VENÄJÄN HYÖKKÄYS UKRAINAAN – KETKÄ HYÖTYVÄT?

Se, mikä ei näy mediassa, sitä ei ole olemassa. Siksi Euroopassa ei ole muukalaisten tuomaa väestöongelmaa, ei korruptoituneita oikeusistuimia, ei homopedofiileja eikä matalan intensiteetin rotusotaa kantaväestöä vastaan. Kun Helsingin käräjäoikeus vapautti hiljattain romanihenkilö Veijo Balzarin saamat syytteet lukuisista ihmiskauppa- ja seksuaalirikoksista, valtamediat eivät jääneet ihmettelemään asiaa edes yhdeksi päiväksi.

Viime viikkojen aikana perinteisestä koronan 24/7 rummutuksesta ei olla kuultu mitään, jonka vuoksi eräät irvileuvat ovat todenneet koronan kadonneen ja taudin olevan voitettu. Siltä se ainakin näyttää, sillä nyt kansalaisia mediapommitetaan pelkästään Ukrainan sodalla. Koska massojen huomion kiinnittäminen vain yhteen asiaan onnistuu näin helposti, se luonnistuu varmasti muissakin asioissa. Kansalaisille tämä ei tietenkään lupaa hyvää. Massojen mielenliikkeitä seuraavat sosiaalipsykologit ovat voineet viimeisen parin vuoden aikana tuottaa vallanpitäjäjillle tärkeä tietoa kansalaisten reaktioista eri kriiseissä. Keinot manipulaatioon ovat entistä paremmat.

Uutisvirran keskittyminen lähes pelkästään Ukrainan sotaan on kuitenkin jokseenkin perusteltua, sen verran yllättäen ja massiivisesti arojen jättiläinen hyökkäsi slaaviveljiensä kimppuun toissa viikon torstaina. Yle Watch epäili aiemmin koko hyökkäyksen alkamista, koska Amerikan tiedottamiseen ei ole ollut luottamista varsinkaan viimeisen Irakin sodan jälkeen. Tuolloin Yhdysvallat valehteli tietoisesti, että Irakissa olisi ollut joukkotuhoaseita, mikä antoi tekosyyn Israelia hyödyttäville ilmaiskuille ja maahantunkeutumiselle. Vuoden 2015 "pakolaiskriisi" Euroopassa oli pitkälti tämän USA-Nato operaation seurausta. Venäjän kohdalla Amerikan ennusteet pettivät viikolla, mutta ne olivat sittenkin oikeassa Venäjän hyökkäysaikeista.

Offensiivi tuli monille yllätyksenä, myös Yle Watchille, sillä yleisesti sodan uskottiin tekevän pelkkää haittaa Venäjän tavoitteille. Kansalaisvaikuttaja Tapio Linna kuvasikin Twitterissä tuoreeltaan tilannetta: "Jos Putinin tarkoitus on lisätä NATOn kannatusta, vahvistaa Yhdysvaltain ja EU:n moraalista ja poliittista arvovaltaa sekä saada Venäjän ystävät ja ymmärtäjät näyttämään idiooteilta, niin hän on onnistunut siinä loistavasti."

Sotivissa maissa ensimmäinen uhri on totuus, mikä on sinänsä täysin normaalia, koska elämän ja kuolemankysymyksissä totuudella ei ole enää itseisarvoa, vaan se on alisteinen kansakuntien selviytymiselle. Sitä vastoin sotatapahtumia turvallisen matkan päästä seuraavilta mailta olisi syytä odottaa edes muodollista objektiivisuutta, mutta jostain syystä länsimaissa kerrotaan Ukrainan sodasta kuin ne olisivat sotatilassa Venäjän kanssa. Jo pelkästään tästä tosiasiasta huomauttamisesta viestintuoja leimataan "putinistiksi". Koska sotaa käymätön virallinen Suomi on valinnut puolensa, objektiviisen tiedon ja argumenttien esittäminen Ukrainan konfliktista on tullut ainakin valtavirtajulkisuudessa lähes mahdottomaksi. Sotaa käyvillä Venäjällä ja Ukrainalla on ymmärrettävästi sotasensuuri päällä, mutta on kieltämättä erikoista, että Suomi ja länsimaat noudattavat samaa linjaa. 

Sotapropaganda ja sensuuri ovat oikeutettuja, jos niillä suojellaan suurempaa hyvää kuten elämää, mutta on silti hämmentävää, että esimerkiksi sodan ulkopuolella oleva Tsekin tasavalta on ehdottanut kolmen vuoden vankilarangaistusta niille, jotka tukevat Venäjän toimintaa tai levittävät informaatiota, jossa hyökkääjä näyttäytyy positiivisessa valossa. Koko sodan ajan lännen moraaliseen kertomukseen on kuulunut Venäjän barbariasta poikkeava arvopohja, mutta kleltämällä mielipiteenvapauden, se kiistää samalla omat arvonsa. Koska valtaosa kansalaisista ei usko Venäjän propagandaan ja halveksuu venäjämielisiä, Venäjää tukevat lausunnot eivät paljon paina yleisessä mielipiteessä. Paitsi silloin, jos niitä pyritään sanktioimaan, koska se synnyttää mielikuvan tosiasioista, jotka valtamedian ja viranomaiset haluavat pimittää. 

Jos Ukrainan invaasiosta on ylipäätään jotain hyvää sanottavaa, niin ainakin se, että se on herättänyt monet turvavaltiopumpulissa elävät haaveilijat todellisuuteen. Heille alkaa valjeta viimeistään nyt, että sota ei ole ihmiskunnassa poikkeuksellista toisin kuin pitkä rauha. Maailmalla on sodittu jatkuvasti ja nyt pitkästä aikaa osa perifeerisestä Euroopastakin saa maistaa sitä, mikä on pitkään kuulunut kolmannen maailman arkeen. Pelkästään viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on käyty kymmeniä sotia miljoonin uhrein, mutta länsimaiden hyvinvoivissa massoissa ne eivät ole kaukaisuutensa vuoksi juuri synnyttäneet suuria moraalisia raivonpurkauksia ja sotakiihkoa. Ukrainan sota osoittaa hyvällä tavalla sen, kuinka eurooppalaiset saadaan innostumaan uhrimielestä vasta kuin sodassa syntyy valkoisia kuolonuhreja ja sotaa käydään Euroopan rajamailla. Veri on jälleen kerran vettä sakeampaa.

Sota Ukrainassa ei kuitenkaan muuta länsimaalaisten arkaa perusasennetta, jossa elämän päätarkoitukseksi on tullut välttää kuolema lääketieteen ja ohjelmallisen pasifismin avulla. Viime aikojen lippujen liehuttelusta huolimata kaukana ovat ne ajat, jolloin futuristit ylistivät manfifestissaan (1909) sotaa, tuota "meille maailman ainoaa hygieniaa". Silti sotaan kiihotetaan vielä nykyäänkin, mutta toisin kuin ennen, sen sanansaattajat eivät ole valmiita vuodattamaan omaa vertaan "asiansa" puolesta. Pelkästään sosiaalista mediaa seuraamalla käy selväksi, että hysteerisimmät sotahaukat ovat kotibunkkereissaan räiskintäpelejä pelaavia keskiolutkommandoja tai tavallisia perheenäitejä, jotka ovat alttiita mille tahansa konformistiselle joukkokiihkolle.  Kyseessä ovat samat ihmiset, jotka pelättyään kaksi vuotta koronaa, uhoavat nyt olevansa valmiita sotaan Venäjää vastaan.

Kotikatsomoiden verenhimoisuutta mediaspektaakkelin keskellä ruokkii Ukrainan sodan Daavid ja Goljat -asetelma, jossa Venäjää pidetään yksiselitteisenä hyökkääjänä - syystäkin - ja Ukrainaa uhrina ja sankarillisena taistelijana. Lisäksi jyrkät reaktiot Venäjää kohtaa Euroopassa kertovat maan olevan länsimaisesta pintakiillosta huolimatta eksistentiaalinen toinen, muukalainen, jonka intressit ovat viime kädessä muut kuin meillä. Tämä riippumatta siitä vaikuttaako Euroopassa rotutietoinen traditionalismi tai nyt vallalla oleva sentimentaalinen universaalihumanismi. Teoriassa läntinen valkoinen osa Venäjää voisi kuulua Eurooppaan, mutta valitettavasti itäisen jättiläinen identiteetti on geneettiseltä perustaltaan mongolivalloittajien tahraama ja kirjavien kansalllisuuksien läpitunkema. Historian saatossa tilannetta on pahentanut imperialismi, jonka avulla Venäjä on yrittänyt sulattaa itseensä eri etnisyyksiä ja kulttuureja päätyen maantieteelliseen jättiläiseen nimeltä Neuvostoliitto. Sosialistisen imperiumin jatkajaksi syntyi saman aateklusterin moderni monikulttuurinen hirviö, joka tunnetaan nyky-Venäjänä. Jo pelkästään monietnisyytensä vuoksi Venäjä on sisäisesti epävakaa maa, mikä näkyy väistämättä myös sen arvaamattomana käyttäytymisenä ulkomaailmaa kohtaan. 

Olisi silti itsepetosta kuvitella, että presidentti Vladimir Putin olisi pelkkä mielipuoli tai isovenäläisen tradition jatkaja. Hänen aggressiiviset toimensa ja "itsepuolustuksensa" eivät ole syntyneet vain suuruudenhulluudesta, vaan ne ovat pääosin reaktioita maailman geopoliittiseen muutokseen ja muiden isojen toimijoiden, etenkin Naton, peliliikkeisiin. Ikävä kyllä lännettyneestä narraatiosta poikkeavien motiivien perään kyseleminen koetaan tällä hetkellä maassamme vähintään epäilyttävänä. Siksi on todennäköistä, että kansalaiset kykenevät kiihkottomaan analyyttiseen ajatteluun Ukrainan sodasta vasta kun pöly on laskeutunut. 

Tästä kyvyttömyydestä antaa kuvaavan esimerkin Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavaisen hiljattain saama palaute kirjoituksestaan uusimmassa Kanava-lehdessä. Hyvissä ajoin ennen sotaa kirjoitettu rauhaa puolustava artikkeli on herättänyt silmitöntä vihaa Venäjän sotilaallista ja kulttuurista murskaamista unelmoivissa "älymystöpiireissä". Heidän moraalisesti kirkastuneissa silmissään kaikki rauhanomaisia ratkaisuja puolustavat ihmiset ovat ihmiskunnan ulkopuolelle kuuluvan Putin Verisen isovenäläisiä kannattajia. Kampanjan veturina on vanha taistolainen "rauhanaktivisti" Jukka Mallinen, jonka pirtaan istuu hyvin Amerikan trotskilaisten nekonservatiivinen universalismi, jonka anateema on puolestaan nyky-Venäjä. Erikoista Malisen hyökkäyksessä on se, että juuri Vihavainen on vuosikausia näkyvästi arvostellut Putinin itsevaltaista korruptoitunutta hallintoa. Uusherännäiselle fanaatikolle tämäkään ei riitä, mikä käy selväksi Vihavaisen Mallisen purkauksia ruotivassa kirjoituksessa Älymystö kehittyy. 

Kaksi vuotta koronamääräyksillä  alistettujen ja nöryytettyjen rivikansalaisten harkitsemattomat kuohahdukset voi vielä ymmärtää ahdistuksen ulkoistamisena helppoon viholliseen eikä oman kärsimyksen lähteenä toimiviin kotimaan ja EU:n poliitikkoihin. Kerrankin media antoi kansalle luvan vihata pidäkkeettä eikä se totisesti ole jättänyt tuota mahdollisuutta käyttämättä! Sen sijaan Mallisen ulostulot kertovat ideologisesti kovan linjan tasa-arvouskovaisten ja pasifistien hämmennyksestä, jossa poikkeuksellisessa tilanteessa vanhat opit eivät pädekään. Tämän Syntax errorin tuloksena on taantuminen primitiiviiseen vihaan, josta omat korkealentoiset ideaalit alunperin varoittivat.

Yle Watch ei halua olla osa median lietsomaa yksinkertaistavaa sotapopulismia, vaan katsoo epäkiitolliseksi velvollisuudekseen kartoittaa tilanteen suuri kuva. Olivatpa sodan syyt mitkä tahansa, sen seuraukset ovat eri maille ja intressiryhmille erilaiset. Tässä nollasummapelissä joku hyötyy valtavasti ja joku taas häviää lähes kaiken. Seuraavat huomiot ovat vasta alustavia päätelmiä, sillä emme tarkkaan tiedä millaiseen lopputulokseen ja rauhaan sota lopulta päättyy. 

Venäjä. Historia ei tunne ainuttakaan maata, joka luopuisi vapaaehtoisesti imperiumistaan. Tässä mielessä Venäjäkään ei ole poikkeus, vaan se pyrkii kaikin keinoin säilyttämään asemansa ja jopa kasvattamaan valtaansa. Viime vuosikymmenet ovat kuitenkin olleet maalle nöyryyttäviä, sillä samalla kun se on joutunut perääntymään asemistaan, sen entiset alusmaat ovat yksi toisensa jälkeen siirtyneet Naton leiriin. Vaikka Varsovan liitto hajosikin kylmän sodan päättymiseen, Nato on säilyttänyt asemansa perustelemalla olemassaolonsa ylläpidetyllä Venäjän uhalla. 

Venäjän näkökulmasta nyt käytävässä sodassa ei ole kyse Ukrainaista, vaan Naton laajenemisesta sen omille rajoille. Estääkseen Ukrainan valumisen lännen (EU) ja Naton leiriin maasta tuli Venäjän ja Naton välisen valtataistelun välikappale. Sen sijaan länsimaiden tiedotusvälineet eivät pidä Natoa ekspansiivisena toimijana Itä-Euroopassa, vaan ne katsovat Venäjän rajamaiden siirtymisen lännen leiriin olevan rauhanomaista ja luonnollista liberaalidemokraattista kehitystä. 

Lähihistorian faktat puhuvat kuitenkin toista kieltä. Boris Jeltsinin presidenttikaudella Venäjälle luvattiin suullisesti, ettei Nato levittäydy itään. Nato kuitenkin laajeni kahdesti, vuosina 1999 ja 2004, eikä Venäjä voinut heikkoutensa vuoksi tehdä asialla mitään. Venäjä katsoi tuolloin, että kyse oli suorasta luottamuksen pettämisestä. Asiaa ei parantanut Bukarestin huippukokous vuonna 2008, jolloin Nato ilmoitti olevansa valmis ottamaan Ukrainan ja Georgian jäsenikseen. Tämä saattoi olla Venäjälle se vimeinen niitti, joka antoi kimmokeen luoda vastastrategian, jossa pyrittäisiin kaikin keinoin, myös sotilaallisesti, estämään Naton laajeneminen rajoilleen. Tätä mieltä on myos kenraali Gustav Hägglund viisi vuotta sitten antamassaan haastattelussaan. Putin esikuntineen katsoi, että jos Ukraina liittyisi Natoon, se olisi vain muutaman tunnin ajomatkan päästä Moskovasta samalla kuin ohjukset  lentäisivät sinne viidessä minuutissa. Kremlissä tätä oli mahdoton hyväksyä, mikä valmisti tien nyt käytävälle sotaretkelle. 

Venäläisten narraatio sen pyytämien sotilaspoliittisten turvatakuiden hylkäämisestä ja toisaalta länsimaiden näkemys Venäjästä imperalistisena valloittajana ovat molemmat sotakertomuksia, joista puuttuu laajempi historiallinen yhteys. Yllättävää kyllä, suomettuneen Suomen veteraanipolitiikko Paavo Värynen kuvaa Uuden Suomen kirjoituksessaan Ukrainaissa käydään Neuvostoliiton hajoamaissotaa jo otsikollaan mistä sodassa saattaa viime kädessä olla kyse:

Ukrainan tapahtumat ovat noudattaneet samaa kaavaa. Historiallisista syistä maa on ollut syvästi kahtiajakautunut. Länsi-Ukraina on kuulunut pitkiä aikoja Itävalta-Unkariin ja Puolaan, siellä on suuri puolalais- ja unkarilaisvähemmistö ja siellä venäläisiä suorastaan vihataan. Krimin niemimaa ja suuri osa Itä-Ukrainaa ovat puolestaan kuuluneet satojen vuosien ajan Venäjään. Siellä venäläiset ovat enemmistönä, ja yhteydet Venäjään ovat olleet tiiviit. Tämä venäläisvähemmistö koki Maidanin aukiolta käynnistyneen kumouksen uhkaksi omalle asemalleen ja turvallisuudelleen. Se ryhtyi puolustamaan oikeuksiaan ja pyrkimään jopa eroon Ukrainasta. 

Ukrainan yhtenäisyys olisi voitu säilyttää vain siten, että eri väestöryhmät olisivat hakeneet keskinäistä yhteisymmärrystä, jota sekä länsimaat että Venäjä olisivat tukeneet. Geopoliittinen valtakilpailu repi kuitenkin Ukrainan rikki, synnytti sisällissodan ja johti lopulta kansainvälisen kriisin. 

Olivatpa sodan syyt mitkä tahansa, kaikille on käynyt selväksi, että se on ollut Venäjälle sotilaallinen, taloudellinen ja moraalinen katastrofi. Vaikka sotaseikkailu olisi mennyt Venäjän suunnitelmien mukaan, se olisi joutunut maksamaan siitä kaikkine pakotteineen kovan hinnan. Putinin lähipiirissä ajateltiin, että valtavista riskeistään huolimatta Ukrainan valtaaminen tai sen jakaminen osiin olisi Venäjän imperiumin tulevaisuuden kannalta hyödyllisempää kuin jos rajanaapurina olisi iso Nato-maa. Koska Venäjä ylimielisenä hyökkääjänä ei osannut aavistaa Ukrainan sitkeää vastarintaa, sota on juuttumassa sissisodaksi, joka pitkittyessään panee vaakalaudelle koko Putinin hallinnon ja jopa Venäjän nykyisen yhtenäisyyden. Taloudelliset tuhovaikutukset ovat vielä oma lukunsa. Ne geopoliiittiset hyödyt, jotka olisi saatu salamansodan onnistumisella, ovat nyt valumassa hukkaan. Tässä sodassa Venäjä on vielä surempi häviäjä kuin pahoin murjottu sankarallinen Ukraina. Slaavilaisen veljessodan todelliset hyötyjät ovat muualla.

Ukraina. Toisin kuin Venäjä, Ukraina on saanut sodan alusta lähtien nauttia varauksettomasta maailmanlaajuisesta sympatiasta. Se on jo voittanut yksiselitteisesti propagandasodan Venäjän kömpelöä "tiedottamista" vastaan. Onnistunut propaganda ei olisi mahdollista ilman Ukrainan kunnioitusta herättävää sotilaallista menestystä ja kansalaisten isänmaallista uhrimieltä. Vaikka laskelmoivassa geopoliittisessa valtataistelussa ei ole hyviä ja pahoja, kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi kiistakapulaksi joutuneen Ukrainan kansan uhriasema. Sen itsepuolustus on moraalisesti oikeutettua, kun taas samaa ei voi sanoa Venäjän offensiivista. Luonnollisesti Ukraina ei ole halunnut laajamittaista sotaa, vaikka se onkin taistellut maan itäisellä venäläisenemmistöisellä alueella jo kahdeksan vuotta. Ukrainan kansa sai tahtomattaan päälleen sankarinviitan, mutta sen synnyttämä ylpeys ja hyöty tuskin korvaavat kuolonuhreja ja pommitettuja kaupunkeja. 

Niin vaikeaa kun se onkin nykyisessä polarisoituneessa tilanteessa tunnustaa, Ukraina ei ole 2000-luvulla ollut suvereeni valtio, vaan se on ollut jatkuvasti joko Venäjän tai Lännen (USA, EU, Nato)  vaikutuksen alainen. Tämä selittää osaltaan Ukrainan valtavan korruption, joka näkyy maan ylintä johtoa myöten. 

Suomessakin rajatonta ihailua saanut Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on tyyppiesimerkki rahan ja hämärien taustavoimien avulla saadusta vallasta. Vaikka juutalaistaustainen Zelenskyi on hengennostattajana sotaoloissa kieltämättä mies paikallaan, hän on poliittisesti läpikorruptoitunut taho, joka ei viime kädessä aja ukrainalaisten asiaa, vaan on sitoutunut anglosionistien tavoitteisiin uhriluvuista piittaamatta. Sanomalehti Kaleva kirjoitti ennen presidentinvaaleja huhtikuussa 2019 Zelenskyin päätukijan olevan Ukrainan varakkaimpiin miljardööreihin lukeutuva Ihor Kolomoiskyi. Länsimielisyydestään ja Israel-yhteykistään tunnettu juutalainen Kolomoiskyi omistaa useita ukrainalaisia tv-kanavia hallitsevan mediayhtiön. Zelenskyi nousi ukrainalaisten tietoisuuteen juuri Kolomoiskyin tv-kanavalla esitetyillä ohjelmillaan. 

Korruptio ja juutalaisten valta Ukrainan politiikan huipulla ei ole mitenkään poikkeuksellista, sillä vuodesta 2014 asti maassa on ollut vain juutalaisia presidenttejä kuten Petro Porošenko, joka ryvettyi pahasti korruptioskandaalissa keväällä 2019. Porošenkon jälkeen Ukrainan presidentiksi valittiin juutalaisen rahan turvin Volodymyr Zelenskiy, jonka rinnalle pääministeriksi nousi niin ikään juutalainen Denys Šmyhal. Voidaan kysyä, miksi ukrainalaiset valitsevat kerta toisensa jälkeen muukalaisia kansansa johtoon. Näyttelijänä ja klovinina aiemmin tunnetulla presidentillä saattaa olla kyky lumota ukrainalaiset, mutta olisi outoa, jos vaikka Suomessa  presidentiksi valittaisiin Zelenskyitä vastaava Ruben Stiller. 

Toisaalta on ymmärrettävää, että ukrainalaiset sietävät mieluummin maansa varat länteen pilkkahintaan puljaavia korruptoituneita juutalaispolitiikkoja kuin takapajuisen Venäjän määräämää nukkehallintoa. Joka tapauksessa tavallisille ukrainalaisille on tarjolla vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Olipa sodan lopputulos mikä tahansa, suurimman hyödyn näyttävät keräävään tässä vaiheessa erilaiset rikollisjärjestöt, joiden käsiin on päätymässä myös huomattava osa lännen antamasta aseavusta.

Suomi. Sisäisesti epävakaa ja sotilaallisesti aggressiivinen Venäjä ei ole Suomelle eduksi oikeastaan missään. Paitsi niille, jotka ovat halunneet liittää jo pitkään maamme globalistisen järjestelmän sotilaalliseksi siiveksi katsottuun Natoon. Tämä kokoomushenkinen porukka haluaa riisua Suomen viimeisetkin itsemäärämisoikeuden ulkoiset merkit, jotta integraatio länteen olisi lopullista ja täydellistä. Natoon liittymistä ovat vaatineet myös perussuomalaiset ja eräät näkyvät kansallismieliset, jotka perustelevat näkemyksensä puhtaasti sotilaspoliittisella turvallisuudella. He uskovat Naton liittymisen jälkeenkin  Suomessa voitavan harjoittaa kansallismielistä sisäpolitiikkaa. Oma lukunsa ovat vielä ne kansallismieliset, jotka ovat nettifoorumeilla aiemmin uhonneet, että "tulisipa sota ja  veriset vaatteet" ja sitten kun Euroopan laidalla pannaan vähän verta pakkiin, ovatkin itku kurkussa ensimmäisinä juoksemassa Nato-mamman helmoihin. 

Venäjän yllättävän ja brutaalin hyökkäyksen jälkeen myös niukka enemmistö maan hiljaisista on kääntymässä Ylen gallupin mukaan Nato-jäsenyyden kannattajiksi. Monille suomalaisille järkytyksenä alkanut Ukrainan sota uhkasi uneliasta arkea, johon ei kyetty vastaamaan muulla kuin Nato-paniikkinappulaa painamalla, koska "joku ratkaisu" on löydettävä. Sota näyttää lisäksi pudottaneen maanpinnalle monet ikuisesta rauhasta unelmoivat punavihreät haihattelijat, mikä onkin Ukrainan tapahtumien harvoja myönteisiä puolia Suomessa. Joka tapauksessa viime aikojen mielipideilmaston rajut muutokset eivät olisi olleet mahdollista ilman sotaa, joten ainakin kokoomuslaisille Nato-intoilijoille Venäjän hyökkäys oli kyynisesti ajateltuna onnenpotku.

Jos suomalaista heikkoitsetuntoista  ulko- ja turvallisuusspolitiikkaa tarkastelisi jalkapallon fanikulttuurin termein, olisimme mieshuoria ja Glory Hunterseja. Siinä emme tue oman paikallisen seuran menestymistä, vaan samaistumme ulkomaalaisten juurettomiin suurseuroihin, jotka lypsävät faneiltaan vain rahaa, mutta eivät anna viime kädessä muuta kuin sekaantumisen muiden suurseurojen välisiin kiistoihin.

Jalkapallovertaus on sikäli osuva, koska pieni Suomi yrittää aina olla voittajan puolella periaatteistaan riippumatta. Vuonna 1941 veikattiin voittavaksi hevoseksi Saksaa, mutta harva muistaa sen, että presidentti Urho Kekkonen sanoi vielä 1970-luvulla Neuvostoliiton voittavan lopulta ideologisen ja taloudellisen kilpailun Lännen kanssa. Tämä heijastui hänen ulkopolitiikassaan kuin myös opportunistisessa taistolaisliilkeestä, joka odotti vesi kielellä Neuvostoliiton maailmanvallankumousta. 1990-luvun liberalismin huumassa uskottiin kapitalistisen Neuvostoliittoon eli Euroopan Unioniin. Sitoutumisessa länteen ei hauttu ymmärtää kyseessä olevan uppoavan laivan, jonka amerikkavetoiset arvot tuhoavat Euroopan etnisesti ja kulttuurisesti. Se liberalismi, mikä meille myytiin vuonna 1994, ei ollutkaan brittiläistä 1920-luvun liberalismia, vaan viime kädessä kulttuurimarxismia yhdistettynä korporaatio- ja finanssikapitalismiin. Kun Suomikin nyt puolustaa pontevasti länttä, se tarkoittaa Amerikan ylivaltaa Euroopassa, reaalitaloudesta irtautunutta keinottelevaa finanssikapitalismia, loputonta kansat tuhoavaa maahanmuuttoa ja lgbt-propagandan tulemista viralliseksi "moraaliseksi" opiksi. Itsenäiseen puolustukseen pohjaava kansallismielisyys ei kuulu tähän projektiin.

Vuorottain vaihtuvasta Neuvostoliiton/Venäjän ja lännen mielistelystä huolimatta Suomi on julistanut ulkomailla olevansa sotilaallisesti puolueeton maa. Kansalaisilleen poliitikot puolestaan väittävät Suomen olevan itsenäinen maa. Euroopan Unioniin liittymisen jälkeen nämä puheet ovat olleet silkkaa kansallista itsepetosta. Mahdollisen Natojäsenyyden myötä poliitikkojen on pakkoa tunnustaa, ettei Suomi ole missään suhteessa enää itsenäinen valtio. Kun kerran maa on vapaaehtoisesti luopunut kaikista itsenäisyytensä tunnusmerkeistä, mitä mieltä silloin on enää puhua Suomesta ja Suomen turvallisuudesta. Pitäisi puhua vain EU:n ja Naton turvallisuudesta. 

Maan henkisestä tilasta kertoo paljon se, että vuoden 2015 lännen kautta tapahtuneesta muukalaisinvaasiosta vastuussa oleva kansanvihollinen, Kokoomuksen Petteri Orpo, saa median tukemana ja suosionosoitusten saattelemana vaatia Suomen välitöntä liittymistä Natoon. Hän vaati myös ensimmäisenä suomalaispolitiikkona Suomea antamaan aseapua sotaa käyvää maalle, vaikka tällä rikottiin maamme kaikkien hallitusten periaateohjelmia. Sotilasavun antaminen on käytännössä puoliavoin sodanjulistus Venäjälle. Koko manööverin tarkoituksena on todennäköisesti ajaa Suomi peruuttamattomastii ja seurauksista piittaamatta Naton syliin Venäjää vastaan. 

EU:n talouspakotteisiin osallistuminen ja materiaalisen avun kuten lääkintä- ja elintarvikkeiden antaminen Ukrainaille ovat vielä moraalisesti - joskaan eivät taloudellisesti - perusteltuja Suomen kaltaiselta pieneltä rajamaalta. EU:n ja Yhdysvaltojen talouspakotteilla saadaan varmasti suuri osa Venäjän taloudesta romutettua, mutta tässä huumassa on harvoin sanottu ääneen, mitä vakavia seurauksia toimilla on Suomeen. Bensan hinta on jo nyt sietämätön, mutta pakotteiden ja vastapakotteiden kilpajuoksussa jopa 95-oktaavisen bensiinin litrahinta voi nousta kesään menessä yli kolmeen euroon litralta. Samalla jo jonkin aikaa nousussa ollut inflaatio tulee Venäjä-pakotteiden myötä vain kasvaamaan. Vaikka ryssäviha on jo historiallisista syistä herkullista, sitä ei voi syödä, joten netti-isänmaallliset keskiolutkommandot voivat joutua pian valitsemaan jättääkö valmispitsan ostamatta, jotta eurot riittävät olueen. Pokakonttorista on turha ruinata lisää rahaa, sillä se menee ukrainalaisten pakolaisten elättämiseen.

Ellei satunnaista mielenhäiriötä oteta lukuun, on vaikea kuvitella mikä olisi se syy, miksi Venäjä hyökkäisi Suomeen. Vuonna 1944 edes Stalin ei katsonut tarpeelliseksi miehittää Suomea, eikä sen jälkeen yksikään kommunistijohtaja nähnyt maamme valtaamisessa juuri mitään mieltä. Putinin Venäjä on Neuvostolittoa huomattavasti pienempi voima ja siltä puuttuvat sen ideologiset ja sotilaspoliittiset tarpeet, jotka edes teoreettisesti ajaisivat maan hyökäämään Suomeen. Ainoastaan yksi syy voisi kiinnostaa Putinia ja se on sotilaallinen uhka, joka realisoituisi väistämättä mikäli Suomi kuuluisi Natoon. Silti tuollaisen uhan torjumiseksi Venäjällä ei olisi tarvetta miehittää Suomea, vaan siihen riittäisi parikymmentä taktista ydinohjusta suursodan ensimmäisen viiden minuuutin aikana. 

Mikäli Venäjällä olisi surkean Ukrainan sotaretken jälkeen vielä jostain kumman syystä tarvetta ja voimia hyökätä syrjäiseen Suomeen, se tekisi sen siinä tapauksessa Natosta riippumatta. Toisaalta sotilaallinen liittoutumattomuus olisi juuri se pidäke, mikä ehkäisisi "hullun koiran" hyökkäyksen, koska puolueettomaan maahan tunkeutuminen tekisi Venäjästä myös venäläisten silmissä anteeksiantamattoman pahantekijän. Konventionaalisessa maasodankäynnissä Suomelle tulisi niin paljon sympatiaa, että saisimme varmasti kansainvälistä apua. Kun armeijaamme vielä vahvistetaan hyvissä ajoin ja lisäämme puolustustahtoamme (ei luulisi olevan vaikeaa), pystyisimmme mahdollisessa sodassa sankaritekoihin, jotka sodan tappiosta huolimatta kannattelisivat vielä pitkään tulevien sukupolvien kansallista, sankarillista, identeettiä. Tässä kohtaa on syytä pitää mielessä Benjamin Franklinin sanat: "Ihmiset, jotka ovat valmiita luopumaan olennaisesta osasta vapauttaan saadakseen vähän turvallisuutta, eivät ansaitse kumpaakaan ja menettävät lopulta molemmat."

Puheet Naton turvatakuista henkivät rohkeuden ja itseluottamuksen puutteesta, viime kädessä halusta haudata suomalainen Suomi, koska se vaatisi omia uhrauksia. Tässä pelon ja laiskuuden ilmapiirissä ei ole yllättävää, että myös kansallismielisistä löytyy sivarihenkisiä hedonisteja ja rintamakarkureita, jotka haluavat Natoon yksinkertaisesti siksi, ettei tarvitsisi liikahtaa näppiksen ja halpakaljan ääreltä puolustamaan itse omaa maataan. Siksi ei ole yllättävää, että Ilta-Sanomat julkaisi äskettäin uutisen Venäjän hyökkäys Ukrainaan lisännyt reserviläisten hakeutumista siviilipalvelukseen. Aikamme itsekkyyden, laiskuuden ja mukavuudenhalun huippuna voi pitää toivetta, että joku muu puolustaisi maatamme puolestamme. Toisaalta mitä voidaan odottaa virtuaalielämään tottuneilta isänmaan toivojen sukupolvelta, joka aidosta seksistä vieraantuneena katsoo enimmäkseen pornoa. Eräs sotilaallista liittoutumista vastustava kansallismielinen totesikin sattuvasti, mistä näissä Natorunkkareissa on oikeastaan kyse:

Ymmärrän kyllä senkin liiallisen hauskuuteen ja helppouteen tottuneen syöpäisen Länsimaailman rappioittaman itsetunnottoman ja kunniattoman näkökulman, että selviytymistaistelussa tehdään kaikki mitä voidaan ettei vain satu "Juhaa leukaan", eli vaikka mennään Natoon, mutta matti myöhäisenä Naton helmoihin piilottautuminen on kuin liberaali-puna-pasifisti ulkoistaisi maanpuolustushengen. Liberaali-puna-pasifisti on juuri sellainen rauhanajan ilkkuja, joka kerjää nenille, mutta sitten kun tosi tilanne tulee, juoksee se helmoihin turvaa hakemaan. 

Tulevaisuudessa on myös itänaapuri uusine johtajineen ja erikoislaatuinen sijaintimme tarkoittaa erikoislaatuista tilannetajua ja myös vahvaa omapäisyyttä niin hyvässä kuin pahassa. Esi-isämme otti riskin ja se kannatti, löytyykö meistä edes piirun vertaa samaa periksiantamattomuutta ja omapäisyyttä? Liberaali-puna-pasifistilla on kaksi mahdollisuutta tositilanteen tullen, pötkiä Ruotsiin pakoon tai löytää itsestään se esi-isien tarmo, omapäisyys ja periksiantamattomuus. Ei haittaa vaikka olet huonokuntoinen pullea pelinarkomaani-sohvaperuna, joystick käsi tottuu kyllä dronekäsittelyyn, tai muuhun vastaavaan nykyajan teknologiaan, lisäksi kehossa on valmiiksi varaenergiaa. Ei se yli-iso kehonrakentajakaan ole sissinä täydellinen, koska tietty kömpelyys ja pitkaikaisen kestävyyden puute sekä kova proteiinin tarve saattaa hidastaa. Kuvat Ukrainasta osoittavat, että polttopulloja voi tehdä vaikka pyörätuolissa. Ääritilanteessa "perunankuorijakin" on yhtä tärkeä kuin etulinjan sotilas, koska jokainen tietää, että nälkäisenä hommasta ei tule mitään.

Valmiutta itsenäiseen kansallliseen puolustukseen on kuitenkin kyseenalaistettu viime vuosina jatkuvasti kulissien takaa, kun Suomea on vaivihkaisesti muilutettu askel askeelta Natoon. Puolustusvoimien johtoportaaseen on nostettu huomattava joukko Naton asiamiehiä aivan samaan tapaan kuin poliisijohtoomme on solutettu EU-uskollisia monikultturisteja. 

Media on pehmittänyt tavallista kansaa jo vuosikausia negatiivisilla Venäjä-uutisillaan ja toisaalta myötäkarvaisella suhtatumisellaan Nato-lähentymiseen. Tässä mediakampanjassa tärkeää "asiantuntija-apua" ovat antaneet Natopoliittisen instituutin (tunnetaan virallisesti nimellä Ulkopoliittiinen instituutti) kiiluvasilmäiset ammattiarvaajat Mika Aaltola ja Charly Salonius-Pasternak. Venäjän hyökättyä Ukrainaan kansalaisia oli pohjustettu niin hyvin, että heistä puolet on valmiita liittymään nyt Natoon. Liittoutumisen aallot käyvät siinä määrin korkealla, että jopa ns. laatumediassa kuulee puheenvuoroja, joissa Naton liittymisen vastustajat leimataan epäisänmaallisiksi putinisteiksi. Tällaisessä puheessa Natoa kannattavat somalit ovat suomalaisempia kuin suomalaiset sotilasliiton vastustajat, mikä tekee liittoutumista puolustavasta argumentista väistämättä tyyppiä Reductio ad absurdum. Vastaavasti eräiden valtamediaan kriittisesti suhtautuvien kansallismielisten vaihtoehtosivustojen Natoa ja Ukrainan sotaa käsitteleviä kirjoituksia ei voi enää erottaa avoimesti Nato-jäsenyyden puolesta liputtavan Helsingin Sanomien teksteistä tai Ylen kolumnisti Rysky Riiheläisen länsi-integraatiota puolustavista vuodatuksista. Paljon mainostetun Alain de Benoistin uusoikeistolainen globalismi-kritiikki loistaa poissaolollaan ja tilalle on tullut hallitsevan liberaalidemokratian konformistinen puolustaminen. 

Mikäli Suomi hakisi ja hyväksyttäisiin Natoon, se olisi viimeinen niitti vieraiden voimien hallinnan hyväksymiselle. EU:n, eurovaluutan ja Naton jälkeen ei olisi enää edes teoreettista mahdollisuutta karistaa niskoiltaan euro-atlanttinen moni- ja homokulttuuri, sillä kovan paikan tullen "kansainväliselle yhteisölle ja arvoille" lojaali Naton palkka-armeija kukistaisi kaikki pyrkimykset aloittaa kansallinen uudistusohjelma. Nimittäin Naton omassa historiikissa sanotaan suoraan, että se pyrkii estämään eurooppalaisen nationalismin uudelleensyntyminen (vrt. Serbian pommituksen v. 1999) sekä edistämään Euroopan maiden keskinäistä integraatiota. Näin ollen kaikki kansainväliset sitoomukset, joihin Suomea ajetaan, pyrkivät tarkoituksellisesti lisäämään meidän ja muiden valtioiden välistä keskinäisriippuvuutta. Tämä globalistien keskeinen strategia on läsnä myös Natossa, koska sotilasliitossa kansallinen riippumattomuus tehdään mahdottomaksi. Samalla jäsenmaiden kädet tahrataan yhteiseen vereen levittämällä kolmanteen maailmaan pommien avulla "demokratiaa ja ihmisoikeuksia".

Natoa pelastajana pitävät kansallismieliset mielipidevaikuttajat uskovat Ukrainan sodan olevan suomalaisia yhdistävä tekijä, joka poistaa jopa kansakuntaa vaivaavat kulttuurisodat. Tällaisessa euforiassa Suomi on kuin Saatanan kanssa sopimuksen tehnyt tohtori Faustus, joka toteuttaa Naton avulla kansalliset unelmansa. Tosiasiassa Ukrainan sota ja Nato-jäsenyyden hakeminen tulevat vain repimään kansakuntaa hajalle. Toisella puolella ovat kaikista itsenäisyyden rippeistä valmiina luopumaan olevat eduskuntapuolueet ja sitä vastassa poliittiseen järjestelmään pettyneet kansallisen suvereeniteetin puolustajat. Viime kädessä tällaisesta eripurasta hyötyvät globalistiset tahot, joille minkä tahansa eurooppalaisen kansallisvaltion yhtenäisyys on este heidän päämäärilleen.

Yhdysvallat. Venäjä on ollut Yhdysvaltain yksinapaiselle, "sopimuspohjaiselle" maailmanherruudelle, valtava pettymys 2000-luvulla. Vielä 1990-luvulla kun Venäjää ryöstivät länsisuuntautuneet juutalaiset oligargit, Yhdysvallat seurasi tilannetta tyytyväisenä. Humalainen Boris Jeltsin oli helposti pompoteltava presidentti, mutta ei kuitenkaan vielä täydellinen amerikkalaisten intressien marionetti. Toiveet Venäjän tulevalle "liberaalidemokraattiselle" presidentille ja hallinnolle olivat korkealla, mutta itsevaltaisen entisen KGB-mies Vladimir Putinin astuminen vallan kahvaan sotki Amerikan suunnittelmat. 

Viime vuosina vihaa ovat kasvattivat Venäjän taipumattomuus läntisille vasemmistoliberaaleille arvoille, valkoisten vastaiselle anti-rasismille, Cancel-kulttuurille, perhevastaisuudelle ja lgbt-ideologialle. Sopua ja yhteistyötä tällaisen Venäjän kanssa ei olla haluttu Amerikan kummankaan johtavan puolueen piirissä. Siksi presidentti Donald Trumpin kausi oli syvän valtion jatkuvaa sabotaasia suhteiden heikentämiseksi. Vaikka myös Trump on systeemin mies, vasta Bidenin kaltainen dementoitunut sätkynukke saattoi täyttää Amerikan valtaeliitin todelliset toiveet ja tarpeet. Jo virkakautensa alussa Biden lupasi panevansa Venäjän takaisin ruotuun.

Yhdysvaltain eliitin tavoitteissa Ukrainassa leimahtanut sota oli toivottu, odotettu ja osin provosoitu tapahtumaketju. Pitkittyvän ja uuvuttavan sodan uskotaan rampauttavan Venäjää siinä määrin, että tilanne voisi palauttaa Amerikalle hegemonisen kulta-ajan, joka joka sillä oli sosialismin romahduksen jälkeen 1990-luvulla. Siksi Ukrainalle annetaan aseapua sen verran että se voi jatkaa puolustustaisteluaan, mutta ratkaisevaa Nato-tukea vihollisen lyömiseksi ei tulla kuitenkaan antamaan. 

Sotilastrategisesti Washingtonin suurena tavoitteena on estää Venäjän pääsy Mustallemerelle ja Kaspianmerelle. Lopullisena päämääränä on pitää Venäjä ja Kiina ulkona keskeisiltä valtamerireiteltä ja hallita näin yksinoikeudella maailman meriä. Tässä suunnitelmassa Ukrainan sodalla ja Venäjään kohdistuvillla pakotteilla uskotaan olevan suuri merkitys.

Euroopan kannalta Yhdysvaltain tavoitteet eivät käy yksiin. Jo ennen sotaa aloittamillaan ja nyt moninkertaistuilla pakotteillaan Yhdysvallat pani Euroopan tuhoamaan oman taloutensa vahingoittaakseen Venäjää. Asettamistaan pakotteistaan Eurooppa kärsii eniten itse, varsinkin öljyn ja kaasun huiman hinnannousun vuoksi. Vastaavasti kiristyneen tilanteen vuoksi Euroopan maat joutuvat lisäämään puolustusmenojaan, josta hyödyn ottavat amerikkalaiset aseyhtiöt. Samalla entistä tiukempi sitoutuminen Natoon vain lisää Euroopan riippuvuutta Yhdysvalloista.

Euroopan laidalla käytävä Ukrainan sota on Amerikalle tuttu juttu sikäli, ettei se tälläkään kertaa joudu itse sotimaan Venäjää vastaan. Itse asiassa USA ja Venäjä eivät ole sotineet koskaan keskenään, vaan aina on peluutettu Eurooppaa.  Venäläiset ovat sentään taistelleet omilla raja-alueillaan toisin kuin Atlantin takaa kyyristelevä USA pitkän matkan ohjuksikseen. Nyt näyttää siltä, että Yhdysvallat ja Venäjä jakavat taas Eurooppaa, eivätkä sodi keskenään, vaan panevat eurooppalaiset tappamaan toisiaan. Tilanteessa on jotain samaa kuin jos toisilleen vihamieliset Suomi ja Norja hyökkäisivätkin Ruotsiin ja kohdatessaan toisensa miehittämässään maassa päättäisivät jakaa Ruotsin kaikessa rauhassa ilman yhteenottoa.

Kiina. 2000-luvullla taloudellisten suurvaltojen joukkoon astunut Kiina on seurannut Ukrainan sotaa varovaisesti asettumatta kummankaan puolelle. Läheisten taloussuhteiden vuoksi se ei kuitenkaan ole tuominnut Venäjän "erikoisoperaatiota". Pitääkseen yllä puolueettoman tarkkailjan roolia Kiina on ilmoittanut jopa halukkuudestaan toimia rauhanvälittäjänä. Luonnollisesti se ei ole halunnut liittyä Yhdysvaltain johtamaan pakoterintamaan, mikä on sille kieltämättä taloudellisesti järkevää.

Kärsivällisenä pelurina Kiina ei katso vielä kaikkia korttejaan, vaan odottaa sodan kehittymistä ja lopputulosta rauhassa. Ainakin lyhyellä tähtäimellä Kiina voi hyötyä EU-maiden Venäjän pakotteista, koska osa kaupankäynnistä siirtyy Itä-Aasiaan. Haittaa ei ole siitäkään, että Yhdysvallat kietoo huomattavan osan taloudestaan ja sotakoneistostaan pitkittyvään Ukrainan sotaan. Lisäksi sodasta näyttää olevan Kiinalle se hyöty, että Venäjästä tulee siitä entistä riippuvaisempi sekä taloudellisesti että sotilaallisesti.

Globalistit: EU ja Maailman talousfoorumi. Euroopan Unioni oli kriisiytymässä kovaa vauhtia vuoden 2019 aikana, jolloin Italian talous- ja velkaongelmat olivat murtaa koko unionin taloudellisen pohjan. Ponzi-huijaus sai helmi-maaliskuussa 2020 kuitenkin yllättävästi lisäaikaa, kun koronavirus astui näyttämölle. Talouden takkuaminen ja pankkikriisi pantiin kätevästi koronan piikkiin samalla kun koronarajoituksilla kyettiin torppaamaan ylituotantoa kysynnän laskettua. Viime vuoden syksystä lähtien kiihtynyt inflaatio on uusien talouspakotteiden vuoksi mennyt ylikierroksille, joten globaalin talousjärjestelmän sisäiset rakenteelliset ongelmat voidaan jatkossa sälyttää Venäjän niskoille.

Talouskriisin taustalla ovat finanssikapitalismin ja reaalikapitalismin entistä jyrkempi erkaantuminen toisistaan, valtava velan määrä ja ylituotanto. Maailman talousfoorumi ja sen perustaja Klaus Schwab ovat koronan varjolla vaatineet "kapitalismin uudistamista" eli järjestelmän nollaamista ongelmien "ratkaisemiseksi". Hyvä alku järjestelmän nollaamiselle on Venäjän sulkeminen pois SWIFT-maksujärjestelmästä. Jossain vaiheessa maksujärjestelmä halvaantuu ja luottamus rahoitusjärjestelmään horjuu, jolloin ratkaisuksi ehdotetaan maailmanlaajuista digitaalivaluuttaa. Mikäli digitaalivaluuttaan siirryttäisiin, merkitsisi se maailman poliittis-taloudelliselle eliitille valtavaa mahdollisuutta kontrolloida kansalaisiaan. Eräs kansalaisvaikuttaja pohti tätä näkymää sosiaalisessa mediassa näin:

On tuotu selvästi esille, Trudeaun ja USA:n teknokraattien jo aloitettua, että sinun rahasi eivät ole sinun rahojasi, vaan sinulla on ainoastaan rajoitettu käyttöoikeus niihin, ja ne voidaan hetken mielijohteesta puhaltaa olemattomiin. Tsaarin kultaa etsitään vielä tänäkin päivänä, mutta miten etsitään kirjanpidollista fiat-rahaa? Jos luulette Venäjän koskaan enää palaavan läntiseen rahajärjestelmään ja jättäytyvän sen armoille, miettikääpä uudestaan. On varmasti erittäin hyvä veto lyödä kaikki kortit kerralla pöytään ja ruveta kuolaamaan vastustajan kaikenpuolisella tuhoamisella, pilkkomisella ja nöyryyttämisellä. Mikä voisikaan mennä pieleen?

Venäjän sotatoimet hyväksyy lähinnä vain venäläiset itse, varsinkin kun hyökkäyksen oikeuttamiselle ei juuri löydy moraalisia argumentteja. Väärässä ovat myös ne länsimaalaiset, jotka puolustavat Venäjää siksi, ettei siellä virallisella tasolla kannateta lännen vasemmistoliberaaleja rappioarvoja. Tällaiset apologeetit ovat Venäjän hyödyllisiä idiootteja kuten ne lännen kommunistit, jotka tukivat Neuvostoliittoa sen hajoamiseen 1991 saakka. 

Lännen on itse parannettava sen sisuskaluja tuhoava syöpä. Tuota syöpää edustavat mm. Maailman talousfoorumiin kuuluvat globalistit, jotka ovat nyt muka Ukrainan puolella ja vetoavat meidän isänmaallisiin tunteisiimme, vaikka he itse vihaavat kaikkea isänmaallisuutta. He puhuvat Ukrainan itsenäisyyden ja vapauden puolesta, vaikka heille ne ovat vain kyynisiä sanoja, joiden tarkoitus on edistää globalistista agendaa, jossa Yhdysvallat määrää marssijärjestyksen. 

YLE LEVITTÄÄ HALLITUKSEN ROTUVIHAPROPAGANDAA SUOMALAISIA VASTAAN

Ylen tv-kanavilla on viime aikoina näkynyt Oikeusministeriön ja orwellilaista yhdenvertaisuusvaltuutetun virkaa hoitavan Kristina Stenmanin ideoima Olen antirasti -kampanjan mainos. Kansalaisten verorahoilla kustannettu kampanja on suunnattu pelkästään aitoja suomalaisia vastaan, mikä tekee siitä sodan jälkeisessä Suomessa röyhkeydessään ja vaarallisuudessaan poikkeuksellisen. Kampanjan julkeaa asennetta voisikin verrata jiddishinkieliseen Chutzpah-käsitteeseen, jota kuvaa kertomus miehestä, joka tapettuaan ensin vanhempansa, anoo tuomioistuinta armahtamaan itsensä, koska on orpo.

Muiden eurooppalaisten valtioiden tapaan Suomi on ollut aina valkoinen maa, johon on vasta aivan viime vuosikymmeninä päästetty suuret määrät kolmannen maailman vapaamatkustajia. Tästä vihamielisestä invaasiosta on vastuussa poliittinen ja taloudellinen eliitti, joka ei ole pahemmin kysellyt kansalta lupaa maan peruuttamattomalle muukalaistamiselle. Tällä epädemokraattisella toimeenpiteellään kansanviholliset ovat panneet suomalaisia väkisin kakkoseen ja kehtaavat sen jälkeen vielä syyttää temppunsa sottaisesta lopputuloksesta tavallista kansaa. Metku onnistuu härskillä hämäyksellä, jossa kakistokraattinen (so. huonoimpien valta) "eliitti" siirtää oman rikoksensa kansaan syyttämällä sitä rasismista. Tämä operettinäytös sopii hyvin myös kehitysmaiden virkaheitoille maahantulijoille, jotka taloudellisten etujen lisäksi saavat katteettoman uhristatuksen valtavalhemedian syyttäessä karvalakkikansaa rasismista.

Vaikka Yhdysvaltojen rotutilanne poikkeaa lähtökohdiltaan Euroopasta, sen kulttuurihegemonian vasemmistorasistiset ajattelumallit ovat iskostuneet maamme poliittisen johdon, median ja yliopistojen kautta myös tavallisille suomalaisille. The Redneck Manifesto -kirjasta tunnettu Jim Goad kertoo tuoreessa pakinassaan Let the Whites Be Racist, Too osuvasti, kuinka läntinen rasisminvastaisuus on suunnattu rasistisesti yksinomaan valkoisia vastaan. 

Goadin mukaan liberaalien muinoin markkimoima rodullinen oikeudenmukaisuus on kadonnut kielenkäytöstä lähes kokonaan ja sen tilalle on tullut "valkoisuuden" demonisointi ja "valkoisen ylivallan purkaminen". Toisin sanoen rodullisen oikeudenmukaisuuden käsitteestä on tullut vuosien saatossa entistä "rasistisempi", sillä hallitseva liberaali luokka ei enää edes pyri fantasiaan rodullisesta tasa-arvosta, vaan politiikan moottorina toimii moraalinen ylemmyydentunto ja ei-valkoisille sallittu kaunainen kostonhalu.

Koska täysin epäobjektiivisen rasismi-käsitteen käyttö on paradoksaalisesti karannut tavoitellusta rodullisesta oikeudenmukaisuudesta, pitäisi se Goadin mukaan päivittää sellaiseksi mitä sillä tänään oikeasti tarkoitetaan. Tällöin rasismi ei merkitse muuta kuin "tietyn roturyhmän etujen puolustamista". Viime aikoina sitä on pidetty luontaisena ja biologisena oikeutena kaikille - paitsi valkoisille.

Uusien sääntöjen mukaan vain valkoisten täytyy hävetä ja uskoa syyllisyyteensä, jossa he ovat muista poiketen ainutlaatuisia. Kollektiivinen ylpeys ja itsetunto ovat toki terveita ja arvostettuja ominaisuuksia muiden rotujen kohdalla, mutta siitä tulee myrkyllistä vasta silloin kun valkoiset harjoittavat niitä. Goad ottaa tästä esimerkiksi valtamediassa puolueettomaksi sanotun Wikipedian, joka käsittelee termejä kuten mustien ylpeys ja aasialaisten ylpeys kunniotuksella, kun taas valkoisten ylpeys rinnastetaan kivessyövän kaltaisiin asioihin. Tämä jos mikä kuulostaa erittäin "rasistiselta" valkoisia kohtaan, mutta sillä ei ole merkitystä, koska hyväkkäät ovat muuttaneet sääntöjä niin, että kontrolloidussa valtavirtakeskustelussa on mahdotonta olla rasisti valkoisia kohtaan. 

On syytä pitää mielessä, että vanhojen sääntöjen mukaan ei vain valkoisten, vaan myös mustien, ruskeiden ja keltaisten olisi ollut "rasistista" laittaa ryhmänsä edut etusijalle, koska se  olisi tulevan värisokean ja harmonisen sateenkaariyhteiskunnan vastaista. Tällaiseen utopiaan on pyritty suostuttelun ja aivopesun avulla, mutta on parempi uskoa syväekologi Ted Kaczynskia, joka totesi kuuluisassa manifestissaan, että "aktivistien vihamielinen asenne valkoista enemmistöä kohtaan pyrkii lisäämään rotuvihaa sen sijaan, että se rauhoittaisi rotujännitteitä". Goad katsoo, että ehkä rotuvihan voimistaminen on ollutkin koko ajan punaliberaalien rotuaktivistien tavoitteena.

Kirjoituksessaan Goad esittää hyviä kysymyksiä, joihin on turha odottaa vastauksia Atlantin kummankaan puolen liberaalilta eliitiltä ja sen syöttiläiltä. Tämä koskee erityisesti Suomea, jossa "julkinen keskustelu" ei sisällä aitoa vastakkainasettelua ja haastamista, vaan suurissa mielipidekysymyksissä näkemykset ovat kuin yhdestä puusta veistetyt - kuunnelkaapa vaikka Ylen Pyöreä pöytä -radio-ohjelmaa, jossa "erilaisista mielipiteistä" vastaavat ihmiset ovat kaikki arvoliberaaleja. Yle Watchin toimitus ei pidättele hengitystään sen suhteen, että Ruben Stiller, Kaarina Hazard ja Anu Koivunen käsittelisivät Goadin Suomenkin olosuhteisiin sopivia relevantteja kysymyksiä, saati että he pystyisivät vastamaan niihin rehellisesti:

Eikö alun perin rodullisten kaksoisstandardien pitänyt olla ongelma? Kuka keksi sen älykkään idean, että ratkaisu institutionalisoituun rotujen erityiskohteluun on kostoon perustuva rotujen kaksoisstandardi, joka palautti ongelman lähtöpisteeseensä? Millaista hyvää voi tulla yhteiskunnasta, jossa yksi rotu on demonisoitu ja kaikkia muita pidetään pyhinä? Missä yhtä ryhmää käsketään elämään häpeässä, kun taas kaikkia muita ryhmiä rohkaistaan paistattelemaan ylpeydessään kuin possu sikolätissään? Milloin "kaksi vääryyttä tuo oikeutta" lakkasi olemasta looginen perusvirhe ja siitä tuli sen sijaan ohjeistus maailmarauhalle?

Jos tekopyhään moralismiin nojautuvat vaatimukset jätetään sikseen, havainnot eri rotujen ja etnisten ryhmien keskinäisistä kyvykkyyseroista ovat ilmiselvät, ilman, että se tarvitsee lisävahvistuksekseen mitään ideologiaa. Vaikka Goadin mukaan tässä on vain kyse moraalisesti neutraalista evoluutioprosessista, vallalla oleva uusi kertomus katsoo valkoisten oman edun tavoittelun olevan syynä kaikelle inhimilliselle kärsimykselle kautta koko historian. Tosiasiassa tämä laajalle levitetty vihamielinen myytti on huomattavasti vaarallisempi kuin vaikkapa sen toteaminen, että meksikolaiset eivät näytä olevan kovin hyviä koripallossa. Jonkun ryhmän väittäminen luonnostaan pahaksi on huomattavasti pahempaa kuin sen esittäminen, että jotkut vehkeilevät salaliittomaisesti oman ryhmäetunsa hyväksi (kuten juutalaisista sanotaan) tai että heillä on ei-toivottuja piirteitä evolutionaaristen valintapaineiden seurauksena (kuten mustista usein sanotaan). On ironista, että tämän uuden "antirasismin" jankuttaminen onnistuu olemaan se kaikista "rasistisin".

Amerikkalaiskirjoittajan mielestä rotu-identiteetin pitäisi kuulua kaikille tai sitten ei kenellekään. Hän on varmasti oikeassa sanoessaan, että rotukysymyksessä nykyinen idioottimainen kaksoisstandardi on vain resepti käsittämättömän veriseen katastrofiin. Jos kaikkien annettaisiin olla "rasisteja" tai jokainen tuomittaisiin rotunsa takia, johtaisi se suurempaan harmoniaan kuin nykyinen kaksoisstandardi, joka ei ole muuta kuin suunnitelma tulevalle konfiktille. 

Niin sanottu "edistyksellinen" suo yhdelle ryhmälle valtavan kohteliaisuuden väittäessään, että vain yksi ryhmä voi pilata maailman, jos sen annetaan toimia yhtenäisesti. Goad kysyykin kiusallisesti, miksi "edistyksellinen" pelkää valkoista väestöä, jonka kädet eivät ole sidottu selän taakse? Ehkä vasemmistoliberaali pelkää salaa, että kun valkoiset toimivat yksimielisesti, he päätyvät hallitsemaan maailmaa? Sehän saattaisi tehdä kenestä tahansa valkoisesta, myös punaliberaalista, "valkoisen ylivallan" kannattajan. Kirjoittajan mielestä on selvää, että ainoa tapa välttää leimautumasta valkoisen ylivallan kannattajaksi on antaa valkoisten nähdä itsensä ryhmänä, jolla on yhteisiä etuja. Tasa-arvon nimissä suotakoon myös valkoisille oikeus olla "rasisteja"!

                                                 *****************************

Yle TV1, keskiviikko 2.2.2022 klo 19.00, Historia: Hermann Göringin katalogi (12) 

Valtakautensa aikana natsijohtaja Hermann Göring keräsi yli 5000 taideteoksen kokoelman, joista piti tarkkaa kirjaa. Millaisin keinoin Göring teokset hankki ja mikä oli niiden kohtalo sodan jälkeen? HD ohjelmatekstitys (suomi) 54 min. Linkki ohjelmaan ja ohjelman sivulle täältä.

"Hitler söi kakkaa", näin on kerrottu laatujournalistisessa televisioapparaatissa. Että oikein televiissiossa, pakko olla totta! Aivan yhtä totta kuin tämä parin vuoden takainen ranskalaisdokumentti Göringistä. Eiväthän edes paatuneimmat Ylen propagandaosaston ohjelmanhankkijat jaksa viikosta toiseen näyttää pelkkää Hitler-rainaa. Vaihtelu virkistää, siispä Göringiä eetteriin!

YHDYSVALTAIN PRESIDENTINVAALIEN SUURIN ROISTO ON VALTAMEDIA

Jos olisimme luottaneet läntisen maailman (vasemmisto)liberaaliin valtamediaan, Demokraattipuolueen ehdokas Joe Biden olisi voittanut Yhdysvaltain presidentinvaalit yksiselitteisen selvästi heti vaalipäivän jälkeen. Ääntenlaskennan alussa kävi kuitenkin selväksi, että Bidenin voitto ei ole läpihuutojuttu, sillä presidentti Donald Trump vei median ja sen hyödyntämien asiantuntijoiden yllätykseksi Floridan osavaltion äänet. Tällä hetkellä lopputulos riippuu 3-4 osavaltion tuloksista, joiden lopullinen selvyys varmistunee aikaisintaan huomenna. Ylessä ollaan kuitenkin toivekkaita, ainakin jos on uskomista uutiseen Uusimmat tiedot USA:n vaalituloksesta: Jos Bidenin johto pysyy, voittoon riittävät Michigan ja Wisconsin ja Nevada – viimeisestä lisää tuloksia tulee vasta huomenna.

Olipa lopputulos mikä tahansa, vaaleihin liittyy paljon hämärää, jonka takana on istuvan presidentin vastainen rintama. Trump onkin tuoreissa tviiteissään ja vaalipuheessaan ottanut esille vaalivilpin mahdollisuuden. Tätä jos mitä pidetään koko läntisen maailman establishmentin keskuudessa pöyristyttävänä väitteenä. Eihän länsimaissa – eikä varsinkaan vanhimmassa demokratiassa – voi esiintyä vaalivilppiä! Sellaista on vain kehitysmaissa, tai pahan akseliin kuuluvissa valtioissa kuten Venäjällä, Iranissa ja Kiinassa. 

Maailmalla on totuttu siihen, että liberaali länsi vaatii "autoritäärisiiin" Itä-Euroopan maihin vaalitarkkailijoita, mutta katsoo itse olevansa niin nuhteeton, että jo epäily länsimaan vaalien vilpillisyydestä on suoranainen kunnianloukkaus pyhää demokratiaa kohtaan. Ja kuitenkin juuri länsimaissa, erityisesti Yhdysvalloissa, vaalivilppiä on voitu harjoittaa vuosikausia, koska niistä puuttuvat puolueettomat vaalitarkkailijat. Esimerkiksi Pennsylvanian osavaltiossa demokraatit ovat aikaansaaneet käytännön, joka sallii jopa kolme päivää myöhässä tulevat äänet. Hämmästyttävintä tässä on se, että ne voidaan hyväksyä, vaikka niissä ei olisi allekirjoitusta eikä edes postileimaa. 

Yhdysvaltain vaaleista ei vastaa liittovaltio, vaan osavaltiot, jonka vuoksi vaalien järjestäminen ja äänten tarkastus on kaikissa erilainen. Suurin vaara on digitaalisisa äänestyskoneissa, joihin on pystytty todistetusti murtautumaan moneen otteeseen. Tästä kertoo viime maaliskuun Ilta-Sanomien juttu Harri Hursti oli lapsinero – nyt hän paljastaa amerikkalaisille, kuinka naurettavan helposti heidän presidentinvaalinsa voidaan hakkeroida:

Tätä testiä Yhdysvaltojen äänestyskoneet eivät Hurstin mukaan läpäise millään tavalla. Hän kirjoitti 2017 raportin, jonka mukaan kaikkiin tällä hetkellä käytössä oleviin äänestyskoneisiin on mahdollista murtautua jälkiä jättämättä.

Tästä seuraa hurja johtopäätös: emme voi tietää, olivatko esimerkiksi vuoden 2016 presidentinvaalien tulokset manipuloituja. Ei ole olemassa mitään paperitodisteita, joiden avulla asian voisi tarkastaa.

Viimeisten analyysien perusteella Trumpin vaalivilppisyytöksille näyttää olevan perusteita vaa'ankieliosavaltioissa, joissa uusien äänien tehtailu tyhjästä on osoitettu tietokonegrafiikalla. Niin sanottujen "yllätyslipukkeiden" ilmaantuminen kertoo jostain kummallisesta, joka pitäisi demokratian uskottavuuden vuoksi ensi tilassa todistaa puolueettomasti joko vääräksi tai todeksi.

Vaalien suurin häviäjä ja roisto on kuitenkin valtamedia. Viimeistään nämä vaalit osoittavat, kuinka härskisti valtamedia pyrkii jo ennen vaaleja leipomaan vasemmistoliberaalista ehdokkaasta varmaa voittajaa valheellisten ja ylioptimististen gallup-tulosten avulla. Amerikassa median kritiikittömyyden toiveikkaisiin gallupeihin vielä ymmärtää, koska ennusteilla on toivottu äänestäjien siirtyvän johdossa olevan ehdokkaan voittajavankkureihin. Kyse on siis eräänlaisesta laillisesta mutta epärehellisestä vaalivaikuttamisesta establishmentin ja syvän valtion inhoamaa ehdokasta vastaan. 

Sen sijaan Suomessa median ja asiantuntijoiden olisi pitänyt olla kriittisempiä, koska niillä ei luulisi olevan mitään intressiä ja vaikutusmahdollisuuksia yhdysvaltalaisten äänestyskäyttäytymiseen. Jos maassamme olisi vastuullinen media, se olisi arvioinut vaaleja viileän analyyttisesti kaikista näkökulmista eikä olisi mistään hinnasta alentunut Ylen ja Helsingin Sanomien harjoittamaan häpeämättömään vaalikampanjointiin toisen ehdokkaan puolesta. 

Ilmeisesti maamme toimittajat ovat asenteellisessa tiedonhankinnassaan ja uutisoinnissaan niin syvällä Yhdysvaltain Itärannikkon liberaalilehdistön luomassa kuplassa, etteivät he kykene havannoimaan ulkopuolella olevaa amerikkalaista todellisuutta. Toimittajien omat asenteet ja toiveet ovatkin olleet ratkaisevassa asemassa kun he ovat kertoneet Yhdysvaltain vaalikampanjoinnista ja vaaleista. 

Ylen, MTV3:ssa ja Helsingin Sanomien käyttämät vaaliasiantuntijat ovat kaikki olleet Trumpin verisiä vastustajia yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Viime vaaleissa ainoa oikean lopputuloksen arvioinut asiantuntija, tällä hetkellä Helsingin yliopiston Yhdysvaltain historian dosenttina toimiva Markku Ruotsila, totesi Ylen aamu-tv:ssä, että lännen valtamedia on neljä vuotta suoltanut joka päivä Trump-vihaa ilman mitään objektiivisuutta. Vihdoinkin ääneen pääsi mies, joka sanoi sanoo suoraan, mikä on länsimaisen demokratian todellinen vihollinen. Asian voi tarkistaa kuuntelemalla viimeisintä Yle Radio 1:n "Pyöreä pöytä" -keskusteluohjelmaa, jossa toimittaja Ruben Stiller ei voinut epämieluisan vaalitilanteen vuoksi hillitä Trump-vihaansa halventamatta samalla puolta Amerikan kansaa.

Toimittajilta on turha odottaa itsekritiikkiä valheellisen Biden-hypetyksen ylläpitämisestä. Sen sijaan he väittävät "yllättävän vaalitilanteen" johtuvan Trumpista ja kutsuvat vaaleja valehteluvaaleiksi kuten Ylen Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja Mika Hentunen mielipidekirjoituksessaan Nyt saavat vaalit tulla – ennenkokemattomat valehteluvaalit Yhdysvalloissa. Omaa tuulimyllyn vastaista sotaansa neljä vuotta käynyt toimittaja Hentunen luuli jo pääsevänsä kiirastulestaan Bidenin helpon voiton myötä, mutta vaalitilanteen pitkittyessä hänen tärisevä olemuksensa viestii lähellä olevasta romahduksesta. 

Hentunen tölvii jutussaan Trumpia väittäen tämän olevan eniten valehdellut presidentti koko Amerikan historiassa. Hän viittaa Amerikan vasemmistodemareja eli Demokraattipuoluetta tukevaan Washington Postiin, joka väittää presidentin valehdelleen 20 000 (sic) kertaa. On selvää, että näin poskettomaan lukuun on laskettu myös ne tosiasiaväitteet, jotka eivät satu miellyttämään vasemmistoliberaaleja. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä oli presidentti Barack Obaman valheluku. Sitähän ei ole mainittu koskaan missään, koska sen rummuttaminen mediassa ei tue vallitsevaa agendaa. Kertomatta jää myös se, että Donald Trump on presidentti, josta on valehdeltu enemmän kuin kenestäkään muusta Yhdysvaltain presidentistä.

Valtamedialle ja sen ehdollistamille "sivistyneille" liberaaleille on vielä neljän vuoden jälkeen arvoitus, miksi Donald Trump on kaikesta huonosta julkisuudesta huolimatta suosittu Yhdysvalloissa. Realismin puutteen lisäksi hyväkkäiltä puuttuu aito halu ymmärtää, mistä Trumpin suosio kumpuaa. Turvattua elämää viettävää keskiluokkaista lukeneistoa ei oikeasti kiinnosta kansan syvien rivien ongelmat, vaan he leijailevat abstraktien arvokysymysten parissa. 

Varsinkin Euroopasta käsin on vaikea ymmärtää ja tunnustaa, että äänestäjiin vetoaa Trumpin konkreettiset saavutukset eivätkä median nostamat epäoleelliset tviitit. Hän onkin onnistunut kaudellaan monissa asioissa, jotka ovat äänestäjille tärkeitä: työpaikkoja on tullut lisää ja verouudistus on saanut yritykset pitämään tuotantonsa kotimaassaan. Lisäksi pörssikurssit ovat olleet jatkuvassa nousussa ennen koronaa. Ulkopoliitikassa Trump on pitänyt maansa sotien ulkopuolella mikä sekään ei ole vähäinen ansio demokraattipresidentteihin verrattuna. 

Trumpissa on lukemattomia huonoja piirteitä ja hänen poliitikkansa on ollut eräiltä osin kelvotonta. Silti hänessä on pakko olla jotain hyvää, koska kansojaan ylenkatsovat suuryritysten johtajat, poliitikot, punaisen yliopiston tutkijat ja media häntä niin paljon vihaavat. 

Trumpilla ei ole sen kummempaa ideologiaa, mutta hän näkee kulissien takaisten vallankäyttäjien mädännäisyyden ja vehkeilyn, josta osa kansasta alkaa olla hänen ansioistaan tietoinen. Siksi Amerikan syvä valtio ja "kansainvälinen arvoyhteisö" haluaa hänet keinolla millä hyvänsä pois vallasta ja turvallisen marionettinsa tilalle. Prosessista saattaa tulla pitkä, koska jos vaalitulos käännettään loppumetreillä Trumpille epäedulliseksi, hän tulee valittamaan asiasta korkeimpaan oikeuteen.

ISOSISKO-VALTION MÄRKÄ UNI: UUSI AUTOSI TIETÄÄ SINUSTA ENEMMÄN KUIN KUVITTELETKAAN

Asenteellisuudestaan ja valikoivuudestaan huolimatta Yle Uutiset nostaa pinnalle ajoittain asioita, joita se tarkastelee avoimen kriittisesti ilman viherpunalasejaan. Eräs tällainen aihe  on nykytekniikan mahdollisuus kerätä tietoja kansalaisista ilman että kohteet tietävät urkinnasta mitään. 

Yle uutisten verkkosivuilla toimittaja Marcus Ziemann on ottanut esimerkikseen tietojen keräämisestä autot, jotka poimivat informaatiota, josta autossa istuvilla ei ole aavistustakaan. Asia ei ole aivan uusi, sillä edellisellä ministerikaudella keskustalainen sisäministeri Anne Berner ehdotti autoihin GPS-seurantaa, jotta sen avulla olisi voitu siirtää verotuksen painotusta polttoaineiseen. Tosiasiassa GPS-tiedot olisivat antaneet tilaisuuden valvoa kansalaisia missä he kulloinkin liikkuvat. Jo pelkkä Bernerin ehdotus kertoo nykyisen "eliitin" pelokkaasta epäluottamuksesta kansalaisiaan kohtaan. Tämän jos minkä pitäisi olla hälytysmerkki kansalaisille, että maan poliittisessa johdossa ja virkamieskunnassa on sitä vastaan vehkeilevä klikki, jonka intressit ovat Suomen ulkopuolella.

Kylmääviä Vuonna 1984 -mielikuvia tuovassa uutisartikkelissa Analyysi: Auto tietää missä olet, miten ajat ja kenelle soitat – Autonvalmistaja saa sinusta enemmän tietoa kuin haluaisit kerrotaan melko seikkaperäisesti, mitä urkintamahdollisuuksia uudet autot sisältävät. Vaikka Ziemanin jutussa ei asiaa käsitelläkään, mielenkiintoisinta autojen valvontatekniikassa on se, kenen käsiin tiedot lopulta päätyvät.

Saksan 21 miljoonan jäsenen ADAC muistuttaa toistuvasti, että lopulta vain autonvalmistajat tietävät, mitä kaikkea tietoa autoista kerätään ja lähetetään eteenpäin. Koska valmistajilta läpinäkyvää tietoja ei saa, pyysi autoilijoiden edunvalvoja ulkopuolisia asiantuntijoita tutkimaan neljää eri autoa.

Häiritsevää uutisartikkelissa ovat autotietokoneen hankkimat tiedot, joita voidaan käyttää tulevaisuudessa liikennerangaistusten perusteena kuten silloin, onko turvavyö ollut päällä vai ei. Pahinta on kuitenkin se, että tietoja voidaan käyttää aivan muuhun tarkoitukseen kuin itse ajamisen kontrolloimiseen:

Esimerkiksi nykyään yleiset kuljettajan virkeyttä auton sisällä seuraavat silmänliikekamerat rekisteröivät, minne kuski katsoo. Kun samaan aikaan auton ulkopuolen kamerat ja GPS-signaali seuraavat, missä auto liikkuu, voitaisiin vaikkapa tienvarsimainoksen ostaneelle yritykselle myydä tietoa, kuinka moni autoilija loi katseen mainokseen.

(...) Mutta kuluttajan kannalta on ikävämpää, jos autonvalmistaja saa autoilijan tietämättä hänestä intiimiä tietoa. Tällainen tiedonsiirto on mahdollinen esimerkiksi, kun autoilija synkronoi matkapuhelimensa tiedot auton järjestelmiin bluetooth-yhteydellä.

Ehkä oudoin yksityiskohta jutussa on kohta, jossa kerrotaan autotietokoneen keräävän tietoa myös siitä, mitä cd-levyjä autossa kuunnellaan. Mikä taho hyötyy tällaisesta tiedosta?  Sitä ihmettelee toimittaja, joka ei halua huomata ilmeistä käyttömahdollisuutta tämänkaltaisessa informaatiossa. Ei tarvitse olla vainoharhainen ymmärtääkseen, että esimerkiksi Suojelupoliisi ja globalistiset tiedustelupalvelut voisivat tunnistaa poliittiseen nykymenoon nuivasti suhtautuvat kansalaiset seuraamalla heidän yksityistä musiikkimakuaan. Kun RAC-levy pyörähtää auton cd-pesässä, voisi tiedon saanut salainen poliisi rekisteröidä ainakin kuskin poliittisesti epäilyttävien kansalaisten aina vain kasvavaan joukkoon:

Ja joskus auton järjestelmästä saattaa löytyä tietoa, jonka syytä on vaikea edes ymmärtää. Miksi autonvalmistaja haluaisi tietää, mitä CD-levyjä autossa kuunnellaan?

Yksityisyyden kunnioittaminen kuului takavuosikymmeninä liberaalidemokratian perusnormeihin, mutta nykyään siitä ollaan luopumassa erilaisin verukkein, joista suurin osa on toki varsin viattomia. Yleensä yksityisyyden loukkaamista perustellaan elämää helpottavilla asioilla, joita uusi tekniikka mahdollistaa. Valvonnan puolustajat perustelevat tietojen keräämistä myös sillä, ettei rehellisillä kansalaisilla pitäisi olla mitään salattavaa:

Vanha auto ei kerää eikä lähetä sijaintitietoja, eikä ainakaan tallenna toimia auton ohjaamossa. Rikollisetkin tietävät, että moderni auto tietää liikaa. Jos haluaa häivyttää jälkiään, onnistuu se paremmin prepaid-liittymällä ja vanhalla autolla.

Argumentti valvonnan hyödyllisyydestä sillä perusteella, ettei se haittaa "rehellistä kansalaista" sotii kaikesta huolimatta yksityisyyden kunnioittamisen perusarvoa vastaan. Lisäksi tässä argumentissa jää sanomatta, että nykytekniikalla kerätään kansalaiselta yksityisiä tietoja, jotka eivät liity mitenkään rikollisuuteen vaan hänen legitiimin poliittiseen vakaumukseensa.  Suuryhtiöiden tietoja mahdollisesti hyödyntävällä (syvällä) valtiolla on suurella varmuudella houkutus kerätä kansalaisista tietoja, joilla arvioidaan henkilön poliittista uhkapotentiaalia hallitsevalle vasemmistoliberaalille järjestelmälle. 

Asian saaman julkisuuden vuoksi EU:ssa teeskennellään huolestunutta kansalaisten perusoikeuksien turvaajaa:

EU:n komission odotetaan mahdollisesti jo tänä vuonna tekevän aloitteen, jotta autojen tiedonsiirrolle saataisiin kaikkia koskevat reilut pelisäännöt.

Tällaiset aloitteet eivät kerro mitään mitä todellisuudessa tehdään kulissien takana. Direktiiveistä huolimatta valtioiden sisäiset turvallisuuspoliisit saavat jo nyt suuryrityksiltä tietoja käyttöönsä. Tämä on näkynyt erityisesti matkapuhelinten salaisessa teknologiassa, jonka avulla kerättyä tietoa on annettu tiedustelupalvelujen käyttöön.  Vaikka ilmiö tunnetaan lähinnä Yhdysvalloissa, olisi silti outoa, elleivät EU:n sitoutuneet maat käyttäisi tiedusteluissaan yritysten keräämää informaatiota kansalaisista omiin tarkoituksiinsa.

                                                      ************************

Yle Radio 1, perjantaina 17.1.2020, Ruben Stiller: Salaliittoteorioiden suloinen maailma 

Apua! Paranoidit ajavat minua takaa. Soros hallitsee koko maailmaa. Hillary Clinton ja kumppanit organisoivat pizzaravintolan takahuoneessa lapsia hyväksikäyttävää verkostoa. Miksi salaliittoteoriat valloittavat maailmaa? Ruben Stillerin ohjelmassa puretaan vanhoja salaliittoteorioitar ja keksitään uusia. Vieraina ovat tutkijatohtori Tuukka Ylä-Anttila ja tiedetubettaja, teologian tohtori Ville Mäkipelto.

Linkki ohjelmaan.

Hajaantukaa, kaikki on hallinnassa, täällä ei ole mitään nähtävää! Puolijuutalaisella Ruben Stillerillä on vahvan heimoidentiteettinsä vuoksi ilmiselvät motiivit osoittaa salaliittoteoriat naurettavaksi vainoharhaisuudeksi. Esimerkkeinä hän käyttää helposti kumottavia olkiukkoja, joita eivät esitä muut kuin marginaalin marginaalissa viihtyvät nettitrollit. Ehkäpä siksi, että ikävät totuudet jäisivät niiden alle.

Monet Stillerin väittämät "salaliittoteoriat" eivät ole sen enempää salaliittoja kuin teorioitakaan, sillä ne tapahtuvat täysin avoimesti tässä maailmassa. Siksi on epärehellistä puhua esimerkiksi juutalaisten kiistämättömästä mediavallasta "salaliittona", koska tuon vallan todentaminen on kaikkien saatavilla olevaa avointa tietoa. Mikään virallinen lähde ei kiistä, edes juutalaisten omat, etteivätkö juutalaistaustaiset henkilöt de facto omista Yhdysvalloissa suurinta osaa tiedotusvälineistä mukaan lukien Googlen, Facebookin, YouTuben, Wikipedian ym. Ainoa salaliitto on väittää avoimen ja vahvistetun tiedon esittämisen olevan salaliittoteoria.

YLE PITÄÄ EDELLEEN YLLÄ LENININ VALHEELLISTA KEHITYSMAATEORIAA

Yle Puhe, 24.5.2018 klo 13.02. Mahadura & Özberkan: Valkoiset pelastajat 

Lähetyksessä syvennytään white savior complexiin. Mistä puhumme, kun puhumme valkoisista pelastajista? Mitä tekemistä ilmiöllä on kolonialismin ja valtasuhteiden kanssa? Lähetyksen aikana kuullaan useampi kommentti tutkija ja hyväntekeväisyysjärjestö Sahwira African Internationalin perustaja Faith Mkweshanilta. Studiossa vieraana Antroblogi verkkojulkaisun uutistoimituksen jäsen ja Suomen Lähi-idän instituutin tutkijavierailija Liina Mustonen, markkinointivastaava sekä freelance-kirjoittaja Mirna Shampemba, feministisen ja antirasistisen kansalaisjärjestön Fem-R:n puheenjohtaja Nitin Sood sekä Plan international Suomen pääsihteeri Ossi Heinänen.

Linkki ohjelmaan.

Yle mainostaa värillisten muukalaisnaisten radio-ohjelma Mahaduran & Özberkanin tekijöitä ennakkoluulottomiksi ja rohkeiksi toimittajiksi, joiden "työ palkittiin Suomen Punaisen Ristin inhimillisellä kädenojennuksella". Kuunneltuani ohjelmaa pari kertaa  jäin ihmettelemään, että mitä tekemistä sillä on loppujen lopuksi journalismin kanssa. Ruben Stiller sentään yritti tv:n Pressiklubissa teeskennellä keskustelevaa ja eri näkökulmia esittelevää journalistia kutsumalla studioon yhden konservatiivin, jota kolme Stillerin vasemmistoliberaalia kaveria saivat ristikuulustella. Ohjelman hyvä puoli oli se, että syyttävästä asenteesta huolimatta syytetty saattoi livauttaa muutaman kiusallisen totuuden sanan, joka hiljensi hetkeksi moottoriturpaisen juontajan.

Mahaduran & Özberkanin konsepti on julkeudessaan täysin omaa maata jopa punavihreän Yleisradion standardeilla. Tekijät saarnaavat yksioikoisen häpeämättömästi kulttuurimarxilaista ideologiaa, jonka pääteemoja ovat suomalaiskauna, loputon maahanmuutto ja sukupuolinarsistinen feminismi. Mitään vastakkaisten näkökulmien keskustelua ei käydä, vaan riitely koskee samanmielisten puhdasoppisuutta käsiteltävästä aiheesta. 

Se näkyi myös tämänkertaisessa ohjelmassa, jossa ei mitenkään problematisoitu käsiteltävän aiheen mielekkyyttä muusta kuin jälkimarxilaisesta näkökulmasta, jossa kosminen syyllisyys on jo etukäteen langetettu valkoisille. Tämän jakson tarkoitus oli vain päättää, kuinka vakavasta teosta tällä kertaa oli kysymys. Metodi on sama kuin Stalinilla, jonka tiedetään sutkauttaneen "kun syyllinen tiedetään, niin rikos kyllä keksitään".

Kun ohjelman vieraaksi oli saatu Sahwira African Internationalin perustaja Faith Mkwesha, Lähi-idän instituutin tutkijavierailija Liina Mustonen, markkinointivastaava sekä freelance-kirjoittaja Mirna Shampemba, feministisen ja antirasistisen kansalaisjärjestön Fem-R:n puheenjohtaja Nitin Sood ja Plan international Suomen pääsihteeri Ossi Heinänen, mikään ei voinut estää hallusionaatiovasemmistolaisen bakkanaalin syntymistä.

Valkoisen miehen syyttäminen aivan kaikesta oli suorastaan keskustelijoiden velvollisuus. Korkeimman kaiun sai aikaan Ossi Heinänen, josta moni Cuck-mies olisi kateellinen, sen verran vakuuttavasti mekkoeinari mitätöi etnisyytensä ja sukupuolensa. On huvittavaa, että mielistelystään huolimatta muut ohjelmavieraat hiillostavat juuri Heinästä ja Plan international -järjestöä kaikkein eniten. Autettiinpa afrikkalaisia miten tahansa, se on vieraiden mukaan aina jotenkin väärin ja huonosti. Jos Heinonen olisi ollut mies, hän olisi läväyttänyt ahneelle naislaumalle päin naamaa, että jos apu ei kerran kelpaa niin ei auteta sitten ollenkaan!

Studioon saapuneet tiedostavat sössöttäjät hallitsivat suvereenisti kehitysmaa- ja feminismiliturgian, jota avitettiin sopivan akateemisella sanamagialla, jossa varsinkin sanat rodullistettu ja afrosuomalainen (mikä oksymoroni!) vilahtivat ahkeraan. Kun ideologiseen tarkoitukseen luotua epätieteellistä mantraa hoetaan tarpeeksi usein itselle ja aatetovereille, termi alkaa ennen pitkää muuttua todeksi ainakin hokijoiden hallusinatorisessa kokemusmaailmassa. Sen verran vakuuttuneita "keskustelijat" näyttivät asiastaan olevan.

Ohjelmassa puhe Afrikasta noudatti tuttua kaavaa, jossa länsimaiden koulutetut apinat ja heitä apinoivat afrikkalaiset eivät kykene keskustelemaan mantereen ongelmista ilman että teema alkaa pyöriä pelkästään kolonisaation ja "riiston" ympärillä. Nykypäivän kevytvasemmistolainen lukeneisto on edelleen juuttunut Vladimir Leninin  kehitysmaariiston ad hoc -teoriaan, jonka avulla on yritetty pelastaa Karl Marxin ajatus proletaarisen vallankumouksen historiallisesta väistämättömyydestä. 

Leninin teoria tuli ajankohtaiseksi 1900-luvun alussa, jolloin proletariaatti ei varallisuuden kasvun myötä ryhtynytkään vallankumoukseen. "Täydentääkseen" Marxia hän kehitti teorian kapitalistien kehitysmaariistosta, jonka ansiosta länsimaiden työläiset muka saavat halvat tuotteensa ja korkeat palkkansa. Vasemmiston vaikenema todellinen syy työläiset kesyttäneeseen varallisuuden kasvuun oli tuottavuuden räjähdysmainen nousu, joka ilmeni viimeistään fordismin syntynä. 

Kehitysmaiden resurssien riistoargumentti on jo lähtökohtaisesti virheellinen, sillä mustat afrikkalaiset eivät osanneet hyödyntää luonnonvarojaan mitenkään ennen eurooppalaisten tuloa. Heille riitti vallan mainiosti savimajat ennen kuin valkoiset alkoivat rakentaa mustalle mantereelle infrastruktuuria ja moderneja kaupunkeja. Tosiasiaksi jää, että Afrikkaan on alusta asti investoitu enemmän kuin sieltä on saatu. Näin jälkikäteen voidaan puhua jopa hukkainvestoinnista.

Aikansa eläneen kolonisaatio-diskurssin sijaan ohjelmassa olisi pitänyt puhua uuskolonisaatiosta, jossa kehitysmaalaiset kolonisoivat Eurooppaa kantaväestön tahdosta välittämättä. Uuskolonisaatio on kaikessa paljon tuhoisampia ilmiö kuin modernisoinnin sivutuotteena syntynyt läntisen elämäntavan omaksuminen Afrikassa. 

Ennen valkoiset paransivat paikallista primitiivistä kulttuuria luomalla asuttamissaan maissa järjestäytyneen yhteiskunnan, lainsäädännön, infrastruktuurin ja teollisuuden. Tässä suhteessa Euroopan poliittisen johdon petoksellisesti maahan päästämät uuskolonialistit poikkevat jyrkästi valkoisista pioneereista, koska nykytulokkaat eivät luo eivätkä rakenna mitään, vaan pyrkivät ainoastaan imemään muiden luomat resurssit tyhjiin. Koska he eivät ole selvästikään kyenneet luonnonvaroiltaan rikkaissa kotimaissaan ylläpitämään sivistystä ja varallisuutta, jonka valkoiset sinne aikoinaan loivat, he seuraavat nyt auttavaa valkoista emoa tämän synnyinisijoille. 

Ohjelman keskustelijat puhuivat tahallaan asian vierestä eivätkä varmaan haluaisi edes unissaan tunnustaa, kuinka kolonisaation aito purkaminen pitäisi aloittaa sekä Afrikassa että Euroopassa. Ensimmäinen askel Afrikassa olisi kehitysavun lopettaminen ja mantereen jättäminen omilleen, oman onnensa nojaan. Euroopassa samankaltainen askel tarkoittaisi sulkua ekologisesti kestämättömälle afrikkalaisinvaasiolle ja tänne kuulumattomien kehitysmaalaisten palauttamista takaisin kotikonnuille.

Yle Radio 1, keskiviikko 23.5.2018 klo 12.00, Brysselin kone 

Miltä vaikuttaa pakolaispolitiikka EU:ssa Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-Aho. Minkälaista on Suomen EU-politiikka, minkälaista on pakolaispolitiikka EU:ssa ja miltä vaikuttaa EU:n tulevaisuus. Siitä puhuu Perussuomalaisten puheenjohtaja ja europarlamentaarikko Jussi Halla-Aho. Haastattelijana on Maija Elonheimo .

Ohjelma löytyy täältä. Harvinaislaatuinen pitkä haastattelu Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-ahosta, joka saa kerrankin selittää asiansa loppuun. Kun Halla-aholle annetaan riittävästi aikaa, hän osaa tarkoin punniten esittää argumentteja, joista on vaikea löytää aukkoja. Kiitos ohjelmasta täytyy antaa toimittaja Maija Elonheimolle, joka osaa EU:ta koskevissa asioissa esittää juuri niitä oikeita kysymyksiä. Harvinainen tapaus Ylen toimittajakunnassa.


TV1, tiistai 22.5.2018 klo 21:00 A-studio,

Halla-aho ja Mykkänen eri linjoilla työvoimasta. Ulkomaisten työntekijöiden tarve Suomessa herättää keskustelua. Vieraina sisäministeri Kai Mykkänen (kok.) ja puheenjohtaja Jussi Halla-aho (ps.). Onko kesätöitä myös alaikäisille? Juontajana Marja Sannikka. #yleastudio Näytä lisätiedot

Tiistai oli Halla-aholle näyttävä mediapäivä. Halla-aholla oli paremmat argumentit kuten tavallista, mutta esiintymisessä Kai Mykkänen oli sutkina viherkokoomuslaisena piirun verran parempi. Ohjelma löytyy Yle Areenasta.

Yle Teema, tiistai 22.5.2018 klo 21:00 Historia: Anarkismin historia 

2/3. 1907 - 1921. Siirtolaisuuden myötä anarkismi levisi valtameren ylitse Yhdysvaltoihin ja Meksikoon saakka. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi. Äänitekstitys: suomi.

Ohjelmalinkki Yle Areenaan. Uusi dokumentitisarja kertoo anarkismista erittäin myönteiseen sävyyn, mikä näkyy jo siinä, että kaikki haastatellut asiantuntijat ovat vähintään aatteen sympatisoijia. Näin positiivinen asenne kertoo siitä, että anarkismi ei ole enää uhka nykydemokratian fasadin takaa toimivalle plutokraatiselle järjestelmälle, vaan pikemminkin sen hyödyllinen vahtikoira. Tästä kertoo muun muassa se, että liberaalimedian silkkihansikkain kohtelema kapitalistispekulantti George Soros on jo pitkään tukenut anarkistisia ja muita äärivasemmistolaisia liikkeitä.

Mitähän ajateltaisiin, jos samanlaisella myötämielisen ymmärtävällä metodilla tehtäisiin tv-dokumentti fascisteista, nationalisteista tai kansallissosialisteista? Anarkismia romantisoivan dokumenttisarjan esittämisellä kai toivotaan, että vaikutteille altis nuoriso kanavoisi kapinansa anarkismiin, joka on turvallisesti järjestelmän povitaskussa. 

Yle Teema, tiistai 22.5.2018 klo 23:15  Uusi Kino: Koti  

Tavallinen englantilainen perhe joutuu elämän mullistavalle matkalle samalla kuin tuhannet miehet, naiset ja lapset pyrkivät Eurooppaan. Lyhytelokuvan ohjaus ja käsikirjoitus Daniel Mulloy, 2016. HD Äänitekstitys: suomi. K12 (väkivalta, ahdistus).

Yle Teema, tiistai 22.5.2018 klo 23:35, Uusi Kino: Samaa kansaa 

Lyhyt dokumentti kahden maahanmuuttoon eri tavalla suhtautuvan suomalaisen välisestä keskustelusta. O: Tiia Laine. T: Outlaw Productions, 2016. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi. Sallittu kaiken ikäisille.