EI-VALKOINEN GLOBAALI ENEMMISTÖ SAKINHIVUTTAA SUOMALAISLAPSIA MONIKULTTUURISISSA KOULUISSA

Viime päivinä Yle uutisissa on kauhisteltu alakouluissa esiintyvää kiusaamista. Yle kertoi asiasta jo pari päivää sitten ilmestyneessä uutisessaan Harvinainen väkivallanteko Vantaan Kytöpuiston koulussa – yksi alakoululainen loukkaantui välitunnilla. Vantaan tapaus on kieltämättä pöyristyttävä, sillä sekä tekijät ja uhrit ovat vielä nuoria alakoululaisia. Yle:

Vantaan Kytöpuiston koululla on tapahtunut ikävä ja vakava väkivallanteko, jossa loukkaantui yksi oppilas, Vantaan kaupunki tiedottaa. Kuudesluokkalaisten oppilaiden väkivalta tapahtui viime viikon tiistaina välitunnilla.

Koululle kutsuttiin ambulanssi ja väkivallanteon kohteeksi joutunut oppilas sai ensihoitoa. Koululle kutsuttiin myös poliisi tutkimaan tapahtunutta.

Julkisuudessa on liikkunut tieto, jonka mukaan yksi pahoinpitelijöistä olisi kuristanut uhria. Poliisi ei ota kantaa kuristamiseen.

Ensimmäisen uutisen jälkeen Yle on käsitellyt asiaa taajaan, mutta yhdessäkään julkaistussa jutussa ei ole otettu esiin Kytöpuiston koulun monikulttuurisuutta, joka pitkälti selittää kiusaamisen dynamiikan. Tämä on ymmärrettävää, sillä koulun rehtori Maarit Hosio on aiemmin retostelut, kuinka monikulttuuri on oppilaitokselle valtava voimavara. Hosion mainospuhe on näkynyt myös uusien opettajien rekrytoinnissa.

Eilen Yle nosti tapauksen johdosta esiin opetusministerin tviitin, jossa hän tuli tahattomasti tunnustaneeksi, tosin täsmällistä syytä kertomatta, yhteiskunnan epäonnistuneen koulumaailmassa: Kuudesluokkalaista lyötiin ja potkittiin vantaalaisessa alakoulussa – Opetusministeri Andersson: yhteiskunta on epäonnistunut lasten oikeuksien turvaamisessa. 

Hänen mukaansa jokainen kiusaamistapaus tarkoittaa, että yhteiskunta on epäonnistunut lasten oikeuksien turvaamisessa.

Lisäksi Andersson kertoo Twitterissä, että kaikki eduskuntapuolueet aikovat kokoontua yhdessä luomaan ohjelmaa kiusaamisen ehkäisemiseksi.

Opetusministeri Andersson on aivan oikeassa siinä, että yhteiskunta on epäonnistunut suomalaislasten oikeuksien turvaamisessa. Tähän ovat syynä Anderssonin kaltaiset petokselliset poliitikot heidän päästettyä maahan aggressiivisia ulkoeurooppalaisia, joiden jälkeläiset nyt terrorisoivat koulujamme. 

Äänen lausumaton tosiasia on, että suurin osa koulujemme väkivallan ja muun kiusaamisen lisääntymisestä johtuu lähtökohtaisesti sopeutumattomien rotumuukalaisten määrän kasvusta. Toisaalta lastentarhoissa vuosikymmeniä sitten aloitettu suomalaisuuden alasajo ja "kansainvälisyyskasvatus" on johtanut siihen, että suomalaislapsilla ei ole enää terveeseen ryhmäidentiteettiin sitoutunutta halua puolustaa kaltaisiaan toisin kun kouluihin väkisin ängetyillä etnisesti kutsumattomilla vierailla. Suomalaislapset on atomisoitu yksinäisiksi kännykkäänsä seuraaviksi nynneröiksi, joilta puuttuu uhan kohdatessa ryhmähenki. 

Sen sijaan rotumuukalaisille on opetettu aina rotuylpeyttä ja kulttuuris-uskonnollista ylivaltaa, vaikka todellisista kulttuurisaavutuksista ei olekaan olemassa juuri mitään empiiristä näyttöä. Jos olisi, heidän vanhempansa olisivat älyllään ja ahkeruudellaan rakentaneet kotimaihinsa hyvinvointivaltiot eivätkä luikahtaneet tänne elämaan kiittämättömästi muiden siivellä.

On silti turha syyttää muukalaislapsia kouluissakin havaittavasta epäonnistuneesta monikulttuurikokeilusta. He ovat vain globalisoituneen poliittisen "eliitin" pelinappuloita tuhoon tuomitussa utopiassa. Järkkymätön usko diversiteettiin ja taikauskoinen käsitys pakotetun tasa-arvon hyvää tekevästä voimasta ovat jatkuvasti voimistuvan konfliktin lähtökohdat. Vasta kun näistä vahingollisten idioottien levittämistä virheellisistä päähänpinttymistä luovutaan, voidaan rauhaa rakentaa sekä Eurooppaan ja että muualle maailmaan. 

                                                 **********************************

Yle Radio 17.9,2020 klo 09.15, Journalisti Johanna: Miksi kukaan enää uskoo valkoiseen ylivaltaan?

Valkoisuus on joillekin ihmisille aivan erityinen juttu. Mistä on tullut ajatus, että valkoinen ihonväri nostaa ihmisen ylemmyysasemaan, jota on puolustettava? Miksi tieteen edistymisestä huolimatta puhe roduista elää edelleen sitkeänä? Journalisti Johanna on Johanna Korhosen toimittama ohjelmasarja. Äänisuunnittelija on Pentti Männikkö ja tuottaja Katri Henriksson. Kuuntele ohjelma täältä.

Tämän postauksen avanneessa koulumaailman monikulttuurisuutta käsitelleessä kirjoituksessa tuotiin esiin mitä yhteiskunnallisia seurauksia on biologisesta todellisuudesta nousevan rodullisen identiteetin systemaattisella mitätöimisella. Kysehän ei ole mistä tahansa yhteiskunnasta, vaan valtioista, joissa "hallitseva" enemmistö, alkuperäisväestö, on manipuloitu luopumaan etnisestä identiteetistään ja siten sukupolvia jatkuneesta oikeudestaan omaan etniseen kotimaahansa. 

Kansalaisten enemmistön halveksumassa kulttuuriliberaalissa nomenklatuurassa (mm. toimittajat)  ei kuitenkaan tuomita kategorisesti kaikkea etnosentrisyyttä. Siksi heidän suustaan ei juuri koskaan kuulla tuomitsevia lausuntoja juutalaisten, japanilaisten, tiibetiläisten, zimbabwelaisten ym. rodullisesta itsepuolustuksesta. He eivät myöskään vaadi Japania tai Israelia ottamaan diversiteetin nimissä miljoonia mustia afrikkalaisia maahansa, koska se olisi kulttuuri-imperialismia. Niin ikään kellään heistä ei ole rohkeutta vaatia afrikkalaisen pitämistä japanilaisena vain siksi, että tämä on jollain keinolla onnistunut pääsemään nousevan auringon maahan. Mutta silloin kun kutsumaton kongoidi astuu Eurooppaan ja Suomen maaperälle, "intelligentsijalta" löytyykin kummasti julkeutta vaatia tulijan pitämistä suomalaisena, jos tämä vain haluaa sellaiseksi identifioitua. Muuttujat muutettuina: sama laki ei pädekään kaikille.

On jokseenkin hirtehistä, että laatujournalistina ylpeästi esiintyvä Johanna Korhonen rääpii viimeisimmässä ohjelmassaan valkoista identiteettiä, vaikka juuri hänet tunnetaan pahamaineisena seksuaalivähemmistöjen identiteettipoliitisena nillittäjänä aina oikeusasteita myöten. Vaikka journalistien arvostus huitelee jossain juristin ja velanperijän välimaastossa, Korhonen on valinnut ohjelmansa nimeksi Journalisti Johanna. Aikaisempi ohjelman nimi Valkoista valoa meni viime vuonna vaihtoon, koska muotiaatteita seuraava Korhonen ilmeisesti kavahti siinä esiintynyttä sanaa valkoinen. Ohjelman nimen muuttumista voi arvuutella, mutta koskaan ei pidä aliarvioida niin sanotun edistyksellisen väestönosan etnomasokistista hypersensitiivisyyttä tietyissä sanavalinnoissa. 

Vasemmistoliberaaleja besserwissereitä lukee kuin avointa kirjaa. Kun Korhonen ohjelmansa alussa kertoi lastenvaunuja työntävästä nuoresta suomalaisnaisesta, jonka t-paidassa luki White Trash Mom – Valkoisen roskaväen äiti – tiesi välittömästi, mistä intersektionaalisen feministin kenkä tällä kertaa puristi. Itseironisesta haukkumanimestä huolimatta Korhosta ärsytti t-paidassa se, että alaluokkainen nainen kehtasi tuntea ylpeyttä syntyperästään, jonka hän puki muotoon: "Vaikka ei mitään muuta oltaisi, ollaan kumminkin valkoisia". 

Keskiluokkaisen pseudoakateemisen (evoluutioteoria ja genetiikka selvästi hakusessa) journalistin mielestä alaluokan valkoisilla ei saisi olla mitään yhteisesti jaettua ylpeyttä, varsinkin, jos se sotii pienen hallitsevan luokan monikulttuuri-ideologiaa vastaan. Heillä on ilmiselvästi sydämetön halu riistää valkoiselta köyhältä se viimeisinkin positiiviseksi koettu aito identiteetti, jotta sen tilalle voidaan istuttaa merkityksetön samaistumishalu massaviihteen pallopelijoukkueisiin tai aisankannattajuus mustien "tähtien" edessä. Ainoastaan totalitaristinen globalisti-egalitaristi voi pitää ajatusrikollisena sellaista, joka ei halua muuta kuin elää kaikessa rauhassa kaltaisensa väestön parissa.

Miksi Korhonen sitten näkee ongelmallisena vain valkoisten etnosentrismin, vaikka kaikilla kulttuureilla ja etnisyyksillä on poikeuksetta tapana nähdä oma yhteisönsä ylivertaisena? Taustalla lienee rasismin kieroutunut muoto, jossa se kohdistetaan itsetuhoisesti omaa rotua kohtaan. Tämä taas juontuu eurooppalaisten keskuudessa syntyneestä universalistisesta ajattelusta, jonka ylläpitämiseksi valkoisten saavutukset pitää eri tekosyillä esittää huonossa valossa, jotta abstraktissa "ihmiskunnassa" havaitut tosiasialliset erot saadaan näyttämään olemattomilta. 

Vastaavasti tasa-arvokiihkoilijat eivät ole huolestuneita mustan ylivallan harjoittajista, koska ymmärtävät sanomattakin, ettevät nämä väitteillään uhkaa vakavasti tasa-arvoideologian haurasta perustaa. Tasa-arvoa vastaan sotii sekin, että universalistiset ja egalitaristiset filosofiat ovat syntyneet vain valkoisten keskuudessa, jolloin niitä voi pitää osoituksena paheksutusta valkoisesta ylivallasta.

Korhosen kaltaiset globalistien hyödylliset universalisti-idiootit rehvastelevat mielellään "syvällisesti ymmärretyllä" tasa-arvoidelogiallaan, mutta tuntevat samalla ylemmyyttä niitä kohtaan, jotka eivät jaa heidän taikauskoaan. Tätä voi pitää narsistiseen erottautumiseen tähtäävänä vanhakantaisena luokka-ajatteluna, joka on paradoksaalisesti kääritty tasa-arvoideologiaan. Journalisti Johannan tämänkertaisen jakson retoriikkassa viestittiin kanssaliberaaleille paljon muutakin, mutta silti kaikessa kuului sama omahyväinen oikeassa olemisen varmuus, joka erottaa hänenlaisensa Hyvät Ihmiset väärinajattelevista.

Toimittajan yksipuhelun punaisena lankana toimii eri muodoissa toistettu hokema rotukäsityksen vanhanaikaisuudesta ja sen kumoutumisesta "jo sata vuotta sitten". Liberaalien retoriset keinot ihmiskunnan  geneettisen erilaisuuden kiistämiseksi, rotudenialismissa, ovat tylsämielisyydessään kerta toisensa jälkeen samat kuin nojatuolitutkijoilla vuosisata sitten. Myös Korhonen on noukkinut ohjelmaansa täkyn sieltä täältä, mutta kokonaisuutena hänen rotudenialisminsa on vielä kömpelömpää kuin Ylen "tiedetoimittaja" Anniina Walliuksella, jonka roduttomuusopista Yle Watchissa on kirjoitettu mm. artikkelissa Ylen hämärät rotuopit. On huvittavaa, että journalisti Korhonen kahlaa läpi samoja latuja kuin Wallius sanoessaan:

Uudemman ymmäryksen mukaan ihmirotuja ei ole olemassa" (...) maapalolla elää vain yksi ihmislaji, Homo Sapiens. Ihmislajin edustajilla on kyllä hyvinkin erinäköisiä ulkonäköpiirteitä, mutta ne ovat vain pintaa: aivot, verenkierto, ruuansulatus, happiaineenvaihdunta ja muut elintoiminnot ovat kaikilla Homo Sapienseilla aivan samat. Sydämien, keuhkojen, liikuntaelinten ja aivojen samankaltaisuudet ohittava kirkkaasti sen, että Homo Sapiensit ovat keskenään jonkin verran eri näköisiä. 

Aivot, verenkierto, ruuansulatus, happiaineenvaihdunta ja muut elintoiminnot ovat toimintafunktioiltaan pitkälti samoja jopa eri lajeilla, mutta se ei tee niistä silti samanlaisia. Journalisti Johannan olkiukko-argumentilla voidaan toki jymäyttää tosiuskovia, joiden mielestä  evoluutio ei ole vaikuttanut ihmispopulaatioiden tiettyihin ominaisuuksiin lainkaan, vaan ainoastaan ulkonäköön. Se, ettei hän viittaa mihinkään erityisiin tutkimuksiin puolustakseen kantaansa vaan puhuu ylimalkaisesti "uudemmasta ymmäryksestä", on toki ymmärrettävää. Kirjoituksessa "Ylen hämärät rotuopit" annetaan tiedelinkit, jotka kertovat, etteivät ihmislajin erot ole pelkkää pintaa, vaan suurimmat eroavaisuudet löytyvät juuri erityisistä inhimillisistä piirteistä:

Ihmispopulaatioiden erojen redusoiminen pelkästään merkityksettömään mutta huomiota herättävään ihonväriin kuuluukin vain tasa-arvofundamentalistien retoriikkaan. Sen tarkoituksena on tietenkin viedä huomio pois muista paljon olennaisimmista rotueroista kuten testosteronitasosta, promiskuiteetista, yleisälykkyydestä, temperamentista, tunteiden säätelystä, itsehillinästä ja epäitsekkyydestä.

Saattaa olla, että Korhosen "uusin ymmärrys" on peräisin tieteelliseksi huijariksi osoittautuneelta paleontologi Stephen Jay Gouldilta. Yle Watchin kirjoituksessa Koneen säätiö palkitsee suomalaisuuden mitätöijän, Yle myötäilee sivutaan liberaalin valtamedian ylistämää Gouldia, joka syyllistyi tiedevilppiin ajaessaan tasa-arvoideologiaansa:

Kohukirjassaan Gould väittää, että ihmispopulaatioden kallojen kuutiotilavuuseroja (eli aivojen kokoeroa) tutkineet Samuel George Morton (1799–1851), Louis Agassiz (1807–1873) ja Paul Broca (1824–1880) olisivat perustaneet löydöksensä metodologiseen virheeseen tai jopa harkittuun tieteelliseen huijaukseen. Vaikka liberaalimedia ymmärrettävästi ylisti kirjaa, se sai tiedeyhteisössä heti tuoreeltaan kovaa kritiikkiä, jota kuvaa osuvasti Harvardin yliopiston bakteerifysiologian professori Bernard D. Davis artikkelissaan "Neo-Lysenkoism, IQ and the press" (The Public Interest, 1983).

Sittemmin jopa vasemmistoliberalismin tunnetuin lippulaiva, New York Times, on joutunut tunnustamaan Gouldin virheet ja ideologiset sokeat pisteet. Valitettavasti Suomessa tällaista itsekritiikkiä ei ole näkynyt, vaan esimerkiksi Helsingin Sanomat on näihin päiviin asti puolustanut Gouldin epätieteellistä ideologiaa. Ei siis ihme, että maamme humanistinen lukeneisto on edelleen täysin pihalla siitä, mitä luonnontieteet ja niiden apuna olevat deduktiiviset tieteet paljastavat ihmisten älykkyyden perinnöllisyydestä, sen mittauksesta sekä ihmispopulaatioden (genettisten klusterien so. "rotujen") erilaisuudesta.

Korhosen retorisen harhautuksen keihäänkärkenä on puhe valkoisesta ihonväristä ikään kuin eri maantieteellisten populaatioiden jo silmin nähtävät erot olisi redusoitavissa pelkkään ihonväriin. Jokainen voin kontollaan asettaa rinnakkain kuvan albiinoneekeristä ja valkoisesta eurooppalaisesta ymmärtääkseen, että ulkonäön suhteen ihonväri on itse asiassa hyvin vähäpätöinen ero. Ihonväristä kuten "valkoihoisista" puhuvat lähinnä toimittajat, jotka yrittävät uskotella suurelle yleisölle ihmisten eroavaisuuden löytyvän vain triviaalista ihonväristä. Toimittajat ovat löytäneet hengenheimolaisia pääasiassa evoluutioteorian hylänneiden sosiaalitieteiden tutkijoista. Yksi tunnetuimmista tämän alan poleemikoista Suomessa on sosiologi Lena Näre, jonka pyrkimys kumota populaatioerot ei perustu muuhun kuin moraaliseen tuohtumukseen "rasisteista".

Geneettisesti merkitsevät erot löytyvät esimerkiksi mitattavasta yleisälykkyydestä, jonka tuloksia egalitaristit eivät ole kyenneet kiistämään. Korhonen jättää tämä kysymyksen kokonaan käsittelemättä, vaikka materiaalista tuskin on pulaa kuten YouTubesta löytyvä aikoinaan Ylessä esittety professori Tatu Vanhasen haastattelu. Sen sijaan Korhonen näkee eron vain ihonvärissä ja suuremmissa geneettisissä eroissa hän viittaa pelkästään valkoisten parin prosentin neandertalinihmisen perimään, joka puuttuu Saharan eteläpuolisilta mustilta. Samalla hän unohtaa kuitenkin kertoa, että neandertalilaista perimää löytyy myös aasialaisilta, mikä asettaa mustat erilleen muusta ihmiskunnasta. 

Ohjelmassaan hän on silti valmis väittämään, että valkoisten eurooppalaisten menestys ja varallisuus perustuu historialliseen sattumaan, jonka vuoksi esimerkiksi mustat olisivat yhtä hyvin voineet hallita maailmaa. Todennettujen kognitiivisten kykyjen ja havaittujen kulttuurisaavutusten perusteella tämä olisi hyvin epätodennäköistä, josta kertoo jo se, että Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset eivät keksineet itsenäisesti edes pyörää saati luoneet korkeakulttuuria kirjoitettuine kielineen. Tämä selittää myös sen, miksi he eivät löytäneet maailmaa vaan maailma löysi heidät. 

Toinen Korhosen ohjelmassa käytetty retorinen hämäys on puhe valkoisesta ylivallasta, joksi hän ilmiselvästi katsoo kaiken nationalismin riippumatta mitä siinä sanotaan eri populaatioista, niiden eroista ja arvosta. Journalisti Johanna niputtaa valkoisen identiteetin puolustamisen Hollywoodin kuvastoon kuuluvaksi punaniskaiseksi klaanilaisuudeksi ja päätyy johtopäätökseen, jolla hän samaistaa todennetun eriarvoisuuden kuten eri populaatioiden kiistattomat psykometriset äo-mittaustulokset litteä maapallo -teoriaan:

valkoinen ylemmyys on auttamattoman vanhentunut idea. Se on ideana vähän samaa tasoa kuin idea maapallosta litteänä lättynä.

Valtamedian toimittajat kutsuvat jopa tavallisia patriootteja valkoisen ylivallan kannattajiksi, vaikka ääritapauksissakin kyse on vain halusta valkoisen yhteisön itsesäilytykseen ilman sen kummempaa tarvetta ylivaltaan. Tälläisessa uutisoinnissa media käyttää retorista olkikukkoa, jonka avulla terve kansallisen itsesuojelu rinnastetaan rodullisen ylivallan harjoittamiseen. Jos tätä logiikkaa noudatetaan johdonmukaisesti, tiibetiläisiä isänmaanystäviä on pidettävä tiibetiläisen ylivallan kannattajina.  Tai jos asuntooni tunkeutuu kutsumattomia ihmisiä, pitäisikö silloin oikeutettua itsepuolustusta kutsua oman kodin ylivallan harjoittamiseksi? 

Niin sanotut liberaalit katsovat kansallisvaltion ylläpitämisen ja säilyttämisen olevan normaalia politiikkaa Aasiassa ja Afrikassa, mutta valkoisten harjoittamana he pitävät sitä psykopatologisena oireena kuten professori Kevin MacDonald kuvaa asiaa osuvasti tutkimuksessaan The Culture of Critique: An Evolutionary Analysis of Jewish Involvement in Twentieth-Century Intellectual and Political Movements. 

Jutustelunsa puolivälissä Korhonen aloittaa matalamielisen puoluepolitikointinsa tölvimällä inhokkina pitämiään perussuomalaisia miespoliitikkoja (lesbofeministiltä tämä on tuskin sattumaa). Esimerkiksi kansanedustaja Ville Taviota hän pitää vasemmistomuodikkaasti kulttuurirasistina, koska tämä ei katso orjuuden ja naisten sukupuolielimien silpomisen sallivien kulttuurien olevan yhtä arvokkaita kuin ne kieltävä eurooppalainen kulttuuri. 

Ohjelmansa loppupuolella journalisti on harmistunut laajalle levinneestä ajatuksesta kansanvaihdosta, jonka on väistämätön seuraus vapaasti jatkuvasta maahanmuutosta. Kansanvaihtoteorian kannattajat ovat kuulemma huolissaan siitä, että sadan vuoden päässä Suomessa ei puhuttaisikaan suomea vaan arabiaa ja somalia. Tähän Korhonen vastaa mielestään nerokkaasti, että "'äidinkieli ei ole geneettinen ominaisuus vaan opittu taito", jonka vuoksi väestönvaihdosta huolestuneiden pitäisi puhua kielten opetuksen puolesta niin huoli hälvenisi. Väestön erilaisuus kuitenkin huolettaisi edelleen, mutta tämäkin olisi turhaa, koska "Kalevalaa pystyy lukemaan ruskeillakin silmillä". 

Toimittaja esittää siis vakavalla naamalla suomalaisen kulttuurin ja mielenmaiseman pysyvän tismalleen samanlaisena vaikka maata asuttaisivat vain kongolaiset. Yhtä lailla voitaisiin olettaa, että japanilaisten vaihtaminen Australian alkuasukkaiisin tekisi Japanista tulevaisuudessa samankaltaisen mitä se on nyt. Uskottavaa? Populaatioiden radikaalissa muuttamisessa (Stalin anyone?) on se ikävä piirre, että sen voi tehdä vain kerran. Talousjärjestelmän voi vaihtaa tai korjata monta kertaa, mutta egalitaristien idealistien kokeilun epäonnistuttua vahinko on peruuttamaton. Diversiteetti vähenee ja kulttuurit muuttuvat päälle vyöryvän populaation kulttuuripyrkimysten näköisiksi. Tällöin suomalaisen väestön vaihtuminen suomea puhuviksi afrikkalaisiksi ei säilyttäisi Suomea, vaan muuttaisi maan ennen pitää tyypilliseksi afrikkalaiseksi, jonka hirveyttä afrikkalaiset sieltä pakenevat...

"Valkoiseksi roskaväeksi" tulemisessa on Korhosen mukaan kysymys pelosta, jonka vuoksi köyhtynyt valkoinen amerikkalainen yrittää koota arvokkuutensa rippeet ja pitää meteliä siitä, että on kaikesta kurjuudestaan huolimatta sentään valkoinen. Toimittajan yksilöpsykologisiin ennakkoluuloihin ei mahdu, että suurin osa ihmisistä haluaa elää kaltaistensa parissa  ilman sen kummempaa antipatiaa muita kohtaan. Tätä Korhonen pitää globalisoidussa maailmassa kuitenkin mahdottomana ikään kuin ihmisvirtojen kulkeutuminen mantereelta toiselle olisi ihmisistä riippumaton luonnonlaki tai ilmiö kuten sade. 

Ratkaisuksi "valkoiselle roskaväelle" toimittaja ehdottaa globalistienkin suosittelemaa keinoa: antautumista. Tosin Journalisti Johanna käyttää kiertoilmaisua "sopeutuminen", mutta käytännössä se tarkoittaa luovuttamista, aisankannattajuutta, rajallisten resurssien antamista hymyssä suin vieraspopulaatioiden vapaamatkustajille. 

Aivan lopussa esitetyssä tasa-arvon korkeaveisussa kuului oikeastaan kaikki se mikä on länsimaisessa sivilisaatiossa vialla. Korhonen on tyyppiesimerkikki humanistisesta korkeakoulutetusta vasemmistoliberaalista, jolla on uskomaton kyky valehdella itselleen silloin  kun empiirinen todellisuus ja ruusunpunainen idealismi ovat ristiriidassa.