YLEN JULKAISUPOLITIIKASSA VIHOLLISKUVA MUODOSTUU KONSERVATIIVEISTA JA ISÄNMAALLISISTA

Konservatiivit vaalivat ainoastaan eilispäivän liberaalien
ideoita. 25 vuotta sitten Trumpia olisi pidetty tavallisena
 liberaalina.

Yle Radio 1, perjantai 23.8.2019 klo 10.00, Kalle Haatanen: USA:n äärioikeisto ja fasismi

Donald Trump on muuttanut radikaalisti USA:n politiikan kieltä ja toimintatapoja. Trumpin kausi on vaikuttanut paljon myös republikaanisen puolueeseen. Toimittaja Markus Tiittulan mukaan Trump on muuttanut puolueen herrakerhosta ääriliikkeeksi, jonka taktiikat muistuttavat fasistien toimintatapoja. Trump on saanut luotua republikaaniseen puolueeseen pelon ilmapiirin, jossa kukaan ei uskalla vastustaa häntä. Kaikki pelkäävät Trumpin uudelleen valintaa, jonka jälkeen vastustajat menettäisivät asemansa. Uskonnollisen oikeiston suhtautuminen Trumpiiin on muuttunut. Viime vaaleissa uskovien mielestä rivosuinen Trump oli pienempi paha kuin Hillary Clinton. Nyt uskonnollinen äärioikeisto ihailee Trumpia estoitta. Toimittaja Markus Tiittula on seurannut USA:n äärioikeiston nousua Trumpin presidenttikaudella. Hän on nyt Kalle Haatasen vieraana.

Linkki ohjelmaan.

Yle Radio 1:n asiaohjelmien sarjaan kuuluvassa Kalle Haatasen haastatteluissa taso vaihtelee jyrkästi riippuen vieraasta ja aiheesta. Silloin kuin teema tulee politiikan ulkopuolelta keskustelua kestää yleensä kuunnella ilman hampaiden kiristystä. Ikävä kyllä näitä keskusteluja on liian vähän ja siksi sijaa saavat vasemmiston peppukivusta nouseva reklamointi milloin mistäkin sosiaalisesta kysymyksestä. 

Vaikka Haatanen on tohtorismies, hänellä ei ole silti kykyä tai halua tarkastella aiheitaan edes muodollisen puolueettomasti kuten edesmenneellä toimittaja Perttu Häkkisellä. Turhan usein hän asettuu haastateltavan puolelle ilman todellista haastamista. Tämä on helppoa, sillä varsinkin poliittisista aiheissaan Haatanen valitsee vieraakseen poikkeuksetta samanlaisen vasemmistoliberaalin kuin hän on itse. Tosin hänen kunniakseen on todettava, että toisin kuin muut Ylen toimittajat, hän sanoo rehellisesti olevansa globalisteja kannattava vasemmistoliberaali. Näin hän tekee myös viimeisimmän lähetyksen loppupuolella.

Tämän kertainen jakso oli nolointa Haatasta pitkiin aikoihin, sen verran innokkaasti hän kuolasi toimittajakirjailija Markus Tiittulan punasokealle vuodatukselle. Yhdysvaltain vasemmistoliberaalilta Itärannikolta Iltalehdelle kirjoittava Tiittula on patologisessa Trump-kaunassaan jopa Suomen mittakaavassa tragikoominen hahmo. Hänet selättää vain Washingtonin ja New Yorkin demokraattipuolueita suosivien valtalehtien toimittajat, joilta hän poimii suurimman osan tulikivenkatkuisesta retoriikastaan. 

Yle Watch huomioi herran fiksaation "äärioikeistoon" ja Trumpiin jo tammikuussa 2017 ilmestyneessä jutussaan Trump-uutisoinneissa valtamedia on luopunut viimeisistäkin puolueettoman journalismin rippeistä. Normaalit ihmiset hyväksyvät tosiasiat ja jatkavat elämäänsä muuttuvissa olosuhteissa, mutta Tiittulan kaltaisille vasemmistolaisille vinkuleluille Trumpin valinta hiertää edelleen rektumia. Tiittulalle ei ole riittänyt Iltalehdelle vuosia jatkuneet mielipidekolumnit Amerikan äärioikeistosta, vaan hän on tehnyt hiljattain aiheesta kokonaisen poliittisen pamfletin, jota haastattelija kutsuu julkeasti tietokirjaksi.

Valtamedia on kuvaava sana, koska se käsittää sekä massatiedotusvälineet että uutisiksi valikoituvat aiheet. Esimerkiksi laatujournalismillaan pöyhistelevä Yle Radio 1 tunnetaan toimittajista, jotka eivät turhaan peittele sympatiaansa vasemmistolaisuutta kohtaan samalla kun ruoskivat kaikkea mikä voidaan tulkita konservatismiksi ja "äärioikeistolaisuudeksi". Siksi Haatasen ohjelmassa ei koskaan kuulla kriittistä puheenvuoroa vasemmiston hegemonisesta myrkynkylvöstä ja länsimaisten perusarvojen alasajamisesta Frankfurtin koulun kriittisen teorian hengessä. Ongelmallisena nähdään vain "äärioikeisto", vaikka sen ilmaantuminen on pelkkä reaktio ja oire sivilisaation sairaudesta, jota manifestoi näkyvimmin vasemmistoliberalismi.

Hallitsevassa (vasemmisto)liberaalissa ajattelutavassa ja politiikassa ei koskaan tunnusteta omia virheitä nykyiseen kriisiin, vaan syitä etsitään salaliittomaisesti muualta kuten "äärioikeistosta". Tämä on huvittavaa kun tietää, kuinka vasemmistoliberaalit ovat perinteisesti syyttäneet äärioikeistoa salaliittoteorioista. Näin tulee ymmäretyksi se, että Iltalehden toimittajan mielestä läntisessä maailmassa kaikki olisi hyvin ja "normaalia" kunhan nuo pahantahtoiset äärioikeistolaiset eivät vain olisi tulleet häirtsemaan hyvin edennyttä liberaalia projektia. 

Vanhan järjestyksen asiamieheksi ryhtynyt Tiittula ei leimaa kansallismielisiä populisteja pelkästään moraalisesti pahoiksi ihmisiksi, vaan haastattelun alussa hän nimittää heitä suoraan mielisairaksi viittaamalla Yalen yliopiston psykiatrian naisprofessori Bandy X. Leen kyseenalaiseen todistajalausuntoon Trumpista. Talousliberaalin Mises-insituutin asiantuntuja Yuri N. Maltsev ihmetteleekin kirjoituksessaan, kuinka Bandy Lee voi arvioida psykiatrisesti Trumpia, jota hän ei ole koskaan tavannut. Silti professori päätyy kutsumaan presidenttiä väkivaltaan taipuvaksi mielenhäiriöiseksi, vaikka tästä ei ole olemassa mitään näyttöä. 

Sinänsä tällaisessa psykopuheessa ei ole mitään uutta, sillä sekä vanha äärivasemmisto että liberaali uusvasemmisto ovat aina pyrkineet psykopatologisoimaan kansallismieliset konservatiivit. Tämä strategia tunnettiin jo Theodor Adornon toimittamasta politisoituneesta "tutkimuksesta" Autoritäärinen persoonallisuus (1950), jota pidetään epätieteellisestä poliittisesta propagandastaan huolimatta monien toimittajien ja vasemmistolaisten maailmanselityksenä "edistyksellisten" (lue: sosialistien) poliittisesta vihollisesta. 

Mustamaalaamisen toista ulottuvuutta edustaa tahraavat mielikuvakampanjat, joissa kansansa tulevaisuudesta huolestuneet tavalliset kansalaiset yhdistetään demonisoituihin natseihin ja fasisteihin. Tästä taktiikasta kertoo kommunisminvastaisen John Birch Societyn G. Edward Griffin vuonna 1969 filmatussa luennossaan. On ironista, että haastattelussa Markus Tiittula tölvii ohimennen juuri John Birch Societyä samalla kun hän leimaa hollywoodilaisen kuvaston mukaisesti Trumpin äänestäjiä sivistymättömiksi väkivaltaisiksi uusnatsien kavereiksi. Kalle Haatanen puolestaan vihjaa tyypillisen Trumpin kannattajien olevan sisäsiittoisia valkoisia tavalla joka tuli tunneksi elokuvasta Syvä joki (1972).

Tosiuskovan tapaan Tiittula ei anna mitään positiviista tunnustusta sen enempää Trumpille kuin hänen miljoonille äänestäjillekään. Kaikki huono ja väärä Yhdysvalloissa johtuu ainoastaan heistä. Hän mainitsee toki käynnissä olevan kulttuurisodan, mutta näkee syyllisenä vain "äärioikeiston", vaikka juuri vasemmiston 1968-sukupolvi käänsi kaiken päälaelleen ja on sittemmin ajanut koko sivilisaation syyllisyydentuntoiseen heikkouden tilaan. 

Puhe äärioikeiston väkivallasta ja hyökkäyksestä yhteiskuntaa vastaan on hassua, kun tietää, että koko mielettömyyden aloitti uusvasemmisto, jonka hengenheimolaiset yrittävät nyt mustasukkaisesti pitää kiinni hiipuvasta hegemoniastaan. Niin sanotut edistykselliset eivät ole tyytyneet edellisen sukupolven hajotustyöhön, vaan ovat viemässä tuhkatkin pesästä mielenvikaisilla puheillaan kymmenistä sukupuolista ja rajojen avaamisesta Väli-Amerikan ja Afrikan miljardimassoille. 

Kun tähän hulluuden riemumarssiin sitten vihdoin ja viimein reagoidaan, mädän järjestelmän apparatsikit alkavat räksyttää vesikauhuisten puudelien lailla fasismista ja rasismista. Näille tuholaisille olisi myrkkyä, jos Ylessä esittäisiin edes kerran raportti järjestelmän suojeluksessa olevasta väkivaltaisesta äärivasemmistosta tai kulttuurivasemmiston systemaattisesta arvopohjan rapauttamisesta "hyvien asioiden" nimissä.

Tuikitavallisen demonisoinnin ja mustamaalauksen lisäksi Tiittula vetelee hatusta suoranaisia valheita. Hän väittää, että Trump valehtelee koko ajan, mutta sanoo itse toisaalla, että Trump olisi kutsunut Charlottesvillen lailllisia alt-right mielenosoittajia "hyviksi tyypeiksi". Tosiasiassa Trump tuomitsi vaihtoehto-oikeiston mielenosoituksen, mutta medialle tämä ei kelvannut, koska samaan hengenvetoon presidentti moitti myös äärivasemmiston luvattomia provokaatiomielenosoittajia. Tällainen tasapuolisuus ei tietenkään "liberaalille" valtamedialle kelvannut, sillä se katsoo äärivasemmiston räyhäävien ammattimielenosoittajien olevan aina hyvällä asialla keinoista riippumatta.

Haastatellussa tehtiin näkyväksi se falski ja puolinaisuuksiin turvautuva retoriikka, jota valtamedian punavihertävät toimittajat harjoittavat kun puheeksi tulee kansallinen suvereniteetti ja valkoisen väestönosan oikeus etniseen itsesäilytykseen. 

Oma lukunsa ohjelmassa oli korruptoituneen liberaalin järjestelmän puolustaminen ja Amerikan republikaanipuolueen syyttäminen rappeutuneeksi ja tekopyhäksi jollainen "hyviksiä" mediassa edustava demokraattipuolue ei tietenkään ole. Kaikkien läntisten valtapuolueiden tapaan myös republikaanipuolue on rappiolla, mutta täysin eri syistä mitä ohjelman parivaljakko toi valikoidusti esiin.

Yllättäen haastattelussa otettiin harvinaislaatuisesti puheeksi Syvä valtio, mutta siitäkin puhuttiin korrektisti vain asian vierestä ja korostettiin armeijan roolia, jonka sätkynukkena Trumpin nähdään olevan. Tavallaan totta, mutta mainitsematta jää, että hän on ulkopolitiikassa pääasiassa sionistien kuten AIPAC-lobbyn vietävissä. Syvä valtio näytti olevan keskustelijoille sen verran kuuma peruna, ettei sen käsittelyä uskallettu jatkaa sen pitemälle. Ymmärrettävää, kun tutustuu asiaan verkkotietosanakirja Conservapediassa (vasemmistolainen Wikipedia on huomattavasti asenteellisempi ja siten vääristyneempi), jossa Syvä valtio (Deep State) määritellään seuraavasti:

Syvä valtio (jota kutsutaan joskus "pysyväksi valtioksi" tai varjohallitukseksi) on termi, jota käytetään kuvaamaan byrokraatteja ja muita vaikuttaja, joita ei ole valittu vaaleilla, mutta jotka tosiasiassa kontrolloivat hallitusta ja sen politiikkaa. Tässä varjohallituksessa julkishallinnon virastojen ja asevoimien byrokraatit sekä tietyt liittolaiset varsinaisten virastojen ulkopuolelta (kuten valtamedia, poliittiset puolueet, lobbaajat, konsulttiyhtiöt ja suuryritykset) ovat mukana määrittelemässä, hallitsemassa ja manipuloimassa hallituksen politiikkaa. Nämä henkilöt kannattavat yleensä liberaalia ja globalistista maailmankuvaa, jonka perimmäisenä tarkoituksena on luoda utooppinen Maailmanhallitus. Syvä valtio on yhtä kuin hallinnollinen valta.

Haatasen viimeisin ohjelma oli sen verran yksipuolisen propagandistinen, että jopa asialle myötämieliset kuulijat joutuvat puistelemaan päitään. Tasapainoisemmalla ja kriittisemmällä otteella tämäkin jakso olisi voinut ollut hyvä tuokiotunti vasemmistoliberalistisen globalismin puolesta. Nyt se kuulosti läpinäkyvältä ristiretkeltä Trumpia ja kaikkia kansallismielisiä vastaan, jonka vuoksi tuskin kukaan taipui vierailijan esittämille näkökulmille. Tosiuskovat saivat tietenkin maailmankuvalleen vahvistusta, mutta suurelle enemmistölle ohjelma näytti tukevan näkemystä, että Yle on toden totta vasemmistolaisten miehittämä ja naisittama valemedia.


                                                      *******************************


Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi näyttää olevan yllättävän monen nationalistin suojeluksessa, vaikka tämä tunnetaan häiritsevän vasemmistoliberaaleista mielipiteistään. Eräät kansallismielisiksi ilmoittautuneet antavat hyväksyntänsä Saarikiven pehmoisille puheille vain siksi, että professori kuulemma sallii tietyissä rajoissa suvakkien ja rajakkien puhua vapaasti facebook-sivullaan. Suosiota professori on kerännyt myös sillä, ettei hän ole suoralta kädeltä tuominnut kirjailija Timo Hännikäisen oikeutta julkaista tekstejään. Näillä huikeilla meriiteillä häntä on pidetty jonkinlaisena nationalistien kotisuvakkina.

Jotta suomut putoaisivat silmiltä, näille aisureille pitää suositella Saarikiven viimeisintä Ylessä (missäs muuallakaan) julkaistua kolumnia Isänmaa ja uskonto on varastettu, ottakaa varkaat kiinni! Siinä vähän kaikkien kaverina pidetty naapurin nallekarhu näyttää hyväuskoiselle kansallismieliselle, että tämän herran pehmeän ulkokuoren alla asustaa suomalaisten etnisyyttä väheksyvä piinkova internationalisti. Tietysti aina löytyy niitä julkista diskurssia myötäileviä opportunistisia hölmöjä, jotka kuvittelevat Saarikiven kannattaman liberaalinationalismin (Civic nationalism) käyvän isänmaallisuudesta kuin väärän rahan.

Jo heti kahdessa ensimmäisessä kappaleessa kirjoittaja tunnustaa ranskalaisten jälkistrukturalistien näkemyksen sanojen vallasta. Yleisesti hyväksytty käsitys on, että länsimaissa vääntö sanojen merkityksistä on näkynyt enimmäkseen vasemmistolaisten haluna muuttaa sanastoa ideologiansa mukaiseksi. Ilmiö tunnetaan poliittisena korrektiutena, mutta Saarikivi ei puutu siihen, vaan näkee poststrukturalistien tapaan ainoastaan traditionaaliset käsitteet "ongelmallisina". Siksi hän potkii jo valmiiksi maassa makaavaa isänmaata ja uskontoa: 

Yhteiskuntaelämä on taistelua sanoista ja niiden merkityksistä. Kaikkina aikoina on asioita, joita ei oikein voi sanoa, koska joku vatipää on kaapannut itselleen niihin liittyvät sanat.   

Näihin sanoihin kuuluvat esimerkiksi isänmaa ja uskonto.

Seuraavaksi kolumnistimme tuo esiin sen kuinka näillä sanoilla ei saisi olla sellaista sisältöä mitä niillä on alun perin ymmärretty. Saarikiveä selvästikin kirvelee se, että Suomen valtiorajat käsittävä isänmaa kuuluu ensisijaisesti suomalaisille ja että kristinuskossa suojellaan ihmisyhteisöjen keskeisiä insituutioita kuten miehen ja naisen välistä avioliittoa. Toisin kuin Saarikivi meille uskottelee, maastamme löytyy koko joukko puolueita ja ihmisiä, jotka aivan avoimesti eivät tunnusta sen enempää isänmaata kuin kristinuskoakaan. 

Jossain mahdollisessa maailmassa voisin esimerkiksi kuvata maailmankuvaani seuraavasti: olen isänmaallinen kristitty suomalainen. Mutta se ei oikein ole mahdollista oikeassa maailmassa, sillä sekä isänmaahan, Suomeen että kristinuskoon liittyvä sanasto on kaapattu pienen piirin käyttöön. Suomessa on puolue, joka julistaa nimessään olevansa varsinaisia suomalaisia, ja toinen, joka edustaa kristittyjä. Keitä muiden puolueiden kannattajat sitten lienevät?

Puhe jostain kaappauksesta on vasemmistoliberaalien härski projektio itsensä harjoittamasta käsitteiden kaappauksesta. He jos ketkä ovat liberaalissa urbaanikuplassaan omineet sanat isänmaa ja kristinusko sellaiseksi, että niiden alkuperäinen tarkoitus on vesittynyt kokonaan. Siksi Saarikiven halventava heitto kansallisten symbolien omimisesta tuntuu erityisen ontuvalta:

Leijonariipusta kantavat varttinatsit omivat katupartioilleen ja Suomi ensin -teltoilleen paitsi maamme vaakunan myös sen nimen ja sitä puolustaneiden sotaveteraanien asian. Heille on turha selittää, että isoisäni, joka haavoittui sodassa puolustaessaan jälkipolvien oikeutta öyhöttää, oli vieraista kulttuureista, kuvataiteista ja enkeleistä kiinnostunut pehmo.

Kansallismieliset aktivistit eivät ole omimassa kansallisia symboleita, vaan he käyttävät niitä siinä tarkoituksessa mihin ne on alunperin luotukin. Sitä paitsi olisi aika erikoista, jos kansallismieliset eivät käyttäisi kansallisia symboleita. Suomen valtion symbolit ja sotaveteraanien asia ovat aina olleet kaikkien suomalaisten omaisuuutta, mutta  isänmaattomat kosmopoliitit, marxilaiset, kauppakamarinulikat ja kulttuuriradikaalit ovat vihanneet niitä ja halunneet päästä niistä eroon. Jostain syystä nämä isänmaattomat haluavat vaalia kovaan ääneen kansallisia perusarvoja juuri nyt, vaikka he ovat jo ajat sitten luopuneet suomalaisuuden ideasta ja kristinuskosta. 

Koska itseään sivistyneistönä pitävä lukeva luokka ei aidosti välitä tuon taivaallista suomalaisuudesta ja kristinuskosta, miksi he ovat silti närkästyineitä siitä, että joku on niihin vielä sitoutunut perinteisellä tavalla? Heillehän asian pitäisi olla yhdentekevä. Sitä se ei heille kuitenkaan ole, koska isänmaa, suomalaisuus ja kristillisyys ovat edelleen hyödyllisiä termejä kunhan niiden sisältö vain muutetaan globalismia palvelevaksi. Kun antinationalisti ja rotumuukalainen käyttävät kansallisia symboleja, tämä voidaan nähdä todisteena isänmaan sisällöllisestä merkityksettömyydestä; kuka tahansa voi olla "isänmaallinen" ja "suomalainen" kunhan vain oleilee maan rajojen sisäpuolella.

Saarikivi ei malta olla sortumatta hipsteri-ironiaan hänen kiitellessä sotaveteraaneja syistä, jotka sopivat hänen omaan ideologiseen pirtaan:

Miten todella arvostankaan sotaveteraaneja. Kohtalo riisti heiltä nuoruuden, jota itse sain elää sydämeni kyllyydestä. Mudan ja veren keskellä vuosikaudet rämpiessään he lunastivat meille mahdollisuuden riidellä vihollisvaltion sijasta vessojen sukupuolineutraaleista kylteistä ja loukkaantua tykkitulen asemesta siitä, miten twitterissä on vilahtanut rodullistava ilmaus 

Sotaveteraanien uhrin ansiosta parhaat meistä ajattelevat nyt liberaalin länsieurooppalaisesti eivätkä konservatiivisen itäeurooppalaisesti. Eli siis esimerkiksi siten, että väkivallan ihannoinnin asemesta kyseenalaistavat sodan merkityksen kansakunnan identiteetin luojana. Kiitos siitä veteraanit 1939-1945!

Kolumnistimme mielestä on huvittavaa, että sotaveteraanien toive taistelun avulla turvata Suomen suvun säilyminen ei ole tietylle osalle nykypolvea merkityksellistä. Päinvastoin, hän iloitsee siitä, että sodat käytiin nykyälymystön tulkinnan mukaan  "demokratian" eikä isänmaan puolesta. Tässä yhteydessä demokratia tarkoittaa henkiseksi plebeijiksi taantuneen keskiluokkaisen lukeneiston mahdollisuutta pyöritellä oman navan ympärillä pyöriviä asioita, jotka vääjäämättä johtavat pehmentyneen kansakunnan surkastumiseen ja  itsesuojelukyvyn katoamiseen muukalaisaallon paineessa. Viidenkymmenen vuoden päästä kuka tahansa täysjärkinen suomalainen eläisi mieluummin itäeurooppalaisen konservatiivisessa Suomessa kuin liberalismista "yllättävän" loikan tehneessä ultrakonservatiivisessa islamilaistasavallassa.

Vasemmistoliberaali ei ole vallanhimoisessa idealismissaan koskaan tyytyväinen eikä Saarikivikään anna kristinuskolle armoa vaikka se on jo nyt polvillaan:

Mutta kun avaan television, puhuvat siellä uskonnostani yleensä ne, joilla on jotain homoseksiä koskevaa asiaa. Kun alle yhden prosentin herätysliikettä edustava Päivi Räsänen avaa suunsa, protestoivat miljoonien ihmisten kansankirkon jäsenet eroamalla kirkosta. Vaikka Päivi Räsäsellä ei edes ole kirkossa mitään erityistä asemaa

Olisipa Saarikivi edes rehellinen tässä naurettavassa olkiukossaan. Kun Ylen pakkoveron alainen katsoja avaa television puhuvat siellä kristillisyydestä yleensä kirkkoon kuulumattomat liberaalit, joilla on jotain homoseksiä koskevaa asiaa. Niissä keskusteluissa ihmisoikeusloukkaukseksi taidetaan tätänykyä katsoa jo se, etteivät homomiehet saa ainakaan vielä rynkytellä vapaasti alttarilla tai edes sakastin puolella. Perushomotusta ja sukupuolineutraalia transutusta tulee joka tuutista, mutta tämä ei ole kolumnistin mielestä tietenkään riittävää. Erityisen loukkaavaa stadilaisessa sateenkaarikuplassa elävälle on se, että johonkin niin vanhanaikaiseen kuin sananvapauteen vetoamisella päästetään Päivi Räsänen kerran vuodessa laukomaan jotain ikävää mikä lukee Raamatussa.

Minua loukkaa, että hän puhuu ikään kuin minunkin nimissäni, koska meillä on sama uskonto. Että hänelle ja eräille muille äänekkäille tuhansien vuosien hengellisessä traditiossa on kyse siitä, miten yhteiskunnan tulisi rajoittaa jonkun oikeutta rakastaa toista.

Yhtä lailla lukuista suomalaista korpeaa se, että punaisen yliopiston professori puhuu suurena auktoriteettina alamaisille, kuinka tuhansien vuosien kristinuskoa pitäisi tulkita vain liberaalin muotiaatteen mukaan. Sitä paitsi kukaan ei ole kieltämässä oikeutta rakastaa, ei edes niiltä yhden illan juttuja hakevilta sitoutumiskammoisilta hedonistihomoilta. Kyse on avioliittoinstituutiosta, jolla virallistetaan miehen ja naisen pyhä liitto, joka taas turvaa mahdollisen jälkipolven syntymisen ja elinmahdollisuuden. Tässä kohtaa homoliitosta puhuminen ei ole vain ilveilyä vaan häpeämätön loukkaus yhteisön perussolun eritysiasemaa kohtaan.

Tekisikin mieli huutaa näille isänmaallisen ja hurskaan kansalaisen larppaajille: älkääpä pilkatko isänmaatani ja uskontoani. Että minun Suomeni ja minun kristinuskoni on suvaitsevainen, kaikki ihmiset käsittävä, avoin.  

Mutta enpä huudakaan. Sillä kysymys on siitä, että ei ole olemassa jotain “minun” Suomeani vaan ainoastaan se Suomi, joka kuuluu kaikille. Eikä ole olemassa mitään minun privaattia kristinuskoanikaan vaan ainoastaan kaikkien kristittyjen yhteinen usko.

Vain ihmiskuntauskovainen liberaali voi kirjoittaa jotain näin järjetöntä, joka toteutuneena ei kestäisi päivääkään sortumatta kaaokseen ja hobbesilaiseen alkutilaan. Suomi ei todellakaan kuulu kaikille aivan kuten Tiibet, Japani ja Isreal eivät nekään kuulu kaikille. Luvaton maassaoleminen ja tai maahan pyrkiminen ei tee kenestäkään suomalaista, joten suomalaisten etuja ajavalla Suomen valtiolla on täysi oikeus rajata ulos muukalaiset.

Suomen säilymistä kannattavat eivät tietenkään puhu "minun" Suomesta vaan meidän, suomalaisten Suomesta. Kristinuskossakin puhutaan meistä kun sillä viitataan sen korkeimpaan auktoriteettiin, Raamatun sanaan. Saarikivi on toki oikeassa siinä, ettei kristinuskossa voi olla mikään privaattia tulkintaa, vaikka juuri kolumnistin kaltaiset liberaalit turvautuvat eniten itselle räätälöityyn uskoon.

Kirjoituksen lopussa Saarikivi yltyy yhteinen ihmiskunta -palvonnassaan suorastaan runolliseksi:

Siksi Suomi ei kuulu Perussuomalaisille tai Suomi ensin -liikkeelle vaan kaikille, jotka täällä asuvat. Siksi kristinusko ei kuulu kristillisdemokraateille, helluntaisaarnaaijille ja helvetillä pelottelijoille. Se kuuluu koko maailmalle, armo ja evankeliumi, kutsu rakastaa. Siksi kaikkien tulee huutaa: sanamme on varastettu!

Ottakaa varkaat kiinni! Palauttakaa yhteiset sanamme niille, joille ne kuuluvat, kaikille.

Jos uskomme ihmiskuntaan näemme, että ihmisen universaaliin olemukseen kuuluu luontainen taipumus tehdä ero meihin ja muihin. Erilaisuus on syntynyt eristyksissä ja kohtaamisissakin erityisyyttä on vaalittu reviirin puolustamisella. Ilman näitä ilmiöitä paljon ylistettyä divesiteettiä ei olisi olemassakaan ja koko ihmiskunta olisi yhtenäistä harmaata massaa. 

Todellisessa maailmassa rakkautta ja armoa riittää pääasiassa vain lähimmäisille, mutta yltäkylläisyyden harhassa elävä länsimainen pullukka voi kuvitella niiden olevan rajaton resurssi, jota voi jakaa kuin ilmaista leipää kaikille halukkaille. Tätä voi yrittää, mutta hyvin nopeasti huomataan maailmassa olevan rajat.

YLESSÄ YHDYTÄÄN VÄRILLISTEN PILKALLISEEN "HUUMORIIN", JOSSA VAADITAAN VALKOISTEN ITSETUHOA

Hot Brown Honey on yksinkertaisesti huonoa huumoria.
Edes valkoiset rasistit eivät saa siitä irti
sarkasmia, sen verran väsynyttä se on.

Kiistatta menestyneimmän ja eniten muissa kateutta herättäneeseen länsimaiseen sivilisaatioon sopii sanonta, jonka mukaan ensimmäinen sukupolvi luo omaisuuden, seuraava sen säilyttää ja kolmas polvi tuhlaa. Näitä tuhlaajia, kiittämättömän nykypolven papistoa, edustavat näkyvimmin toimittajat. 

He eivät halua ymmärtää seisovansa jättiläisen hartiolla, jonka suuruus perustuu menneiden sukupolvien poikkeukselliseen työhön, tuskaan ja nerouteen. Jostain syystä modernin ajan hyväkkäät elävät kuitenkin uskossa, jossa kulttuuripiirimme saavutukset olisi saatu loisimalla, ilmaiseksi ja tuurilla. Tällaisiakin "kulttuureja" toki löytyy, mutta ne ovat juuri niitä, jotka ovat hyötyneet kaikesta siitä hyvästä mitä yksin valkoinen mies on luonut. Valkoisten luoman modernin kulttuurin omiminen, kulttuurinen appropriaatio, on ollut niin valtavaa ja perustavanlaatuista, ettei se ole verrattavisa mihinkään aikaisempaan aikakauteen. 

Ylen lauantain radiouutisissa ja verkkosivujen mielipideuutisessa Australialainen Hot Brown Honey nauraa valkoista valtaa kumoon: "Pidä mekkalaa, pura siirtomaaherruus ja muista kosteuttaa!" hehkutetaan estoitta eksistentiaalista toiseutta edustavien muukalaisten kulttuurimarxilaista sodanjulistusta. Tietääkseni toimittajakouluissa pitäisi opettaa tasapuolista tiedonvälitystä ja kriittisyyttä, mutta tämän uutisen perusteella toimittaja Sanna Vilkmanin päähän on kaadettu vain tendenssijournalismin perusteet ja kulttuurimarxismin perusopinnot. Eräiden eurooppalaisten täytyy olla todella nyrjähtäneitä, sillä olisi mahdotonta kuvitella värillinen maa kuten Japani, jossa paikallinen toimittaja riemuitsisi oman yhteisönsä vallan vähenemisestä ja resurssien luovuttamisesta muille. 

Vilkmanin ihailevassa fanikirjoituksessa annetaan valkoisia miehiä vihaavan femimarxilaisryhmän suoltaa valhepropagandaansa vastalauseitta kuin puolueuskollisten komissaarien NKP:n puoluekokouksessa:

Kun yksi aloittaa lauseen, toinen tuplaa vähintään viimeisen sanan. Näillä naisilla on ruumishäpeää, kolonisaatiota ja rasismia koskevaa asiaa, ja he pitävät huolta siitä, että viesti kuullaan. 

– Australia on maahanmuuttajien maa ja alkuperäiskansalta varastettu maa, joka on kokenut useita muuttoaaltoja. Silti esimerkiksi televisiossa tai tärkeimmillä näyttämöillä ei ole näkynyt ketään, joka näyttäisi meiltä.

Vasemmistoliberaalien ja kosher-konservatiivien suosima puhe Amerikasta tai Australiasta joinain "maahanmuuttajien maina" on nykykontekstiin sidottuna silkkaa pahantahtoista paskapuhetta. Heille "maahanmuuttajat" eivät tarkoita siirtokunnat perustaneita eurooppalaisia uudisraivaajia, jotka loivat valkoisen brittiläisen Australian, vaan valmiiseen pöytään tulleita värillisiä hyötyjiä. Samaistamalla kolmannen maailman vapaamatkustajat kansakunnan luoneeseen populaatioon luodaan mielikuva, jossa nykyisen kaltainen muukalaisinvaasio olisi aina ollut vallitseva maan tila. 

Aikamme "liberaalilta" lukeneistolta unohtuu sattumoisen se fakta, että Australiassa uudisraivaajat loivat sivistyneen valtion lähes tyhjästä. Eikä alkuperäisasukkailta varastettu edes maata, sillä alkukantaiset aboriginaalit eivät tunteneet omistamisen käsitettä puhumattakaan että he olisivat osanneet hyötykäyttää maaperää viljelyyn ja kaivostoimintaan. Lähempi tutustuminen Australian alkuasukkaisiin paljastaakin jotain sellaista, josta valtamedia haluaa vaieta visusti kuten käy selväksi Lance Wiltonin artikkelissa Meet Australian Aborigines—They Make African Americans Look Like A Model Minority.

Monet ovat keinot, jolla monikulttuuria saarnaavat diversiteetin tuhojat yrittävät levittää sanomaansa. Australialainen teatteriryhmä suosii huumoria omassa kulttuuritaistelussaan:

– Nauru, etenkin yhdessä nauraminen, murtaa raja-aitoja. Me käsittelemme todella nihkeitä tilanteita komiikan avulla. Itselleen nauraminen on mahdollisuus muuttaa omaa toimintaa. Kun me laulamme giganttisessa afroperuukissa Please Don’t Touch My Hair -kappaletta, sanoma toistetaan niin monta kertaa, että takuulla menee perille.

Toisin kuin Hot Brown Honey -puhenaiset itselleen ja muille uskottelevat, ohjelmallisesti monikulttuurinen huumori ei naurata kuin tosiuskovia. Ei se ole rasistien vika, ettei antirasistinen ilveily naurata kuten rasistinen huumori. Viihdyttävyydeltään multikultihuumori on samaa luokkaa kuin oksymoronina tunnettu feministinen huumori. Keskivertokatsoja ei koskisi moiseen vaikka saisi lipun ilmaiseksi, sen verran hän on nähnyt Ylen pakkosyöttämää alan "huumoria" kuten epäonnistuneen itseironisen Manne-tv:n.  

Jutussaan toimittaja Vilkman ostaa muiden eurooppalaisten kustannuksella teatteriryhmän ohjaaja-näyttelijä Lisa Fa’Alafin kaunaisen tarinan, jossa kulttuurimme ja hyvinvointiamme pitäisi lahjoittaa ilmaiseksi vihamielisille tunkeilijoille. Vain näin valkoiset hyödylliset idiootit voisivat kokea itsensä "moraalisiksi": 

Valkoisen pohjoismaisen suhteellisen helposti elämässä edenneen etuoikeutettuja korvia kuumottaa. Se on tarkoituskin, mutta kaikella rakkaudella. Lisa Fa’Alafi toteaa, että maailmaa pitää käsitellä enemmän sellaisena kuin se on: moniäänisenä, monietnisenä. Sitä kaipaa hänen mielestään kasvavassa määrin myös valkoinen yleisö, jonka arkitodellisuus ei vastaa homogeenistä kuvaa, jota valtakulttuuri enimmäkseen yhä tarjoaa. 

– Jos olet tullut tänne auttamaan minua, tuhlaat aikaasi. Mutta jos olet tullut tänne siksi, että sinun vapautuksesi on sidoksissa minun vapautukseeni, me voimme tehdä työtä yhdessä, sanoo Watson. Hot Brown Honeyn tarkoitus on saada katsoja tarkastelemaan tunteitaan, ajatuksiaan ja asenteitaan, ja miettimään, pitäisikö niille tehdä jotain.

Ollaakseen muiden liberaalien nousukkaiden silmissä "fiksu" ja "arvostettu" opportunistisen urbaanihölmön on syytä omaksua etnomasokistinen suhtautumistapa moraalista kiristystä harjoittaviin rotumuukalaisiin. Väin tällä tavoin aikamme koulutetut apinat voivat vetää elitistisesti hajuraon roturealistiseen kansan enemmistöön. Samalla erottautuminen synnyttää moraalista omahyväisyyttä, joka antaa edes jotain tarkoitusta liberaalizombin laimean onnettomalle elämälle.

JOUKKOAMPUMISTEN SYYLLINEN ON MONIKULTTUURI – EI MIKÄÄN ETNINEN RYHMÄ ERITYISESTI

Yhdysvalloissa viikonloppuna sattuneiden joukkoampumistapausten ansiosta näennäisliberaali vasemmisto on saanut jälleen tekosyyn vaatia aseita pois kansalaisilta. He uskovat jopa Trumpin pehmenneen näkemykselle, että tällaisten tapausten jälkeen amerikkalaiset ovat vihdoin kypsiä luopumaan aseistaan. Toisin kuin vasemmistoliberaalit itselleen uskottelevat, tekovälineellä ei ole kuitenkaan mitään loogista seuraussuhdetta itse veritekoihin. Jos noudattaisimme pseudoliberaalien päättelyä, Suomessa vastuulliset kansalaiset olisivat jo ajat sitten vieneet puukot ja puntarit kaatopaikalle, koska niillä satutaan tekmään tappoja ja ryöstömurhia.

On ironista, että Yhdysvaltain vapaamielinen aseenkanto-oikeus perustuu liberalismin keskeisen filosofin John Locken ajatukseen kansalaisten oikeudesta puolustautua tyrannia vastaan vaikka aseellisesti. Aseiden takavarikoimisesta puhuvat "liberaalit" todistavatkin vaatimuksellaan edustavansa tyrannia, joka haluaa nitistää oikeutetun kansannousun jo etukäteen. Ennen kaikkea he haluavat tehdä vaarattomaksi lainkuuliaisen valkoisen väestönosan. Aseiden poistovaatimus kun ei koske juuri mitenkään rikollisia, joista suhteettoman suuri osa sattuu olemaan värillisiä. Valtion mielivallan lisäksi "liberaalit" haluavat näin altistaa valkoiset globaalia enemmistöä edustavien värillisten "vähemmistöjen" katuterrorille kuten on jo käynyt Ruotsissa.

Viimeisin ampumistapauksia koskeva Yle-uutinen Trump: Meidän on tuomittava kiihkomielisyys, rasismi ja valkoinen ylivalta – presidentti syytti väkivaltaisia videopelejä ja internetiä luultavasti tyydyttää hetkeksi vasemmistoa, vaikka se yrittää silti samalla ylläpitää myyttiä Trumpin rasismista. Tämä lopun ajan edistyksen etujoukko uskottelee edelleen kaikille, että ampumisten syynä oli vain ja ainoastaan Trumpin presidenttiys ja netin "vihapuhe", jota ei valtavasta ponnistuksesta (lue: sensuurista) huolimatta ole saatu kuriin. 

Voidaan kysyä, miksi media kuten Yle ei halua tarkastella El Pason joukkoampujan manifestin "vihapuheen" sisältöä. Se nimittäin kertoisi muustakin kuin patenttiselitykseksi tulleesta sokeasta vihasta. Manifestissa puhutaan Teksasin väestömuutoksesta, josta ovat vastuussa pitkälti liittovaltio, presidentti ja suuryritysten vaikutusvaltaiset lobbyt. Tällä hetkellä Teksasissa on jo yli puolitoista miljoonaa laitonta maahantulijaa, joten luulisi olevan päivänselvää, että tällä on vaikutusta osavaltion herkkään sosiaaliseen tasapainoon. 

Tavallaan vasemmisto on oikeassa siinä, että Trump on syyllinen El Pason ampumisiin mutta täysin väärästä syystä. Syynä ei ole Trumpin kuviteltu rasismi, vaan hänen epäonnistumisensa siirtolais- ja pakolaispolitiikassa. Lisäksi presidentti on Charlottesvillen tapahtumien jälkeen katsonut läpi sormien, kuinka liittovaltio ja globaalit somejätit ovat kaventaneet rajusti valkoisten nationalistien sananvapautta. Osa heistä on turvautunut nyt väkivaltaan, koska heidän mielestään kaikki muut keinot protestoida järjestelmää vastaan on riistetty.

Kosmopoliittiset valtamediat ja sen vapaaehtoisina prostituoituina toimivat maailmanparantajatoimittajat ovat jo lähtökohdiltaan vihamielisiä valkoisten etniselle ja kansalliselle edulle. Siksi niille on luontevaa selittää Yhdysvaltain ampumistapaukset valkoisten rasismilla, vaikka lähempi tarkastelu paljastaa joukkoampujien olevan tilastollisesti enimmäkseen värillisiä.

Suoranaista harhaanjohtamista Yleltä on alleviivata Daytonan ampujan valkoisuutta ikään se olisi ollut olennaista massamurhalle. Kyseessä ei ollut todellakaan valkoisen identiteetin puolustaja sillä jo nyt tiedetään, että tekijä kannatti sosialismia, puolusti asekontrollia ja tuki Demokraattipuolueen äärivasemmistolaista presidenttiehdokasta Elizabeth Warrenia. Jostain syystä nämä faktat eivät näy yhdenkään Ylen toimittajan uutisoinnissa.

Suoranaiseen politikointiin Yle syyllistyy mielipideuutisessa Äärioikeistolaisten iskut eivät ole vain Yhdysvaltojen ongelma – Asiantuntija: Valkoisen ylivallan kannattajien viharikokset ovat terrorismia, jossa lainataan tieteellisesti epäluotettavan Ulkopoliittisen insitituutin pääpropagandisti Mika Aaltolan löperöitä vakioselityksiä. Aaltola toistaa vasemmiston hellimän myytin puheen ja teon suoraviivaisesta yhteydestä tekemällä Trumpista osasyyllisen äskettäisiin ampumisiin:

– Julkiseen keskusteluun ovat vaikuttaneet myös muun muassa Yhdysvaltojen presidentin kärkevät puheet. Tämä vaikuttaa erityisesti niihin ihmisiin, jotka ovat valmiiksi täynnä vihaa joitain ihmisryhmiä kohtaan, Aaltola sanoo.

Amerikassa on etnistä vihaa, mutta toisin kuin Aaltolan kaltaiset mukatietäjät meille uskottelevat, aggressio kohdistuu pääasiassa valkoisiin. Yle Watch kirjoitti asiasta yli neljä vuotta sitten seuraavasti:

Todellakin, rotu ratkaisee kun tarkastellaan median vaikenemia tosiasioita mustien kohdistamasta väkivallasta valkoisia vastaan. Yhdysvaltain Kansallisen rikosuhritutkimuksen (National Crime Victimization Survey, 2010) mukaan 62 593 mustaa joutui valkoisten väkivallan kohteeksi. Samana tutkimusvuonna 320 082 valkoista oli mustan väkivallan uhreja. Valkoisten uhrimäärä on viisi kertaa suurempi, mutta luvut ovat silti harhaanjohtavia, koska mustien ja valkoisten populaatiot ovat eri kokoisia. Kun mustien ja valkoisten keskinäisessä väkivallassa 38 miljoonan musta väestö tekee viisi kertaa enemmän väkivaltarikoksia kuin 197 miljoonaa valkoista, tarkoittaa tämä suhteellisin luvuin mitattuna sitä, että valkoisia uhreja on KAKSIKYMMENTÄVIISI KERTAA ENEMMÄN kuin mustia. Lisäksi kun tarkastellaan erityisiä väkivaltarikoksia kuten törkeitä pahoinpitelyjä ja murhia, mustien valkoisiin kohdistamat rikokset ovat KAKSISATAA KERTAA KORKEAMMAT kuin valkoisten mustia vastaan. Tästä huolimatta emme kuule ihmisoikeusjärjestöjen ja rasismin vastaisten kampanjoiden kertovan mustien rasismista kovaan ääneen missään. Syynä lienee kieroutunut ajatus, että mustien rasistisesta väkivallasta kertominen on itsessään rasistista, jonka vuoksi siitä pitää vaieta.

Näiden tilastojen perusteella pelkästään Yhdysvalloissa 3000 valkoista joutuu päivittäin  mustien pahoinpitelemäksi, mutta tämä tieto ei välity mitenkään läntisissä tiedotusvälineissä. Valkoisten vastaisesta arjen terrorista on tullut niin yleistä, että sitä pidetään monikulttuuritetuissa länsimaissa normaalina ilmiönä johon ei kannatta kiinnittää huomioita. Jos joku valkoinen sattuu reagoimaan tähän vihamielisyyteen, syntyy mediassa valtaisa riemu ja alkaa puhe "valkoisen ylivallallan" kaikkialle ulottuvasta väkivallasta, vaikka se on vain pieni pisara värillisen aggression valtameressä. 

Etnisestä kitkasta on silti turha syyttää mitään ryhmää erityisesti, sillä todellinen syypää on konfliktit mahdollistanut pakotettu diversiteetti. Kun monikulttuuri puretaan, poistuu myös sen synnyttämä monirikollisuus ja keskinäinen viha.

****STOP PRESS****

Vasemmistoliberaalien sosiaalisessa mediassa lämmittämä tarina valkoisten äärioikeistolaisten joukkoampumisista viikonloppuna alkaa kuivua kokonaan kokoon. Jopa valta(valhe)media kuten Helsingin Sanomat lainaa CCN:n tietoja, joiden mukaan Daytonan ampuja oli äärivasemmistolainen Antifan kannattaja ja vannoutunut Trump-vihaaja uutisessaan  Ohiossa yhdeksän ihmistä surmannut kannatti äärivasemmistolaista ideologiaa ja kärsi mielenterveysongelmista.

Vastaavasti El Pason "äärioikeistolaisterroristia" on vaikea pitää "valkoisen ylivallan" kannattajana tämän etnisen taustan paljastuttua meksikolais-juutalaiseksi. Hänen manifestinsakaan ei ollut erityisen vihamielinen sen keskittyessä lähinnä valittamaan lisääntyneestä automaatiosta, hallitsemattomasta maahanmuutosta ja tulevaisuuden näkymien puutteesta. 

Chigagon ampumiset ovat taas normipäivä afroamerikkalaisessa kulttuurissa. Tapauksella ei ole mitään yhteyttä sen enempää äärioikeistoon kuin valkoisiin miehiinkään.