MORAALISTA MUSTAVALKOISUUTTA HELLIVÄ EU-ELIITTI KIELTÄYTYY HERÄÄMÄSTÄ TODELLISUUTEEN

Tämä artikkeli on ajankohtainen täydennys Yle Watchin joulukuussa 2022 ilmestyneeseen kirjoitukseen Miksi lännen eliitit ovat aina vain huonompia?

Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin toisen virkakauden alku on paljastanut Euroopan olevan sairas vanhus, joka tarrautuu viime vuosisadan moraalitarinoihin sitä tiukemmin mitä päättäväisemmin muut maat rakentavat tulevaisuuden maailmaa reaalipolitiikan pohjalta. Vaikka huomattava osa eurooppalaisista on aina vastustanut tällaista mentaliteettia, sillä ei ole suurtakaan merkitystä kansoistaan vieraantuneelle poliittiselle eliitille Euroopan Unionissa. Kaikesta viime vuosien tapahtumista huolimatta sillä ei ole aikomustakaan poiketa takavuosikymmeninä valitulta ideologiselta tieltään. Tässä mielessä EU:n hallinto ja sille alisteisten kansallisvaltioiden nomenklatuura reagoi kuin entisten sosialistimaiden johto ennen romahdusta: se ei katso itseään peiliin vaan yrittää kaikin keinoin jatkaa samaa vanhaa moraalis-ideologista toimintatapaansa. Lopulta sen myöhästyneet ryhtiliikkeet, näennäiset uudistukset ja "johtajuuden ottaminen" ovat vain pakon edessä puristettua teatteria ilman todellista sisältöä ja toimeenpanovaltaa.

Tästä kertoo Iso-Britannian ja Euroopan Unionin hanke armeijoidensa yhteisestä velkarahoituksesta ja hätäisestä pyrkimyksestä luoda turvatakuut Ukrainalle Ilman Yhdysvaltoja. Tämä lienee se viimeinen veruke, jolla federalistit yrittävät Venäjän ja Trumpin uhan varjolla kiihdyttää liittovaltiokehitystä. Britannian ja EU-maiden johdolla on vielä sen verran realismia jäljellä, että ne ymmärtävät resurssiensa olevan vähissä ja tarvitsevansa edelleen Yhdysvaltojen tukea Ukraina-projektilleen. Ylen uutinen Britannia järjesti virtuaalikokouksen Ukrainan tilanteesta – pääministeri Starmer: ”Tarvitsemme Yhdysvaltojen tuen” kuvaa hyvin millaisessa epätoivossa euroeliitti tällä hetkellä elää. 

Realismiin herännäiden sotilasasiantuntijoiden mukaan on toiveajattelua, että Venäjä antaisi Euroopan Nato-maiden sijoittaa rauhanturvaamisen nimissä 10 000 sotilastaan rintamalinjalle. Ylen A-studion sotilasasiantuntija (17.3.2024) sanoi koko rajan "valvomisen" eli miehittämisen vaativan ainakin 200 000 sotilaan armeijan. Tämä olisi juuri se Ukrainain presidentin vaatima turvatakuu, mutta on epätodennäköistä, että Euroopalla olisi resursseja luoda näin suurta yhteistä armeijaa, jolla oltaisiiin käytännössä valmiita sotimaan Venäjää vastaan. Mikäli Venäjä haluttaisiin konventionaalisen sodan keinoin häätää omille rajoilleen, se vaatisi Euroopalta arviolta noin miljoona uhrivalmista miestä rintamalle. 

Voi vain kysyä, olisivatko mukavaan elämään tottuneet laiskan pulleat eurooppalaiset valmiita uhraamaan henkensä jonkun abstraktin "demokratian" tai heille kaukaisen ja korrruptoituneen Ukrainan "itsenäisyyden" puolesta. Edes kaikki ukrainalaiset eivät halua puolustaa maataan, vaan sotakuntoiset miehet ovat muuttaneet miljoonittain muualle Eurooppaan nauttimaan "demokratiasta ja itsenäisyydestä". Lännen ainoaksi keinoksi lietsoa militarismia onkin jäänyt retorinen huolipuhe Venäjän "todennäköisestä" hyökkäyksestä länteen viimeistään viiden vuoden sisällä. Vaikka näille neokonservatiivisten ajatuspajojen sotakiimaisille ajatusleikeille ei löydy uskottavia ja varmoja perusteita, ne ovat edelleen ainoa "argumentti", jolla velkaisen Euroopan rajusti kasvavaa varustelua perustellaan. 

Varustelullakaan ei ole lopulta merkitystä, jos halukkaita nuoria miehiä ei riitä sotimaan Euroeliitin kiihottaman Venäjän ristiretken puolesta. Johtavien EU-maiden sotafanaatikkojen sijaan Amerikan nykyhallinnon realistit ymmärtävät sentään 1980-luvulta tutun liennytyksen päälle, eivätkä halua siksi jatkaa toivotonta sotaa saati eskaloida sitä pelkän moraalisen pakkomielteen vuoksi.

Suomi – Euroopan kuuliainen pussinperä

Suomessa globalisti Sauli Niinistön petoksellista perintöä jääräpäisesti jatkava poliittinen johtomme noudattaa tunnontarkasti sitä, mitä hätäratkaisuja Brysselin panikoivat Boss ladyt sattuvat päättämään. Tämä on seurausta yhden kortiin varaan turvautumisesta, johon Niinistö valmisteli Suomea jo 1990-luvun ministerikausillaan. Yksipuolisesti arvopohjaiseen liberalismiin sitoutunut voitonvarma poliittinen johtomme ei ole oikein koskaan ymmärtänyt, että suurissa länsimaissa on valtava nationalistinen eristäytymispolitiikkaa suosiva oppositio, joka voi valtapuoluejärjestelmän perinteisestä manipuloinnista huolimatta päästä valtaan. Tällaista mahdollisuutta ei ole aiemmin edes ajateltu saati että siihen oltaisiin varaudattu. Jo ennen Ukrainan sotaa kirjailja Marko Meretvuo kuvaa tietokirjassaan Turvallisuuspolitiikka (2021) poliittisen johtomme neuvottomuutta muuttuneessa maailmantilantessa:

Tänä päivänä maailman meno onkin ajanut meistä ohi, ja monessa mielessä Suomen ulkopoliittinen linja jumittaa vielä 1990-luvun globalisaatiovuosissa. (...) Kun länsi runnoi omien instituutioidensa laajentamista itään ja tuki samalla avoimesti erinäisiä värivallankumouksia, synnytti se samalla vastareaktion myös Venäjällä. (...) Lännessä ei oltu huomattu, että juuri liberalismin voittokulkuun liittyvä, jatkuva maailman uudelleenluominen aiheutti samalla vastareaktioita ja jatkuvien sotien kierteen Lähi-Idässä. (...) Myös aikamme vihatuimmaksi presidentiksi sanottu Donald Trump valittiin virkaansa juuri sen takia, että hänen katsottiin toimivan liberaalia, kansainvälisiin instituutioihin ja keskinäisriippuvuuksiin perustuvaa järjestelmää vastaan. Globalisaation kasvun aika oli ohi, kansallisen edun tavoittelu teki paluuta, eikä tätä ole vielä nytkään täysin oivallettu Suomessa.

1990-luvun globalismin huuman vuosien päättyessä mikään ei estänyt Länsi-Euroopan päättäjiä valmistautumasta näköpiirissä olleeseen epävakaaseen tulevaisuuteen, mutta he päättivät silti valita strategiakseen oman ideologisen pumpulimaailmansa. Edes pitkään muhineen taloudellisen umpikujan pintaan nouseminen 2007-2009 finanssikriisissä ei herättänyt lännen liberaalia eliittiä tarkistamaan kurssiaan. Talouskriisin jälkijäristyksinä seuranneet Trumpin ensimmäinen vaalivoitto ja Brexit vuonna 2016 sai vanhan liberalistisen valtarakenteen ryhtymään vain entistä kovempaan siilipuolustukseen. Syrjäisessä Suomessakin valtamedia ja poliittinen johto kävi omaa propaganda-sotaansa Trumpia ja Brexitiä vastaan, vaikka maallamme ei ole mitään vaikutusta Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian politiikkaan. Tärkeintä olikin näyttää ulkomaiden vaikutusvaltaisille globalistiselle millä puolella virallinen Suomi seisoo.  

Sama ideologinen länsimielisyys on näkynyt koronakriisin "hallinnassa", impulsiivisena turvautumisena Natoon ja hirttäytymisenä moralistisin perustein Ukrainan sotaan, jossa maamme ei ole virallisesti edes osapuolena. Kaikissa näissä on seurattu orjallisesti Länsi-Eurooppaa, mikä on tehnyt nettomaksaja-Suomesta ränsistyvän pahoinvointivaltion yli 172 miljardin euron velkataakallaan. Talouselämä ei ole saanut Nato-jäsenyydestä toivottuja suurtilauksia ja liittyminen lännen pakotekampanjaan Venäjään vastaan on heikentänyt maamme taloustilannetta entisestään. Sitoutuminen lännen "arvopohjaiseen" Ukrainan sotarintaman on puolestaan tehnyt Suomesta Yhdysvaltain edellisen Demokraattihallinnon masinoiman sijaissodan osapuolen massiivisella 3,3 miljadin euron avullaan ja 80 000 ukrainalaisen elintasopakolaisen elättämisellään. Osa päätöksistä on tehty varmasti hyvässä uskossa sen hetkisen tiedon varassa, mutta kaikkien munien laittaminen yhteen koriin ei lopulta kerro kovin hyvästä tilannearviosta ja riskianalyysistä.

Donald Trump nousevan teknoeliitin keulakuvana

Suomen lyhytnäköinen ja ahne poliittinen johto on kaikessa nokkelassa laskemoinnissaan ennen kaikkea ideologisesti liian jäykkä ymmärtääkseen nopeasti muuttuvaa maailmaa, jossa ikuiseksi julistettu liberalistinen arvopohja on osoittautumassa pelkäksi paperiksi. Toisin kuin suomalaisille median seuraajille toitotetaan, Donald Trumpin uudelleen valinta Yhdysvaltain presidentiksi ei ollut osoitus "amerikkalaisten tyhmyydestä" tai "valeuutisten leviämisestä", vaan pohjimmiltaan lännen eliittien sisäisestä valtataistelusta. Aiemmin Euroopan parlamentin Konservatiivien ja reformistien ryhmän poliittisen neuvonantajan tehtävissä toiminut Otto Juote avaa tilannetta yhteisöpalvelu X:ssä, jossa hän näkee terävimpien amerikkalaiskriitikoiden tapaan tämän hetkisen mylleryksen johtuvan Yhdysvaltojen väistyvän managerialistisen eliitin ja nousevan teknologiaeliitin välisestä valtataistelusta.  

Ukrainan sota, Trumpin politiikka, EU:n kiemurat, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan mittelöt sekä NATOn liikkeet ovat vain tämän syvemmän murroksen pintakuohuja.  

Kaikki, mitä näette nyt ympärillänne – konfliktit, poliittiset pelit, instituutioiden kriisit – on seurausta siitä, että vanha eliitti yrittää pitää kaikin voimin kiinni vallasta samalla, kun teknologiaeliitti rakentaa uutta - vanhan tuhoavaa tai sen ohittavaa järjestystä datalla, algoritmeilla ja avaruudella.  Geopolitiikka on perinteisesti ollut managerialistisen eliitin vanha pelikenttä, mutta se on menettämässä merkitystään, kun teknologiaeliitti ohittaa valtioiden rajat ja instituutiot.   

Ukrainan taistelu tai Trumpin suunnitelmat ovat oireita, eivät syitä. Todellinen muutos tapahtuu pinnan alla: tekoälyn kiihdytys, kryptovaluutat ja avaruuden hallinta määrittävät tulevaisuuden, eivät NATOn tankit tai Kiinan uhittelu. Seuraamme eliittirakenteen perustavaa murrosta – loppu on vain tämän taistelun varjoja seinällä. Miksi?  

Väistyvä managerialistinen eliitti juontaa juurensa toisen maailmansodan jälkeiseen järjestelmään – Bretton Woods -sopimukseen, kylmän sodan rakenteisiin ja rahoitusvaltaistumiseen. Sen valta rakentui institutionaalisten verkostojen (IMF, Maailmanpankki, NATO) ja tiedustelun digitalisaation (PRISM, Five Eyes) varaan.  

Teknologiaeliitin nousu alkoi internetin pioneerivaiheesta (1990–2000), kiihtyi sosiaalisen median vallankumouksen myötä (2000–2015) ja on nyt siirtynyt tekoälyn ja avaruusteknologian aikakauteen (2015–). 

Tämä historiallinen ero heijastaa perustavanlaatuista siirtymää: managerialistinen eliitti nojaa menneisyyteen ja institutionaaliseen jatkuvuuteen, kun taas teknologiaeliitti katsoo eksponentiaaliseen tulevaisuuteen. Managerialistinen eliitti näkee maailman hierarkkisena ja vakauden varmistaminen on sen ydinarvo. Se korostaa diplomatiaa, salassapitoa ja ihmisen roolia sosiaalisten rakenteiden osana.   

Teknologiaeliitin maailmankuva taas on teknologiavetoista, determinististä ja optimointiin keskittyvää.   Sen arvot – innovaatio, tehokkuus ja meritokratia – heijastavat transhumanistista visiota, jossa teknologia ja ihminen sulautuvat yhteen. Tämä näkemys ei jää vain filosofiseksi ideaksi, vaan se ohjaa suoraan vallankäytön tapoja ja oikeutusta. Innovaatioon perustuva vallankäyttö korostaa nopeaa teknologista kehitystä ja oikeuttaa suuria muutoksia ilman laajaa demokraattista harkintaa. Tehokkuuden ihanne taas suosii optimoitua ja automatisoitua päätöksentekoa, jossa prosessien nopeus ja lopputulos painavat enemmän kuin osallistavuus.   

(....) Managerialistinen eliitti on kasvanut perinteisten eliittikoulujen (Ivy League) ja suljettujen verkostojen (klubit, perhesuhteet) kautta, kun taas teknologiaeliitti on noussut teknillisistä yliopistoista, startup-kulttuurista ja itseoppineisuudesta. Tämä ero selittää, miksi perinteiset sosialisaatiomekanismit eivät ole kyenneet integroimaan teknologiaeliittiä vanhaan järjestelmään.

Kirjoituksessa mainittu transhumanistinen visio tuo mieleen kylmäävän akselerationalistisen näkymän kohti teknologista singulariteettia. Vaikka nykyisessä poliittisessa tilanteessa tällaiset suurta muutosta valmistelevat kehityssuunnat pysyvät toistaiseksi vain taustalla eivätkä nouse julkiseen keskusteluun, ne on silti syytä pitää mielessä kun arvoidaan esimerksi Yhdysvaltain tai Kiinan politiikkaa. Joka tapauksessa Otto Juoten keräämät huomiot selittävät pitkälti sen, miksi "arvaamaton" Trump ja hänen teknoeliitistä koostuva kabinettinsa toimii niin kuin se toimii. Toisaalla Euroopassa vanha poliittis-teknokraattinen eliitti on hämmenyksen tilassa, mutta ennen pitkään senkin on luotava uudenlainen hallintamalli selviytyäkseen. Samalla maailman voimatasapaino on muutoksessa kohti poliittisesti moninapaista maailmaa. Koska Euroopan poliittinen eliitti on heikko ja epävakaa, Trumpin hallinnon ei tarvitse välittää EU:n reaktioista mitä Washington kulloinkin päättää maailmanpolitiikan pelilaudalla. 

Oman mausteensa maailmanpolitiikan soppaan tuo Trumpin poikkeuksellinen hallintotapa, joka on ranskalaisfilosofi Alain de Benoistin mukaan epätodennäköinen sekoitus plutokraattista populismia, teknologista keisarillisuutta, anarkokapitalismia, valtionvastaista suverenismia ja libertaarista ideologiaa. de Benoistin mielestä Donald Trump muodostaa Elon Muskin kanssa eräänlaisen keisarikunnan duumviraatin, kaksoisjohdon, joka tuo väkisinkin mieleen Rooman tasavallan lopun ajat. Eräät asiantuntijat ovat arvioineet, että globaalin maailman todellliset hallitsijat kuten keskuspankkiirit, finanssikeisarit, öljyntuottajat ja teknojättien johtajat, näkivät vanhan poliittis-taloudellisen järjestelmän olevan umpikujassa, jonka vuoksi johtavan talous- ja sotilasmahdin johtoon tarvittiin 2024 presidentivaaleissa mies, joka pelastaisi todellisen vallan intressit "luovan kaaoksen" avulla. Jos Trump epäonnistuisi, hänet yksin julistettaisiin syntipukiksi epäonnistuneesta korjausyrityksestä.

Julkisen politiikan taustalla väijyville vaikuttajille on hyödyllistä saada läntiset ihmiset uskomaan maailman nykyisen valtataistelun olevan vain suurten imperiumien nimellisten johtajien välistä peliä. Kansalaisten keskittyessä "rumppiin", "putleriin" ja muihin "autokraatteihin" huomio siirtyy kuin itestään pois harmaista vallankäyttäjistä samalla kun kansan mahdollinen raivo kohdistuu pelkästään valtioiden keulakuviin. Ideologioita ja uskontoja halveksuva finanssi- ja talouseliitti on varmasti seurannut huvittuneena, kuinka manageriaalisen luokan keskikerros, toimittajat ja poliittiset asiantuntijat, jakavat maailmaa "pahoihin" autoritäärisiin valtioihin (mm. Venäjä, Kiina, Trumpin USA) ja "hyviin" liberaaleihin hallintoihin, joissa kuuluu Meidän demokratian valtuuttama kansalaisten ääni. Pelkästään vallasta kiinnostuneille teknotyranneille, keskuspankkien rahanpainajille ja lainoittajille tällaiset erot eivät merkitse mitään, sillä globaali rahoitusjärjestelmä ja teknotuotanto ulottuu rintamalinjoista riippumatta kaikkialle maailmaan muutamaa niskuroivaa valtiota lukuunottamatta. 

Suurelle yleisölle Trump on helppo maali, koska hän antaa kasvot maailmaa myllertävälle rakenteelliselle muutokselle, johon on muutoin vaikea tarttua. Jo hänen pelkkä presidenttinä olo koetaan sietämättömänä, koska hän muistuttaa meitä kiusallisista tosiasoista. Pääsyy monien Trumpi-inhoon lieneekin siinä, että hän paljastaa kaikialla vallitsevan kapitalismin kylmän voitontavoittelun ilman ekologista ja humaania pintakiiltoa. Tiedostavat Hyvät ihmiset toitottavat mielellään "vastuullisuutta" ja "ekologisuutta", vaikka nämä ihmiset noudattavat henkilökohtaisessa elämässään samaa itsekästä pyrkimystä mitä Trump. "Oranssimies" näyttää ilman maskia mitä länsimainen järjestelmä alastomana on: luonnon resurssien kapitalistista hyötykäyttöä demokratian ja "hyvinvoinnin" oikeuttamana.

Suuressa pelissä on lopulta yhdentekevää, johtaako esimerkiksi Yhdysvaltoja teknojättien ja keskuspankkiirien ohjaama Trump vai keskushallintoa paisuttava puolisosialistinen hyväveli-verkosto. Vastaavasti pienessä Suomessa mikään ei muuttuisi suurestikaan, vaikka maata hallitsisi nimellisesti Stubbin kaltainen globalisti eduskunnan 200 sokean lännen seuraajan sijaan. Niin kauan kuin äänestäjät eivät voi vaikuttaa demokratialla perusasetuksiin, arvoihin ja globaalin finanssikapitalismin rakenteisiin, maailma pyörii harvojen, enimmäkseen suurelle yleisölle tuntemattomien, päättäjien varassa. 

Vaikka jonkin ihmeellisen valaistumisen kautta kansalaiset tiedostaisivat tämän ongelman, he eivät voisi muuttaa maailman fyysisiä reaaliteetteja, jotka määrittävät sen, miten kansakuntien muodostama ja jatkuvasti kasvava 8,3 miljardin ihmisen populaatio kykenee ottamaan oman osansa maapallon niukkenevista resursseista. Osa globaalista eiliitistä katsoo jo nyt demokraattisten ihmismassojen käyvän "hyödyttömiksi" teknologian kiihtyessä, joten lopullista taistelua ei välttämättä käydäkään kansakuntien tai imperiumien välillä, vaan miljardimassojen ja niitä paimentavan keskuspankkiiri-teknoeliitti kombinaatin välillä. Orastavat merkit tällaisesta kehityksestä ovat jo näkyvissä. 

Ukraina tärkeä vain reaalipolitiikan sivuuttavalle EU-eliitille

Yleistä ahdistusta ja avuttomuutta synnyttävä maailmanhistorian arvaamaton kiihtyminen on ollut väistämätön seuraus teknologian itseohjautuvasta kehityksestä, globaalista maailmankaupasta, avoimista rajoista ja keskinäisriippuvuuksien kasvusta. Tälle "kehitykselle" syntyneet vastareaktiot eivät useinkaan hylkää teknologiaa, vaan ne pyrkivät ensisijassa reagoimaan sen sivutuotteena syntyneisiin ilmiöhin kuten maahanmuuttoon ja yhteisöjä hajottavaan individualismiin. Yleensä tätä kapinaa kutsutaan oikeistopopulismiksi, joskin sen sisällä on hyvin erilaisia painotuksia. Trumpismissa korostuu kaikkein selvimmin valtavirtaistettu uustaantumuksellisuus, synkkä valistus (Dark Englightiment), jossa konservatiiviset arvot yhdistyvät korostuneeseen teknologiamyönteisyyteen. 

Kehityksen kiihtymisen vuoksi Länsi-Euroopan perinteiset keskustavasemmistolaiset eliitit eivät ole sopeutuneet muutoksiin, vaan ne pitäytyvät itsepintaisesti viime vuosisadan mustavalkoisessa moraaliajattelussa. Vaikka nämä menneisyyden edistykselliset puolisosialistit ovat päältä päin katsottuna keskittyneet materiaalisen hyvinvoinnin lisäämiseen, heillä on kuitenkin aina ollut mielessä maallinen ja universalistinen pelastusoppi. Tätä keskittyneen vallan visiotaan Euroopan Unionin manageriaalinen johto on saanut helliä rauhassa pitkään, mutta Amerikan uuden teknologiaeliitin haastaessa Brysselin auktoriteetin lähes kaikessa, EU pyrkiikin tyhjiä tynnyreitä kolistellen palauttamaan uskottavuutensa sotilaallisella uhollaan ja suuren harppauksen yhteisellä velkabudjetillaan kohti liittovaltiota.

Euroopan pohjoisella pussinperällä kansainvälisessä dynamiikassa tapahtunut kulttuurinen muutos jää julkisessa keskustelussa täysin analysoimatta, sillä äänessä olevat Yhdysvaltain Demokraattipuolueen asiaa ajavat atlanttiset tosiuskovat Ulkopoliittisessa insituutissa ja Ulkoministeriössä kykenevät toistamaan vain menneen maailman moralistisia iskulauseita. Ideologisen konsensuksen vuoksi Suomesta ei ole ainakaan vielä nousemassa Trump-yhteensopivaa johtoa, vaan manageriaalisen luokan vanha eliitti hallitsee vielä jonkin aikaa maamme EU:lle ja Natolle alisteista poliittista teatteria. Suomalaisten kannalta tilanne näyttää vakavalta, sillä tällä hetkellä maamme johto ei kykene nopeassa muutoksessa muuhun kuin hämmentyneeseen epäuskoon, jonka varassa sitten tehdään "reaalipolitiikkaa" toistamalla Pavlovin koirina EU:n Boss ladyjen "arvopohjaisia" ulostuloja. 

Poliittisen marionettinäytöksen suosio kansan keskuudessa perustuu pitkälti valtamedian hermeettisesti suljettuun narraation, mutta on selvää, että reaalimaailma tulee vääjäämättömällä voimallaan puhkomaan siihen reikiä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen tuoreen presidentin poliittiset ulostulot on tähän menessä saatu näyttämään mediassa lähinnä järjettömänä ja pahantahtoisena äksyilynä, mutta jo Ukrainan sodan taustojen ja todellisten intressien valuminen julkiseen keskusteluun Trumpin ja Putinin puheenvuorojen kautta on lisännyt kansalaisten epäilyä virallista tarinaa kohtaan. Voi vain kuvitella minkälaista epämukavuutta UPI:ssa ja Ulkoministeriössä koettiin sen jälkeen, kun Trump totesi Ukrainan sodan johtuneen osaltaan edellisen Demokraattihallinnon sotapolitiikasta. Kaikesta lännen virallisen narraation vyörytyksestä huolimatta realistisille kansalaisille alkaa käydä selväksi, ettei puhe Yhdysvaltain sijaissodasta Venäjää vastaan Ukrainassa olekaan putinistinen salaliiittoteoria, vaan totisinta totta. Trumpin tehtäväksi tuli vain lopettaa edellisen hallinnon neokonservatiivien aloittama ja sittemmin tappiolliseksi osoittautunut Ukrainan sotaprojekti. Kuvio noudattaa Yhdysvaltain yleistä poliittista traditioita, jossa edetään suunnitelman pohjalta ja katsotaan toteutuuko se. Mikäli projektista odoteltu voitto kariutuu, seuraavien vaalien voittajapuoli syyttää vanhaa hallintoa kaikesta ja esiintyy pelastajana hautaamalla hankkeen.

Suomessa Trumpin poliittiset siirrot eivät ole sekoittaneet ainoastaan tolkun kansalaisen päätä, vaan myös häntä perinteisesti kannattaneet mediakriittiset tahot ovat menneet poliittiseen oikosulkuun. Varsinkin rauhanneuvotteluiden aloittaminen ja Ukrainan tuen jäädyttäminen ovat saaneet monet yksiniittiset kansallismieliset ymmälleen. Heille Trump olisi edelleen hyvä läntisen maailman johtaja kunhan hän olisi edellisen presidentin lailla vain pyytänyt valtiovarainministeriötä ostamaan Fediltä loputtomasti miljardeja dollareita ja lähettämään ne nollina ja ykkösinä korruptoituneen Ukrainan hallinnon pyörittämän armeijan mustaan aukkoon. Koska Trump päätti kuitenkin viheltää yliajalla käyneen tappiollisen sotapelin poikki, valtaosa maamme Nato-patriooteista julisti pettyneinä Amerikan presidentin olevan kertakaikkisen tyhmä, paha ja putinisti. Tämä vain siksi, koska Trump maansa etua ajattelevana johtajana ei halua jatkaa Ukrainan sotilaspoliittisen konkurssipesän tukemista samalla kun hän pyrkii saamaan huonosta investoinnista edes jotain takaisin mineraalisopimusten avulla. 

Kotisohvillaan makaaville Iltalehden lukijoille olisi mieluisinta slaavilaisen lihamyllyn jatkuminen ja verorahojen loputon pumppaaminen sotaan, jolla uskotaan ydinasevaltion kaatuvan polvilleen. Kuitenkin jo taistelujen alussa oli selvää, että lännen haave pyyhkiä Venäjä pois kartalta ilman ydinsotaa on turhaa haihattelua. Tosin neokonservatiiveista ja EU:n liittovaltio-globalisteissa löytyy myös idealisteja, jotka olisivat valmiita eskaloimaan taistelut aina ydinsotaan asti. Tietenkin EU:n mallioppilas Suomesta löytyy tällekin suuntaukselle kannattajia aina ylintä poliittista johtoa myöten. Trump on nähtävästi aistinut tämän porukan tavoitteet, jonka vuoksi hän on rauhanprosessin käynnistämisellä halunnut torpata heti alkuunsa idealistististen fanaatikkojen sotapoliittisen tuhofantasian. 

Yhdysvaltain käymät rauhanneuvottelut suoraan Venäjän kanssa ovat olleet EU-eliitille sokki, koska se on toistanut koko ajan ettei Venäjän kanssa saa neuvotella. Kategorisesta neuvottelukiellostaan huolimatta Unionin johdossa valitetaan nyt, ettei sitä oteta mukaan neuvottelupöytään! Kiukkua on nostattanut myös se, että Ukraina on sivuutettu ainakin alussa rauhansopimuksen hieronnasta. Tässä ei ole kuitenkaan mitään ihmeellistä, sillä neuvottelutilanne kertoo vain siitä, että tosiasiassa sotaa ovat käyneet edellisen hallinnon USA ja Venäjä Ukrainan maaperällä. 

Sijoittaessaan kaikki panoksensa liberaalin länsieliitin maailmanjärjestykseen poliittisen johtomme piti samalla hylätä puolueettomuuspolitiikka ja paasikiviläinen varovainen realismi. Nyt tämä ulkopoliittinen suunnan muutos ja naiivi luottamus atlanttiseen yhteistyöhön alkaa kostautua, koska Naton viidennen artiklan toteutuminen kriisissä ei olekaan enää itsestäänselvyys. Trumpin kääntäässä selkänsä EU- ja NATO-globalisteille, Suomessa on ajauduttu avuttomuuden tilaan, jossa ei osata muuta kuin itkeä Yhdysvaltojen entisten hallintojen määrittämän liberaalin "sääntöpohjaisen järjestelmän" perään. Viime aikoina tämä ahdistus on purkautunut toimittajien ja kolumnistien vuodatuksissa, joissa raivotaan itkunsekaisesti maailmanpolitiikan "epäreilusta" muuttumisesta. Tunnetuin esimerkki lienee Lännen Median (sic) päätoimittaja Matti Posion viikottaiset itkupotkuraivarit, joissa säännöllisten Putinin Saatanaksi julistamisten lisäksi sätitään katkerasti Trumpia, koska tämä on alkanut purkaa manageriaaliselle luokalle edullista järjestelmää sekä sisä- että ulkopoliitiikassaan. Toinen atlanttisen ideologian journalistinen prostituutti, kolumnisti Janne "Rysky" Riiheläinen, on tavallisesti julistanut korskeasti liberaalin lännen ikuista ja ehdotonta oikeassa olemista, mutta tämänhetkinen maailmanpoliittinen turbulenssi on ajanut hänet tilanteeseen, jonka hän ottaa yhtä henkilökohtaisesti kuin woke-teini:

Olen itselleni epätyypillisellä tavalla nukkunut huonosti viimeisen viikon ajan. Huonoja öitä sattuu tietysti aina silloin tällöin, mutta nyt uni on ollut rikkonaista ja kun on heräillyt, on huomannut nähneensä painajaisia ja tympeitä unia. Päädyin selittämään tätä itselleni Trumpin aiheuttamalla tilanteella, jossa kansainvälisen politiikan mannerlaatat ovat järisten liikkeessä.

Voisi luulla, että Yhdysvaltain maailmanpoliisi-järjestelmän purkaminen ilahduttaisi ainakin kansallisradikaaleja, mutta heistäkin moni on valmis puolustamaan Ukrainan selkkauksen vuoksi samaa vanhaa liberaalia eliittiä, vaikka juuri se on näkyvässä vastuussa maahanmuuttoinvaasiosta, lgbt+ agendan legitimoimisesta, mielipidesensuurista, energiakriisistä, kasvaneista veroista ja paisuvasta byrokratiasta. On hämmästyttävää, kuinka mätään järjestelmään ja sen äänitorvina toimiviin tiedotusvälineisiin luottamuksensa menettäneet kansalaiset antavat niille tukensa vain siksi, koska sama klikki on päättänyt pitää Venäjää kaiken pahan alkuna ja juurena. Eikö jo se, että kaikessa aiemmin valehdellut EU ja valtamedia puskee Ukrainan sodasta ja sen syistä vain yhdenlaista tarinaa, pitäisi synnyttää epäilyksen varjon ja syyn etsiä motiiveja tällaiselle narraatiolle? Niin kauan kuin poliittinen oppositio hyväksyy valtavirtajulkisuudessa vallalla olevan mentaliteetin, jossa ei voida "Putinin pussiin pelaamiseen" vetoamalla kertoa kiusallisista tosiasioista sodan taustalla, pystyy vihamielinen järjestelmä legitimoimaan kaikki muutkin valheensa.

Venäjän hyökkäyspäätöksen, Yhdysvaltain marionettipresidentti Joe Bidenin neokonservatiivikabinetin, EU-maiden johtajien ja Ukrainan korruptoituneen hallinnon jäljiltä kolme vuotta jatkuneesta sodasta ovat kärsineet kaikki eurooppalaiset eivätkä vähiten ukrainalaiset itse. Näin jälkikäteen monille on tietenkin selvää, että Ukrainan olisi kannattanut tehdä keväällä 2022 rauhansopimus. Kiovaan lentänyt neokonservatiivien brittiläinen asiamies Boris Johnson kuitenkin torppasi sopimuksen lupaamalla Kiovan pikkuhattuisten johdolle lännen loppumattoman tuen. Nähtävästikään se ei riittänyt ja nyt brittiglobalistilla on Putinin ja Zelenskyin lailla verta käsissään. 

Pitkittyneen sotatilanteen valossa kaikki länsiapu näyttää menneen hukkaan riippumatta siitä että Yhdysvallat lopetti aseapunsa tänä keväänä. Sen loogisena jatkona oli Trumpin päätös olla lupaamatta Ukranaille turvatakuita ja Nato-jäsenyyttä. Ukraina menettää myös enemmän maa-alueita kuin vuoden 2022 rauhansopimus edellytti. Lisäksi maailman suurin sijoitusrahasto BlackRock on jo saanut osto-oikeuden Ukrainan hedelmälliseen maahan ja mineraaliresurssit näyttävä menevät Yhdysvaltain hyödyksi. Juutalaistaustaisen Zelenskyin uhkapeli jatkaa sotaa lännen lupaamalla materiaaliavulla keväällä 2022 on näin osoittautumassa virheeksi, josta on joutunut maksamaan kovimman hinnan tavalliset ukrainalaiset ja venäläisvähemmistö. 

Sen sijaan Yhdysvallat näyttää saavuttaneen monet salaiset tavoitteensa: pakotteiden vuoksi kilpailijaksi nähty Eurooppa on taloudellisesti polvillaan, se on joutunut ostamaan miljardeilla aseita Amerikasta ja lisäksi sen täytyy hankkia Venäjän sijaan moninkertaisesti kalliimpaa energiaa muualta, lähinnä rapakon takaa. Näkyvistä tavoitteista Venäjän luhistuminen ei onnistunut, mutta luultavasti neokonservatiiveja tyydyttää ainakin tuhansien vänäläisten kuolema, maan katkenneet suhteet Eurooppaan ja talouden sakkaaminen.

Vanhan maailman kannalta nykytilanne näyttää synkältä, eikä sillä näytä olevan muuta keinoja kuin jälkijättöinen reagointi sen sijaan että se olisi itse peräsimessä näyttämässä maailmalle suuntaa. Britti-imperiumin jäänteet ja EU-eliitti päättivät jo vuosia sitten alistua globaalin Amerikan imperiumin lakeijoiksi, mutta kun Trump päätti purkaa kalliiksi käyneen "demokraattisen lähetystehtävän", Euroopan johtajat putosivat tyhjän päälle. Kovalla kiireellä yritetään sitten paikata mm. Yhdysvaltain ydinase-sateenvarjon repeytymistä, mutta tässä kaikessa tohinassa ja kokoustamisessa paistaa läpi neuvottomuus. 

Euroopassa poliittisen auktoriteetin epäjatkuvuuden tila, Interregnum, jatkuu niin kauan kunnes uusi järjestys alkaa muodostua. Muotoutuuko siitä jonkinlainen panoptikon EU-diktatuuri vai nousevatko kansallisten liikkeiden johtajat määrittämään koko Euroopan uudelleen? Jälkimmäinen vaihtoehto näyttää todennäköisemmältä, sillä vanha eliitti ei ideologisessa pakkopaidassaan  näytä kykenevän uusiutumaan muuttuneessa tilanteessa. Joka tapauksessa tulevaisuuden reaalipolitiikan kannalta ratkaisevaksi tulee Carl Schmittin muotoilema maksiiimi: Suveereni on se, joka päättää poikkeustilasta.

YLE PUOLUSTAA TEKNOTYRANNIEN POLIITTISTA SENSUURIA DEMOKRATIALLA

Ilman kansalaisten mandaattia toimivat lännen globalistiset teknotyrannit Facebook, Google, Apple, Twitter, Amazon, Mozilla ja YouTube ovat jo vuosikausia harjoittaneet poliittisesti vinoutunutta sensuuriaan, mutta vasta viime päivinä yhtiöt ovat näyttäneet millaiseen vallankäyttöön ne ovat valmiita, kun Twitter ja Facebook sulkivat kansanvaltaisesti valitun Yhdysvaltain presidentin tilin. 

Tilien sulkemisen perusteena käytettiin stalinistisen epämääräistä ja epäuskottavaa "väkivallan uhkaa", vaikka todellisuudessa paniikkiratkaisun syynä oli pelko, että Donald Trump pääsee laukomaan ikäviä totuuksia, joita hallitseva media ei halua suuren yleisön kuulevan. Ohjelmistoja tekevä Mozilla menee julkilausumassaan niin pitkälle, että se vaatii Trumpin kannattajien ja arvokonservatiivien alustoilta poistamisen lisäksi heidän karkottamistaan koko Internetistä. 

Vapaasti mellastavien yritysjättien viimeisin operaatio kertoo lähinnä siitä, että teknologiayhtiöt ovat sitoutuneet tosiasiallisesti yksipuoluejärjestelmään, jossa Yhdysvaltoja tulisi haallitsemaan diktatorisesti woke-sosialistinen Demokraattipuolue. Tekopyhyyden harjoitelmina tunnetut demokraattijohtajien juhlapuheet kansan yhdistämisestä voidaan unohtaa viimeistään nyt, sillä syvän valtion globalistis-totalitaristiset aikeet vain lisäävät kansan kahtiajakoa ja sisällisodan mahdollisuutta.

Rehellisessä ja oikeudenmukaisessa maailmassa vallan vahtikoirana esiintyvän perinteisen median pitäisi tuomita teknojättien omavaltaisesti tekemät törkeät sananvapauden loukkaukset. Sen sijaan kaikki johtavat läntiset valtamediat, kotimainen Yle mukaan lukien, ovatkin olleet riemuissaan siitä, että kansalaisten kontrollin ulottumattomissa olevat tekno-oligarkit päättävät heidän puolestaan mitä poliitikot saavat sanoa ja mitä eivät. Koska Yle yrittää tyypilliseen tapaansa esiintyä taas puolueettomana "laatumediana", se ei julista toimittajien suilla sensuurin ihanuutta, vaan delegoi ilosanomansa punaisen yliopiston poliittisesti korruptoituneille tendenssitutkijoille uutisjutussaan Tutkijat: Twitterin kurinpalautus Trumpille on oikea veto, vaikka tulikin kovin myöhään – "Nyt käydään selkeästi viestinnän valtataistelua". 

Ylen haastattelemat tutkijat, apulaisprofessori Turo Uskali ja tutkijatohtori Niko Pyrhönen, toistavat samaa mantraa mitä muu punaliberaali nomenklatuura on vaatinut somelta jo vuosikausia: vieläkin kovempaa sensuuria poliittisesti epäkorrektisti ajatteleville. Kansalaisten kannalta olennaisin kysymys eli Facebookin ja Twitterin massiivinen poliittinen sensuuri on Ylen retorisessa pelissä siivutettu täysin ja käänetty suorastaan ylösalaisin. 

Vastuullisten asiantuntijoiden pitäisi vaatia omavaltaisesti kovennetun some-sensuurin lopettamista ja oikeustoimia teknoyhtiöiden harjoittamaa perusoikeuksen rikkomista vastaan. Tällaista suoraselkäisyyttä on kuitenkin turha odottaa järjestelmän lakeijoina toimivilta Pyrhöseltä  ja Uskalilta, jotka ovat jopa valmiita valehtelemaan sometyrannien viattomuuden puolesta. He valittelevat yhtiöiden toimineen "vastuullisuudessaan" eli sensuurissaan liian myöhään, vaikka somejätit aloittivat todistetusti totaalisen sodan kaikkia eurooppalaisperäisten ihmisten etua ajavia kansalaisia ja järjestöjä vastaan jo keväällä 2017. Pyrhönen ja Uskali tietävät tämän, mutta kehtaavat silti valehdella tutkijan auktoriteetillaan päin lukijoiden naamaa:

Ylen haastattelemat tutkijat, apulaisprofessori Turo Uskali ja tutkijatohtori Niko Pyrhönen, pitävät Twitterin puuttumista Trumpin tviittailuun oikeana päätöksenä, joka olisi tosin voitu tehdä jo aiemmin.

– Ainoa mistä somejättejä voi ja ehkä pitääkin kritisoida on, että ne ovat toimineet liian myöhään, Pyrhönen arvioi.

Pyrhönen on Helsingin yliopistossa työskentelevä sosiologi, joka on tutkinut muun muassa vastamediaa. Samoilla linjoilla on Jyväskylän yliopiston journalistiikan apulaisprofessori Turo Uskali. Hän muistuttaa, että Twitter alkoi vasta viime vuonna huomautella Trumpin tviiteistä ja poistaa niitä. 

– Voi kysyä, tuliko se liian myöhään, vai olisiko pitänyt reagoida jo neljä vuotta sitten, Uskali sanoo.

Nämä systeemin lauluja laulavat tutkijapölvästit eivät taida muiden näennäisliberaalien tapaan ymmärtää, että polittisen vihollisen toimivapauksien riistäminen on riemukasta vain siihen asti kunnes joutuu itse aatteelliseen oppositioon. Tosin sanoen poliitisten konjunktuurien muuttuessa heidän tukemaansa käytäntöä saatetaan soveltaa myös heihin. Ylipäätään on kummallista, että tutkijat eivät näe teknoyhtiöiden vallankäyttöä vaarallisena, varsinkin kun se iskee kovimmin tavallisiin kansalaisiin, joiden oikeuksia he väittävät puolustavansa. 

Jos demokratian tilasta oltaisiin aidosti huolissaan, internetjättien yksinvaltaista vallankäyttöä arvosteltaisiin ankarasti julkisuudessa. Vallankäytön kritiikin pitäisi olla vanhan maailman lehti-, radio- ja tv-median vastuulla ja se olisi jopa niiden edun mukaista kun tietää niiden menettäneen  korvaamattoman osan liiketoiminnastaan internetissä vaikuttaville kansainvälisille teknojäteille. Tästä huolimatta ne puolustavat yksiäänisen kritiikittä uusmedian nousukkaiden monopoliasemaa tiedonvälityksessä. Eikä perinteinen media ole noussut edes vaatimaan vapaata kilpailua tukahduttavien teknoyritysten pilkkomista kuten satakunta vuotta sitten, jolloin monopoliasemaan Yhdysvalloissa päässyt öljy-yhtiö Standard Oil paloiteltiin osiin. Mikä selittää tämän taloudellisesti epärationaaliselta näyttävän käyttäytymisen?

Oikeusfilosofi Carl Schmitt (1888-1985) ennusti jo viime vuosisadan alussa, ettei lisääntyvä taloudellinen valta suinkaan tee politiikkaa tarpeettomaksi, vaan talous itsessään muuttuu poliittiseksi. Ensimmäistä kertaa läntisessä modernissa taloushistoriassa globaalien suuryritysten voitontavoittelun rinnalle on noussut julkea poliittisen vallan hamuaminen, joka tosin on naamioitu hyviksi julistettujen arvojen puolustamiseksi. Erityisen selvästi politisoituminen näkyy mediakentällä ja verkossa vaikuttavissa uusissa teknologiayhtiössä. Eikä kyse ole mistä tahansa politisoitumisesta, vaan suuryhtiöiden massiivisessa, lähes monoliittisesta punasiirtymästä. 

Vielä 25-30 vuotta vuotta sitten suuryritykset esiintyivät julkisuudessa poliittisesti lähes neutraaleina toimijoina. Toki jo silloin ne joutuivat tekemään myönnytyksiä tiettyjen globalistien ohjaamille "kansalaisjärjestöille", jotka vaativat ekologisesti kestävää tuotantoa. Ekologisuusvaatimukset olivat sinänsä oikeutettuja, mutta lapsi meni pesuveden mukana silloin kun alettiin salakuljettaa sosialistisia vaatimuksia "eettisyyden" valekaavussa. Sittemmin sekä kapitalistien että punavihreiden intressit ovat käyneet yhteen niin sanotun vihreän talouden lanseeramisessa, joka on osa nykyistä kapitalismin globalistista resetointa. 

Nyt tiedetään, että sosialistit eivät suinkaan luopuneet aatteestaan reaalisosialismin romahdettua vuonna 1991, vaan universaaleja unelmia alettiin toteuttaa arvoneutraalin markkinatalouden sisällä. Siellä kulttuurvasemmistolaisuudeksi mutatoitunut sosialismi teki tuhojaan uusina viruksina, joita ovat monikultturismi, lgtb-ideologia, feminismi, "sosiaalinen oikeudenmukaisuus" (woke) ja valkoisten vastainen rasistinen identiteettipolitiikka. Etenkin sukupuoliradikalismi selittää huomattavan osan pörssiyhtiöiden punasiirtymästä, sillä miesten perustamien yhtiöiden johtokuntiin on juntattu väkisin naiskiintiöt.  Naisia on värvätty huomattavan paljon myös teknoyhtiöiden tiedottajiksi ja "eettisiksi neuvonantajiksi", josta tunnetuimpana esimerkkinä on mediajätti Facebookin perustaja Mark Zuckerbergin siskon Donna Zuckerbergin vahva rooli yhtiön poliittisen sensuurin ideoijana. 

Koska naiset ovat keskimääräisesti miehiä konformistisempia, he myös toteuttavat innokkaammin yhteiskunnassa hegemoniseen asemaan päässeitä kulttuurivasemmistolaisia muotiaatteita ja humanitäärisiä arvoja. Suomessa tämä yritysmaailman naisten "eettisyys" on näkynyt mm. Elovenan ja Eskimon logojen vaihtamisena.

Ostovoimaiselle valkoiselle väestölle pyllistäminen samalla kun palvotaan identiteettipoliittisia marginaalikummajaisia ei välttämättä ole taloudellisesti kannattava siirto, mutta teknologiayhtiöt ottavat tämän riskin ideologisista syistä. Siksi esimerkiksi Twitter oli valmis karkottamaan presidentti Trumpin, vaikka se menetti seuraajakadon vuoksi 5 prosenttia arvostaan, mikä merkitsi välittömästi 5 miljardin dollarin tappiota. 

Capitol-kukkulan pari tuntia kestänyt demokratia-aktivismi on antanut teknojäteille tekosyyn laajentaa voimankäyttöään muihinkin kun kansan valitsemaan presidenttiin, hänen seuraajiinsa ja mielivaltaisesti määriteltyyn "äärioikeistoon". Tällä hetkellä suuret teknologiayhtöt haluavat asettaa poliittisesti korrektiin ruotuun Twitterin kilpailijana toimivan sensuurivapaan Parlerin. Esimerkiksi kirjojen myyntiä verkossa monopolisoiva Amazon uhkaa karkottaa Parlerin verkkoalustaltaan, mikäli se ei poista tai moderoi niiden käyttäjien viestejä, jotka eivät täytä punaliberaalin ideologian vaatimuksia. Amazonin kanssa samaan rintamaan ovat asettuneet Google Play ja teknojätti Apple, joka on poistanut Parlerin latausmahdollisuuden puhelimistaan ja App Store -kaupastaan.

Somejätit ja muut teknotyrannit menettävät syrjivillä toimillaan huomattavan siivun asiakkaistaan, jotka siirtyvät käyttämään kansalaisoikeuksia kunnioittavia pienempiä alustoja. Suuryhtiöt ovat kuitenkin valmiita maksamaan tämän hinnan, koska niiden pitkän tähtäimen määränpäänä häämöttää globaali korporaatiodiktatuuri ilman bisnestä haittaavia itsenäisiä kansallisvaltioita. 

Sen saavuttamiseksi se tukee näyttävästi vasemmistoliberaalien ideologista pakettia, johon kuuluu marginaalien syövyttävä identiteettipolitiikka, hedonistisen itsekäs konsumerismi, avioliittoinsitituution romuttaminen ja rajavalvonnan lopettaminen. Kun kansakuntaa koossapitävät instituutiot on saatu purettua, voivat korporaatiososialistit tuoda astettain tilalle oman valtansa.  Valtavan tietomassan ja sanavapauden rajoittamisen avulla niiden onkin helppo hallita juuretonta ja hengetöntä ihmiskarjaa. Tuota laumaa kansalaisvaikuttaja Mika Virtanen kutsuu somepäivityksessään harhaanjohdetuksi "ja yksilöinä pelokkaaseen ja arkaan, mutta laumana polleaan ja ajattelultaan musta-valkoiseen enemmistöön".

Kehittyykö läntinen yhteiskunta sellaiseen suuntaan mihin korporaatiososialistit ym. globalistit yrittävät sitä ajaa, jää vielä avoimeksi. Varmaa on vain se, että elleivät kansalaiset nouse vastustamaan näkyvästi tätä kansanvallan anastusta, teknotyrannit tulevat pitämään päänsä ja toteuttavat niille edullisen mutta maapallon ihmisille tuhoisan visionsa. Tuosta tulevaisuuden dystopiasta on jo antanut kylmääviä viitteitä Maailman talousfoorumin perustaja Klaus Schwab vaatimassaan kapitalismin resetoinnissa.

                                                         *************************

STOP PRESS 12.1.2021! 1960-luvun hippiradikalismin henkiselle arvoperustalle syntyneitä piilakson teknologiayhtiöitä on viime päivinä alkanut arvostella jo establishmenttikin. Tavallisesti suuryhtöiden vallalle myötämielinen Alexander Stubb on moittinut somejättien yksinvaltaista sensuuria, HS harjoittaa kerrankin mediakritiikkiä  ja myös Ylen A-studiossa (11.1.2021) aihe otetiin hetkeksi esille. Pakittava reaktio on ymmärrettävää, sillä pelätty poliittinen kahtiajako vain kärjistyy vasemmistoliberaalien teknotyrannien poliittisen mielivallan seurauksena. Se taas voi johtaa sisällissotaan, jonka syttymiseen uskoo tuoreen kyselyn mukaan jo yli puolet yhdysvaltalaisista. Se jos mikä olisi huonoa bisnestä. 

Valtamedian analyyttisemmasta asenteesta viestii Tekniikka & Talous -lehden Tuomas Kangasniemen kirjoitus Piilaakso alkoi sensuroida sosiaalista mediaa operaattoritasolla – Tie on hyvin vaarallinen, vaikka sitä ei ole ihan helppo vastustaa Washingtonin mellakan jälkeen, joka on yksi tasapainoisimmista viime päivien tilannekuvausista Yhdysvaltain teknojättien toimista. Jutussa tuodaan hienosti esiin kuinka räikeästi Internetin teknologia- ja mediayhtiöt ovat vasemmalle kallellaan:

Vastakohtana jyrkälle ja avoimelle konfliktille Trumpin kanssa Big Techillä on nimittäin varsin läheiset välit Joe Bidenin hallintoon, lukuun ottamatta pientä kitkaa Facebookin ja Bidenin välillä. Yhtiöt myös lobbaavat kulissien takana saadakseen hallinnossa vaikutusvaltaa. 

Lisäksi Washington Examiner -lehden mukaan Piilaakson työntekijät lahjoittivat syksyn vaalien alla rahaa lähes ainoastaan Bidenin kampanjalle, ei Trumpille. Esimerkiksi Twitterin työntekijöiden parissa prosentit olivat Bidenin hyväksi 99–1. 

(((TEKNOTYRANNIT)))

DEMARIEN JATKUVAA POLIITTISTA TUURIA EI VOI SELITTÄÄ JÄRJELLÄ PAITSI KOSMOLOGI

Eduskunnan voimasuhteisiin nähden nykyhallituksen muodostaminen oli pienoinen ihme. Hallituksen rungon muodostavan punavihreän vasemmiston (SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät) onnenkantamoisesta kertoo se, että niillä on porvarienemmistöisessä eduskunnassa vain 76 paikkaa, mutta tästä huolimatta puolueet kykenivät petoksellisen Keskustan ja punaporvarillisen RKP:n ansiosta muodostamaan enemmistöhallituksen. 

Alun perin SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen johdolla syntynyt täystuhohallitus oli posti-sotkujensa vuoksi katkolla jo viime joulukuussa, mutta punamädättäjät eivät mistään hinnasta suostuneet luopumaan vallastaan, vaan synnyttivät entistäkin kulttuurimarxilaisemman valtioneuvoston Sanna Marinin johdolla. Ymmärrettävästi valtamediassa enemmistönä olevat punavihreät toimittajat olivat moisesta jackpotista yllättyneitä, sillä hetken aikaa näytti siltä, että uusvasemmiston tuhoprojektille tulisi äkkilähtö. 

Feministihallituksen tavoitteet etenkin työllisyyden suhteen olivat täysin ylimitoitettuja ja vailla taloudellista pohjaa. Tuskin olisi ehditty kesään kun hallitus olisi jo päätynyt kriisiin työttömyyden, valtiovelan kasvun ja elintasopakolaisvyöryn vuoksi. Kuin taivaan lahjana hallitus sai maaliskuun alussa yllättävän vetoavun koronakriisistä, jonka ansiosta se on voinut ottaa juuri kenenkään napisematta moninkertaisesti enemmän lainaa kuin se alun perin kuvittelikaan. Hirvittävästä tuurista kertoo myös se, että ennakoitu työttömyyden kasvu olisi todennäköisesti kaatanut hallituksen, mutta koronaepidemian vuosi se istuu entistä tukevammin jalustallaan, vaikka työttömyys on räjähtänyt käsiin. Koko kuvion kruunaa vielä poikkeustila, jolla huulipunahallitus on saanut ansiotta ennennäkemättömät valtaoikeudet. Ja  tämä kaikki vain siksi, että äärimmilleen viritetty globalismi synnytti ja levitti Covid-19 viruksen myös Suomeen.  

Ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja SDP:n kannatus oli vajonnut 13 prosentin tuntumaan, mikä on eurooppalaisessa vertailussa melko tyypillinen kannatusluku ikääntyvän väen kannattamalle menneen maailman sosialistipuolueelle. Syy, miksi SDP kipusi viime vaaleissa lopulta niukasti maan suurimmaksi puolueeksi, täytyy johtua äänestäjäkunnan muutospelkoisesta turvallisuushakuisuudesta. Tuulipukukansan syvissä riveissä demarit kun edustavat nostalgista hyvien aikojen valtionhoitajapuoluetta. 

Tämä toiveajattelu nosti SDP:n johtavaksi hallituspuolueeksi, mutta lupausten pettäminen (mm. vappusatanen) ja kompurointi Postin lakossa laskivat hyvin nopeasti kannatuskäyriä. Ilman ulkoista yllätysmomenttia puolueen kannatus olisi laskenut vääjäämättä samoihin lukuihin kuin ennen eduskuntavaaleja. Poikkeustilan julistamisen jälkeen demarit ovat voineet tehdä välttämättömyydestä hyveen ja se on selvästi lisännyt hyväuskoisen kansanosan luottamusta Sanna Marinin heppatyttöhallitukseen. 

Kannatuksen kasvusta on todisteena tuore uutinen Ylen kannatusmittaus: SDP hyppäsi lähes tasoihin perussuomalaisten kanssa – kärkikaksikon välinen ero on hiuksenhieno. Kansalaisten luottamuksen osoitus demareille on silti outoa, koska kaikkien tiedossa on hallituksen myöhästely ja sähläys koronakriisin hoidossa. Todennäköisin selitys on johtavien tiedotusvälineiden eli Ylen ja Helsingin Sanomien poikkeuksellisen myötämielinen asenne feministihallitusta kohtaan. Katteeton ylistys hallituksen "jämäkästä viranhoidosta" ei ole voinut olla vaikuttamatta herkkäuskoisempien kansalaisten mielipiteen muodostukseen.

On silti turha kuvitella, että asiat olisivat oleellisesti eri tolalla mikäli maata johtaisi toinen hallituskokoonpano. Läntisen liberaalidemokratian fasadia ennakoivasti raamittavat laillisuusperiaatteet istuvat niin syvällä nykyjärjestelmässä, ettei hallituksella/hallitsijalla ole samanlaista liikkumavaraa kuin oikeusfilosofi Carl Schmittin poikkeustilasta päättävällä auktoriteetilla. Koska Sanna Marinin hallitus toimii pitkälti valmiin liberaalidemokraattisen sapluunan varassa, sen ratkaisuja on vaikea sen enempää ylistää kuin moittiakaan. Eri hallituskokoonpanolla olisi varmasti saatettu toimia joissain asioissa paremmin, mutta sekin olisi päätöksissään joutunut turvautumaan teknokraattisiin asiantuntijoihin. 

Kriisin ja sen hallinnan ydin ei olekaan tietynlaisessa hallituksessa, vaan ihmishenkien säästämisen ja taloudellisen hyödyn yhteensovittamisesta. Rationaalisuuden eri painotukset ovat koetuksella, mutta tieteen asemaa poliittisessa päätöksenteossa se ei ole vähentänyt.

Yksi Suomen johtavista tieteellisen rationalismin politisoinnin ylipapeista on kosmologian emeritusprofessori Kari Enqvist, jonka tiedekommunistisia manifesteja Yle levittää säännöllisesti. Viimeisimmässä kolumnissaan Huuhaa-väki on siirtynyt vähin äänin hopeavedestä käsidesiin Enqvist on saanut koronaviruksesta uuden tekosyyn julistaa tieteellisyyden nimissä sukupuoli-ideologiaa ja globalismia.

Kirjoitus on yksi monista viime aikoina valtamediassa ilmestyneistä epätoivoisista vedoista kääntää havaitut yhteiskunnalliset tosiasiat ylösalaisin. Kyse on ilmiselvästä puolustusreaktiosta, jossa koronaviruksen puhkaisemaan globalismiin yritetään puhaltaa uutta henkeä katteettoman röyhkeillä sanankäänteillä. Heti kolumninsa alkupuolella kosmologi tekee kummallisen ajatusloikan, joka sotii kaikkia empiirisiä havaintoja vastaan: 

Viimeistään nyt on käynyt ilmeiseksi, ettei maailmasta voi erota. Sitä julistaa kovaäänisesti myös aiemmin rajojen sulkemista haikailleiden neuvoton hiljaisuus koronaviruksen edessä. 

Virus opettaa meille, että Suomen käpertyminen kuoreensa merkitsisi myös normaalin elämänmenon hylkäämistä. Kun pandemiasta on selvitty, rajojen sulkeminen toteutuisi käytännössä vain vetäytymällä Koillismaan soiden ja pitkospuiden takaisiin piilopirtteihin.

Näitä perustelemattomia heittoja ei voi ymmärtää muutoin kuin osana Enqvistin aiemmissa kolumneissa tavaksi tullutta populisten tölvintää. Toisin kuin kolumnisti lukijoilleen uskottelee, tervejärkinen rajavalvonnan vaatijat eivät ole suinkaan mykistyneet neuvottomiksi kuten punavihreät, joille oman Unelmahallituksen päätös sulkea rajat tuottaa jatkuvaa henkistä epämukavuutta. Sitä paitsi on jokseenkin hirtehistä nähdä finanssikapitalismin piiskaama globaali kulutuskulttuuri normaalina elämämenona, johon pitää kriisin jälkeen taas palata ikään kuin mitään ei olisi opittu.

Paikallinen piirre koskee vain Suomea. Se on eräänlaisen sattuman seurausta, mutta edustaa myös kauan odotettua kvanttihyppyä. Pandemia on nostanut naiset kriisijohtajiksi. 

Naisvetoinen hallitus on joutunut valtaisaan koettelemukseen. Vastoin vanhojen jäärien ennakkoluuloja, he eivät ole pyörtyilleet tai purskahtaneet hysteeriseen itkuun. He ovat toimineet yhtä hyvin ja yhtä jämerästi kuin mikä tahansa mieshallitus. Luultavasti he ovat myös erehtyneet ja tehneet virheitä saman verran. Mutta yhtä kaikki heidän naiseutensa on ollut irrelevanttia.

Epäolennaista? Tuskin ainakaan Enqvistille, koska hän haluaa itsepintaisesti kiistää naisen biologisen, henkisen ja kulttuurihistoriallisen erilaisuuden pelkästään yhden nukkehallituksen perusteella. Politiikkaa kulissien takaa seuraavat tietävät nimittäin kertoa, että feministihallitus oli koronakriisin alkumetreillä täysin neuvoton, kunnes presidentti Sauli Niinistö ja Kepun varmaotteiset setämiehet saivat tilanteen selkeytettyä ja junan liikkeelle. Sen jälkeen kun liikkeelle on päästy, koronakriisijunaa on voinut ohjata kuka tahansa politiikan diletantti. Semminkin, kun epävarma hallitus on hankkinut verorahoja säästämättä itselleen ennen näkemättömän suuren lauman neuvonantajia. 

Eläköitynyt kosmologi käyttää kolumnissaan pandemiaa vain keppihevosena, jonka avulla  eskatologisella tasa-arvoideologialla ratsastaminen luonnistuu hyvin:

Mutta uskon, että pandemian ansiosta olemme Suomessa todistamassa muutosta naisten yhteiskunnallisessa statuksessa, jonka nopeus oikeuttaa toteamukseni 1900-luvun päättymisestä. 

On mahdotonta kuvitella, että kun viruspöly viimein laskeutuu, voisimme palata entiseen. Aikoihin, jolloin naiset olivat hallituksessa koristeina ja pehmoasioiden kiintiöministereinä.

Mikäli liberaali järjestelmä ylipäätään selviytyy koronaviruksesta, sen silmäätekevien ensimmäisiä huolia ei ole pienen etuoikeutetun naisjoukon pääsy johtaville hallituspaikoille. Ainoastaan kolumnistin kaltaiset tosiuskovat nostavat sen jo nyt asialistan kärkeen. Älykkäiden ihmisten harhainen kuvitelma aina vain etenevästä edistyksesta jaksaa hämmästyttää, vaikka koko määritelmä on kyseenalainen. Vielä kummallisempaa on pitää edistyksenä eri ihmisryhmien jäsenten "oikeutta" saada huomattavat resurssit ja valtaoikeudet riippumatta siitä mikä on heidän panostuksensa ko. resurssien luomiseen. 

Voi olla, että Enqvistin hinku saada nuoret naiset johtopaikoille perustuu pelkkään kyyniseen laskelmointiin. Ei ole mikään salaisuus, että koko ikänsä YK-ideologiaa päähänsä takoneet konformistiset poliitikkonaiset ovat taipuvaisempia kuin miehet ajamaan globalistista maailmanvaltioutopiaa, pyhän tasa-arvon nimissä tietenkin.

Juttunsa loppupuolella kolumnisti samaistaa virheellisesti tieteen universaaliuden ja globalismin: 

Toinen kiintoisa piirre on globaali. Merkille pantavaa on nimittäin rationaalisuuden voimakas korostuminen kaikkialla. Ympäri maapalloa virusta vastaan hyökätään tieteen keinoin. Sen molekyylirakennetta kuvaava karvapallo on tuttu jokaiselle. 

Kun lokakuussa 1939 kansakunnan olemassaolo oli uhattuna, Paasikivi saateltiin Moskovan junaan virren ”Jumala ompi linnamme” tahdissa. Nyt kirkot ovat kiinni. Jopa Vatikaani on lukinnut ovensa. Pappien sijasta luotamme infektiolääkäreihin.

Uskokaa tai älkää, mutta vuonna 1939 epidemioissa luotettiin tieteeseen yhtä psljon kuin nyt. Sitä paitsi ihminen on aina käyttänyt järkeään, sademetsissäkin elävät alkuasukkaat ovat säilyneet hengissä näihin päiviin asti rationaalisuutensa ansiosta. Tosin samaa ei voi sanoa kulttuurista ja väestöllistä itsemurhaa tekevistä länsimaiden asukkaista. 

Lainaus antaa ymmärtää, että olisi vain tietynlaista rationaalisuutta, vaikka eri arvopäämääristä katsottuna järkevä ratkaisu ei noudata samaa rationaalisuuden mallia. Ilmeisesti Enqvist viittaa tässä vain tieteelliseen rationaalisuuteen, jossa maailman ilmiöitä selitetään kausaalisesti ja loogisesti. Sillä on toki oma paikkansa, mutta sen mekaaninen soveltaminen intohimoja täynnä olevaan yhteiskuntaan ja kulttuuriin on ihmisen latistamista tahdottomaksi objektiksi, pelkäksi välineeksi, mutteriksi moitteettomasti raksuttavaan "rationaaliseen" koneistoon. Mikäli näin toimitaan kuten Enqvist tuossa näyttää toivovan, päädymme vain tieteellisen marxismin 2.0. versioon. 

Kulttuuria ja politiikkaa eivät pääasiassa määritä yksiulotteiset tieteen rationaalisuuden vaatimukset, vaan ne riippuvat enemmän inhimillisistä ihanteista, ajasta, paikasta ja olosuhteista. Puhtaasti tieteellisen rationaalisesti toimiva yhteiskunta olisi paikka, jossa ihminen ei todellakaan tuntisi olevansa kotonaan. Sellaista pakkopaitaa Enqvistin on kuitenkin meille sovittamassa.

Virren sanoin vainooja on nytkin kavala ja kauhea, kiivas, kiukkuinen ja julma, hirmuinen. Mutta tänään laulamme, että vain tiede hänet voittaa. Ja sen tiede tulee myös tekemään. Päinvastoin kuin vuonna 1939, edessämme on taistelu, jota emme tule häviämään.

Sokea luottamus tieteeseen on tuonut mukanaan myös ydinpommin, väestöräjähdyksen (kiitos lääketieteen), työpaikat hävittävän robotisaation ja metsien tehohakkuut. Joku voisi tässä kohtaa sanoa, että tiedettä on moneksi ja että kyse on vain siitä mihin sitä käytetään. Joka tapauksessa kolumnisti on sitä mieltä, että tiede on aina hyväksi ja että sitä pitäisi käyttää poliittisessa päätöksenteossa. Tosin rationaalisuuden uskottavuus on koetuksella silloin kun sukupuolentutkimuksesta saatua "tieteellistä tietoa" käytetään yhteiskunnan ohjaamiseen.

NYKYHALLITUKSEN KANNATTAJAT: "SE EI OLE FASISMIA KUN MEIDÄN PUOLUEEMME HARJOITTAVAT SITÄ!"

Ei niin, se onkin vain sosialismia!

Toisen maailmansodan jälkeen sanasta fasismi on muodostunut historiaton blankotermi, jonka politiikan pelurit ovat voineet täyttää millä tahansa ikävänä pidetyllä asialla. Tämä siitäkin huolimatta, että monesti fasismiksi leimatut tuomittavat asiat ovat ominaisia vain demokratialle tai vielä useammin vasemmistolle. Koska hävinneillä ei ole valtaa valittaa voittajien mielivallasta, fasismista on tullut nykyjärjestelmän ulkoistettu syntipukki. Jos valtamediassa (italialaisen) fascismin nykyisiä ilmenemismuotoja arvioitaisiin yhtä objektiivisesti kuin Aalto-yliopiston Susanna Viljanen (Takkirauta-blogin ylläpitäjä) kirjoituksessaan Miksi fasismi on tullut takaisin muotiin?, siitä seuraisi valtava julkinen närkästys. 

Koska julkisuudessa fasismi joka tapauksessa ymmärretään siitä tehdyn olkiukkoversion kautta, yksilönvapauden loukkauksetkin niputetaan yleensä fasismiksi. Tosin johdonmukaisen yliherkkä fasismin näkeminen kaikkialla voi tehdä sanojalleen tepposet silloin kun "fasismia" harjoittavat ns. edistykselliset voimat. Nykyisenä kriisiaikana feministihallituksen toimien kutsuminen fasismiksi synnyttääkin sen kannattajissa kognitiivista dissonanssia, jonka vuoksi he katsovat paremmaksi kieltäytyä sanan käytöstä tässä nimenomaisessa yhteydessä. Jos taas hallitusvastuussa olisi Perussuomalaiset, olisivat räyhävasemmiston (mm. Takku.net, Varisverkosto, Punk in Finland) päivystävät apurahapinalliset kutsuneet sen määräämää poikkeuslakia fasismiksi, vaikka toimet olisivat samat kuin nykyhallituksella. Valtion subventoimien vahtikoirien lisäksi olisi todennäköistä, että myös yleisvasemmistolainen tolkun väki vaikenisi fasismista kahdella kotimaisella. Ainoa selitys, jonka he voivat antaa on, että se ei olekaan fasismia silloin kun meidän puolueemme harjoittavat sitä!

On mielenkiintoista seurattavaa, kuinka liberaaleina itseään pitävät normikansalaiset ovat muitta mutkitta hyväksyneet punavihreän feministihallituksen yksilönvapautta loukkaavat poikkeuslait. Joitain älähdyksiä on sentään kuultu, viimeksi Ylen toimittaja Pekka Juntin kolumnissa Koronatoimet näyttävät kuinka diktatuurit syntyvät. Kirjoitus on yritys vastata edistyksellisen väen vaikenemaan kognitiiviseen dissonanssiin, mutta valitettavasti hyvän alun jälkeen kirjoittaja lipsahtaa sivuraiteelle ja alkaa saarnata tuttua liturgiaa pyhästä liberaalidemokratiasta ja toiseuttamisen vahingollisuudesta. Silti kolumnin alussa ollaan oikeilla jäljillä:

Meitä ei pakotettu. Me suorastaan vaadimme perusoikeuksiemme rajoittamista. Kansa huusi niiden perään, osa mediasta vaati heti valmiuslain käyttöönoton jälkeenkin vieläkin tiukempaa kuria. Kerrottiin, että eräs toimittaja olisi jopa valmiuslain säätämisen jälkeisessä haastattelussa kiitellyt pääministeri Sanna Marinia siitä, että poikkeustila oli julistettu. Vallan vahtikoira siis kiitti, että hänen perusoikeuksiaan oli niin komealla tavalla rajoitettu.

Jutun loppupuolella kirjoittajalla alkaa mennä taas lujaa ja päälle iskee sosialistisosiologin moodi, josta puuttuu vain kielen päässä oleva maininta natseista:

Jotta demokratiat voivat muuttua diktatuureiksi, ensimmäiseksi on luotava paha. On luotava sellainen täydellinen pahan ilmentymä, joka uhkaa kansakunnan olemassaoloa ja jota vastaan on taisteltava kovimmin käytettävissä olevin keinoin.

Tuo toinen voi olla poliittinen vastustaja kotimaassa, joka on kaadettava komealla vaalivoitolla tai vallankumouksella, tai muuten me suistumme kuiluun. Paha voi olla joku kansanryhmä, joka on syyllinen kaikkiin ongelmiimme työttömyydestä erektiohäiriöihin. Se voi olla naapurimaa, kammottava ja likainen verivihulainen, joka uhkaa raiskata meidän naiset, tappaa meidän lapset ja ulostaa isiemme haudoille.

Juntti selittää demokratian muuttumisen diktatuuriksi (so. fasismiksi) johtuvan perusteettomasta viholliskuvasta, joita diktatuurin kannattajat osaavat taitavasti lietsoa. Historian valossa tämä ei useinkaan pidä paikkaansa, sillä jo sanan alkuperä liittyy vanhaan roomalaiseen insitituution, jossa lähellä anarkiaa käyvän valtion pelastajaksi nimitettiin määräaikaisesti diktaattori. Voidaan sanoa, että maamme tämänhetkisessä poliittisessa tilanteessa normaalia vahvempaa päätäntävaltaa käyttää pääministeri Sanna Marinin hallitus, joka on oikeusfilosofi Carl Schmittin sanoin  "suvereeni, joka päättää poikkeustilasta”.

Alun ajatuksia herättävistä avauksista huolimatta kolumnisti tyytyy sättimään lopulta kriisiajan vaihtoehtoisia hallintomuotoja. Kauhukuvia maalailemalla Juntti vihjaa kovien hallintotoimien olevan tarpeettomia, vaikka kyseessä olisi todellinen yhteiskunnallinen hätä, jonka purkamiseksi normaali demokratiailveily on täysin tehoton ratkaisuapparaatti:

Kun diktaattorikandidaatin tähdet ovat kohdallaan, eli maailma sopivasti epävakaa ja kansa sulokkaasti peloissaan, hän saa haluamansa 

– poikkeuslait, ensiaskeleen kohti absoluuttista valtaa. Sitten voikin tapahtua mitä vain. Eurooppa on täynnä hassuja esimerkkejä.

Kolumnisti on kuitenkin melko tyytyväinen Marinin hallituksen pakkotoimiin. Näin hän tulee tunnustaneeksi, että yksilönvapautta rajoittavien poikkeuslakien käyttöönottaminen on sittenkin ihan hyvä juttu, kunhan sen tekevät vain progressiiviseksi katsotut puolueet eikä seuraavan vaalien todennännäköinen voittaja Perussuomalaiset. Ei se ole fasismia silloin kun vastuulliset puolueet harjoittavat sitä!:

Tiedämme, että Sanna Marin on hyvän asialla, tiedämme, että hän seuraa tarkasti lainsäädäntöä ja käyttää pakkokeinoja niin vähän kuin mahdollista. 

Mutta tiedätkö, niin ne seuraavatkin poikkeuslakien käyttöönottajat väittävät. Osaammeko silloin olla kriittisiä vai vaadimmeko jälleen, että vapautemme viedään?

                                                       *****************************

TV2, tiistai 31.3. 2020 klo 21.02, Verta, hikeä ja T-paitoja

5/8. Nahkatehtaalla. Lehmän nahan käsittely on kovaa työtä. Ei pelkästään fyysisesti. Maiju murenee. HD ohjelmatekstitys (suomi) 28 min. Linkki tv-sarjaan täältä.

Jo viidenteen jaksoon ehtinyt nuorisolle suunnattu sarja, jonka tarkoitus on saada suomalaiset tuntemaan huonoa omatuntoa ostamistaan ulkomaisista halpatuotteista. Idea propagandaohjelmaan ei ole edes oma, vaan sekin on napattu BBC 3:n vuonna 2008 esitetystä sarjasta Blood, Sweat and T-shirts. Suomessa sarjaa esitettiin viime vuosikymmenen alussa ja sen uusintakierroksella Yle Watch kirjoitti 29.6. 2011 siitä lyhyen arvion päivityksessään Klassista vain vain valkoisia syllistävää sosiaalipornoa:

Mihin tällä itkuisten ja pelkästään tunteittensa varassa elävien "tiedostavien" brittiteinien viemisellä Afrikan arkeen oikein pyritään? Tietysti herättämään kollektiivista syyllisyyttä kaikissa valkoisissa länsimaisissa ihmisissä kuten suomalaisissa. Siksihän "vastuullisen tiedottamisen" (koodisana suomalaisvihamielisyydelle) Yle sarjan BBC:ltä hankkikin! Sarja ei turhaan kikkaile hienovaraisella propagandalla, vaan tykittää katsojan silmille suorasanaisen viestin, että meillä on hyvin, koska heillä on huonosti.

Ongelma voidaan ohjelman tekijöiden mielestä ratkaista kaatamalla kuin tyhjästä tullutta länsimaista vettä Afrikan pohjattomaan kaivoon - tai vielä parempaa - tuomalla afrikkalaiset Eurooppaan! Jälkimmäisellä toimenpiteellä oletetaan, että afrikkalaisten kurjuus vähenisi ja meidän elintasomme jopa kasvaisi (ne huippuosaajat), vaikka lopullisena seurauksena olisi vain Euroopan muuttuminen Afrikaksi. Jotta tämäkin skenaario huomioitaisiin, Yle voisi harjoittaa aidosti vastuullista tiedottamista lähettämällä klassikkodokumentin Africa Addio (Jäähyväiset Afrikalle). Dokumentissa näytetään kouriintuntuvasti syy sille, miksi Afrikka on sellainen kuin se on: siellä asuu mustia afrikkalaisia. Kun he muuttavat tänne, Suomi ja Eurooppa muuttuu afrikkalaiseksi.

                                                        *****************************

Yle Radio 1, 31.3. 2020 klo 15.02, Kulttuuriykkönen: Miksi oikeistoradikalismi menestyy? 

Adorno ja Fukuyama tarjoavat selityksiä Kulttuuriykkösessä pohditaan oikeistoradikalismia, konservatiivista oikeistoa ja kaunan politiikkaa. Suomenkielistä lukijakuntaa hemmotellaan parilla tuoreella käännöksellä. Toinen on saksalaisfilosofin ajatuksia reilun 50 vuoden takaa, Theodor W. Adornon luento ”Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin” vuodelta 1967. Toinen kirjoista on Francis Fukuyaman teos ”Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka”. Se ilmestyi alkukielellä englanniksi 2 vuotta sitten. Keskustelemassa Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen johtaja Juhana Aunesluoma sekä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola. Jakke Holvas juontaa.

Linkki ohjelmaan. 

"Kulttuuriykkösessä pohditaan oikeistoradikalismia, konservatiivista oikeistoa"....vaihteeksi! Vai oletteko sattuneet kuulemaan Ylestä ohjelmaa, jossa konservatiiviset asiantuntijat analysoivat vasemmistolaista kulttuurihegemoniaa ja uusvasemmiston nyrjähtänyttä identiteettipolitiikkaa? Ette, koska sateenkaari-Yle päästää ääneen vain vasemman puolen kulttuuriagitaattorit ja "asiantuntijat". Näille vasemmistoliberaaleille ja oikeiston aisankannattajille ns. äärioikeisto on ongelma yksinkertaisesti siitä syystä, että se sattuu haastamaan juuri heidän valta-asemansa.

Tällä kertaa Kulttuuriykkösessä päästettiin ääneen tunnettu EU-kiihkoilija Juhana Aunesluoma ja Ulkopoliittisen instituutin johtaja, Nato-miehenä tunnettu Mika Aaltola. He arvioivat kahden pahamaineisen utopistimädättäjän teosta, jotka ovat viime aikoina kuluneet monen vanhaa valtaa edustavan vaikuttajan käsissä.

Liberaalidemokratian lopullista voittoa 1990-luvulla epäonnistuneesti ennustaneen Francis Fukuyaman uusin teos Identiteetti perustuu samanlaiseen toiveajatteluun kuin hänen kohuteoksensa Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Tuoreehkossa kirjassaan Fukuyma argumentoi sen puolesta, että Amerikka ei saa jäädä kansakunnaksi, jota hallitsee maan perustanut valkoinen enemmistö ja sen identiteetti. Rotumuukalaisena Fukuyamalle on edullisinta Yhdysvallat, joka on kuin lopun ajan Babylonian roturutsattu basaari. Siis juuri sellainen "yhteisö", joka sopii erinomaisen hyvin George Sorosin kaltaisille globalistisille taustavaikuttajille. Ymmärrettävästi tällainen malli sopii myös kukservatiiviselle Mika Aaltolalle. 

Theodor W. Adorno on puolestaan Frankfurtin koulun kulttuurimarxilaisuuden kantavia voimia, mikä jo kertoo lähes kaiken hänen asenteestaan kulttuuria luovaan ja ylläpitävään järjestykseen. Yhtenä ensimmäisistä jälkimarxilaisista uusvasemmistolaisista juuri Adorno kävi omaa heprealaista pyhää sotaansa valkoista enemmistöä ja sen oikeuksia puolustavaa oikeistoradikalismia vastaan. Aivan kuten Fukuyaman kohdalla, oman etniteetin edunvalvonnasta lähtevä kilpailuhakuinen kauna valkoisia vastaan selittää pitkälti Adornonkin kirjallisen tuotannon. Adornon "kriitiikin kulttuuri" valkoista etniteettiä vastaan kun on ilmiselvä projektio hänen oman rotunsa itsesuojeluhalusta, seikka, joka jää tietenkin kirjailijaa hehkuttavalta Juhana Ahnesluomalta huomioimatta.