|
Tukka maalitettu, missä POLIISI!! |
Demokratian yksi keskeisistä periaatteista on ideoiden ja mielipiteiden vapaa kilpailu. Vasemmistoliberaalien hegemoniassa tämä ei kuitenkaan käy, vaan he haluavat betonisoida näkemyksenä ainoiksi joita voi kannattaa ja tämä tietenkin irvokkaasti demokratian nimissä. Tosin he eivät kehtaa aivan suoralta kädeltä kieltää "väärinajattelua", sillä se näyttäisi kaikista de facto toimivan demokratian periaatetta vastaan.
Poliittisen oikeaoppineisuuden vaatijat ovatkin keksineet kiertotien demokratuurilleen, jossa toisenlaiset ja kriittiset näkemykset julistetaan ykinkertaisesti rikolliseksi tulkitsemalla valikoivasti aikamme puujamalaa, ihmisoikeuksia. Tämän manööverin käsitteellisenä välineenä on vihapuhe, termi, jonka Yhdysvaltain itärannikkon vasemmistointellektuellit kehittelivät 1980-luvulla mallinaan Neuvostoliiton tulkinta sananvapaudesta. Suomen laki ei tunne sen enempää vihapuhetta kuin viharikostakaan, mutta niiden runsas viljely yhteiskunnallisten auktoriteettien puheenvuoroissa synnyttää mielikuvan käsitteiden laillisesta aurasta. Jo pelkkä julkisesti esitetty väite mielipiteen "rikollisuudesta" tai "vihasta" riittää hillitsemään pelokkaan enemmistön vapaata ilmaisunvapautta.
Poliittiseen realismiin kuuluu, että kaikissa yhteiskunnissa hallitseva luokka ja sen liehittelijät turvautuvat sen valtaa aidosti uhkaavan opposition tukahduttamiseen tavalla tai toisella. Autoritäärisissä järjestelmissä sensuuri on suoraa ja yksiselitteistä, joten kaikki poliittiset toimijat tunnistavat pelin säännöt. Sitä vastoin läntisissä demokratioissa moraalisesti omahyväinen valtaluokka käyttää epäsuoria ja manipulatiivisia keinoja ylläpitääkseen kulissia vapaasta poliittisesta kilpailusta. Lopputulos ei ole useinkaan kovin uskottava, vaikka manipuloijat näyttävät luottavan temppujensa läpimenemiseeen.
Tästä on kuvaavana esimerkkinä poliittisen mielipiteiden portinvartijana tunnetun videopalvelumonopoli YouTuben sponsoroima sananvapauspalkinto Free Expression Awards. Tänä vuonna palkinto myönnettiin – yllätys yllätys! – YouTuben juutalaistaustaille toimitusjohtajalle Susan Wojcickille, jonka kaudella videokanava on aloittanut massiivisen puhdistuskampanjan konservatiiveja ja kansallismielisiä vastaan. Palkintovideo on retorisen jongloorauksen mestarinäyte, sillä siinä vastaansanomaton poliittinen sensuuri yritetään saada näyttämään sananvapauden edistämiselltä, koska Hitler ad absurdum. Nykyajan teknotyrannit eivät ole tyhmiä, mutta he eivät kykene ideologisessa pakkomielteisyydessään näkemään miltä heidän omahyväiset julistuksena näyttävät maan hiljaisista. Vasemmistoliberaalin sananvapauspuheen parodiahorisontti karkaa videossa sellaista vauhta, että keskivertokatsojalle tulee väkisinkin mieleen Vuonna 1984 -kirjan absurdit iskusanat, jossa sota oli rauhaa, vapaus orjuutta ja tietämättömyys voimaa.
Osataan sitä Suomessakin hurskastella "vastuullisella sananvapaudella". Viimeksi eettisyyden kaapuun puettua sensuuria on vaatinut punavihreä kirjailija Raisa Omaheimo Ylen alustalla julkaistussa kolumnissaan En halua lukea enää yhtäkään selvitystä maalittamisen vaarallisuudesta, haluan toimenpiteitä. Omaheimo kuuluu selvästi hallitsevan nomenklatuuran lakeijoihin, niihin, jotka uskovat olevansa harvalukuisen valittua "sivistyneistöä", jolla on siksi oikeus kaitsea tietämättömänä pitämäänsä tuulipukukansaa. Juuri tällaisia kirjoittajia Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen tuottajana tunnettu pornotähti Rakel Liekki on halunnut valita propagandajoukkoihinsa.
Teksti on varoittava esimerkki argumenttien valikoivasta "kirsikanpoiminnasta", jolloin mikä tahansa mielivalta saadaan näyttämään oikeutetulta. Omaheimo yrittää lisätä neuvostohenkisen julkilausumansa uskottavuutta lukuisilla linkeillään, jotka eivät anna suinkaan objektiivista tietoa, vaan tukevat pelkästään hänen yksisilmäistä agendaansa.
Jo ensimmäisessä lauseessaan kirjoittaja puhuu vihapuheesta tavalla, joka ei vastaa todellisuutta:
Vihapuhe on viestintää, joka lietsoo vihaa ihmistä tai ihmisryhmää vastaan ja osa siitä on kielletty rikoslaissa. Vihapuhe on ongelma, sen myöntää moni taho. Vihapuhe nousee teemana esiin vuodesta toiseen. Joka kerta lopputulos on, että tämä on tärkeä asia, jota pitää selvittää.
Tosiasiassa vihapuhe-termin viljelijät käyttävät sanaa leimakirveenä poliittisia vastustajiaan vastaan. Yksinkertaisesti he luokittelevat kaiken argumentoinnin vihapuheeksi, josta eivät satu itse pitämään. Kyse ei ole niinkään vihapuheesta vaan totuuksista, joita he vihaavat. Jos taas uskomme Omaheimon määritelmään yleisesti, silloin BLM:n katuhuligaanien ja feministien agitaatio pitäisi luokitella vihapuheeksi, koska juuri se lietsoo vihaa tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan. Otaksuttavasti kolumnisti ei katso lännen tuhoa tavoittelevien woke-aktivistien kansankiihotuksen olevan vihapuhetta, vaan ainoastaan tiedostavaa yhteiskuntakrtitiikkiä jakobiinisella väkivallan uhalla höystettynä.
Seraavaksi kirjoittaja vetoaa punamädättäjien naisittamaan sisäministeriöön, jotta hänen oikeusvaltion vastaiset vaatimuksensa näyttäisivät oikeutetuilta. Puhe demokratiasta on puolestaan pelkkää silmänlumetta ja siitä on tullut kuin varkain lähes kaikkien nykyajan koijarien viimeinen turvapaikka:
Sisäministeriön työryhmä toivoi 2019 seuraavalta hallitukselta linjauksia vihapuheen kitkemiseksi: toimintaohjelmaa, osaamiskeskusta ja lainsäädännön muutoksia. Oikeusministeri aloitti selvityksen siitä, mitä vihapuheelle ja maalittamiselle voidaan tehdä, ja kertoi, että asia oli vakava, vihapuhe uhkaa demokratiaa.
Oikeusministeriön selvityksessä pyritään näköjään kovalla kädellä karsimaan hallitsevaan nomenklatuuraan kohdistuvaa kritiikkiä. Lähtökohtana on, että perusteltua arvostelua ei tarvitse kuunnella saati että korjattaisiin ongelmat, joihin "vihapuhe" pureutuu.
Tyypillisenä kaiken saaneena ammattivalittajana Omaheimo on kärsimätön poliittisten vastustajien suun tukkimisen suhteen. Kolumnisti selvästi iloitsee orwellilaisen ajautuspoliisin vallan kasvusta, mutta pitää viime vuosien sateenkaaritotalitarismin kehitystä valitettavan hitaana:
Ulkopuolelta seurattuna tuntuu, että hetkittäin tapahtuu jotakin konkreettista, mutta kehitys vihapuheen suitsimisessa on poukkoilevaa. Esimerkiksi vuonna 2017 palkattiin 25 uutta poliisia mm. netin sananvapausrikosten tutkintaan. Korvamerkittyä rahoitusta ei kuitenkaan jatkettu, ja jo vuonna 2018 ryhmän kokoa pienennettiin.
Vaikkei nykyhyväkkäiden mielipuolisessa ideologiassa tunnustetakaan binääristä biologista sukupuolijärjestelmää, feministit jaksavat kuitenkin korostaa naisen erityisyyttä ja asemaa. Tässä mielessä Omaheimo ei poikkea laumasieluisesta viiteryhmästään:
Vihapuhe on sukupuolittunutta. Naispoliitikkoihin kohdistuva vihakampanjointi nousi esiin myös sotilasliitto Naton tutkimuslaitos Stratcomin tutkimuksessa alkuvuodesta.
Eniten sensuuria, poliisikontrollia ja turvatiloja ovat kirkuneet ns. tiedostavat naiset. Kun nämä lumihiutaleet kaunaisissa kirjoituksissaan sitten demonisoivat miehet ja heidän ajatuksensa, he tuntuvat olettavan jotenkin maagisesti, ettei vastakritiikkiin saisi olla laillista oikeutta, koska se olisi heidän kannaltaan vihapuhetta. Mitä taas tulee saateenkaari-ideologian myrkyttämän Naton teettämään tendenssitutkimukseen, sen on todettu olevan pelkkä retorinen liike tukahduttaa hallitusviisikkoon kohdistuva oikeutettu kritiikki. Omaheimon feministinen agenda puskee läpi koko kirjoituksen:
Naisen kunnian loukkaamisesta tehtiin siis syyttämättäjättämispäätös herkemmin. Kun naisen kunnia on vähempiarvoinen, ei myöskään naisen hengen uhkaaminen johda välttämättä toimenpiteisiin. Tosi-tv-ohjelmaan osallistunut Mira Ahola kertoi huhtikuussa, miten hänen saamansa tappouhkaukset eivät johtaneet tutkintaan. Viime vuonna Cult Cunthin feministiaktivistien vastaanottamilla uhkailuviesteillä oli sama kohtalo.
Mikä julkea valheellisuus. Mielivaltaisen tarkoitushakuisilla tilastotulkinnoilla kolumnisti kääntää vallitsevan yhteiskuntanormin päälaelleen saadakseen sukupuolinarsistisesti lisää uhripääomaa itsekkäälle asialleen. Vähä-älyisinkin yhteiskunnallinen toimija tietää naisen olevan lainsäädännön ja terveydenhuollon osalta kaikkein suojeillun olento yhteiskunnasamme. Omaheimon kaltaisille hyväosaisille Woke-aktivisteille tämä ei tietenkään riitä. Feminististen riidanhaastajien yksittäistapaukset toimivat Omaheimolle pelkkinä tekosyinä vallanhimolle, jossa pyritään kriminalisoimaan kaikki kriittinen naisten ja nykynaiseuden tarkastelu.
Päästyään kolumnissaan vasemmistojournalistien luomaan käsitteeseen maalittaminen Omaheimolta karkaa mopedi kokonaan käsistä. Paisuttelemalla "ongelmaa" paranoidisuuteen asti, kirjoittaja rakentaa itselleen perusteet toisinajattelijoiden suiden tukkimiseksi ja vainoamiseksi.
Vielä vihapuhetta viheliäisempaa on maalittaminen, joka on vihapuheen järjestäytynyt ja vaarallisempi muoto. Sen tarkoituksena on hiljentää kohde järjestäytyneellä hyökkäyksellä, tuottaa ahdistusta ja pelkoa. Maalittamisen keinovalikoima on monipuolinen, aina yksityiselämän tietojen paljastamisesta keksittyihin uutisiin. Maalittaminen on tehokasta, pahimmillaan sen pelkokin hiljentää.
Viheiläisessä kieroudessaan Omaheimon väite on silkkaa harhaanjohtamista asian ytimestä. Lainauksesta saa mielikuvan, jossa alamaiset harjoittaisivat silkkaa pahuuttaan systemaattista ja järjestäytynyttä viranomaisten "vainoa". Tosiasiassa kyse on monesti yksittäisistä epätoivoisista ihmisistä, joita järjestelmä on kohdellut mielivaltaisesti. Ilmeisesti kirjoittaja viittaa kuitenkin siihen vähäiseen määrään kansalaisaktivisteja, jotka käyttävät vielä sallittua sanavapauttaan kritisoidessaan korruptoituneita virkamiehiä ja poliitikkoja. Jostain syystä tämä pieni toisinajattelijoiden joukko ärsyttää suomalaisvihamielisen systeemin puolustajana toimivaa Omaheimoa niin suunnattomasti, että hän haluaisi raivata nämä kerralla pois muistuttamasta ikävistä asioista. Kylmäkiskoista vaatimustaan kirjoittaja perustelee maaliittamiseen liittyvällä määrittelmättömällä pelolla, joka on jo niin onneton argumentti, että se lienee tarkoitettu vain omien uskonvarmistukseksi ja epämieluisan tilanteen rationalisoimiseksi.
Maalittamisesta puhuessaan kolumnisti ei uhraa sanaakaan kansalaisten sanavapauden vaarantumisesta. Etuoikeutettuna julkisen sanan käyttäjänä hän on samassa rintamassa toimittajien ja virkamiesten kanssa, jotka katsovat tarkkaana vain oman sanavapautensa perään, vaikka heidän ensisijaisena tehtävänään olisi vaalia tavallisten kansalaisten sanavapauden toteutumista. On pöyristyttävää, että heistä äänekkäimmät pitävät sanavapautensa loukkauksena sitä, että joku arvostelee ankarasti heidän sananvapauden vastaisia päätöksiään ja puheitaan.
Jo juttunsa alussa kolumnisti hurskasteli vihapuheen olevan "uhka yhteiskunnalle ja demokratialle". Kirjoituksensa loppuolella hän sanoo saman maalittamisesta:
Sama viesti tulee joka puolelta: maalittaminen on uhka yhteiskunnalle ja demokratialle. Se vaikuttaa journalistien aihevalintoihin, aktivistien jaksamiseen, siihen, kuka hakeutuu ehdokkaaksi vaaleihin, tutkijoiden haluun kertoa tutkimustuloksistaan julkisesti ja jopa tutkimuskohteiden valintaa.
Lainauksessa Omaheimo vuodattaa krokotiilin kyyneleitä demokratian vuoksi haluamatta ymmärtää, että juuri hänen vaatimuksensa ovat nykyajan suurin uhka demokratian toteutumiselle.
Jonkun satunnaisen oman nettihavainnon – jonka todenperäisyydestä, taustoista ja syistä lukija ei tiedä mitään – perusteella kolumnisti vaatii poliisia ja oikeuslaitosta poliittisiin vainoihin:
Minä en käsitä, miten tämä voi olla vieläkin liian vaikea asia poliisin ja oikeuslaitoksen tartuttavaksi. Lopullisesti meni kuppi nurin, kun seurasin Twitterissä, miten uusnatsit ja uusnatsisivustot maalittivat alaikäistä aktivistia.
Itsetietoisena vaatijana kirjoittaja ei näe malkaa, tai pikemminkin tukkia, omassa silmässään. Punaliberaaleillle aina niin käyttötarkoitukselliset natsitkin piti saada mukaan viimeistelemään samettiseen totalitarismiin verhottu vuodatus.
Kirjoituksen loppupuolella woke-prinsessa alkaa hyppiä kiukutellen tasajalkaa, koska maailma ei ole vielä antautunut hänen subjektiviiselle tahdolleen. Kolumnisti kieltäytyy ottamasta nenänsä eteen yhtäkään raporttia ennen kuin viranomaiset ovat alkaneet toteuttaa hänen vaatimuslistaansa:
En halua enää yhtäkään selvitystä, en yhtäkään raporttia. Tahdon poliisille kykyä tunnistaa vihapuheen ja maalittamisen sekä työvoimaa käymään tapauksia läpi. Tahdon oikeusistuimille toimittajiin ja tutkijoihin kohdistuvan häirintäilmiön syvällistä ja ajantasaista ymmärrystä.
Naisparka haluaa epämieluisilta totuuksilta ja argumeneilta hermeettisesti suljetun turvatilan kaltaisilleen ja tähän hän pyytää likaisen työn tekijäksi miehistä poliisia. Toteutuessaan vaatimukset tekisivät Suomesta yhteiskunnan, josta Orwell olisi saanut hyviä ideoita dystopiaromaaninsa jatkokehittelyyn.
Jo nyt Suomen sanavapauden tila on kehno, sillä ei tarvitse kuin katsoa millaista tuhoa valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen on saanut aikaan poliittisilla ajojahdeillaan parin viimeisen vuoden aikana. Kiristyvästä ruuvista huolimatta totalitaristeille ei riitä mikään, he nimittäin haluavat nollatoleranssia, mikä tuo väistämättää mieleen Kiinan kulttuurivallankumouksen ja Kamputsean punaiset Khmerit traagisine seurauksineen:
Sananvapaus takaa kaikille oikeuden sanoa mielipiteensä ilman ennakkosensuuria. Vihapuheesta osa on säädetty rangaistavaksi ja jälleen yhden, tällä kertaa valtioneuvoston pyytämän selvityksen mukaan mukaan maalittamiseen olisi jo keinoja puuttua nykyisen lainsäädännön puitteissa. Kun mitään ei vieläkään konkreettisesti tapahdu, se kertoo, että vihapuhetta saa viljellä ja maalittamista jatkaa.
Kolumnin loppukaneetti on sitä luokkaa, että se voisi tulla jonkun pistimellä selkään uhkaavaan politrukin eikä humanismillaan pöyhkeilevän kirjailijan suusta:
Kun sananvapauden käyttäminen vihapuheeseen ja maalittamiseen jää rangaistuksetta, on se vahva viesti taktiikan toimivuudesta. Kohteille se kertoo pahimmillaan, että ei kannata olla julkisesti mitään mieltä, jos ei ole valmis kestämään hyökkäyksiä.
Tämä vahvempiaan avuksi pyytävä heikko nainen suorastaan nauttii siitä, että voi usuttaa valtion väkivaltakoneiston ikäviä totuuksia laukovien alamaisten kimppuun. Jos Raisa Omaheimo olisi ollut aikuinen 1970-luvulla, hän olisi luultavasti osoittanut tuon edellä mainitun Aleksandr Solzhenitsylle ja muille Neuvostoliiton toisinajattelijoille.