MORAALISTA MUSTAVALKOISUUTTA HELLIVÄ EU-ELIITTI KIELTÄYTYY HERÄÄMÄSTÄ TODELLISUUTEEN

Tämä artikkeli on ajankohtainen täydennys Yle Watchin joulukuussa 2022 ilmestyneeseen kirjoitukseen Miksi lännen eliitit ovat aina vain huonompia?

Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin toisen virkakauden alku on paljastanut Euroopan olevan sairas vanhus, joka tarrautuu viime vuosisadan moraalitarinoihin sitä tiukemmin mitä päättäväisemmin muut maat rakentavat tulevaisuuden maailmaa reaalipolitiikan pohjalta. Vaikka huomattava osa eurooppalaisista on aina vastustanut tällaista mentaliteettia, sillä ei ole suurtakaan merkitystä kansoistaan vieraantuneelle poliittiselle eliitille Euroopan Unionissa. Kaikesta viime vuosien tapahtumista huolimatta sillä ei ole aikomustakaan poiketa takavuosikymmeninä valitulta ideologiselta tieltään. Tässä mielessä EU:n hallinto ja sille alisteisten kansallisvaltioiden nomenklatuura reagoi kuin entisten sosialistimaiden johto ennen romahdusta: se ei katso itseään peiliin vaan yrittää kaikin keinoin jatkaa samaa vanhaa moraalis-ideologista toimintatapaansa. Lopulta sen myöhästyneet ryhtiliikkeet, näennäiset uudistukset ja "johtajuuden ottaminen" ovat vain pakon edessä puristettua teatteria ilman todellista sisältöä ja toimeenpanovaltaa.

Tästä kertoo Iso-Britannian ja Euroopan Unionin hanke armeijoidensa yhteisestä velkarahoituksesta ja hätäisestä pyrkimyksestä luoda turvatakuut Ukrainalle Ilman Yhdysvaltoja. Tämä lienee se viimeinen veruke, jolla federalistit yrittävät Venäjän ja Trumpin uhan varjolla kiihdyttää liittovaltiokehitystä. Britannian ja EU-maiden johdolla on vielä sen verran realismia jäljellä, että ne ymmärtävät resurssiensa olevan vähissä ja tarvitsevansa edelleen Yhdysvaltojen tukea Ukraina-projektilleen. Ylen uutinen Britannia järjesti virtuaalikokouksen Ukrainan tilanteesta – pääministeri Starmer: ”Tarvitsemme Yhdysvaltojen tuen” kuvaa hyvin millaisessa epätoivossa euroeliitti tällä hetkellä elää. 

Realismiin herännäiden sotilasasiantuntijoiden mukaan on toiveajattelua, että Venäjä antaisi Euroopan Nato-maiden sijoittaa rauhanturvaamisen nimissä 10 000 sotilastaan rintamalinjalle. Ylen A-studion sotilasasiantuntija (17.3.2024) sanoi koko rajan "valvomisen" eli miehittämisen vaativan ainakin 200 000 sotilaan armeijan. Tämä olisi juuri se Ukrainain presidentin vaatima turvatakuu, mutta on epätodennäköistä, että Euroopalla olisi resursseja luoda näin suurta yhteistä armeijaa, jolla oltaisiiin käytännössä valmiita sotimaan Venäjää vastaan. Mikäli Venäjä haluttaisiin konventionaalisen sodan keinoin häätää omille rajoilleen, se vaatisi Euroopalta arviolta noin miljoona uhrivalmista miestä rintamalle. 

Voi vain kysyä, olisivatko mukavaan elämään tottuneet laiskan pulleat eurooppalaiset valmiita uhraamaan henkensä jonkun abstraktin "demokratian" tai heille kaukaisen ja korrruptoituneen Ukrainan "itsenäisyyden" puolesta. Edes kaikki ukrainalaiset eivät halua puolustaa maataan, vaan sotakuntoiset miehet ovat muuttaneet miljoonittain muualle Eurooppaan nauttimaan "demokratiasta ja itsenäisyydestä". Lännen ainoaksi keinoksi lietsoa militarismia onkin jäänyt retorinen huolipuhe Venäjän "todennäköisestä" hyökkäyksestä länteen viimeistään viiden vuoden sisällä. Vaikka näille neokonservatiivisten ajatuspajojen sotakiimaisille ajatusleikeille ei löydy uskottavia ja varmoja perusteita, ne ovat edelleen ainoa "argumentti", jolla velkaisen Euroopan rajusti kasvavaa varustelua perustellaan. 

Varustelullakaan ei ole lopulta merkitystä, jos halukkaita nuoria miehiä ei riitä sotimaan Euroeliitin kiihottaman Venäjän ristiretken puolesta. Johtavien EU-maiden sotafanaatikkojen sijaan Amerikan nykyhallinnon realistit ymmärtävät sentään 1980-luvulta tutun liennytyksen päälle, eivätkä halua siksi jatkaa toivotonta sotaa saati eskaloida sitä pelkän moraalisen pakkomielteen vuoksi.

Suomi – Euroopan kuuliainen pussinperä

Suomessa globalisti Sauli Niinistön petoksellista perintöä jääräpäisesti jatkava poliittinen johtomme noudattaa tunnontarkasti sitä, mitä hätäratkaisuja Brysselin panikoivat Boss ladyt sattuvat päättämään. Tämä on seurausta yhden kortiin varaan turvautumisesta, johon Niinistö valmisteli Suomea jo 1990-luvun ministerikausillaan. Yksipuolisesti arvopohjaiseen liberalismiin sitoutunut voitonvarma poliittinen johtomme ei ole oikein koskaan ymmärtänyt, että suurissa länsimaissa on valtava nationalistinen eristäytymispolitiikkaa suosiva oppositio, joka voi valtapuoluejärjestelmän perinteisestä manipuloinnista huolimatta päästä valtaan. Tällaista mahdollisuutta ei ole aiemmin edes ajateltu saati että siihen oltaisiin varaudattu. Jo ennen Ukrainan sotaa kirjailja Marko Meretvuo kuvaa tietokirjassaan Turvallisuuspolitiikka (2021) poliittisen johtomme neuvottomuutta muuttuneessa maailmantilantessa:

Tänä päivänä maailman meno onkin ajanut meistä ohi, ja monessa mielessä Suomen ulkopoliittinen linja jumittaa vielä 1990-luvun globalisaatiovuosissa. (...) Kun länsi runnoi omien instituutioidensa laajentamista itään ja tuki samalla avoimesti erinäisiä värivallankumouksia, synnytti se samalla vastareaktion myös Venäjällä. (...) Lännessä ei oltu huomattu, että juuri liberalismin voittokulkuun liittyvä, jatkuva maailman uudelleenluominen aiheutti samalla vastareaktioita ja jatkuvien sotien kierteen Lähi-Idässä. (...) Myös aikamme vihatuimmaksi presidentiksi sanottu Donald Trump valittiin virkaansa juuri sen takia, että hänen katsottiin toimivan liberaalia, kansainvälisiin instituutioihin ja keskinäisriippuvuuksiin perustuvaa järjestelmää vastaan. Globalisaation kasvun aika oli ohi, kansallisen edun tavoittelu teki paluuta, eikä tätä ole vielä nytkään täysin oivallettu Suomessa.

1990-luvun globalismin huuman vuosien päättyessä mikään ei estänyt Länsi-Euroopan päättäjiä valmistautumasta näköpiirissä olleeseen epävakaaseen tulevaisuuteen, mutta he päättivät silti valita strategiakseen oman ideologisen pumpulimaailmansa. Edes pitkään muhineen taloudellisen umpikujan pintaan nouseminen 2007-2009 finanssikriisissä ei herättänyt lännen liberaalia eliittiä tarkistamaan kurssiaan. Talouskriisin jälkijäristyksinä seuranneet Trumpin ensimmäinen vaalivoitto ja Brexit vuonna 2016 sai vanhan liberalistisen valtarakenteen ryhtymään vain entistä kovempaan siilipuolustukseen. Syrjäisessä Suomessakin valtamedia ja poliittinen johto kävi omaa propaganda-sotaansa Trumpia ja Brexitiä vastaan, vaikka maallamme ei ole mitään vaikutusta Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian politiikkaan. Tärkeintä olikin näyttää ulkomaiden vaikutusvaltaisille globalistiselle millä puolella virallinen Suomi seisoo.  

Sama ideologinen länsimielisyys on näkynyt koronakriisin "hallinnassa", impulsiivisena turvautumisena Natoon ja hirttäytymisenä moralistisin perustein Ukrainan sotaan, jossa maamme ei ole virallisesti edes osapuolena. Kaikissa näissä on seurattu orjallisesti Länsi-Eurooppaa, mikä on tehnyt nettomaksaja-Suomesta ränsistyvän pahoinvointivaltion yli 172 miljardin euron velkataakallaan. Talouselämä ei ole saanut Nato-jäsenyydestä toivottuja suurtilauksia ja liittyminen lännen pakotekampanjaan Venäjään vastaan on heikentänyt maamme taloustilannetta entisestään. Sitoutuminen lännen "arvopohjaiseen" Ukrainan sotarintaman on puolestaan tehnyt Suomesta Yhdysvaltain edellisen Demokraattihallinnon masinoiman sijaissodan osapuolen massiivisella 3,3 miljadin euron avullaan ja 80 000 ukrainalaisen elintasopakolaisen elättämisellään. Osa päätöksistä on tehty varmasti hyvässä uskossa sen hetkisen tiedon varassa, mutta kaikkien munien laittaminen yhteen koriin ei lopulta kerro kovin hyvästä tilannearviosta ja riskianalyysistä.

Donald Trump nousevan teknoeliitin keulakuvana

Suomen lyhytnäköinen ja ahne poliittinen johto on kaikessa nokkelassa laskemoinnissaan ennen kaikkea ideologisesti liian jäykkä ymmärtääkseen nopeasti muuttuvaa maailmaa, jossa ikuiseksi julistettu liberalistinen arvopohja on osoittautumassa pelkäksi paperiksi. Toisin kuin suomalaisille median seuraajille toitotetaan, Donald Trumpin uudelleen valinta Yhdysvaltain presidentiksi ei ollut osoitus "amerikkalaisten tyhmyydestä" tai "valeuutisten leviämisestä", vaan pohjimmiltaan lännen eliittien sisäisestä valtataistelusta. Aiemmin Euroopan parlamentin Konservatiivien ja reformistien ryhmän poliittisen neuvonantajan tehtävissä toiminut Otto Juote avaa tilannetta yhteisöpalvelu X:ssä, jossa hän näkee terävimpien amerikkalaiskriitikoiden tapaan tämän hetkisen mylleryksen johtuvan Yhdysvaltojen väistyvän managerialistisen eliitin ja nousevan teknologiaeliitin välisestä valtataistelusta.  

Ukrainan sota, Trumpin politiikka, EU:n kiemurat, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan mittelöt sekä NATOn liikkeet ovat vain tämän syvemmän murroksen pintakuohuja.  

Kaikki, mitä näette nyt ympärillänne – konfliktit, poliittiset pelit, instituutioiden kriisit – on seurausta siitä, että vanha eliitti yrittää pitää kaikin voimin kiinni vallasta samalla, kun teknologiaeliitti rakentaa uutta - vanhan tuhoavaa tai sen ohittavaa järjestystä datalla, algoritmeilla ja avaruudella.  Geopolitiikka on perinteisesti ollut managerialistisen eliitin vanha pelikenttä, mutta se on menettämässä merkitystään, kun teknologiaeliitti ohittaa valtioiden rajat ja instituutiot.   

Ukrainan taistelu tai Trumpin suunnitelmat ovat oireita, eivät syitä. Todellinen muutos tapahtuu pinnan alla: tekoälyn kiihdytys, kryptovaluutat ja avaruuden hallinta määrittävät tulevaisuuden, eivät NATOn tankit tai Kiinan uhittelu. Seuraamme eliittirakenteen perustavaa murrosta – loppu on vain tämän taistelun varjoja seinällä. Miksi?  

Väistyvä managerialistinen eliitti juontaa juurensa toisen maailmansodan jälkeiseen järjestelmään – Bretton Woods -sopimukseen, kylmän sodan rakenteisiin ja rahoitusvaltaistumiseen. Sen valta rakentui institutionaalisten verkostojen (IMF, Maailmanpankki, NATO) ja tiedustelun digitalisaation (PRISM, Five Eyes) varaan.  

Teknologiaeliitin nousu alkoi internetin pioneerivaiheesta (1990–2000), kiihtyi sosiaalisen median vallankumouksen myötä (2000–2015) ja on nyt siirtynyt tekoälyn ja avaruusteknologian aikakauteen (2015–). 

Tämä historiallinen ero heijastaa perustavanlaatuista siirtymää: managerialistinen eliitti nojaa menneisyyteen ja institutionaaliseen jatkuvuuteen, kun taas teknologiaeliitti katsoo eksponentiaaliseen tulevaisuuteen. Managerialistinen eliitti näkee maailman hierarkkisena ja vakauden varmistaminen on sen ydinarvo. Se korostaa diplomatiaa, salassapitoa ja ihmisen roolia sosiaalisten rakenteiden osana.   

Teknologiaeliitin maailmankuva taas on teknologiavetoista, determinististä ja optimointiin keskittyvää.   Sen arvot – innovaatio, tehokkuus ja meritokratia – heijastavat transhumanistista visiota, jossa teknologia ja ihminen sulautuvat yhteen. Tämä näkemys ei jää vain filosofiseksi ideaksi, vaan se ohjaa suoraan vallankäytön tapoja ja oikeutusta. Innovaatioon perustuva vallankäyttö korostaa nopeaa teknologista kehitystä ja oikeuttaa suuria muutoksia ilman laajaa demokraattista harkintaa. Tehokkuuden ihanne taas suosii optimoitua ja automatisoitua päätöksentekoa, jossa prosessien nopeus ja lopputulos painavat enemmän kuin osallistavuus.   

(....) Managerialistinen eliitti on kasvanut perinteisten eliittikoulujen (Ivy League) ja suljettujen verkostojen (klubit, perhesuhteet) kautta, kun taas teknologiaeliitti on noussut teknillisistä yliopistoista, startup-kulttuurista ja itseoppineisuudesta. Tämä ero selittää, miksi perinteiset sosialisaatiomekanismit eivät ole kyenneet integroimaan teknologiaeliittiä vanhaan järjestelmään.

Kirjoituksessa mainittu transhumanistinen visio tuo mieleen kylmäävän akselerationalistisen näkymän kohti teknologista singulariteettia. Vaikka nykyisessä poliittisessa tilanteessa tällaiset suurta muutosta valmistelevat kehityssuunnat pysyvät toistaiseksi vain taustalla eivätkä nouse julkiseen keskusteluun, ne on silti syytä pitää mielessä kun arvoidaan esimerksi Yhdysvaltain tai Kiinan politiikkaa. Joka tapauksessa Otto Juoten keräämät huomiot selittävät pitkälti sen, miksi "arvaamaton" Trump ja hänen teknoeliitistä koostuva kabinettinsa toimii niin kuin se toimii. Toisaalla Euroopassa vanha poliittis-teknokraattinen eliitti on hämmenyksen tilassa, mutta ennen pitkään senkin on luotava uudenlainen hallintamalli selviytyäkseen. Samalla maailman voimatasapaino on muutoksessa kohti poliittisesti moninapaista maailmaa. Koska Euroopan poliittinen eliitti on heikko ja epävakaa, Trumpin hallinnon ei tarvitse välittää EU:n reaktioista mitä Washington kulloinkin päättää maailmanpolitiikan pelilaudalla. 

Oman mausteensa maailmanpolitiikan soppaan tuo Trumpin poikkeuksellinen hallintotapa, joka on ranskalaisfilosofi Alain de Benoistin mukaan epätodennäköinen sekoitus plutokraattista populismia, teknologista keisarillisuutta, anarkokapitalismia, valtionvastaista suverenismia ja libertaarista ideologiaa. de Benoistin mielestä Donald Trump muodostaa Elon Muskin kanssa eräänlaisen keisarikunnan duumviraatin, kaksoisjohdon, joka tuo väkisinkin mieleen Rooman tasavallan lopun ajat. Eräät asiantuntijat ovat arvioineet, että globaalin maailman todellliset hallitsijat kuten keskuspankkiirit, finanssikeisarit, öljyntuottajat ja teknojättien johtajat, näkivät vanhan poliittis-taloudellisen järjestelmän olevan umpikujassa, jonka vuoksi johtavan talous- ja sotilasmahdin johtoon tarvittiin 2024 presidentivaaleissa mies, joka pelastaisi todellisen vallan intressit "luovan kaaoksen" avulla. Jos Trump epäonnistuisi, hänet yksin julistettaisiin syntipukiksi epäonnistuneesta korjausyrityksestä.

Julkisen politiikan taustalla väijyville vaikuttajille on hyödyllistä saada läntiset ihmiset uskomaan maailman nykyisen valtataistelun olevan vain suurten imperiumien nimellisten johtajien välistä peliä. Kansalaisten keskittyessä "rumppiin", "putleriin" ja muihin "autokraatteihin" huomio siirtyy kuin itestään pois harmaista vallankäyttäjistä samalla kun kansan mahdollinen raivo kohdistuu pelkästään valtioiden keulakuviin. Ideologioita ja uskontoja halveksuva finanssi- ja talouseliitti on varmasti seurannut huvittuneena, kuinka manageriaalisen luokan keskikerros, toimittajat ja poliittiset asiantuntijat, jakavat maailmaa "pahoihin" autoritäärisiin valtioihin (mm. Venäjä, Kiina, Trumpin USA) ja "hyviin" liberaaleihin hallintoihin, joissa kuuluu Meidän demokratian valtuuttama kansalaisten ääni. Pelkästään vallasta kiinnostuneille teknotyranneille, keskuspankkien rahanpainajille ja lainoittajille tällaiset erot eivät merkitse mitään, sillä globaali rahoitusjärjestelmä ja teknotuotanto ulottuu rintamalinjoista riippumatta kaikkialle maailmaan muutamaa niskuroivaa valtiota lukuunottamatta. 

Suurelle yleisölle Trump on helppo maali, koska hän antaa kasvot maailmaa myllertävälle rakenteelliselle muutokselle, johon on muutoin vaikea tarttua. Jo hänen pelkkä presidenttinä olo koetaan sietämättömänä, koska hän muistuttaa meitä kiusallisista tosiasoista. Pääsyy monien Trumpi-inhoon lieneekin siinä, että hän paljastaa kaikialla vallitsevan kapitalismin kylmän voitontavoittelun ilman ekologista ja humaania pintakiiltoa. Tiedostavat Hyvät ihmiset toitottavat mielellään "vastuullisuutta" ja "ekologisuutta", vaikka nämä ihmiset noudattavat henkilökohtaisessa elämässään samaa itsekästä pyrkimystä mitä Trump. "Oranssimies" näyttää ilman maskia mitä länsimainen järjestelmä alastomana on: luonnon resurssien kapitalistista hyötykäyttöä demokratian ja "hyvinvoinnin" oikeuttamana.

Suuressa pelissä on lopulta yhdentekevää, johtaako esimerkiksi Yhdysvaltoja teknojättien ja keskuspankkiirien ohjaama Trump vai keskushallintoa paisuttava puolisosialistinen hyväveli-verkosto. Vastaavasti pienessä Suomessa mikään ei muuttuisi suurestikaan, vaikka maata hallitsisi nimellisesti Stubbin kaltainen globalisti eduskunnan 200 sokean lännen seuraajan sijaan. Niin kauan kuin äänestäjät eivät voi vaikuttaa demokratialla perusasetuksiin, arvoihin ja globaalin finanssikapitalismin rakenteisiin, maailma pyörii harvojen, enimmäkseen suurelle yleisölle tuntemattomien, päättäjien varassa. 

Vaikka jonkin ihmeellisen valaistumisen kautta kansalaiset tiedostaisivat tämän ongelman, he eivät voisi muuttaa maailman fyysisiä reaaliteetteja, jotka määrittävät sen, miten kansakuntien muodostama ja jatkuvasti kasvava 8,3 miljardin ihmisen populaatio kykenee ottamaan oman osansa maapallon niukkenevista resursseista. Osa globaalista eiliitistä katsoo jo nyt demokraattisten ihmismassojen käyvän "hyödyttömiksi" teknologian kiihtyessä, joten lopullista taistelua ei välttämättä käydäkään kansakuntien tai imperiumien välillä, vaan miljardimassojen ja niitä paimentavan keskuspankkiiri-teknoeliitti kombinaatin välillä. Orastavat merkit tällaisesta kehityksestä ovat jo näkyvissä. 

Ukraina tärkeä vain reaalipolitiikan sivuuttavalle EU-eliitille

Yleistä ahdistusta ja avuttomuutta synnyttävä maailmanhistorian arvaamaton kiihtyminen on ollut väistämätön seuraus teknologian itseohjautuvasta kehityksestä, globaalista maailmankaupasta, avoimista rajoista ja keskinäisriippuvuuksien kasvusta. Tälle "kehitykselle" syntyneet vastareaktiot eivät useinkaan hylkää teknologiaa, vaan ne pyrkivät ensisijassa reagoimaan sen sivutuotteena syntyneisiin ilmiöhin kuten maahanmuuttoon ja yhteisöjä hajottavaan individualismiin. Yleensä tätä kapinaa kutsutaan oikeistopopulismiksi, joskin sen sisällä on hyvin erilaisia painotuksia. Trumpismissa korostuu kaikkein selvimmin valtavirtaistettu uustaantumuksellisuus, synkkä valistus (Dark Englightiment), jossa konservatiiviset arvot yhdistyvät korostuneeseen teknologiamyönteisyyteen. 

Kehityksen kiihtymisen vuoksi Länsi-Euroopan perinteiset keskustavasemmistolaiset eliitit eivät ole sopeutuneet muutoksiin, vaan ne pitäytyvät itsepintaisesti viime vuosisadan mustavalkoisessa moraaliajattelussa. Vaikka nämä menneisyyden edistykselliset puolisosialistit ovat päältä päin katsottuna keskittyneet materiaalisen hyvinvoinnin lisäämiseen, heillä on kuitenkin aina ollut mielessä maallinen ja universalistinen pelastusoppi. Tätä keskittyneen vallan visiotaan Euroopan Unionin manageriaalinen johto on saanut helliä rauhassa pitkään, mutta Amerikan uuden teknologiaeliitin haastaessa Brysselin auktoriteetin lähes kaikessa, EU pyrkiikin tyhjiä tynnyreitä kolistellen palauttamaan uskottavuutensa sotilaallisella uhollaan ja suuren harppauksen yhteisellä velkabudjetillaan kohti liittovaltiota.

Euroopan pohjoisella pussinperällä kansainvälisessä dynamiikassa tapahtunut kulttuurinen muutos jää julkisessa keskustelussa täysin analysoimatta, sillä äänessä olevat Yhdysvaltain Demokraattipuolueen asiaa ajavat atlanttiset tosiuskovat Ulkopoliittisessa insituutissa ja Ulkoministeriössä kykenevät toistamaan vain menneen maailman moralistisia iskulauseita. Ideologisen konsensuksen vuoksi Suomesta ei ole ainakaan vielä nousemassa Trump-yhteensopivaa johtoa, vaan manageriaalisen luokan vanha eliitti hallitsee vielä jonkin aikaa maamme EU:lle ja Natolle alisteista poliittista teatteria. Suomalaisten kannalta tilanne näyttää vakavalta, sillä tällä hetkellä maamme johto ei kykene nopeassa muutoksessa muuhun kuin hämmentyneeseen epäuskoon, jonka varassa sitten tehdään "reaalipolitiikkaa" toistamalla Pavlovin koirina EU:n Boss ladyjen "arvopohjaisia" ulostuloja. 

Poliittisen marionettinäytöksen suosio kansan keskuudessa perustuu pitkälti valtamedian hermeettisesti suljettuun narraation, mutta on selvää, että reaalimaailma tulee vääjäämättömällä voimallaan puhkomaan siihen reikiä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen tuoreen presidentin poliittiset ulostulot on tähän menessä saatu näyttämään mediassa lähinnä järjettömänä ja pahantahtoisena äksyilynä, mutta jo Ukrainan sodan taustojen ja todellisten intressien valuminen julkiseen keskusteluun Trumpin ja Putinin puheenvuorojen kautta on lisännyt kansalaisten epäilyä virallista tarinaa kohtaan. Voi vain kuvitella minkälaista epämukavuutta UPI:ssa ja Ulkoministeriössä koettiin sen jälkeen, kun Trump totesi Ukrainan sodan johtuneen osaltaan edellisen Demokraattihallinnon sotapolitiikasta. Kaikesta lännen virallisen narraation vyörytyksestä huolimatta realistisille kansalaisille alkaa käydä selväksi, ettei puhe Yhdysvaltain sijaissodasta Venäjää vastaan Ukrainassa olekaan putinistinen salaliiittoteoria, vaan totisinta totta. Trumpin tehtäväksi tuli vain lopettaa edellisen hallinnon neokonservatiivien aloittama ja sittemmin tappiolliseksi osoittautunut Ukrainan sotaprojekti. Kuvio noudattaa Yhdysvaltain yleistä poliittista traditioita, jossa edetään suunnitelman pohjalta ja katsotaan toteutuuko se. Mikäli projektista odoteltu voitto kariutuu, seuraavien vaalien voittajapuoli syyttää vanhaa hallintoa kaikesta ja esiintyy pelastajana hautaamalla hankkeen.

Suomessa Trumpin poliittiset siirrot eivät ole sekoittaneet ainoastaan tolkun kansalaisen päätä, vaan myös häntä perinteisesti kannattaneet mediakriittiset tahot ovat menneet poliittiseen oikosulkuun. Varsinkin rauhanneuvotteluiden aloittaminen ja Ukrainan tuen jäädyttäminen ovat saaneet monet yksiniittiset kansallismieliset ymmälleen. Heille Trump olisi edelleen hyvä läntisen maailman johtaja kunhan hän olisi edellisen presidentin lailla vain pyytänyt valtiovarainministeriötä ostamaan Fediltä loputtomasti miljardeja dollareita ja lähettämään ne nollina ja ykkösinä korruptoituneen Ukrainan hallinnon pyörittämän armeijan mustaan aukkoon. Koska Trump päätti kuitenkin viheltää yliajalla käyneen tappiollisen sotapelin poikki, valtaosa maamme Nato-patriooteista julisti pettyneinä Amerikan presidentin olevan kertakaikkisen tyhmä, paha ja putinisti. Tämä vain siksi, koska Trump maansa etua ajattelevana johtajana ei halua jatkaa Ukrainan sotilaspoliittisen konkurssipesän tukemista samalla kun hän pyrkii saamaan huonosta investoinnista edes jotain takaisin mineraalisopimusten avulla. 

Kotisohvillaan makaaville Iltalehden lukijoille olisi mieluisinta slaavilaisen lihamyllyn jatkuminen ja verorahojen loputon pumppaaminen sotaan, jolla uskotaan ydinasevaltion kaatuvan polvilleen. Kuitenkin jo taistelujen alussa oli selvää, että lännen haave pyyhkiä Venäjä pois kartalta ilman ydinsotaa on turhaa haihattelua. Tosin neokonservatiiveista ja EU:n liittovaltio-globalisteissa löytyy myös idealisteja, jotka olisivat valmiita eskaloimaan taistelut aina ydinsotaan asti. Tietenkin EU:n mallioppilas Suomesta löytyy tällekin suuntaukselle kannattajia aina ylintä poliittista johtoa myöten. Trump on nähtävästi aistinut tämän porukan tavoitteet, jonka vuoksi hän on rauhanprosessin käynnistämisellä halunnut torpata heti alkuunsa idealistististen fanaatikkojen sotapoliittisen tuhofantasian. 

Yhdysvaltain käymät rauhanneuvottelut suoraan Venäjän kanssa ovat olleet EU-eliitille sokki, koska se on toistanut koko ajan ettei Venäjän kanssa saa neuvotella. Kategorisesta neuvottelukiellostaan huolimatta Unionin johdossa valitetaan nyt, ettei sitä oteta mukaan neuvottelupöytään! Kiukkua on nostattanut myös se, että Ukraina on sivuutettu ainakin alussa rauhansopimuksen hieronnasta. Tässä ei ole kuitenkaan mitään ihmeellistä, sillä neuvottelutilanne kertoo vain siitä, että tosiasiassa sotaa ovat käyneet edellisen hallinnon USA ja Venäjä Ukrainan maaperällä. 

Sijoittaessaan kaikki panoksensa liberaalin länsieliitin maailmanjärjestykseen poliittisen johtomme piti samalla hylätä puolueettomuuspolitiikka ja paasikiviläinen varovainen realismi. Nyt tämä ulkopoliittinen suunnan muutos ja naiivi luottamus atlanttiseen yhteistyöhön alkaa kostautua, koska Naton viidennen artiklan toteutuminen kriisissä ei olekaan enää itsestäänselvyys. Trumpin kääntäässä selkänsä EU- ja NATO-globalisteille, Suomessa on ajauduttu avuttomuuden tilaan, jossa ei osata muuta kuin itkeä Yhdysvaltojen entisten hallintojen määrittämän liberaalin "sääntöpohjaisen järjestelmän" perään. Viime aikoina tämä ahdistus on purkautunut toimittajien ja kolumnistien vuodatuksissa, joissa raivotaan itkunsekaisesti maailmanpolitiikan "epäreilusta" muuttumisesta. Tunnetuin esimerkki lienee Lännen Median (sic) päätoimittaja Matti Posion viikottaiset itkupotkuraivarit, joissa säännöllisten Putinin Saatanaksi julistamisten lisäksi sätitään katkerasti Trumpia, koska tämä on alkanut purkaa manageriaaliselle luokalle edullista järjestelmää sekä sisä- että ulkopoliitiikassaan. Toinen atlanttisen ideologian journalistinen prostituutti, kolumnisti Janne "Rysky" Riiheläinen, on tavallisesti julistanut korskeasti liberaalin lännen ikuista ja ehdotonta oikeassa olemista, mutta tämänhetkinen maailmanpoliittinen turbulenssi on ajanut hänet tilanteeseen, jonka hän ottaa yhtä henkilökohtaisesti kuin woke-teini:

Olen itselleni epätyypillisellä tavalla nukkunut huonosti viimeisen viikon ajan. Huonoja öitä sattuu tietysti aina silloin tällöin, mutta nyt uni on ollut rikkonaista ja kun on heräillyt, on huomannut nähneensä painajaisia ja tympeitä unia. Päädyin selittämään tätä itselleni Trumpin aiheuttamalla tilanteella, jossa kansainvälisen politiikan mannerlaatat ovat järisten liikkeessä.

Voisi luulla, että Yhdysvaltain maailmanpoliisi-järjestelmän purkaminen ilahduttaisi ainakin kansallisradikaaleja, mutta heistäkin moni on valmis puolustamaan Ukrainan selkkauksen vuoksi samaa vanhaa liberaalia eliittiä, vaikka juuri se on näkyvässä vastuussa maahanmuuttoinvaasiosta, lgbt+ agendan legitimoimisesta, mielipidesensuurista, energiakriisistä, kasvaneista veroista ja paisuvasta byrokratiasta. On hämmästyttävää, kuinka mätään järjestelmään ja sen äänitorvina toimiviin tiedotusvälineisiin luottamuksensa menettäneet kansalaiset antavat niille tukensa vain siksi, koska sama klikki on päättänyt pitää Venäjää kaiken pahan alkuna ja juurena. Eikö jo se, että kaikessa aiemmin valehdellut EU ja valtamedia puskee Ukrainan sodasta ja sen syistä vain yhdenlaista tarinaa, pitäisi synnyttää epäilyksen varjon ja syyn etsiä motiiveja tällaiselle narraatiolle? Niin kauan kuin poliittinen oppositio hyväksyy valtavirtajulkisuudessa vallalla olevan mentaliteetin, jossa ei voida "Putinin pussiin pelaamiseen" vetoamalla kertoa kiusallisista tosiasioista sodan taustalla, pystyy vihamielinen järjestelmä legitimoimaan kaikki muutkin valheensa.

Venäjän hyökkäyspäätöksen, Yhdysvaltain marionettipresidentti Joe Bidenin neokonservatiivikabinetin, EU-maiden johtajien ja Ukrainan korruptoituneen hallinnon jäljiltä kolme vuotta jatkuneesta sodasta ovat kärsineet kaikki eurooppalaiset eivätkä vähiten ukrainalaiset itse. Näin jälkikäteen monille on tietenkin selvää, että Ukrainan olisi kannattanut tehdä keväällä 2022 rauhansopimus. Kiovaan lentänyt neokonservatiivien brittiläinen asiamies Boris Johnson kuitenkin torppasi sopimuksen lupaamalla Kiovan pikkuhattuisten johdolle lännen loppumattoman tuen. Nähtävästikään se ei riittänyt ja nyt brittiglobalistilla on Putinin ja Zelenskyin lailla verta käsissään. 

Pitkittyneen sotatilanteen valossa kaikki länsiapu näyttää menneen hukkaan riippumatta siitä että Yhdysvallat lopetti aseapunsa tänä keväänä. Sen loogisena jatkona oli Trumpin päätös olla lupaamatta Ukranaille turvatakuita ja Nato-jäsenyyttä. Ukraina menettää myös enemmän maa-alueita kuin vuoden 2022 rauhansopimus edellytti. Lisäksi maailman suurin sijoitusrahasto BlackRock on jo saanut osto-oikeuden Ukrainan hedelmälliseen maahan ja mineraaliresurssit näyttävä menevät Yhdysvaltain hyödyksi. Juutalaistaustaisen Zelenskyin uhkapeli jatkaa sotaa lännen lupaamalla materiaaliavulla keväällä 2022 on näin osoittautumassa virheeksi, josta on joutunut maksamaan kovimman hinnan tavalliset ukrainalaiset ja venäläisvähemmistö. 

Sen sijaan Yhdysvallat näyttää saavuttaneen monet salaiset tavoitteensa: pakotteiden vuoksi kilpailijaksi nähty Eurooppa on taloudellisesti polvillaan, se on joutunut ostamaan miljardeilla aseita Amerikasta ja lisäksi sen täytyy hankkia Venäjän sijaan moninkertaisesti kalliimpaa energiaa muualta, lähinnä rapakon takaa. Näkyvistä tavoitteista Venäjän luhistuminen ei onnistunut, mutta luultavasti neokonservatiiveja tyydyttää ainakin tuhansien vänäläisten kuolema, maan katkenneet suhteet Eurooppaan ja talouden sakkaaminen.

Vanhan maailman kannalta nykytilanne näyttää synkältä, eikä sillä näytä olevan muuta keinoja kuin jälkijättöinen reagointi sen sijaan että se olisi itse peräsimessä näyttämässä maailmalle suuntaa. Britti-imperiumin jäänteet ja EU-eliitti päättivät jo vuosia sitten alistua globaalin Amerikan imperiumin lakeijoiksi, mutta kun Trump päätti purkaa kalliiksi käyneen "demokraattisen lähetystehtävän", Euroopan johtajat putosivat tyhjän päälle. Kovalla kiireellä yritetään sitten paikata mm. Yhdysvaltain ydinase-sateenvarjon repeytymistä, mutta tässä kaikessa tohinassa ja kokoustamisessa paistaa läpi neuvottomuus. 

Euroopassa poliittisen auktoriteetin epäjatkuvuuden tila, Interregnum, jatkuu niin kauan kunnes uusi järjestys alkaa muodostua. Muotoutuuko siitä jonkinlainen panoptikon EU-diktatuuri vai nousevatko kansallisten liikkeiden johtajat määrittämään koko Euroopan uudelleen? Jälkimmäinen vaihtoehto näyttää todennäköisemmältä, sillä vanha eliitti ei ideologisessa pakkopaidassaan  näytä kykenevän uusiutumaan muuttuneessa tilanteessa. Joka tapauksessa tulevaisuuden reaalipolitiikan kannalta ratkaisevaksi tulee Carl Schmittin muotoilema maksiiimi: Suveereni on se, joka päättää poikkeustilasta.

DONALD TRUMPIN VAALIVOITTO OLI YLLÄTYS VAIN HÄNEN VASTUSTAJILLEEN

Viime tiistaina 5. lokakuuta käytyjen Yhdysvaltain presidentinvaalien lopputulos yllätti jälleen kerran toivejatteluun tuudittautuneen punaliberaalin valtamedian kaikkialla lännessä. Toisaalta Yhdysvaltojen syvissä valtakerroksissa ja finanssimaailmassa oli jo syksyn mittaan näytetty vihreää valoa Trumpin vaalivoitolle. Tästä kertoo mm. itärannikon vaikutusvaltaisen Washington Post -lehden lokakuussa antama julkilausuma, jossa se kieltäytyy antamasta tukeaan kummallekaan ehdokkaalle. Myös Facebook toimi yllättävän tasapuolisesti, eikä sen manipuloimat algoritmit estäneet republikaanien ja konservatiivien vaaliviestintää samalla tavalla kuin kaksissa edellisissä presidentinvaaleissa. Pelkästään nämä esimerkit kertovat siitä, että toisin kuin maan kulttuurisodan pintavaahdon tuoksinnassa kuvitellaan, Donald Trump ei ole Amerikan valtakoneistolle mikään absoluuttinen vihollinen. Näennäisestä ulkopuolisuudestaan huolimatta Trump on viime kädessä järjestelmän mies eikä uhka sille. 

Koska poliittis-taloudellinen eliitti ei aikonut estää Trumpin voittoa, vaaleissa ei nähty juuri yrityksiä vaalivilpistä. Osittain tähän vaikutti se, että osavaltiossa oli lisätty republikaanisten vaalitarkkailijoiden läsnäoloa. Silti monissa osavaltiossa viranomaiset saavat edelleen päättää vaalitarkkailijoistaan ja vaalitavastaan kuten postiäänestyksestä, jossa henkilöllisyyttä ei voida varmentaa. Tällä kertaa Trumpin äänisaalis verrattuna demokraattien Kamala Harrisiin oli kuitenkin niin suuri, että vaalivilppiä ei edes yritetty kunnolla. Siihen olisi ollut varmasti houkutusta seitsemässä vaa'ankieliosavaltiossa, mutta nekin menivät jo laskennan alussa selkeästi Trumpille, joten yllättävä äänimäärän lisäys Harrisille olisi ollut liian läpinäkyvää. Trumpin saama äänimäärä oli vain hieman suurempi kuin edellisissä presidentivaaleissa, mutta hän voitti silti myös äänien kokonaismäärässä, mikä asettaa vuoden 2020 vaalituloksen vähintään outoon valoon. 

Amerikan syvä valtakerros tyytyi sietämään Trumpia vasta viime kuukausina kun poliittinen realismi ja Kamala Harrisin laskeva kansansuosio alkoivat lyödä kasvoille. Vielä alkusyksyllä kulisseissa viihtyvät todelliset vaikuttajat tukivat itärannikon demokraattieliitin ja valtamedian Trump-vastaista kampanjaa. Sille olisi varmasti ollut mieluisaa saada viimeiset neljä vuotta poliittisena marionettina toiminut Joe Biden jatkamaan virkakauttaan, mutta paremman puutteessa myös helposti ohjailtava Kamala Harris olisi käynyt vaihdokkaana tehtävään hyvin. 

Yhdysvalloissa liittovaltion silmäätekevät, media, taloudellinen eliitti ja Fed ovat pitkälti yhtä mieltä globalistisista päämääristään, mutta kaksi jälkimmäistä ovat toimissaan enimmäkseen kyynisen realistisia eivätkä siksi lukitse itseään ideologiaan toisin kuin liittovaltion johtavat virkamiehet ja valtamedia. Juuri valtamedian irrationaalinen tarrautuminen ideologiaan synnytti vielä viime metreille asti toiveita Harrisin voitoista, myös Suomessa. Kun Demokraattipuolueen johto valitsi ilman ehdokasasetteluja Harrisin suoraan puolueen presidenttiehdokkaaksi, se synnytti valtamediassa hetken hurmoksen, koska nuorehko värillinen lapseton nainen edustaa kaikkea sitä mitä Trump ei ole. Se sai myös taloudelliset tukijat liikkeelle kampanjan kerätessä ennenkuulumattomasti lähes miljardi dollaria. 

Kuherruskuukauden aikana media rakensi Harrisin persoonasta toiveidensa mukaisen hahmon, jonka uskottiin toimivan Internetin virtuaalitodellisuudessa. Kampanjan edetessä median rakentama kuva alkoi kuitenkin murtua kun videot Harrisin todellisista puhujanlahjoista alkoivat levitä verkossa. Ilman telerompterin antamia vastauksia Harris oli lähes kykenemätön antamaan suoria ja analyyttisiä ratkaisuja juuri mihinkään poliittisiin kysymyksiin. Suurelle yleisölle alkoi pikku hiljaa valjeta, että alkoholille perso kikatteleva Demokraattiehdokas olikin vain tyypillinen positiivisen syrjinnän synnyttämä uraohjus ilman omia meriittejä.

Suurin syy Harrisin sulamiseen vaalipäivänä oli hänen suuhunsa asetettu poliittinen ohjelma, jolla ei ole amerikkalaisen enemmistön silmissä juuri mitään vetovoimaa näinä aikoina. Tavallisten amerikkalaisten suurimpana huolena on viimeiset neljä vuotta ollut jätti-inflaation synnyttämä kuluttajahintojen raju nousu, johon Harrisin kampanjalla ei ollut antaa mitään realistisia parannuskeinoja. Päinvastoin, suuri yleisö katsoi, että Harrisin tuleva talouspolitiikka olisi vain jatkoa Bidenin kabinetin katastrofaalisille toimille. 

Demokraattien kannalta asiaa ei parantanut toiseksi keskeiseksi vaaliteemaksi noussut laiton maahanmuutto, josta juuri Harris on ollut vastuussa. Biden-Harrisin kaudella Yhdysvaltoihin oli pääsetty lähes 11 miljoonaa (!) laitonta maahantunkeutujaa, mikä on niin valtava määrä, että se on alkanut näkyä lähes kaikkien amerikkalaisten arjessa. Siksi Demokraattipuolueen valkoisten vastainen identiteettipolitiikka ja rasismista jankuttaminen valuivat kuin kuuroille korville, mikä antoi vain pontta Trumpin värikkäille lausunnoille rikollisista maahantulijoista. Lisäksi Harrisin aggressiivinen feminismi vieroitti monet värilliset miehet ja he siirtyivät sankoin joukoin äänestämään "rasistista" republikaaniehdokasta.

Trumpin ylivoimaiseksi osoittautunut voitto vaalipäivänä ei johtunut niinkään hänen erinomaisuudestaan, vaan Harrisin edustaman politiiikan linjattomuudesta ja epärealistisesta haihattelusta. Hintojen jatkuvan nousun vuoksi monet nälkärajalla elävät amerikkalaiset muistivat Trumpin ensimmäisen kauden, jolloin ihmisillä pyyhki arkielämässä taloudellisesti paljon paremmin kuin nyt. Juuri tähän rakoon Trump osasi iskeä ja hänen vaalikampanjansa keskittyikin talousuudistuksiin eikä aiempien vaalien tapaan raflaaviin identiteettipoliittisiin kysymyksiin. Monille vasemmistoliberaaleille tuli täytenä yllätyksenä värillisten amerikkalaisten Trumpin kannatus, koska he eivät suostu käsittämään, että uudet tulokkaat vievät juuri mustien ja hispaanojen suorittavan portaan työpaikat.

Presidentinvaalien tulosta pohdittaessa on todennäköistä, että vaalikampanjoinnin loppusuoralla huomattava osa teknojäteistä, valtamediasta ja talouseliittistä teki ääneen lausumattoman diilin Trumpin kanssa. Saadakseen todellisten vaikuttajien tuen tulevan presidentin on mitä luultavimmin täytynyt tehdä poliittiisia ja kulttuurisia myönnytyksiä. Toisin sanoen mitä enemmän Trump perääntyy transsukupuolisten wokeismissa, sitä enemmän hänen on annettava globalisteille kansainvälisesti. Näillä näkymin sopimus tulee sisältämään ulkopolitiikan, jossa Israelin annetaan hyökätä Iraniin samalla kun Gazan kansanmurha lakaistaan maton alle. Vastineeksi näistä Trump saa vapaat kädet toteuttaa Project 2025:n hankkeen purkaa liittovaltion byrokratia ja antaa enemmän valtaa osavaltioille. Vaikutusvaltaisten juutalaisten ja kristillisten sionistien hyppysissä oleva Trump tulee antamaan Israel-lobby AIPAC:lle kaiken ja vastineeksi tästä se pitää hänet vallassa työntäen samalla pois tieltään kriitikot, jotta jatkossakin hänen politiikkansa olisi uskollista taustavaikuttajilleen.

Mediahälystä huolimatta Demokraattipuolueen vasen laita ja Euroopan demarihenkinen enemmistö otti Trumpin voiton huomattavasti rauhallisemmin kuin 2016. Syvän pettymyksen ohella julkisissa äänenpainoissa on havaittavassa myös tiettyä alistuneisuutta tilanteeseen ikään kuin tappioon olisi valmistauduttu jo aiemmin henkisesti. Vain punaliberaalien sakeimmissa pesäkkeissä New Yorkissa ja Seattlessa on nähty Antifan tyyliin kuuluvia väkivaltaisuuksia. Jopa äärivasemmiston pahimmat viidennen kolonnan Räikkö räähkät ymmärtävät, ettei Trumpin valtaantulo tule muuttamaan juuri mitenkään Yhdysvaltain yhteiskuntarakennetta lukuunottamatta joitain kansainvälisen politiikan erityiskysymyksiä.

Suomessakin Harrista yksimielisesti hehkuttanut valtamedia on heräämässä krapulaiseen todellisuuteen. Vääränlaisen konservatiivisen arvopohjan lisäksi maassamme vaikuttavat Amerikan globalisti-imperiumin asiamiehet ja -naiset ovat olleet huolissaan Trumpin suhteesta Ukrainaan. Amerikan agenttimme kun pelkäävät, että slaavit lopettaisivat keskinäisen sotansa eikä etuvartio-Suomi saisikaan enää upottaa miljardejaan projektiin, jossa yhteen väriin on panostettu kaikki pelimerkit. Jonkinlaisesta tilanteen uudelleen arvionnista kertoo Naton aggressiivisena bulldogina tunnetun Lännen Median toimittaja Matti Posion tuore kirjoitus, jossa hän on aikaisempiin Trump-vuodatuksiinsa verrattuna suorastaan sovitteleva. Tyypillisenä opportunistisena sopeutujana Posio näkee Trumpin aloittamat tulevat rauhanneuvottelut jopa mahdollisuutena Ukrainalle.

Kaiken taustatiedon nojalla Donald Trumpin vaalivoitto oli lopulta yllätys vain hänen kiihkeimmille vastustajilleen. Valtaosa läntisen maailman ihmisistä ymmärtää, ettei "Oranssimiehen" valinta vielä muuta maailmaa ratkaisevasti, sillä todelliset muutosvoimat ovat liberaalidemokraattisen järjestelmän rakenteissa ja niiden vaikutusvaltaisissa ylläpitäjissä. Silti jotain on liikahtanut hitaasti mutta ratkaisevasti vuoden 2016 jälkeen. Valtakoneisto tiedotusvälineineen ja teknojätteineen ei saakaan enää automaattisesti suosikkejaan näkyvään poliittiseen johtoon. Aito ristiriita ei synny enää eri poliittisten suuntausten välillä vaan kansalaisten ja tekno-taloudellisen eliitin ohjaaman median välillä.  

YHDYSVALTOJEN AHNE TALOUSELIITTI ON ITSE SYYLLINEN KIINAN NOUSULLE MAAILMANMAHDIKSI

Viimeistään Donald Trumpin presidenttikaudella Yhdysvallat havahtui Kiinan taloudelliseen ja maailmanpoliittiseen valtaan. Siitä lähtien maan poliittinen eliitti on vaatinut entistä aggressiivisempaa politiikkaa Kiinaa kohtaan, jotta voitaisiin padota idän jättiläisen synnyttämä haaste Amerikan hallitsemalle yksinapaiselle maailmanjärjestykselle. Kahden valtapuolueen tietyistä arvoerimielisyyksistä huolimatta myös demokraattipresidentti Joe Biden jatkaa Amerikan globalismi-imperiumin projektia, jonka vuoksi Yhdysvallat käy entistä vihamielisempää kampanjaa Kiinaa vastaan etenkin talouden saralla. Tuoreimpana esimerkkinä tästä on Yhdysvaltojen Kiinalle asettamat rajut tuontitullit sähköautoille ja terästeollisuudelle, josta kertoo Ylen uutinen Biden uhmaa Kiinaa valtavilla tullimaksuilla – ”Amerikkalaiset rakentavat sähköautonsa itse”.

Amerikan hallitseva poliittinen luokka on säännöllisin väliaijoin tarvinnut aina ulkoisen vihollisen joko sisäpoliittisista syistä tai ideologisen lähetystehtävänsä (mm. neokonservatiivit) vuoksi. Itse viholliskuvien luomisessa Yhdysvaltain poliittinen koneisto on ollut tunnetusti aina taitava. Tässä sillä on apuna valtava uutis- ja viihdekoneisto, joka pitkälti toistaa suurelle yleisölle Washingtonin sanelemaa agendaa. Tätä nykyä tuo suuri yleisö on todella suuri, sillä johtavat yhdysvaltalaispoliitikot puhuvat globaalimedian kautta koko lännelle, myös Suomelle. Siksi täälläkin on sisäistetty hyvin nopeasti vainoharhaisen vihamielinen suhde Kiinaan, vaikka muutoin Suomen asennoituminen maailman suurimpaan "kommunistimaahan" on ollut asiallista. Yhdysvaltain  ja sitä orjallisesti seuraavan muun lännen kiukuttelu Kiinalle näyttääkin taloushistoriallisten tosiasioiden valossa kummalliselta ja suorastaan perusteettomalta. 

Ennen kuulumattoman röyhkeäksi väitetyn taloudellisen kiinalaisinvaasion lähtökohtana ei suinkaan ole ollut Kiinan halu maailmanvallaksi, vaan amerikkalaisten epäonnistuneeksi osoittautunut pyrkimys tehdä maasta halvan teollisuustuontannon alusmaa maailmanmarkkinoille. Yhdysvaltain talouseliitti yhdessä keskuspankkiirien kanssa voi syyttää nykytilanteesta vain itseään: 1980-luvulta lähtien se on tukenut Kiinan taloudellista vapautumista, koska se hyödytti globaalitalouden vapaakauppasopimusten kautta ennen kaikkea Yhdysvaltojen finnanssikapitalistisia rahoitusmarkkinoita. Ahneelle onkin tyypillistä syyttää muita ahneudesta silloin kun muut alkavat menestyä pelissä, johon on vieläpä saanut itse keksiä säännöt. 

1980-luvun jälkipuolella suurten amerikkalaisten rahoittajien ja sijoittajien motiivi edistää Kiinan taloudellista avautumista oli saada se osaksi USA:n alistamaa maailmantaloutta. Tämän seurauksena Kiina oli vielä 1990-luvulla lähes samassa asemassa kuin Afrikan kehitysmaat, joiden alkutuotanto pyrittiin imemään globaaleille "vapaille markkinoille" mahdollisimman halvalla. Aivan kuten Itä-Euroopassa, "vapaan" talouskilpailun houkutuksella yritettiin romahduttaa Kiinan kommunistipuolueen asema ja muuttaa maa lännen "demokraattiseksi" nukkehallinnoksi, jota ohjaisivat globaalit talousvaikuttajat, erityisesti Kansainvälinen järjestelypankki BIS, keskuspankit, IMF, Maailmanpankki ja erilaiset kauppasopimukset. 

Lännen johdon strategia Kiinan suhteen on ollutkin sama mikä se on ollut Venäjään, toisin sanoa yritys integroida maa lännen "arvoyhteisöön" ja "sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen". Tänään tämän pelisuunnitelman epäonnistuminen näkyy ennen kaikkea Yhdysvaltain kaunaisessa kauppapolitiikassa, koska Kiina ei lupaavan alun jälkeen ole suostunutkaan halvaksi bulkkiteollisuuden tuotantokeskukseksi. 

Kiinasta haluttiin ennen kaikkea perusteollisuuden ja matalan teknologian kulutustavaroiden halpatuontimaa, koska globaalitalouden kannalta sellaisten tuotteiden tekeminen matalan palkkatason vuoksi on Kiinassa halvempaa kuin Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Taustalla on myös ajatus, että käynnissä oleva uusi teollinen vallankumous perustuu pelkästään palveluihin, viihteeseen ja tietotekniikan immateriaalituotteisiin. Siksi vanhanaikaisena pidetty perusteollisuus luovutettiin suosiolla takamatkalta tuleville Euraasian jättiläisille. 2000-luvun alussa lännessä uskottiin tietokonevertausta käyttäen, että tuotantokoneiston perustana olevaan "rautaan" keskittyminen on epäolennaista, kun sen sijaan "softa" on kaikki kaikessa.

Tämän seurauksena Yhdysvallat luopui finanssikapitalistien rahahanojen ohjaamana suurelta osin perusteollisuudestaan ja kulutustavaroidensa tuotannosta, koska ne voitiin siirtää halvempaan Kiinaan. Eniten tämä vaikutti valkoiseen työväenluokkaan, joka menetettyään työpaikkansa ruostevyöhykkeellä uskoi saavansa ne takaisin protektionismin puolesta puhuneen Trumpin avulla.

Kerran menetettyä perusteollisuutta ei voi kuitenkaan tuosta vain polkaista enää uudelleen käyntiin. Siinä ei auta rahan painaminen ja suuret pörssivoitot reaalitaloudesta irrottautuneilla finanssimarkkinoilla. Tämä on näkynyt erityisen selvästi Ukrainan sodassa, sillä virtuaalisellla varallisuudella ei ole suurtakaan merkitystä, jos se ei perustu fyysiseen teollisuustuotantoon. Yhdysvaltain poliittisen nomenklatuuran Ukraina-projektiin on kauhottu miljardeja dollareita, mutta tuolla rahamäärällä ei ole juurikaan merkitystä, koska raha kierrätetään omassa sotateollisuuskompleksissa samalla kun hyllyt pysyvät tyhjinä raudasta. Ilman omaa laajaa perusteollisuutta ollaan kykenemättömiä tuottamaan markkinoille ja rintamalle riittävän nopeasti niinkin yksinkertaista tavaraa kuin ammuksia tai muuta matalan teknologian sotatarvikkeita. 

Ylimielinen kuvitelma Kiinasta jonain pysyvänä  peruskulutustavaroiden halpana siirtomaatuottajana tai Venäjän pitäminen pelkkänä bensa-asemana on nyt kostautumassa lännelle eliiteille. Terveen talouden perustana ei nimittäin voi olla vain toisten palveleminen, immateriaalituotteiden "valmistus", viihdeteollisuus ja finanssimarkkinat. 

Kun tähän lisätään vielä se, että populaatioidensa älyllisestä laadusta (afrikkalaisten vähyys) huolehtiva Kiina, Intia ja Venäjä kykenevät nykyään tuottamaan myös korkeaa teknologiaa, ovat lännen mahdollisuudet voittaa nykyinen talouskilpailu hupenemassa entisestään. On sitten kokonaan eri kysymys ketkä tuollaisen kilpailun ovat julistaneet ja mikä on ylipäätään sen mielekkyys. Joka tapauksessa Kiinan ja Venäjän syyttäminen kiristyneestä nykytilanteesta on todellisten rikollisten keino osoittaa sormella pois itsestään.

Suomen kannalta tilanne on onneton ennen kaikkea siksi, että maamme poliittinen johto seuraa Yhdysvaltain ulkopoliittisia ja taloudellisia päätöksiä uskollisen ajokoiran vimmalla hyläten näin oma etunsa. On selvää, että Yhdysvaltojen globalistinen imperiumi toimii anglosionistisen eliitin johdolla etunsa mukaisesti Kiinaa, Venäjää ja Irania vastaan, mutta mitä hyötyä Suomi saa asettumalla sen uskolliseksi koiraksi joka ikisessä kansainvälisessä kysymyksessä? Esimerkiksi valtaosa maamme kansanedustajista haluaa kieltää kiinalaisen Tiktok-alustan vain siksi, koska Yhdysvalloissa sen käyttö halutaan estää!

Yhdysvaltain propagandistisena etäispesäkkeenä maassamme toimivan Ulkopoliittisen insitutuutin vs. apulaisjohtaja Mikael Mattlin puhuu Ylen jutussa Tiktokin pakkomyynti kietoutuu suurvaltapolitiikan lisäksi vahvasti Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan tahallaan asian vierestä mainitsematta sanallakaan kieltohankkeen todellisesta motiivista. Yhdysvaltojen hallinnon tosiasiallinen syy kieltää Tiktok johtuu vaikutusvaltaisista sionisteista, joille on sietämätöntä, kuinka monoliittisen valtamedian vastuullisesta tiedottamisesta huolimatta Tiktokissa leviää ilman portinvartijoita videomateriaalia juutalaisten suorittamasta kansanmurhasta Gazan alueella. Videot ovat levinneet myös palestiinalaisympatioistaan tunnettujen opiskelijoiden keskuuteen, mikä on ollut osaltaan syynä eri yliopistoissa syntyneille mellakoille.

Yhdysvalloille sopii tietenkin mainiosti se, että EU ja Suomi asettuvat kaikessa sen hölmöiksi jalkasotilaiksi. Jo nyt on nähty, kuinka amerikkalaisten asettamiin pakotteisiin ja kauppasotiin osallistumisilla on vaurioitettu syvästi Euroopan taloutta. Vastaavasti suomalaisten vientiyritysten halu investoida Kiinaan on laskenut viime vuosina dramaattisesti ja eräänä syynä tähän on ollut se, että yritykset seuraavat nöyrän uskollisesti USA:n ja Euroopan kauppa- ja geopoliittisia trendejä.

                                                 ********************

Yle TV 2, maanantai 20.5.2024 klo 21.30, Miten korjata maailma

Dokumenttielokuva suomalaisista suoran toiminnan liikkeistä ja 2000-luvun alun aktivismista. Aktivistit kertovat mikä on toiminnan päämäärä ja millaista demokratiaa liikkeet haluavat. O: Jouko Aaltonen (Suomi 2023) (U). Linkki ohjelmaan.

Pellemaailmaa pyörittävän Globohomon hyödyllisinä pelleinä toimivat anarkomarkoaktivistit ovat saaneet läntisessä yhteiskunnassa eräänlaisen virallisesti hyväksytyn kapinallisen statuksen. Siksi uusintana esitettävä Miten korjata maailma ei tuota kenellekään yllätystä, sen verran ihanteellisena virkaheittojen apurahakapinallisten toiminta kuvataan. Dokumenttielokuva perustuu Anton Montin ja Pontus Purokurun teokseen Suoraa toimintaa! : autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016.

Jonkinlaista luokkateoriaakin rainassa esiintyvät haastatellut yrittävät tavata, vaikka juuri niissä kohdissa olisi väliin voitu esittää kritiikkiä, semminkin kun Suomessa suurin osa 2000-luvun vasemmistoaktivisteista on keskiluokkaisia yliopiston vihreällä oksalla notkuvia nuoria aikuisia. Osaltaan dokumentin myötäkarvaista asennetta selittää apulaisohjaana toiminut Pontus Purokuru, joka tunnetaan mm.  amerikkalaiskampusten sekopäisten muotiaatteiden maahantuojana. Valkopyykkäävän tendenssifilmin ainoa informaatioarvo on siinä esitelty vasemmistoräähkien kauhugalleria, joka tuo esiin aika kattavan katsauksen 2000-luvun kuka on kukin -punamädättäjiin: Suvi Auvinen, Mikael Brunila, Paleface, Reko Ravela, Antti Rautiainen, Tapio Laakso, Eetu Viren, Anne-Reetta Korhonen....kaikki järjestelmän sertifioimia "demokratian vahtikoiria".

Sanomattakin on selvää, että normaalikatsojan ärsytyskynnys ylittyy helposti kun nämä maailmanparantelijat pääsevät pidäkkeettä jeesustelemaan "rationaalisen" tasa-arvouskontonsa puolesta. Omahyväisyyden määrää mitattaessa mittarit paukkuvat koko ajan punaisella (sic). 

Järjestelmälle huoraamistaan nämä hyväkkäät eivät tietenkään pysty mitenkään reflektoimaan. Esimerkiksi 2000-luvun alun Smash Asem -mielenosoitukset ovat kenelle tahansa kiusallista katsottavaa, koska sen jälkeen radikaalivasemmisto on korruptoitunut rotschildiläisen Globohomon sylikoiraksi ja monet sen järjestöistä saavat rahoitusta mm. George Sorosin bulvaaneilta. Surkuhupaisan "globalismin vastustamisen" jälkeen monet dokumentissa vilahtavat aktivistit ovat saaneet vihaamastaan järjestelmästä puoliakateemisen suojatyöpaikan, jopa yksityiseltä sektorilta, tunnetuimpana esimerkkinä konsulttina nykyään työskentelevä Suvi Auvinen. 

                                      

TV 1, lauantai 25.5.2024 klo 21.01, Kovan viikon ilta 

Kausi 3, 10/10. Sää vaalitenteissä tänään. Koomikko Jukka Lindström paketoi viikon kiinnostavimmat uutiset ja puheenaiheet. Mukana Niina Lahtinen, Adile Sevimli ja Aatu Raitala. Vieraana näyttelijä Linnea Leino. ohjelmatekstitys (suomi) 30 min.

Vasemman laidan viihdyttäjien tähdittämää valtiollista viihdettä seuratessa syntyy helposti mielikuva, että punavihreät istuvat hallituksessa ja hallitsevat eduskuntaa 3/4 enemmistöllä. Yleisradion kun kuuluisi heijastella poliittisia voimasuhteita. Näin voisi luulla ainakin katsomalla Ylen poliittista satiiriohjelmaa Kovan viikon ilta, sillä vuodesta toiseen siinä irvaillaan pääasiassa oikeistopuolueille, etenkin perussuomalaisille. Punavihreitä pilkataan harvoin ja silloinkin se on yleensä lempeää välttäen hallusinaatiovasemmiston todelliset kipupisteet. Tämä yksipuolisuus on kaikille selvää, jonka vuoksi täytyy ihmetellä miksi vasemmistolainen hegemonia viihteessä ja poliittisessa keskustelussa (Radion puolella mm. Ylen Pyöreä pöytä) ei nouse julkiseen keskusteluun, vaan se on kuin norsu olohuoneessa.  

Tiedostavana suupalttina esiintyvä ohjelman vetäjä Jukka Lindström on tunnettu paskaliberaali jo Ylen nuorisokavilta. Lisäksi hänen käsikirjoitustiimiinsä kuuluu maailman epähauskin vasemmistolainen koomikko Iikka Kivi, jonka kanssa ohjelman ideointiriihessä päädytään sujuvasti sättimään aina yhteistä inhokkia perussuomalaisia. Yleensä yli puolet ohjelman "sketseistä" liittyy tavalla tai toisella persuihin. 

Syyksi riittää mikä tahansa, mutta ohjelman toimituksessa läiskittiin varmasti ylefemmoja persujen kansanedustaja Timo Vornasen ammuttua joitain viikkoja sitten viihteellä varoituslaukauksen. Voisi luulla, että tästä saisi yhteen jaksoon pitkän ja herkullisen kuittailukavalkadin, mutta mitä vielä, Kovan viikon illassa Vornasen tapausta märehdittiin kolmessa (!) peräkkäisessä jaksossa. Sairaalloinen pakkomielle perussuomalaisista vai pelkkä kyyninen halu takoa kun rauta on kuumaa? Ehkä molempia, mutta ainakin näin poliittisen vähemmistön edustajat pääsivät veronmaksajien rahoilla hieromaan persukaunaansa kansan enemmistölle.

TV 1, sunnuntai 26.5.2024 klo 22.55, Ulkolinja: USA:n demokratia vaarassa 

2/2 Lain kirjain? Yhdysvaltain kongressin valtausta tutkineen edustajainhuoneen komitealle puhunut Donald Trumpin sisäpiiriin kuulunut todistaja kertoo, miten Trump toimi Capitolin hyökkäyksen alettua - mitä nuo 187 minuuttia pitivät sisällään? Trump nimitti oikeusministerin toisensa jälkeen kääntääkseen vaalin lopputuloksen hänelle ja painosti omaa varapresidenttiäänkin toimimaan vastoin virkavalaansa. 55 min. (U)

Yle tv:n politiikan toimituksen ohjelmanhankkijat uskovat olevansa tänään samalla tavalla äänestyskelpoisia Yhdysvaltain presidentinvaaleissa kuin he kuvittelivat olleensa vuonna 2016. Sen verran innokkaasti ja järjestelmällisesti he kampanjoivat jälleen Trumpia vastaan demokraattiehdokkaan puolesta. Ylen kanavilla levitettävän vaalimateriaalinsa he hankkivat demokraatteja sympatisoivilta liberaaleilta dokumentin tekijöiltä. 

Amerikan toisinajattelijakulttuurissa on jo pitkään lainattu ironisesti yksipuolue-mentaliteettia kannattavien totalitaristien ja vallan anastajien lentävää lausetta Meidän demokratiamme ("Our Democracy"). Sen viralliset lausujat haluavat viitata sillä juhlallisesti punaliberaaleihin arvoihin ja kaikkiin kansalaisiin, vaikka tosiasiassa se tarkoittaa vain Washingtonin pysyvää hallitusta ja siihen symbioottisessa suhteessa olevaa manageriaalista luokkaa. Maan poliittinen kerma vihaa Trumpia yksinkertaisesksi siksi, että hän sotki vanhan järjestelmän tuomalla siihen mukaan pitkään täysin kuulumattoman tekijän: kansan. Eihän "niillä" (Dirt people) pitäisi olla politiikkaan mitään sanomista, pelkkää rekvisiittaa!

Puuttumatta sen enempää Ulkolinjan dokumentin ennalta arvattavaan narraatioon, huomionarvoiseksi tekijäksi nousee Yhdysvaltain ainoaksi pysyväksi valtapuolueeksi haluavien demokraattien pakkomielle saada Trump ulos presidenttikisasta keinolla millä hyvänsä. Koska taistelun päänäyttämöiksi ovat nousseet poliittisesti värittyneet tuomioistuimet, sikäläiset toisinajattelijat ovat alkaneet kutsua tätä kamppailua nimellä lawfare (vrt. warfare, sodankäynti), koska hyökkäys Trumpia vastaan on sotaa, jossa lakia taivutellen pyritään tuhoamaan vihollinen. 

Tällaiset poliittisesti motivoituneet mustamaalauskampanjat tuottavat tietenkin hyvää oloa kaikille median ehdollistamille Trumpin vihaajille, mutta mitään puolueetonta tietoa dokumentti ei anna. Päinvastoin, jälkimaku voi muuttua vielä karvaaksi jos Oranssimies vie vaalit.

MTV3, tiistai 28.5.2024 klo 23.35, Ruotsidemokraattien trollitehdas 

Propagandakoneisto Riks. Kausi 1, 1/3. Disinformaatio ja propaganda vaikeuttavat demokraattista keskustelua. Kalla faktan toimittaja soluttautuu Ruotsidemokraattien sisäpiiriin tutkimaan puolueen epäiltyä trollitehdasta. 60 min.

Sattuipa sopivasti näin eurovaalien alla! Dokumentin viesti: älä äänestä oikeistopopulistia. Tämä siitäkin huolimatta, että persujen sisarpuolue Ruotsidemokraatit edustaa mitä todennnäköisimmin kosher-konservatiivista valeoppositiota. Nimittäin jonkun ikävän totuuden sanominen maahanmuuttajista ja trans-mafiasta on medialle jo riittävä syy, että puolue on vapaata riistaa kaikelle mudan heitolle.

Milloin olet nähnyt viimeksi dokumentin, jossa toimittaja on soluttautunut vihreisiin, vasemmistopuolueeseen tai edes keskustaoikeistolaiseen puolueeseen? Tuskin yhtäkään, koska sellaisia ei ole tehty - eikä ole edes haluttu tehdä. Ei tarvitse kuin tietää minkälainen maailmankuva valtavirran toimittajalla tunnetusti on niin ymmärtää syyn. Ja jos joku toimittaja sattuisikin tekemään hyvän skuupin soluttautumalla vaikkapa vihreiden huumeorgioihin, sellaista filmiä ei esitettäisi milloinkaan tv-kanavilla. 

Sen sijaan ns. äärioikeistosta on tehty vaikka millä mitalla "paljastusdokumentteja". Itse asiassa poliittisen paljastusdokumentin synonyyminä pitäisi olla äärioikeisto, sillä muunlaisia alan filmejä ei ole olemassakaan. Tämä johtunee siitä, että kontrolloidulla valtamedialla ei ole juuri mitään mielenkiintoa tonkia valtapuolueiden komeroita, varsinkin, jos edustetaan samaa viiteryhmää eri kytköksineen.

Ylimääräisen uutislähetyksen jälkeen vallan huippujen paljastukset eivät tietenkään keskittyisi toisarvoisiin bulvaaneihin, jotka nykyään tunnetaan liberaalidemokratian hyväksyminä puolueina. Tulevat paljastusdokumentit toisivat esiin todellisten vallankäyttäjien kuten keskuspankkiireina tunnetun Rotchildien suvun likaiset temput tai Bilderbergin kokouksen käytäväpuheet. Hyviä tv-hetkiä odotellessa. 

MIKSI VALTAMEDIAN VALHEELLISET NARRAATIOT MENEVÄT SUOMALAISTEN ENEMMISTÖLLE NIIN HELPOSTI LÄPI?

Geneettisesti ja kulttuurisesti homogeenisen kansan etuna on kansalaisten keskinäinen luottamus, joka ennalta ehkäisee korruption leviämisen yhteiskunnan syvärakenteisiin. Globaaliksi luomassaan ympäristössä lännen hallitseva luokka voi kuitenkin käyttää tätä voimavaraa omaksi edukseen nopeuttaen samalla yhteiskunnan hajoamista. Klassisen kouluesimerkin tällaisestä kehityksestä tarjoaa Suomi ja sen kansalaisten enemmistön lähes kritiikitön usko joukkotiedotusvälineisiin. Tässä kuviossa valtamedia ei ole itsenäinen toimija, vaan koko manageriaalisen luokan yhdessä käyttämä peliväline sen ylenkatsomaa tavallista kansaa vastaan.

Kansallisessa yhtenäiskulttuurissa massatiedotusvälineillä ei tietenkään ole mitään motiivia luoda valheellisia suuria kertomuksia kansalaisten päänmenoksi, koska median johto ja toimittajat ymmärtävät olevansa elimellinen osa kansaa ja sen etua. Tällaisessa yhteiskunnassa jopa poliitikot ja talouselämän johtajat kokevat  olevansa aidosti isänmaan asialla. Tilanne on täysin erilainen silloin, kun maan poliittis-taloudellista johtoa houkuttelee nurkkakuntaiseksi koetun kansallisen edun sijaan kansainvälinen verkostoituminen. Tässä taas medialla on ollut oma roolinsa sen vaikuttaessa hallitsevan nomenklatuuran mielikuvaan politiikasta ja kultturista, jossa kansainvälisyys ja ulkomaalaisuus nähdään aina jotenkin tavoiteltavimpina kuin kotimaisuus.

Ratkaiseva käänne kansallisesta ajattelusta kohti kosmopolitismia tapahtui maassamme 1990-luvun alussa jolloin Euroopan Unionin jäsenyyteen päätyneissä neuvotteluissa virallinen Suomi hyväksyi "moninaisuutta" korostavan vasemmistoliberalistisen ideologian. Somalien maahanvyöry 1991 saattoi vielä olla silloisen hallituksen työtapaturma, mutta vuoden 1995 jälkeen maamme muukalaistamista on edistetty johdonmukaisesti EU:n sääntökirjan mukaan. Tämän seurauksena mallioppilas Suomessa on tätä nykyä jo puoli miljoonaa alkuperältään ei-suomenkielistä oleskelijaa. Väestöllisesti muutos on kumouksellinen kun muistaa, että vuonna 1990 Suomessa oleili 26 000 ulkomaalaistaustaista henkilöä. Näin aggressiivinen, nopea ja edelleen jatkuva väestönvaihdos ei olisi mahdollista ilman kansalaisten enemmistön luottamusta mediaan ja sen käyttämiin sopiviin akateemisiin asiantuntijoihin.

Kaikkien nähtävillä olevasta käsittämättömästä tuhostaan huolimatta uskomattomalta tuntuva temppu tuli mahdolliseksi, koska massatiedotusta hallitsevat muutamat mediajätit, merkittävimpinä Yle, Helsingin Sanomat ja iltapäivälehdet, ymmärsivät käyttää epädemokraattisen mutta radikaalin muutoksen välineenä 1980-luvulta perittyä yhtenäiskulttuuria, konsensushenkeä ja yleistä kansalaisten luottamusta auktoriteetteihin. 

1970- ja 80-luvun YYA-Suomessa tiedotusvälineet olivat niukka informaatiokanava eikä kansalaisilla ollut mitään syytä epäillä niiden edistävän suomalaisvihamielisiä tai muita hajottavia agendoja. Median puhe Neuvostoliiton ja Suomen ystävyydestä oli pelkkää kuollutta liturgiaa idän jättiläisen puristuksessa ja sen käsitti suurin osa niin toimittajista kuin kansastakin. Taktisista syistä media nöyristeli Neuvostoliitolle mutta sydämissään se oli Suomen asialla kommunistilehtiä lukuunottamatta. Nykyään tilanne on jokseenkin päinvastainen, sillä nomenklatuuramme mielistelee vilpittömän naivisti Yhdysvalloille ja EU:lle teeskennellen samalla kansalle olevansa suomalaisten asialla. 

Massojen vaikutusvalta yleisen mielipiteen vahvistajana tulee suurista ikäluokista, joihin kuuluvia voisi kai nykyään kutsua demarieläkeläisiksi. He olivat 1980-luvulla tottuneet luottamaan mm. Yleen, jonka uutisoinnista puuttui lähes kokonaan aikamme oikeaoppinen mielipidekirjoittelu, hämärien agendojen ajaminen ja tiettyjen narraatioiden vahvistaminen. Koska kansalaisten luottamus valtamediaan on ollut vankkaa, heille ei ole tullut mieleenkään, että tätä hyväuskoisuutta voitaisiin käyttää globalisoidussa nykymaailmassa häikäilemättömästi hyväksi. 

1990-luvulta lähtien valtamedia on turvautunut massojen hallinnassaan aina vain räikeämpään manipulointiin suostutellessaan kansalaisia kansainvälisten eliittien ajamille asioille. Toisenlainen mediakulttuuri ei ole ollut mahdollista, koska todenmukainen uutisointi ja avoin kriittinen keskustelu olisivat tehneet nämä hankkeet tyhjiksi kansalaisten vastustuksen vuoksi. Vastaavasti kansan enemmistönä oleva varttunut väki näyttää ajattelevan, että koska valtavirran tiedotusvälineet puhuivat takavuosikymmeninä enimmäkseen totta ilman piiloagendoja, ne toimivat samalla tavalla myös tänään. Juuri tähän kansan enemmistön tietoteoreettiseen harhaan nomenklatuura on iskenyt kyntensä. Toisaalta manageriaalisen luokan palveluksessa oleva valtamedia ei voi nykyisessä eripuraisessa monikulttuuristetussa yhteiskunnassa muuta kuin manipuloida, moralisoida ja propagoida, koska ilman niitä hiekalle rakennettu yhteiskuntakokeilu romahtaisi ennen kuin äärivasemmiston maalittajana tunnettu Johannes Koski ehtisi naputtaa Twitteriin sanan rasismi.

Pelkän valtamedian varassa olevien kansalaisten puolustukseksi on tosin lisättävä, että heidän on käytännössä mahdotonta nähdä asioiden vaiettuja puolia, koska media ei halua tuoda niitä esiin. Ollaan eräänlaisessa noidankehässä: suurin osa kansalaisista on kykenemättömiä luomaan vallitsevia puolitotuuksia haastavia näkökulmia, koska he seuraavat yksipuolisesti valtamediaa, joka puolestaan ei oman etunsa vuoksi halua tarjota mitään aidosti kriittistä näkökulmaa. On vaikea kuvitella minkälaisesta emävalheesta median pitäisi jäädä rysän päältä kiinni ennen kuin 1980-luvun Ruususen uneen nukahtanut tuulipukukansa heräisi. Ehkä tuo suomalaisen hyvinvoinnin kulta-aikaa elänyt sukupolvi on jo lopullisesti menetetty, jonka vuoksi nuoremmat mutta pienemmät jälkipolvet saavat siivota vanhempiensa aiheuttamat sotkut monikultturista, lgbt-moraalikadosta, EU:n integaatiosta ja Nato-jäsenyyspaniikista.

Viimeiset vuodet ja varsinkin viimeiset viikot ovat todistaneet kuinka media voi kaikessa rauhassa kampanjoida projektejaan ja osallistua "vääräoppisten" ajojahteihin, ilman, että kansalaisten enemmistö osaisi vetää tarvittavia johtopäätöksiä huolimatta esillä olevasta savuavasta aseesta. Demarieläkeläiset ovat seuranneet televisioista ja lehdistä täysin vihjeettömästi kuinka oppositio ja media savustivat moralistisesti paisutetuilla verukkeilla Vilmelm Junnilan (ps) ulos elinkeinoministerin tehtävästään. 

Näytelmän toisena tai kolmantena osana on seurattu nettipunakaartin ja valtamedian yhteisprojektina aloittamaa tarkoitushakuista kampanjaa, jossa on kaiveltu esiin valtionvarainministeri Riikka Purran ikivanhoja nettikirjoituksia. Uusin näytös on suunnattu niin ikään valtamediaan luottavalle kansanosalle, joka katsoo näitä teatteriesityksiä tosielämän poliittisina draamoina haluamatta ymmärtää taustalla olevia kulisseja ja niiden takana olevia narujen vetäjiä. On todella hämmästyttävää, kuinka heille riittää sellaisenaan kertomusten yksi puoli, jonka valtamedia esittää. Asenne saattaa kertoa kansalaisten enemmistön apaattisuudesta, mutta ennen kaikkea se on merkki sokeasta luottamuksesta auktoriteetteihin, joita tässä tapauksessa edustaa täsmälleen samaa tarinaa suoltavat eri mediatalot. 

Purran tapauksessa julkisesta keskustelusta ei löydy ainuttakaan puheenvuoroa, jossa kyseenalaistettaisiin valtiovarainministerin muinaisten nettikirjoitusten merkityksellisyys hänen nykyisessä viranhoidossaan. Aitoa merkitystä ei ole, vaan poliittinen oppositio loi sen tyhjästä perustaen sen teeskenneltyyn pöyristymiseen. Ei puhettakaan siitä, että kuka tahansa tervejärkinen saattaisi suutahtaa kohtaamiensa potentiaalisten joukkoraiskaajien aggressiosta lähijunassa ja naputtaa koetun kulttuurien kohtaamisen nettiin. Pitää myös muistaa, että kirjoittaessaan väitettyä postausta Jussi Halla-aho Scriptaan Purra tuli mukaan politiikkaan vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin.

Merkittävistä asiantuntijoista ainoastaan Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavainen on todennut blogissaan, että kyse on mitä puhtaimmasta ajatusrikoksesta, "jota voi halutessaan paisutella vaikka minkä kokoiseksi". Eläkkeellä olevan professorin mukaan Purran kohdalla kyse on niin sanotusta uhrittomasta rikoksesta, joka kohdistuu vain uskonkappaleisiin. Hän korostaa kirjoituksessaan myös sitä, että liberaalidemokratiassa on otettava huomioon vain äänestäjien vaaleissa ilmaistu luottamus eivätkä siksi mitkään ulkopuolisten vaatimat puolueiden puhdistukset voi olla edes periaatteessa sallittuja, koska ihmisillä on oikeus ajatella mitä haluavat. Luonnollisestikaan tällaiset lausunnot eivät pääse älyllisesti alamittaiseen ja epärehelliseen julkiseen keskusteluun, jolloin suuri yleisö jää niistä autuaan tietämättömiksi. Siksi pelkän valtamedian varaan jättäytyneet suomalaiset ostavat mukisematta Ylen tendenssiuutisen Riikka Purra pyytää ”15 vuoden takaisia typeriä” somekommenttejaan anteeksi – hallituspuolueiden puheenjohtajilta julkilausuma. 

Uutisjutun lausumattomana viestinä nöyrille alamaisille on, että raiskaukset ja ryöstöt vanhenevat ja sukupuolenkin voi vaihtaa kerran vuodessa, mutta punaliberaalin teologian ortodoksiaa uhmaava nettikirjoitus on ajatusrikos, jonka tuomittavuus ja rangaistavuus on ikuista. Ehkä lohduttominta tapauksessa on se, että Purra perussuomalaisena alistui jälleen kerran vasemmistoliberaalien fundamentalistien vaatimukselle myöntyä rituaalistiseen anteeksipyyntöön. Toki Purra teki sen vain asiaan kuuluvan muodollisesti kuten tapakristityt jouluehtoollisella, koska hänen todellisena päämääräänä on pitää hallitus pystyssä vasemmiston suureksi mielipahaksi. Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että jatkuvasti "lännen arvoja" vahtiva presidentti Sauli Niinistö sotkeutui kysymättä sisäpolitiikkaan ripittämällä median kautta Purraa ja sitä ennen Junnilaa "anteeksiantamattomasta rasismista". 

Itse anteeksipyyntö sisälsi pellemaailmalle tyypillistä absurdiutta, koska kyse oli uhrittomasta ajatusrikoksesta: Purra ei kyennyt määrittelemään keneltä tarkalleen ottaen pyytää anteeksi, joten hän päätti kohdistaa anteeksipyynnön niille, joille on aiheutunut "haittaa ja mielipahaa". Nämä ihmiset tai asiat voivat olla keitä tahansa tai sitten eivät ketään. Tapaus muistuttaa kenties eniten tilannetta, jossa muhamettilaisten uskonnollisia tunteita on loukattu ja teosta syytetty pakotetaan osoittamaan anteeksipyyntö sekä Allahille että kaikille uskonyhteisön jäsenille. Vastaavasti maallistuneessa versiossa pyydetään anteeksi kaikilta vasemmistohumanisteilta ja heidän värillisiltä lemmikeiltään sekä tietenkin tasa-arvo-opin pyhiltä uskonkappaleilta.

Samaisessa uutisessa kerrotaan myös hallituksen julkilausumasta, jonka tarkoitus lienee antaa virallinen hyväksyntä vasemmistoliberaalien etnomasokistiselle uskolle, vaikka sen opinkappaleet on kirjattu ennestään jo moniin lakeihimme:

Pääministeri Petteri Orpon (kok.), Purran, Anna-Maja Henrikssonin (rkp.) ja Sari Essayahin (kd.) allekirjoittamassa julkilausumassa kerrotaan, että ”Hallitus työskentelee määrätietoisesti yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämiseksi yhteiskunnassa.”  

Lisäksi julkilausumassa tuomitaan kaikenlainen syrjiminen ja korostetaan ihmisten yhdenvartaisuutta lain edessä.  

”Hallitus ja sen jokainen ministeri irtisanoutuu rasismista ja kaikenlaisesta ääriajattelusta sekä sitoutuu omassa työskentelyssään aktiiviseen työhön rasismia vastaan niin Suomessa kuin kansainvälisesti.”, julkilausumassa lukee.

On selvää, että tämä tekopyhyyden harjotelma on suunnattu rasistisesti vain suomalaista kantaväestöä vastaan, sillä julkilausumassa ei mitenkään oleteta, että rotumuukalaiset harjoittavat rodullisesti profiloitunutta väkivaltaansa etnisiä suomalaisia vastaan (sellaisen olettaminen olisi tietenkin rasismia an sich). Presidentti Niinistön esimerkkiä noudattaen julistuksessa puhutaan kyllä kovaan ääneen nollatoleranssista valkoisen kantaväestön oletulle rasismille, mutta samalla ollaan hiljaa maahantunkeutujamiesten raiskauksista ja ulkomaalaisnuorten väkivaltaisista ryöstöistä. Kun linja on tämä, suomalaisten on turha pidättää hengitystään sen suhteen, että hallitus esittäisi virallisen anteeksipyynnön suomalaisille, jotka ovat joutuneet kärsimään maamme hallinnon vuosikymmeniä harjoittamasta liberaalista maahanmuuttopolitiikasta. 

Poliittiselle vasemmistolle tällaiset ulostulot ovat tietenkin taivaan mannaa ja se näyttääkiin antautuneen jo täysin rinnoin heprealaiseen riemujuhlaan, josta yhtenä esimerkkinä Ilta-Sanomien uutinen Oodiin ilmestyi holokaustin kauheuksista muistuttava näyttely: ”Olemme huolissamme”. Kuvitteellista uhripääomaa tavoitteleva näyttely on osoitus siitä, kuinka  median luoman äärioikeistohysterian seurauksena hermoheikoimmat mariamagdalenat alkavat käydä hurmoksellisilla ylikierroksilla:

HELSINGIN keskuskirjasto Oodin pohjakerrokseen on ilmestynyt tiistaina näyttely, jossa on natsi-Saksaan ja holokaustiin liittyvää kirjallisuutta.  

Oodin kirjastonhoitaja Siira Tiuraniemi kertoo näyttelyn liittyvän hallituksen viimeaikaisiin tapahtumiin.  

– Pyritään meidän näyttelyillä reagoimaan ajankohtaisiin aiheisiin. Kirjaston tehtävä on levittää tietoa, Tiuraniemi kertoo.

Halutaanko näyttelyllä välittää jonkinlainen viesti?  

– Se lukee siinä otsikossa: Auschwitzkaan ei tullut vain tyhjästä. Olemme huolissamme, Tiuraniemi sanoo.

(....) Tämän jälkeen julkiseen keskusteluun nousivat muun muassa sisäministeri Mari Rantasen (ps) sosiaalisessa mediassa alkuvuodesta tekemät viittaukset niin kutsuttuun väestönvaihtoon.  

Teoriaan ovat viitanneet aiemmin myös esimerkiksi oikeusministeri Leena Meri (ps), eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho (ps) sekä tuore ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavio (ps).

Tällainen holokausti-tiedotus on yksiselitteistä monikulttuurista historiapolitiikkaa, jolla pyritään oikeuttamaan loputon maahanmuutto, joka on pohjimmiltaan vain matalan intensiteetin kansanmurhaa. Toisin sanoen paradoksaalisesti juuri se "holokausti", jota nämä Hyvät ihmiset sanovat vastustavansa. Kantaväestön äänestämän populistipuolueen legitiimi tavoite säilyttää maailman ainoa suomalaisväestö ja sen kulttuuri omassa maassaan tulkitaan tässä kieroutuneesti kansanmurhaavana toiveena jopa niitä vastaan, jotka eivät ole edes vielä päässeet livahtamaan maamme rajojen sisään. Järkikin jo sanoo, että uudet etniset sisällisisodat estetään parhaiten tiukalla maahanmuutolla, mutta Oodi kirjastossa työskentelville hyödyllisille idiooteille siintää mielessä vain harhaiset vasemmistoutopiat.

Ulkomaan politiikassa suomalaisten enemmistö näyttää olevan vielä enemmän median vietävissä kuin sisäpoliittisissa asioissa. Hyvän ulkopoliittisen ymmärryksen saavuttamiseksi kansalaisten pitäisi seurata myös ulkomaista mediaa, englannin- ja ruotsinkielisten uutisivustojen ja lehtien lisäksi olisi hyvä osata vielä jotain kolmatta eurooppalaista kieltä, vaikkapa saksaa tai ranskaa. On selvää että tähän kykenevät vain harvat ja eri alojen akateemiset tutkijat, joten edes välttävän ymmäryksen saavuttaminen ulkomaiden politiikasta on monelle suomalaiselle ylivoimaisen vaivalloista ja siksi enemmistö turvautuukin maamme valtamedian valmiiksi pureskeltuihin asenteellisiin uutisjuttuihin. Niihin luotetaan periaatteella kun muutakaan ei ole. Moni sanoo kyllä ymmärtävänsä Suomen ulkopolitiikkaa erotuksena ulkomaiden politiikasta, mutta tähänkään väitteeseen ei ole luottamista, koska Suomen kanssa vuorovaikutuksessa olevan maan poliittikkaa ja poliittista historiaa ei todellisuudessa juuri tunneta. Käytännössä suomalaiset ovat ulkopolitiikan suhteen lähes täysin kotimaisten mediatalojen ja sen käyttämien asiantuntijoiden varassa. Kun tähän lisätään vielä toimitusten ideologinen puoli, kansalaisten saama kuva esimerkiksi Yhdysvalloista on parhaimmillaankin erittäin yksipuolinen. 

Maamme ulkomaantoimittajien antama kuva ulkomaista riippuu pitkälti siitä, millainen poliittinen järjestelmä maassa on tai mikä puolue tai presidentti maata hallitsee. Tämä asenteellisuus on erityisen silmiinpistävää Yhdysvaltain kohdalla. Osaltaan tähän on vaikuttanut se, että toimittajamme ovat aina suosineet Amerikan demareita eli demokraattipuoluetta republikaanipuolueen sijaan. Toisekseen ulkomaantoimittajamme käyttävät uutislähteinään enimmäkseen Yhdysvaltain itärannikon demokraatteja tukevia lehtiä, New York Timesiä ja Washington Postia. 

Eilen toimittajien yhdenmukainen puoluelinja manifestoitui konkreettisesti kun Yhdysvaltain demokraattitaustainen presidentti Joe Biden vieraili Helsingissä tapaamassa yhteistoimintamies Sauli Niinistöä. Amerikan presidenttiä kohdeltiin niin Helsingissä kuin mediassa kuninkaallisena. Jo viikkokausia tiedotusvälineemme olivat tehneet Bidenistä pelkkiä poliittisia kiiltokuvajuttuja ja eilen silkkihansikkaat joutuivat todella kovaan käyttöön kun Ylen verkkosivuille naputeltiin uutinen Biden vakuutti Yhdysvaltojen sitoutuvan Naton puolustamiseen – mutta väisti kysymyksen siitä, kuinka estäisi Trumpia vetämästä maata Natosta. 

Lehdistötilaisuudessa Bideniltä ei kysytty mitään krittistä saati kiusallista, vaikka Ylen jutussa yritetäänkin todistella toimittavan sopulilauman kriittisyyttä, koska Ylen Yhdysvaltain-kirjeenvaihtaja, kympin tyttö Iida Tikka, kysyi Bidenilta, miten hän varmistaa Yhdysvaltain pysymisen Natossa myös tulevaisuudessa. Atlanttista yhteistyötä eli status quo:ta pönkittävä kysymys on kriittisyydessään samaa luokkaa kuin kysyisi paavilta, miten hän varmistaa kristinuskon levittämisen jatkumisen virassaan. Amerikan todellisten taustavaikuttajien käveleväksi zombiksi nostama Biden on keisari ilman vaatteita mutta toimittajistamme ei ole rohkeutta sanoa tätä tosiasiaa ääneen. Siksi vanhuudenhöperöä dementikkoa ei haluttu häiritä ikävillä kysymyksillä häneen liittyvistä skandaaleista tai pojastaan Hunter Bidenista, joka on sotkeutunut syvälle Ukrainan korruptioon ja sen yhteydestä Yhdysvaltain valtiokoneistoon. Tiedotustilaisuudessa olleiden toimittajien yhtenäistä linjaa korostaneesta asenteesta huomaa konkreettisesti, kuinka yhdessä amerikkalaisten kanssa vuonna 2014 perustettu Mediapooli hallitsee ja ohjaa maamme keskustelua Yhdysvalloista ja Natosta. 

Median kirjoittelun ja lehdistötilaisuuden sävy oli täysin eri kun presidentti Donald Trump tapasi Venäjän johtajan Vladimir Putinin Helsingin huippukokouksessa heinäkuussa 2018. Asian voi tarkastaa Yle Watchin kirjoituksesta #Helsinki2018 – Kuinka globaali valtamedia vie keskustelua harhaan. Siinä missä Biden istutettiin eilen median pumpuliin Trumpille toimittajat tarjosivat viisi vuotta sitten verbaalista nyrkkiä ja vihaa tihkuvaa punasappea. Yle Watch:

Tapaamisen suurin kohu nousi lehdistötiilaisuudesta, jossa toimittajat takertuivat lähes pelkästään Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin vaalikampanjaväen väitettyyn salaiseen yhteistyöhön Venäjän edustajien kanssa. Kysymysten tarkoitus oli kiihdyttää Trumpin vastaista kampanjaa, jonka vuoksi on syytä ihmetellä, miksi näiden arroganttien liberaalitoimittajien annettiin varastaa lähes koko lehdistötilaisuus. Ehkä siksi, että suurin osa valtamediasta "sattuu olemaan" liberaaleja. Siksi Yle yhtyi amerikkalaisten tiedotusvälineiden tuohtumukseen, josta kertoo verkkosivujen uutinen Trumpin puheet Helsingissä järkyttävät kotimaassa: "Maanpetos", "Sai Yhdysvallat näyttämään heittopussilta". 

Jotkut ahkerat uutisten seuraajat saattavat vielä muistaa Trumpin Suomen vierailun, vaikka heistä harva tuskin ihmettelee silloisen Amerikan presidentin saaman kohtelun eroa eiliseen vierailuun. Todennäköisesti normikansalainen ajattelee presidenteistä saadun erilaisen mielikuvan perustuvan puhtaasti herrojen erilaisuuteen eikä poliitittisesti motivoituneen toimittajakunnan luomaan mielikuvaan heistä. Halutessaan toimittajat voisivat kuvata Trumpin positiivisessa valossa ja Bidenin negatiivisessa, mutta ideologisessa tarkoituksenmukaisuudessaan he tekevät päinvastoin. Tämä ilmiö on havaittavissa kaikessa politiikassa, mutta kansalaisten enemmistö tunnistaa sen harvoin, koska se seuraa median antamia vääriä johtolankoja ja alleviivattuja vihjeitä.

Edellä mainitussa Ylen uutisartikkelissa suitsutettiin ohimennen myös presidentti Niinistöä Ylen perinteiseen Pohjois-Korean tyyliin, vaikka hän ei kettuimaisine juonitteluineen ole muuta kuin 2020-luvun Kekkonen. Tosin sillä erotuksella, että kaljupää oli härskissä reaalipolitiikassaan Niinistöä moraalisesti rehellisempi ja yritti viime kädessä sentään ajatella Suomen etua. Häneen verrattuna Niinistö on pelkkä lahoavan Amerikan imperiumin surkea lakeija, jonka kieroilut vieraan suurvallan hyväksi muistetaan viimeistään puolilaittoman isäntämaa-sopimuksen ajoilta. Bidenin vierailessa Niinistön puheet Suomen asettamiseksi Amerikan eturintamaksi Venäjää vastaan ovat tulleet vain entistä avoimemmiksi ja siten röyhkeimmiksi:

Niinistön mukaan Suomi ja Yhdysvallat keskustelevat puolustuspolitiikan asioista maiden välisen DCA-nimisen puolustusyhteistyösopimuksen puitteissa, ja yhteistyössä on vielä monia auki olevia asioita.

– Kiitos vierailustanne ja kivenkovasta sitoutumisestanne suhteeseemme. Liittolaisina Suomi ja Yhdysvallat työskentelevät entistäkin tiiviimmin turvallisuuden, teknologian ja ympäristön saralla, Niinistö kirjoitti.

Suomalaisen politiikan toistaiseksi suurimmaksi mysteeriksi jää, miksi kansalaiset eivät kykene näkemään presidentti Sauli Niinistön läpinäkyvän vehkeilyn lävitse. Tietysti media on ollut presidentille aina suosiollinen ja jättänyt kertomatta hänen todellisen agendansa. Skeptisempi kansa olisi esittänyt jatkokysymyksiä, mutta niitä ei ole tehty, koska valtaosa kansalaisista elää edelleen 1980-luvulle jääneessä luottamuskuplassa.