VASEMMISTOLIBERAALIEN KYVYTTÖMYYS YMMÄRTÄÄ TRUMPIA

On selvää, että korruptoituneessa yliopistossa ei voi tutkia missä määrin Yleisradion ohjelmissa on ideologisuutta ja suoranaista valheiden levittämistä. Suuria ikäluokkia nuoremmat sukupolvet ovat kuitenkin tehneet Ylen ohjelmapolitiikasta omat johtopäätöksensä, eivätkä he siksi juuri seuraa sen ohjelmatarjontaa. Koska Ylen levittämän valikoidun konsensustodellisuuden puolustajat vaativat tutkimuskiellosta huolimatta todisteita mediajätin ideologisuudesta, päätti Yle Watch analysoida yhden politiikkaa käsittelevän ajankohtaisohjelman väitteet perusteellisesti. 

Yle Radio 1, 14.3.2026, Maailmanpolitiikan arkipäivää: "Lähdin Yhdysvalloista, koska fasismi otti siellä vallan"

Onko Yhdysvallat luisunut silmiemme edessä fasismiin? Ainakin fasismitutkija Jason Stanley on sitä mieltä. Yhdysvaltalainen filosofian professori Jason Stanley lähti kotimaansa kehitystä pakoon Toronton yliopistoon Kanadaan. Stanleyn mielestä Donald Trumpin hallinnon metodit ovat fasismin pelikirjasta. Valkoinen ylivalta, haikailu myyttiseen menneisyyteen ja johtajakultti ovat tuttuja fasismin historiasta. Stanley patistaa Eurooppaa ottamaan itseään niskasta kiinni ja irrottamaan kytköksensä Yhdysvaltoihin. Euroopan hän näkee demokratian viimeisenä linnakkeena. Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelman demokratiasarjan kolmannessa osassa kuullaanfilosofi Jason Stanleyn painavia ajatuksia fasismista. Ohjelman toimittaa Sampo Vaarakallio.

Hallusinaatiovasemmiston laskutila Donald Trumpin toisesta presidenttikaudesta ei ole synnyttänyt selvänäköistä analyysiä vaan paranoidin turvautumisen tuttuun fasismi-selitykseen. Tätä  punakaavaa jaksaa jankuttaa ohjelmissaan Ylen parantumaton partaradikaali Sampo Vaarakallio, joka on vuodesta 2016 lähtien ottanut pakkomielteiseksi elämäntehtäväkseen Trumpin sättimisen aina kun siihen tulee tilaisuus. Nyt kun hänellä olisi kerrankin perusteet tölviä kunnolla valkoisen työväeluokan pettänyttä sionistien sätkynukkea, hän sivuuttaa tämän ja turvautuu politisoituneen amerikkaisprofessorin harhaisiin selityksiin presidentin fasismista ja "valkoisesta ylivallasta".

Tällaisesta ohjelmasta on hankala kirjoittaa tiivistä tekstiä, sillä kaikki kuultavat repliikit ovat sellaista retorista huutelua, että se vaatisi jokaisen väitteen yksittäistä kumoamista. Koska tällainen lähestymistapa olisi lukijan kiusaamista, tartun ainoastaan pääväitteisiin, joiden avaaminen paljastaa kuinka fanaattista politrukkia Vaarakallio haastattelee pitäen tätä amerikkalaisen politiikan tolkullisena asiantuntijana. WASP-nimestään huolimatta Jason Stanleyn pelkkä tärkeilevän arrogantti nasaaliääni saa valveutuneen kuulijan ikävät ennakkoaavistukset nousemaan pintaan.

Heti ohjelman alussa filosofian professori Stanley syyttää Amerikan polarisaatiosta vain republikaanisia konservatiiveja. Hän ei puhu mitään 1960-luvun vasemmistoradikaalien roolista USA:n kulttuurisodan aloittajana, vaan näkee tuon ajan hajotustyön olleen automaattisesti  hyvää edistystä, jonka kyseenalaistaminen on jo itsessään poissuljettu ajatus. Tässä yhteydessä professori esittää kummallisen vieläkö hakkaat vaimoasi -tyyppisen vertauksen, "jossa toinen pitää orjuutta hyvänä asiana ja toinen pahana". Vertauksen hän perustelee sanomalla: 

Nyt vallalla olevan polarisaation logiikalla tämäkin tilanne olisi kuvaus polarisaatiosta. Pitää muistaa, että toista leiriä johtaa fasisti.

Vertaus orjuuteen on kaikilta osin tahallisen harhaanjohtava, sillä ensinnäkin Trump on kotoisin demokraattijohtoisen Itärannikon liberaalista New Yorkista. Vaalikampanjoissaan hän ei ole vedonnut suinkaan syvään Etelään vaan Keski-lännen ruostevyöhykkeen valkoiseen  työväeluokkaan, joka on perinteisesti kannattanut Demokraatteja. Siis sitä puoluetta, joka alun perin kannatti orjuutta ja tuki Ku Klux Klanin vigilantismia. Mutta eipä annetta totuuden häiritä Stanleyn hyvää tarinaa, jossa oikeistolainen "fasismi" uhkaa kaikkialla amerikkalaista yhteiskuntaa.

Stanley jatkaa vanhatestamentallista saarnaansa syyttämällä Trumpin hallintoa johtajakultin ylläpitämisestä. Tämän hän rinnastaa suoraan klassiseen eurooppalaiseen fasismiin, tuohon liberaalien hellimään modernin ajan taikauskoiseen demonologiaan. On totta, että MAGA-liikeessä syvän valtion korruptioon kyllästyneet hyväuskoiset kansalaiset ovat panneet kaikki toiveensa Trumpiin, mutta sillä on hyvin vähän tekemistä rotuun ja maaperään sidotun vanhan Euroopan fasismin kanssa. Pikemminkin Trumpin kritiikitön kannatus perustuu periamerikkalaiseen kapitalistiseen fanikulttuuriin, jossa show-miehen ulkoisilla elkeillä on suurempi merkitys kuin asiasisällöllä.

Vakuuttaakseen Ylen uskolliset buumeri-kuulijat Trumpin fasismista, Sampo Vaarakallio mainostaa jatkuvasti Stanleyn vuonna 2018 ilmestynyttä kirjaa Näin toimii fasismi. Siitä esitetyt psykologisoivat lainaukset tuovat mieleen päivitetyn version kulttuurimarxilaisen Theodor W. Adornon toimittamasta  homehtuneesta tendenssitutkimuksesta The Authoritarian Personality (1950). Aivan samoin kuin Adornon kirjassa jätettiin tarkoituksella huomioimatta vasemmistolaisuuden kollektiiviset ja autoritaariset piirteet, Stanley sivuuttaa samanlaisella ideologisella sokeudella liberaalin järjestelmän halun kontrolloida ihmistä. 

Hänen mustavalkoisessa ajattelussaan vain republikaanit valmistelevat yksinvaltaista "fasismia", vaikka demokraatit ovat kontrolloimansa syvän valtion avulla pyrkineet tekemään maasta jo pitkään yksipuoluejärjestelmän (Uniparty). Ennen Trumpin presidenttikausia Demokraattipuolueen hegemonia oli Yhdysvalloissa niin vallitsevaa, että republikaaneista oli tulossa pelkkiä vasemmistoliberaalien arvojen aisankannattajia, eräänlainen Unipartyn sisäinen näennäisoppositio. Sen enempää Stanley kuin Vaarakalliokaan eivät mainitse sanallakaan amerikkalaisen vasemmiston kaunaisista valtapyyteistä vaan he  projisoivat ne suoraan republikaaneihin.

Amerikkalaisprofessori lisää haastattelussa kierroksia sättimällä vanhasta muistista Trumpin ensimmäisen kauden neuvonantajaa Steve Bannonia. Stanley tarttuu Bannonin lohkaisuun, jonka mukaan Amerikan kulta-aika oli 1930-luku. Pelkän ajankohdan vuoksi professori samaistaa Trumpin Amerikan Saksan kolmanteen valtakuntaan. Hän innostuu saarnaamaan kuinka Saksa otti mallia rotulakeihinsa amerikkalaisesta segregaatiosta. Tästä hän tekee ajatusloikan, jossa Trumpin nykyhallinto pyrkii palauttamaan Jim Crow -rotuerottelulait, joita myös Saksan katsottiin seuranneen. Toisin sanoen de facto juutalaisten painostusryhmien alla oleva Trump yrittää Stanleyn mukaan tehdä maastaan amerikkalaisen version saksalaisesta kansallissosialismista! 

Tässä vasemmistoharhaisessa fantasiassa unohdetaan täysin Trumpin kannattajakunta, jossa on myös paljon hispaanoja ja mustia. Suurista puheistaan huolimatta laittomien massakarkotuksia ei olla tehty ja lainsäädäntökin on pyrkinyt kriminalisoimaan kaiken juutalaisiin ja Israeliin kohdistetun kritiikin. Stanleyn pitäisi tietää tämä, mutta hän alkaakin syyllistää kuulijoita siitä, että hänen Berliinissä asunut juutalainen isänsä menetti 3-vuotiaana rotumuukalaisena kansalaisoikeudet. Tämä selittää pitkälti professorin motiivin vaahdota fasismista ja NS-Saksasta, joskin todennäköisempää on se, että juutalaiset yleisesti vastustavat ulkoryhmäksi nähdyn valkoisen kantaväestön yhtenäisyyttä ja etua.

Todistaakseen Trumpin hallinnon kannattavan "valkoista ylivaltaa" Stanley nostaa esiin Yhdysvaltain presidentin apulaiskansliapäällikkö Stephen Millerin, jolla on ollut suuri vaikutus nykyhallinnon maahanmuuttopoliittisiin linjauksiin. Todellisuudessa tämä "kovan linjan" maahanmuuttopolitiikan arkkitehti on juutalainen sionisti, joka on vastustanut pääasiassa vain muslimimaista tulleita siirtolaisia. Sattuneesta syystä Stanley ei mainitse tästä mitään.

Toisin kuin heimoveli Miller, amerikkalaisprofessori suosii rajatonta ja täysin lajittelematonta maahanmuuttoa paitsi jos tulijat ovat valkoisia. Siksi hän toteaa pöyristyneenä kuinka Trumpin hallinnossa "ainoat hyväksytyt turvapaikanhakijat ovat valkoisia etelä-afrikkalaisia", vaikka tämän ajatuksen takana oli ainoastaan Trumpin kanssa riitautunut teknovelho Elon Musk. Tosiasiassa kyseessä oli pelkkä provokaatio, jonka avulla Musk halusi osoittaa, kuinka Yhdysvallat on vuoden 1965 liberaalin siirtolaislain jälkeen suosinut myös pakolaispolitiikassa vain värillisiä tulijoita. Tämän tilastollisen faktan Stanley sivuuttaa ja takertuu sen sijaan touteutumattomaan skenaarion, jossa Yhdysvallat ottaisi vastaan Etelä-Afrikan mustan rasistihallinnon vainoamia valkoisia maanviljelijöitä.

Antaakseen lisätodisteita Yhdysvaltain nykyfasismista, Stanley  kiinnittää huomion maahanmuuttovirasto ICE:n agenttien  koviin otteisiin. Muutamat ikävät kuolintapaukset, joissa uhreina ovat olleet lähinnä provosoivat valkoiset liberaalit, toimivat professorille todisteena siitä, että "viranomaiset jahtaavat ei-valkoisia karkottaakseen heidät". Kyse ei ole kuitenkaan rotuprofiloinnista siitä yksinkertaisesta syystä, että laittomat tulijat "sattuvat olemaan" lähes kaikki värillisiä.

Stanleyn narraatio Trumpista poikkeuksellisen aktiivisena laittomien siirtolaisten karkottajana nojaa pitkälti liberaalin valtamedian luomaan väärään mielikuvaan. Yhdysvaltain sisäisen turvallisuuden ministeriön (DHS) keräämien kylmien tilastofakojen perusteella Trump on karkottanut molemmilla presidenttikausillaan selvästi vähemmän laittomia siirtolaisia kuin maahanmuuttomyönteisenä pidetty Barack Obaman hallinto. 

Obama poisti yli 2,5 kertaa enemmän laittomia tulijoita kuin Trump ensimmäisellä kaudellaan. PolitiFact, Migration Policy Institute (MPI) ja TRAC (Syracuse University) vahvistavat saman: Obama teki historiallisen paljon karkotuksia, etenkin sisämaassa vuosina 2009–2012.  Ensimmäisellä kaudella Obama poisti 3 miljoona laitonta maahanmuuttajaa, Trump vain 1,2 miljoonaa. Jyrkän siirtolaisvastaiseksi leimattu Trumpin toinen kausi ei sekään vakuuta karkotusluvuillaan. Varsinaisia ICE:n tekemiä poistoja on noin 230 000–350 000 ensimmäisten 12 kuukauden aikana (sisältää sekä sisämaan että rajan). Vertailun vuoksi Obaman hallinto teki pelkästään vuonna 2013 yli 400 000 virallista maastapoistamista. Vaikka Trumpin toisen kauden karkotusluvut ovatkin DHS:n mukaan nousussa Bidenin kauteen verrattuna, tämän hetken vahvistetut luvut eivät ylitä vielä Obaman huippuja. Toisin sanoen ICE:n näyttävät ratsiat ovat pelkkää teatteria, jolla peitellään siirtolaispolitiikan hamppaattomuutta Trumpin ydinkannattajille. 

Lisäksi näyttää siltä kuin ICE:n karskeilla otteilla sabotoitaisiin tahallaan kansan suosiman siirtolaispolitiikan oikeutus.  Eräät kriitikot ovat jopa väittäneet ICE:n toimien antavan legtimiteetin vainota keitä tahansa toisinajattelijoita, erityisesti valkoisia nationalisteja, jotka arvostelevat sionismia. 

Tästä huolimatta Stanley väittää ICE:n olevan "yksityisarmeija, joka tukee innolla valkoista ylivaltaa ja Donald Trumpia sen johtajana". Voiko mikään olla kauempana totuudesta, sillä viime aikaisten näyttöjen perusteella Trumpia voidaan pitää toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpana poliittisena huijauksena: hän petti äänestäjänsä lupaamalla lopettaa kalliit ulkomaiden sodat ja karkottaa laittomat siirtolaiset. Kävi täsmälleen päinvastoin.

Vain Yleisradioon sanaan järkähtämättä luottava kansalainen uskoo Yhdysvaltojen olevan Trumpin ohjaksissa, vaikka hän on kiitollisuudenvelkansa vuoksi uuden teknoeliitin ja sionistilobbyn ohjailtavissa. Epävakaan luonteensa vuoksi hän vaikuttaa ikään kuin tekevänsä päätökset itsenäisesti mikä antaa Stanleylelle syyn kutsua Trumpia autoritaariseksi johtajaksi, joka "normalisoi fasismin". Hänen kirjassaan kerrotaan "normalisoinnin tarkoittavan täsmälleen sitä, että yhteiskuntaan tunkeutuvia äärimmäisiä ehtoja ei tunnisteta sellaisiksi, koska ne ovat alkaneet näyttää normaaleilta". Tämä on varmasti totta Trumpin Israelin palvonnan suhteen, mutta kuten sanottu, puhe "valkoisesta vallasta" ei edelleenkään edusta valtavirtaa amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Pikemminkin näyttää siltä, että amerikkalaisprofessori pyrkii jälkeen kerran viemään huomion pois institutionalisoituneesta vasemmiston ääriajattelusta sen vastustajiin; "fasismin normalisoimista" onkin kaikki kritiikki kulttuurimarxilaista hulluutta kuten lgbt-ideologiaa ja rajatonta maahanmuuttoa kohtaan. Samalla Stanley puolustaa fasismi-sanan aktiivista käyttöä, mikä tarkoittaa käytännössä kaiken sen nimeämistä f-sanalla, josta hänen viiteryhmänsä ei satu pitämään.

24-minuuttisen ohjelman jälkipuolella Stanley aloittaa marttyyripuheen vapaaehtoisesta karkotuksestaan amerikkalaisesta yliopistosta. Hän lähti viime vuoden lopulla Yalesta "maanpakoon" Kanadaan, koska "fasismi otti maassa vallan". Nyt hän vaikuttaa Toronton yliopistosta käsin julistamalla kuinka Trumpin hallinto kahlitsee maansa yliopistojen tieteenvapautta. Keskustelu tieteen autonomiasta on aina tarpeellinen, mutta Stanleyn kohdalla jää sanomatta, ettei Yhdysvaltojen nykyhallinto ole puuttuunut luonnontieteisiin, vaan ainoastaan supistanut rahoitusta vasemmalle politisoituneista yhteiskuntatieteistä.

Demokraattien vaalivoittoa odotteleva Stanley ei syytä rajan takaa pelkästään Trumpia vaan amerikkalaisia äänestäjiä, jotka eivät äänestäneet ainoastaan kerran vaan peräti kaksi kertaa (itse asiassa kolme kertaa jos tarkkoja ollaan) "fasistin" maan johtoon. Hän toteaa rehvakkaasti: "En halua maksaa kymmeniä tuhansia dollareita tukeakseni fasismia". Jaloillaan äänestäminen on tietysti vapaassa maassa sallittua, joskin lausunto on sikäli huvittava, koska Stanley on saanut palkkansa osin julkisesta rahoituksesta, jolla tuetaan myös yksityistä Yalen yliopistoa. Mikäli veronmaksajat noudattaisivat Stanleyn logiikkaa, valtaosan heistä pitäisi paeta nykyhallintoa Kanadaan, koska huomattava osa amerikkalaisten verorahoista menee Israelin tukemisen ja mustien korskean elämäntavan avustamiseen.

Silmittömässä republikaanihallinnon vihassaan nykyinen kanadalaisprofessori osuu väkisinkin jossain asiassa oikeaan. Esimerkiksi on vaikea kiistää sitä, että nykyhallinto katsoo omistavansa kansan eikä se siksi tarvitse sen suostumusta toimilleen. Tämä on käynyt erityisen selväksi epäsuositun Iranin sodan aloittamisessa Israelin etujen puolesta. Vaikea on kiistää sitäkään Stanleyn väitettä, jonka mukaan Yhdysvaltojen imperialistinen ulkopolitiikka ei eroa juurikaan Venäjän vastaavasta. Tämän vuoksi hän on valmis menemään jopa niin pitkälle, että ehdottaa Eurooppaa irrottautumaan sotilaallisesti ja taloudellisesti Amerikasta.

Voisi luulla, että Stanley kannattaa aidosti Euroopan riippumattomuutta, mutta kyse onkin vain Euroopan Unionin puolustamisesta Amerikan nykyhallintoa vastaan. Asia käy selväksi kun hän väittää Trumpin vastustavan "Euroopan demokratiaa", koska Yhdysvaltojen johto tukee vanhan mantereen [sionistisia] populistipuolueita. Stanley tulee epäsuorasti vaatineeksi, että kansalaiset eivät saisi äänestää oikeistopopulisteja, koska se olisi meidän demokratiaa eli heidän EU-liittovaltioärjestelmää vastaan. Tätä puolisosialistista systeemiuskollisuutta tukee myös hänen hänen hysteerinen retoriikkaansa, jonka mukaan "Yhdysvallat yrittää tuhota Euroopan demokratian aktiivisemmin kuin Venäjä".

Näillä lausunnoillaan nykyinen kanadalaistutkija osoittaa ideologisen vastenmielisyytensä vapaiden kansalaisten mielipidettä kohtaan. Stanleytä ei kiinnosta aito kansanvalta eli demokratia, vaan byrokraattinen Globohomo (globalistinen homogenisaatio), joka tietää kansalaisia paremmin mitä kustakin asiasta pitää ajatella. Kun valtaosa kansasta vastustaa heihin kohdistuvaa matalan intensiteetin kansanmurhaa eli poliittis-taloudellisen eliitin masinoimaa muukalaisinvaasiota, juutalaisprofessori vastaa tähän populistiseen reaktioon moralismilla kuorrutetulla ideologisella jargonilla: "Muukalaisviha on myrkkyä, joka tuhoaa demokratian". Tällaisessa ajattelussa demokratian perustana olevalla kansalla (demos) ei ole mitään merkitystä, vaan sen olemassaolo ja tahto säilymiseen on vain este globaalille sosialistiselle byrokraattihallinnolle. 

Tätä taustaa vasten Stanleyn huoli meidän demokratian selviytymisestä voidaan jättää omaan arvoonsa. Siksi hänen pessimistinen vetistelynsä maailmasta, jossa on jäljellä vain trumpilainen "fasismi" (eli korporaatio-sionismi), Kiinan kommunismi ja venäläinen nationalismi tuntuu vähintään falskilta. Kutistetulle valkoiselle väestölle Stanleyn toiveikkaan kaunopuheinen vastaus tälle todellisuudelle vain pahentaisi tilannetta. Nimittäin siinä hän korostaa EU:n roolia, jonka  itsetuhoisena tehtävänä olisi olla "suvaitsevaisuuden arvojen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpitäjä". 

Tätä kauniiseen käärepaperiin käärittyä EU-liittovaltion totalitarismia kannattaa myös toimittaja Sampo Vaarakallio, joka ei kommentoi haastattelun loppulausuntoja mitenkään. Hänellekin ainoa vastaus trumpismin esittämään haasteeseen on sivuuttaa kansojen intressit ja asettua eurososialistisen apparaatin puolelle.

MORAALISTA MUSTAVALKOISUUTTA HELLIVÄ EU-ELIITTI KIELTÄYTYY HERÄÄMÄSTÄ TODELLISUUTEEN

Tämä artikkeli on ajankohtainen täydennys Yle Watchin joulukuussa 2022 ilmestyneeseen kirjoitukseen Miksi lännen eliitit ovat aina vain huonompia?

Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin toisen virkakauden alku on paljastanut Euroopan olevan sairas vanhus, joka tarrautuu viime vuosisadan moraalitarinoihin sitä tiukemmin mitä päättäväisemmin muut maat rakentavat tulevaisuuden maailmaa reaalipolitiikan pohjalta. Vaikka huomattava osa eurooppalaisista on aina vastustanut tällaista mentaliteettia, sillä ei ole suurtakaan merkitystä kansoistaan vieraantuneelle poliittiselle eliitille Euroopan Unionissa. Kaikesta viime vuosien tapahtumista huolimatta sillä ei ole aikomustakaan poiketa takavuosikymmeninä valitulta ideologiselta tieltään. Tässä mielessä EU:n hallinto ja sille alisteisten kansallisvaltioiden nomenklatuura reagoi kuin entisten sosialistimaiden johto ennen romahdusta: se ei katso itseään peiliin vaan yrittää kaikin keinoin jatkaa samaa vanhaa moraalis-ideologista toimintatapaansa. Lopulta sen myöhästyneet ryhtiliikkeet, näennäiset uudistukset ja "johtajuuden ottaminen" ovat vain pakon edessä puristettua teatteria ilman todellista sisältöä ja toimeenpanovaltaa.

Tästä kertoo Iso-Britannian ja Euroopan Unionin hanke armeijoidensa yhteisestä velkarahoituksesta ja hätäisestä pyrkimyksestä luoda turvatakuut Ukrainalle Ilman Yhdysvaltoja. Tämä lienee se viimeinen veruke, jolla federalistit yrittävät Venäjän ja Trumpin uhan varjolla kiihdyttää liittovaltiokehitystä. Britannian ja EU-maiden johdolla on vielä sen verran realismia jäljellä, että ne ymmärtävät resurssiensa olevan vähissä ja tarvitsevansa edelleen Yhdysvaltojen tukea Ukraina-projektilleen. Ylen uutinen Britannia järjesti virtuaalikokouksen Ukrainan tilanteesta – pääministeri Starmer: ”Tarvitsemme Yhdysvaltojen tuen” kuvaa hyvin millaisessa epätoivossa euroeliitti tällä hetkellä elää. 

Realismiin herännäiden sotilasasiantuntijoiden mukaan on toiveajattelua, että Venäjä antaisi Euroopan Nato-maiden sijoittaa rauhanturvaamisen nimissä 10 000 sotilastaan rintamalinjalle. Ylen A-studion sotilasasiantuntija (17.3.2024) sanoi koko rajan "valvomisen" eli miehittämisen vaativan ainakin 200 000 sotilaan armeijan. Tämä olisi juuri se Ukrainain presidentin vaatima turvatakuu, mutta on epätodennäköistä, että Euroopalla olisi resursseja luoda näin suurta yhteistä armeijaa, jolla oltaisiiin käytännössä valmiita sotimaan Venäjää vastaan. Mikäli Venäjä haluttaisiin konventionaalisen sodan keinoin häätää omille rajoilleen, se vaatisi Euroopalta arviolta noin miljoona uhrivalmista miestä rintamalle. 

Voi vain kysyä, olisivatko mukavaan elämään tottuneet laiskan pulleat eurooppalaiset valmiita uhraamaan henkensä jonkun abstraktin "demokratian" tai heille kaukaisen ja korrruptoituneen Ukrainan "itsenäisyyden" puolesta. Edes kaikki ukrainalaiset eivät halua puolustaa maataan, vaan sotakuntoiset miehet ovat muuttaneet miljoonittain muualle Eurooppaan nauttimaan "demokratiasta ja itsenäisyydestä". Lännen ainoaksi keinoksi lietsoa militarismia onkin jäänyt retorinen huolipuhe Venäjän "todennäköisestä" hyökkäyksestä länteen viimeistään viiden vuoden sisällä. Vaikka näille neokonservatiivisten ajatuspajojen sotakiimaisille ajatusleikeille ei löydy uskottavia ja varmoja perusteita, ne ovat edelleen ainoa "argumentti", jolla velkaisen Euroopan rajusti kasvavaa varustelua perustellaan. 

Varustelullakaan ei ole lopulta merkitystä, jos halukkaita nuoria miehiä ei riitä sotimaan Euroeliitin kiihottaman Venäjän ristiretken puolesta. Johtavien EU-maiden sotafanaatikkojen sijaan Amerikan nykyhallinnon realistit ymmärtävät sentään 1980-luvulta tutun liennytyksen päälle, eivätkä halua siksi jatkaa toivotonta sotaa saati eskaloida sitä pelkän moraalisen pakkomielteen vuoksi.

Suomi – Euroopan kuuliainen pussinperä

Suomessa globalisti Sauli Niinistön petoksellista perintöä jääräpäisesti jatkava poliittinen johtomme noudattaa tunnontarkasti sitä, mitä hätäratkaisuja Brysselin panikoivat Boss ladyt sattuvat päättämään. Tämä on seurausta yhden kortiin varaan turvautumisesta, johon Niinistö valmisteli Suomea jo 1990-luvun ministerikausillaan. Yksipuolisesti arvopohjaiseen liberalismiin sitoutunut voitonvarma poliittinen johtomme ei ole oikein koskaan ymmärtänyt, että suurissa länsimaissa on valtava nationalistinen eristäytymispolitiikkaa suosiva oppositio, joka voi valtapuoluejärjestelmän perinteisestä manipuloinnista huolimatta päästä valtaan. Tällaista mahdollisuutta ei ole aiemmin edes ajateltu saati että siihen oltaisiin varaudattu. Jo ennen Ukrainan sotaa kirjailja Marko Meretvuo kuvaa tietokirjassaan Turvallisuuspolitiikka (2021) poliittisen johtomme neuvottomuutta muuttuneessa maailmantilantessa:

Tänä päivänä maailman meno onkin ajanut meistä ohi, ja monessa mielessä Suomen ulkopoliittinen linja jumittaa vielä 1990-luvun globalisaatiovuosissa. (...) Kun länsi runnoi omien instituutioidensa laajentamista itään ja tuki samalla avoimesti erinäisiä värivallankumouksia, synnytti se samalla vastareaktion myös Venäjällä. (...) Lännessä ei oltu huomattu, että juuri liberalismin voittokulkuun liittyvä, jatkuva maailman uudelleenluominen aiheutti samalla vastareaktioita ja jatkuvien sotien kierteen Lähi-Idässä. (...) Myös aikamme vihatuimmaksi presidentiksi sanottu Donald Trump valittiin virkaansa juuri sen takia, että hänen katsottiin toimivan liberaalia, kansainvälisiin instituutioihin ja keskinäisriippuvuuksiin perustuvaa järjestelmää vastaan. Globalisaation kasvun aika oli ohi, kansallisen edun tavoittelu teki paluuta, eikä tätä ole vielä nytkään täysin oivallettu Suomessa.

1990-luvun globalismin huuman vuosien päättyessä mikään ei estänyt Länsi-Euroopan päättäjiä valmistautumasta näköpiirissä olleeseen epävakaaseen tulevaisuuteen, mutta he päättivät silti valita strategiakseen oman ideologisen pumpulimaailmansa. Edes pitkään muhineen taloudellisen umpikujan pintaan nouseminen 2007-2009 finanssikriisissä ei herättänyt lännen liberaalia eliittiä tarkistamaan kurssiaan. Talouskriisin jälkijäristyksinä seuranneet Trumpin ensimmäinen vaalivoitto ja Brexit vuonna 2016 sai vanhan liberalistisen valtarakenteen ryhtymään vain entistä kovempaan siilipuolustukseen. Syrjäisessä Suomessakin valtamedia ja poliittinen johto kävi omaa propaganda-sotaansa Trumpia ja Brexitiä vastaan, vaikka maallamme ei ole mitään vaikutusta Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian politiikkaan. Tärkeintä olikin näyttää ulkomaiden vaikutusvaltaisille globalistiselle millä puolella virallinen Suomi seisoo.  

Sama ideologinen länsimielisyys on näkynyt koronakriisin "hallinnassa", impulsiivisena turvautumisena Natoon ja hirttäytymisenä moralistisin perustein Ukrainan sotaan, jossa maamme ei ole virallisesti edes osapuolena. Kaikissa näissä on seurattu orjallisesti Länsi-Eurooppaa, mikä on tehnyt nettomaksaja-Suomesta ränsistyvän pahoinvointivaltion yli 172 miljardin euron velkataakallaan. Talouselämä ei ole saanut Nato-jäsenyydestä toivottuja suurtilauksia ja liittyminen lännen pakotekampanjaan Venäjään vastaan on heikentänyt maamme taloustilannetta entisestään. Sitoutuminen lännen "arvopohjaiseen" Ukrainan sotarintaman on puolestaan tehnyt Suomesta Yhdysvaltain edellisen Demokraattihallinnon masinoiman sijaissodan osapuolen massiivisella 3,3 miljadin euron avullaan ja 80 000 ukrainalaisen elintasopakolaisen elättämisellään. Osa päätöksistä on tehty varmasti hyvässä uskossa sen hetkisen tiedon varassa, mutta kaikkien munien laittaminen yhteen koriin ei lopulta kerro kovin hyvästä tilannearviosta ja riskianalyysistä.

Donald Trump nousevan teknoeliitin keulakuvana

Suomen lyhytnäköinen ja ahne poliittinen johto on kaikessa nokkelassa laskemoinnissaan ennen kaikkea ideologisesti liian jäykkä ymmärtääkseen nopeasti muuttuvaa maailmaa, jossa ikuiseksi julistettu liberalistinen arvopohja on osoittautumassa pelkäksi paperiksi. Toisin kuin suomalaisille median seuraajille toitotetaan, Donald Trumpin uudelleen valinta Yhdysvaltain presidentiksi ei ollut osoitus "amerikkalaisten tyhmyydestä" tai "valeuutisten leviämisestä", vaan pohjimmiltaan lännen eliittien sisäisestä valtataistelusta. Aiemmin Euroopan parlamentin Konservatiivien ja reformistien ryhmän poliittisen neuvonantajan tehtävissä toiminut Otto Juote avaa tilannetta yhteisöpalvelu X:ssä, jossa hän näkee terävimpien amerikkalaiskriitikoiden tapaan tämän hetkisen mylleryksen johtuvan Yhdysvaltojen väistyvän managerialistisen eliitin ja nousevan teknologiaeliitin välisestä valtataistelusta.  

Ukrainan sota, Trumpin politiikka, EU:n kiemurat, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan mittelöt sekä NATOn liikkeet ovat vain tämän syvemmän murroksen pintakuohuja.  

Kaikki, mitä näette nyt ympärillänne – konfliktit, poliittiset pelit, instituutioiden kriisit – on seurausta siitä, että vanha eliitti yrittää pitää kaikin voimin kiinni vallasta samalla, kun teknologiaeliitti rakentaa uutta - vanhan tuhoavaa tai sen ohittavaa järjestystä datalla, algoritmeilla ja avaruudella.  Geopolitiikka on perinteisesti ollut managerialistisen eliitin vanha pelikenttä, mutta se on menettämässä merkitystään, kun teknologiaeliitti ohittaa valtioiden rajat ja instituutiot.   

Ukrainan taistelu tai Trumpin suunnitelmat ovat oireita, eivät syitä. Todellinen muutos tapahtuu pinnan alla: tekoälyn kiihdytys, kryptovaluutat ja avaruuden hallinta määrittävät tulevaisuuden, eivät NATOn tankit tai Kiinan uhittelu. Seuraamme eliittirakenteen perustavaa murrosta – loppu on vain tämän taistelun varjoja seinällä. Miksi?  

Väistyvä managerialistinen eliitti juontaa juurensa toisen maailmansodan jälkeiseen järjestelmään – Bretton Woods -sopimukseen, kylmän sodan rakenteisiin ja rahoitusvaltaistumiseen. Sen valta rakentui institutionaalisten verkostojen (IMF, Maailmanpankki, NATO) ja tiedustelun digitalisaation (PRISM, Five Eyes) varaan.  

Teknologiaeliitin nousu alkoi internetin pioneerivaiheesta (1990–2000), kiihtyi sosiaalisen median vallankumouksen myötä (2000–2015) ja on nyt siirtynyt tekoälyn ja avaruusteknologian aikakauteen (2015–). 

Tämä historiallinen ero heijastaa perustavanlaatuista siirtymää: managerialistinen eliitti nojaa menneisyyteen ja institutionaaliseen jatkuvuuteen, kun taas teknologiaeliitti katsoo eksponentiaaliseen tulevaisuuteen. Managerialistinen eliitti näkee maailman hierarkkisena ja vakauden varmistaminen on sen ydinarvo. Se korostaa diplomatiaa, salassapitoa ja ihmisen roolia sosiaalisten rakenteiden osana.   

Teknologiaeliitin maailmankuva taas on teknologiavetoista, determinististä ja optimointiin keskittyvää.   Sen arvot – innovaatio, tehokkuus ja meritokratia – heijastavat transhumanistista visiota, jossa teknologia ja ihminen sulautuvat yhteen. Tämä näkemys ei jää vain filosofiseksi ideaksi, vaan se ohjaa suoraan vallankäytön tapoja ja oikeutusta. Innovaatioon perustuva vallankäyttö korostaa nopeaa teknologista kehitystä ja oikeuttaa suuria muutoksia ilman laajaa demokraattista harkintaa. Tehokkuuden ihanne taas suosii optimoitua ja automatisoitua päätöksentekoa, jossa prosessien nopeus ja lopputulos painavat enemmän kuin osallistavuus.   

(....) Managerialistinen eliitti on kasvanut perinteisten eliittikoulujen (Ivy League) ja suljettujen verkostojen (klubit, perhesuhteet) kautta, kun taas teknologiaeliitti on noussut teknillisistä yliopistoista, startup-kulttuurista ja itseoppineisuudesta. Tämä ero selittää, miksi perinteiset sosialisaatiomekanismit eivät ole kyenneet integroimaan teknologiaeliittiä vanhaan järjestelmään.

Kirjoituksessa mainittu transhumanistinen visio tuo mieleen kylmäävän akselerationalistisen näkymän kohti teknologista singulariteettia. Vaikka nykyisessä poliittisessa tilanteessa tällaiset suurta muutosta valmistelevat kehityssuunnat pysyvät toistaiseksi vain taustalla eivätkä nouse julkiseen keskusteluun, ne on silti syytä pitää mielessä kun arvoidaan esimerksi Yhdysvaltain tai Kiinan politiikkaa. Joka tapauksessa Otto Juoten keräämät huomiot selittävät pitkälti sen, miksi "arvaamaton" Trump ja hänen teknoeliitistä koostuva kabinettinsa toimii niin kuin se toimii. Toisaalla Euroopassa vanha poliittis-teknokraattinen eliitti on hämmenyksen tilassa, mutta ennen pitkään senkin on luotava uudenlainen hallintamalli selviytyäkseen. Samalla maailman voimatasapaino on muutoksessa kohti poliittisesti moninapaista maailmaa. Koska Euroopan poliittinen eliitti on heikko ja epävakaa, Trumpin hallinnon ei tarvitse välittää EU:n reaktioista mitä Washington kulloinkin päättää maailmanpolitiikan pelilaudalla. 

Oman mausteensa maailmanpolitiikan soppaan tuo Trumpin poikkeuksellinen hallintotapa, joka on ranskalaisfilosofi Alain de Benoistin mukaan epätodennäköinen sekoitus plutokraattista populismia, teknologista keisarillisuutta, anarkokapitalismia, valtionvastaista suverenismia ja libertaarista ideologiaa. de Benoistin mielestä Donald Trump muodostaa Elon Muskin kanssa eräänlaisen keisarikunnan duumviraatin, kaksoisjohdon, joka tuo väkisinkin mieleen Rooman tasavallan lopun ajat. Eräät asiantuntijat ovat arvioineet, että globaalin maailman todellliset hallitsijat kuten keskuspankkiirit, finanssikeisarit, öljyntuottajat ja teknojättien johtajat, näkivät vanhan poliittis-taloudellisen järjestelmän olevan umpikujassa, jonka vuoksi johtavan talous- ja sotilasmahdin johtoon tarvittiin 2024 presidentivaaleissa mies, joka pelastaisi todellisen vallan intressit "luovan kaaoksen" avulla. Jos Trump epäonnistuisi, hänet yksin julistettaisiin syntipukiksi epäonnistuneesta korjausyrityksestä.

Julkisen politiikan taustalla väijyville vaikuttajille on hyödyllistä saada läntiset ihmiset uskomaan maailman nykyisen valtataistelun olevan vain suurten imperiumien nimellisten johtajien välistä peliä. Kansalaisten keskittyessä "rumppiin", "putleriin" ja muihin "autokraatteihin" huomio siirtyy kuin itestään pois harmaista vallankäyttäjistä samalla kun kansan mahdollinen raivo kohdistuu pelkästään valtioiden keulakuviin. Ideologioita ja uskontoja halveksuva finanssi- ja talouseliitti on varmasti seurannut huvittuneena, kuinka manageriaalisen luokan keskikerros, toimittajat ja poliittiset asiantuntijat, jakavat maailmaa "pahoihin" autoritäärisiin valtioihin (mm. Venäjä, Kiina, Trumpin USA) ja "hyviin" liberaaleihin hallintoihin, joissa kuuluu Meidän demokratian valtuuttama kansalaisten ääni. Pelkästään vallasta kiinnostuneille teknotyranneille, keskuspankkien rahanpainajille ja lainoittajille tällaiset erot eivät merkitse mitään, sillä globaali rahoitusjärjestelmä ja teknotuotanto ulottuu rintamalinjoista riippumatta kaikkialle maailmaan muutamaa niskuroivaa valtiota lukuunottamatta. 

Suurelle yleisölle Trump on helppo maali, koska hän antaa kasvot maailmaa myllertävälle rakenteelliselle muutokselle, johon on muutoin vaikea tarttua. Jo hänen pelkkä presidenttinä olo koetaan sietämättömänä, koska hän muistuttaa meitä kiusallisista tosiasoista. Pääsyy monien Trumpi-inhoon lieneekin siinä, että hän paljastaa kaikialla vallitsevan kapitalismin kylmän voitontavoittelun ilman ekologista ja humaania pintakiiltoa. Tiedostavat Hyvät ihmiset toitottavat mielellään "vastuullisuutta" ja "ekologisuutta", vaikka nämä ihmiset noudattavat henkilökohtaisessa elämässään samaa itsekästä pyrkimystä mitä Trump. "Oranssimies" näyttää ilman maskia mitä länsimainen järjestelmä alastomana on: luonnon resurssien kapitalistista hyötykäyttöä demokratian ja "hyvinvoinnin" oikeuttamana.

Suuressa pelissä on lopulta yhdentekevää, johtaako esimerkiksi Yhdysvaltoja teknojättien ja keskuspankkiirien ohjaama Trump vai keskushallintoa paisuttava puolisosialistinen hyväveli-verkosto. Vastaavasti pienessä Suomessa mikään ei muuttuisi suurestikaan, vaikka maata hallitsisi nimellisesti Stubbin kaltainen globalisti eduskunnan 200 sokean lännen seuraajan sijaan. Niin kauan kuin äänestäjät eivät voi vaikuttaa demokratialla perusasetuksiin, arvoihin ja globaalin finanssikapitalismin rakenteisiin, maailma pyörii harvojen, enimmäkseen suurelle yleisölle tuntemattomien, päättäjien varassa. 

Vaikka jonkin ihmeellisen valaistumisen kautta kansalaiset tiedostaisivat tämän ongelman, he eivät voisi muuttaa maailman fyysisiä reaaliteetteja, jotka määrittävät sen, miten kansakuntien muodostama ja jatkuvasti kasvava 8,3 miljardin ihmisen populaatio kykenee ottamaan oman osansa maapallon niukkenevista resursseista. Osa globaalista eiliitistä katsoo jo nyt demokraattisten ihmismassojen käyvän "hyödyttömiksi" teknologian kiihtyessä, joten lopullista taistelua ei välttämättä käydäkään kansakuntien tai imperiumien välillä, vaan miljardimassojen ja niitä paimentavan keskuspankkiiri-teknoeliitti kombinaatin välillä. Orastavat merkit tällaisesta kehityksestä ovat jo näkyvissä. 

Ukraina tärkeä vain reaalipolitiikan sivuuttavalle EU-eliitille

Yleistä ahdistusta ja avuttomuutta synnyttävä maailmanhistorian arvaamaton kiihtyminen on ollut väistämätön seuraus teknologian itseohjautuvasta kehityksestä, globaalista maailmankaupasta, avoimista rajoista ja keskinäisriippuvuuksien kasvusta. Tälle "kehitykselle" syntyneet vastareaktiot eivät useinkaan hylkää teknologiaa, vaan ne pyrkivät ensisijassa reagoimaan sen sivutuotteena syntyneisiin ilmiöhin kuten maahanmuuttoon ja yhteisöjä hajottavaan individualismiin. Yleensä tätä kapinaa kutsutaan oikeistopopulismiksi, joskin sen sisällä on hyvin erilaisia painotuksia. Trumpismissa korostuu kaikkein selvimmin valtavirtaistettu uustaantumuksellisuus, synkkä valistus (Dark Englightiment), jossa konservatiiviset arvot yhdistyvät korostuneeseen teknologiamyönteisyyteen. 

Kehityksen kiihtymisen vuoksi Länsi-Euroopan perinteiset keskustavasemmistolaiset eliitit eivät ole sopeutuneet muutoksiin, vaan ne pitäytyvät itsepintaisesti viime vuosisadan mustavalkoisessa moraaliajattelussa. Vaikka nämä menneisyyden edistykselliset puolisosialistit ovat päältä päin katsottuna keskittyneet materiaalisen hyvinvoinnin lisäämiseen, heillä on kuitenkin aina ollut mielessä maallinen ja universalistinen pelastusoppi. Tätä keskittyneen vallan visiotaan Euroopan Unionin manageriaalinen johto on saanut helliä rauhassa pitkään, mutta Amerikan uuden teknologiaeliitin haastaessa Brysselin auktoriteetin lähes kaikessa, EU pyrkiikin tyhjiä tynnyreitä kolistellen palauttamaan uskottavuutensa sotilaallisella uhollaan ja suuren harppauksen yhteisellä velkabudjetillaan kohti liittovaltiota.

Euroopan pohjoisella pussinperällä kansainvälisessä dynamiikassa tapahtunut kulttuurinen muutos jää julkisessa keskustelussa täysin analysoimatta, sillä äänessä olevat Yhdysvaltain Demokraattipuolueen asiaa ajavat atlanttiset tosiuskovat Ulkopoliittisessa insituutissa ja Ulkoministeriössä kykenevät toistamaan vain menneen maailman moralistisia iskulauseita. Ideologisen konsensuksen vuoksi Suomesta ei ole ainakaan vielä nousemassa Trump-yhteensopivaa johtoa, vaan manageriaalisen luokan vanha eliitti hallitsee vielä jonkin aikaa maamme EU:lle ja Natolle alisteista poliittista teatteria. Suomalaisten kannalta tilanne näyttää vakavalta, sillä tällä hetkellä maamme johto ei kykene nopeassa muutoksessa muuhun kuin hämmentyneeseen epäuskoon, jonka varassa sitten tehdään "reaalipolitiikkaa" toistamalla Pavlovin koirina EU:n Boss ladyjen "arvopohjaisia" ulostuloja. 

Poliittisen marionettinäytöksen suosio kansan keskuudessa perustuu pitkälti valtamedian hermeettisesti suljettuun narraation, mutta on selvää, että reaalimaailma tulee vääjäämättömällä voimallaan puhkomaan siihen reikiä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen tuoreen presidentin poliittiset ulostulot on tähän menessä saatu näyttämään mediassa lähinnä järjettömänä ja pahantahtoisena äksyilynä, mutta jo Ukrainan sodan taustojen ja todellisten intressien valuminen julkiseen keskusteluun Trumpin ja Putinin puheenvuorojen kautta on lisännyt kansalaisten epäilyä virallista tarinaa kohtaan. Voi vain kuvitella minkälaista epämukavuutta UPI:ssa ja Ulkoministeriössä koettiin sen jälkeen, kun Trump totesi Ukrainan sodan johtuneen osaltaan edellisen Demokraattihallinnon sotapolitiikasta. Kaikesta lännen virallisen narraation vyörytyksestä huolimatta realistisille kansalaisille alkaa käydä selväksi, ettei puhe Yhdysvaltain sijaissodasta Venäjää vastaan Ukrainassa olekaan putinistinen salaliiittoteoria, vaan totisinta totta. Trumpin tehtäväksi tuli vain lopettaa edellisen hallinnon neokonservatiivien aloittama ja sittemmin tappiolliseksi osoittautunut Ukrainan sotaprojekti. Kuvio noudattaa Yhdysvaltain yleistä poliittista traditioita, jossa edetään suunnitelman pohjalta ja katsotaan toteutuuko se. Mikäli projektista odoteltu voitto kariutuu, seuraavien vaalien voittajapuoli syyttää vanhaa hallintoa kaikesta ja esiintyy pelastajana hautaamalla hankkeen.

Suomessa Trumpin poliittiset siirrot eivät ole sekoittaneet ainoastaan tolkun kansalaisen päätä, vaan myös häntä perinteisesti kannattaneet mediakriittiset tahot ovat menneet poliittiseen oikosulkuun. Varsinkin rauhanneuvotteluiden aloittaminen ja Ukrainan tuen jäädyttäminen ovat saaneet monet yksiniittiset kansallismieliset ymmälleen. Heille Trump olisi edelleen hyvä läntisen maailman johtaja kunhan hän olisi edellisen presidentin lailla vain pyytänyt valtiovarainministeriötä ostamaan Fediltä loputtomasti miljardeja dollareita ja lähettämään ne nollina ja ykkösinä korruptoituneen Ukrainan hallinnon pyörittämän armeijan mustaan aukkoon. Koska Trump päätti kuitenkin viheltää yliajalla käyneen tappiollisen sotapelin poikki, valtaosa maamme Nato-patriooteista julisti pettyneinä Amerikan presidentin olevan kertakaikkisen tyhmä, paha ja putinisti. Tämä vain siksi, koska Trump maansa etua ajattelevana johtajana ei halua jatkaa Ukrainan sotilaspoliittisen konkurssipesän tukemista samalla kun hän pyrkii saamaan huonosta investoinnista edes jotain takaisin mineraalisopimusten avulla. 

Kotisohvillaan makaaville Iltalehden lukijoille olisi mieluisinta slaavilaisen lihamyllyn jatkuminen ja verorahojen loputon pumppaaminen sotaan, jolla uskotaan ydinasevaltion kaatuvan polvilleen. Kuitenkin jo taistelujen alussa oli selvää, että lännen haave pyyhkiä Venäjä pois kartalta ilman ydinsotaa on turhaa haihattelua. Tosin neokonservatiiveista ja EU:n liittovaltio-globalisteissa löytyy myös idealisteja, jotka olisivat valmiita eskaloimaan taistelut aina ydinsotaan asti. Tietenkin EU:n mallioppilas Suomesta löytyy tällekin suuntaukselle kannattajia aina ylintä poliittista johtoa myöten. Trump on nähtävästi aistinut tämän porukan tavoitteet, jonka vuoksi hän on rauhanprosessin käynnistämisellä halunnut torpata heti alkuunsa idealistististen fanaatikkojen sotapoliittisen tuhofantasian. 

Yhdysvaltain käymät rauhanneuvottelut suoraan Venäjän kanssa ovat olleet EU-eliitille sokki, koska se on toistanut koko ajan ettei Venäjän kanssa saa neuvotella. Kategorisesta neuvottelukiellostaan huolimatta Unionin johdossa valitetaan nyt, ettei sitä oteta mukaan neuvottelupöytään! Kiukkua on nostattanut myös se, että Ukraina on sivuutettu ainakin alussa rauhansopimuksen hieronnasta. Tässä ei ole kuitenkaan mitään ihmeellistä, sillä neuvottelutilanne kertoo vain siitä, että tosiasiassa sotaa ovat käyneet edellisen hallinnon USA ja Venäjä Ukrainan maaperällä. 

Sijoittaessaan kaikki panoksensa liberaalin länsieliitin maailmanjärjestykseen poliittisen johtomme piti samalla hylätä puolueettomuuspolitiikka ja paasikiviläinen varovainen realismi. Nyt tämä ulkopoliittinen suunnan muutos ja naiivi luottamus atlanttiseen yhteistyöhön alkaa kostautua, koska Naton viidennen artiklan toteutuminen kriisissä ei olekaan enää itsestäänselvyys. Trumpin kääntäässä selkänsä EU- ja NATO-globalisteille, Suomessa on ajauduttu avuttomuuden tilaan, jossa ei osata muuta kuin itkeä Yhdysvaltojen entisten hallintojen määrittämän liberaalin "sääntöpohjaisen järjestelmän" perään. Viime aikoina tämä ahdistus on purkautunut toimittajien ja kolumnistien vuodatuksissa, joissa raivotaan itkunsekaisesti maailmanpolitiikan "epäreilusta" muuttumisesta. Tunnetuin esimerkki lienee Lännen Median (sic) päätoimittaja Matti Posion viikottaiset itkupotkuraivarit, joissa säännöllisten Putinin Saatanaksi julistamisten lisäksi sätitään katkerasti Trumpia, koska tämä on alkanut purkaa manageriaaliselle luokalle edullista järjestelmää sekä sisä- että ulkopoliitiikassaan. Toinen atlanttisen ideologian journalistinen prostituutti, kolumnisti Janne "Rysky" Riiheläinen, on tavallisesti julistanut korskeasti liberaalin lännen ikuista ja ehdotonta oikeassa olemista, mutta tämänhetkinen maailmanpoliittinen turbulenssi on ajanut hänet tilanteeseen, jonka hän ottaa yhtä henkilökohtaisesti kuin woke-teini:

Olen itselleni epätyypillisellä tavalla nukkunut huonosti viimeisen viikon ajan. Huonoja öitä sattuu tietysti aina silloin tällöin, mutta nyt uni on ollut rikkonaista ja kun on heräillyt, on huomannut nähneensä painajaisia ja tympeitä unia. Päädyin selittämään tätä itselleni Trumpin aiheuttamalla tilanteella, jossa kansainvälisen politiikan mannerlaatat ovat järisten liikkeessä.

Voisi luulla, että Yhdysvaltain maailmanpoliisi-järjestelmän purkaminen ilahduttaisi ainakin kansallisradikaaleja, mutta heistäkin moni on valmis puolustamaan Ukrainan selkkauksen vuoksi samaa vanhaa liberaalia eliittiä, vaikka juuri se on näkyvässä vastuussa maahanmuuttoinvaasiosta, lgbt+ agendan legitimoimisesta, mielipidesensuurista, energiakriisistä, kasvaneista veroista ja paisuvasta byrokratiasta. On hämmästyttävää, kuinka mätään järjestelmään ja sen äänitorvina toimiviin tiedotusvälineisiin luottamuksensa menettäneet kansalaiset antavat niille tukensa vain siksi, koska sama klikki on päättänyt pitää Venäjää kaiken pahan alkuna ja juurena. Eikö jo se, että kaikessa aiemmin valehdellut EU ja valtamedia puskee Ukrainan sodasta ja sen syistä vain yhdenlaista tarinaa, pitäisi synnyttää epäilyksen varjon ja syyn etsiä motiiveja tällaiselle narraatiolle? Niin kauan kuin poliittinen oppositio hyväksyy valtavirtajulkisuudessa vallalla olevan mentaliteetin, jossa ei voida "Putinin pussiin pelaamiseen" vetoamalla kertoa kiusallisista tosiasioista sodan taustalla, pystyy vihamielinen järjestelmä legitimoimaan kaikki muutkin valheensa.

Venäjän hyökkäyspäätöksen, Yhdysvaltain marionettipresidentti Joe Bidenin neokonservatiivikabinetin, EU-maiden johtajien ja Ukrainan korruptoituneen hallinnon jäljiltä kolme vuotta jatkuneesta sodasta ovat kärsineet kaikki eurooppalaiset eivätkä vähiten ukrainalaiset itse. Näin jälkikäteen monille on tietenkin selvää, että Ukrainan olisi kannattanut tehdä keväällä 2022 rauhansopimus. Kiovaan lentänyt neokonservatiivien brittiläinen asiamies Boris Johnson kuitenkin torppasi sopimuksen lupaamalla Kiovan pikkuhattuisten johdolle lännen loppumattoman tuen. Nähtävästikään se ei riittänyt ja nyt brittiglobalistilla on Putinin ja Zelenskyin lailla verta käsissään. 

Pitkittyneen sotatilanteen valossa kaikki länsiapu näyttää menneen hukkaan riippumatta siitä että Yhdysvallat lopetti aseapunsa tänä keväänä. Sen loogisena jatkona oli Trumpin päätös olla lupaamatta Ukranaille turvatakuita ja Nato-jäsenyyttä. Ukraina menettää myös enemmän maa-alueita kuin vuoden 2022 rauhansopimus edellytti. Lisäksi maailman suurin sijoitusrahasto BlackRock on jo saanut osto-oikeuden Ukrainan hedelmälliseen maahan ja mineraaliresurssit näyttävä menevät Yhdysvaltain hyödyksi. Juutalaistaustaisen Zelenskyin uhkapeli jatkaa sotaa lännen lupaamalla materiaaliavulla keväällä 2022 on näin osoittautumassa virheeksi, josta on joutunut maksamaan kovimman hinnan tavalliset ukrainalaiset ja venäläisvähemmistö. 

Sen sijaan Yhdysvallat näyttää saavuttaneen monet salaiset tavoitteensa: pakotteiden vuoksi kilpailijaksi nähty Eurooppa on taloudellisesti polvillaan, se on joutunut ostamaan miljardeilla aseita Amerikasta ja lisäksi sen täytyy hankkia Venäjän sijaan moninkertaisesti kalliimpaa energiaa muualta, lähinnä rapakon takaa. Näkyvistä tavoitteista Venäjän luhistuminen ei onnistunut, mutta luultavasti neokonservatiiveja tyydyttää ainakin tuhansien vänäläisten kuolema, maan katkenneet suhteet Eurooppaan ja talouden sakkaaminen.

Vanhan maailman kannalta nykytilanne näyttää synkältä, eikä sillä näytä olevan muuta keinoja kuin jälkijättöinen reagointi sen sijaan että se olisi itse peräsimessä näyttämässä maailmalle suuntaa. Britti-imperiumin jäänteet ja EU-eliitti päättivät jo vuosia sitten alistua globaalin Amerikan imperiumin lakeijoiksi, mutta kun Trump päätti purkaa kalliiksi käyneen "demokraattisen lähetystehtävän", Euroopan johtajat putosivat tyhjän päälle. Kovalla kiireellä yritetään sitten paikata mm. Yhdysvaltain ydinase-sateenvarjon repeytymistä, mutta tässä kaikessa tohinassa ja kokoustamisessa paistaa läpi neuvottomuus. 

Euroopassa poliittisen auktoriteetin epäjatkuvuuden tila, Interregnum, jatkuu niin kauan kunnes uusi järjestys alkaa muodostua. Muotoutuuko siitä jonkinlainen panoptikon EU-diktatuuri vai nousevatko kansallisten liikkeiden johtajat määrittämään koko Euroopan uudelleen? Jälkimmäinen vaihtoehto näyttää todennäköisemmältä, sillä vanha eliitti ei ideologisessa pakkopaidassaan  näytä kykenevän uusiutumaan muuttuneessa tilanteessa. Joka tapauksessa tulevaisuuden reaalipolitiikan kannalta ratkaisevaksi tulee Carl Schmittin muotoilema maksiiimi: Suveereni on se, joka päättää poikkeustilasta.

PYSYVÄN VARJO-HALLINNON PURKUTALKOOT YHDYSVALLOISSA – MILLOIN SUOMESSA?

Donald Trumpin pääsy Yhdysvaltain presidentiksi ei olisi ollut mahdollista ilman hänen tekemäänsä diiliä maan todellisen eliitin kanssa. Yksi puoli diilistä oli Trumpin suostuminen Israelia hyödyttävään Lähi-idän "lopulliseen ratkaisuun", kun taas toinen puoli sopimuksesta antoi presidentille vapaat kädet purkaa liittovaltion hallintoa ja lopettaa sen harjoittamat identiteettipoliittiset ohjelmat. Sen sijaan kauppapolitiikassa sekä taloudellinen eliitti että Trump ovat olleet alusta lähtien samaa mieltä. 

Suomessa perinteisesti Demokraattipuolueen samettista globaalitotalitarismia eli menneen maailman "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä" tukevat valtavirtapolitiikot ovat viime viikkoina joutuneet asettelemaan sanojaan varovaisesti, sillä Trump-inhostaan huolimatta Suomi on sitoivien sopimustensa vuoksi entistä tiiviimmässä liittolaissuhteessa Amerikan kanssa. Koska Suomi on turvallisuuspolittisissa sopimuksissa altavastaaja, se ei voi arvostella kovin ankarasti Yhdysvaltain nykyisiä ulkopoliittisia linjauksia. Sen sijaan meitä vähän liikuttavassa USA:n sisäpoliitiikassa suomalaispoliitikot, media ja vakituiset asiantuntijat ovat voineet avoimesti ilmaista jo vuosia jatkunutta kaunaansa Trumpia ja hänen politiikkaansa kohtaan. 

Valtamediassa suurinta närkästystä on herättänyt presidentin toimet liittovaltion virkakoneiston puhdistamiseksi ja uudistamiseksi, koska se osuu kaikkien länsimaisten hallintojen arkaan kohtaan. On selvää, että hanke, jossa pyritään riisumaan niiden valtaa, jotka  eivät ole saaneet mandaattiaan äänestäjiltä, synnyttää epämukavia tuntemuksia myös suomalaisissa toimittajissa, virkamiehissä, aisiantuntuntijoissa ja verovaroilla kustannettujen "kansalaisjärjestöjen" työntekijöissä. 

Vasemmistoliberaalissa Ylessä on reagoitu Yhdysvaltojen viime tapahtumiin kouristuksenomaisella korruption kieltämisellä suuntamalla huomio epäolennaisiin ja harhaanjohjaviin juridisiin kysymyksiin. Tästä kertoo viime viikon A-studion asiantuntijakeskustelu, jonka Ylen verkkosivut muotoili agendauutiseksi Meneillään on laiton vallananastusyritys – Näin asiantuntijat kuvaavat Yhdysvaltojen hallinnon myllerrystä. Ulkopoliittisen instituutin Charly Salonius-Pasternak ja Turun yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen professori Benita Heiskanen toistivat A-studiossa kiivastuineina Demokraattipuolueen mantraa, jonka mukaan Trumpin Hallinnon tehokkuuden virastoa (Doge) johtamaan nimitetty teknomoguli Elon Musk ei ole äänestijien valitsema henkilö, jonka vuoksi hän ei saisi vaikuttaa politiikkaan. Väite on tahattoman ironinen, sillä Doge tutkii virastojen toimintaa, joiden työntekijät eivät ole äänestäjien valitsemia ja jotka vielä toimivat itsenäisesti äänestäjien toivomaa politiikkaa vastaan. 

Vakioasiantuntijat inttävät, että Dogen tarkastustoimenpiteet ovat poikkeuksellisia, vaikka kyse on vain kansainvaltaisesta vastatoimesta valtion laajalle levinneeseen korruptioon, jota USAID:in kaltaiset virastot ovat harjoittaneet vuosikymmeniä siinä mitassa, että niistä on tullut maan tapa. Nyt tämä pysyvän varjohallinnon epänormaali politiikka aiotaan lakkauttaa kerta heitolla kovilla puhdistuksilla. 

Pasternak-Saloniuksen moraalinen närkästys A-studiossa "yksityisten kansalaisten tietojen vuotamisesta" on keskustelun harhaanjohtamista, jotta ei kiinnitettäisi huomiota Yhdysvaltain hallinnon pitkään jatkuneeseen sisäiseen korruptioon. On selvää, että kun päivän valoa kestämättömien virastojen asioita tutkitaan, joudutaan samalla tarkastelemaan myös niiden eri tietokantoja. Tavallisten virkamiesten henkilötiedot eivät ole vaarassa, sillä tutkimus ei keskity niihin, vaan virastojen rahaliikenteen käyttöön. Huoli "tavallisista ihmisistä" onkin vain tekosyy, jotta tutkinta näyttäisi tuomittavalta ja jonka perusteella se pitäisi estää. 

Jotain pieniä oheisvaurioita saattaa tutkinnassa tapahtua, mutta se vain on niin, että munakokkelia ei voi tehdä ilman munien särkemistä. Sitä paitsi virastoilla ei ole perustuslaillista suojaa varsinkaan silloin kun ne eivät noudata presidentin määräyksiä. Virastot eivät nimittäin ole itsenäisiä toimijoita, vaan suoraan alisteisia presidentin ajamalle politiikalla ja päätöksille. Valtion hallinnon palauttaminen alkuperäiseen tehtäväänsä merkitsee väistämättä valtion sisällä toimivan pysyvän hallinnon kitkemistä.

Siksi arkijärjellä ajateltuna on omituista, miksi suomalaisella medialla ja varsinkin Yleisradiolla on kova tarve puolustella Yhdysvaltain liittovaltiota, joka jo tähän astisten paljastusten perusteella on osoittautumassa erittäin korruptoituneeksi hallintoapparaatiksi. Eräs selitys saattaa löytyä maamme suurimpien mediatalojen yhdessä Yhdysvaltain demokraattihallinnon kanssa vuonna 2014 perustamasta Mediapoolista, jonka tarkoitus on ohjata tiedonvälitystä "läntisen arvopohjan" ja Nato-mielisyyden suuntaan. Trumpin tuore vaalivoitto kuitenkin sekoitti tätä pakkaa, koska hän suhtautuu kriittisesti liberaalien edistämään woke-kulttuuriin, USAID:in masinoimiin "värivallankumouksiin", "kansainväliseen sääntöpohjaiseen järjestelmään", keskusvallan kontrolliin ja Naton maailmanpoliisin rooliin. Koska maamme valtamedia ja poliitikot ovat uussuomettuneisuudessaan sitoutuneita USA:n demokraattihallinnon linjauksiin, ovat ne nyt hämmentyneitä ja puolustuskannalla mitä uudelleen valittu Trump tekee maansa sisäpoliitikassa. 

Hyväuskoisia ja tietämättömiä suomalaisia median seuraajia pyritään harhauttamaan uutisjutuilla, joissa varsinkin Yhdysvaltain kehitysyhteistyövirasto USAID:ia (ei mitään tekemistä kehitysavun kanssa) pyritään esittämään puhtaasti hyvällä ja vilpittömällä asialla olevana maailmanparannusvirastona, jota pahantahtoinen, vainoharhainen ja pähkähullu Trumpin äärioikeistolainen hallinto vainoaa syyttä suotta. Sääliksi käy niitä demarieläkeläisiä, jotka ovat pelkästään Ylen pimittävän ja kapean tiedon varassa. Tyypillisen esimerkin puolitotuuksia ja täynnä pimityksiä olevasta Yle-journalismista tarjoaa Esko Varhon agendakynäily Trumpin hyökkäys liittovaltiota vastaan ja taloustoimittaja Heikki Valkaman alarmistinen purkaus Musk kaappasi vallan Yhdysvaltain valtio­konttorissa – seuraukset voivat olla hurjia. Näiden juttujen keskeisin mielikuvapetos syntyy USAID:in esittämisenä harmittomana liittovaltion  kehitysapuvirastona, jota toimittaja Esko Varho vielä luonnehtii "yhdeksi maapallon suurimmista hätäavun jakajista".

Tosiasiassa USAID ei ole vain keksejä ukrainalaisille jakava hyväntekijä, vaan se ohjaa runsaan 42 miljardin dollarin budjetillaan ulkopolitiikkaa ohi virallisen poliittisen johdon. Vaaralliseksi viraston tekee sen ytimeen kaivautunut neokonservatiivinen klikki, joka on vuosien varrella rahoittanut ideologisista syistä eri "värivallankumouksia", viimeksi Georgiassa. Siellä valtaosa väestöstä halusi isänmaallisen hallituksen, joka loisi tasapainon idän ja lännen välillä, mutta se ei sopinut Yhdysvaltain ulkopolitiikasta todellisuudessa päättäville henkilöille, joten USAID kiiruhti paikalle masinoimaan hallinnon vaihtoa. Sekaantumisesta seurasi mielenosoitusten ja levottomuuksien vuosi, kunnes hallitus karkotti ulkomaiset "avustustyöntekijät". Kuvaavaa on, että kun USAID:in rahoitus päättyi, loppuivat myös protestit. 

Korulauseistaan huolimatta USAID:in ja sen rahoittaman NED:in (National Endowment for Democracy) päätarkoituksena on ruokkia kaaosta eri kohdemaissaan. Hajota ja hallitse -kuvio menee jotenkin niin, että silloin kun kohdemaan enemmistö ei haluakaan liberaalidemokratiaa, USAID:in rahoittamat länsimaiset avustusohjelmat alkavat rummuttaa paikallisten köyhien asiaa ja edistää heidän oikeuksiaan. Ei ole sattumaa, että tämä Amerikan varjohallinto on mieltynyt kyynisesti varsinkin naisten oikeuksien ajamiseen muslimimaissa. Tarkoituksena ei ole mikään muu kuin horjuttaa maan enemmistön yhtenäisyyttä. Tämä on ollut erityisen selvää Israelia ympäröivien maiden kohdalla.

Ennen Muskin koordinoimia iskuja USAID:in toimintaa ei ole valvottu mitenkään. Siksi se on voinut esimerksi rahoittaa viimeisen 15 vuoden aikana George Sorosin Open Society Foundations -järjestöä 270 miljoonalla dollarilla.  Saamiillaan rahoillaan Soroksen säätiö rahoitti laajasti äärivasemmistolaisten syyttäjien kampanjoita ja onnistui saamaan heitä läpi lähemmäs sata. Yhteistä näille syyttäjille on lain soveltaminen ja syyttämättä jättäminen tasa-arvon nimissä. Näin yhdysvaltalainen veronmaksaja on joutunut kustantamaan itse Soroksen suorittaman yhteiskunnan alasajon. Samalla Soros saattoi vedätyksellään esittää hyväntekijää äärivasemmiston hyödyllisille idiooteille. Toinen verorahoilla suoritettu härski manipulaatiotapaus on yhdysvaltalainen politiikan ammattilaisille suunnattu Politico-lehti, joka on saanut Biden-Harris vuosina USAID:in kautta avustuksia vähintään yli 30 miljoonaa dollaria. Demokraattipuolueen globalistista politiikkaa tukevaa lehteä on tilattu verorahoilla vuodesta 2017 valtavia määriä eri politiikan ammattilaisille puhtaassa vaikuttamistarkoituksessa. Viimeisempien tietojen mukaan myös New York Times ja BBC ovat saaneet USAID-tukea. 

Salainen mediatuki vain korostuu ulkomailla: kun Trump pysäytti USAID:n maksuliikenteen, 90-prosenttia Ukrainan "riippumattomista tiedotusvälineistä" jouduttiin sulkemaan ja samalla suurin osa Twitterin Ukraina-mielisistä tileistä vaikeni kertaheitolla. Se, mitä on esitetty suurelle yleisölle niin sanottuna demokraattisena politiikkana, on tosiasiassa ollut vain "voittoa tavoittelemattomien" ja "kansalaisjärjestöjen" lavastamaa demokratiailveilyä. Maan tavaksi tullut valvonnan puute on näin luonut järjestön, joka on riippumattoman hallinnoimisen lisäksi saanut valtiota vuosikymmeniä kestäneen rahoituksen. Sillä on voitu rahoittaa mm. neokonservatiivien vallanvaihto operaatioita ulkomailla, mutta Trumpin pitkään valmisteleman hallinnon uudistuksen tultua voimaan rahahanojen sulkeminen on käytännössä lakkauttanut USAID:in kaltaiset pysyvän hallinnon virastot.

Syvän valtion (käsitettä on enää vaikea kutsua salaliittoteoriaksi) operatiivina toiminut USAID on ollut Amerikan suurelle yleisölle täysin tuntematon ennen kuin Doge alkoi tutkia sen toimia. Asia alkoi saada valtavaa huomioita vasta sen jälkeen kun "riippumattomien kansalaisjärjestöjen" ja "itsenäisten vaihtoehtomedioiden" työntekijöiden palkanmaksu lopetettiin ja monien järjestöjen toiminta päättyi kuin seinään. Vilpittömästi yllättyneet työntekijät olivat tähän asti uskoneet saavansa palkkansa intohimoisilta tukijoiltaan eikä valtiolta. Ahdistusta on lisännyt tieto, että heidän radikaalia vasemmistopolitiikkansa on rahoittanut valtio, jota he pilkkaavat fasistiseksi. On myös ironista, että USAID:in varjohallintokoneiston rahoituksen piiriin kuuluneet työntekijät ovat ääni väristen puhuneet "Meidän demokratiasta", vaikka juuri he ovat olleet niitä, jotka ovat estäneet äänestäjien tahdon toteutumisen. 

Tämä kaikki paljastaa kuinka keinotekoinen nykyvasemmisto on, ei vain Yhdysvalloissa, vaan kaikkialla lännessä. Voidaan jopa esittää, mitä olisi vasemmisto ilman miljarditukia. Vasemmistoradikaaleja tukeva avokätinen toimintakulttuuri on mennyt niin pitkälle, että ilman järjestelmää heidän aktivisminsa olisi olematonta. Kun järjestelmä katkaisee apurahakapinallisten rahavirran toiminta romahtaa ja toimijoiden luikkiessa koloihinsa yhteiskunnasta katoavat myös omituiset uskomukset.

Yhdysvaltain valtionhallinnon korruption syvyydestä kertoo se, että huolimatta kymmensistä tuhansista virkamiehistä, jotka ovat tietoisia vallitsevasta toimintakulttuurista, eivät ole vuotaneet tietojaan julkisuuteen. Tämä kertoo paljon virkamieskuntaa miehittävästä manageriaalisesta luokasta – siihen kuuluvat kun eivät näe mitään pahaa omavaltaisessa politiikassa ja verorahojen käytössä, koska he toisin kuin äänestäjät kyllä tietävät mikä on kansakunnalle parhaaksi. Vasta Trumpin ja Muskin vihellettyä pelin poikki, on omertan laki alkanut murtua. 

Tosin ilo voi jäädä lyhytaikaiseksi, sillä pysyvä hallinto on ryhtynyt odotettuun vastahyökkäykseen. Yle uutisten mukaan Yhdysvalloissa liittovaltion tuomari on antanut määräyksen, joka kieltää Hallinnon tehokkuuden virastolta toistaiseksi pääsyn valtiovarainministeriön tietokantoihin. Mikäli talouden suuret vaikuttajat tukevat Trumpia ja hänen äänestäjiensä tahtoa loppuun asti, voivat vihamielisen syvän valtion epätoivoiset vastatoimet jäädä lopulta suutareiksi.

Kävipä uuden ja vanhan hallinnon köydenvedossa miten tahansa, liittovaltion laajalle levinnyt korruptio ei koske vain Yhdysvaltoja tai Venäjän ja Ukrainan kaltaisia maita. Länsimaiden eliittien suurimpana pelkona on Muskin antama "väärä signaali", joka voisi synnyttää missä tahansa liberaalidemokratiassa vaatimuksen tutkia vallankäyttöä, jota harjoittavat tahot eivät ole kansan valitsemia eivätkä sen etujen ajajia. Suomenkin hallintojärjestelmän kyljestä ja jopa sisältä löytyy vallankäyttäjiä, joilla ei ole mandaattia suomalaisilta äänestäjiltä, mutta jotka silti ohjaavat maamme sisä- ja ulkopolitiikkaa. Ensimmäisinä tulee mieleen Ulkopoliittinen instituutti ja Eurooppalainen hybridiosaamiskeskus.

DONALD TRUMPIN VAALIVOITTO OLI YLLÄTYS VAIN HÄNEN VASTUSTAJILLEEN

Viime tiistaina 5. lokakuuta käytyjen Yhdysvaltain presidentinvaalien lopputulos yllätti jälleen kerran toivejatteluun tuudittautuneen punaliberaalin valtamedian kaikkialla lännessä. Toisaalta Yhdysvaltojen syvissä valtakerroksissa ja finanssimaailmassa oli jo syksyn mittaan näytetty vihreää valoa Trumpin vaalivoitolle. Tästä kertoo mm. itärannikon vaikutusvaltaisen Washington Post -lehden lokakuussa antama julkilausuma, jossa se kieltäytyy antamasta tukeaan kummallekaan ehdokkaalle. Myös Facebook toimi yllättävän tasapuolisesti, eikä sen manipuloimat algoritmit estäneet republikaanien ja konservatiivien vaaliviestintää samalla tavalla kuin kaksissa edellisissä presidentinvaaleissa. Pelkästään nämä esimerkit kertovat siitä, että toisin kuin maan kulttuurisodan pintavaahdon tuoksinnassa kuvitellaan, Donald Trump ei ole Amerikan valtakoneistolle mikään absoluuttinen vihollinen. Näennäisestä ulkopuolisuudestaan huolimatta Trump on viime kädessä järjestelmän mies eikä uhka sille. 

Koska poliittis-taloudellinen eliitti ei aikonut estää Trumpin voittoa, vaaleissa ei nähty juuri yrityksiä vaalivilpistä. Osittain tähän vaikutti se, että osavaltiossa oli lisätty republikaanisten vaalitarkkailijoiden läsnäoloa. Silti monissa osavaltiossa viranomaiset saavat edelleen päättää vaalitarkkailijoistaan ja vaalitavastaan kuten postiäänestyksestä, jossa henkilöllisyyttä ei voida varmentaa. Tällä kertaa Trumpin äänisaalis verrattuna demokraattien Kamala Harrisiin oli kuitenkin niin suuri, että vaalivilppiä ei edes yritetty kunnolla. Siihen olisi ollut varmasti houkutusta seitsemässä vaa'ankieliosavaltiossa, mutta nekin menivät jo laskennan alussa selkeästi Trumpille, joten yllättävä äänimäärän lisäys Harrisille olisi ollut liian läpinäkyvää. Trumpin saama äänimäärä oli vain hieman suurempi kuin edellisissä presidentivaaleissa, mutta hän voitti silti myös äänien kokonaismäärässä, mikä asettaa vuoden 2020 vaalituloksen vähintään outoon valoon. 

Amerikan syvä valtakerros tyytyi sietämään Trumpia vasta viime kuukausina kun poliittinen realismi ja Kamala Harrisin laskeva kansansuosio alkoivat lyödä kasvoille. Vielä alkusyksyllä kulisseissa viihtyvät todelliset vaikuttajat tukivat itärannikon demokraattieliitin ja valtamedian Trump-vastaista kampanjaa. Sille olisi varmasti ollut mieluisaa saada viimeiset neljä vuotta poliittisena marionettina toiminut Joe Biden jatkamaan virkakauttaan, mutta paremman puutteessa myös helposti ohjailtava Kamala Harris olisi käynyt vaihdokkaana tehtävään hyvin. 

Yhdysvalloissa liittovaltion silmäätekevät, media, taloudellinen eliitti ja Fed ovat pitkälti yhtä mieltä globalistisista päämääristään, mutta kaksi jälkimmäistä ovat toimissaan enimmäkseen kyynisen realistisia eivätkä siksi lukitse itseään ideologiaan toisin kuin liittovaltion johtavat virkamiehet ja valtamedia. Juuri valtamedian irrationaalinen tarrautuminen ideologiaan synnytti vielä viime metreille asti toiveita Harrisin voitoista, myös Suomessa. Kun Demokraattipuolueen johto valitsi ilman ehdokasasetteluja Harrisin suoraan puolueen presidenttiehdokkaaksi, se synnytti valtamediassa hetken hurmoksen, koska nuorehko värillinen lapseton nainen edustaa kaikkea sitä mitä Trump ei ole. Se sai myös taloudelliset tukijat liikkeelle kampanjan kerätessä ennenkuulumattomasti lähes miljardi dollaria. 

Kuherruskuukauden aikana media rakensi Harrisin persoonasta toiveidensa mukaisen hahmon, jonka uskottiin toimivan Internetin virtuaalitodellisuudessa. Kampanjan edetessä median rakentama kuva alkoi kuitenkin murtua kun videot Harrisin todellisista puhujanlahjoista alkoivat levitä verkossa. Ilman telerompterin antamia vastauksia Harris oli lähes kykenemätön antamaan suoria ja analyyttisiä ratkaisuja juuri mihinkään poliittisiin kysymyksiin. Suurelle yleisölle alkoi pikku hiljaa valjeta, että alkoholille perso kikatteleva Demokraattiehdokas olikin vain tyypillinen positiivisen syrjinnän synnyttämä uraohjus ilman omia meriittejä.

Suurin syy Harrisin sulamiseen vaalipäivänä oli hänen suuhunsa asetettu poliittinen ohjelma, jolla ei ole amerikkalaisen enemmistön silmissä juuri mitään vetovoimaa näinä aikoina. Tavallisten amerikkalaisten suurimpana huolena on viimeiset neljä vuotta ollut jätti-inflaation synnyttämä kuluttajahintojen raju nousu, johon Harrisin kampanjalla ei ollut antaa mitään realistisia parannuskeinoja. Päinvastoin, suuri yleisö katsoi, että Harrisin tuleva talouspolitiikka olisi vain jatkoa Bidenin kabinetin katastrofaalisille toimille. 

Demokraattien kannalta asiaa ei parantanut toiseksi keskeiseksi vaaliteemaksi noussut laiton maahanmuutto, josta juuri Harris on ollut vastuussa. Biden-Harrisin kaudella Yhdysvaltoihin oli pääsetty lähes 11 miljoonaa (!) laitonta maahantunkeutujaa, mikä on niin valtava määrä, että se on alkanut näkyä lähes kaikkien amerikkalaisten arjessa. Siksi Demokraattipuolueen valkoisten vastainen identiteettipolitiikka ja rasismista jankuttaminen valuivat kuin kuuroille korville, mikä antoi vain pontta Trumpin värikkäille lausunnoille rikollisista maahantulijoista. Lisäksi Harrisin aggressiivinen feminismi vieroitti monet värilliset miehet ja he siirtyivät sankoin joukoin äänestämään "rasistista" republikaaniehdokasta.

Trumpin ylivoimaiseksi osoittautunut voitto vaalipäivänä ei johtunut niinkään hänen erinomaisuudestaan, vaan Harrisin edustaman politiiikan linjattomuudesta ja epärealistisesta haihattelusta. Hintojen jatkuvan nousun vuoksi monet nälkärajalla elävät amerikkalaiset muistivat Trumpin ensimmäisen kauden, jolloin ihmisillä pyyhki arkielämässä taloudellisesti paljon paremmin kuin nyt. Juuri tähän rakoon Trump osasi iskeä ja hänen vaalikampanjansa keskittyikin talousuudistuksiin eikä aiempien vaalien tapaan raflaaviin identiteettipoliittisiin kysymyksiin. Monille vasemmistoliberaaleille tuli täytenä yllätyksenä värillisten amerikkalaisten Trumpin kannatus, koska he eivät suostu käsittämään, että uudet tulokkaat vievät juuri mustien ja hispaanojen suorittavan portaan työpaikat.

Presidentinvaalien tulosta pohdittaessa on todennäköistä, että vaalikampanjoinnin loppusuoralla huomattava osa teknojäteistä, valtamediasta ja talouseliittistä teki ääneen lausumattoman diilin Trumpin kanssa. Saadakseen todellisten vaikuttajien tuen tulevan presidentin on mitä luultavimmin täytynyt tehdä poliittiisia ja kulttuurisia myönnytyksiä. Toisin sanoen mitä enemmän Trump perääntyy transsukupuolisten wokeismissa, sitä enemmän hänen on annettava globalisteille kansainvälisesti. Näillä näkymin sopimus tulee sisältämään ulkopolitiikan, jossa Israelin annetaan hyökätä Iraniin samalla kun Gazan kansanmurha lakaistaan maton alle. Vastineeksi näistä Trump saa vapaat kädet toteuttaa Project 2025:n hankkeen purkaa liittovaltion byrokratia ja antaa enemmän valtaa osavaltioille. Vaikutusvaltaisten juutalaisten ja kristillisten sionistien hyppysissä oleva Trump tulee antamaan Israel-lobby AIPAC:lle kaiken ja vastineeksi tästä se pitää hänet vallassa työntäen samalla pois tieltään kriitikot, jotta jatkossakin hänen politiikkansa olisi uskollista taustavaikuttajilleen.

Mediahälystä huolimatta Demokraattipuolueen vasen laita ja Euroopan demarihenkinen enemmistö otti Trumpin voiton huomattavasti rauhallisemmin kuin 2016. Syvän pettymyksen ohella julkisissa äänenpainoissa on havaittavassa myös tiettyä alistuneisuutta tilanteeseen ikään kuin tappioon olisi valmistauduttu jo aiemmin henkisesti. Vain punaliberaalien sakeimmissa pesäkkeissä New Yorkissa ja Seattlessa on nähty Antifan tyyliin kuuluvia väkivaltaisuuksia. Jopa äärivasemmiston pahimmat viidennen kolonnan Räikkö räähkät ymmärtävät, ettei Trumpin valtaantulo tule muuttamaan juuri mitenkään Yhdysvaltain yhteiskuntarakennetta lukuunottamatta joitain kansainvälisen politiikan erityiskysymyksiä.

Suomessakin Harrista yksimielisesti hehkuttanut valtamedia on heräämässä krapulaiseen todellisuuteen. Vääränlaisen konservatiivisen arvopohjan lisäksi maassamme vaikuttavat Amerikan globalisti-imperiumin asiamiehet ja -naiset ovat olleet huolissaan Trumpin suhteesta Ukrainaan. Amerikan agenttimme kun pelkäävät, että slaavit lopettaisivat keskinäisen sotansa eikä etuvartio-Suomi saisikaan enää upottaa miljardejaan projektiin, jossa yhteen väriin on panostettu kaikki pelimerkit. Jonkinlaisesta tilanteen uudelleen arvionnista kertoo Naton aggressiivisena bulldogina tunnetun Lännen Median toimittaja Matti Posion tuore kirjoitus, jossa hän on aikaisempiin Trump-vuodatuksiinsa verrattuna suorastaan sovitteleva. Tyypillisenä opportunistisena sopeutujana Posio näkee Trumpin aloittamat tulevat rauhanneuvottelut jopa mahdollisuutena Ukrainalle.

Kaiken taustatiedon nojalla Donald Trumpin vaalivoitto oli lopulta yllätys vain hänen kiihkeimmille vastustajilleen. Valtaosa läntisen maailman ihmisistä ymmärtää, ettei "Oranssimiehen" valinta vielä muuta maailmaa ratkaisevasti, sillä todelliset muutosvoimat ovat liberaalidemokraattisen järjestelmän rakenteissa ja niiden vaikutusvaltaisissa ylläpitäjissä. Silti jotain on liikahtanut hitaasti mutta ratkaisevasti vuoden 2016 jälkeen. Valtakoneisto tiedotusvälineineen ja teknojätteineen ei saakaan enää automaattisesti suosikkejaan näkyvään poliittiseen johtoon. Aito ristiriita ei synny enää eri poliittisten suuntausten välillä vaan kansalaisten ja tekno-taloudellisen eliitin ohjaaman median välillä.