KUINKA POLIITTINEN JOHTOMME HUORASI SUOMEN USA:N ILMAISEKSI ETUVARTIOKSI

Viime torstaina 12. toukokuuta nähtiin käsikirjoituksn mukainen historiallinen mediaspektaakkeli, jossa maamme poliittinen johto julisti Suomen jättävän hakemuksen sotilasliitto Natoon. Valtioneuvoston pääministeri Sanna Marin ja presidentti Sauli Niinistö olivat valinneet julistuksensa päivämääräksi suomalaisuuden päivän, mikä sopikin hyvin valheen aikakauteemme, jossa sota on rauhaa ja tietämättömyys voimaa. Suomalaisuuden päivän merkkihahmona juhlittava valtiofilosofimme J. V. Snellmanin lentävä lause Historia lohduttaa meitä sillä, että kansalla, joka todella tahtoo olla itsenäinen, aina on voimaa puolustaa itseään saa aikamme kieroutuneessa postmodernissa tulkinnassa aivan uuden sisällön: mitä enemmän luovutamme itsenäisyyttämme, sitä itsenäisempiä olemme! Tämä sama logiikka on vallalla kaikkialla lännessä, jossa alkuperäisväestön korvaaminen kleptoparasiittisilla muukalaispopulaatoilla selitetään rikkaudeksi, "joka tekee meistä vahvempia".

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on tarkoituksella vaiettu kaikenlaisen liittoutumisen kääntöpuolena oleva kansallisen itsenäisyyden väheneminen ja lopulta sen menettäminen. Kun Suomi on luopunut poliittisesta päätöksentekovallastaan, omasta valuutastaan ja itsenäisestä puolustuksestaan ainoastaan ilveilijä voi väittää maan olevan enää itsenäinen. Kyse on vain kulisseista ja siksi olisi pelkkä muotoseikka, jos Suomi liitettäisiin osaksi EU:n tulevaa liittovaltiota. Itsenäisyyspäivän juhlinta ja muut liputuspäivät ovat jo tällä hetkellä pelkkiä kuolleita rituaaleja, joilla kansalaisille luodaan illuusio yhteisestä suvereenista Suomesta. Näillä rituaaleilla kansalaisilta halutaan peittää kansanvallan anastaminen pala palalta ja sen siirtäminen historian hämärämiesten suljettuihin saleihin.

Länsimaiden poliittinen luokka Suomesta Portugaliin ei ole vuosikymmeniin sitoututunut ajamaan kansojensa intressejä, vaan heidän "yhteisöjään" ovat epädemokraattiset kansainväliset organisaatiot ja niiden pienet läpinäkymättömät piirit. Suomessa tätä Yhdysvaltojen syvän valtion johtamaa liberaalidemokraattista imperialismia, "kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen" etua, on korostanut näkyvimmin presidentti Sauli Niinistö. Natoon liittyminen on ollut Niinistön kaltaisille maamme atlantistisille globalisteille keskeinen osa universalistista projektia, jossa suomalaisten resurssit ohjataan puolustamaan liberaalidemokratian nimellä kulkevan globalistikerhon valtapyyteitä. 

Toisin kuin asia julkisuudessa esitetään juuri Sauli Niinistö on ollut jo vuosikymmeniä Suomen Natoon liittymisen harmaa eminenssi. Tuoreimman esimerkin tosiasioiden kääntämisestä päälaelleen tarjoaa Turun Sanomissa 13. toukokuuta ilmestynyt koko sivun agendauutinen "Sauli Niinistön Nato-kannan käänsi lopulta Putinin uhkailu". Jatkuvalle median propaganda-altistukselle joutuneelle kansalle TS:n meriselitys saattaa mennä vielä läpi, mutta kun kysymystä tarkastelee julkitulleiden todisteiden valossa, Niinistö on ajanut Natoon liittymistä vuosikausia ennen ainuttakaan Putinin Venäjän aggressiota. Niinistön halu Suomen Nato-jäsenyydelle ei siis liity aktuaaliin Venäjän uhkaan, vaan yksinkertaisesti pyrkimykseen sitoa Suomi lopullisesti lännen globalistiseen valtapiiriin. Tässä kohtaa on syytä muistuttaa, että Niinistö on ollut mukana aikaisemmissa projekteissa, joissa Suomea ajettiin Euroopan Unioniin ja luovuttiin omasta valuutasta. 

Niinistön operettiesitys on mennyt kansan syvissä riveissä hyvin läpi, sillä hän on aina osannut haistaa populistisesti tuulen suunnan oikein. Aikana, jolloin kansa oli hyvin Nato-vastaista Niinistö ei rohjennut kansanuosion laskun pelossa esittää avoimesti kantaansa sotilasliittoon liittymisen puolesta, vaan päinvastoin teeskenteli epäilevää Tuomasta. Vaikka kyse ei olekaan mistään valtiomiesmäisestä älyn jättiläisestä, istuva presidenttimme on osannut taitavasti vedota kansaan, josta yhtenä esimerkkinä uutinen vuodelta 2016: Presidentti Niinistö Ylellä: Natosta pitäisi kysyä myös kansalta. Niccolò Machiavellin Ruhtinas-kirjaa apuna käyttäen Niinistön poliittista vallankäyttöä voisi leijonan sijaan symboloida kettu. 

Presidenttimme kettumaisuus näkyy parhaiten siinä, kuinka hän on otollisissa olosuhteissa valmis paljastamaan todellisen karvansa ja pyörtämään aiemmat poliittiset vaatimuksensa. Viime aikoina tähän on antanut mahdollisuuden kaukainen Ukrainan sota, joka päästi suomalaisissa ilmoille kaikki ne pelot, joita mediapooli on vuosikausia jatkuneella Venäjän yksipuolisella demonisoinnillaan lietsonut. Poissa ovat nyt Niinistön puheet kansanäänestyksestä, sillä se antaisi lisää harkinta-aikaa kansalaisille ja voisi tehdä tyhjäksi hetkeksi avautuneen Nato-ikkunan. Niinistö ymmärtää parlamentaarisen päätöksen ainutkertaisuuden, sillä Nato-jäsenyyttä voitaisiin tuskin ottaa pois tilanteessa, jossa sen kannatus olisikin jonkin maailmantilanteen vuoksi kääntynyt alle 40:een prosenttiin. Kansanäänestyksen sijaan presidentti katsoo tarkoitushakuisten galluppien olevan tässä tilanteessa riittävä legitimiteetti luopua Suomen sotilaallisesta itsemääräämisoikeudesta. Samalla hän on voinut astua julkisuuteen harkitsevana kansan tahtoa noudattavana valtiomiehenä, joka on vasta pitkän ja ankaran mietinnän jälkeen päättänyt Natoon liittymisen olevan hyvä asia Suomelle. Poliittista historiaa hieman tarkemmin seuranneille tämä kerronta on yksi Suomen lähihistorian häikäilemättömistä peitetarinoista. 

Näyttöä toisenlaisesta Niinistöstä on riittämiin ja siitä ovat valmiita kertomaan hänen poliittiset aikalaistodistajansa, joilla vallasta syrjäytettyinä ei ole enää mitään menetettävää. Yksi heistä on Keskustapuolueen grand old man Paavo Väyrynen, joka on ollut omalla tavallaan hyvin samanlainen opportunistinen kettu kuin Niinistökin. Vasta kun Väyrynen on joutunut poliittiselle sivuraiteelle, hän on laskelmoivan politikoinnin sijaan alkanut puhua totta. Näitä paljastuksia hän on julkaissut blogissaan, johon valtamedia ei halua vahingossakaan viitata. Itse asiassa Väyrynen on tällä hetkellä mediassa persona non grata eikä häntä uskalleta kutsua Ylessä yhteenkään poliittiseen keskusteluun EU:sta ja Natosta, koska hän kyseenalaistaisi ikävällä tavalla vakiovieraiden Mika Aaltolan ja Charly Salonius-Pasternakin lännettyneen narraation.

Väyrynen julkaisi 22. huhtikuuta blogikirjoituksen Vaarallista uhkapeliä isänmaan kohtaloilla, jossa hän kirjoitti istuvasta presidentistä muun muassa tähän tapaan:

Hyvin erikoinen on ollut tasavallan presidentti Sauli Niinistön rooli.

Poliitikkona Sauli Niinistö kannatti liittoutumispolitiikkaa ja myös Nato-jäsenyyttä. Tultuaan valituksi tasavallan presidentin tehtävään vuonna 2012 hän alkoi esiintyä perinteisen linjan tukijana.

Minäkin luotin tähän ja kannatin aluksi Niinistön uudelleenvalintaa.

Helmikuun 18. päivänä 2016 julkaisemassani blogissa perustelin kantaani sillä, että ”luotan Niinistön pitävän Suomen Paasikiven linjalla ja turvaavan Suomen säilymisen sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana.”

Ajan oloon aloin epäillä Niinistön turvallisuuspoliittista linjaa. Kesäkuun 12. päivänä 2017 julkaisemassani blogissa ”En voi enää tukea Sauli Niinistön uudelleenvalintaa” kirjoitin:

”Nykyisen hallituksen toimikaudella on otettu selviä askeleita sotilaallisen liittoutumisen suuntaan. Olen hyväuskoisesti tulkinnut, että ne ovat toteutuneet valtioneuvoston tahdosta. Viime aikoina on alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, että Sauli Niinistö on tasavallan presidenttinä tätä kehitystä johtanut.”

Niinistö oli vanhana kehäkettuna hivuttamassa Suomea kyökin kautta Natoon jo vuonna 2014, jolloin virallinen Suomi liittyi kansalta kysymättä niin sanottuun isäntämaasopimukseen (Host Nation Support eli HNS), joka mahdollistaa Nato-maan joukkojen tukemisen niiden ollessa Suomen alueella. Sopimuksen sanotaan lisäävän Suomen valmiutta vastaanottaa Natolta apua ja järjestää harjoituksia Suomessa niin rauhan kuin kriisin aikana. Tämäkin oli vain yksi vaihe kohti Niinistön ideologista ja poliittista päätavoitetta, Natoon liittymistä, jonka toteutumiselle antoi tilaisuuden Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. 

Yksinkö Venäjän informaatiovaikuttamista ja propagandaa?

Kaikesta yksipuolisesta informaatiosta huolimatta ei voida kiistää, etteikö kansalaisten halu liittyä Natoon olisi aitoa ja päällisin puolin perusteltua. Venäjän itsepuolustukseksi naamioitu aggressio eteläisen Euroopan laidalla on kiistämätöntä, jonka vuoksi Lännen asiamiehet saivat käteensä retorisesti vakuuttavan ässäkortin, joka on nyt lätkäisty pöytään Nato-jäsenyyden puolesta. Lisäksi unestaan herätetyn kansan historiallinen muisti tietää kaikkea ikävää mitä venäläiset ovat aiheuttaneet suomalaisille. Nykytilanteesta huolimatta Suomi on elänyt lähes 80 vuotta rauhassa itänaapurinsa kanssa eikä Venäjä ole edes slaavilaisen veljessodan keskellä esittänyt sotilaallisia uhkauksia Suomelle. Päinvastoin, Venäjä on halunnut korostaa Suomen puolueettomuutta ja näkee sen yhtenä Itämeren sotilaallisen vakauden takaajana. Vasta Suomen valtiojohdon puheet Natoon liittymisestä ovat saaneet Venäjän johdon reagoimaan. 

Kansan enemmistön jyrkkä takinkäännös myönteiselle Nato-kannalle ei johdu pelkästään Ukrainan sodasta, vaan osasyynä on median vuosia jatkunut systemaattinen Venäjän vastainen kampanja ja lobbaus maamme Natoon liittymisen puolesta. Kyse ei ole mistään ajan myötä syntyneestä asenteesta, vaan kampanja voidaan ajoittaa tarkasti vuoteen 2014, jolloin Suomen mediakenttään syntyi yhdessä amerikkalaisten kanssa Mediapooli-niminen verkosto. Se toimii valtion Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä ja saa siltä rahoituksensa. Mediapooliin kuuluu koko etabloitunut tiedotusvälinekenttämme, niin lehdistö, Yle, MTV kuin keskeisimmät kirjankustantajat. Julkisuudessa tästä verkostosta ei ole puhuttu ymmärrettävästi juuri mitään ja Internetin portivartijat ovat pitäneet huolta siitä, ettei "kerhosta" löydy edes Wikipedia-artikkelia. Kun Mediapoolin ottaa missä tahansa foorumissa esille, alkaa jo pian kuulua syytöksiä "salaliittoteorioista", mikä onkin kätevä tapa tukahduttaa keskustelu alkuunsa.

Vain harva media-alan ihminen on kirjoittanut asiasta, poikkeuksena Suomen Kuvalehden, Iltalehden ja Uuden Suomen päätoimittajana ja Helsingin Sanomien toimittajana toiminut Mauno Saari. Hän kirjoittaa vuonna 2018 ilmestyneessä kirjoituksessaan Mediapoolista näin:

Mediapooli on valtion Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä tai alaisuudessa toimiva liitto tai yhtymä, johon kuuluu käytännössä koko maan media. Poolin tehtäväksi on määritelty ”median toiminnan turvaamiseksi tarvittavan varautumistoiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen”. Hauskasti sekavan määritelmän takaa löytyy ajatus Venäjän uhkasta ja sen torjumisesta.

Mediapooli ”seuraa myös informaatiovaikuttamista ja sosiaalisen median ilmiöitä”, Huoltovarmuuskeskuksen sivuilla kerrotaan. Sivuilta löytyy poolin puheenjohtajan haastattelu, jossa hän avoimesti sanoo, että toiminnan taustalla on Krimin siirtäminen Venäjän hallintaan.

Mediapooliin kuuluu siis ”kattavasti” koko Suomen lehdistö. Kun Suomen Kuvalehti äskettäin antoi vuotuisen journalistipalkintonsa (jota olin perustamassa SK:ssa 1970-luvulla!), valinta kohdistui Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Arja Paanaseen. Oiva valinta, jos perusteena on käytetty venäjävihan määrää.

Väitän, että tällainen toiminta on upouutta suomalaisessa mediassa, mutta myös kansainvälisesti. Niin pooli itsekin sanoo todetessaan kotisivuillaan, että tällainen yhteistyö viranomaisten kanssa on ”kansainvälisesti ainutlaatuinen”. Valtiolla on Huoltovarmuuskeskuksen kautta tarkkailijan, linjaajan ja kontrolloijan asema koko Suomen mediakentässä!  Mihin unohtui median tehtävä vallan vahtikoirana? Heiluttaako häntä koiraa?

Saari jättää mainitsematta, että Mediapoolilla on läheiset suhteet Yhdysvaltain hallintoon ja mediakenttään. Esimerkiksi avoimesti kulttuurimarxilaista politikointia harjoittava, yksipuolisena "faktantarkastajana" tunnettu toimittaja Johanna Vehkoo, on saanut Mediapoolin avittamana "journalistista koulutusta" Yhdysvalloissa. Tämä selittää osaltaan Vehkoon yksipuolisen, Yhdysvaltain demokraattipuolueen agendoja ajavan journalismin.

Avoimesti kriittistä ja tasapuolista Nato-keskustelua Suomen tiedotusvälineistä ei löydy, koska kovassa kiireessä toimitaan kuin käytettyjen autojen kauppias, joka torppaa heti alkuunsa ikävät kysymykset. Sen sijaan valtamedia korostaa, että henkilöissä, jotka tuovat esiin ikäviä totuuksia Natosta ja Ukrainasta, täytyy olla jotain epäilyttävää. Pitäisi puhua vain ja ainoastaan Venäjän pahuudesta ja Naton autuaaksi tekevästä voimasta. Ylipäätään Nato-kriittisten lyttäämisessä on vallalla henkilöön käyvä virheargumentaatio, jossa sotilaallista puolueettomuutta vaativien kiusallisia perusteluja ei juuri kuunnella, vaan heidät leimataan yksiselitteisesti hörhöiksi, kommunisteiksi, itsetarkoituksellisiksi vastarannan kiiskeiksi tai salaliittoteoreetikoiksi.  Koko ongelmaa ei olisi, jos media pyrkisi edes muodolliseen objektiivisuuteen. Koska media on hylännyt valtakriittisen tehtävänsä, jää riippumattomien tiedotusvälineiden epäkiitolliseksi velvollisuudeksi kertoa vaietuista näkökannoista ja tosiasioista.

Silloin kun maamme tiedotusvälineissä otetaan puheeksi propaganda, se keskittyy lähes pelkästään läntisen kulttuuripiirimme ulkopuolisiin maihin kuten Kiinaan, Afganistaniin ja Venäjään. Kansalaisten tietoisuuden kannalta oman propagandan paljastaminen olisi kuitenkin tärkeämpää, koska vain siihen voimme vaikuttaa. Venäjän itsestäänselvän propagandan kauhistelu ei vaikuta mitenkään tuon propagandan olemassaoloon, sillä se tekee sitä meistä riippumatta. Sen sijaan jos lännen propaganda omia kansalaisia vastaan nousisi puheeksi sillä olisi jo vaikutusta ko. manipulaation jatkuvuuteen.

Propagandoissa on myös eroja. Venäjän propaganda on niin kömpelöä ja suoraa, että sen huomaa tyhmempikin. Vastaavasti Lännen propaganda on petollisuuudessaan niin sofistikoitunutta, ettei sitä usein edes tunnisteta propagandaksi. Tähän on syynä Lännen tai paremminkin Amerikan mediaa hallitsevien Levantin perillisten yli sadan vuoden etumatka (Hollywood syntyi 1910-luvulla) massojen joukkomanipulaatiossa. Manipulaatio on entistä hienostuneempaa, koska sen on pitänyt pysyä samassa tahdissa yleisen koulutustason nousun kanssa. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että mitä koulutetumpi ihminen, sitä kritiikittömämmin hän on sisäistänyt hallitsevan doktriinin (vrt. Gramscin hegemoniateoria).

Kansalaisten henkilökohtaisen, monesti sukutaustalla oikeutetun, Venäjä-vihan pitää olla vapaassa maassa sallittua. Sen sijaan silloin kun valtiollinen Yle ja muun virallinen Suomi alkaa vuosikymmenien hiljaiselon jälkeen demonisoida itänaapuria pitää hälytyskellojen soida ja kysyä kuka hyötyy. On selvää, ettei globalistinen eliittimme taloudessa, politiikkassa ja mediassa tunne vihaa Venäjää kohtaan, kunhan se vain alistuisi liberaalidemokratiaamme ja rapistuvan Yhdysvaltojen hegemoniaan. Valtiojohdon suojelema Mediapooli on osoitus siitä, että Venäjän vastaisuutta on jauhettu suurille massoille kyynisen systemaattisesti jo vuosia ainoana päämääränä pehmittää kansalaiset myönteiselle Nato-kannalle. 

Suomen tie Natoon ei ole missään vaiheessa ollut sen omissa käsissä eikä poliittinen johtomme ole sitä oikeastaan toivonutkaan, koska se on aina halunnut istua Lännen isojen poikien pöydässä kilttinä kuunteluoppilaana keräten lattialta armopaloja. Varsinkin maamme haitallisimmalla puolueella Kokoomuksella on jo pitkään ollut alemmuudentuntoinen hinku hinata Suomea kaikkiin mahdollisiin lännen liberaalidemokraattisiin instituutioihin. 

Virallisen selityksen mukaan Suomen Natoon hakemisen syynä oli Venäjän aggressio Ukrainassa. Jos asiaa kelaa hieman taakse päin syy-seurausketju ei ole näin yksiselitteinen, vaan sodan syitä pitää hakea Yhdysvaltain ja Venäjän välisestä valtataistelusta globaalilla pelikentällä. Yhdysvaltain demokraattihallinto teki heti Joe Bidenin presidenttikauden alussa selväksi, että se haluaa panna Venäjän polvilleen, koska se ei näytä alistuvan Amerikan poliittiselle ja kulttuuriselle hegemonialle. Bidenin hallinto tiesi, että mikäli Venäjän turvallisuushuolia Ukrainassa ei kuunnella, se yrittää sotilaallista ratkaisua kuten maa oli aiemmin avoimesti julistanut. Rauhansopimus ja takeet Ukrainan puolueettomuudesta olisivat olleet mahdollisia, mutta Yhdysvaltain johto ei tätä koskaan halunnut, koska sen tavoitteena oli alusta alkaen saada Venäjä hyökkäämään, jolloin sille voitaisiin julistaa epäsuorasti sota. Hölmö Venäjä astui kuin astuikin hyökkäyksellään miinaan, josta se voi syyttää vain itseään. Se on ilman muuta vastuullinen, mutta olisi itsepetosta väittää, ettei USA/Natolla olisi ollut osuutta asiaan.

Läntisen valtaeliitin viime vuosikymmenellä kohtaamat takaiskut, Donald Trumpin vaalivoitto, maahanmuuttovastaisen populismin nousu ja Iso-Britannian Brexit, näyttävät viimeisen parin vuoden ajan pyyhkiytyneen kokonaan pois – Globalist American Empire strikes back!  Ensinnäkin Joe Bidenin kiistatta kyseenalaisella vaalivoitolla Yhdysvaltain johtama länsi palasi takaisin "normaaliin". Syrjäyttämällä koko läntisen establishmentin vihaaman arvaamattoman ja osin kontrolloimattoman Trumpin, Yhdysvaltain liberaalidemokraattinen syvä valtio saattoi jälleen harjoittaa sen ideologisena vihollisena pitämänsä Venäjän vastaista voimapolitiikkaa. 

Toiseksi, finanssikapitalismin luoma talouden pyramidihuijaus oli jo purkautumassa Italian valuuttakriisiin v. 2019, mutta heti seuraavan vuoden alussa ilmestyi kuin tyhästä pelastavaksi enkeliksi Covid-19, jonka piikkiin voitiin panna talousongelmat ja lykätä romahdusta rahan painamisella. Korona on  ollut valtaeliitille loistava työkalu massojen hallinassa ja demokratian resetoinnissa, mutta todellinen jättipotti saatiin merkityksettömästä Ukrainasta, johon Venäjä upotettiin lännen kompromissihaluttomalla sopimuspolitiikalla. Lisäksi pakotepolitiikalla on voitu ehkäistä talouskuplan puhkeaminen kasvattamalla inflaatiota samalla kun lännen talouden alamäen syyt voidaan sälyttää Venäjän kontolle. Sodan muita hyviä puolia ovat olleet lännen sotilaallisen imperialismin takaajana olevan Naton laajentuminen Ruotsin ja Suomen liittyessä yhteisrintamaan. Kansalaisten intresseille vihamielisen eliitin käsittämätöntä tuuria on lisännyt myös riemu siitä, että nyt jopa hurraa-isänmaalliset pölvästit on saatu puolustamaan lännen multikulti- ja homoarvoja ja kannattamaan etnonationalismin vastaisuudestaan tunnettua Natoa. On sitten toinen asia riittääkö tämä ilmeisen epäilyttävä tuuri liberaalin lännen totaaliseen voittoon vai luhistuuko valheelle kyhätty korttitalo tekijään x, jota emme vielä tiedä.

Joka tapauksessa Yhdysvaltain poliittisen johdon kannalta maailmanlaajuinen shakkiottelu on sujunut odotettua paremmin, joskin voidaan olla melko varmoja siitä, että maan keskushallinnon skenaarioissa on otettu alusta asti huomioon Suomen ja Ruotsin ajautuminen Naton helmoihin Ukrainan tapahtumien pelottelemana. Vastaavasti maamme johto puhuu Nato-jäsenyydestä kovaan ääneen Suomen etuna, vaikka jo nyt näyttää selvältä, että suurin hyötyjä on Yhdysvallat, sillä se saa hölmöistä sven dufvista ilmaista tykinruokaa sen määrittelmää "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä" kyseenalaistavaa Venäjää vastaan. Suomesta tulee Amerikka-Natolle ekspansiivisen liberaalidemokratian ilmainen puskurivyöhyke Venäjää vastaan, josta lopullisen hinnan maksamme me. Ja tämä vain siksi, että poliittinen johtomme haluaa niin vimmaisesti samaistua "ihmiskunnan kärkijoukkona" esiintyvään omahyväiseen Länteen. 

Monoliittisen valtamedian esittämän poliittisen teatterin tuloksena jopa kansallismieliset ovat kiitelleet sosiaalisessa mediassa presidentti Niinistöä ja pääministeri Marinia myönteisestä Nato-päätöksestään. Tätä voi pitää jo Tukholman syndroomana, jossa uhrit samaistuvat pahantekijöiden ajamille tavoitteille. Suomessa poliittiset prostituutit ovat koko ajan myyneet maatamme globalismin alttarille, mutta tästä huolimatta jopa "eliitin vastaiset nationalistit" jaksavat uskoa, että poliitikot ajavat sittenkin suomalaisten etua.

On historiallisesti erikoista, että maamme itsemääräämisoikeuden lopuistakin rippeistä ollaan valmiita luopumaan kaukaisten sotatapahtumien vuoksi. Näin on syntynyt argumentatiivisesti kyseenalainen kvanttihyppy, jossa Ukrainan sota merkitsee automaattisesti Venäjän hyökkäystä Suomeen, jonka vuoksi tarvitsemme koko läntisen maailman ydinaseineen tueksemme. Tosiasiassa tilanne Suomen lähialueilla on säilynyt rauhallisena ja vakaana, eikä Suomen geopoliittisessa asemassa ole tapahtunut muutosta.

Natoon liittymistä voi tuskin estää enää mikään, vaikka sen kannattajille onkin tullut joitain harmaita pilviä näköpiiriin. Ensimmäisenä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä on alkanut käydä kauppaa Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan, joka vaatii jäsenyyden ehdoksi Ruotsia luopumaan PKK:n terroristien suojelusta. Huonoin tilanne olisi se, että nyt kun Suomi on lännen lihaksilla haastanut riitaa Venäjälle sitoutumalla yhteisiin taloudellisiin pakotteisiin ja antamalla perustuslain vastaisesti aseapua sotaa käyvälle maalle, sellaiset maat kuin Turkki ja Unkari kieltäytyisivätkin allekirjoittamasta Suomen Nato-hakemusta. Matka kuviteltujen voittajien leiriin voikin katketa alkuunsa ja Suomi saattaa jäädä orvoksi piruksi, koska poliittinen johtomme on jo etukäteen voitonvarmalla ylimielisyydellään katkaissut välinsä Venäjään. 

Mikäli Turkin ehtona Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydelle on sen pääsy EU:n hakuprosessiin voi lopputuloksena olla se, että EU:n tulevana jäsenmaana sieltä valuu satojatuhansia tummahipiäisiä uusmiehittäjiä Suomeen asti. Pitkään on ollut selvää, että muukalaisinvaasio Suomeen tapahtuu pääsääntöisesti lännestä eikä itärajalta, joten tilanne Nato-jäsenyyden myötä ei tule ainakaan tältä osin parantumaan.

Mitkä sitten ovat ne NATO-vastaiset argumentit, jotka Yle Watchissa nähdään perusteltuina?Terveydenhuollon erikoislääkäri ja Helsingin yliopiston dosentti Mikko Paunio, Perussuomalaisten Varsinais-Suomen Piirin pääaktiivi Jyrki Åland ja It-alalla työskentelevä pitkän linjan sosialidemokraatti VTM Pekka Paunio ovat tehneet hyvää työtä perusteellisessa raportissaan Viisaasti NATO:n ulkopuolella. Julkaisemme tässä lopuksi tuon ohjelman 14 pääteesiä:

1) Artikla 5:n antamat koskaan käytännössä testaamattomat turvatakuut ovat monesta syystä ongelmalliset, eivätkä ne takaa Suomen turvallisuutta, erityisesti mikäli syntyy laaja-alainen konflikti, koska sotaa käytäisiin erityisesti Suomen maaperällä tuhoisin seurauksin.

2) Saksan Venäjän kanssa tekemä kaasun toimituksen huoltovarmuussopimuksen ensijaisuus rikkoo nyt po. selonteon myönteisesti huoltovarmuuskontekstissa mainitsemaa NATO:n Artikla 8:a. Tämä osoittaa käytännössä NATO-artiklojen olevan tulkinnanvaraisia kriisitilanteessa.

3) NATO:n nykyinen Venäjän kanssa vastakkain asetteluun pyrkivä politiikka tekee siitä Venäjän silmissä hyökkäys- ei puolustusliiton, mikä lisää tuntuvasti Suomen mahdollisesti hakiessa NATO:n jäsenyyttä siihen liittyviä sotilaallisia ja poliittisia riskejä.

4) NATO:n maksimaalinen laajeneminen Venäjän lähialueille saattaa heikentää niistä saatavia turvatakuita ja se voi heikentää lännen yhtenäisyyttä nykyisen kaltaisen konfrontaatiokehityksen myötä.

5) NATO:n turvatakuita heikentää aivan erityisesti lännen vuosikymmeniä käymä sota energiaa vastaan. Tämä sota on mahdollistanut Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan ja se kylvää nyt eripuraa EU:n ja NATO:n jäsenvaltioiden välille, koska Yhdysvallat vaatii Euroopalta mahdottomia, mutta se itse ei ole tekemässä uhrauksia.

6) Poliittisesti viljellyt illuusiot Vihreän siirtymän huoltovarmuutta lisäävästä merkityksestä voivat merkittävästi haitata lännen sanktiopolitiikkaa ja eräiden lisätekijöiden summana Venäjän energiatoimituksista riippuvaiset NATO-maat – mukaan lukien USA – voivat joutua vakaviin niiden yhtenäisyyttä heikentäviin taloudellisiin ja sisäpoliittisiin vaikeuksiin. Tämä todennäköisesti vähentäisi mahdollisesta NATO-jäsenyydestä saatavia hyötyjä.

7) Vaikka selonteko tunnustaa kaksinapaisen uuden maailmanjärjestyksen synnyn, siinä ei analysoida sanktiopolitiikan kielteisiä vaikutuksia maailmanjärjestyksen muuttuessa. Tämä tilanne voi heikentää länttä ja NATO-jäsenyydestä saatavia hyötyjä.

8) Venäjän ja Ukrainan dominoidessa maailman vehnämarkkinoita on vaara, että sodan pitkittyessä Eurooppaan kohdistuu massamaahanmuuton paineita Lähi-Idästä ja Afrikasta.

9) Ruotsin ja Suomen puolueettomuus ja niiden tiivistyvä yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa lisäävät todennäköisesti Itämeren alueen vakautta.

10) Mikäli Ruotsi ei hae NATO-jäsenyyttä, se on todellinen ongelma Suomelle.

11) Yhdysvaltojen nykyhallinnon yhä jyrkkenevä alamäki ja mahdolliset Yhdysvaltojen tulevat ulkopolitiikan suunnanmuutokset lisäävät mahdollisen NATO-jäsenyyden tuomiin turvatakuisiin liittyvää epävarmuutta. Yhdysvaltain nykyhallinnon heikko tilanne tekee sen toimien ennakoimisen vaikeaksi.

12) Suomen mahdollinen NATO-jäsenyys NATO:n noudattaman sääntömääräisen turvallisuuspolitiikan myötä kaventaisi demokratiaa.

13) NATO saattaisi ennakkopäätöksenä tehdä Suomesta jäsenensä eräiden NATO-intoilijoiden toiveiden mukaisesti nopeutetussa aikataulussa, mutta siihen liittyisi suuria riskejä NATO:n yhtenäisyyden näkökulmasta sekä – mikä tärkeintä – Suomen oman riskinarvioinnin näkökulmasta, vaikka Suomi juridisesti olisi tällöin paremmin NATO:n turvatakuiden turvassa liittymisprosessin aikana.

14) Suomen tekemä hävittäjähankinta yhdessä NATO-jäsenyyden kanssa luo potentiaalisen ydinaseuhan Venäjälle siitäkin huolimatta ettei Suomen maaperälle sijoitettaisi ydinaseita rauhan aikana. Tämä tuli ilmi ulkoministeriön 2017 NATO-selonteossa.