Tämä artikkeli on ajankohtainen täydennys Yle Watchin joulukuussa 2022 ilmestyneeseen kirjoitukseen Miksi lännen eliitit ovat aina vain huonompia?
Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin toisen virkakauden alku on paljastanut Euroopan olevan sairas vanhus, joka tarrautuu viime vuosisadan moraalitarinoihin sitä tiukemmin mitä päättäväisemmin muut maat rakentavat tulevaisuuden maailmaa reaalipolitiikan pohjalta. Vaikka huomattava osa eurooppalaisista on aina vastustanut tällaista mentaliteettia, sillä ei ole suurtakaan merkitystä kansoistaan vieraantuneelle poliittiselle eliitille Euroopan Unionissa. Kaikesta viime vuosien tapahtumista huolimatta sillä ei ole aikomustakaan poiketa takavuosikymmeninä valitulta ideologiselta tieltään. Tässä mielessä EU:n hallinto ja sille alisteisten kansallisvaltioiden nomenklatuura reagoi kuin entisten sosialistimaiden johto ennen romahdusta: se ei katso itseään peiliin vaan yrittää kaikin keinoin jatkaa samaa vanhaa moraalis-ideologista toimintatapaansa. Lopulta sen myöhästyneet ryhtiliikkeet, näennäiset uudistukset ja "johtajuuden ottaminen" ovat vain pakon edessä puristettua teatteria ilman todellista sisältöä ja toimeenpanovaltaa.
Tästä kertoo Iso-Britannian ja Euroopan Unionin hanke armeijoidensa yhteisestä velkarahoituksesta ja hätäisestä pyrkimyksestä luoda turvatakuut Ukrainalle Ilman Yhdysvaltoja. Tämä lienee se viimeinen veruke, jolla federalistit yrittävät Venäjän ja Trumpin uhan varjolla kiihdyttää liittovaltiokehitystä. Britannian ja EU-maiden johdolla on vielä sen verran realismia jäljellä, että ne ymmärtävät resurssiensa olevan vähissä ja tarvitsevansa edelleen Yhdysvaltojen tukea Ukraina-projektilleen. Ylen uutinen Britannia järjesti virtuaalikokouksen Ukrainan tilanteesta – pääministeri Starmer: ”Tarvitsemme Yhdysvaltojen tuen” kuvaa hyvin millaisessa epätoivossa euroeliitti tällä hetkellä elää.
Realismiin herännäiden sotilasasiantuntijoiden mukaan on toiveajattelua, että Venäjä antaisi Euroopan Nato-maiden sijoittaa rauhanturvaamisen nimissä 10 000 sotilastaan rintamalinjalle. Ylen A-studion sotilasasiantuntija (17.3.2024) sanoi koko rajan "valvomisen" eli miehittämisen vaativan ainakin 200 000 sotilaan armeijan. Tämä olisi juuri se Ukrainain presidentin vaatima turvatakuu, mutta on epätodennäköistä, että Euroopalla olisi resursseja luoda näin suurta yhteistä armeijaa, jolla oltaisiiin käytännössä valmiita sotimaan Venäjää vastaan. Mikäli Venäjä haluttaisiin konventionaalisen sodan keinoin häätää omille rajoilleen, se vaatisi Euroopalta arviolta noin miljoona uhrivalmista miestä rintamalle.
Voi vain kysyä, olisivatko mukavaan elämään tottuneet laiskan pulleat eurooppalaiset valmiita uhraamaan henkensä jonkun abstraktin "demokratian" tai heille kaukaisen ja korrruptoituneen Ukrainan "itsenäisyyden" puolesta. Edes kaikki ukrainalaiset eivät halua puolustaa maataan, vaan sotakuntoiset miehet ovat muuttaneet miljoonittain muualle Eurooppaan nauttimaan "demokratiasta ja itsenäisyydestä". Lännen ainoaksi keinoksi lietsoa militarismia onkin jäänyt retorinen huolipuhe Venäjän "todennäköisestä" hyökkäyksestä länteen viimeistään viiden vuoden sisällä. Vaikka näille neokonservatiivisten ajatuspajojen sotakiimaisille ajatusleikeille ei löydy uskottavia ja varmoja perusteita, ne ovat edelleen ainoa "argumentti", jolla velkaisen Euroopan rajusti kasvavaa varustelua perustellaan.
Varustelullakaan ei ole lopulta merkitystä, jos halukkaita nuoria miehiä ei riitä sotimaan Euroeliitin kiihottaman Venäjän ristiretken puolesta. Johtavien EU-maiden sotafanaatikkojen sijaan Amerikan nykyhallinnon realistit ymmärtävät sentään 1980-luvulta tutun liennytyksen päälle, eivätkä halua siksi jatkaa toivotonta sotaa saati eskaloida sitä pelkän moraalisen pakkomielteen vuoksi.
Suomi – Euroopan kuuliainen pussinperä
Suomessa globalisti Sauli Niinistön petoksellista perintöä jääräpäisesti jatkava poliittinen johtomme noudattaa tunnontarkasti sitä, mitä hätäratkaisuja Brysselin panikoivat Boss ladyt sattuvat päättämään. Tämä on seurausta yhden kortiin varaan turvautumisesta, johon Niinistö valmisteli Suomea jo 1990-luvun ministerikausillaan. Yksipuolisesti arvopohjaiseen liberalismiin sitoutunut voitonvarma poliittinen johtomme ei ole oikein koskaan ymmärtänyt, että suurissa länsimaissa on valtava nationalistinen eristäytymispolitiikkaa suosiva oppositio, joka voi valtapuoluejärjestelmän perinteisestä manipuloinnista huolimatta päästä valtaan. Tällaista mahdollisuutta ei ole aiemmin edes ajateltu saati että siihen oltaisiin varaudattu. Jo ennen Ukrainan sotaa kirjailja Marko Meretvuo kuvaa tietokirjassaan Turvallisuuspolitiikka (2021) poliittisen johtomme neuvottomuutta muuttuneessa maailmantilantessa:
Tänä päivänä maailman meno onkin ajanut meistä ohi, ja monessa mielessä Suomen ulkopoliittinen linja jumittaa vielä 1990-luvun globalisaatiovuosissa. (...) Kun länsi runnoi omien instituutioidensa laajentamista itään ja tuki samalla avoimesti erinäisiä värivallankumouksia, synnytti se samalla vastareaktion myös Venäjällä. (...) Lännessä ei oltu huomattu, että juuri liberalismin voittokulkuun liittyvä, jatkuva maailman uudelleenluominen aiheutti samalla vastareaktioita ja jatkuvien sotien kierteen Lähi-Idässä. (...) Myös aikamme vihatuimmaksi presidentiksi sanottu Donald Trump valittiin virkaansa juuri sen takia, että hänen katsottiin toimivan liberaalia, kansainvälisiin instituutioihin ja keskinäisriippuvuuksiin perustuvaa järjestelmää vastaan. Globalisaation kasvun aika oli ohi, kansallisen edun tavoittelu teki paluuta, eikä tätä ole vielä nytkään täysin oivallettu Suomessa.
1990-luvun globalismin huuman vuosien päättyessä mikään ei estänyt Länsi-Euroopan päättäjiä valmistautumasta näköpiirissä olleeseen epävakaaseen tulevaisuuteen, mutta he päättivät silti valita strategiakseen oman ideologisen pumpulimaailmansa. Edes pitkään muhineen taloudellisen umpikujan pintaan nouseminen 2007-2009 finanssikriisissä ei herättänyt lännen liberaalia eliittiä tarkistamaan kurssiaan. Talouskriisin jälkijäristyksinä seuranneet Trumpin ensimmäinen vaalivoitto ja Brexit vuonna 2016 sai vanhan liberalistisen valtarakenteen ryhtymään vain entistä kovempaan siilipuolustukseen. Syrjäisessä Suomessakin valtamedia ja poliittinen johto kävi omaa propaganda-sotaansa Trumpia ja Brexitiä vastaan, vaikka maallamme ei ole mitään vaikutusta Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian politiikkaan. Tärkeintä olikin näyttää ulkomaiden vaikutusvaltaisille globalistiselle millä puolella virallinen Suomi seisoo.
Sama ideologinen länsimielisyys on näkynyt koronakriisin "hallinnassa", impulsiivisena turvautumisena Natoon ja hirttäytymisenä moralistisin perustein Ukrainan sotaan, jossa maamme ei ole virallisesti edes osapuolena. Kaikissa näissä on seurattu orjallisesti Länsi-Eurooppaa, mikä on tehnyt nettomaksaja-Suomesta ränsistyvän pahoinvointivaltion yli 172 miljardin euron velkataakallaan. Talouselämä ei ole saanut Nato-jäsenyydestä toivottuja suurtilauksia ja liittyminen lännen pakotekampanjaan Venäjään vastaan on heikentänyt maamme taloustilannetta entisestään. Sitoutuminen lännen "arvopohjaiseen" Ukrainan sotarintaman on puolestaan tehnyt Suomesta Yhdysvaltain edellisen Demokraattihallinnon masinoiman sijaissodan osapuolen massiivisella 3,3 miljadin euron avullaan ja 80 000 ukrainalaisen elintasopakolaisen elättämisellään. Osa päätöksistä on tehty varmasti hyvässä uskossa sen hetkisen tiedon varassa, mutta kaikkien munien laittaminen yhteen koriin ei lopulta kerro kovin hyvästä tilannearviosta ja riskianalyysistä.
Donald Trump nousevan teknoeliitin keulakuvana
Suomen lyhytnäköinen ja ahne poliittinen johto on kaikessa nokkelassa laskemoinnissaan ennen kaikkea ideologisesti liian jäykkä ymmärtääkseen nopeasti muuttuvaa maailmaa, jossa ikuiseksi julistettu liberalistinen arvopohja on osoittautumassa pelkäksi paperiksi. Toisin kuin suomalaisille median seuraajille toitotetaan, Donald Trumpin uudelleen valinta Yhdysvaltain presidentiksi ei ollut osoitus "amerikkalaisten tyhmyydestä" tai "valeuutisten leviämisestä", vaan pohjimmiltaan lännen eliittien sisäisestä valtataistelusta. Aiemmin Euroopan parlamentin Konservatiivien ja reformistien ryhmän poliittisen neuvonantajan tehtävissä toiminut Otto Juote avaa tilannetta yhteisöpalvelu X:ssä, jossa hän näkee terävimpien amerikkalaiskriitikoiden tapaan tämän hetkisen mylleryksen johtuvan Yhdysvaltojen väistyvän managerialistisen eliitin ja nousevan teknologiaeliitin välisestä valtataistelusta.
Ukrainan sota, Trumpin politiikka, EU:n kiemurat, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan mittelöt sekä NATOn liikkeet ovat vain tämän syvemmän murroksen pintakuohuja.
Kaikki, mitä näette nyt ympärillänne – konfliktit, poliittiset pelit, instituutioiden kriisit – on seurausta siitä, että vanha eliitti yrittää pitää kaikin voimin kiinni vallasta samalla, kun teknologiaeliitti rakentaa uutta - vanhan tuhoavaa tai sen ohittavaa järjestystä datalla, algoritmeilla ja avaruudella. Geopolitiikka on perinteisesti ollut managerialistisen eliitin vanha pelikenttä, mutta se on menettämässä merkitystään, kun teknologiaeliitti ohittaa valtioiden rajat ja instituutiot.
Ukrainan taistelu tai Trumpin suunnitelmat ovat oireita, eivät syitä. Todellinen muutos tapahtuu pinnan alla: tekoälyn kiihdytys, kryptovaluutat ja avaruuden hallinta määrittävät tulevaisuuden, eivät NATOn tankit tai Kiinan uhittelu. Seuraamme eliittirakenteen perustavaa murrosta – loppu on vain tämän taistelun varjoja seinällä. Miksi?
Väistyvä managerialistinen eliitti juontaa juurensa toisen maailmansodan jälkeiseen järjestelmään – Bretton Woods -sopimukseen, kylmän sodan rakenteisiin ja rahoitusvaltaistumiseen. Sen valta rakentui institutionaalisten verkostojen (IMF, Maailmanpankki, NATO) ja tiedustelun digitalisaation (PRISM, Five Eyes) varaan.
Teknologiaeliitin nousu alkoi internetin pioneerivaiheesta (1990–2000), kiihtyi sosiaalisen median vallankumouksen myötä (2000–2015) ja on nyt siirtynyt tekoälyn ja avaruusteknologian aikakauteen (2015–).
Tämä historiallinen ero heijastaa perustavanlaatuista siirtymää: managerialistinen eliitti nojaa menneisyyteen ja institutionaaliseen jatkuvuuteen, kun taas teknologiaeliitti katsoo eksponentiaaliseen tulevaisuuteen. Managerialistinen eliitti näkee maailman hierarkkisena ja vakauden varmistaminen on sen ydinarvo. Se korostaa diplomatiaa, salassapitoa ja ihmisen roolia sosiaalisten rakenteiden osana.
Teknologiaeliitin maailmankuva taas on teknologiavetoista, determinististä ja optimointiin keskittyvää. Sen arvot – innovaatio, tehokkuus ja meritokratia – heijastavat transhumanistista visiota, jossa teknologia ja ihminen sulautuvat yhteen. Tämä näkemys ei jää vain filosofiseksi ideaksi, vaan se ohjaa suoraan vallankäytön tapoja ja oikeutusta. Innovaatioon perustuva vallankäyttö korostaa nopeaa teknologista kehitystä ja oikeuttaa suuria muutoksia ilman laajaa demokraattista harkintaa. Tehokkuuden ihanne taas suosii optimoitua ja automatisoitua päätöksentekoa, jossa prosessien nopeus ja lopputulos painavat enemmän kuin osallistavuus.
(....) Managerialistinen eliitti on kasvanut perinteisten eliittikoulujen (Ivy League) ja suljettujen verkostojen (klubit, perhesuhteet) kautta, kun taas teknologiaeliitti on noussut teknillisistä yliopistoista, startup-kulttuurista ja itseoppineisuudesta. Tämä ero selittää, miksi perinteiset sosialisaatiomekanismit eivät ole kyenneet integroimaan teknologiaeliittiä vanhaan järjestelmään.
Kirjoituksessa mainittu transhumanistinen visio tuo mieleen kylmäävän akselerationalistisen näkymän kohti teknologista singulariteettia. Vaikka nykyisessä poliittisessa tilanteessa tällaiset suurta muutosta valmistelevat kehityssuunnat pysyvät toistaiseksi vain taustalla eivätkä nouse julkiseen keskusteluun, ne on silti syytä pitää mielessä kun arvoidaan esimerksi Yhdysvaltain tai Kiinan politiikkaa. Joka tapauksessa Otto Juoten keräämät huomiot selittävät pitkälti sen, miksi "arvaamaton" Trump ja hänen teknoeliitistä koostuva kabinettinsa toimii niin kuin se toimii. Toisaalla Euroopassa vanha poliittis-teknokraattinen eliitti on hämmenyksen tilassa, mutta ennen pitkään senkin on luotava uudenlainen hallintamalli selviytyäkseen. Samalla maailman voimatasapaino on muutoksessa kohti poliittisesti moninapaista maailmaa. Koska Euroopan poliittinen eliitti on heikko ja epävakaa, Trumpin hallinnon ei tarvitse välittää EU:n reaktioista mitä Washington kulloinkin päättää maailmanpolitiikan pelilaudalla.
Oman mausteensa maailmanpolitiikan soppaan tuo Trumpin poikkeuksellinen hallintotapa, joka on ranskalaisfilosofi Alain de Benoistin mukaan epätodennäköinen sekoitus plutokraattista populismia, teknologista keisarillisuutta, anarkokapitalismia, valtionvastaista suverenismia ja libertaarista ideologiaa. de Benoistin mielestä Donald Trump muodostaa Elon Muskin kanssa eräänlaisen keisarikunnan duumviraatin, kaksoisjohdon, joka tuo väkisinkin mieleen Rooman tasavallan lopun ajat. Eräät asiantuntijat ovat arvioineet, että globaalin maailman todellliset hallitsijat kuten keskuspankkiirit, finanssikeisarit, öljyntuottajat ja teknojättien johtajat, näkivät vanhan poliittis-taloudellisen järjestelmän olevan umpikujassa, jonka vuoksi johtavan talous- ja sotilasmahdin johtoon tarvittiin 2024 presidentivaaleissa mies, joka pelastaisi todellisen vallan intressit "luovan kaaoksen" avulla. Jos Trump epäonnistuisi, hänet yksin julistettaisiin syntipukiksi epäonnistuneesta korjausyrityksestä.
Julkisen politiikan taustalla väijyville vaikuttajille on hyödyllistä saada läntiset ihmiset uskomaan maailman nykyisen valtataistelun olevan vain suurten imperiumien nimellisten johtajien välistä peliä. Kansalaisten keskittyessä "rumppiin", "putleriin" ja muihin "autokraatteihin" huomio siirtyy kuin itestään pois harmaista vallankäyttäjistä samalla kun kansan mahdollinen raivo kohdistuu pelkästään valtioiden keulakuviin. Ideologioita ja uskontoja halveksuva finanssi- ja talouseliitti on varmasti seurannut huvittuneena, kuinka manageriaalisen luokan keskikerros, toimittajat ja poliittiset asiantuntijat, jakavat maailmaa "pahoihin" autoritäärisiin valtioihin (mm. Venäjä, Kiina, Trumpin USA) ja "hyviin" liberaaleihin hallintoihin, joissa kuuluu Meidän demokratian valtuuttama kansalaisten ääni. Pelkästään vallasta kiinnostuneille teknotyranneille, keskuspankkien rahanpainajille ja lainoittajille tällaiset erot eivät merkitse mitään, sillä globaali rahoitusjärjestelmä ja teknotuotanto ulottuu rintamalinjoista riippumatta kaikkialle maailmaan muutamaa niskuroivaa valtiota lukuunottamatta.
Suurelle yleisölle Trump on helppo maali, koska hän antaa kasvot maailmaa myllertävälle rakenteelliselle muutokselle, johon on muutoin vaikea tarttua. Jo hänen pelkkä presidenttinä olo koetaan sietämättömänä, koska hän muistuttaa meitä kiusallisista tosiasoista. Pääsyy monien Trumpi-inhoon lieneekin siinä, että hän paljastaa kaikialla vallitsevan kapitalismin kylmän voitontavoittelun ilman ekologista ja humaania pintakiiltoa. Tiedostavat Hyvät ihmiset toitottavat mielellään "vastuullisuutta" ja "ekologisuutta", vaikka nämä ihmiset noudattavat henkilökohtaisessa elämässään samaa itsekästä pyrkimystä mitä Trump. "Oranssimies" näyttää ilman maskia mitä länsimainen järjestelmä alastomana on: luonnon resurssien kapitalistista hyötykäyttöä demokratian ja "hyvinvoinnin" oikeuttamana.
Suuressa pelissä on lopulta yhdentekevää, johtaako esimerkiksi Yhdysvaltoja teknojättien ja keskuspankkiirien ohjaama Trump vai keskushallintoa paisuttava puolisosialistinen hyväveli-verkosto. Vastaavasti pienessä Suomessa mikään ei muuttuisi suurestikaan, vaikka maata hallitsisi nimellisesti Stubbin kaltainen globalisti eduskunnan 200 sokean lännen seuraajan sijaan. Niin kauan kuin äänestäjät eivät voi vaikuttaa demokratialla perusasetuksiin, arvoihin ja globaalin finanssikapitalismin rakenteisiin, maailma pyörii harvojen, enimmäkseen suurelle yleisölle tuntemattomien, päättäjien varassa.
Vaikka jonkin ihmeellisen valaistumisen kautta kansalaiset tiedostaisivat tämän ongelman, he eivät voisi muuttaa maailman fyysisiä reaaliteetteja, jotka määrittävät sen, miten kansakuntien muodostama ja jatkuvasti kasvava 8,3 miljardin ihmisen populaatio kykenee ottamaan oman osansa maapallon niukkenevista resursseista. Osa globaalista eiliitistä katsoo jo nyt demokraattisten ihmismassojen käyvän "hyödyttömiksi" teknologian kiihtyessä, joten lopullista taistelua ei välttämättä käydäkään kansakuntien tai imperiumien välillä, vaan miljardimassojen ja niitä paimentavan keskuspankkiiri-teknoeliitti kombinaatin välillä. Orastavat merkit tällaisesta kehityksestä ovat jo näkyvissä.
Ukraina tärkeä vain reaalipolitiikan sivuuttavalle EU-eliitille
Yleistä ahdistusta ja avuttomuutta synnyttävä maailmanhistorian arvaamaton kiihtyminen on ollut väistämätön seuraus teknologian itseohjautuvasta kehityksestä, globaalista maailmankaupasta, avoimista rajoista ja keskinäisriippuvuuksien kasvusta. Tälle "kehitykselle" syntyneet vastareaktiot eivät useinkaan hylkää teknologiaa, vaan ne pyrkivät ensisijassa reagoimaan sen sivutuotteena syntyneisiin ilmiöhin kuten maahanmuuttoon ja yhteisöjä hajottavaan individualismiin. Yleensä tätä kapinaa kutsutaan oikeistopopulismiksi, joskin sen sisällä on hyvin erilaisia painotuksia. Trumpismissa korostuu kaikkein selvimmin valtavirtaistettu uustaantumuksellisuus, synkkä valistus (Dark Englightiment), jossa konservatiiviset arvot yhdistyvät korostuneeseen teknologiamyönteisyyteen.
Kehityksen kiihtymisen vuoksi Länsi-Euroopan perinteiset keskustavasemmistolaiset eliitit eivät ole sopeutuneet muutoksiin, vaan ne pitäytyvät itsepintaisesti viime vuosisadan mustavalkoisessa moraaliajattelussa. Vaikka nämä menneisyyden edistykselliset puolisosialistit ovat päältä päin katsottuna keskittyneet materiaalisen hyvinvoinnin lisäämiseen, heillä on kuitenkin aina ollut mielessä maallinen ja universalistinen pelastusoppi. Tätä keskittyneen vallan visiotaan Euroopan Unionin manageriaalinen johto on saanut helliä rauhassa pitkään, mutta Amerikan uuden teknologiaeliitin haastaessa Brysselin auktoriteetin lähes kaikessa, EU pyrkiikin tyhjiä tynnyreitä kolistellen palauttamaan uskottavuutensa sotilaallisella uhollaan ja suuren harppauksen yhteisellä velkabudjetillaan kohti liittovaltiota.
Euroopan pohjoisella pussinperällä kansainvälisessä dynamiikassa tapahtunut kulttuurinen muutos jää julkisessa keskustelussa täysin analysoimatta, sillä äänessä olevat Yhdysvaltain Demokraattipuolueen asiaa ajavat atlanttiset tosiuskovat Ulkopoliittisessa insituutissa ja Ulkoministeriössä kykenevät toistamaan vain menneen maailman moralistisia iskulauseita. Ideologisen konsensuksen vuoksi Suomesta ei ole ainakaan vielä nousemassa Trump-yhteensopivaa johtoa, vaan manageriaalisen luokan vanha eliitti hallitsee vielä jonkin aikaa maamme EU:lle ja Natolle alisteista poliittista teatteria. Suomalaisten kannalta tilanne näyttää vakavalta, sillä tällä hetkellä maamme johto ei kykene nopeassa muutoksessa muuhun kuin hämmentyneeseen epäuskoon, jonka varassa sitten tehdään "reaalipolitiikkaa" toistamalla Pavlovin koirina EU:n Boss ladyjen "arvopohjaisia" ulostuloja.
Poliittisen marionettinäytöksen suosio kansan keskuudessa perustuu pitkälti valtamedian hermeettisesti suljettuun narraation, mutta on selvää, että reaalimaailma tulee vääjäämättömällä voimallaan puhkomaan siihen reikiä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen tuoreen presidentin poliittiset ulostulot on tähän menessä saatu näyttämään mediassa lähinnä järjettömänä ja pahantahtoisena äksyilynä, mutta jo Ukrainan sodan taustojen ja todellisten intressien valuminen julkiseen keskusteluun Trumpin ja Putinin puheenvuorojen kautta on lisännyt kansalaisten epäilyä virallista tarinaa kohtaan. Voi vain kuvitella minkälaista epämukavuutta UPI:ssa ja Ulkoministeriössä koettiin sen jälkeen, kun Trump totesi Ukrainan sodan johtuneen osaltaan edellisen Demokraattihallinnon sotapolitiikasta. Kaikesta lännen virallisen narraation vyörytyksestä huolimatta realistisille kansalaisille alkaa käydä selväksi, ettei puhe Yhdysvaltain sijaissodasta Venäjää vastaan Ukrainassa olekaan putinistinen salaliiittoteoria, vaan totisinta totta. Trumpin tehtäväksi tuli vain lopettaa edellisen hallinnon neokonservatiivien aloittama ja sittemmin tappiolliseksi osoittautunut Ukrainan sotaprojekti. Kuvio noudattaa Yhdysvaltain yleistä poliittista traditioita, jossa edetään suunnitelman pohjalta ja katsotaan toteutuuko se. Mikäli projektista odoteltu voitto kariutuu, seuraavien vaalien voittajapuoli syyttää vanhaa hallintoa kaikesta ja esiintyy pelastajana hautaamalla hankkeen.
Suomessa Trumpin poliittiset siirrot eivät ole sekoittaneet ainoastaan tolkun kansalaisen päätä, vaan myös häntä perinteisesti kannattaneet mediakriittiset tahot ovat menneet poliittiseen oikosulkuun. Varsinkin rauhanneuvotteluiden aloittaminen ja Ukrainan tuen jäädyttäminen ovat saaneet monet yksiniittiset kansallismieliset ymmälleen. Heille Trump olisi edelleen hyvä läntisen maailman johtaja kunhan hän olisi edellisen presidentin lailla vain pyytänyt valtiovarainministeriötä ostamaan Fediltä loputtomasti miljardeja dollareita ja lähettämään ne nollina ja ykkösinä korruptoituneen Ukrainan hallinnon pyörittämän armeijan mustaan aukkoon. Koska Trump päätti kuitenkin viheltää yliajalla käyneen tappiollisen sotapelin poikki, valtaosa maamme Nato-patriooteista julisti pettyneinä Amerikan presidentin olevan kertakaikkisen tyhmä, paha ja putinisti. Tämä vain siksi, koska Trump maansa etua ajattelevana johtajana ei halua jatkaa Ukrainan sotilaspoliittisen konkurssipesän tukemista samalla kun hän pyrkii saamaan huonosta investoinnista edes jotain takaisin mineraalisopimusten avulla.
Kotisohvillaan makaaville Iltalehden lukijoille olisi mieluisinta slaavilaisen lihamyllyn jatkuminen ja verorahojen loputon pumppaaminen sotaan, jolla uskotaan ydinasevaltion kaatuvan polvilleen. Kuitenkin jo taistelujen alussa oli selvää, että lännen haave pyyhkiä Venäjä pois kartalta ilman ydinsotaa on turhaa haihattelua. Tosin neokonservatiiveista ja EU:n liittovaltio-globalisteissa löytyy myös idealisteja, jotka olisivat valmiita eskaloimaan taistelut aina ydinsotaan asti. Tietenkin EU:n mallioppilas Suomesta löytyy tällekin suuntaukselle kannattajia aina ylintä poliittista johtoa myöten. Trump on nähtävästi aistinut tämän porukan tavoitteet, jonka vuoksi hän on rauhanprosessin käynnistämisellä halunnut torpata heti alkuunsa idealistististen fanaatikkojen sotapoliittisen tuhofantasian.
Yhdysvaltain käymät rauhanneuvottelut suoraan Venäjän kanssa ovat olleet EU-eliitille sokki, koska se on toistanut koko ajan ettei Venäjän kanssa saa neuvotella. Kategorisesta neuvottelukiellostaan huolimatta Unionin johdossa valitetaan nyt, ettei sitä oteta mukaan neuvottelupöytään! Kiukkua on nostattanut myös se, että Ukraina on sivuutettu ainakin alussa rauhansopimuksen hieronnasta. Tässä ei ole kuitenkaan mitään ihmeellistä, sillä neuvottelutilanne kertoo vain siitä, että tosiasiassa sotaa ovat käyneet edellisen hallinnon USA ja Venäjä Ukrainan maaperällä.
Sijoittaessaan kaikki panoksensa liberaalin länsieliitin maailmanjärjestykseen poliittisen johtomme piti samalla hylätä puolueettomuuspolitiikka ja paasikiviläinen varovainen realismi. Nyt tämä ulkopoliittinen suunnan muutos ja naiivi luottamus atlanttiseen yhteistyöhön alkaa kostautua, koska Naton viidennen artiklan toteutuminen kriisissä ei olekaan enää itsestäänselvyys. Trumpin kääntäässä selkänsä EU- ja NATO-globalisteille, Suomessa on ajauduttu avuttomuuden tilaan, jossa ei osata muuta kuin itkeä Yhdysvaltojen entisten hallintojen määrittämän liberaalin "sääntöpohjaisen järjestelmän" perään. Viime aikoina tämä ahdistus on purkautunut toimittajien ja kolumnistien vuodatuksissa, joissa raivotaan itkunsekaisesti maailmanpolitiikan "epäreilusta" muuttumisesta. Tunnetuin esimerkki lienee Lännen Median (sic) päätoimittaja Matti Posion viikottaiset itkupotkuraivarit, joissa säännöllisten Putinin Saatanaksi julistamisten lisäksi sätitään katkerasti Trumpia, koska tämä on alkanut purkaa manageriaaliselle luokalle edullista järjestelmää sekä sisä- että ulkopoliitiikassaan. Toinen atlanttisen ideologian journalistinen prostituutti, kolumnisti Janne "Rysky" Riiheläinen, on tavallisesti julistanut korskeasti liberaalin lännen ikuista ja ehdotonta oikeassa olemista, mutta tämänhetkinen maailmanpoliittinen turbulenssi on ajanut hänet tilanteeseen, jonka hän ottaa yhtä henkilökohtaisesti kuin woke-teini: Olen itselleni epätyypillisellä tavalla nukkunut huonosti viimeisen viikon ajan. Huonoja öitä sattuu tietysti aina silloin tällöin, mutta nyt uni on ollut rikkonaista ja kun on heräillyt, on huomannut nähneensä painajaisia ja tympeitä unia. Päädyin selittämään tätä itselleni Trumpin aiheuttamalla tilanteella, jossa kansainvälisen politiikan mannerlaatat ovat järisten liikkeessä.
Voisi luulla, että Yhdysvaltain maailmanpoliisi-järjestelmän purkaminen ilahduttaisi ainakin kansallisradikaaleja, mutta heistäkin moni on valmis puolustamaan Ukrainan selkkauksen vuoksi samaa vanhaa liberaalia eliittiä, vaikka juuri se on näkyvässä vastuussa maahanmuuttoinvaasiosta, lgbt+ agendan legitimoimisesta, mielipidesensuurista, energiakriisistä, kasvaneista veroista ja paisuvasta byrokratiasta. On hämmästyttävää, kuinka mätään järjestelmään ja sen äänitorvina toimiviin tiedotusvälineisiin luottamuksensa menettäneet kansalaiset antavat niille tukensa vain siksi, koska sama klikki on päättänyt pitää Venäjää kaiken pahan alkuna ja juurena. Eikö jo se, että kaikessa aiemmin valehdellut EU ja valtamedia puskee Ukrainan sodasta ja sen syistä vain yhdenlaista tarinaa, pitäisi synnyttää epäilyksen varjon ja syyn etsiä motiiveja tällaiselle narraatiolle? Niin kauan kuin poliittinen oppositio hyväksyy valtavirtajulkisuudessa vallalla olevan mentaliteetin, jossa ei voida "Putinin pussiin pelaamiseen" vetoamalla kertoa kiusallisista tosiasioista sodan taustalla, pystyy vihamielinen järjestelmä legitimoimaan kaikki muutkin valheensa.
Venäjän hyökkäyspäätöksen, Yhdysvaltain marionettipresidentti Joe Bidenin neokonservatiivikabinetin, EU-maiden johtajien ja Ukrainan korruptoituneen hallinnon jäljiltä kolme vuotta jatkuneesta sodasta ovat kärsineet kaikki eurooppalaiset eivätkä vähiten ukrainalaiset itse. Näin jälkikäteen monille on tietenkin selvää, että Ukrainan olisi kannattanut tehdä keväällä 2022 rauhansopimus. Kiovaan lentänyt neokonservatiivien brittiläinen asiamies Boris Johnson kuitenkin torppasi sopimuksen lupaamalla Kiovan pikkuhattuisten johdolle lännen loppumattoman tuen. Nähtävästikään se ei riittänyt ja nyt brittiglobalistilla on Putinin ja Zelenskyin lailla verta käsissään.
Pitkittyneen sotatilanteen valossa kaikki länsiapu näyttää menneen hukkaan riippumatta siitä että Yhdysvallat lopetti aseapunsa tänä keväänä. Sen loogisena jatkona oli Trumpin päätös olla lupaamatta Ukranaille turvatakuita ja Nato-jäsenyyttä. Ukraina menettää myös enemmän maa-alueita kuin vuoden 2022 rauhansopimus edellytti. Lisäksi maailman suurin sijoitusrahasto BlackRock on jo saanut osto-oikeuden Ukrainan hedelmälliseen maahan ja mineraaliresurssit näyttävä menevät Yhdysvaltain hyödyksi. Juutalaistaustaisen Zelenskyin uhkapeli jatkaa sotaa lännen lupaamalla materiaaliavulla keväällä 2022 on näin osoittautumassa virheeksi, josta on joutunut maksamaan kovimman hinnan tavalliset ukrainalaiset ja venäläisvähemmistö.
Sen sijaan Yhdysvallat näyttää saavuttaneen monet salaiset tavoitteensa: pakotteiden vuoksi kilpailijaksi nähty Eurooppa on taloudellisesti polvillaan, se on joutunut ostamaan miljardeilla aseita Amerikasta ja lisäksi sen täytyy hankkia Venäjän sijaan moninkertaisesti kalliimpaa energiaa muualta, lähinnä rapakon takaa. Näkyvistä tavoitteista Venäjän luhistuminen ei onnistunut, mutta luultavasti neokonservatiiveja tyydyttää ainakin tuhansien vänäläisten kuolema, maan katkenneet suhteet Eurooppaan ja talouden sakkaaminen.
Vanhan maailman kannalta nykytilanne näyttää synkältä, eikä sillä näytä olevan muuta keinoja kuin jälkijättöinen reagointi sen sijaan että se olisi itse peräsimessä näyttämässä maailmalle suuntaa. Britti-imperiumin jäänteet ja EU-eliitti päättivät jo vuosia sitten alistua globaalin Amerikan imperiumin lakeijoiksi, mutta kun Trump päätti purkaa kalliiksi käyneen "demokraattisen lähetystehtävän", Euroopan johtajat putosivat tyhjän päälle. Kovalla kiireellä yritetään sitten paikata mm. Yhdysvaltain ydinase-sateenvarjon repeytymistä, mutta tässä kaikessa tohinassa ja kokoustamisessa paistaa läpi neuvottomuus.
Euroopassa poliittisen auktoriteetin epäjatkuvuuden tila, Interregnum, jatkuu niin kauan kunnes uusi järjestys alkaa muodostua. Muotoutuuko siitä jonkinlainen panoptikon EU-diktatuuri vai nousevatko kansallisten liikkeiden johtajat määrittämään koko Euroopan uudelleen? Jälkimmäinen vaihtoehto näyttää todennäköisemmältä, sillä vanha eliitti ei ideologisessa pakkopaidassaan näytä kykenevän uusiutumaan muuttuneessa tilanteessa. Joka tapauksessa tulevaisuuden reaalipolitiikan kannalta ratkaisevaksi tulee Carl Schmittin muotoilema maksiiimi: Suveereni on se, joka päättää poikkeustilasta.
