MORAALISTA MUSTAVALKOISUUTTA HELLIVÄ EU-ELIITTI KIELTÄYTYY HERÄÄMÄSTÄ TODELLISUUTEEN

Tämä artikkeli on ajankohtainen täydennys Yle Watchin joulukuussa 2022 ilmestyneeseen kirjoitukseen Miksi lännen eliitit ovat aina vain huonompia?

Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin toisen virkakauden alku on paljastanut Euroopan olevan sairas vanhus, joka tarrautuu viime vuosisadan moraalitarinoihin sitä tiukemmin mitä päättäväisemmin muut maat rakentavat tulevaisuuden maailmaa reaalipolitiikan pohjalta. Vaikka huomattava osa eurooppalaisista on aina vastustanut tällaista mentaliteettia, sillä ei ole suurtakaan merkitystä kansoistaan vieraantuneelle poliittiselle eliitille Euroopan Unionissa. Kaikesta viime vuosien tapahtumista huolimatta sillä ei ole aikomustakaan poiketa takavuosikymmeninä valitulta ideologiselta tieltään. Tässä mielessä EU:n hallinto ja sille alisteisten kansallisvaltioiden nomenklatuura reagoi kuin entisten sosialistimaiden johto ennen romahdusta: se ei katso itseään peiliin vaan yrittää kaikin keinoin jatkaa samaa vanhaa moraalis-ideologista toimintatapaansa. Lopulta sen myöhästyneet ryhtiliikkeet, näennäiset uudistukset ja "johtajuuden ottaminen" ovat vain pakon edessä puristettua teatteria ilman todellista sisältöä ja toimeenpanovaltaa.

Tästä kertoo Iso-Britannian ja Euroopan Unionin hanke armeijoidensa yhteisestä velkarahoituksesta ja hätäisestä pyrkimyksestä luoda turvatakuut Ukrainalle Ilman Yhdysvaltoja. Tämä lienee se viimeinen veruke, jolla federalistit yrittävät Venäjän ja Trumpin uhan varjolla kiihdyttää liittovaltiokehitystä. Britannian ja EU-maiden johdolla on vielä sen verran realismia jäljellä, että ne ymmärtävät resurssiensa olevan vähissä ja tarvitsevansa edelleen Yhdysvaltojen tukea Ukraina-projektilleen. Ylen uutinen Britannia järjesti virtuaalikokouksen Ukrainan tilanteesta – pääministeri Starmer: ”Tarvitsemme Yhdysvaltojen tuen” kuvaa hyvin millaisessa epätoivossa euroeliitti tällä hetkellä elää. 

Realismiin herännäiden sotilasasiantuntijoiden mukaan on toiveajattelua, että Venäjä antaisi Euroopan Nato-maiden sijoittaa rauhanturvaamisen nimissä 10 000 sotilastaan rintamalinjalle. Ylen A-studion sotilasasiantuntija (17.3.2024) sanoi koko rajan "valvomisen" eli miehittämisen vaativan ainakin 200 000 sotilaan armeijan. Tämä olisi juuri se Ukrainain presidentin vaatima turvatakuu, mutta on epätodennäköistä, että Euroopalla olisi resursseja luoda näin suurta yhteistä armeijaa, jolla oltaisiiin käytännössä valmiita sotimaan Venäjää vastaan. Mikäli Venäjä haluttaisiin konventionaalisen sodan keinoin häätää omille rajoilleen, se vaatisi Euroopalta arviolta noin miljoona uhrivalmista miestä rintamalle. 

Voi vain kysyä, olisivatko mukavaan elämään tottuneet laiskan pulleat eurooppalaiset valmiita uhraamaan henkensä jonkun abstraktin "demokratian" tai heille kaukaisen ja korrruptoituneen Ukrainan "itsenäisyyden" puolesta. Edes kaikki ukrainalaiset eivät halua puolustaa maataan, vaan sotakuntoiset miehet ovat muuttaneet miljoonittain muualle Eurooppaan nauttimaan "demokratiasta ja itsenäisyydestä". Lännen ainoaksi keinoksi lietsoa militarismia onkin jäänyt retorinen huolipuhe Venäjän "todennäköisestä" hyökkäyksestä länteen viimeistään viiden vuoden sisällä. Vaikka näille neokonservatiivisten ajatuspajojen sotakiimaisille ajatusleikeille ei löydy uskottavia ja varmoja perusteita, ne ovat edelleen ainoa "argumentti", jolla velkaisen Euroopan rajusti kasvavaa varustelua perustellaan. 

Varustelullakaan ei ole lopulta merkitystä, jos halukkaita nuoria miehiä ei riitä sotimaan Euroeliitin kiihottaman Venäjän ristiretken puolesta. Johtavien EU-maiden sotafanaatikkojen sijaan Amerikan nykyhallinnon realistit ymmärtävät sentään 1980-luvulta tutun liennytyksen päälle, eivätkä halua siksi jatkaa toivotonta sotaa saati eskaloida sitä pelkän moraalisen pakkomielteen vuoksi.

Suomi – Euroopan kuuliainen pussinperä

Suomessa globalisti Sauli Niinistön petoksellista perintöä jääräpäisesti jatkava poliittinen johtomme noudattaa tunnontarkasti sitä, mitä hätäratkaisuja Brysselin panikoivat Boss ladyt sattuvat päättämään. Tämä on seurausta yhden kortiin varaan turvautumisesta, johon Niinistö valmisteli Suomea jo 1990-luvun ministerikausillaan. Yksipuolisesti arvopohjaiseen liberalismiin sitoutunut voitonvarma poliittinen johtomme ei ole oikein koskaan ymmärtänyt, että suurissa länsimaissa on valtava nationalistinen eristäytymispolitiikkaa suosiva oppositio, joka voi valtapuoluejärjestelmän perinteisestä manipuloinnista huolimatta päästä valtaan. Tällaista mahdollisuutta ei ole aiemmin edes ajateltu saati että siihen oltaisiin varaudattu. Jo ennen Ukrainan sotaa kirjailja Marko Meretvuo kuvaa tietokirjassaan Turvallisuuspolitiikka (2021) poliittisen johtomme neuvottomuutta muuttuneessa maailmantilantessa:

Tänä päivänä maailman meno onkin ajanut meistä ohi, ja monessa mielessä Suomen ulkopoliittinen linja jumittaa vielä 1990-luvun globalisaatiovuosissa. (...) Kun länsi runnoi omien instituutioidensa laajentamista itään ja tuki samalla avoimesti erinäisiä värivallankumouksia, synnytti se samalla vastareaktion myös Venäjällä. (...) Lännessä ei oltu huomattu, että juuri liberalismin voittokulkuun liittyvä, jatkuva maailman uudelleenluominen aiheutti samalla vastareaktioita ja jatkuvien sotien kierteen Lähi-Idässä. (...) Myös aikamme vihatuimmaksi presidentiksi sanottu Donald Trump valittiin virkaansa juuri sen takia, että hänen katsottiin toimivan liberaalia, kansainvälisiin instituutioihin ja keskinäisriippuvuuksiin perustuvaa järjestelmää vastaan. Globalisaation kasvun aika oli ohi, kansallisen edun tavoittelu teki paluuta, eikä tätä ole vielä nytkään täysin oivallettu Suomessa.

1990-luvun globalismin huuman vuosien päättyessä mikään ei estänyt Länsi-Euroopan päättäjiä valmistautumasta näköpiirissä olleeseen epävakaaseen tulevaisuuteen, mutta he päättivät silti valita strategiakseen oman ideologisen pumpulimaailmansa. Edes pitkään muhineen taloudellisen umpikujan pintaan nouseminen 2007-2009 finanssikriisissä ei herättänyt lännen liberaalia eliittiä tarkistamaan kurssiaan. Talouskriisin jälkijäristyksinä seuranneet Trumpin ensimmäinen vaalivoitto ja Brexit vuonna 2016 sai vanhan liberalistisen valtarakenteen ryhtymään vain entistä kovempaan siilipuolustukseen. Syrjäisessä Suomessakin valtamedia ja poliittinen johto kävi omaa propaganda-sotaansa Trumpia ja Brexitiä vastaan, vaikka maallamme ei ole mitään vaikutusta Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian politiikkaan. Tärkeintä olikin näyttää ulkomaiden vaikutusvaltaisille globalistiselle millä puolella virallinen Suomi seisoo.  

Sama ideologinen länsimielisyys on näkynyt koronakriisin "hallinnassa", impulsiivisena turvautumisena Natoon ja hirttäytymisenä moralistisin perustein Ukrainan sotaan, jossa maamme ei ole virallisesti edes osapuolena. Kaikissa näissä on seurattu orjallisesti Länsi-Eurooppaa, mikä on tehnyt nettomaksaja-Suomesta ränsistyvän pahoinvointivaltion yli 172 miljardin euron velkataakallaan. Talouselämä ei ole saanut Nato-jäsenyydestä toivottuja suurtilauksia ja liittyminen lännen pakotekampanjaan Venäjään vastaan on heikentänyt maamme taloustilannetta entisestään. Sitoutuminen lännen "arvopohjaiseen" Ukrainan sotarintaman on puolestaan tehnyt Suomesta Yhdysvaltain edellisen Demokraattihallinnon masinoiman sijaissodan osapuolen massiivisella 3,3 miljadin euron avullaan ja 80 000 ukrainalaisen elintasopakolaisen elättämisellään. Osa päätöksistä on tehty varmasti hyvässä uskossa sen hetkisen tiedon varassa, mutta kaikkien munien laittaminen yhteen koriin ei lopulta kerro kovin hyvästä tilannearviosta ja riskianalyysistä.

Donald Trump nousevan teknoeliitin keulakuvana

Suomen lyhytnäköinen ja ahne poliittinen johto on kaikessa nokkelassa laskemoinnissaan ennen kaikkea ideologisesti liian jäykkä ymmärtääkseen nopeasti muuttuvaa maailmaa, jossa ikuiseksi julistettu liberalistinen arvopohja on osoittautumassa pelkäksi paperiksi. Toisin kuin suomalaisille median seuraajille toitotetaan, Donald Trumpin uudelleen valinta Yhdysvaltain presidentiksi ei ollut osoitus "amerikkalaisten tyhmyydestä" tai "valeuutisten leviämisestä", vaan pohjimmiltaan lännen eliittien sisäisestä valtataistelusta. Aiemmin Euroopan parlamentin Konservatiivien ja reformistien ryhmän poliittisen neuvonantajan tehtävissä toiminut Otto Juote avaa tilannetta yhteisöpalvelu X:ssä, jossa hän näkee terävimpien amerikkalaiskriitikoiden tapaan tämän hetkisen mylleryksen johtuvan Yhdysvaltojen väistyvän managerialistisen eliitin ja nousevan teknologiaeliitin välisestä valtataistelusta.  

Ukrainan sota, Trumpin politiikka, EU:n kiemurat, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan mittelöt sekä NATOn liikkeet ovat vain tämän syvemmän murroksen pintakuohuja.  

Kaikki, mitä näette nyt ympärillänne – konfliktit, poliittiset pelit, instituutioiden kriisit – on seurausta siitä, että vanha eliitti yrittää pitää kaikin voimin kiinni vallasta samalla, kun teknologiaeliitti rakentaa uutta - vanhan tuhoavaa tai sen ohittavaa järjestystä datalla, algoritmeilla ja avaruudella.  Geopolitiikka on perinteisesti ollut managerialistisen eliitin vanha pelikenttä, mutta se on menettämässä merkitystään, kun teknologiaeliitti ohittaa valtioiden rajat ja instituutiot.   

Ukrainan taistelu tai Trumpin suunnitelmat ovat oireita, eivät syitä. Todellinen muutos tapahtuu pinnan alla: tekoälyn kiihdytys, kryptovaluutat ja avaruuden hallinta määrittävät tulevaisuuden, eivät NATOn tankit tai Kiinan uhittelu. Seuraamme eliittirakenteen perustavaa murrosta – loppu on vain tämän taistelun varjoja seinällä. Miksi?  

Väistyvä managerialistinen eliitti juontaa juurensa toisen maailmansodan jälkeiseen järjestelmään – Bretton Woods -sopimukseen, kylmän sodan rakenteisiin ja rahoitusvaltaistumiseen. Sen valta rakentui institutionaalisten verkostojen (IMF, Maailmanpankki, NATO) ja tiedustelun digitalisaation (PRISM, Five Eyes) varaan.  

Teknologiaeliitin nousu alkoi internetin pioneerivaiheesta (1990–2000), kiihtyi sosiaalisen median vallankumouksen myötä (2000–2015) ja on nyt siirtynyt tekoälyn ja avaruusteknologian aikakauteen (2015–). 

Tämä historiallinen ero heijastaa perustavanlaatuista siirtymää: managerialistinen eliitti nojaa menneisyyteen ja institutionaaliseen jatkuvuuteen, kun taas teknologiaeliitti katsoo eksponentiaaliseen tulevaisuuteen. Managerialistinen eliitti näkee maailman hierarkkisena ja vakauden varmistaminen on sen ydinarvo. Se korostaa diplomatiaa, salassapitoa ja ihmisen roolia sosiaalisten rakenteiden osana.   

Teknologiaeliitin maailmankuva taas on teknologiavetoista, determinististä ja optimointiin keskittyvää.   Sen arvot – innovaatio, tehokkuus ja meritokratia – heijastavat transhumanistista visiota, jossa teknologia ja ihminen sulautuvat yhteen. Tämä näkemys ei jää vain filosofiseksi ideaksi, vaan se ohjaa suoraan vallankäytön tapoja ja oikeutusta. Innovaatioon perustuva vallankäyttö korostaa nopeaa teknologista kehitystä ja oikeuttaa suuria muutoksia ilman laajaa demokraattista harkintaa. Tehokkuuden ihanne taas suosii optimoitua ja automatisoitua päätöksentekoa, jossa prosessien nopeus ja lopputulos painavat enemmän kuin osallistavuus.   

(....) Managerialistinen eliitti on kasvanut perinteisten eliittikoulujen (Ivy League) ja suljettujen verkostojen (klubit, perhesuhteet) kautta, kun taas teknologiaeliitti on noussut teknillisistä yliopistoista, startup-kulttuurista ja itseoppineisuudesta. Tämä ero selittää, miksi perinteiset sosialisaatiomekanismit eivät ole kyenneet integroimaan teknologiaeliittiä vanhaan järjestelmään.

Kirjoituksessa mainittu transhumanistinen visio tuo mieleen kylmäävän akselerationalistisen näkymän kohti teknologista singulariteettia. Vaikka nykyisessä poliittisessa tilanteessa tällaiset suurta muutosta valmistelevat kehityssuunnat pysyvät toistaiseksi vain taustalla eivätkä nouse julkiseen keskusteluun, ne on silti syytä pitää mielessä kun arvoidaan esimerksi Yhdysvaltain tai Kiinan politiikkaa. Joka tapauksessa Otto Juoten keräämät huomiot selittävät pitkälti sen, miksi "arvaamaton" Trump ja hänen teknoeliitistä koostuva kabinettinsa toimii niin kuin se toimii. Toisaalla Euroopassa vanha poliittis-teknokraattinen eliitti on hämmenyksen tilassa, mutta ennen pitkään senkin on luotava uudenlainen hallintamalli selviytyäkseen. Samalla maailman voimatasapaino on muutoksessa kohti poliittisesti moninapaista maailmaa. Koska Euroopan poliittinen eliitti on heikko ja epävakaa, Trumpin hallinnon ei tarvitse välittää EU:n reaktioista mitä Washington kulloinkin päättää maailmanpolitiikan pelilaudalla. 

Oman mausteensa maailmanpolitiikan soppaan tuo Trumpin poikkeuksellinen hallintotapa, joka on ranskalaisfilosofi Alain de Benoistin mukaan epätodennäköinen sekoitus plutokraattista populismia, teknologista keisarillisuutta, anarkokapitalismia, valtionvastaista suverenismia ja libertaarista ideologiaa. de Benoistin mielestä Donald Trump muodostaa Elon Muskin kanssa eräänlaisen keisarikunnan duumviraatin, kaksoisjohdon, joka tuo väkisinkin mieleen Rooman tasavallan lopun ajat. Eräät asiantuntijat ovat arvioineet, että globaalin maailman todellliset hallitsijat kuten keskuspankkiirit, finanssikeisarit, öljyntuottajat ja teknojättien johtajat, näkivät vanhan poliittis-taloudellisen järjestelmän olevan umpikujassa, jonka vuoksi johtavan talous- ja sotilasmahdin johtoon tarvittiin 2024 presidentivaaleissa mies, joka pelastaisi todellisen vallan intressit "luovan kaaoksen" avulla. Jos Trump epäonnistuisi, hänet yksin julistettaisiin syntipukiksi epäonnistuneesta korjausyrityksestä.

Julkisen politiikan taustalla väijyville vaikuttajille on hyödyllistä saada läntiset ihmiset uskomaan maailman nykyisen valtataistelun olevan vain suurten imperiumien nimellisten johtajien välistä peliä. Kansalaisten keskittyessä "rumppiin", "putleriin" ja muihin "autokraatteihin" huomio siirtyy kuin itestään pois harmaista vallankäyttäjistä samalla kun kansan mahdollinen raivo kohdistuu pelkästään valtioiden keulakuviin. Ideologioita ja uskontoja halveksuva finanssi- ja talouseliitti on varmasti seurannut huvittuneena, kuinka manageriaalisen luokan keskikerros, toimittajat ja poliittiset asiantuntijat, jakavat maailmaa "pahoihin" autoritäärisiin valtioihin (mm. Venäjä, Kiina, Trumpin USA) ja "hyviin" liberaaleihin hallintoihin, joissa kuuluu Meidän demokratian valtuuttama kansalaisten ääni. Pelkästään vallasta kiinnostuneille teknotyranneille, keskuspankkien rahanpainajille ja lainoittajille tällaiset erot eivät merkitse mitään, sillä globaali rahoitusjärjestelmä ja teknotuotanto ulottuu rintamalinjoista riippumatta kaikkialle maailmaan muutamaa niskuroivaa valtiota lukuunottamatta. 

Suurelle yleisölle Trump on helppo maali, koska hän antaa kasvot maailmaa myllertävälle rakenteelliselle muutokselle, johon on muutoin vaikea tarttua. Jo hänen pelkkä presidenttinä olo koetaan sietämättömänä, koska hän muistuttaa meitä kiusallisista tosiasoista. Pääsyy monien Trumpi-inhoon lieneekin siinä, että hän paljastaa kaikialla vallitsevan kapitalismin kylmän voitontavoittelun ilman ekologista ja humaania pintakiiltoa. Tiedostavat Hyvät ihmiset toitottavat mielellään "vastuullisuutta" ja "ekologisuutta", vaikka nämä ihmiset noudattavat henkilökohtaisessa elämässään samaa itsekästä pyrkimystä mitä Trump. "Oranssimies" näyttää ilman maskia mitä länsimainen järjestelmä alastomana on: luonnon resurssien kapitalistista hyötykäyttöä demokratian ja "hyvinvoinnin" oikeuttamana.

Suuressa pelissä on lopulta yhdentekevää, johtaako esimerkiksi Yhdysvaltoja teknojättien ja keskuspankkiirien ohjaama Trump vai keskushallintoa paisuttava puolisosialistinen hyväveli-verkosto. Vastaavasti pienessä Suomessa mikään ei muuttuisi suurestikaan, vaikka maata hallitsisi nimellisesti Stubbin kaltainen globalisti eduskunnan 200 sokean lännen seuraajan sijaan. Niin kauan kuin äänestäjät eivät voi vaikuttaa demokratialla perusasetuksiin, arvoihin ja globaalin finanssikapitalismin rakenteisiin, maailma pyörii harvojen, enimmäkseen suurelle yleisölle tuntemattomien, päättäjien varassa. 

Vaikka jonkin ihmeellisen valaistumisen kautta kansalaiset tiedostaisivat tämän ongelman, he eivät voisi muuttaa maailman fyysisiä reaaliteetteja, jotka määrittävät sen, miten kansakuntien muodostama ja jatkuvasti kasvava 8,3 miljardin ihmisen populaatio kykenee ottamaan oman osansa maapallon niukkenevista resursseista. Osa globaalista eiliitistä katsoo jo nyt demokraattisten ihmismassojen käyvän "hyödyttömiksi" teknologian kiihtyessä, joten lopullista taistelua ei välttämättä käydäkään kansakuntien tai imperiumien välillä, vaan miljardimassojen ja niitä paimentavan keskuspankkiiri-teknoeliitti kombinaatin välillä. Orastavat merkit tällaisesta kehityksestä ovat jo näkyvissä. 

Ukraina tärkeä vain reaalipolitiikan sivuuttavalle EU-eliitille

Yleistä ahdistusta ja avuttomuutta synnyttävä maailmanhistorian arvaamaton kiihtyminen on ollut väistämätön seuraus teknologian itseohjautuvasta kehityksestä, globaalista maailmankaupasta, avoimista rajoista ja keskinäisriippuvuuksien kasvusta. Tälle "kehitykselle" syntyneet vastareaktiot eivät useinkaan hylkää teknologiaa, vaan ne pyrkivät ensisijassa reagoimaan sen sivutuotteena syntyneisiin ilmiöhin kuten maahanmuuttoon ja yhteisöjä hajottavaan individualismiin. Yleensä tätä kapinaa kutsutaan oikeistopopulismiksi, joskin sen sisällä on hyvin erilaisia painotuksia. Trumpismissa korostuu kaikkein selvimmin valtavirtaistettu uustaantumuksellisuus, synkkä valistus (Dark Englightiment), jossa konservatiiviset arvot yhdistyvät korostuneeseen teknologiamyönteisyyteen. 

Kehityksen kiihtymisen vuoksi Länsi-Euroopan perinteiset keskustavasemmistolaiset eliitit eivät ole sopeutuneet muutoksiin, vaan ne pitäytyvät itsepintaisesti viime vuosisadan mustavalkoisessa moraaliajattelussa. Vaikka nämä menneisyyden edistykselliset puolisosialistit ovat päältä päin katsottuna keskittyneet materiaalisen hyvinvoinnin lisäämiseen, heillä on kuitenkin aina ollut mielessä maallinen ja universalistinen pelastusoppi. Tätä keskittyneen vallan visiotaan Euroopan Unionin manageriaalinen johto on saanut helliä rauhassa pitkään, mutta Amerikan uuden teknologiaeliitin haastaessa Brysselin auktoriteetin lähes kaikessa, EU pyrkiikin tyhjiä tynnyreitä kolistellen palauttamaan uskottavuutensa sotilaallisella uhollaan ja suuren harppauksen yhteisellä velkabudjetillaan kohti liittovaltiota.

Euroopan pohjoisella pussinperällä kansainvälisessä dynamiikassa tapahtunut kulttuurinen muutos jää julkisessa keskustelussa täysin analysoimatta, sillä äänessä olevat Yhdysvaltain Demokraattipuolueen asiaa ajavat atlanttiset tosiuskovat Ulkopoliittisessa insituutissa ja Ulkoministeriössä kykenevät toistamaan vain menneen maailman moralistisia iskulauseita. Ideologisen konsensuksen vuoksi Suomesta ei ole ainakaan vielä nousemassa Trump-yhteensopivaa johtoa, vaan manageriaalisen luokan vanha eliitti hallitsee vielä jonkin aikaa maamme EU:lle ja Natolle alisteista poliittista teatteria. Suomalaisten kannalta tilanne näyttää vakavalta, sillä tällä hetkellä maamme johto ei kykene nopeassa muutoksessa muuhun kuin hämmentyneeseen epäuskoon, jonka varassa sitten tehdään "reaalipolitiikkaa" toistamalla Pavlovin koirina EU:n Boss ladyjen "arvopohjaisia" ulostuloja. 

Poliittisen marionettinäytöksen suosio kansan keskuudessa perustuu pitkälti valtamedian hermeettisesti suljettuun narraation, mutta on selvää, että reaalimaailma tulee vääjäämättömällä voimallaan puhkomaan siihen reikiä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen tuoreen presidentin poliittiset ulostulot on tähän menessä saatu näyttämään mediassa lähinnä järjettömänä ja pahantahtoisena äksyilynä, mutta jo Ukrainan sodan taustojen ja todellisten intressien valuminen julkiseen keskusteluun Trumpin ja Putinin puheenvuorojen kautta on lisännyt kansalaisten epäilyä virallista tarinaa kohtaan. Voi vain kuvitella minkälaista epämukavuutta UPI:ssa ja Ulkoministeriössä koettiin sen jälkeen, kun Trump totesi Ukrainan sodan johtuneen osaltaan edellisen Demokraattihallinnon sotapolitiikasta. Kaikesta lännen virallisen narraation vyörytyksestä huolimatta realistisille kansalaisille alkaa käydä selväksi, ettei puhe Yhdysvaltain sijaissodasta Venäjää vastaan Ukrainassa olekaan putinistinen salaliiittoteoria, vaan totisinta totta. Trumpin tehtäväksi tuli vain lopettaa edellisen hallinnon neokonservatiivien aloittama ja sittemmin tappiolliseksi osoittautunut Ukrainan sotaprojekti. Kuvio noudattaa Yhdysvaltain yleistä poliittista traditioita, jossa edetään suunnitelman pohjalta ja katsotaan toteutuuko se. Mikäli projektista odoteltu voitto kariutuu, seuraavien vaalien voittajapuoli syyttää vanhaa hallintoa kaikesta ja esiintyy pelastajana hautaamalla hankkeen.

Suomessa Trumpin poliittiset siirrot eivät ole sekoittaneet ainoastaan tolkun kansalaisen päätä, vaan myös häntä perinteisesti kannattaneet mediakriittiset tahot ovat menneet poliittiseen oikosulkuun. Varsinkin rauhanneuvotteluiden aloittaminen ja Ukrainan tuen jäädyttäminen ovat saaneet monet yksiniittiset kansallismieliset ymmälleen. Heille Trump olisi edelleen hyvä läntisen maailman johtaja kunhan hän olisi edellisen presidentin lailla vain pyytänyt valtiovarainministeriötä ostamaan Fediltä loputtomasti miljardeja dollareita ja lähettämään ne nollina ja ykkösinä korruptoituneen Ukrainan hallinnon pyörittämän armeijan mustaan aukkoon. Koska Trump päätti kuitenkin viheltää yliajalla käyneen tappiollisen sotapelin poikki, valtaosa maamme Nato-patriooteista julisti pettyneinä Amerikan presidentin olevan kertakaikkisen tyhmä, paha ja putinisti. Tämä vain siksi, koska Trump maansa etua ajattelevana johtajana ei halua jatkaa Ukrainan sotilaspoliittisen konkurssipesän tukemista samalla kun hän pyrkii saamaan huonosta investoinnista edes jotain takaisin mineraalisopimusten avulla. 

Kotisohvillaan makaaville Iltalehden lukijoille olisi mieluisinta slaavilaisen lihamyllyn jatkuminen ja verorahojen loputon pumppaaminen sotaan, jolla uskotaan ydinasevaltion kaatuvan polvilleen. Kuitenkin jo taistelujen alussa oli selvää, että lännen haave pyyhkiä Venäjä pois kartalta ilman ydinsotaa on turhaa haihattelua. Tosin neokonservatiiveista ja EU:n liittovaltio-globalisteissa löytyy myös idealisteja, jotka olisivat valmiita eskaloimaan taistelut aina ydinsotaan asti. Tietenkin EU:n mallioppilas Suomesta löytyy tällekin suuntaukselle kannattajia aina ylintä poliittista johtoa myöten. Trump on nähtävästi aistinut tämän porukan tavoitteet, jonka vuoksi hän on rauhanprosessin käynnistämisellä halunnut torpata heti alkuunsa idealistististen fanaatikkojen sotapoliittisen tuhofantasian. 

Yhdysvaltain käymät rauhanneuvottelut suoraan Venäjän kanssa ovat olleet EU-eliitille sokki, koska se on toistanut koko ajan ettei Venäjän kanssa saa neuvotella. Kategorisesta neuvottelukiellostaan huolimatta Unionin johdossa valitetaan nyt, ettei sitä oteta mukaan neuvottelupöytään! Kiukkua on nostattanut myös se, että Ukraina on sivuutettu ainakin alussa rauhansopimuksen hieronnasta. Tässä ei ole kuitenkaan mitään ihmeellistä, sillä neuvottelutilanne kertoo vain siitä, että tosiasiassa sotaa ovat käyneet edellisen hallinnon USA ja Venäjä Ukrainan maaperällä. 

Sijoittaessaan kaikki panoksensa liberaalin länsieliitin maailmanjärjestykseen poliittisen johtomme piti samalla hylätä puolueettomuuspolitiikka ja paasikiviläinen varovainen realismi. Nyt tämä ulkopoliittinen suunnan muutos ja naiivi luottamus atlanttiseen yhteistyöhön alkaa kostautua, koska Naton viidennen artiklan toteutuminen kriisissä ei olekaan enää itsestäänselvyys. Trumpin kääntäässä selkänsä EU- ja NATO-globalisteille, Suomessa on ajauduttu avuttomuuden tilaan, jossa ei osata muuta kuin itkeä Yhdysvaltojen entisten hallintojen määrittämän liberaalin "sääntöpohjaisen järjestelmän" perään. Viime aikoina tämä ahdistus on purkautunut toimittajien ja kolumnistien vuodatuksissa, joissa raivotaan itkunsekaisesti maailmanpolitiikan "epäreilusta" muuttumisesta. Tunnetuin esimerkki lienee Lännen Median (sic) päätoimittaja Matti Posion viikottaiset itkupotkuraivarit, joissa säännöllisten Putinin Saatanaksi julistamisten lisäksi sätitään katkerasti Trumpia, koska tämä on alkanut purkaa manageriaaliselle luokalle edullista järjestelmää sekä sisä- että ulkopoliitiikassaan. Toinen atlanttisen ideologian journalistinen prostituutti, kolumnisti Janne "Rysky" Riiheläinen, on tavallisesti julistanut korskeasti liberaalin lännen ikuista ja ehdotonta oikeassa olemista, mutta tämänhetkinen maailmanpoliittinen turbulenssi on ajanut hänet tilanteeseen, jonka hän ottaa yhtä henkilökohtaisesti kuin woke-teini:

Olen itselleni epätyypillisellä tavalla nukkunut huonosti viimeisen viikon ajan. Huonoja öitä sattuu tietysti aina silloin tällöin, mutta nyt uni on ollut rikkonaista ja kun on heräillyt, on huomannut nähneensä painajaisia ja tympeitä unia. Päädyin selittämään tätä itselleni Trumpin aiheuttamalla tilanteella, jossa kansainvälisen politiikan mannerlaatat ovat järisten liikkeessä.

Voisi luulla, että Yhdysvaltain maailmanpoliisi-järjestelmän purkaminen ilahduttaisi ainakin kansallisradikaaleja, mutta heistäkin moni on valmis puolustamaan Ukrainan selkkauksen vuoksi samaa vanhaa liberaalia eliittiä, vaikka juuri se on näkyvässä vastuussa maahanmuuttoinvaasiosta, lgbt+ agendan legitimoimisesta, mielipidesensuurista, energiakriisistä, kasvaneista veroista ja paisuvasta byrokratiasta. On hämmästyttävää, kuinka mätään järjestelmään ja sen äänitorvina toimiviin tiedotusvälineisiin luottamuksensa menettäneet kansalaiset antavat niille tukensa vain siksi, koska sama klikki on päättänyt pitää Venäjää kaiken pahan alkuna ja juurena. Eikö jo se, että kaikessa aiemmin valehdellut EU ja valtamedia puskee Ukrainan sodasta ja sen syistä vain yhdenlaista tarinaa, pitäisi synnyttää epäilyksen varjon ja syyn etsiä motiiveja tällaiselle narraatiolle? Niin kauan kuin poliittinen oppositio hyväksyy valtavirtajulkisuudessa vallalla olevan mentaliteetin, jossa ei voida "Putinin pussiin pelaamiseen" vetoamalla kertoa kiusallisista tosiasioista sodan taustalla, pystyy vihamielinen järjestelmä legitimoimaan kaikki muutkin valheensa.

Venäjän hyökkäyspäätöksen, Yhdysvaltain marionettipresidentti Joe Bidenin neokonservatiivikabinetin, EU-maiden johtajien ja Ukrainan korruptoituneen hallinnon jäljiltä kolme vuotta jatkuneesta sodasta ovat kärsineet kaikki eurooppalaiset eivätkä vähiten ukrainalaiset itse. Näin jälkikäteen monille on tietenkin selvää, että Ukrainan olisi kannattanut tehdä keväällä 2022 rauhansopimus. Kiovaan lentänyt neokonservatiivien brittiläinen asiamies Boris Johnson kuitenkin torppasi sopimuksen lupaamalla Kiovan pikkuhattuisten johdolle lännen loppumattoman tuen. Nähtävästikään se ei riittänyt ja nyt brittiglobalistilla on Putinin ja Zelenskyin lailla verta käsissään. 

Pitkittyneen sotatilanteen valossa kaikki länsiapu näyttää menneen hukkaan riippumatta siitä että Yhdysvallat lopetti aseapunsa tänä keväänä. Sen loogisena jatkona oli Trumpin päätös olla lupaamatta Ukranaille turvatakuita ja Nato-jäsenyyttä. Ukraina menettää myös enemmän maa-alueita kuin vuoden 2022 rauhansopimus edellytti. Lisäksi maailman suurin sijoitusrahasto BlackRock on jo saanut osto-oikeuden Ukrainan hedelmälliseen maahan ja mineraaliresurssit näyttävä menevät Yhdysvaltain hyödyksi. Juutalaistaustaisen Zelenskyin uhkapeli jatkaa sotaa lännen lupaamalla materiaaliavulla keväällä 2022 on näin osoittautumassa virheeksi, josta on joutunut maksamaan kovimman hinnan tavalliset ukrainalaiset ja venäläisvähemmistö. 

Sen sijaan Yhdysvallat näyttää saavuttaneen monet salaiset tavoitteensa: pakotteiden vuoksi kilpailijaksi nähty Eurooppa on taloudellisesti polvillaan, se on joutunut ostamaan miljardeilla aseita Amerikasta ja lisäksi sen täytyy hankkia Venäjän sijaan moninkertaisesti kalliimpaa energiaa muualta, lähinnä rapakon takaa. Näkyvistä tavoitteista Venäjän luhistuminen ei onnistunut, mutta luultavasti neokonservatiiveja tyydyttää ainakin tuhansien vänäläisten kuolema, maan katkenneet suhteet Eurooppaan ja talouden sakkaaminen.

Vanhan maailman kannalta nykytilanne näyttää synkältä, eikä sillä näytä olevan muuta keinoja kuin jälkijättöinen reagointi sen sijaan että se olisi itse peräsimessä näyttämässä maailmalle suuntaa. Britti-imperiumin jäänteet ja EU-eliitti päättivät jo vuosia sitten alistua globaalin Amerikan imperiumin lakeijoiksi, mutta kun Trump päätti purkaa kalliiksi käyneen "demokraattisen lähetystehtävän", Euroopan johtajat putosivat tyhjän päälle. Kovalla kiireellä yritetään sitten paikata mm. Yhdysvaltain ydinase-sateenvarjon repeytymistä, mutta tässä kaikessa tohinassa ja kokoustamisessa paistaa läpi neuvottomuus. 

Euroopassa poliittisen auktoriteetin epäjatkuvuuden tila, Interregnum, jatkuu niin kauan kunnes uusi järjestys alkaa muodostua. Muotoutuuko siitä jonkinlainen panoptikon EU-diktatuuri vai nousevatko kansallisten liikkeiden johtajat määrittämään koko Euroopan uudelleen? Jälkimmäinen vaihtoehto näyttää todennäköisemmältä, sillä vanha eliitti ei ideologisessa pakkopaidassaan  näytä kykenevän uusiutumaan muuttuneessa tilanteessa. Joka tapauksessa tulevaisuuden reaalipolitiikan kannalta ratkaisevaksi tulee Carl Schmittin muotoilema maksiiimi: Suveereni on se, joka päättää poikkeustilasta.

MEDIAN UUSI STRATEGIA ON KUTSUA TOSIASIOITA SALALIITTOTEORIAKSI

Vielä takavuosina vallitsevaa totuusnarraatiota ylläpitävän valtamedian keino kiistää poliittisesti ikävät tosiasiat oli vaieta niistä kokonaan. Nykyään tämä ei ole enää toimiva strategia, koska Internetin aikakaudella kuka tahansa kansalainen voi tarkistaa median yksipuoliset lähteet ja olla tietoinen asioista, joista vaietaan tarkoituksellisesti. Koska suuret mediatalot ovat joutuneet luopumaan tiedonvälityksen portinvartijan asemastaan, ne ovat kehittäneet strategian, jossa median ja sen taustaryhmien intresseille ikävät tosiasiat pyritään leimaamaan salaliittoteorioiksi. 

Esimerkiksi Eurooppaan suuntautunut massiivinen kolmannen maailman maahanmuutto on seurausta tietoisesti harjoitetusta politiikasta, mutta valtamedia ei halua myöntää tätä, koska tällöin se joutuisi tunnustamaan osavastuunsa tapahtuneeseen. Siksi se on luonut mediakertomuksen, jossa maahanmuutto on lähes olematonta ja se on tapahtunut luonnollisesti, ikään kuin itsestään kenenkään siihen vaikuttamatta. Perinteisen median kannalta on kuitenkin harmillista, että Internetin toistaiseksi melko vapaan tiedonvälityksen ansiosta osa kansalaisista on tullut  tietoiseksi peruuttamattomasta demografisesta muutoksesta, jonka taustalla on poliittiset päätökset ja agendat. Taistellakseen tätä tietovuotoa vastaan valtamedia leimaa näiden tosiasioiden levittämisen salaliittoteoriaksi nimeltä väestönvaihtoteoria.

Vastaavia esimerkkejä on muitakin, tuoreimpana väite, jonka mukaan Suomen toimittajakunnan pitäminen punavihervoittoisena olisi salaliittoteorioihin rinnastettava uskomus. Muun muassa verkkojulkaisu Tivin uutisjutussa Tässä ovat Suomen suosituimmat salaliittoteoriat – ”kaikilla ihmisillä on taipumus ajatusvinoumiin” kerrotaan:

Kaikki salaliittoteoriat eivät kuitenkaan liity maailman tapahtumiin ja ilmiöihin. Pelkästään kotimaisia toimijoita koskevista uskomuksista suosituin oli se, että suomalaista mediaa hallitsee punavihreä toimittajablokki. Valtaa pitävän ideologisen toimittajaryhmän olemassaoloon uskoi joka viides vastaaja.

Toisin kuin Tivin jutussa väitetään tässäkään ei ole kyse salaliittoteoriasta, vaan tosiasiasta, jonka media vain haluaa esittää salaliittoteoriana. Toimittajien punavihreydestä on myös tieteellistä näyttöä, josta kertoo valtiotieteiden tohtori Jussi Westisen yhdessä Tampereen yliopiston tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa tekemä tutkimusartikkeli ”Koulutusalan yhteys yliopisto-opiskelijoiden poliittiseen orientaatioon” (Politiikka 1/2016). Tutkimuksen tuloksista on kertonut tiedetoimittaja Marko Hamilo Suomen Uutisiin kirjoittamassaan jutussa Nyt se on tutkittu: journalismiyliopistot läpikotaisin punavihreitä. Hamilo itse puolestaan kommentoi Facebookissa Tivin väitettä näin:

Siinä tosin ei ole mitään erityisen salaista, koska toimittajat eivät salaile sympatioitaan ja antipatioitaan; ei mitään liittoa, koska mitään koordinaatiota ei tarvita siihen, että punavihreät asenteet näkyvät jutuissa läpi; eikä mitään teoriaa, koska kyse on pelkästä havainnosta ilman sen suurempia teoreettisia selityksiä.

Jutussa ei olla unohdettu myöskään aikamme muotisalaliittoteoriaa koronan alkuperästä. Verkkojulkaisun mukaan "Koronaan liittyvistä salaliittoteorioista eniten uskojia keräsi väite siitä, että virus olisi alun perin kehitelty laboratoriossa." Väite ei ole sinänsä outo, sillä täysin aukottomaksi sitä ei ole voitu todistaa vääräksikään. Aivan tuulesta temmatusta väitteestä tuskin on kyse, koska presidentti Joe Biden aloitti heti virkakautensa alussa tutkimuksen asiasta. Tällä hetkellä puolestaan YK-johtoinen tutkimus on kohdistunut Yhdysvaltain laboratorioihin Ukrainassa. Olivatpa väitteet totta vai ei, niiden leimaaminen etukäteen salaliittoteoriaksi ei palvele ainakaan totuuden selville saamista.

Tivin uutisjuttu perustuu toimittaja Pasi Kiviojan hiljattain julkaisemaan tendessitutkimukseen Salaliittoteorioiden ihmemaassa – Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa (Docendo, 2022). Kirjan väitteet perustuvat tutkimukseen, jota hän teki erikoistutkijina Turun yliopiston johtamassa FINSCI-hankkeessa. Kirja on saanut ymmärretävästi laajaa julkisuuutta juuri valtamediassa, josta kertoo Iltalehden raflaava juttu Salaliittoteoriat, joihin moni suomalainenkin on haksahtanut – joukossa tuttu julkkis vuosien takaa. Viimeksi tänään Kiviojaa haastateltiin Yle TV1:n Arto Nyberg -ohjelmaan. 

Heti haastattelun alussa Kivioja ottaa esille amerikkalaisen Qanon-salaliittoteorialiikkeen, jolla hän väittää olleen suuren vaikutuksen Yhdysvaltain kongressitalon valtaukseen 6. tammikuuta. Tätä kantaa edustaa myös surullisen kuuluisa informaatiovaikuttaja Janne "Rysky" Riiheläinen, jonka Trump-kaunaisia näkemyksiä esitellään Ylen verkkosivujen jutussa Qanon sulautui muihin salaliittoteorioihin, mutta sen ajatusmallit elävät ja voivat hyvin. Koska maamme valtamedia seuraa uutisoinnissaan pitkälti Yhdysvaltain demokraattipuoluetta suosivia sanomalehtiä ja mediataloja kuten The Washington Postia, New York Timesia ja CNN:ää, se jättää tarkoituksella huomioimatta konservatiivien mediakritiikin. 

Meille myytiin Qanon vaarallisena ja nopeasti leviävänä salaliittoteoriana, vaikka tosiasiassa sen rakettimaisen nousun taustalla olivat Amerikan liberaalit valtamediat, jotka halusivat tehdä sillä naurunalaiseksi kaikki Trumpin tukijat. Alkujaan täysin marginaalinen Qanon ei olisi koskaan saanut mitään huomiota republikaanien keskuudessa, ellei New York Timesin kaltaiset vaikutusvaltaiset lehdet olisi nostaneet sitä tapetille ja väittäneet, että Trumpin kannattajat suosivat sen hullunkurisia teorioita. Tämä on varmasti myös Pasi Kiviojan tiedossa, mutta ei tarvitse arvailla, miksi hän ei halunnut valottaa Arto Nybergille tätä puolta. 

Qanon kuuluu uskottavuudeltaan samaan sarjaan kuin teoriat liskoihmisistä. Virallista totuutta edustaville tiedotusvälineille ne ovat käyttökelpoisia silloin kuin niiden avulla voidaan tahrata  uskottava valtakritiikki. Kutsumalla tosiasioita salaliittoteorioiksi ne kyetään rinnastamaan mielettömiin uskomuksiin, helposti kumottavissa oleviin olkiukkoihin, joihin kukaan normaalijärkinen ei voisi uskoisi. Toisin sanoen samaistamalla ikävät tosiasiat hölmöihin salaliittoteorioihin voidaan kompromettoida ne asiat, joista media ei pidä ja kokee ne etujensa vastaisena. Strategia näyttää toimivan Arto Nybergiä seuraavissa demarieläkeläisissä, koska he eivät auktoriteettiuskovina kykene erottamaan toimittajan nostamia olkiukkoteorioita valtakriittisistä tosiasioista.

Arto Nybergin haastattelussa käy nopeasti selväksi mikä salaliittoteorioissa hiertää Kiviojaa eniten: suurin osa haastattelusta käsittelee juutalaisia ja Siionin viisaiden pöytäkirjat -nimistä spekulatiiivista manuaalia. On vaikea välttyä ajatukselta, että Kiviojan kirjan ja tutkimuksen päämotiivina on kiistää juutalaisten suhteeton valta ja väittää, että kaikki vastatoimet historiassa perustuisivat perusteettomiin vainoharhaisiin salaliittoteorioihin. Ylenkatsovat puheet "kaivojen myrkyttämisestä" toimivat myös Kiviojalla oivallisena olkiukkona, jolla uskotellaan juutalaisten vastustamisen perustuvan pelkästään ennakkoluuloihin ja vääriin uskomuksiin. Juutalaisten tunnustavat itsekin, että heidät on karkotettu historian saatossa tuhatkunta kertaa, mikä panee pohtimaan, ovatko karkottajat olleet aina väärässä ja karkotetut oikeassa. 

Kiviojan filosemitistisen tulkinnan mukaan "Hitler käytti juutalaisten massamurhan perusteena Siionin viisaiden pöytäkirjoja".  Siitäkin huolimatta, että hyväksymme juutalaisten kansanmurhanyrityksen siinä laajuudessa mitä Ylen historiadokumentit sen meille kertovat, Saksan sen enempää kuin Hitlerlinkään juutalaisvastaisuus ei perustunut Siionin viisaiden pöytäkirjoihin, vaan empiriisiin tosiasioihin juutalaisten suhteettomasta valta-asemasta Euroopassa, Yhdysvalloissa ja bolshevistisessa Neuvostoliitossa. Itse asiassa verkostoituneiden juutalaisten faktinen ylivalta on nykyään vielä suurempaa kuin 1900-luvulla, mistä kertoo ansiokkaasti professori Kevin MacDonaldin tutkimus The Culture of Critique. MacDonaldin teesi on, ettei ole mitään "juutalaisten salaliittoa", vaan että heidän valtansa esimerkiksi mediassa ja Internetissä on näkyvää ja hyvin dokumentoitua. 

Salaliittoteoriosta puhuessaan Kivioja liittää ne toistuvasti "äärioikeistoon", mikä kertoo enemmän haastatellun omista poliittisista mieltymyksistä kuin todellisuudesta. Siksi vasemmiston suosimat paranoidit teoriat "patriarkaatista" ja "valkoisesta ylivallasta" loistivat poissaolollaan. Kiviojan tutkimuksen lausumattomana lähtökohtana näyttää olevan vallitsevaan liberaaliin järjestykseen kohdistetun kritiikin puolueellinen puolustaminen. Esimerkisi Turun Sanomissa 17. maaliskuuta julkaistussa isossa tiedeartikkelissa (sic) Hyökkäys Ukrainaan ja juutalaisvainot ovat "kauheinta, mitä salaliittoteorioista voi seurata" Kivioja kutsuu The Great Reset -agendaa yksiselitteisesti salaliittoteoriaksi. TS:n jutussa hän ei kuitenkaan kerro, että kyse ei ole "äärioikeiston salaliittoteoriasta", vaan Maailman talousfoorumin (WEF) perustajan Klaus Schwabin visioimasta agendasta, josta hän on kirjoittanut myös kirjan COVID-19: The Great Reset. Jos otamme Kiviojan väitteen kirjaimellisesti, hän tulee väittäneeksi, että globaalin eliitin arvostama Klaus Schwab on salaliittoteoreetikko!

Turun Sanomien jutun kuvituksessa ei olla vältytty pakkomielteestä
syntipukkinatseihin ja hyvesignaloivaan päivän politiikkaan.

Globaalin liberaalin maailmanjärjestyksen kriitiikittömät jees-miehet ovat ennustettavuudessaan haukotuttavia tuulenhaistelijoita. Nyt kun lännen media on yksipuolisella sotapropagandallaan juntannut Venäjän maan rakoon, kaikki maailman pahuus voidaan sälyttää sille. Voittajavankkureihin hypännyt Kivioja selittää Arto Nyberg -ohjelman lopussa Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan perustuvan salaliitteorioihin. Invaasio Ukrainaan on kiistatta tuomittavaa, mutta on jokseenkin harhaista selittää sota uskomuksilla salaliittoteorioihin ikään kuin Venäjällä ei olisi aitoja intressejä ja huolia omasta geopoliittisesta asemastaan. 

On varmasti totta, että on olemassa salaliittoteorioita, jotka pyrkivät rationalisoimaan ilmiöitä joille ei ehkä löydykään mitään "rationaalista" selitystä. Tämä ei silti poista sitä tosiasiaa, etteikö maailmassa olisi korkean tason salaliittoja. Itse asiassa salaliittoja on kaikkialla, sillä jo se, että kaksi ystävää eivät kerro kolmannelle osapuolelle tätä koskevaa suunnitelmaa on jokapäiväinen salaliitto. Suuremmassa, maailmanhistoriallisessa mittakaavassa, salaliitot ovat varsinkin sotien kohdalla yleisiä. 

Monet salaliittoteoriota ihmettelevät tutkijat jättävät huomioimatta niiden suosion syyt. Silloinkin kuin syitä etsitään, pyritään löytämään joku psykologinen tyyppi tai sosioekonominen tausta mikä selittäisi ilmiön. Sen sijaan harvemmin etsitään syitä modernista läntisestä yhteiskunnasta, joka sirpaloiduttuaan (mm. "diversiteetti", monikulttuuri) on menettämässä ihmisten keskinäisen luottamuksen. Varsinkin luottamus politiikkoihin, mediaan, talouselämän päättäjiin ja kulttuuriväkeen on vähentynyt huomattavasti viime vuosikymmeninä. Eikä ilman syytä, sillä yhteiskunnan ylin kerros on alkanut irrota kokemusmaailmaltaan jyrkästi massasta, jonka kanssa se ei tunne enää suurtakaan yhteyttä. Tämä näkyy myös poliittisissa päätöksissä ja tiedotusvälineissä, koska ne eivät palvele enää juurikaan tavallisen kansan etua.

Salaliittoteorioiden taustalla olevasta yhteiskunnallisesta luottamuspulasta ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta kertoo filosofi Juha Räikkä teoksessaan Salaliittoteorioiden filosofia (Gaudemaus, 2021). Toisin kuin selvää tendenssitutkimusta tekevä Kivioja, Räikkä pyrkii valottamaan ilmiötä huomattavasti tasapainoisemmin ja vähemmän moralisoiden. 

POLITISOITUNEIDEN TUTKIJOIDEN HARJOITTAMAN PROJISOINNIN ANATOMIAA

"Poliisi!....täällä maalitetaan", tiuskaisi Teemu Tammikko 
os. Sinkkonen luettuaan Yle Watchin jutun.

Tutkijan arvovaltaa tarvitaan lähinnä fysiikan kaltaisissa luonnotieteissä selittämään maallikoille universumin ilmiöitä. Sen sijaan yhteiskunnassa totuudet ovat pitkälti hallitsevan järjestelemän määrittämiä ja ne muuttuvat aina kun järjestelmä vaihtuu. Näin kävi esimerkiksi sosialismin kohdalla. Vielä 1970-luvulla sosialistimaat uskoivat totuuksiensa järkähtämättömyyteen, mutta niihin luotettiin myös hämmästyttävän paljon länsimaissa, eikä ainoastaan sosialistien keskuudessa. Vasta kun reaalimaailma löi suoraan kasvoille, alkoivat muotiaatteita seuraavat massat kaikota sosialistien joukoista. Niin sanotut puhuvat päät eli mediassa näkyvät yhteiskuntatieteilijät eivät perinteisesti ole kumouksista juuri hätkähtäneet, vaan ovat muina miehinä kääntäneet takkia ja alkaneet saarnata vaikkapa uskoa länsimaisen liberaalidemokratian erehtymättömyydestä.

Vuoden 2008 talouskriisin jälkeen liberaalidemokratia on joutunut aiheuttamiensa ongelmien vuoksi puolustuskannalle. Järjestelmästä hyöytyvät ja sitä puolustavat tahot eivät tietenkään halua tunnustaa virheitään, vaan he projisoivat ne muualle. Järjestelmäkriisin tihentyessä demokratian irvikuvaksi muuuttunut liberaalidemokratia on tarvinnut lisää uskonsotureita, jotka puolustavat hallitsevaa nomenklatuuraa viimeiseen palkkapussiin asti. Nykyhegemonian intressien äänitorvena työskentelevä turkulainen Ylen toimittaja Merja Niilolan pitkä agendauutinen Tutkija: Some-raivo on uusi väkivallan muoto – Milloin ihmiset unohtivat, miten toisia kohtaan käyttäydytään? käyttää punaisessa yliopistossa marinoituneita asiantuntijoita, joiden vastaukset voisi napata suoraan NPC-pelirobotin meemeistä.

Ei ole sattumaa, että vasemmistolaisuudestaan tunnettu toimittaja Niilola käyttää juttunsa pääinformanttina Ulkopoliittisen Insituutin (UPI) vanhempi tutkija Teemu Tammikkoa. Vaikka nimi ei heti soittanut kelloja, kommenttien tyyli vaikutti jotenkin tutulta. Pieni salapoliisityön Yle Watchin arkistoon paljasti, että Tammikko onkin entiseltä sukunimeltään Sinkkonen. Nimenvaihdokseen on voinut vaikuttaa homoavioliiton kaltainen sivilisäädyn (sic) vaihtuminen, mutta todennäköisempi syy on Sinkkosen joutuminen naurunalaiseksi asiantuntijalausunnostaan, jonka Yle julkaisi jutussaan Totta vai ei: onko turvapaikanhakijoiden joukossa Isis-terroristeja? syyskuussa 2015.

Samaan aikaan hän kirjoitti Ulkopoliittisen Instituutin sivuille reteästi, että ISIS-järjestön väittäminen uhaksi on  vihaviesti, jota levittää vain paranodi äärioikeisto. Kun islamistijärjestön vähättely kävi mahdottomaksi, Tammikko os. Sinkkonen poisti vaihvihkaa tekstin UPI:n nettisivulta. Internet ei kuitenkaan unohda, joten lainaamme hävitetyksi uskotun tekstin erästä mehevää kohtaa vanhasta Yle Watchin kirjoituksesta:

Esimerkiksi satu Punahilkasta heijastaa hyvin tänä päivänä esiintyvää tarinaa pakolaisten joukossa Eurooppaan soluttautuvista terroristeista. Siinä päähenkilönä on pieni tyttölapsi (jopa kliseisen tyypillinen ”viaton uhri”), jonka kaikin mahdollisin tavoin paha ja iljettävä susi (ei siis ihminen, vaan jihadistinen terroristi) haluaa syödä (räjäyttää ilmaan, ampua, katkaista pään ja raiskata, järjestyksen ja tyylin saa vapaasti kuvitella itselleen sopivaksi). Sadussa susi naamioituu isoäidiksi (pakolaiseksi), jota Punahilkka tulee auttamaan (tässä mielessä Punahilkka heijastelee myös visiota sinisilmäisistä ”vihervasemmistolaisista suvakeista”) ja kysyttyään suurista silmistä ja hampaista (kännyköistä, Niken lenkkareista) joutuu lopulta suden syömäksi (visio Islamista, joka tuhoaa eurooppalaiset arvot ja kulttuurin massiivisen maahanmuuton ja terrorismin myötä).

Huvittavaa Tammikon os. Sinkkonen venkoilussa on se, että aluksi hän väitti ettei terroristeja ole tulossa Eurooppaan, mutta nimenvaihtamisen myötä hänestä tulikin käden käänteessä terrorismin torjunnan asiantuntija! 

Tammikolle terroristisesta väkivallasta ei vieläkään tule mieleen islamistit, vaan Niilolan kirjoituksen alussa hän tekee selväksi, että väkivallan mahdollisuus syntyy kabaalin äärioikeiston sanomisista:

Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Teemu Tammikko sanoo, että päivä päivältä kärjekkäämmäksi käyvä puhe on yksi väkivallan muoto.  

– Väkivalta on löytänyt uusia foorumeita sosiaalisen median kautta. Some tekee mahdolliseksi poliittiseen väkivaltaan kuuluvan viholliskuvan rakentamisen ja sen helpon levittämisen.

Tammikon näkemys on silkkaa harhauttamista, koska hallitsevaa luokkaa edustava valtamedia rakentaa itse viholliskuvaa niistä muista, demonisoiduista äärioikeistolaisista. Tämä jos mikä jakaa kansaa, joka lienee median lietsoman vastakkainasettelun tarkoituskin. Vastaavasti poliitikot ovat takoneet kiilaa kansalaisten väliin tuottamalla maahan elintasosiirtolaisia, joita enemmistö suomalaisista vastustaa.

Terrorismin tutkijoissa näyttää vilisevän kummallisen paljon järjestelmää nuoleskelevia konformisteja  ja opportunisteja, jotka ovat päässeet pitkälle omaksumalla maan virallisen liturgian. Tutkija Leena Malkin näkemykset ovat rinnastettavissa Tammikon arvioihin, jotka perustuvat poliittisen johdon kannattamaan ideologiaan ja silkkaan mutu-pohjaiseen päättelyyn:

Myös terrorismin tutkija Leena Malkki sanoi hiljattain Sunnuntaisuomalaisen haastattelussa, että Suomessa on kehittymässä väkivallan mahdollistava ilmapiiri. Haastattelu on julkaistu mm. Kouvolan Sanomissa ja tästä pääset maksulliseen juttuun. Malkki sanoo, että ihmisten jaottelu eriarvoisesti "meihin ja muihin" on puhetta, jonka takana on halu oikeuttaa poliittinen väkivalta.

Tuleeko tutkija Malkille mieleen, miksi kansallisvaltiot ja rajat ovat ylipäätään olemassa? Mitä muuta kansallisvaltio on kuin erottautuminen muista, liitto, jonka tarkoitus on edistää oman ainutlaatuisen yhteisön hyvinvointia. Rajojen ylläpitäminen on an sich väkivaltaa, mutta niin on myös rajojen luvaton ylittäminen! Paljon hehkutettu monikulttuurikin voi toimia vain tältä perustalta. Jos taas uskotaan sosialistisesti kaikkien olevan meitä, miljardit siipeilijät voisivat tulla vapaasti saalistamaan kansakuntien sukupolvien ajan rakentamaa hyvinvointia. Vapaiden rajojen päätepisteenä on kantokyvyn romahtaminen ja kehittyneiden maiden muuttuminen yhdeksi suureksi Afrikaksi.

Vihan ja väkivallan suhdetta Suomessa tukinut Teemu Tammikko os. Sinkkonen taas näkee kuin tyhjästä syntyneen vihan olevan ilkeämielisten tahojen eli nationalistien keino vaikuttaa ihmisten poliittiseen käyttäytymiseen:

– Se on poliittista väkivaltaa, vaikkei fyysistä väkivaltaa käytetäkään. Niin sanotuissa maalituskampanjoissa useampi ihminen hyökkää vihaisilla tai uhkaavilla kommenteilla. Halutaan viestiä samalla muille: jos kommentoitte samalla tavalla, myös te joudutte kohteeksi.

Toki vihapuhetta on ollut aina eri muodoissa, Tammikko jatkaa. Mutta nyt voidaan sosiaalisen median kautta rakentaa aiempaa helpommin laajalle leviäviä viholliskuvia. Viholliskuvat ovat tärkeitä poliittisessa väkivallassa, tutkija muistuttaa.

Edelleen: Tammikko kaataa vain itselleen. Kyse ei ole mistään whataboutismista kun vertaa millä volyymilla valtiovalta vaikkapa Ylen avulla voi luoda geopoliittisia ja sisäpoliittisia viholliskuvia oman agendansa ajamiseen ja katsoa samalla, mikä mahdollisuus tavallisella kansalaisella on vaikuttaa Internetissä. Tarpeen tullen juuri korruptoituneella valtiovallalla on suurimmat resurssit käyttää väkivaltaa toisinajattelijoita vastaan (mm. sananvapauden ja kokoontumisvapauden kieltäminen), verrattuna netin kriitikoihin, jotka sattuvat arvostelemaan virallisen väkivaltakoneiston lakeijoita.

Pitkään Yle-vuodatukseen oli valittu vielä kolmaskin "asiantuntija", luultavaksi antamaan lisäuskottavuutta selvästi idelogisesti värittyneelle tendenssijournalismille. Viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari vinkuu maalittamisesta, lausumattomana toiveena saada totaalinen nettikielto tietyille ihmisille:

Viestivyöryn maalitauluksi voi nykyään joutua kuka tahansa. Kohteena voi olla kokonaisia ammattiryhmiä. Suut halutaan suppuun esimerkiksi poliisilta, syyttäjiltä, tutkijoilta, toimittajilta, vanginvartijoilta tai vaikkapa Kelan virkailijoilta.

Some-tuhot ovat toisinaan myös silkkoja vahinkoja. Viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari sanoo, että syy maaliksi joutumiseen voi olla sekin, että ihminen on vain väärässä paikassa väärään aikaan.

Vallankäyttö näyttää muutoinkin kiinnostavan haasteltuja. Tutkija Teemu Tammikko pitää somea vaarallisena, koska karvalakkikansa voi vielä toistaiseksi laukoa mielipiteitään muitten luettavaksi kuten toimittajat suurilevikkisissä lehdissään:

Tutkija Teemu Tammikkoa on kiinnostanut sosiaalinen media nimenomaan harkitun vallankäytön aseena. Toiminta, jossa ohjatulla hyökkäyksellä nakerretaan yhteiskunnan peruspilareita, instituutioita ja valtioita.

– Hyökkäykset kohdistuvat varsinkin mediaan. Nähdään, että media on vallankäytön väline. Väitetään myös, että oikeus, syyttäjälaitos ja poliisi ovat politisoituneet.

Näin sanoo systeemin mies, joka pitää itsestään selvänä lähtöoletuksena median hyväntahtoisuutta, rehellisyyttä, tasapuolisuutta ja objektiivisuutta. Vain valtamedialla pitäisi olla oikeus ohjata tiedotuskampanjoillaan väärin ajattelevaa kansaa. Siksi mediaa, syyttäjälaitosta ja poliisia arvosteleva kansalainen ei voi olla muuta kuin pahantahtoinen rasisti, Venjäjän trolli tai muutoin vainoharhainen, joka ei ymmärrä omaa etuaan.

Tutkija Teemu Tammikko kertoo kärjistyneen populismin keinovalikoimasta. Siihen kuuluu huolen nostattaminen siitä, että yhteiskunta on mätä, myös politiikka on mätää ja valta on ainoastaan eliitillä.

Eikö näin sitten ole? Vai onko valta sittenkin Saarijärven Paavolla ja Pihtiputaan mummolla? On jotenkin surullista, että järjestelmään hirttäytynyt mies ei kykene muuhun kuin näin alkeellisesti väsättyihin olkiukkoihin.

Aggressiivisen verkkovaikuttamisen yleistyminen viittaa tutkija Teemu Tammikon mukaan myös järjestäytyneeseen vihaviestien tehtailuun. Hän arvioi monien valtioiden olevan tässä tehtailussa mukana. Propagandaa pusketaan ainakin Venäjältä. 

– Euroopassa on tahoja, jotka koettavat nakertaa Euroopan järjestelmää itsessään. Venäjän tiedustelupalvelu on ylläpitänyt erilaisia keinoja, joilla pyritään vaikuttamaan sosiaalisessa mediassa. On esimerkiksi valetilejä, joilla pyritään luomaan mielikuvaa, että jotakin asiaa tukee laaja joukko.

Tulihan se Venäjä sieltä pienen alkulämmittelyn jälkeen! Tammikon asiantuntijuus tässä asiassa on samaa luokkaa kuin Venäjää kaikesta maailman pahuudesta syyttävällä "Yle-asiantuntija" Janne "Rysky" Riiheläisellä. Nato-innokkuudesta tunnetun Ulkopoliittisen Instituutin äänitorvi ei kai voisi muuta väittääkään. Jos uskoisimme UPI:in, hybridivaikuttamisen monopoli olisi vain Venäjällä. Sitä vastoin liberaalidemokraattista hyvyyttä puolustava Yhdysvallat on tunnettu nimenomaan siitä, ettei se hyväntahtoisuudessaan halua vaikuttaa mitenkään muiden maiden asioihin. Siis mikäli uskomme Ylen lailla UPI:in asiantuntijaan.

UPI:n vanhemman tutkijan puheista jää päällimmäisenä mieleen vankkumaton usko nykyisen valtiovallan demokraattisuudesta, avoimuudesta ja nöyrästä halusta palvella kansalaisten tahtoa. Tämän kritisointi ja puhe hallitsevasta eliitiistä on pelkkää äärilikkeiden (lue: äärioikeiston) ilkeää pyrkimystä häiritä hyvin toimivaa yhteiskuntaa:

Samaa metodia käyttävät monet ääriliikkeet. Päämäärä on luoda epävarmuutta yhteiskuntaan ja epäluottamusta “hallitsevaa eliittiä” kohtaan.

Väliotsikon "Sananvapaus ei anna oikeutta sylkeä toisen päälle" alla päästään vihdoin perusteluihin, joilla sananvapaus ja epämiellyttävä totuus voidaan kieltää lakiteknisesti. Vipuvartena käytetään koodisanoja maalittaminen ja rasismi: 

Hyökkääjät vetoavat sananvapauteen ja oikeuteen esittää poliittista kritiikkiä. Mutta keinovalikoimaan kuuluvat myös valheet, huhujen levittäminen ja vääristely. 

Edellinen väite on väärä yleistys, jossa puheena on muutaman satunnaisen nettitrollin häirintä. Nämä toimivat kuitenkin oivallisina tekosyinä tulenaran poliittisen kritiikin kieltämiselle. 

Tammikon ironisesti mainitsema poliittinen elitti on juuri se taho, joka käyttää suojakilpenään Euroopan ihmisoikeusistuinta ikään kuin sen sana olisi jumalallinen auktoriteetti. Tosiasiassa Euroopan ihmisoikeusistuin on pelkkä liberalismin tasa-arvototalitarismin käsikassara:

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, ettei esimerkiksi rasistisilla ilmauksilla ei ole sananvapauden suojaa. Professori Päivi Korpisaari sanoo, että sanavapauteen vetoamalla ei voi talloa toisen ihmisen perusoikeuksia.

Suomessa amerikkalaistyyppistä  juristivaltiota ajava Lakimiesliitto on innokkaimmin ajamassa sosialistimaista tuttua lainsäädäntöä, jossa virkamiesten väärinkäytöksiä ja yhteiskunnan ylemmän kerroksen (nomenkaltuuran) tabuina pitämien järjettömyyksien kritiikki halutaan kriminalisoida. Itä-Euroopassa ja Suomessa 1970-luvulla puhuttiin neuvostovastaisuudesta, nyt orwellialaisen uuskielen sanastoon on juurrutettu termi "maalittaminen", jonka ovat lanseeranneet julkiseen käyttöön vasemmistojournalistien riveistä nousseet faktantarkastajat. Siksi ei ole yllättävää, että juuri toimittajakunta otti termin nopeasti arkikäyttöön:

Muun muassa Lakimiesliitto on kiirehtinyt tuomareihin, syyttäjiin ja poliiseihin kohdistuvan maalittamisen kriminalisointia. Nyt laki ei sano maalittamisesta yhtään mitään.  

– Kun joku nostaa ihmisen tikunnokkaan tarkoituksenaan, että muut ihmiset alkavat lähettää tälle viestejä, eivät lähetetyt viestit yksittäisinä ole useinkaan rangaistavia. Häirikköviestiryöppyjen alkuunpanijaa ei saada syytteeseen ja tuomittavaksi.

Toimittaja Anniina Walliuksen tapaan Merja Niilola ottaa esimerkiksi maalittamisesta punavihreän ylikomisario Jari Taposen tapauksen. Se käy ainakin Niilolalle todisteena systemaattisesta ja hirvittävästä maalittamisesta:

Helsingin poliisin ylikomisario Jari Taponen on tehnyt rikosilmoituksen kansanedustaja Ano Turtiaisen (ps.) tviitistä, jossa Turtiainen luonnehtii ylikomisarion kuuluvan "munattomaan nillittäjäryhmään". Kansanedustaja puolusti tviittiään sillä, että sananvapaus tarkoittaa "...vapautta sanoa mitä tahansa".

Niilola ei tietenkään paljasta tapauksen taustasyitä ja sen yleistä absurditeettia, jota tapaa lähinnä huumorintajuttomissa totalitaristisissa valtioissa. Emeritus professori Timo Vihavaiselta Taposen tekemän rikosilmoituksen pikkusieluinen politikointi ei sen sijaan jäänyt huomaamatta:

Mutta tässähän puhutaan jo enemmän asioista kuin sanoista. Sanat ovat kuitenkin nyt politiikassa se suuri juttu, josta riittää puhetta valtakunnan ylintä tasoa myöten. Yleiseksi vaikutelmaksi jää, että niistä ollaan e-r-i-t-t-ä-i-n huolestuneita – tai ollaan olevinaan. 

Aarno ”Loka” Laitinen puhui aikoinaan nipistelytieteestä viitatessaan niihin, lähinnä postmoderneihin tutkimusaloihin, joiden mielenkiinto kohdistui lähinnä erilaisiin loukkaantumisiin ja ainakin väitettyihin mielensä pahoittamisiin. Todettakoon, etteivät tutkimuksen keskiössä olleet höperöityvät eläkevaarit.

(...) Uusimmasta Suomen Kuvalehdestä huomaan, että siellä kolumnisti kirjoittaa otsikolla Solvaaminen on painostusta. Tämän yllättävän johtopäätöksen näyttävää oikeuttavan muutama letkautus, eritoten erään kansanedustajan eräästä aikuisesta poliisikomisariosta twitterissä käyttämä nimitys munaton nillittäjä.   

(...) Tuossa Suomen Kuvalehden jutussa huomiota herättää, että kirjoittajalla näyttää olevan suuri halu kieltää mehevien, kansanomaisten ilmausten käyttö ja peräti leimata se painostukseksi ja vaaraksi demokratialle. 

Tämä on jo sen tason käsitekikkailua, ettei se jää missään tupaillassakaan huomaamatta. Kyllä politiikasta kirjoittavilta täytyy edellyttää yleisönsä kunnioittamista. 

Mitä muuten tarkoittaa, jos jotakuta sanotaan munattomaksi nillittäjäksi? Itse törmäsin tuohon munaton-sanaan ensimmäisen kerran lukiessani D.H. Lawrencen romaania Lady Chjatterleyn rakastajaa vuoden 1961 käännöksenä. Siinä tosin puhuttiin munista monikossa. Englannissahan tuo ilmaus to have balls on normaalikieltä. 

Itse asiassa vasta 2000-luvulla näyttäisi tulleen tavalliseksi sanoa, että jollakin on munaa. Aivan erityisesti tyttöyhtyeillä sitä kuuluu nykyään olevan…

Artikkeli some-raivosta on sikäli hauska, että se paljastaa toimittajan ja haastateltujen oman raivon niitä kohtaan, joista he eivät satu pitämään polittisesti:

Somen myrkylliset ääripuheet pyörivät pääasiassa maahanmuuton, rasismiin liittyvien teemojen ja terrorismin ympärillä.

Toimittaja Niilolan havainto on puhdas subjektiivisesti syntynyt optinen harha. Hän on omasta asemastaan nähden kykenemätön tunnistamaan äärivasemmiston väkivaltaista vihanlietontaa kansallismielisiä vastaan. Yhtä lailla Niilolan kaltaisen keskiverto vasemmistolaistoimittajan on vaikea nähdä sateenkaarilasiensa takaa punavihreän lukeneiston ylimielisen halveksuvaa puhetta "junttisuomalaisista".

Ylen artikkellissa termiä ääriryhmä käytetään synonyymina "äärioikeistolle", joka käy selväksi Niilolan ottamista esimerkeistä. Äärivasemmiston ja muslimien vihamielinen puheenparsi eri lailla ajattelevista on punavihressä kuplassa eläville vallankäyttäjille täysin oikeutettua viestintää, jonka vuoksi heidän on mahdotonta nähdä siinä mitään kyseenalaistettavaa. Kun sitten tuulipukukansaan kuuluvat veronmaksajat vinoilevat vastavuoroisesti "paremmille ihmisille", ottavat nirppanokkaiset cityvihreät kritiikin vastaan kuin milleniaali-sukupolven lumihiutaleet. Toisaalta on ymmärrettävää, että cafe lattea litkivien besserwisserien keskuudessa paksun iho kasvattaminen on vaikeaa, varsinkin kun urbaaneja turvatiloja on tarjolla runsaasti.

Jutun kirjoittaneelle toimittajalle tuottaa selvästi ahdistusta tiettyjen sanojen käyttö omasta viiteryhmästään. Itsensä hyviksi ihmisiksi korottaneet vihervasemmistolaiset voisivat joskus yrittää rekisteröidä omaa puhettaan ja sitä, kuinka usein he päästävät suustaan sanan natsi tarkoittaen sillä lähes jokaista, joka on eri mieltä heidän kanssaan. 

Sosiaalisen median kova retoriikka ja sanasto on soluttautunut ääriryhmien some-kielestä osin jopa vallan kammareihin ja joskus myös median käyttöön. Alunperin esimerkiksi "suvakki" ja termi "vihervasemmisto’"olivat äärioikeiston käyttämiä haukkumasanoja. Nyt esimerkiksi vihervasemmisto-termi kelpaa mediallekin. Jotkut kansanedustajat ovat kutsuneet maahanmuuttajia "matuiksi" eli äärioikeistoa lainaten maahantunkeutujiksi.

Uutisartikkelin loppupuolella uudella Tammikko-sukunimellä esiintyvä tutkija näkee tavallisten ihmisten pelot vainoharhaisina äärioikeiston houreina. Tutkijalle varsinkin kansallismielisten puheet ovat jo sinällään tekoja, koska ne hänen mielestään mahdollistavat lähes väistämättä väkivallan. Sama logiikka ei kuitenkaan näyttäisi tutkijan mielestä pätevän äärivasemmiston ja muslimien retoriikkaan, koska niistä hän ei mainitse mitään. Yhteiskunnallinen uhka tulee vain ja ainoastaan liberaalien syntipukiksi valitsemasta "äärioikeistosta":

Teemu Tammikko sanoo, että aina on olemassa myös riski siitä, että uhkaavista sanoista joku siirtyy tekoihin.

– Ei tarvitse kovin kauas historiaan sukeltaa, kun näkee jostakin ryhmästä rakennettavan uhkakuvia. Silloin on olemassa vaara, että jotkut uskovat, etteivät pelkät sanat riitä, vaan reagoivat myös fyysisin teoin.

Ylessä on jo pitkään ollut mahdotonta tehdä juttua "vihapuheesta" ja "maalittamisesta" ilman että se liittyisi jollain lailla presidentti Donald Trumpiin. Kuinka ennalta-arvattavan ennakkoluuloisia Tammikon löysät, perustelemattomat heitot väkivallan ja Trumpin kannattamisen välillä ovatkaan:

Tammikon mukaan esimerkiksi silloin kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin on katsottu puheissaan lietsoneen vihaa, ovat väkivallanteot lisääntyneet. Suomessa vallanpitäjien poliittisen kielenkäytön koventumisen, retoriikan ja sanaston muutoksen voi havainnollistaa kahden eturivin poliitikon twitter-riitaan.

On totta, että Yhdysvalloissa on viime vuosina esiintynyt tavallista enemmän poliittista väkivaltaa, mutta toisin kuin Tammikko uskottelee, väkivallan tekijät tulevat enimmäkseen vesikauhuisen äärivasemmiston riveistä. Tosiasia, josta kertoo mm. arvovaltaisen Chronicles Magazinen kirjoitus Who is really responsible for political violence?

Koska juttu some-raivosta rajoittuu tarkoituksellisesti vain "äärioikeistoon" ja perussuomalaisiin, myös kirjoituksen lopussa käsitelty poliitikkojen keskinäinen nokittelu  Twitterissä henkilöidään persujen puheenjohtaja Jussi Halla-ahoon. Aivan samanlaista, tosin paljon tosikkomaisempaa öyhötystä, löytyy vasemmistoliiton raivofemininisti Veronika Honkasalon ulostuloista, mutta sen esille ottaminen ei palvelisi artikkelin agedaa:

Onko keskustelukulttuuri lopullisesti muuttunut? Viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari lausuu muutaman lohdun sanan. Some-raivoonkin voi vastata nykykeinoin. 

– Kyllä nykylaki antaa paljon työkaluja. Ongelmana kuitenkin on se, että aivan liian usein poliisi keskeyttää tutkinnan kalliina tai siksi, että katsoo rikoksen vähäiseksi. 

Myös Teemu Tammikko uskoo, että verkkoviha on yhä suitsittavissa. 

– Tietysti on syytä huoleen. Mutta uhka ei ole vielä voittamaton. Kyllä somea valvotaan ja jatkossa valvotaan yhä tehokkaammin.

Vasemmistolaiset ja "liberaalit" ovat enimmäkseen laskelmoivia pelkureita, jotka eivät uskalla väitellä avoimesti poliittisten haastajiensa kanssa. Kun joku kyseenlaistaa heidän hullunkuriset teesinsä, he eivät terävöitä vasta-argumenttejaan (vaikeaa se tosin olisikin) vaan huutavat avuksi virkavaltaa ja lainsäätäjiä, jotka vastaisivat heidän puolestaan. Heille erimielisten näkemykset ovat vain hygieninen ongelma, joka pitää ratkaista voimalla. Siksi he tarjoavat "ratkaisuksi" sensuuria eli totuuden julkitulon estämistä, koska totuus saattaisi estää heitä toteuttamasta kansantahdon vastaisia itsekkäitä projektejaan. 

Kansanvallan kannalta järjestelmän syöttiläiden ajamat retoriset keinot kaventaa sananvapatta ovat aina kestämättömiä, koska sananvapauden perimmäinen tarkoitus on suojella kansalaisia hallinnolta, ei estää kansalaisia moittimasta kelvotonta hallintoa.

YLEN SALALIITTOTEOREETIKKO JA NATO-TROLLI RYSKY RIIHELÄISEN TOTUUDEN JÄLKEINEN LIBERAALIDEMOKRATIA

"Salaliittoja ei ole paitsi venäläisillä ja äärioikeistolaisilla"
Kuvassa Ylen viralliset salaliittoteoreetikot Jessikka
Aro ja Janne "Rysky" Riiheläinen.

Ylen leipiin värvätty bloggaaja Janne "Rysky" Riiheläinen täyttää mediajätin propagandistisen tarpeen, jossa valtamedian auktoriteettiin uskoville kansalaisille halutaan markkinoida EU-mielistä, transatlanttista Nato-politiikkaa. Heppoista mielipidepolitiikkaa viljelevää Riiheläistä mainostetaan Ylessä rehvakkaasti "turvallisuuspoliitikan keskustelijana", mutta tosiasiassa hän on EU/Nato-akselin myyntimies sekundatuoteellaan. 

Riiheläisen retorinen tyyli on helppo tunnistaa: jokainen kirjoitus sisältää aina jonkun mustavalkoisen moralistisen opetuksen. Pahuuden voimia hänelle edustaa tietenkin perinteisiin arvoihin sitoutunut Venäjä kuin myös kansakunnan etua ja itsemäärämisoikeutta peräävät kansalaiset, joita hän kutsuu "äärioikeistolaisiksi" tai ainakin "populisteiksi". Autuaallinen hyvyys taas vallitse läntisessä liberaalidemokratiassa ja sen nomenklatuurassa kuten hegemonisissa puolueissa, valtamediassa, globaaleissa suuryrityksissä, EU:n kabineteissa ja vasemmistoliberaalissa kulttuurielämässä. 

Välillä Riiheläinen vaikuttaa vuodatuksissaan suorastaan liikuttuneelta kun hän suitsuttaa demokraattisen "arvopolitiikan" absoluuttista totuutta ja oikeamielisyyttä. Silti hänelle ei tuota ongelmia kannattaa liberaalidemokraattisen arvopolitiikan silkkihansikkaan sisään työnnettyä Naton rautanyrkkiä, jolla taotaan uppiniskaisia maita niin kauan, kunnes nekin ymmärtävät, kuinka hieno asia on amerikkalaisten viemä pakkodemokratia globlalistisessa maailmanjärjestyksessä.

Tällä kertaa Riiheläinen kynäilee salaliitoista mielipidekirjoituksessaan Salaliittoteorioissa väkivalta on aina läsnä. Laajan perspektiivin ottava kriittinen lukija voisi olettaa, että tällaisessa jutussa voitaisiin käsitellä ohimennen vaikka Facebookin tuoretta päätöstä kieltää valkoisen nationalismin kannattaminen sen alustalla. Vaikka yhden tietyn rodun intressin ajamisesta tehty kieltopäätös julistettiin Fb:n tiedonannossa avoimesti, siihen johtaneista todellisista syistä somemonopoli ei ole kertonut suurelle yleisölle mitään. Loppujen lopuksi on yhdentekevää pidetäänkö arvopohjaltaan vasemmistoliberaalin Facebookin salaisesti tehtyä kabinettipäätöstä salaliittona vai globaalitoimijoiden "yleisesti hyväksyttynä maan tapana". Varmaa on vain se, että päätöksellä on poliittinen tarkoitus eikä se ole sama, minkä yhtiö tiedotteessaan virallisesti ilmoitti. Koska Riiheläinen ei puhu salaliittokirjoituksessaan mitään Facebookin agendasta ja sen varmennetuista kytköksistä globaliin poliittis-taloudelliseen eliittiin, jää tehtävä huomiseksi Yle Watchille.

Näennäiseen objektiivisuuteen pyrkivä Riiheläinen aloittaa kirjoituksensa pohtimalla salaliittojen psykologiaa yleisellä tasolla. Tämä on kuitenkin vain mato, jolla lukija houkutellaan koukkuun, propagandistiseen pääsanomaan. Jo jutun toisessa kappaleessa "Rysky" paljastaa ketkä ovat ne ainoat todelliset tahot pahantahtoisten salaliittoteorioiden takana: ääriokeisto, äärioikeisto ja vielä kerran äärioikeisto!:

Kuohuva maailma ja digitalisaation mahdollistama tiedonvälitys ovat nostaneet salaliittoteoriat uuteen kukoistukseen. Näiden poliittisten selitysmallien ytimessä on ajatus, että tavallisia ihmisiä huijataan kaikin mahdollisin tavoin ja joku hyötyy siitä. Erityisen taitavasti nämä houkuttelevat tarinat on ottanut käyttöönsä kansallismielinen äärioikeisto.

Viimeisen lauseen luettuaan lukija osaa jo arvata kolumnin lopun, joka on synkkää jeremiaadia äärioikeiston pahuudesta hyviä ihmisiä, erityisesti vasemmistoliberaaleja, vastaan. Ryskyn maailmassa jälkimmäisenä mainitut tahot eivät syyllisty koskaan mihinkään vehkeilyyn puhumattakaan salaliitoista. 

Itse asissa Riiheläinen noudattaa valitusvirressään hyvin pikkutarkasti narraatiota, jossa amerikkalaiset ja eurooppalaiset liberaalivaikuttajat selittävät ideologiansa epäonnistumisia salaliittoteorioilla. Tämä ei ole sinänsä yllättävää, sillä onhan Rysky koko Yle-uransa ajan paasannut foliohattu päässä siitä, kuinka valtaeliitin haastanut "kaikkialle levittäytynyt eurooppalainen äärioikeistoa" on puhtaasti Venäjän luomus, jossa on käytetty apuna hybridivaikuttamista. Tällaiset lausunnot ovat jokseenkin noloja mieheltä, joka on itse Naton asiaa edistävä hybridivaikuttaja Ylessä ja verkkomaailmassa. 

Riiheläisen propagandistisen yksipuolinen ja täynnä olkiukkoja vilisevä mielipidekirjoitus tuo mieleen John Grayn artikkelin The rise of post-truth liberalism. Geopoliittisena bloggaaja tunnettu Markku Siira on tehnyt kirjoituksesta ansiokkaan suomenkielisen arvion, jota voi tässä kohtaa suositella lämpimästi. Artikkelissaan maineikas brittifilosofi kirjoittaa, kuinka Trumpin vaalivoitin jälkeen joukkopsykoosiin joutuneet vaikutusvaltaiset liberaalit ovat alkaneet uskoa salaliittoon, jossa jokin kavala taho, ehkäpä Venäjä yhdessä lännen verkostoituneen äärioikeiston kanssa, vaikutti vaalien (mkl. Brexit) lopputulokseen. 

Riiheläinen ei muiden (vasemmisto)liberaalien tapaan tietenkään kehtaa sanoa ääneen, että liberaalidemokratian ongelmien syynä olisi salaliitto, vaan päinvastoin hän projisoi koko salaliittodiskurssin äärioikeistoon. Kolumnissaan Riiheläinen todistelee, että uskomus politiikkaa ohjailevista kulissien takaisista voimista kuuluu vain "harhaisen äärioikeiston" ajatteluun.

Markku Siiran kirjoitus Grayn artikkelista todistaa kuitenkin vastaansanomattomasti, että Riiheläinen on paranoidi liberaali, jolle "pahantahtoiset äärioikeistolaiset salaliitot" ovat todellisuuden rakennuspalikoita. Siira kirjoittaa:

Joillekin tällainen uusi paranoidinen liberalismi sopii. Liberaali eliitti, joka on ollut enemmän tai vähemmän niskan päällä lännessä jo vuosikymmeniä, voi nyt heittäytyä voimattoman uhrin asemaan. Uuden salaliittoteorian mukaan liberaalissa yhteiskunnassa itsessään ei ole mitään vikaa, vaan sitä ovat vain horjuttaneet ulkopuoliset, vihamieliset voimat. Se, että jokin vieras valta yrittäisi vaikuttaa toisen maan politiikkaan, ei ole sinänsä epäuskottavaa. Mutta Grayn mielestä on jokseenkin älyvapaata kuvitella, että länsimaisen liberalismin heikentyminen olisi esimerkiksi Vladimir Putinin aikaansaannos. Perimmäiset syyt liberaalien yhteiskuntien epävakauteen ovat lähtöisin niistä itsestään.

Rysky osaa myös hurskastelun taidon. Ensin hän demonisoi pitkähkössä kirjoituksessaan koko "äärioikeiston" ja sen motiivit, jotka ovat tietenkin salaliittomaisen vehkeileviä. Lopuksi hän kuitenkin jäävää itsensä pois tällaisesta diskurssista ja selittää demokratian (jota kansanvaltaa kannattavat populistit eivät muka kunnioita) olevan perustaltaan argumentatiivista väittelyä:

Demokraattiseen kamppailuun kuuluu pitää omaa vaihtoehtoa parempana ja toisen tahon siis huonompana. Mutta salaliittoteoreetikoiden mielenmaisemassa omien hyvien ajatusten vastassa on toisella tavalla ajattelevien pahuus.

Vain salaliittoteoreetikot (lue: "äärioikeistolaiset") jaottelevat Ryskyn mukaan ihmiset moraalisiin kategorioihin. Sekä hänen aiemmat kirjoituksensa että tämä uusin todistavat vahvasti Riiheläisen mustavalkoisen moralismin olevan  politiikan kovaa ydintä. Kun oma ideologia joutuu virheidensä vuoksi poliittisesti haastetuksi Rysky näkee tämän johtuvan vain kabaalin äärioikeiston vehkeilystä. Näin salaliittoteoriat tuomitsevan salaliittoteoreetikon ympyrä on sulkeutunut. Lukijoille tämä on vain yksi vahvistus siirtymisestä totuuden jälkeiseen liberaalidemokraattiseen aikaan.