POLITISOITUNEIDEN TUTKIJOIDEN HARJOITTAMAN PROJISOINNIN ANATOMIAA

"Poliisi!....täällä maalitetaan", tiuskaisi Teemu Tammikko 
os. Sinkkonen luettuaan Yle Watchin jutun.

Tutkijan arvovaltaa tarvitaan lähinnä fysiikan kaltaisissa luonnotieteissä selittämään maallikoille universumin ilmiöitä. Sen sijaan yhteiskunnassa totuudet ovat pitkälti hallitsevan järjestelemän määrittämiä ja ne muuttuvat aina kun järjestelmä vaihtuu. Näin kävi esimerkiksi sosialismin kohdalla. Vielä 1970-luvulla sosialistimaat uskoivat totuuksiensa järkähtämättömyyteen, mutta niihin luotettiin myös hämmästyttävän paljon länsimaissa, eikä ainoastaan sosialistien keskuudessa. Vasta kun reaalimaailma löi suoraan kasvoille, alkoivat muotiaatteita seuraavat massat kaikota sosialistien joukoista. Niin sanotut puhuvat päät eli mediassa näkyvät yhteiskuntatieteilijät eivät perinteisesti ole kumouksista juuri hätkähtäneet, vaan ovat muina miehinä kääntäneet takkia ja alkaneet saarnata vaikkapa uskoa länsimaisen liberaalidemokratian erehtymättömyydestä.

Vuoden 2008 talouskriisin jälkeen liberaalidemokratia on joutunut aiheuttamiensa ongelmien vuoksi puolustuskannalle. Järjestelmästä hyöytyvät ja sitä puolustavat tahot eivät tietenkään halua tunnustaa virheitään, vaan he projisoivat ne muualle. Järjestelmäkriisin tihentyessä demokratian irvikuvaksi muuuttunut liberaalidemokratia on tarvinnut lisää uskonsotureita, jotka puolustavat hallitsevaa nomenklatuuraa viimeiseen palkkapussiin asti. Nykyhegemonian intressien äänitorvena työskentelevä turkulainen Ylen toimittaja Merja Niilolan pitkä agendauutinen Tutkija: Some-raivo on uusi väkivallan muoto – Milloin ihmiset unohtivat, miten toisia kohtaan käyttäydytään? käyttää punaisessa yliopistossa marinoituneita asiantuntijoita, joiden vastaukset voisi napata suoraan NPC-pelirobotin meemeistä.

Ei ole sattumaa, että vasemmistolaisuudestaan tunnettu toimittaja Niilola käyttää juttunsa pääinformanttina Ulkopoliittisen Insituutin (UPI) vanhempi tutkija Teemu Tammikkoa. Vaikka nimi ei heti soittanut kelloja, kommenttien tyyli vaikutti jotenkin tutulta. Pieni salapoliisityön Yle Watchin arkistoon paljasti, että Tammikko onkin entiseltä sukunimeltään Sinkkonen. Nimenvaihdokseen on voinut vaikuttaa homoavioliiton kaltainen sivilisäädyn (sic) vaihtuminen, mutta todennäköisempi syy on Sinkkosen joutuminen naurunalaiseksi asiantuntijalausunnostaan, jonka Yle julkaisi jutussaan Totta vai ei: onko turvapaikanhakijoiden joukossa Isis-terroristeja? syyskuussa 2015.

Samaan aikaan hän kirjoitti Ulkopoliittisen Instituutin sivuille reteästi, että ISIS-järjestön väittäminen uhaksi on  vihaviesti, jota levittää vain paranodi äärioikeisto. Kun islamistijärjestön vähättely kävi mahdottomaksi, Tammikko os. Sinkkonen poisti vaihvihkaa tekstin UPI:n nettisivulta. Internet ei kuitenkaan unohda, joten lainaamme hävitetyksi uskotun tekstin erästä mehevää kohtaa vanhasta Yle Watchin kirjoituksesta:

Esimerkiksi satu Punahilkasta heijastaa hyvin tänä päivänä esiintyvää tarinaa pakolaisten joukossa Eurooppaan soluttautuvista terroristeista. Siinä päähenkilönä on pieni tyttölapsi (jopa kliseisen tyypillinen ”viaton uhri”), jonka kaikin mahdollisin tavoin paha ja iljettävä susi (ei siis ihminen, vaan jihadistinen terroristi) haluaa syödä (räjäyttää ilmaan, ampua, katkaista pään ja raiskata, järjestyksen ja tyylin saa vapaasti kuvitella itselleen sopivaksi). Sadussa susi naamioituu isoäidiksi (pakolaiseksi), jota Punahilkka tulee auttamaan (tässä mielessä Punahilkka heijastelee myös visiota sinisilmäisistä ”vihervasemmistolaisista suvakeista”) ja kysyttyään suurista silmistä ja hampaista (kännyköistä, Niken lenkkareista) joutuu lopulta suden syömäksi (visio Islamista, joka tuhoaa eurooppalaiset arvot ja kulttuurin massiivisen maahanmuuton ja terrorismin myötä).

Huvittavaa Tammikon os. Sinkkonen venkoilussa on se, että aluksi hän väitti ettei terroristeja ole tulossa Eurooppaan, mutta nimenvaihtamisen myötä hänestä tulikin käden käänteessä terrorismin torjunnan asiantuntija! 

Tammikolle terroristisesta väkivallasta ei vieläkään tule mieleen islamistit, vaan Niilolan kirjoituksen alussa hän tekee selväksi, että väkivallan mahdollisuus syntyy kabaalin äärioikeiston sanomisista:

Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Teemu Tammikko sanoo, että päivä päivältä kärjekkäämmäksi käyvä puhe on yksi väkivallan muoto.  

– Väkivalta on löytänyt uusia foorumeita sosiaalisen median kautta. Some tekee mahdolliseksi poliittiseen väkivaltaan kuuluvan viholliskuvan rakentamisen ja sen helpon levittämisen.

Tammikon näkemys on silkkaa harhauttamista, koska hallitsevaa luokkaa edustava valtamedia rakentaa itse viholliskuvaa niistä muista, demonisoiduista äärioikeistolaisista. Tämä jos mikä jakaa kansaa, joka lienee median lietsoman vastakkainasettelun tarkoituskin. Vastaavasti poliitikot ovat takoneet kiilaa kansalaisten väliin tuottamalla maahan elintasosiirtolaisia, joita enemmistö suomalaisista vastustaa.

Terrorismin tutkijoissa näyttää vilisevän kummallisen paljon järjestelmää nuoleskelevia konformisteja  ja opportunisteja, jotka ovat päässeet pitkälle omaksumalla maan virallisen liturgian. Tutkija Leena Malkin näkemykset ovat rinnastettavissa Tammikon arvioihin, jotka perustuvat poliittisen johdon kannattamaan ideologiaan ja silkkaan mutu-pohjaiseen päättelyyn:

Myös terrorismin tutkija Leena Malkki sanoi hiljattain Sunnuntaisuomalaisen haastattelussa, että Suomessa on kehittymässä väkivallan mahdollistava ilmapiiri. Haastattelu on julkaistu mm. Kouvolan Sanomissa ja tästä pääset maksulliseen juttuun. Malkki sanoo, että ihmisten jaottelu eriarvoisesti "meihin ja muihin" on puhetta, jonka takana on halu oikeuttaa poliittinen väkivalta.

Tuleeko tutkija Malkille mieleen, miksi kansallisvaltiot ja rajat ovat ylipäätään olemassa? Mitä muuta kansallisvaltio on kuin erottautuminen muista, liitto, jonka tarkoitus on edistää oman ainutlaatuisen yhteisön hyvinvointia. Rajojen ylläpitäminen on an sich väkivaltaa, mutta niin on myös rajojen luvaton ylittäminen! Paljon hehkutettu monikulttuurikin voi toimia vain tältä perustalta. Jos taas uskotaan sosialistisesti kaikkien olevan meitä, miljardit siipeilijät voisivat tulla vapaasti saalistamaan kansakuntien sukupolvien ajan rakentamaa hyvinvointia. Vapaiden rajojen päätepisteenä on kantokyvyn romahtaminen ja kehittyneiden maiden muuttuminen yhdeksi suureksi Afrikaksi.

Vihan ja väkivallan suhdetta Suomessa tukinut Teemu Tammikko os. Sinkkonen taas näkee kuin tyhjästä syntyneen vihan olevan ilkeämielisten tahojen eli nationalistien keino vaikuttaa ihmisten poliittiseen käyttäytymiseen:

– Se on poliittista väkivaltaa, vaikkei fyysistä väkivaltaa käytetäkään. Niin sanotuissa maalituskampanjoissa useampi ihminen hyökkää vihaisilla tai uhkaavilla kommenteilla. Halutaan viestiä samalla muille: jos kommentoitte samalla tavalla, myös te joudutte kohteeksi.

Toki vihapuhetta on ollut aina eri muodoissa, Tammikko jatkaa. Mutta nyt voidaan sosiaalisen median kautta rakentaa aiempaa helpommin laajalle leviäviä viholliskuvia. Viholliskuvat ovat tärkeitä poliittisessa väkivallassa, tutkija muistuttaa.

Edelleen: Tammikko kaataa vain itselleen. Kyse ei ole mistään whataboutismista kun vertaa millä volyymilla valtiovalta vaikkapa Ylen avulla voi luoda geopoliittisia ja sisäpoliittisia viholliskuvia oman agendansa ajamiseen ja katsoa samalla, mikä mahdollisuus tavallisella kansalaisella on vaikuttaa Internetissä. Tarpeen tullen juuri korruptoituneella valtiovallalla on suurimmat resurssit käyttää väkivaltaa toisinajattelijoita vastaan (mm. sananvapauden ja kokoontumisvapauden kieltäminen), verrattuna netin kriitikoihin, jotka sattuvat arvostelemaan virallisen väkivaltakoneiston lakeijoita.

Pitkään Yle-vuodatukseen oli valittu vielä kolmaskin "asiantuntija", luultavaksi antamaan lisäuskottavuutta selvästi idelogisesti värittyneelle tendenssijournalismille. Viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari vinkuu maalittamisesta, lausumattomana toiveena saada totaalinen nettikielto tietyille ihmisille:

Viestivyöryn maalitauluksi voi nykyään joutua kuka tahansa. Kohteena voi olla kokonaisia ammattiryhmiä. Suut halutaan suppuun esimerkiksi poliisilta, syyttäjiltä, tutkijoilta, toimittajilta, vanginvartijoilta tai vaikkapa Kelan virkailijoilta.

Some-tuhot ovat toisinaan myös silkkoja vahinkoja. Viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari sanoo, että syy maaliksi joutumiseen voi olla sekin, että ihminen on vain väärässä paikassa väärään aikaan.

Vallankäyttö näyttää muutoinkin kiinnostavan haasteltuja. Tutkija Teemu Tammikko pitää somea vaarallisena, koska karvalakkikansa voi vielä toistaiseksi laukoa mielipiteitään muitten luettavaksi kuten toimittajat suurilevikkisissä lehdissään:

Tutkija Teemu Tammikkoa on kiinnostanut sosiaalinen media nimenomaan harkitun vallankäytön aseena. Toiminta, jossa ohjatulla hyökkäyksellä nakerretaan yhteiskunnan peruspilareita, instituutioita ja valtioita.

– Hyökkäykset kohdistuvat varsinkin mediaan. Nähdään, että media on vallankäytön väline. Väitetään myös, että oikeus, syyttäjälaitos ja poliisi ovat politisoituneet.

Näin sanoo systeemin mies, joka pitää itsestään selvänä lähtöoletuksena median hyväntahtoisuutta, rehellisyyttä, tasapuolisuutta ja objektiivisuutta. Vain valtamedialla pitäisi olla oikeus ohjata tiedotuskampanjoillaan väärin ajattelevaa kansaa. Siksi mediaa, syyttäjälaitosta ja poliisia arvosteleva kansalainen ei voi olla muuta kuin pahantahtoinen rasisti, Venjäjän trolli tai muutoin vainoharhainen, joka ei ymmärrä omaa etuaan.

Tutkija Teemu Tammikko kertoo kärjistyneen populismin keinovalikoimasta. Siihen kuuluu huolen nostattaminen siitä, että yhteiskunta on mätä, myös politiikka on mätää ja valta on ainoastaan eliitillä.

Eikö näin sitten ole? Vai onko valta sittenkin Saarijärven Paavolla ja Pihtiputaan mummolla? On jotenkin surullista, että järjestelmään hirttäytynyt mies ei kykene muuhun kuin näin alkeellisesti väsättyihin olkiukkoihin.

Aggressiivisen verkkovaikuttamisen yleistyminen viittaa tutkija Teemu Tammikon mukaan myös järjestäytyneeseen vihaviestien tehtailuun. Hän arvioi monien valtioiden olevan tässä tehtailussa mukana. Propagandaa pusketaan ainakin Venäjältä. 

– Euroopassa on tahoja, jotka koettavat nakertaa Euroopan järjestelmää itsessään. Venäjän tiedustelupalvelu on ylläpitänyt erilaisia keinoja, joilla pyritään vaikuttamaan sosiaalisessa mediassa. On esimerkiksi valetilejä, joilla pyritään luomaan mielikuvaa, että jotakin asiaa tukee laaja joukko.

Tulihan se Venäjä sieltä pienen alkulämmittelyn jälkeen! Tammikon asiantuntijuus tässä asiassa on samaa luokkaa kuin Venäjää kaikesta maailman pahuudesta syyttävällä "Yle-asiantuntija" Janne "Rysky" Riiheläisellä. Nato-innokkuudesta tunnetun Ulkopoliittisen Instituutin äänitorvi ei kai voisi muuta väittääkään. Jos uskoisimme UPI:in, hybridivaikuttamisen monopoli olisi vain Venäjällä. Sitä vastoin liberaalidemokraattista hyvyyttä puolustava Yhdysvallat on tunnettu nimenomaan siitä, ettei se hyväntahtoisuudessaan halua vaikuttaa mitenkään muiden maiden asioihin. Siis mikäli uskomme Ylen lailla UPI:in asiantuntijaan.

UPI:n vanhemman tutkijan puheista jää päällimmäisenä mieleen vankkumaton usko nykyisen valtiovallan demokraattisuudesta, avoimuudesta ja nöyrästä halusta palvella kansalaisten tahtoa. Tämän kritisointi ja puhe hallitsevasta eliitiistä on pelkkää äärilikkeiden (lue: äärioikeiston) ilkeää pyrkimystä häiritä hyvin toimivaa yhteiskuntaa:

Samaa metodia käyttävät monet ääriliikkeet. Päämäärä on luoda epävarmuutta yhteiskuntaan ja epäluottamusta “hallitsevaa eliittiä” kohtaan.

Väliotsikon "Sananvapaus ei anna oikeutta sylkeä toisen päälle" alla päästään vihdoin perusteluihin, joilla sananvapaus ja epämiellyttävä totuus voidaan kieltää lakiteknisesti. Vipuvartena käytetään koodisanoja maalittaminen ja rasismi: 

Hyökkääjät vetoavat sananvapauteen ja oikeuteen esittää poliittista kritiikkiä. Mutta keinovalikoimaan kuuluvat myös valheet, huhujen levittäminen ja vääristely. 

Edellinen väite on väärä yleistys, jossa puheena on muutaman satunnaisen nettitrollin häirintä. Nämä toimivat kuitenkin oivallisina tekosyinä tulenaran poliittisen kritiikin kieltämiselle. 

Tammikon ironisesti mainitsema poliittinen elitti on juuri se taho, joka käyttää suojakilpenään Euroopan ihmisoikeusistuinta ikään kuin sen sana olisi jumalallinen auktoriteetti. Tosiasiassa Euroopan ihmisoikeusistuin on pelkkä liberalismin tasa-arvototalitarismin käsikassara:

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, ettei esimerkiksi rasistisilla ilmauksilla ei ole sananvapauden suojaa. Professori Päivi Korpisaari sanoo, että sanavapauteen vetoamalla ei voi talloa toisen ihmisen perusoikeuksia.

Suomessa amerikkalaistyyppistä  juristivaltiota ajava Lakimiesliitto on innokkaimmin ajamassa sosialistimaista tuttua lainsäädäntöä, jossa virkamiesten väärinkäytöksiä ja yhteiskunnan ylemmän kerroksen (nomenkaltuuran) tabuina pitämien järjettömyyksien kritiikki halutaan kriminalisoida. Itä-Euroopassa ja Suomessa 1970-luvulla puhuttiin neuvostovastaisuudesta, nyt orwellialaisen uuskielen sanastoon on juurrutettu termi "maalittaminen", jonka ovat lanseeranneet julkiseen käyttöön vasemmistojournalistien riveistä nousseet faktantarkastajat. Siksi ei ole yllättävää, että juuri toimittajakunta otti termin nopeasti arkikäyttöön:

Muun muassa Lakimiesliitto on kiirehtinyt tuomareihin, syyttäjiin ja poliiseihin kohdistuvan maalittamisen kriminalisointia. Nyt laki ei sano maalittamisesta yhtään mitään.  

– Kun joku nostaa ihmisen tikunnokkaan tarkoituksenaan, että muut ihmiset alkavat lähettää tälle viestejä, eivät lähetetyt viestit yksittäisinä ole useinkaan rangaistavia. Häirikköviestiryöppyjen alkuunpanijaa ei saada syytteeseen ja tuomittavaksi.

Toimittaja Anniina Walliuksen tapaan Merja Niilola ottaa esimerkiksi maalittamisesta punavihreän ylikomisario Jari Taposen tapauksen. Se käy ainakin Niilolalle todisteena systemaattisesta ja hirvittävästä maalittamisesta:

Helsingin poliisin ylikomisario Jari Taponen on tehnyt rikosilmoituksen kansanedustaja Ano Turtiaisen (ps.) tviitistä, jossa Turtiainen luonnehtii ylikomisarion kuuluvan "munattomaan nillittäjäryhmään". Kansanedustaja puolusti tviittiään sillä, että sananvapaus tarkoittaa "...vapautta sanoa mitä tahansa".

Niilola ei tietenkään paljasta tapauksen taustasyitä ja sen yleistä absurditeettia, jota tapaa lähinnä huumorintajuttomissa totalitaristisissa valtioissa. Emeritus professori Timo Vihavaiselta Taposen tekemän rikosilmoituksen pikkusieluinen politikointi ei sen sijaan jäänyt huomaamatta:

Mutta tässähän puhutaan jo enemmän asioista kuin sanoista. Sanat ovat kuitenkin nyt politiikassa se suuri juttu, josta riittää puhetta valtakunnan ylintä tasoa myöten. Yleiseksi vaikutelmaksi jää, että niistä ollaan e-r-i-t-t-ä-i-n huolestuneita – tai ollaan olevinaan. 

Aarno ”Loka” Laitinen puhui aikoinaan nipistelytieteestä viitatessaan niihin, lähinnä postmoderneihin tutkimusaloihin, joiden mielenkiinto kohdistui lähinnä erilaisiin loukkaantumisiin ja ainakin väitettyihin mielensä pahoittamisiin. Todettakoon, etteivät tutkimuksen keskiössä olleet höperöityvät eläkevaarit.

(...) Uusimmasta Suomen Kuvalehdestä huomaan, että siellä kolumnisti kirjoittaa otsikolla Solvaaminen on painostusta. Tämän yllättävän johtopäätöksen näyttävää oikeuttavan muutama letkautus, eritoten erään kansanedustajan eräästä aikuisesta poliisikomisariosta twitterissä käyttämä nimitys munaton nillittäjä.   

(...) Tuossa Suomen Kuvalehden jutussa huomiota herättää, että kirjoittajalla näyttää olevan suuri halu kieltää mehevien, kansanomaisten ilmausten käyttö ja peräti leimata se painostukseksi ja vaaraksi demokratialle. 

Tämä on jo sen tason käsitekikkailua, ettei se jää missään tupaillassakaan huomaamatta. Kyllä politiikasta kirjoittavilta täytyy edellyttää yleisönsä kunnioittamista. 

Mitä muuten tarkoittaa, jos jotakuta sanotaan munattomaksi nillittäjäksi? Itse törmäsin tuohon munaton-sanaan ensimmäisen kerran lukiessani D.H. Lawrencen romaania Lady Chjatterleyn rakastajaa vuoden 1961 käännöksenä. Siinä tosin puhuttiin munista monikossa. Englannissahan tuo ilmaus to have balls on normaalikieltä. 

Itse asiassa vasta 2000-luvulla näyttäisi tulleen tavalliseksi sanoa, että jollakin on munaa. Aivan erityisesti tyttöyhtyeillä sitä kuuluu nykyään olevan…

Artikkeli some-raivosta on sikäli hauska, että se paljastaa toimittajan ja haastateltujen oman raivon niitä kohtaan, joista he eivät satu pitämään polittisesti:

Somen myrkylliset ääripuheet pyörivät pääasiassa maahanmuuton, rasismiin liittyvien teemojen ja terrorismin ympärillä.

Toimittaja Niilolan havainto on puhdas subjektiivisesti syntynyt optinen harha. Hän on omasta asemastaan nähden kykenemätön tunnistamaan äärivasemmiston väkivaltaista vihanlietontaa kansallismielisiä vastaan. Yhtä lailla Niilolan kaltaisen keskiverto vasemmistolaistoimittajan on vaikea nähdä sateenkaarilasiensa takaa punavihreän lukeneiston ylimielisen halveksuvaa puhetta "junttisuomalaisista".

Ylen artikkellissa termiä ääriryhmä käytetään synonyymina "äärioikeistolle", joka käy selväksi Niilolan ottamista esimerkeistä. Äärivasemmiston ja muslimien vihamielinen puheenparsi eri lailla ajattelevista on punavihressä kuplassa eläville vallankäyttäjille täysin oikeutettua viestintää, jonka vuoksi heidän on mahdotonta nähdä siinä mitään kyseenalaistettavaa. Kun sitten tuulipukukansaan kuuluvat veronmaksajat vinoilevat vastavuoroisesti "paremmille ihmisille", ottavat nirppanokkaiset cityvihreät kritiikin vastaan kuin milleniaali-sukupolven lumihiutaleet. Toisaalta on ymmärrettävää, että cafe lattea litkivien besserwisserien keskuudessa paksun iho kasvattaminen on vaikeaa, varsinkin kun urbaaneja turvatiloja on tarjolla runsaasti.

Jutun kirjoittaneelle toimittajalle tuottaa selvästi ahdistusta tiettyjen sanojen käyttö omasta viiteryhmästään. Itsensä hyviksi ihmisiksi korottaneet vihervasemmistolaiset voisivat joskus yrittää rekisteröidä omaa puhettaan ja sitä, kuinka usein he päästävät suustaan sanan natsi tarkoittaen sillä lähes jokaista, joka on eri mieltä heidän kanssaan. 

Sosiaalisen median kova retoriikka ja sanasto on soluttautunut ääriryhmien some-kielestä osin jopa vallan kammareihin ja joskus myös median käyttöön. Alunperin esimerkiksi "suvakki" ja termi "vihervasemmisto’"olivat äärioikeiston käyttämiä haukkumasanoja. Nyt esimerkiksi vihervasemmisto-termi kelpaa mediallekin. Jotkut kansanedustajat ovat kutsuneet maahanmuuttajia "matuiksi" eli äärioikeistoa lainaten maahantunkeutujiksi.

Uutisartikkelin loppupuolella uudella Tammikko-sukunimellä esiintyvä tutkija näkee tavallisten ihmisten pelot vainoharhaisina äärioikeiston houreina. Tutkijalle varsinkin kansallismielisten puheet ovat jo sinällään tekoja, koska ne hänen mielestään mahdollistavat lähes väistämättä väkivallan. Sama logiikka ei kuitenkaan näyttäisi tutkijan mielestä pätevän äärivasemmiston ja muslimien retoriikkaan, koska niistä hän ei mainitse mitään. Yhteiskunnallinen uhka tulee vain ja ainoastaan liberaalien syntipukiksi valitsemasta "äärioikeistosta":

Teemu Tammikko sanoo, että aina on olemassa myös riski siitä, että uhkaavista sanoista joku siirtyy tekoihin.

– Ei tarvitse kovin kauas historiaan sukeltaa, kun näkee jostakin ryhmästä rakennettavan uhkakuvia. Silloin on olemassa vaara, että jotkut uskovat, etteivät pelkät sanat riitä, vaan reagoivat myös fyysisin teoin.

Ylessä on jo pitkään ollut mahdotonta tehdä juttua "vihapuheesta" ja "maalittamisesta" ilman että se liittyisi jollain lailla presidentti Donald Trumpiin. Kuinka ennalta-arvattavan ennakkoluuloisia Tammikon löysät, perustelemattomat heitot väkivallan ja Trumpin kannattamisen välillä ovatkaan:

Tammikon mukaan esimerkiksi silloin kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin on katsottu puheissaan lietsoneen vihaa, ovat väkivallanteot lisääntyneet. Suomessa vallanpitäjien poliittisen kielenkäytön koventumisen, retoriikan ja sanaston muutoksen voi havainnollistaa kahden eturivin poliitikon twitter-riitaan.

On totta, että Yhdysvalloissa on viime vuosina esiintynyt tavallista enemmän poliittista väkivaltaa, mutta toisin kuin Tammikko uskottelee, väkivallan tekijät tulevat enimmäkseen vesikauhuisen äärivasemmiston riveistä. Tosiasia, josta kertoo mm. arvovaltaisen Chronicles Magazinen kirjoitus Who is really responsible for political violence?

Koska juttu some-raivosta rajoittuu tarkoituksellisesti vain "äärioikeistoon" ja perussuomalaisiin, myös kirjoituksen lopussa käsitelty poliitikkojen keskinäinen nokittelu  Twitterissä henkilöidään persujen puheenjohtaja Jussi Halla-ahoon. Aivan samanlaista, tosin paljon tosikkomaisempaa öyhötystä, löytyy vasemmistoliiton raivofemininisti Veronika Honkasalon ulostuloista, mutta sen esille ottaminen ei palvelisi artikkelin agedaa:

Onko keskustelukulttuuri lopullisesti muuttunut? Viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari lausuu muutaman lohdun sanan. Some-raivoonkin voi vastata nykykeinoin. 

– Kyllä nykylaki antaa paljon työkaluja. Ongelmana kuitenkin on se, että aivan liian usein poliisi keskeyttää tutkinnan kalliina tai siksi, että katsoo rikoksen vähäiseksi. 

Myös Teemu Tammikko uskoo, että verkkoviha on yhä suitsittavissa. 

– Tietysti on syytä huoleen. Mutta uhka ei ole vielä voittamaton. Kyllä somea valvotaan ja jatkossa valvotaan yhä tehokkaammin.

Vasemmistolaiset ja "liberaalit" ovat enimmäkseen laskelmoivia pelkureita, jotka eivät uskalla väitellä avoimesti poliittisten haastajiensa kanssa. Kun joku kyseenlaistaa heidän hullunkuriset teesinsä, he eivät terävöitä vasta-argumenttejaan (vaikeaa se tosin olisikin) vaan huutavat avuksi virkavaltaa ja lainsäätäjiä, jotka vastaisivat heidän puolestaan. Heille erimielisten näkemykset ovat vain hygieninen ongelma, joka pitää ratkaista voimalla. Siksi he tarjoavat "ratkaisuksi" sensuuria eli totuuden julkitulon estämistä, koska totuus saattaisi estää heitä toteuttamasta kansantahdon vastaisia itsekkäitä projektejaan. 

Kansanvallan kannalta järjestelmän syöttiläiden ajamat retoriset keinot kaventaa sananvapatta ovat aina kestämättömiä, koska sananvapauden perimmäinen tarkoitus on suojella kansalaisia hallinnolta, ei estää kansalaisia moittimasta kelvotonta hallintoa.