisella tasolla.
--------
Lukijat huom! Yle Watchin uudet kirjoitukset ovat jo yli vuoden verran löytyneet uutispalvelu Partisaanista. Tutustumisen arvoinen sivusto, jossa kerrotaan valtamedian vaikenemista maailman tapahtumista ja ilmiöistä ilman sensuuria.
