HAVAINTOJA PUNALIBERAALIN TEOKRATIAN ETENEMISESTÄ SUOMESSA

Yle Watch ennusti jo pari viikkoa sitten (22.6.) mihin keskustavasemmistolaisen opposition, punavihreän toimittajakunnan ja päivystävien nettiaktivistien masinoima noitavaino perussuomalaisten elinkeinoministeri Vilhelm Junnilaa vastaan vääjäämättä johtaa. Lopputulos ei ollut yllätys niille, jotka ymmärtävät, että Suomi osana lännen "arvoyhteisöä" elää tosiasiassa vasemmistoliberaalin teokratian alaisuudessa. 

Kansanvallan kanssa tällä ei ole tietenkään mitään tekemistä, sillä politiikan raameja määrittävästä yhteiskunnallisesta keskustelusta päättää melko pieni oikeassa olijoiden joukko. Tälle politiikoista, valtamediasta, yliopistosta, suuryritysten johtajista ja viihdemaailmasta koostuvassa nomenklatuurassa aikaamme sidotut relativistiset yhteiskunnalliset totuuskäsitykset ja moraalitulkinnat on paketoitu ehdottoman universaaleiksi totuuksiksi. Mikään arkijärki, sosiologinen fakta tai luonnontieteellinen totuus ei horjuta heidän luonnonoikeudesta johdettua fantasiaa ihmiskeskeisestä humanitarismista, jossa ilmiselvillä valheilla "tasa-arvosta", "luovuttamattomista oikeuksista" ja "ihmisoikeuksista" ollaan ennen pitkää valmiita tuhoamaan kokonaisen sivilisaation olemassolon perusta. Torjuakseen kansan enemmistöstä nousevan aiheellisen kritiikin, he ovat luoneet liberaaliin teologian sisään demonologian, jossa termit kuten "natsi", "rasisti", "transfobi" ja "antifeministi" viittaavat absoluuttiseen pahaan. 

Näin määritellystä pahuudesta ei voi luonnollisestikaan keskustella sen enempää avoimesti kuin rationaalisestikaan. Jokainen joka yrittää ymmärtää niitä reaktioina harjoitettuun politiikkaan tai laskea niistä leikkiä syyllistyy anteeksiantamattomaan rikokseen. Aikamme inkivisitiolaitosta edustavalle lehdistölle ja muulle medialle Junnilasta kaivetut muutamat leikkisät letkaukset kansallissosialismista ovat ihmis- ja tasa-arvouskon pilkkaa. 

Tällaisessa uskonnollisen kiihkon sävyttämässä ilmapiirissä on mahdotonta nostaa esiin julkinen vasta-argumentti ja kysyä, minkälaisen maailman voittajavallat – joihin Suomikin opportunistisen poliittisen johdon päätöksellä katsoo jälkikäteen kuuluvansa – ovat luoneet vuoden 1945 jälkeen. Jos naturalistinen ja luontokeskeinen kansallissosialismi edustaa absoluuttista pahaa, sen lähes täydellinen tuhoaminen olisi pitänyt antaa meille moraalisiin korkeuksiin nousseen uuden maailmanjärjestyksen. 

Sen sijaan olemme saaneet maailman, jossa ihmiset elävät keskellä kulutuskeskeisestä oravanpyörää, infantiilia itsekeskeisyyttä, luontokatoa, saasteita, väestöräjähdystä ja kansanvaihtoa. Voittajien manageriaalinen valtio on tuonut meille loputtoman maahanmuuttoinvaasion, pakkomonikulttuurin, globaalisti värillisen enemmistön "vähemmistökiintiöt", sensitiivisyyskoulutuksen, mustien kritiikittömän palvonnan, lgbt- ja transhulluuden ja holokaustiteollisuuden. Ohjekirjanaan Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma valtaapitävät ovat antaneet meille poliittisesti korrektin sallivuuden, huumeet, vähä-älyisen viihteen ja näköalattomalle nuorisolle itsetuhoisuuden. Me olemme saaneet tiukemman asekontrollin ja turvattomammat kadut kuin myös rap-musiikin ja raiskausten tukikeskukset. Meidän pitää olla kiitollisia myös "vaihtoehtoisista elämäntavoista", sodomiasta, aidsista, avioeroista, lapsettomuudesta, rikollisuudesta, korruptiosta ja kaikenlaisesta aikalaishulluudesta. Tilanteen ollessa tämä ajan hengen puolustajilla ei pitäisi olla mitään perustetta tuomita yhtäkään menneisyyden aikakautta absoluuttisin ja totalisoivin termein.

Koska moraalisen valta-aseman itselleen kaapanneet hyväkkäät toimivat manikealaisen poliittisen logiikan mukaan, mikään muu lopputulos kuin Junnilan savustaminen ulos ei olisi voinut tulla kyseeseen. Kansa ei voinut kuin typertyneenä seurata hurskastelevaa näytelmää, jossa itse itsensä tuomareiksi ja tuomion toimeenpanijoiksi nostaneet punaviheät poliitiikot, nettiaktivistit ja toimittajat päättivät ulkoparlamentaarisella painostuksellaan poistattaa ideologisesti epämieluisan henkilön tehtävästään. 

Toimituksissa poliittisesti tulenaroiksi viritetyt räjähteet oli asennettu jo hyvissä ajoin ennen Junnillan ministerivalintaa. Kun nimitys vahvistui, kesti vain puolitoista tuntia kun Iltalehden toimittaja kysyi Junnilalta puskista tämän puheesta terrorismin uhrien muistolle neljä vuotta sitten Turussa. Koko ajojahdin ajan toimittajille oli selvää, ettei Junnila ole tehnyt mitään laitonta ellei sellaiseksi sitten haluta tulkita täysin legitiimien ja sanavapauden piirissä olevien mielipiteiden esittämistä yhteiskunnassa, jossa eri näkemysten pitäisi saada kilpailla vapaasti keskenään. 

Samaiset mediat ja toimittajat käsittelivät aivan eri tavalla parikymppisiin nuorukaisiin sekaantunutta vihreiden Pekka Haavistoa, joka toimiessaan ulkoministerinä 2019 hyllytti lainvastaisesti konsulipäällikkö Pasi Tuomisen, koska tämä ei suostunut päästämään al-Holin vankileirin somaliterroristeja Suomeen. Vuotta myöhemmin perustuslakivaliokunta vapautti Haaviston, vaikka totesikin hänen syyllistyneen rikokseen. Missään vaiheessa valtamedia ei nostanut tapausta tapetille, vaan kertoi asiasta vain silloin kun sitä käsiteltiin eduskunnassa ja perustuslakivaliokunnassa. Tiedotusvälineissä Haaviston ja Junnilan tapauksiin suhtauduttiin täysin eri lähestysmistavoilla, vaikka faktisen rikoksen ja kansallisen turvallisuuden kannalta median olisi pitänyt ottaa nimenomaan Haavisto silmätikukseen. Totuus ja oikeudenmukaisuus eivät kuitenkaan paina toimittajille mitään silloin kun toisessa vaakakupissa on poliittinen oikeaoppisuus.

Edes se, että opposition tekemä epäluottamusäänestys  keskiviikkona 28. kesäkuuta kaatui Junnilan hyväksi, ei kyennyt hillitsemään median ja poliitikkojen pyhää vihaa tihkuvaa ajojahtia. Päinvastoin, se oli jo haistanut haavoitetun uhrin veren hajun ja jatkoi sitä suuremmalla raivoilla saalistustaan kunnes "peto" olisi kaadettu. Esimerkiksi Iltalehti rekrytoi julkisten lähteiden perusteella peräti 16 toimittajaa saalistamaan Junnillaa ministeriksi nimittämisen jälkeen! Vastaavasti Helsingin Sanomat aloitti luottamusäänestyksen tuloksen selvittyä välittömästi puhelinrumban, jossa toimittajia oli värvätty soittamaan äärioikeistolaisiksi arvioiduille henkilöille ja kyselty heidän yhteyttään Junnilaan. Enää ei ollut kyse vain poliittisesta noitavainosta, vaan henkilöön käyvästä sabotaasista, viimeisestä taistosta.

Helsingin Sanomien suurhyökkäys tuli Yle Watchin tietoon blogin lukijoiden antaman palautteen ansiosta. Viesteissä kerrottiin, että varmuudella yksi soittaneista toimittajista oli nimeltään Joakim Westren-Doll. Henkilöön käyvää häpäiysjuttua ei koskaan julkaistu, koska jo perjantaina puolilta päivin Junnila irtisanoutui tehtävästään. Joka tapauksessa meille tihkuneet tiedot paljastavat, että tiedotusvälineillä ja heidän lemmikeillään oli alusta asti meneillään massiivinen operaatio, jonka yksiselitteisenä tarkoituksena oli muuttaa valtioneuvoston kokoonpano manipulatiivisin keinoin.

On selvää, etteivät vasemmistopuolueiden kansanedustajat ja punavihreät toimittajat olleet ainoita, jotka syyllistyivät noitavainoon. Suomalaisvihamielisen järjestelmän hyödyllisinä idiootteina toimivat äärivasemmistolaiset nettiaktivistit halusivat jopa ottaa suurimman kunnian ulkoparlamentaarisesta ja siten epädemokraattisesta manööveristä vaihtaa ministeriksi sellainen, joka olisi enemmän kosher. Nolona goottina yleisesti tunnettu apurahakirjailija Mike Pohjola julkaisi kotisivuillaan pömpöösin julistuksen Avoin kirje suomalaisille toimittajille, jossa hän julistaa omahyväisesti:

Viime viikolla elinkeinoministeri Vilhelm Junnilasta paljastui jatkuvasti erilaisia kytköksiä äärioikeistoon. Niitä ei kuitenkaan skuupannut Yle tai Helsingin Sanomat tai mikään muukaan isoja resursseja ja suurta toimituskuntaa käyttävä media. Paljastukset olivat yksittäisten aktivistien ansiota. Me tutkimme Junnilan somekäytöstä, googlettelimme aikajanoja, kävimme läpi eduskunnan pöytäkirjoja ja kirjauduimme Hommaforumille. Me kirjoitimme näistä yhteenvetoja, teimme meemejä ja osallistuimme keskusteluun.  Vasta tämän jälkeen mediat tarttuivat "sosiaalisessa mediassa nousseeseen kohuun", joskus unohtaen mainita uutisten alkuperäiset lähteet kokonaan.

Omasta vaikutusvallastaan humaltanut Pohjola valehtelee tietoisesti mitätöidessään valtamedian systemaattisen ja suunnitellun kampanjan perussuomalaisia ministereitä vastaan. Toki hän DDR:n ilmiantokulttuurin keskeisenä edistäjänä vaikutti osaltaan Junnilan eropyyntöön. Silti Pohjolan kaltaiset raivoavat moralistit eivät ole lopulta muuta kuin pieniä kaloja mediavaikuttamisen valtameressä. Vaikka nettipunakaartilaiset edistävätkin kaikin keinoin soroslaista globalistista agendaa ja punaliberaalia teologiaa, he ovat loppupeleissä aina pikku tekijöitä – joskin kaikessa nilkkimäisyydessään sietämättömän ärsyttäviä sellaisia. 

Kun Junnila saatiin murhattua poliittisesti, moralistisesti hyperventiloiva kampanjointi on sittemmin kohdistunut hallituksen muihin perussuomalaisiin kuten sisäministeri Mari Rantaseen ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavioon. Nomenklatuuran masinoimassa projektissa päämääränä on koko hallituksen hajottaminen ja uudet vaalit, jonka jälkeen suhmuroitaisiin hallitus, jossa ei olisi perussuomalaisia. Lopullisena tavoitteena on puolestaan luoda "arvopohjainen" poliittinen kulttuuri, jossa puhtaasti oikeistolaiset hallitukset eivät olisi mahdollisia ja jossa perussuomalaisten poliittista liikkumavaraa on rajoitettu entisestään orwellilaisella lainsäädännöllä. On selvää, että tavallisilla kansalaisilla ei ole tietenkään mitään mahdollisuutta vaikuttaa liberaaliteologien määrittämään arvopohjaan, sillä jos he saisivat, lopputulos voisi olla väärä ja siten manageriaalisen luokan kannalta "demokratian vastainen".

Punavihreät poliitikot ja valtamedia rakentavat selvästikin hyväuskoiselle kansanosalle kertomusta, jossa "ihmisoikeuspoliitikot" ja "riippumaton lehdistö" puolustavat natsijahdillaan läntisiä perusarvoja, vaikka tuo poliittisesti motivoitunut ja ilmeiselvästi vainoharhainen kampanjointi rapauttaa demokratiaa ja sananvapautta luoden samalla ennen näkemätöntä yhteiskunnallista vastakkainasettelua. Tämä tosiasia ei aikamme oikeudenmukaisuuden uskonsotureita hetkauta, sillä heitä ei perimmältään kiinnosta kansanvalta, vaan oleminen etujoukkona, jolle he katsovat demokraattisen vallan ansaitusti kuuluvan. 

Jos joku sattuu arvostelemaan täysin syystä esimerkiksi toimittajien vallitsevaa ideologiaa puolustavia puheenvuoroja, he loukkaantuvat ja alkavat syyttää viestintuojia "vainoharhaisiksi" kuten Iltalehden surkuhupaisa pyrkyri Oskari Onninen, jonka todellisena unelmana olisi päästä Helsingin Sanomien kaikkitietäväksi kolumnistiksi. Sen lisäksi, että tämän julkean järjestelmän miehen tuore kolumni Vainoharhaisuudesta tuli Suomen merkittävin poliittinen tunne sisältää lukuisia retorisia olkiukkoja, viittauksia johonkin "hienoon" mutta läpi-ideologisoituneen amerikkalaistutkijan teorioihin ja pohjatonta kaunaa keskiverto suomalaismiestä kohtaan, on se ennen kaikkea mitä tyyppillisin vasemmistoliberaali projektio. Jos muotiaatteita seuraavien arvoliberaalien ja vasemmiston psykologian ja poliittisen strategian voisi tiivistää yhteen sanaan niin se olisi juurikin projektio.

Yhteiskunnallisen keskustelun varsinaiset proijisoijat

Projektio eli omien mielensisältöjen heijastaminen ulkoiseen kohteeseen kävi erityisen selväksi kun eräät punavihreät kellokaat – äänekkäimpänä politisoitunut historiantutkija Oula Silvennoinen – nostivat median avustuksella esiin eräiden perussuomalaisten ministerien aiemmat puheet väestönvaihdosta. Yle uutiset oli heti kärkkäänä skuupin perään ja sen julkaisema uutisjuttu Nyt sisäministerin aiemmat puheet ovat syynissä – ministeriö pitää väestönvaihtoa salaliittoteoriana ja äärioikeiston perusteluna väkivallalle onkin vähemmän yllättävästi mitä räikeintä tendenssijournalismia. 

Uutinen on yksi monista todisteista hallitsevan luokan harhaisesta todellisuuskäsityksestä, jossa tilastolliset faktat ja empiiriset havainnot katukuvassa kumotaan retorisella silmänkääntötempulla, jossa väestönvaihto-termin käyttäjiä kutsutaan salaliittoteoreetikoiksi. Silloinkin kun kiistaton väestönmuutos ja tulevaisuuden väestötilanteen matemaattiset mallinnukset tunnustetaan, ideologisen virkakoneiston asiantuntijat väittävät väestönvaihdon olevan perusteeton termi, koska ei ole olemassa toimijoita, jotka vaikutusvallallaan edesauttaisivat väestön korvautumista toisilla. Ajatuksena on, että väestön etninen muutos olisi itsestään tapahtuva luonnonlaki, vaikka kaikki viittaa siihen, että rajojen läpi päästetään tulijoita tietoisilla poliittisilla päätöksillä. Siksi on kummallista, että liberaalien harjoittamaa kylmäveristä maahanmuuttopolitiikkaa väistämättömine seurauksineen pitäisi kutsua äärioikeiston salaliittoteoriaksi. 

Jotkut vasemmistoliberaalit intellektuellit sentään tunnustavat tosiasiat, esimerkkinä kielitieteilijä Janne Saarikivi Yle-kolumnissaan Suomesta tulee monikielinen, moniuskontoinen ja monikuplainen, eikä sitä mikään hallitus voi estää:

Vaalien alla maaliskuussa 2023 Tilastokeskus päivitti viime vuoden väestötiedot. Suomenkielisen väestön määrä väheni vuodessa 22 000 henkeä. Samaan aikaan oli uutta väestöä tilastosarakkeeseen ”muut kielet” tullut noin 38 000 henkeä. Tähän lukuun eivät edes kuulu Ukrainan pakolaiset, joita on noin 45 000. Sadantuhannen ”muunkielisen” raja ylittyi maassa vuonna 2000, ja puoli miljoonaa menee rikki tänä vuonna. 

Oikeistopopulistit puhuvat väestönvaihdosta. Asia on tapana kuitata vihamieliseksi salaliittoteoriaksi. Fakta silti on, että väestö vaihtuu. Vuodessa kuolee yli 20 000 henkeä enemmän kuin syntyy ja vauhti kiihtyy.

Näitä faktoja ruotiessaan Saarikivi ei kuitenkaan ole huolissaan vaan vasemmistolaiselle etnonmasokistille tyypillisesti riemuissaan. Hän sanoo silti ääneen sen, jota punaliberaali ei voisi koskaan sanoa, koska tämä taas tietää, ettei kansan enemmistö sulata globalistien avustamaa etnistä itsemurhaa. Ratkaisukeskeisenä ihmisenä Saarikivi ehdottaa uudeksi Kumbayaksi yhteistä suomen kieltä:

Valtiolla on jo liimapurkki, jolla eritaustaiset ihmiset voidaan liittää toisiinsa kiinni siten, että kokonaisuus pysyy joten kuten kasassa, näin ajattelen. Se on tämä suomen kieli. Kysymys on siitä, halutaanko sitä käyttää.

Saarikivin lapsenuskosta puuttuu todellisuus, jossa veri on vettä sakeampaa. Esimerkiksi Ranskassa miljoonat Afrikasta tulleet osaavat kyllä ranskaa, mutta eivät he silti integroidu maahan, koska eivät halua. Itse asiassa sitä ei halua myöskään kantaväestö. Maa elääkin osittaisessa sisällissodassa, josta kertoo kesä-heinäkuun vaihteessa Ranskasta Belgiaan levinneet rotumellakat, jossa aikamme saraseenit käyvät avointa kaunasotaa eurooppalaisia vastaan. 

Saarikivi on kyllä oikeassa siinä, että monissa maissa kysymys monikulttuurisuudesta ei ratkea enää parlamentaarisesti. Vilpittömässä hyväuskoisuudessaan hän toivoo, että ainoaksi vaihtoehdoksi voisi jäädä nöyrtyminen, jota ranskalaiskirjailja Michel Houellebecq kuvaa psykologisen osuvasti romaanissaan Alistuminen (2015). Se toinen vaihtoehto, jota Saarikivi ja nykysysteemiin hirttäytyneet liberaalit eivät halua sanoa ääneen, on etninen sisällissota ja muukalaisten ajaminen muualle. 

Toinen vasemmistoliberaalien käyttämä projektio viime aikaisessa keskustelussa on syyttää kansallismielisiä ja oikeistolaisia status quo:ta uhkaavina ääriajattelijoina. Tyypillisen esimerkin tästä antaa Ylen toimittaja Mira Kokon yhteiskuntatieteelliseksi faktaksi naamioitu mielipideuutinen Äärioikeiston vaatimus puuttua äärivasemmiston puheisiin on tutkijan mukaan tuttu kikka viedä huomio muihin kysymyksiin. Jo otsikosta käy selväksi asenne, jossa liberaalin järjestyksen ärhäköihin vahtikoiriin eli äärivasemmistolaisiin kohdistuvaa kritiikkiä pidetään aiheettomana.

Populismia tutkivan tutkijatohtorin Yannick Lahden mukaan ääriliikkeitä koskeva keskustelu kuulostaa siltä, että laitojen puntit olisivat tasan.  

– Välillä kun kuuntelee keskustelua, voisi luulla, että eduskunnassa istuu hirveästi äärivasemmistolaisia, eli Suomessa perinteisemmin kommunisteja, Lahti pohtii.

Ei tarvitse olla mikään Sherlock huomatakseen, millä motiivein ja miltä poliittiselta laidalta populismin tutkija Yannick Lahti operoi. Hän teeskentelee joko tyhmää tai vääristelee tietoisesti retoriikallaan, sillä äärivasemmistolaisuudella ei nykypäivänä viitata suinkaan tiukasti marxismi-leninismiin sitoutuneisiin piskuisiin kommunistipuolueisiin, vaan 1960-luvulta lähteneeseen uusvasemmistolaisuuteen. Siinä keskeisenä ajatuksena on kaikista porvarillisista rajoitteista "vapautuminen", olipa kyse sitten kansakunnan ideasta, sukupuolesta, perheestä tai etnisyydestä. Tällaisessa katsannossa eduskunnan kaikki punavihreät puolueet ovat äärivasemmistolaisia ja vastaavasti monet oikeistopuolueet kuten Kokoomus edellisten aisankannattajia, koska alistuvat tuon huutosakin "moraaliseen" ylivaltaan. Tämä kävi erityisen selväksi helmikuussa, jolloin suurin osa kokoomuslaisista äänesti uuden translain puolesta. 

Yhteiskunnallisista uhista puhuttaessa Lahti pitää äärioikeistoa pelottavampana järjestelmälle kuin äärivasemmistoa. Ehkäpä siksi, ettei tutkija halua nähdä syitä ja seurauksia. Tosiasiassa niin sanottu äärioikeisto on vain reaktio niihin kiistämättömiin ongelmiin, joita talousliberaalien ja vasemmiston poliittis-eettinen avioliitto on synnyttänyt:  

Lahden mukaan tutkijat tutkivat äärioikeistoa enemmän ja siitä kirjoitetaan mediassa useammin, koska äärioikeisto on tällä hetkellä suurempi uhka yhteiskunnalle.  

– Jos säätiedotuksessa on paljon auringonpaistetta ja hellettä, niin silloin puhutaan niistä, Lahti sanoo vertauskuvallisesti.

Tutkijaa vaivaa selvästi optinen näköharha tai sitten hän vain yksinkertaisesti valehtelee. Äärioikeisto ei ole uhka yhteiskunnalle, vaan ainoastaan sen establishmentille. Kun sentimentaalis-eettisillä houreilla päänsä sekoittanut manageriaalinen luokka on saattanut pitkällä marssillaan radikaalin punamädätyksen maaliinsa ja saavuttanut ylivallan, se voi puolustaa turvallisesti historiallisesti äärimmäisen poikkeuksellisia näkemyksiään uutena normaalina. Vastaavasti kaiken aikalaishulluuden vastustajat luokitellaan vallitsevaa "järjestystä" (lue: alkavaa kaaosta) uhkaavina äärioikeistolaisina.

Lahdelta jää myös sanomatta se ilmeinen tosiasia, että toimittajat ja tutkijat ovat useimmiten punavihreitä eivätkä siksi pidä äärivasemmistoa uhkana. Lisäksi olemme edenneet yhteiskunnallisessa solutuksessa niin pitkälle, että uusvasemmiston ideat ovat jo elimellinen osa yhteiskuntaa eikä sen äärimmäistä ja tuhoisaa olemusta siksi enää tunnisteta; aivan kuin solut, jotka eivät tunnista niiden sisään hyökkääviä viruksia.

Toinen jutussa haastateltu vasemmistohegemonialle uskollinen konformisti on Niko Pyrhönen, joka on populismiin ja salaliittoteorioihin perehtynyt tutkijatohtori. Hänen kommenttejaan lukiessa ei tarvitse pitkään arvuutella, mikä on herran tutkijanintressi ja poliittinen tausta. Systeemin leipää syövä tendenssitutkija heittelee ilmaan retorisia koepalloja, mutta jo pintapuolisella arvioinnilla ne on helppo ampua alas. 

Mitä on esimerkisi tämä muodikas puhe "whataboutismista", joka näyttää olevan monesti vain valtavirran narratiivia puolustavien keino lopettaa keskustelu ikävistä vasta-argumenteista. Kuvaavana esimerkkinä tästä on valtamedian moralistinen fiksaatio natseihin, vaikka kommunistien kuolonkylvö Neuvostoliitossa, Kiinassa ja Kamputseassa oli moninkertaista. Pyrhösen kohdalla whataboutismi otetaan esiin silloin kun puhe tulee äärioikeiston "retorisista kikoista":

– Teoreettisesti käsitteet vertautuvat varsin hyvin, mutta kokemusperäisesti maailmassa, varsinkin täällä Suomessa, eivät kovinkaan hyvin. Äärivasemmisto lausutaan lähinnä siinä vaiheessa, kun äärioikeisto on väitetysti tehnyt jotain, ja toisin päin niin ei käy lähes koskaan, hän kommentoi.  

Tällaisesta huomion siirtämisestä asiasta toiseen Lahti kertoo käytettävän käsitettä whataboutismi. Teko on politiikan retoriikan kikka, jolla keskustelu saadaan pois itselle epämiellyttävistä aiheista.

Jos Pyrhönen saisi päättää, äärivasemmistosta ei voisi mainita mitään, varsinkaan mitään kielteistä. Tutkijan kommentti on oivallinen näyttö vasemmistolaisesta projektiosta: kun yleistä keskustelua hallitaan omilla lempiteemoilla ja viholliskuvilla, vähäinenkin toive katsoa myös toiseen suuntaan tulkitaan yksiselitteisesti whataboutismiksi. Tällaisessa narratiivissa katoavat loputkin faktat ja puheen tarkoituksena on ainoastaan ylläpitää yhtä sertifioitua poliittista vihollista:

Pyrhösen mukaan äärioikeisto on saanut Suomessa vankemman jalansijan puoluepolitiikassa kuin äärivasemmisto, jolla ei ole vastaavia kytköksiä vasemmistolaisiin puolueisiin. Hän kuvailee äärioikeistolaisuuden ilmiötä eri mittaluokan ilmiöksi kuin äärivasemmistolaisuutta

Yhtäkään perustelua tutkija ei väitteelleen esitä, kunhan vain laittelee sanoja sanojen perään. Tosiasia kuitenkin on, että Vasemmistoliiton ja Vihreiden kannattajissa on valtava määrä äärivasemmistolaisia toimijoita, mutta sattuneesta syystä punavihreät toimittajat eivät pidä tätä maininnan arvoisena asiana, koska ovathan nämä "aktivistit" hyvisten (oma  ilmoitus) puolella. Esimerkiksi Vasemmistoliiton opetusministeri Li Anderssonin valtiosihteerinä toiminut Dan Koivulaakso on kannattanut suoraa väkivaltaa poliittisia vihollisia vastaan, mutta tätä seikkaa ei ole tiedotusvälineissä revitelty mitenkään. Ylipäätään äärivasemmiston väkivaltaan yllyttäjät eivät ole mitenkään poikkeuksellisia toimijoita Vasemmistoliiton puoluekoneistossa, josta kertoo Vasemmistoliiton läntisen alueen toiminnanjohtajan Misha Dellingerin tapaus. Onko tämä nyt sitä Yle Watchin whataboutismia? Tuskinpa, vaan ainoastaan asiakokonaisuuksen täysin relevanttia tasapainottavaa tarkastelua.

Kolmas ministerikohun synnyttämä vasemmistoliberaalien projektio on maalittaminen. Keskustelu lähti liikkeelle kun Iltalehden kolumnisti Ida Erämaa syytti Junnila-kohun yhteydessä perussuomalaisia maalittamisesta kirjoituksessaan Perussuoma-laiset patistamassa toimittajia takaisin Kekkosen ruotuun. Houreisessa ulostulossaan Erämaa käänsi poliittisen todellisuuden päälaelleen, jotta se sopisi paremmin viralliseen narraatioon – siis siihen satuun, jossa media toimii aina valtaapitävien vartijoina. Ne, jotka ovat jaksaneet lukea tätä kirjoitusta tähän asti, tietävät, että nimenomaan toimittajat ovat syyllistyneet maalittamiseen jahdatessaan perussuomalaisia ministereitä systemaattisesti viimeisten viikkojen aikana. He eivät ole tehneet sitä niinkään kansalaisten tiedonjanon vuoksi, vaan lähinnä siksi, että yksi puolue ja sitä äänestänyt kansanosa on uhka punaliberaalille teologialle ja sen valta-asemalle politiikan raamien määrittäjänä. 

Suoranaiseen tekopyhyyden arkkiveisuun yllettiin silloin kun valtamedian toimittajien oma säätelyjärjestö Julkisen Sanan Neuvosto (JNS) älähti, koska muutkin kuin toimittajat ovat saaneet käyttää sanavapauttaan. Ylen uutisessa  Osa perussuomalaisten ja kokoomuksen poliitikoista maalittaa Iltalehden toimittajaa, sanoo Journalistiliitto luodaan mielikuva, jossa Ida Erämaan saama arvostelu olisi henkilöön käyvää hyökkäystä, vaikka siitä ei ole esittää yhtäkään todistetta. Todennäköisesti arvostelu on koskenut Erämaan tapaa sekoittaa poliitiset mielipiteensä uutisjournalismiin, jonka ajallemme tyypillinen herkkähipäinen naistoimittaja on ottanut itseensä. 

On selvää, että jos kirjoittelee muutakin kuin uutisia eli aggressiivisia ideologisia mielipiteitä yhtä puoluetta vastaan, saa syystäkin odottaa kansalaispalautetta. Parodiahorisontti on ylitetty viimeistään silloin kun Helsingin Sanomat maalitti hiljattain Sinimustan puolueen ehdokkaita ja kannatuskorttien kirjoittajia jutussaan 5199 kannattajaa, mutta JNS jaksaa silti itkeä suhteettoman suurta valtaa valtaa käyttävien toimittajien kohtaloa:

– Kun yksittäisiin toimittajiin kohdistetaan laajamittaista masinoitua häirintää, kyse on pyrkimyksestä rajoittaa sanan- vapautta ja puuttua toimitukselliseen riippumattomuuteen, yhdistyksen kannanotossa kerrotaan.

Kirjailija Timo Hännikäinen on tiivistänyt toistaiseksi parhaiten vallassaan rypevien toimittajien krokotiilin kyyneleiden tuoman mielipahan falskiuden. Facebook-sivullaan hän kirjoittaa:

Todellisuudessa journalisti on vallankäyttäjänä vähintään samalla viivalla kansanedustajan kanssa. Ei tiedetä ainuttakaan tapausta, jossa poliitikon kirjoittelu on johtanut toimittajan eroamiseen / erottamiseen työstään, päinvastaisesta on runsaasti esimerkkejä. Tavallisella ihmisellä on vielä vähemmän mahdollisuuksia puolustautua leimaamista, mustamaalausta, julkista häpäisemistä ja silkkaa valehtelua vastaan. Hänellä ei yleensä ole varaa pitkiin, kalliisiin ja tuloksiltaan epävarmoihin oikeusjuttuihin. Julkisen Sanan Neuvostolle valittaminen on puhdasta ajanhukkaa. Se on elin, jonka toimittajat ovat perustaneet syyttäjäksi, tuomariksi ja valamiehistöksi itseään koskevissa asioissa. Tuomioistuimeksi, jonka jäseniä ovat syytetyn sukulaiset ja kaverit.

Perimmältään toimittajien ja tutkijoiden maalitusitkussa on kyse vallasta, jota halutaan käyttää vain yhteen suuntaan, omaksi hyväksi.  Kun vallankäyttö synnyttää sitten vastavoiman, se herättää suurta pöyristystä, sillä journalistit ja muut yhteiskunnalliset papit haluaisivat olla koskemattomia, arvostelun ulkopuolella. Siksi he kokevat kritiikin henkilökohtaisena loukkauksena. 

Oma lukunsa ovat vielä harhaiset tapaukset, ennen kaikkea mediaeliittimme lempilapsi Jessikka Aro, joka viestittää muulle maailmalle toimittajien "vainosta", vaikka he itse aloittivat kansallismielisen ministerin vastaisen kampanjan kuvitellen ettei siihen reagoitaisi mitenkään:

Lisää huumoria toi tv:stä tuttu politiikan tutkija Erkka Railo, joka ilmoittautui tviitillään vapaaehtoisesti maalitettavaksi. Pitääkö hänelle vääntää rautalangasta, että toimittajien poliittisten taustojen selvittämisessä ei ole mitään väärää tai kummallista. Kyse on lähdekritiikistä eikä se estä yhdenkään toimittajan tekemästä työtään. Railon uhriutuva puhe toimittajien alistetusta asemasta on silkkaa vasemmistohenkistä projisointia, sillä media jos mikä on todellinen vallankäyttäjä, monesti ohi ja yli parlamentaarisen vallan. Tästä tuoreimpana esimerkkinä ministeri Junnilan savustaminen ulos tehtävästään. 

Edellä läpikäydyt esimerkit vahvistavat sitä käsitystä, että järjestelmälle uskolliset ja järjestelmästä hyötyvä hallitseva luokka ei ole kiinnostunut sen enempää todellisuudesta kuin totuudestakaan. Vasemmistolaisuudella ryyditetty liberaali teologia näkee ihmisen rajattomasti muunneltavana (vrt. transhumanismi ja transsukupuolisuus) eksistentiaalisena olentona, joka ei ole riippuvainen biologiasta, kulttuurista ja traditiosta. Kaikki olemuksellinen, essentiaalinen, sisäistä olemusta ja järjestystä ilmaiseva ihminen, on sille vihollinen joka on nitistettävä hinnalla millä hyvänsä. 

Valtavirran politiikassa Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka edustaa jossain määrin essentiaalista ihmiskuvaa, mikä on tietenkin järjestelmän syvärakenteita pyörittävälle manageriaaliselle luokalla kauhistus. Suurin osa kansasta on tästä perustavanlaatuisesta ristiriidasta autuaan tietämätön ja sellaisena se halutaan pitääkin, koska se on selvästi essentialismin eikä punaliberaalin teologian puolella: se uskoo edelleen kansakuntaan, ihmisten luontaiseen erilaisuuteen, populaatoiden eroihin, kahteen biologiseen sukupuoleen, perinteiseen perhemalliin jne. 

Vallitsevan liberaalin teologian suosijoille Junnilla oli yksinkertaisesti liikaa, sillä he ajautuivat aluksi kyyniseltä näyttävästä poliittisesta pelistä äkillisesti manikealaisen hysterian vietäväksi. Sellaisessa moraalis-poliittisessa psykoosissa erilaiset eläinsymbolitkin olivat merkki Pahuuden voimien läsnäolosta. 

Perussuomalaisten ministerien ajojahti säilyy varoittavana muistutuksena siitä, kuinka syvälle vasemmistoliberalistiset opit ja niihin kuuluva fundamentalistinen uskonvarmuus ovat tunkeutuneet politiikkamme rakenteisiin. Mikäli tälle punaliberaalille teologialle ei synny  vastavoimaa, se korvaa ennen pitkää kokonaan rationalistisen politiikan teon mallin maassamme.

EI-VALKOINEN GLOBAALI ENEMMISTÖ SAKINHIVUTTAA SUOMALAISLAPSIA MONIKULTTUURISISSA KOULUISSA

Viime päivinä Yle uutisissa on kauhisteltu alakouluissa esiintyvää kiusaamista. Yle kertoi asiasta jo pari päivää sitten ilmestyneessä uutisessaan Harvinainen väkivallanteko Vantaan Kytöpuiston koulussa – yksi alakoululainen loukkaantui välitunnilla. Vantaan tapaus on kieltämättä pöyristyttävä, sillä sekä tekijät ja uhrit ovat vielä nuoria alakoululaisia. Yle:

Vantaan Kytöpuiston koululla on tapahtunut ikävä ja vakava väkivallanteko, jossa loukkaantui yksi oppilas, Vantaan kaupunki tiedottaa. Kuudesluokkalaisten oppilaiden väkivalta tapahtui viime viikon tiistaina välitunnilla.

Koululle kutsuttiin ambulanssi ja väkivallanteon kohteeksi joutunut oppilas sai ensihoitoa. Koululle kutsuttiin myös poliisi tutkimaan tapahtunutta.

Julkisuudessa on liikkunut tieto, jonka mukaan yksi pahoinpitelijöistä olisi kuristanut uhria. Poliisi ei ota kantaa kuristamiseen.

Ensimmäisen uutisen jälkeen Yle on käsitellyt asiaa taajaan, mutta yhdessäkään julkaistussa jutussa ei ole otettu esiin Kytöpuiston koulun monikulttuurisuutta, joka pitkälti selittää kiusaamisen dynamiikan. Tämä on ymmärrettävää, sillä koulun rehtori Maarit Hosio on aiemmin retostelut, kuinka monikulttuuri on oppilaitokselle valtava voimavara. Hosion mainospuhe on näkynyt myös uusien opettajien rekrytoinnissa.

Eilen Yle nosti tapauksen johdosta esiin opetusministerin tviitin, jossa hän tuli tahattomasti tunnustaneeksi, tosin täsmällistä syytä kertomatta, yhteiskunnan epäonnistuneen koulumaailmassa: Kuudesluokkalaista lyötiin ja potkittiin vantaalaisessa alakoulussa – Opetusministeri Andersson: yhteiskunta on epäonnistunut lasten oikeuksien turvaamisessa. 

Hänen mukaansa jokainen kiusaamistapaus tarkoittaa, että yhteiskunta on epäonnistunut lasten oikeuksien turvaamisessa.

Lisäksi Andersson kertoo Twitterissä, että kaikki eduskuntapuolueet aikovat kokoontua yhdessä luomaan ohjelmaa kiusaamisen ehkäisemiseksi.

Opetusministeri Andersson on aivan oikeassa siinä, että yhteiskunta on epäonnistunut suomalaislasten oikeuksien turvaamisessa. Tähän ovat syynä Anderssonin kaltaiset petokselliset poliitikot heidän päästettyä maahan aggressiivisia ulkoeurooppalaisia, joiden jälkeläiset nyt terrorisoivat koulujamme. 

Äänen lausumaton tosiasia on, että suurin osa koulujemme väkivallan ja muun kiusaamisen lisääntymisestä johtuu lähtökohtaisesti sopeutumattomien rotumuukalaisten määrän kasvusta. Toisaalta lastentarhoissa vuosikymmeniä sitten aloitettu suomalaisuuden alasajo ja "kansainvälisyyskasvatus" on johtanut siihen, että suomalaislapsilla ei ole enää terveeseen ryhmäidentiteettiin sitoutunutta halua puolustaa kaltaisiaan toisin kun kouluihin väkisin ängetyillä etnisesti kutsumattomilla vierailla. Suomalaislapset on atomisoitu yksinäisiksi kännykkäänsä seuraaviksi nynneröiksi, joilta puuttuu uhan kohdatessa ryhmähenki. 

Sen sijaan rotumuukalaisille on opetettu aina rotuylpeyttä ja kulttuuris-uskonnollista ylivaltaa, vaikka todellisista kulttuurisaavutuksista ei olekaan olemassa juuri mitään empiiristä näyttöä. Jos olisi, heidän vanhempansa olisivat älyllään ja ahkeruudellaan rakentaneet kotimaihinsa hyvinvointivaltiot eivätkä luikahtaneet tänne elämaan kiittämättömästi muiden siivellä.

On silti turha syyttää muukalaislapsia kouluissakin havaittavasta epäonnistuneesta monikulttuurikokeilusta. He ovat vain globalisoituneen poliittisen "eliitin" pelinappuloita tuhoon tuomitussa utopiassa. Järkkymätön usko diversiteettiin ja taikauskoinen käsitys pakotetun tasa-arvon hyvää tekevästä voimasta ovat jatkuvasti voimistuvan konfliktin lähtökohdat. Vasta kun näistä vahingollisten idioottien levittämistä virheellisistä päähänpinttymistä luovutaan, voidaan rauhaa rakentaa sekä Eurooppaan ja että muualle maailmaan. 

                                                 **********************************

Yle Radio 17.9,2020 klo 09.15, Journalisti Johanna: Miksi kukaan enää uskoo valkoiseen ylivaltaan?

Valkoisuus on joillekin ihmisille aivan erityinen juttu. Mistä on tullut ajatus, että valkoinen ihonväri nostaa ihmisen ylemmyysasemaan, jota on puolustettava? Miksi tieteen edistymisestä huolimatta puhe roduista elää edelleen sitkeänä? Journalisti Johanna on Johanna Korhosen toimittama ohjelmasarja. Äänisuunnittelija on Pentti Männikkö ja tuottaja Katri Henriksson. Kuuntele ohjelma täältä.

Tämän postauksen avanneessa koulumaailman monikulttuurisuutta käsitelleessä kirjoituksessa tuotiin esiin mitä yhteiskunnallisia seurauksia on biologisesta todellisuudesta nousevan rodullisen identiteetin systemaattisella mitätöimisella. Kysehän ei ole mistä tahansa yhteiskunnasta, vaan valtioista, joissa "hallitseva" enemmistö, alkuperäisväestö, on manipuloitu luopumaan etnisestä identiteetistään ja siten sukupolvia jatkuneesta oikeudestaan omaan etniseen kotimaahansa. 

Kansalaisten enemmistön halveksumassa kulttuuriliberaalissa nomenklatuurassa (mm. toimittajat)  ei kuitenkaan tuomita kategorisesti kaikkea etnosentrisyyttä. Siksi heidän suustaan ei juuri koskaan kuulla tuomitsevia lausuntoja juutalaisten, japanilaisten, tiibetiläisten, zimbabwelaisten ym. rodullisesta itsepuolustuksesta. He eivät myöskään vaadi Japania tai Israelia ottamaan diversiteetin nimissä miljoonia mustia afrikkalaisia maahansa, koska se olisi kulttuuri-imperialismia. Niin ikään kellään heistä ei ole rohkeutta vaatia afrikkalaisen pitämistä japanilaisena vain siksi, että tämä on jollain keinolla onnistunut pääsemään nousevan auringon maahan. Mutta silloin kun kutsumaton kongoidi astuu Eurooppaan ja Suomen maaperälle, "intelligentsijalta" löytyykin kummasti julkeutta vaatia tulijan pitämistä suomalaisena, jos tämä vain haluaa sellaiseksi identifioitua. Muuttujat muutettuina: sama laki ei pädekään kaikille.

On jokseenkin hirtehistä, että laatujournalistina ylpeästi esiintyvä Johanna Korhonen rääpii viimeisimmässä ohjelmassaan valkoista identiteettiä, vaikka juuri hänet tunnetaan pahamaineisena seksuaalivähemmistöjen identiteettipoliitisena nillittäjänä aina oikeusasteita myöten. Vaikka journalistien arvostus huitelee jossain juristin ja velanperijän välimaastossa, Korhonen on valinnut ohjelmansa nimeksi Journalisti Johanna. Aikaisempi ohjelman nimi Valkoista valoa meni viime vuonna vaihtoon, koska muotiaatteita seuraava Korhonen ilmeisesti kavahti siinä esiintynyttä sanaa valkoinen. Ohjelman nimen muuttumista voi arvuutella, mutta koskaan ei pidä aliarvioida niin sanotun edistyksellisen väestönosan etnomasokistista hypersensitiivisyyttä tietyissä sanavalinnoissa. 

Vasemmistoliberaaleja besserwissereitä lukee kuin avointa kirjaa. Kun Korhonen ohjelmansa alussa kertoi lastenvaunuja työntävästä nuoresta suomalaisnaisesta, jonka t-paidassa luki White Trash Mom – Valkoisen roskaväen äiti – tiesi välittömästi, mistä intersektionaalisen feministin kenkä tällä kertaa puristi. Itseironisesta haukkumanimestä huolimatta Korhosta ärsytti t-paidassa se, että alaluokkainen nainen kehtasi tuntea ylpeyttä syntyperästään, jonka hän puki muotoon: "Vaikka ei mitään muuta oltaisi, ollaan kumminkin valkoisia". 

Keskiluokkaisen pseudoakateemisen (evoluutioteoria ja genetiikka selvästi hakusessa) journalistin mielestä alaluokan valkoisilla ei saisi olla mitään yhteisesti jaettua ylpeyttä, varsinkin, jos se sotii pienen hallitsevan luokan monikulttuuri-ideologiaa vastaan. Heillä on ilmiselvästi sydämetön halu riistää valkoiselta köyhältä se viimeisinkin positiiviseksi koettu aito identiteetti, jotta sen tilalle voidaan istuttaa merkityksetön samaistumishalu massaviihteen pallopelijoukkueisiin tai aisankannattajuus mustien "tähtien" edessä. Ainoastaan totalitaristinen globalisti-egalitaristi voi pitää ajatusrikollisena sellaista, joka ei halua muuta kuin elää kaikessa rauhassa kaltaisensa väestön parissa.

Miksi Korhonen sitten näkee ongelmallisena vain valkoisten etnosentrismin, vaikka kaikilla kulttuureilla ja etnisyyksillä on poikeuksetta tapana nähdä oma yhteisönsä ylivertaisena? Taustalla lienee rasismin kieroutunut muoto, jossa se kohdistetaan itsetuhoisesti omaa rotua kohtaan. Tämä taas juontuu eurooppalaisten keskuudessa syntyneestä universalistisesta ajattelusta, jonka ylläpitämiseksi valkoisten saavutukset pitää eri tekosyillä esittää huonossa valossa, jotta abstraktissa "ihmiskunnassa" havaitut tosiasialliset erot saadaan näyttämään olemattomilta. 

Vastaavasti tasa-arvokiihkoilijat eivät ole huolestuneita mustan ylivallan harjoittajista, koska ymmärtävät sanomattakin, ettevät nämä väitteillään uhkaa vakavasti tasa-arvoideologian haurasta perustaa. Tasa-arvoa vastaan sotii sekin, että universalistiset ja egalitaristiset filosofiat ovat syntyneet vain valkoisten keskuudessa, jolloin niitä voi pitää osoituksena paheksutusta valkoisesta ylivallasta.

Korhosen kaltaiset globalistien hyödylliset universalisti-idiootit rehvastelevat mielellään "syvällisesti ymmärretyllä" tasa-arvoidelogiallaan, mutta tuntevat samalla ylemmyyttä niitä kohtaan, jotka eivät jaa heidän taikauskoaan. Tätä voi pitää narsistiseen erottautumiseen tähtäävänä vanhakantaisena luokka-ajatteluna, joka on paradoksaalisesti kääritty tasa-arvoideologiaan. Journalisti Johannan tämänkertaisen jakson retoriikkassa viestittiin kanssaliberaaleille paljon muutakin, mutta silti kaikessa kuului sama omahyväinen oikeassa olemisen varmuus, joka erottaa hänenlaisensa Hyvät Ihmiset väärinajattelevista.

Toimittajan yksipuhelun punaisena lankana toimii eri muodoissa toistettu hokema rotukäsityksen vanhanaikaisuudesta ja sen kumoutumisesta "jo sata vuotta sitten". Liberaalien retoriset keinot ihmiskunnan  geneettisen erilaisuuden kiistämiseksi, rotudenialismissa, ovat tylsämielisyydessään kerta toisensa jälkeen samat kuin nojatuolitutkijoilla vuosisata sitten. Myös Korhonen on noukkinut ohjelmaansa täkyn sieltä täältä, mutta kokonaisuutena hänen rotudenialisminsa on vielä kömpelömpää kuin Ylen "tiedetoimittaja" Anniina Walliuksella, jonka roduttomuusopista Yle Watchissa on kirjoitettu mm. artikkelissa Ylen hämärät rotuopit. On huvittavaa, että journalisti Korhonen kahlaa läpi samoja latuja kuin Wallius sanoessaan:

Uudemman ymmäryksen mukaan ihmirotuja ei ole olemassa" (...) maapalolla elää vain yksi ihmislaji, Homo Sapiens. Ihmislajin edustajilla on kyllä hyvinkin erinäköisiä ulkonäköpiirteitä, mutta ne ovat vain pintaa: aivot, verenkierto, ruuansulatus, happiaineenvaihdunta ja muut elintoiminnot ovat kaikilla Homo Sapienseilla aivan samat. Sydämien, keuhkojen, liikuntaelinten ja aivojen samankaltaisuudet ohittava kirkkaasti sen, että Homo Sapiensit ovat keskenään jonkin verran eri näköisiä. 

Aivot, verenkierto, ruuansulatus, happiaineenvaihdunta ja muut elintoiminnot ovat toimintafunktioiltaan pitkälti samoja jopa eri lajeilla, mutta se ei tee niistä silti samanlaisia. Journalisti Johannan olkiukko-argumentilla voidaan toki jymäyttää tosiuskovia, joiden mielestä  evoluutio ei ole vaikuttanut ihmispopulaatioiden tiettyihin ominaisuuksiin lainkaan, vaan ainoastaan ulkonäköön. Se, ettei hän viittaa mihinkään erityisiin tutkimuksiin puolustakseen kantaansa vaan puhuu ylimalkaisesti "uudemmasta ymmäryksestä", on toki ymmärrettävää. Kirjoituksessa "Ylen hämärät rotuopit" annetaan tiedelinkit, jotka kertovat, etteivät ihmislajin erot ole pelkkää pintaa, vaan suurimmat eroavaisuudet löytyvät juuri erityisistä inhimillisistä piirteistä:

Ihmispopulaatioiden erojen redusoiminen pelkästään merkityksettömään mutta huomiota herättävään ihonväriin kuuluukin vain tasa-arvofundamentalistien retoriikkaan. Sen tarkoituksena on tietenkin viedä huomio pois muista paljon olennaisimmista rotueroista kuten testosteronitasosta, promiskuiteetista, yleisälykkyydestä, temperamentista, tunteiden säätelystä, itsehillinästä ja epäitsekkyydestä.

Saattaa olla, että Korhosen "uusin ymmärrys" on peräisin tieteelliseksi huijariksi osoittautuneelta paleontologi Stephen Jay Gouldilta. Yle Watchin kirjoituksessa Koneen säätiö palkitsee suomalaisuuden mitätöijän, Yle myötäilee sivutaan liberaalin valtamedian ylistämää Gouldia, joka syyllistyi tiedevilppiin ajaessaan tasa-arvoideologiaansa:

Kohukirjassaan Gould väittää, että ihmispopulaatioden kallojen kuutiotilavuuseroja (eli aivojen kokoeroa) tutkineet Samuel George Morton (1799–1851), Louis Agassiz (1807–1873) ja Paul Broca (1824–1880) olisivat perustaneet löydöksensä metodologiseen virheeseen tai jopa harkittuun tieteelliseen huijaukseen. Vaikka liberaalimedia ymmärrettävästi ylisti kirjaa, se sai tiedeyhteisössä heti tuoreeltaan kovaa kritiikkiä, jota kuvaa osuvasti Harvardin yliopiston bakteerifysiologian professori Bernard D. Davis artikkelissaan "Neo-Lysenkoism, IQ and the press" (The Public Interest, 1983).

Sittemmin jopa vasemmistoliberalismin tunnetuin lippulaiva, New York Times, on joutunut tunnustamaan Gouldin virheet ja ideologiset sokeat pisteet. Valitettavasti Suomessa tällaista itsekritiikkiä ei ole näkynyt, vaan esimerkiksi Helsingin Sanomat on näihin päiviin asti puolustanut Gouldin epätieteellistä ideologiaa. Ei siis ihme, että maamme humanistinen lukeneisto on edelleen täysin pihalla siitä, mitä luonnontieteet ja niiden apuna olevat deduktiiviset tieteet paljastavat ihmisten älykkyyden perinnöllisyydestä, sen mittauksesta sekä ihmispopulaatioden (genettisten klusterien so. "rotujen") erilaisuudesta.

Korhosen retorisen harhautuksen keihäänkärkenä on puhe valkoisesta ihonväristä ikään kuin eri maantieteellisten populaatioiden jo silmin nähtävät erot olisi redusoitavissa pelkkään ihonväriin. Jokainen voin kontollaan asettaa rinnakkain kuvan albiinoneekeristä ja valkoisesta eurooppalaisesta ymmärtääkseen, että ulkonäön suhteen ihonväri on itse asiassa hyvin vähäpätöinen ero. Ihonväristä kuten "valkoihoisista" puhuvat lähinnä toimittajat, jotka yrittävät uskotella suurelle yleisölle ihmisten eroavaisuuden löytyvän vain triviaalista ihonväristä. Toimittajat ovat löytäneet hengenheimolaisia pääasiassa evoluutioteorian hylänneiden sosiaalitieteiden tutkijoista. Yksi tunnetuimmista tämän alan poleemikoista Suomessa on sosiologi Lena Näre, jonka pyrkimys kumota populaatioerot ei perustu muuhun kuin moraaliseen tuohtumukseen "rasisteista".

Geneettisesti merkitsevät erot löytyvät esimerkiksi mitattavasta yleisälykkyydestä, jonka tuloksia egalitaristit eivät ole kyenneet kiistämään. Korhonen jättää tämä kysymyksen kokonaan käsittelemättä, vaikka materiaalista tuskin on pulaa kuten YouTubesta löytyvä aikoinaan Ylessä esittety professori Tatu Vanhasen haastattelu. Sen sijaan Korhonen näkee eron vain ihonvärissä ja suuremmissa geneettisissä eroissa hän viittaa pelkästään valkoisten parin prosentin neandertalinihmisen perimään, joka puuttuu Saharan eteläpuolisilta mustilta. Samalla hän unohtaa kuitenkin kertoa, että neandertalilaista perimää löytyy myös aasialaisilta, mikä asettaa mustat erilleen muusta ihmiskunnasta. 

Ohjelmassaan hän on silti valmis väittämään, että valkoisten eurooppalaisten menestys ja varallisuus perustuu historialliseen sattumaan, jonka vuoksi esimerkiksi mustat olisivat yhtä hyvin voineet hallita maailmaa. Todennettujen kognitiivisten kykyjen ja havaittujen kulttuurisaavutusten perusteella tämä olisi hyvin epätodennäköistä, josta kertoo jo se, että Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset eivät keksineet itsenäisesti edes pyörää saati luoneet korkeakulttuuria kirjoitettuine kielineen. Tämä selittää myös sen, miksi he eivät löytäneet maailmaa vaan maailma löysi heidät. 

Toinen Korhosen ohjelmassa käytetty retorinen hämäys on puhe valkoisesta ylivallasta, joksi hän ilmiselvästi katsoo kaiken nationalismin riippumatta mitä siinä sanotaan eri populaatioista, niiden eroista ja arvosta. Journalisti Johanna niputtaa valkoisen identiteetin puolustamisen Hollywoodin kuvastoon kuuluvaksi punaniskaiseksi klaanilaisuudeksi ja päätyy johtopäätökseen, jolla hän samaistaa todennetun eriarvoisuuden kuten eri populaatioiden kiistattomat psykometriset äo-mittaustulokset litteä maapallo -teoriaan:

valkoinen ylemmyys on auttamattoman vanhentunut idea. Se on ideana vähän samaa tasoa kuin idea maapallosta litteänä lättynä.

Valtamedian toimittajat kutsuvat jopa tavallisia patriootteja valkoisen ylivallan kannattajiksi, vaikka ääritapauksissakin kyse on vain halusta valkoisen yhteisön itsesäilytykseen ilman sen kummempaa tarvetta ylivaltaan. Tälläisessa uutisoinnissa media käyttää retorista olkikukkoa, jonka avulla terve kansallisen itsesuojelu rinnastetaan rodullisen ylivallan harjoittamiseen. Jos tätä logiikkaa noudatetaan johdonmukaisesti, tiibetiläisiä isänmaanystäviä on pidettävä tiibetiläisen ylivallan kannattajina.  Tai jos asuntooni tunkeutuu kutsumattomia ihmisiä, pitäisikö silloin oikeutettua itsepuolustusta kutsua oman kodin ylivallan harjoittamiseksi? 

Niin sanotut liberaalit katsovat kansallisvaltion ylläpitämisen ja säilyttämisen olevan normaalia politiikkaa Aasiassa ja Afrikassa, mutta valkoisten harjoittamana he pitävät sitä psykopatologisena oireena kuten professori Kevin MacDonald kuvaa asiaa osuvasti tutkimuksessaan The Culture of Critique: An Evolutionary Analysis of Jewish Involvement in Twentieth-Century Intellectual and Political Movements. 

Jutustelunsa puolivälissä Korhonen aloittaa matalamielisen puoluepolitikointinsa tölvimällä inhokkina pitämiään perussuomalaisia miespoliitikkoja (lesbofeministiltä tämä on tuskin sattumaa). Esimerkiksi kansanedustaja Ville Taviota hän pitää vasemmistomuodikkaasti kulttuurirasistina, koska tämä ei katso orjuuden ja naisten sukupuolielimien silpomisen sallivien kulttuurien olevan yhtä arvokkaita kuin ne kieltävä eurooppalainen kulttuuri. 

Ohjelmansa loppupuolella journalisti on harmistunut laajalle levinneestä ajatuksesta kansanvaihdosta, jonka on väistämätön seuraus vapaasti jatkuvasta maahanmuutosta. Kansanvaihtoteorian kannattajat ovat kuulemma huolissaan siitä, että sadan vuoden päässä Suomessa ei puhuttaisikaan suomea vaan arabiaa ja somalia. Tähän Korhonen vastaa mielestään nerokkaasti, että "'äidinkieli ei ole geneettinen ominaisuus vaan opittu taito", jonka vuoksi väestönvaihdosta huolestuneiden pitäisi puhua kielten opetuksen puolesta niin huoli hälvenisi. Väestön erilaisuus kuitenkin huolettaisi edelleen, mutta tämäkin olisi turhaa, koska "Kalevalaa pystyy lukemaan ruskeillakin silmillä". 

Toimittaja esittää siis vakavalla naamalla suomalaisen kulttuurin ja mielenmaiseman pysyvän tismalleen samanlaisena vaikka maata asuttaisivat vain kongolaiset. Yhtä lailla voitaisiin olettaa, että japanilaisten vaihtaminen Australian alkuasukkaiisin tekisi Japanista tulevaisuudessa samankaltaisen mitä se on nyt. Uskottavaa? Populaatioiden radikaalissa muuttamisessa (Stalin anyone?) on se ikävä piirre, että sen voi tehdä vain kerran. Talousjärjestelmän voi vaihtaa tai korjata monta kertaa, mutta egalitaristien idealistien kokeilun epäonnistuttua vahinko on peruuttamaton. Diversiteetti vähenee ja kulttuurit muuttuvat päälle vyöryvän populaation kulttuuripyrkimysten näköisiksi. Tällöin suomalaisen väestön vaihtuminen suomea puhuviksi afrikkalaisiksi ei säilyttäisi Suomea, vaan muuttaisi maan ennen pitää tyypilliseksi afrikkalaiseksi, jonka hirveyttä afrikkalaiset sieltä pakenevat...

"Valkoiseksi roskaväeksi" tulemisessa on Korhosen mukaan kysymys pelosta, jonka vuoksi köyhtynyt valkoinen amerikkalainen yrittää koota arvokkuutensa rippeet ja pitää meteliä siitä, että on kaikesta kurjuudestaan huolimatta sentään valkoinen. Toimittajan yksilöpsykologisiin ennakkoluuloihin ei mahdu, että suurin osa ihmisistä haluaa elää kaltaistensa parissa  ilman sen kummempaa antipatiaa muita kohtaan. Tätä Korhonen pitää globalisoidussa maailmassa kuitenkin mahdottomana ikään kuin ihmisvirtojen kulkeutuminen mantereelta toiselle olisi ihmisistä riippumaton luonnonlaki tai ilmiö kuten sade. 

Ratkaisuksi "valkoiselle roskaväelle" toimittaja ehdottaa globalistienkin suosittelemaa keinoa: antautumista. Tosin Journalisti Johanna käyttää kiertoilmaisua "sopeutuminen", mutta käytännössä se tarkoittaa luovuttamista, aisankannattajuutta, rajallisten resurssien antamista hymyssä suin vieraspopulaatioiden vapaamatkustajille. 

Aivan lopussa esitetyssä tasa-arvon korkeaveisussa kuului oikeastaan kaikki se mikä on länsimaisessa sivilisaatiossa vialla. Korhonen on tyyppiesimerkikki humanistisesta korkeakoulutetusta vasemmistoliberaalista, jolla on uskomaton kyky valehdella itselleen silloin  kun empiirinen todellisuus ja ruusunpunainen idealismi ovat ristiriidassa.

EDUSKUNTAVAALITULOS KERTOO YHTEISKUNNALLISEN POLARISAATION JA SIRPALOITUMISEN LISÄÄNTYMISESTÄ

Viime sunnuntaina käytyjen eduskuntavaalien hämmentävät tulokset ovat synnyttäneet monenlaisia analyysejä ja johtopäätöksiä. Valtamediassa suurimmaksi kysymykseksi ovat nousseet vaikeat hallitusneuvottelut, koska suurimmaksi puolueeksi nousseen Sosiaalidemokraattisen puolueen (SDP) voitto jäi äärimmäisen niukaksi. Tarkastuslaskennassa puolue voi vielä päätyä samaan paikkamäärään kuin kakkoseksi ohi Kokoomuksen kiilannut Perussuomalaiset. Jo nyt on varmaa, että jos SDP pystyy Antti Rinteen johdolla kokoamaan hallituksen, siihen ei kuulu Perussuomalaiset "erilaisen arvopohjan" vuoksi.

SDP:n nousu maamme suurimmaksi puolueeksi vuonna 2019 on suomalaisen politiikan mysteeri. Suomalaisten hyväuskoisuutta ja muutospelkoisuutta pitää vain ihmetellä vaalikaudesta toiseen. Toden totta, miksi äänestäjät nostivat ykköspuolueeksi menneisyyttä edustavan SDP:n, jonka sisarpuolueiden menestys muualla Euroopassa on ollut jatkuvassa laskussa? Kyse lienee suurten ikäluokkien (demarieläkeläiset) viimeisestä nostalgisesta leimahduksesta, joka antaisi vielä kerran häivähdyksen 1980-luvun vaurautta ja varmuutta elämään. 

Tosin monien demariäänestäjien usko alkoi viimeisinä vaaliviikkoina horjua ja ennustettu 24 prosentin vaalivoitto kutistui vaivaiseen 17,5 prosentin lukemaan, jolla se ohitti minimaalisella 0.2 prosentin marginaalilla Perussuomalaiset. Näyttää siltä, että demareista vuoti varsinkin vaalipäivänä runsasti ääniä aidoksi oikeistopopulistiseksi puolueeksi muuntuneeseen Perussuomalaisiin.

Monet pitävät Perussuomalaisten ryntäystä toiseksi suurimmaksi puolueeksi parin vuoden takaisen hajoamisen jälkeen hämmästyttävänä, vaikka kaikki merkit monikulttuurin epäonnistumisesta antoivat odottaa nyt saavutettua äänitulosta. Jos vaalit olisivat olleet pari viikkoa myöhemmin, Persut olisivat olleet todennäköisesti maamme suurin puolue ja rakentamassa hallitusta.

Joka tapauksessa voidaan puhua Jytky kolmosesta, sillä tällä tuloksella tuli yksi lisäpaikka vuoden 2015 jytinään verrattuna. Tämä on tietenkin karvasta kalkkia Perussuomalaiset hajottaneen Timo Soinin, Sampo Terhon ja Simon Elon Siniset tulevaisuus -puoleelle, jonka täydellinen mahalasku on hieno osoitus suomalaisten inhosta pettureita ja takinkääntäjiä kohtaan.

Perussuomalaiset teki historiaa etenkin Varsinais-Suomessa, jossa se nousi koko vaalipiirin suurimmaksi puolueeksi ohi Kokoomuksen. Ville Tavio sai yli 14 000 ääntä ja kuului koko maassa Top 10 ääniharavien listaan Jussi Halla-ahon ykkössijan ohella. Tavion kanssa samassa ehdokaslistassa numerolla 88 (sic) ollut Vilhelm Junnila tuplasi äänimääränsä ja sai reilut 10 000 ääntä. Helsingissä Perussuomalaisten menestys taas lepäsi pitkälti Jussi Halla-ahon varassa ja hänen Suomen ennätykseen noussut yli 30 000 ääntä veti eduskuntaan kaksi muuta ehdokasta.

Perussuomalaisen menestyksen vastapainona on punavihreän blokin roima suosion kasvu. Vihreiden menestys perustuu koulutetun kansanosan otettua puolueen viime vuosina omakseen. Itseään intellingentisiana pitävä porukka on aina halunnut pitää hajurakoa tavalliseen karvalakkikansaan ja tähän erottautumiseen Vihreät tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden. Vihreät onkin tyypillinen koulutetun väen ja "älymystön" puolue, koska se ajaa utopistisia ja toteuttamiskelvottomia ideoita, joista realismiin taipuvainen tavallinen kansa ei innostu. 

Vihreitä kannattavien elitismin kääntöpuolena on paradoksaalisesti konformismi, johon korkeasti koulutettu väki on muihin verratuna huomattavasti alttiimpi. Tämä on ymmärrettävää, sillä onhan tuota väkeä marinoitu erilaisten auktoriteettien ohjauksessa lastentarhoista yliopistoihin. Vihreiden konformismia vahvistaa valtamedia, koska valtaosa toimittajista on puoluekannaltaan Vihreitä tai ainakin vasemmistoliittolaisia. Kun koulujärjestelmää ja mediaa hallitsee hegemoninen punavihreys, ei ole ihme että näissä eduskuntavaaleissa valituista vihreistä 85%:ia on naisia (20:stä paikasta 17 naisia). Ylen uutisessa Naisia nousi kansanedustajiksi historiallisen paljon – 85 prosenttia vihreiden edustajista naisia sukupuolinen ylivalta nähdään tietenkin merkkinä "tasa-arvosta".

Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

Vihreiden vaalivoiton symboliksi tullut naisylivoima kertoo puolueen degeneroitumisesta poliittisesti korrektiksi feministilaumaksi, jolla ei juuri mitään tekemistä aidon luonnonsuojelun kanssa. Itse itsensä suomalaisasiamieheksi nimittänyt Olavi Koskela kuvasikin aikoinaan vihreiden peruskannattajaa osuvasti: nuori, tyhmä ja vihreä nainen. Ei siis mikään ihme, että järjestelmä tiedotusvälineineen suosii ja ylistää tällaisia konformisteja. Ainoa hyvä puoli nuorten kympin tyttöjen vyöryssa oli profeministimies Touko Aallon ja suomalaisille jatkuvasti haistattaneen kurdi Ozan Yanarin putoamiset eduskunnasta. 

Yleisesti ottaen sukupuolinarsististen feministinaisten invaasio eduskuntaan ei lupaa polittiselle kulttuurille hyvää, koska sen seurauksena hysteerisen tunnepuheen määrä  tulee vain lisääntymään ja mielivaltaisia "vihapuhelakeja" aletaan vaatia entistä ponnekkaammin. On vaikea kuvitella miten sellainen hallitus, jossa on mukana Vihreät ja Vasemmistoliitto kykenisi ajattelemaan kylmän rationaalisesti, mikäli maatamme kohtaisi vastaavanlainen kehitysmaalaisten invaasio kuin vuonna 2015. Todennäköisesti empaattinen tunnepuhe saisi politiikassa sellaisen valta-aseman, ettei valepakolaisaaltoa saataisi pysähtymään millään. 

Hajanainen vaalitulos kertoo ennen kaikkea yhteiskunnan polarisaation lisääntymisestä. Varsinaista selkeää vaalivoittajaa ei löydy, koska kaikki suuret puolueet jäivät alle 20 prosentin kannatukseen. Tavallaan nämä vaalit kuvastavat ikävällä tavalla yhteiskunnan yleistä pirstaloitumista ja vastakkainasettelua. Kyynisesti ajateltuna punavihreä hallitus saattaisi olla paras hallitusvaihtoehto, sillä sen tuoman kurimuksen jälkeen eksyksissä oleva kansa saattaisi löytää uudelleen yhteisen sävelen.



                                                        ***************************


Viime päivien kovien uutisten kärkeen on kuulunut Pariisin Notre Damen järkyttävä tulipalo. Yhteisen eurooppalaisen kulttuuriperinnön tuho ei ole jättänyt kylmäksi edes Yleä, jonka uutisessa Kuvat näyttävät Notre Damen tulipalon dramaattiset hetket: Ikonisen maamerkin tuhoutuminen järkytti Pariisia esitetyt kuvat kertovat symbolisesta Euroopan perikadosta. 

Tarvittiin näin valtava menetys ennen kuin valtamediaa alkoi kiinnostaa maanosamme kirkkojen tillanne. Edelleenkään (((mediaa))) ei kiinnosta laajassa mitassa kirkkoihin kohdistuneet tihutyöt, vaikka Ranskassa on meneillään ennen näkemätön tuhoamiskampanja, jossa on pelkästään viime vuonna vandalisoitu 875 kirkkoa. Koska tekijät ovat melkoisella varmuudella kehitysmaista tulleita muslimeja, tiedotusvälineet ovat "rasismin" pelossa halunneet vaieta ilmiöstä lähes täysin. Sen sijaan jokaikinen muslimien ja juutalaisten pyhiin paikkoihin kohdistunut isku – joista monet ovat sympatian kerjäämisessä tarkoitettuja väärän lipun operaatioita – on raportoitu "vastuullisessa mediassa" tunnontarkasti.

Geopoliittisena bloggaajana tunnettu Markku Siira kiteyttää viimeisimmässä kirjoituksessaan Notre Damen tuho, lännen perikadon enne? ne mietteet, jotka tulipalo synnyttää jokaisessa aidossa eurooppalaisessa:

Ikonisen maamerkin tuhoutuminen on noteerattu maailmanlaajuisesti. Kuitenkin Ranskassa on tuhottu, poltettu ja vandalisoitu kirkkoja jo vuosien ajan, mutta Macronia ja muita Eurafrikan kansojen sulatusuunia rakentavia globalisteja tämä ei ole erityisemmin haitannut. Notre Damen tuhoutuminen symboloi hyvin aikamme antikristillistä henkeä ja länsimaiden aatteellista ja kulttuurista perikatoa.

Pariisin arabimuslimt virnuilevat tyytyväisinä vääräus-
koisten pyhän paikan tuhosta.

MIKSI YLE EI HALUA KESKUSTELLA NÄKYVÄSTI YK:N GCM-SIIRTOLAISSOPIMUKSESTA?

Yle Radio 1, keskiviikko 28.11.2018 klo 10.00, Brysselin kone

YK:n siirtolaissopimuksessa eli GCM-sopimuksessa määritellään ne periaatteet, joilla siirtolaisuusasioihin tulisi suhtautua. Sopimus on tarkoitus hyväksyä joulukuussa Marokossa mutta tällä hetkellä osa EU-maista ei aio sitä hyväksyä. Tästä sopimuksesta, sen mahdollisista seurauksista ja sitovuudesta keskustellaan parhaillaan paljon esim. sosiaalisessa mediassa. Kansainvälisen oikeuden professori Outi Korhonen Turun yliopistosta kertoo mistä GCM-sopimuksessa juridisesti on kyse. Toimittajana on Maija Elonheimo.

Länsimaiden globalisti-järjestelmän hallitsijat ja puolestapuhujat korostavat suurelle yleisölle alituiseen demokratian välttämättömyyttä. Demokratian enemmistöperiaatteen ylivertaisuutta korostetaan niin kauan kuin vaalikarja kulkee itsensä eliitiksi korottaneen nomenklatuuran ohjaamaa poliittista polkua. Kun jostain syystä todellisuuteen havahtunut kansa alkaakin kulkea pseudoeliitin johtamaa hulluuden riemumarssia  vastaan, media tulee avuksi ja leimaa protestoijat tietämättömäksi roskajoukoksi, joka on alentunut "populismin" ellei peräti "fasismin" vieteltäväksi. Siksi toimittajien, yliopistotutkijoiden ja valtavirtapolitiikkojen mielestä tällä kasvavalla kansansosalla ei saisi olla oikeastaan äänioikeutta, koska se ei allekirjoita "demokraattisia arvoja" ts. arvoliberalismia ja YK:n määrittämää universaalihumanismia. Kansanvallan uudelleen tulkinnan mukaan demokratiassa onkin kyse globalistista eliittiä miellyttävistä "arvoista" eikä enemmistöperiaatteesta. 

Hegemonisen vallan eräs tapa hallita "väärin ajattelevaa" kansaa on valita poliittiselle agendalle asiat, joista on suotavaa keskustella samalla kun listalta jätetään pois ne, joita ei saa käsitellä. Jälkimmäiseen kuuluvat mm. sellaiset teemat kuin maahanmuutto ja kuolemanrangaistus. Siksi emme ole koskaan saaneet eduskuntakäsittelyyn tai kansanäänestykseen kysymystä maahanmuuttajien lopullisesta määrästä, puhumattakaan koko muukalaisinvaasion torjumisesta. Syy on ymmärrettävä, sillä jos kansan enemmistö saisi aidosti päättää näistä kysymyksistä, Afrikan "humanitäärinen" maahanmuutto olisi päättänyt jo ajat sitten eikä Jammu Siltavuori olisi voinut viettää rauhallisia eläkepäiviään veronmaksajien kustannuksella. Toki näillä kysymyksillä on täysin eri painoarvo, sillä kuolemantuomiossa on kyse lähinnä oikeudellisesta tulkinnasta, kun taas massainvaasiossa on kysymys kansankunnan  elämästä ja kuolemasta.

Tänä syksynä kysymys siitä, mitkä asiat nostetaan poliittiselle agendalle ja siten julkiseen keskusteluun, tuli kouriintuntuvasti esiin YK:n siirtolaissopimuksessa eli GCM-sopimuksessa (Global Compact for Migration), jonka järjestön jäsenmaiden pitäisi allekirjoittaa joulukuussa Marokossa. YK-virkamiesten kaikessa hiljaisuudessa vetämästä hankkeesta ei ole hiiskuttu suurelle yleisölle juuri mitään, sillä vallan vahtikoirana oleva media istuu samassa junassa eurooppalaisvihamielisten globalistien kanssa. 

On kuvaavaa, että tämä 2000-luvun globaalikommunististinen projekti on juuri YK:n vetämä, sillä imagostaan huolimatta järjestön toiminta on kaikkea muuta kuin demokraattista. Kansa, demos, ei voi äänestää sen päätöksistä, ainoastaan valtioiden "edustamat" päättäjät, jotka ainakin länsimaissa ajavat kaikkea muuta kuin kansalaistensa etua. Yle Watch kirjoitti jo viime syyskuussa, kuinka Suomessakin puoluejohtajat tukevat varauksettomasti YK:ta, koska sen päätöksiä ei ole ikävästi häiritsemässä sellainen pieni haittatekijä kuin kansalaiset.

Meillä ei ole käyty vapaan kansainvaelluksen sallivasta GCM-sopimuksesta  minkäänlaista julkista keskustelua, eikä siitä ole väitelty myöskään Arkadian mäellä, vaikka perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio on vaatinut siirtolaisuussopimusta eduskunnan päätettäväksi. Jopa maahanmuuttohullussa Saksassa asiasta on keskusteltu valtamediassa laajasti ja tehty koko maan kattava kysely. Sen sijaan Suomessa media on ollut asiasta kuin yhteisestä sopimuksesta hiljaa, mikä on varsinkin Ylen kohdalla anteeksiantamatonta, koska kyseessä on verorahoitteinen valtion laitos. Yle Uutiset ei ole tehnyt siirtolaissopimuksesta yhtäkään kunnon uutisjuttua ja vasta tänään (28.11.) saatiin kuulla ensimmäisen keskustelu aiheesta vähän seuraajia tavoittavassa Yle Radio 1:ssä. 

Brysellin kone -nimisessä ohjelmassa haastateltu "asiantuntija" ei tuonut juuri mitään uutta aiemmin kuultuihin politiikojen harvoihin kommentteihin, joissa on pääasiassa vähätelty sopimuksen merkittävyyttä. Satunnaisen kuulijan kannalta asiaa ei paranna se, että studiovieras oli pykälänviilaaja-juristi, jolle kansainväliset sopimukset ovat kaikki kaikessa. 

Turun yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Outi Korhonen näytti puhuvan kuin suoraan Yle-uskoville demarieläkeläisille, jotta nämä vakuuttuisivat siitä, että "sopimus ei velvoita". Persuja hän puolestaan yritti vakuuttaa palturilla, jossa maahantulo olisi muka helpompi estää, jos kohdemaina olevat länsimaat ovat allekirjoittaneet GCM-sopimuksen. Mitään suurta estettä sopimuksen hyväksymiselle professori ei löytänyt, vaikka jo nyt tiedetään, että se sisältää suomalaisille pelkkiä haittoja. Kun ohjelma lähtötaso on tämä, ei mahdollisilta tulevilta keskusteluilta ole lupa odottaa mitään aidosti kriittistä.


                                                     **********************************

Yle Radio 1, keskiviikko 28.11.2018. Ykkösaamu: Sisäministeri Kai Mykkänen, miten EU patoaa pakolaiset Egyptiin? 


Miten Venäjä kokee kyberuhat ja miten se niihin reagoi? Yliopistonopettaja, väitöskirjatutkija ja entinen tiedustelu-upseeri Martti J. Kari Jyväskylän yliopistosta. Yritetäänkö Kreikasn kriisi ohittaa hiljaisuudella? Kreikassa jälleen yleislakko säästötoimia vastaan, ja mielenosoittajat vaativat parempia palkkoja ja eläkkeitä. Toimittaja Sara Saure. EU:n siirtolaissuunnitelmat Egyptin kanssa. Sisäministeri Kai Mykkänen (kok.). Mitä on selkokielisyys. Ylen selkokielisten uutisten toimittaja Margit Alasalmi. Kolumnisti Monna Mannevuo. Kuinka liukuhihnatyöntekijöistä tehdään työn sankareita. Epävakaasta Romaniasta EU:n puheenjohtajamaa. Yle toimittaja Minna Pye. Juontaja Päivi Neitiniemi. Toimittajat Atte Uusinoka ja Ismo Savolainen. Tuottaja Sakari Kilpelä.

Kokoomuksen punavihreä sisäministeri Kai Mykkänen olisi mielellään hiljaa koko YK:n siirtolaissopimuksesta, mutta koska asiasta on noussut poliittinen kohu pitkin Eurooppaa, on hänen ollut pakko rauhoitella huolestuneita kansalaisia. Sen sisäministeri teki tämän aamuisessa Ylen Ykkösaamu-radio-ohjelmassa, jossa hän toisteli globaalien mediatalojen ja niiden valitsemien asiantuntijoiden mantraa, jossa sopimuksen sanotaan olevan pelkästään symbolisen. 

Tuo usein toiseltu väite GCM-sopimuksen merkityksettömyydestä on outo, koska kyseessä on sentään sopimus ja ne tuppaavat yleensä olemaan sitovia, sillä eihän niitä muuten sopimuksiksi kutsuttaisikaan. Mikä on sellainen sopimus, joka ei ole sopimus? Sisäministeri väittää silmät kirkkaina, ettei YK:n siirtolaisopimus sido eikä velvoita mihinkään, eikä heikkenä maamme itsemäärämisoikeutta. Jos sopimuksella ei Mykkäsen mukaan ole mitään merkitystä, niin miksi siihen pitää sitten liittyä ja miksi poliittinen eliitti ajaa sitä vaivihkaisesti kuin huijari, joka haluaa päästää äkkiä eroon viallisesta tavarasta?

EU:n neuroottiselta mallioppilas Suomelta on turha odottaa päätöksiä, jotka ovat rohkeasti kansan puolella ja YK:n epädemokraattista mielivaltaa vastaan. Kestää vielä aikaa ennen kuin Suomi saa hallituksen jollainen on nyt Italiassa. Saapasmaan uusi sisäministeri Matteo Salvinin päätti aivan hiljattain, että Italia ei tule allekirjoittamaan GCM-sopimusta, koska se kaiken ylimääräisen harmin lisäksi hämärtää pakolaisuuden ja taloudellisista syistä johtuvan siirtolaisuuden rajat. Italian lisäksi sopimuksesta ovat jo aiemmin kieltäytyneet ainakin Itävalta, Puola, Unkari, Tsekki, Yhdysvallat sekä Australia.

GCM-sopimuksen suurelta yleisöltä salatusta sisällöstä voi lukea suomeksi täältä. Pähkinänkuoressa sopimus tekee taloudellisesta "siirtolaisuudesta" ihmisoikeuden, joka on rinnastettavissa subjektiiviseen oikeuteen. Käytännössä tämä avaa miljardimassoille portit  länsimaihin, joissa tulokkaat voivat harjoittaa kleptoparasitismia tavallisten valkoisten veronmaksajien kustannuksella. Lisäksi sopimus velvoittaa allekirjoittaneita maita (lue: länsimailta) "laadukkaaseen journalismiin" kun aiheena on maahanmuutto. Maahanmuuttokriittisyys luokitellaan "vihapuheeksi", jonka kitkemiseksi ja rankaisemiseksi sopimuksessa vaaditaan erilaisia pakkotoimia. Eipä ihme, että sopimus näyttää olevan punavihreistä Kokomukseen todeksi tullut märkä uni suomalaisten kyykyttämiseks!