EU-VAALIT – KANSANVALLAN IRVIKUVA

Poliittis-taloudellisen valtakerroksen sanomaa levittävälle konsensusmedialle viime sunnuntain Euroopan Unionin parlamenttivaalit olivat tärkeä teatteriesitys, koska näin federalistisen politiikan jatkuminen voidaan oikeuttaa "kansalaisten tahdolla". Politiikan toimittajien EU-vaali-innostus ei kuitenkaan resonoi kansan syvien rivien tuntojen kanssa. Suomessa tämä näkyi  laiskuutena vaaliuurnilla äänestysprosentin jäädessä 42,4:ään. Se jäi selvästi alle muun Euroopan, tosin sielläkin yllettiin vain rimaa hipoen yli 50 prosentin. Tuokaan prosenttimäärä ei anna aitoa mandaattia EU:lle, sillä huomattava osa äänistä oli annettu protestipuolueille, jotka vastustavat unionina ja etenkin sen epädemokraattisesti masinoimaa liittovaltiokehitystä. 

Jopa Yle tunnusti verkkosivuillaan olevansa huolissaan alhaisesta äänestysaktiivisuudesta jutussaan Suomalaisten eurovaali-innostus viimekertaista hieman vaatimattomampaa – äänestysprosentti jäi 42,4:ään. Vaaliasiantuntija Sami Borg katsoi äänestämättömyyden johtuneen vaaliaikatauluista kun taas Ylen politiikan erikoistoimittaja Ari Hakahuhta arveli, että koko Suomen yli sunnuntai aamupäivällä pyyhkäissyt saderintama oli syynä suureen äänestämättä jättämiseen. Tekosyiltä vaikuttaneita spekulointeja pyörittäneet asiantuntijat eivät vahingossakaan halunneet pohtia ilmeisempiä syitä eli kansan tyytymättömyyttä etäiseksi koettuun unioniin ja Suomen edustajien olemattomana pidettyä vaikutusvaltaa EU-parlamentissa. 

Jo yli viisimiljoonaiselle kansalle edustuksellinen demokratia on kaukana kansanvallasta, varsinkin kun todelliset valtakeskukset alkavat olla muualla kuin eduskunnassa. Mutta mitä voidaan sanoa yli 400 miljoonan äänestäjämassasta, joista suomalaisia äänioikeutettuja on vajaa 4,5 miljoonaa? Minkälainen demokratia toteutuu suomalaisille silloin kun he voivat valita 15 edustajaa 720-jäseniseen europarlamenttiin? Tällöin suomalaismepit edustavat parlamentissa maatamme peräti 2,08 %:in osuudellaan!

On tietenkin totta, että poliittisen päätöksenteon kannalta EU-koneisto on maanosamme merkittävin vallankäyttäjä, vaikka kansalaisten enemmistö ei sitä tunnustakaan. Suomen lainsäädännöstä noin 60%:ia tulee EU:sta ja Kuntaliiton tilaaman selvityksen mukaan kuntienkin toiminnasta 45%:ia juontaa juurensa unionin lainsäädännöstä. Näiden tosiasioiden valossa Euroopan Unioni on Neuvostoliiton kaltainen monikansallinen hirviö, jolla ei ole kansalaisten tunnustamaa legitimiteettiä, mutta joka tästä huolimatta tekee suurimman osan keskeisistä poliittisista päätöksistä. 

Yhtäläisyyttä Neuvostoliittoon löytyy myös hallitsevasta nomenklatuurasta, jonka  valtakeskus ei ole suinkaan parlamentti, vaan sen nimittämä 27-jäseninen EU-komissio, joka tekee ministerineuvostojen ohella yhteisön todelliset päätökset. Komission kokoonpanon valintaan unionin kansalaisilla ei ole tietenkään mitään vaikutusmahdollisuutta kuten ei myöskään sen hallinnolliseen palkka-armeijaan, joka koostuu 33 000 kovapalkkaisesta globalistisesta virkamiehestä. 

Enemmistö kansalaisista on ymmärtänyt, ettei kovempaa äänestämisellä ole juuri mitään vaikutusta EU-parlamentin politiikkaan, koska päätökset tekee komissio ministerineuvostojen ohella. Silti valtamedia jaksaa kauhistella kuvitteellisen laitaoikeiston voittoa ikään kuin se kääntäisi EU-venettä suuntaan tai toiseen. Pidemmällä aikavälillä kasvaneella oikeistopopulismilla saattaa toki olla vaikutusta esimerkiksi Ukrainan projektin hiipumiseen ja laittoman maahanmuuton ("laillinen" invaasio jatkuu tästä huolimatta) vähentämiseen. Unionin kovan ytimen päätöksiin vahvistuneella oppositiolla ei ole toistaiseksi suurta vaikutusta, vaan komissio tullee jatkamaan ideologisella järkähtämättömyydellään federalistista linjaa, jossa taakkoja jaetaan, yhteistä budjettia rakennellaan ja uusia köyhiä maita otetaan sisään. EU:n hajoamista ja rapautumista uhkaavatkin eniten sen innokkaimmat edistäjät eivätkä niinkään liittovaltion vastustajat. Ahneella on paskainen loppu kuten on tapana sanoa.

Koska Suomen osuus valtavan kokoisessa EU-parlamentissa on lähes olematon, kotimaan vaalituloksen analysoiminen tuntuu merkityksettömältä. Jotta siihen saataisiin edes jotain mieltä, tulosta on tarkasteltava nykyisen hallituspolitiikan valossa. Seuraavaksi YW esittää vaaleista lyhyet huomiot puolueista, joiden voitot ja tappiot ovat herättäneet eniten huomiota julkisuudessa.

Kokoomus. Lännen huoraksi täydellisesti antautunut puolue seilaa nyt Mediapoolin lietsoman aggressiivisen Nato-sotaintoilun aallon harjalla. Ajamalla amerikkalaisten miehitystä maassamme sallivaa DCA-sopimusta, Kokoomus on totisesti ansainnut toisen haukkumanimensä Zogoomus, sillä vieraskorean hölmöläisdiilin myötä Suomesta tulee kirjaimellisesti Amerikan sionistisen miehityshallinnon (ZOG) alainen. Ironisesti kykypuolueeksi kutsulla epäkansallisella koplalla ei ole juuri mitään omia ansioita politiikassa, kunhan vain kehtaavat käyttää kyynisesti hyväkseen kulloisiakin ajan trendejä. Asettamalla hallituskumppani Perussuomalaiset median luomien paskamyrskyjen kilveksi, Kokoomuksen onnistui saada EU-parlamenttiin yhden lisäpaikan, mikä tarkoittaa neljää europarlamentaarikkoa. Samalla Kokoomuksesta tuli maamme suurin puolue unionin parlamentissa. 

Tuoreista läpimenneistä uuden suojatyöpaikan Brysselistä sai epätoivoisena pyrkyrinä tunnettu Mika Aaltola, joka on jo hyvissä ajoin ehtinyt hakea uudelleen UPI:n johtajaksi ja siinä sivussa flopannut presidentivaaleissa median ilmaisesta tuesta huolimatta. Toinen EU-parlamenttiin sisään päässyt medialemmikki Pekka Toveri tunnetaan Aaltolan lailla huonoista ennustajan lahjoistaan. Siinä missä Aaltola arvasi Trumpin menestyksen 2016 koko ajan väärin, on median armoittama "rautainen sota-asiantuntija" Toveri mennyt puolestaan arvioissaan päin metsää lähes kaikessa mikä on koskenut Ukrainan sotaa. Saamansa äänimäärän perusteella tämä ei ole silti häirinnyt kotisohvien isänmaallisia, sillä ilmeisesti heidän mielestään Toverin amerikkalaisperäinen ryssäviha on tärkeämpää kuin hänen toiveajatteluksi osoittautuneet sotaennusteensa. Suomalaisten kannalta on tietenkin onnellista, että tämä koomikkopari poistuu ainakin viideksi vuodeksi jokapäiväisestä julkisuudesta. Uskostaan vaikutusmahdollisuuksiinsa nämä kovapalkkaiset tyhjäntoimittajat eivät ole kuitenkaan luopuneet, vaan esimerkiksi Aaltola on jo ehtinyt arvuutella julkisuudessa saavansa heti komissaarin paikan, koska "paalupaikka tuli".

Persusuomalaiset. Nämä vaalit menivät persuille kirjaimellisesti persiilleen ja syystäkin. Toisin kuin karvalakkipersut Kokoomus on puolueena ymmärtänyt miten pidetään Sauli Niinistön esimerkkiä noudattaen kansansuosiota yllä. Ensinnäkin persuilta oli jokseenkin hölmöä ottaa hallitusneuvotteluissa vastaan valtionvarainministerin posti, sillä lähes kaikki hallitusta vastustavat protestit kohdistuvat väistämättä sen haltijaan. Koska puoluejohtaja Riikka Purra on joutunut toimimaan hallituksen ukkosenjohdattimena, kookomuslaiset ovat voineet täysin rinnoin nauttia johtamastaan epäsuositusta politiikasta. 

Eniten Perussuomalaisten kurituspolitiikka on vaikuttanut liikkuviin äänestäjät, jotka jäivät tällä kertaa kotiin. Äänestyshaluttomuutta lisäsivät myös puolueen kyvyttömyys pitää kiinni aikaisemmista lupauksistaan: bensa maksaa edelleen lähes kaksi euroa litralta, maahanmuuttajien vuosittainen määrä on moninkertaistunut ja vasemmiston totalitaristeja mielisteleviä ajatusrikoslakeja on lisätty entisestään. 

Persujen vaalituloksen perseelleen menoa kuvaa kirjaimellisesti ainoa valituksi tullut meppi Sebastian Tynkkynen. "Rynkkyseksi" kutsuttu elostelija on varsinainen anateema kaikelle sille mitä perussuomalainen protestiäänestäjä haluaa ehdokkaaltaan. Nationalistisena oksymoronina tunnettu Tynkkynen seurustelee maahamme ties millä statuksella livahtaneen mustan rotumuukalaismiehen kanssa. Tynkkysen valinta europarlamentaarikoksi symboloikin erinomaisesti perussuomalaisten tämän hetkistä alennustilaa.

RKP. Gallupeissa kerrottiin ruotsalaispuolueen menettävän ainoan parlamenttipaikkansa, mutta niinhän siinä kävi, että kieli- ja puolueuskollisuus voittivat jälleen kerran. Vaaleista ja suhdanteista riippumatta RKP:n kannattajat ovat aktiivisia äänestäjiä, jonka vuoksi heidän painoarvonsa on populaatiotaan suurempi. Kokoomuslaisten ohella ruotsinkieliset ovat kuin Amerikan juutalaiset, jotka määrästään huolimatta saavuttavat äänestysaktiivisuudellaan ja politiikkaan osallistumisellaan suhteettoman suuren vallan. Loppujen lopuksi puoluejohtajan tehtävät jättäneellä Anna-Maja Henrikssonilla oli helppo työ tulla valituksi.

Vasemmistoliitto. Itseään ilman ironiaa Hyviksi ihmisiksi kutsuvien joukko on tunnettu sopulikäyttäytymisestään. Tosin kuin yleensä kuvitellaan, juuri tälle hyväkkäiden massalle kollektivismi ja johtajan palvonta ovat verissä, mistä kertoo aiempi varaukseton tuki Sanna Marinille. Nyt tunteellisen fanituksen kohteeksi oli vaihtunut Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Enimmäkseen naisista koostuva Hyvien ihmisten hurmoksellinen koalitio vaikuttaa Vihreissä, Vasemmistoliitossa ja SDP:ssä, jonka vuoksi uuden messiaan rooli ei ole rajattu vain tietylle punavihreälle puolueelle. Vain määrätyillä arvoilla, ennen kaikkea tasa-arvofundamentalismilla ja sen taakse naamioituneella passiivis-aggressiivisella feministisellä kaunalla, on vaikutusta kun tämä porukkaa valitsee itselleen johtajan.

Perinteisen vasemmistoeetoksen lisäksi Anderssonin valtakunnallisesti saamat ennätykselliset lähes neljännesmiljoona ääntä kertoo pitkään velloneesta protestista hallituksen leikkauksia vastaan. Yhteiskunnan saamapuolella olevat passiiviset pokakonttorin asiakkaat aktivoituivat kerrankin joukolla ja päättivät oikeistopopulistien tapaan äänestää kovempaa. Anderssonin vanavedessä Vasemmistoliitto kolminkertaisesti meppiensä määrän (nyt kolme), mikä tukee käsitystä, että äänestäjät ymmärsivät EU:n olevan instanssi, jossa Suomenkin asiat päätetään. Fiksulta näyttävä logiikkaa jää kuitenkin puolitiehen, sillä vaikka suurin osa maamme asioista päätetäänkin Brysselissä, suomalaisilla mepeillä ei niihin päätöksiin ole osaa eikä arpaa. Varsinkaan kolmella Vasemmistoliiton edustajalla.

Sisäpoliittisten motiivien ohella Anderssonin saama äänipotti saattaa heijastella myös jossain määrin pinnan alla kuohuvaa ulkopolitiikkamme kritiikkiä. Massiivisesta median propagandasta huolimatta kaikki suomalaiset eivät olekaan lähdössä soitellen sotaan USA-Naton eskaloimiin uhkarohkeisiin projekteihin, joissa kovimman hinnan voi joutua maksamaan lännen eturintamaksi vapaaehtoiseksi julistautunut Suomi. Hallituksen Amerikkaa myötäilevä Israel-politiikka lienee toinen ulkopoliittinen syy, miksi osa kansalaisista kerkesi äänestämään Anderssonia. 

Olivatpa kansalaisten motiivit äänestää Anderssonia mitkä tahansa, Vasemmistoliiton vaikutusvalta Suomessa ja Euroopassa ei voitosta huolimatta suinkaan kolminkertaistunut. Siitä pitää huolen 720-jäseninen EU-parlamentti ja valtaa käyttävä komissio.

Vihreät, SDP ja Keskusta. Ennusteista huolimatta nämä puolueet säilyttivät parlamenttipaikkansa. Ilman Perussuomalaisten mahalaskua ne olisivat todennäköisesti menettäneet paikkojaan, joten mistään torjuntavoitosta ei voida puhua. Varsinkin kun äänet jäivät vähäisemmäksi kuin edellisissä EU-parlamenttivaaleissa. 

Sen sijaan muualla Euroopassa gallupit pitivät kutinsa ja oikeistopopulistit lisäsivät paikkojaan. Valhelehdistöön kyllästyneisiin keski-eurooppalaisiin ei tehonnut samalla tavalla viikkokausia jatkunut "laitaoikeistolla" pelottelu kuin auktoriteettiuskoisiin suomalaisiin. Populismin noususta huolimatta keskustaoikeisto hallitsee edelleen parlamenttia, mutta poliittisen opposition kasvu sekä oikealla että vasemmalla vaikeuttaa entisestään federalististen EU-byrokraattien junttaaman politiikan toteuttamista. Koko 2020-luvun kriisejä hyödyntäneen EU-eliitin yhtenäisyyseuforia saattaakin olla jo historiaa uudella viisivuotiskaudella.

KUINKA POLIITTINEN JOHTOMME HUORASI SUOMEN USA:N ILMAISEKSI ETUVARTIOKSI

Viime torstaina 12. toukokuuta nähtiin käsikirjoituksn mukainen historiallinen mediaspektaakkeli, jossa maamme poliittinen johto julisti Suomen jättävän hakemuksen sotilasliitto Natoon. Valtioneuvoston pääministeri Sanna Marin ja presidentti Sauli Niinistö olivat valinneet julistuksensa päivämääräksi suomalaisuuden päivän, mikä sopikin hyvin valheen aikakauteemme, jossa sota on rauhaa ja tietämättömyys voimaa. Suomalaisuuden päivän merkkihahmona juhlittava valtiofilosofimme J. V. Snellmanin lentävä lause Historia lohduttaa meitä sillä, että kansalla, joka todella tahtoo olla itsenäinen, aina on voimaa puolustaa itseään saa aikamme kieroutuneessa postmodernissa tulkinnassa aivan uuden sisällön: mitä enemmän luovutamme itsenäisyyttämme, sitä itsenäisempiä olemme! Tämä sama logiikka on vallalla kaikkialla lännessä, jossa alkuperäisväestön korvaaminen kleptoparasiittisilla muukalaispopulaatoilla selitetään rikkaudeksi, "joka tekee meistä vahvempia".

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on tarkoituksella vaiettu kaikenlaisen liittoutumisen kääntöpuolena oleva kansallisen itsenäisyyden väheneminen ja lopulta sen menettäminen. Kun Suomi on luopunut poliittisesta päätöksentekovallastaan, omasta valuutastaan ja itsenäisestä puolustuksestaan ainoastaan ilveilijä voi väittää maan olevan enää itsenäinen. Kyse on vain kulisseista ja siksi olisi pelkkä muotoseikka, jos Suomi liitettäisiin osaksi EU:n tulevaa liittovaltiota. Itsenäisyyspäivän juhlinta ja muut liputuspäivät ovat jo tällä hetkellä pelkkiä kuolleita rituaaleja, joilla kansalaisille luodaan illuusio yhteisestä suvereenista Suomesta. Näillä rituaaleilla kansalaisilta halutaan peittää kansanvallan anastaminen pala palalta ja sen siirtäminen historian hämärämiesten suljettuihin saleihin.

Länsimaiden poliittinen luokka Suomesta Portugaliin ei ole vuosikymmeniin sitoututunut ajamaan kansojensa intressejä, vaan heidän "yhteisöjään" ovat epädemokraattiset kansainväliset organisaatiot ja niiden pienet läpinäkymättömät piirit. Suomessa tätä Yhdysvaltojen syvän valtion johtamaa liberaalidemokraattista imperialismia, "kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen" etua, on korostanut näkyvimmin presidentti Sauli Niinistö. Natoon liittyminen on ollut Niinistön kaltaisille maamme atlantistisille globalisteille keskeinen osa universalistista projektia, jossa suomalaisten resurssit ohjataan puolustamaan liberaalidemokratian nimellä kulkevan globalistikerhon valtapyyteitä. 

Toisin kuin asia julkisuudessa esitetään juuri Sauli Niinistö on ollut jo vuosikymmeniä Suomen Natoon liittymisen harmaa eminenssi. Tuoreimman esimerkin tosiasioiden kääntämisestä päälaelleen tarjoaa Turun Sanomissa 13. toukokuuta ilmestynyt koko sivun agendauutinen "Sauli Niinistön Nato-kannan käänsi lopulta Putinin uhkailu". Jatkuvalle median propaganda-altistukselle joutuneelle kansalle TS:n meriselitys saattaa mennä vielä läpi, mutta kun kysymystä tarkastelee julkitulleiden todisteiden valossa, Niinistö on ajanut Natoon liittymistä vuosikausia ennen ainuttakaan Putinin Venäjän aggressiota. Niinistön halu Suomen Nato-jäsenyydelle ei siis liity aktuaaliin Venäjän uhkaan, vaan yksinkertaisesti pyrkimykseen sitoa Suomi lopullisesti lännen globalistiseen valtapiiriin. Tässä kohtaa on syytä muistuttaa, että Niinistö on ollut mukana aikaisemmissa projekteissa, joissa Suomea ajettiin Euroopan Unioniin ja luovuttiin omasta valuutasta. 

Niinistön operettiesitys on mennyt kansan syvissä riveissä hyvin läpi, sillä hän on aina osannut haistaa populistisesti tuulen suunnan oikein. Aikana, jolloin kansa oli hyvin Nato-vastaista Niinistö ei rohjennut kansanuosion laskun pelossa esittää avoimesti kantaansa sotilasliittoon liittymisen puolesta, vaan päinvastoin teeskenteli epäilevää Tuomasta. Vaikka kyse ei olekaan mistään valtiomiesmäisestä älyn jättiläisestä, istuva presidenttimme on osannut taitavasti vedota kansaan, josta yhtenä esimerkkinä uutinen vuodelta 2016: Presidentti Niinistö Ylellä: Natosta pitäisi kysyä myös kansalta. Niccolò Machiavellin Ruhtinas-kirjaa apuna käyttäen Niinistön poliittista vallankäyttöä voisi leijonan sijaan symboloida kettu. 

Presidenttimme kettumaisuus näkyy parhaiten siinä, kuinka hän on otollisissa olosuhteissa valmis paljastamaan todellisen karvansa ja pyörtämään aiemmat poliittiset vaatimuksensa. Viime aikoina tähän on antanut mahdollisuuden kaukainen Ukrainan sota, joka päästi suomalaisissa ilmoille kaikki ne pelot, joita mediapooli on vuosikausia jatkuneella Venäjän yksipuolisella demonisoinnillaan lietsonut. Poissa ovat nyt Niinistön puheet kansanäänestyksestä, sillä se antaisi lisää harkinta-aikaa kansalaisille ja voisi tehdä tyhjäksi hetkeksi avautuneen Nato-ikkunan. Niinistö ymmärtää parlamentaarisen päätöksen ainutkertaisuuden, sillä Nato-jäsenyyttä voitaisiin tuskin ottaa pois tilanteessa, jossa sen kannatus olisikin jonkin maailmantilanteen vuoksi kääntynyt alle 40:een prosenttiin. Kansanäänestyksen sijaan presidentti katsoo tarkoitushakuisten galluppien olevan tässä tilanteessa riittävä legitimiteetti luopua Suomen sotilaallisesta itsemääräämisoikeudesta. Samalla hän on voinut astua julkisuuteen harkitsevana kansan tahtoa noudattavana valtiomiehenä, joka on vasta pitkän ja ankaran mietinnän jälkeen päättänyt Natoon liittymisen olevan hyvä asia Suomelle. Poliittista historiaa hieman tarkemmin seuranneille tämä kerronta on yksi Suomen lähihistorian häikäilemättömistä peitetarinoista. 

Näyttöä toisenlaisesta Niinistöstä on riittämiin ja siitä ovat valmiita kertomaan hänen poliittiset aikalaistodistajansa, joilla vallasta syrjäytettyinä ei ole enää mitään menetettävää. Yksi heistä on Keskustapuolueen grand old man Paavo Väyrynen, joka on ollut omalla tavallaan hyvin samanlainen opportunistinen kettu kuin Niinistökin. Vasta kun Väyrynen on joutunut poliittiselle sivuraiteelle, hän on laskelmoivan politikoinnin sijaan alkanut puhua totta. Näitä paljastuksia hän on julkaissut blogissaan, johon valtamedia ei halua vahingossakaan viitata. Itse asiassa Väyrynen on tällä hetkellä mediassa persona non grata eikä häntä uskalleta kutsua Ylessä yhteenkään poliittiseen keskusteluun EU:sta ja Natosta, koska hän kyseenalaistaisi ikävällä tavalla vakiovieraiden Mika Aaltolan ja Charly Salonius-Pasternakin lännettyneen narraation.

Väyrynen julkaisi 22. huhtikuuta blogikirjoituksen Vaarallista uhkapeliä isänmaan kohtaloilla, jossa hän kirjoitti istuvasta presidentistä muun muassa tähän tapaan:

Hyvin erikoinen on ollut tasavallan presidentti Sauli Niinistön rooli.

Poliitikkona Sauli Niinistö kannatti liittoutumispolitiikkaa ja myös Nato-jäsenyyttä. Tultuaan valituksi tasavallan presidentin tehtävään vuonna 2012 hän alkoi esiintyä perinteisen linjan tukijana.

Minäkin luotin tähän ja kannatin aluksi Niinistön uudelleenvalintaa.

Helmikuun 18. päivänä 2016 julkaisemassani blogissa perustelin kantaani sillä, että ”luotan Niinistön pitävän Suomen Paasikiven linjalla ja turvaavan Suomen säilymisen sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana.”

Ajan oloon aloin epäillä Niinistön turvallisuuspoliittista linjaa. Kesäkuun 12. päivänä 2017 julkaisemassani blogissa ”En voi enää tukea Sauli Niinistön uudelleenvalintaa” kirjoitin:

”Nykyisen hallituksen toimikaudella on otettu selviä askeleita sotilaallisen liittoutumisen suuntaan. Olen hyväuskoisesti tulkinnut, että ne ovat toteutuneet valtioneuvoston tahdosta. Viime aikoina on alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, että Sauli Niinistö on tasavallan presidenttinä tätä kehitystä johtanut.”

Niinistö oli vanhana kehäkettuna hivuttamassa Suomea kyökin kautta Natoon jo vuonna 2014, jolloin virallinen Suomi liittyi kansalta kysymättä niin sanottuun isäntämaasopimukseen (Host Nation Support eli HNS), joka mahdollistaa Nato-maan joukkojen tukemisen niiden ollessa Suomen alueella. Sopimuksen sanotaan lisäävän Suomen valmiutta vastaanottaa Natolta apua ja järjestää harjoituksia Suomessa niin rauhan kuin kriisin aikana. Tämäkin oli vain yksi vaihe kohti Niinistön ideologista ja poliittista päätavoitetta, Natoon liittymistä, jonka toteutumiselle antoi tilaisuuden Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. 

Yksinkö Venäjän informaatiovaikuttamista ja propagandaa?

Kaikesta yksipuolisesta informaatiosta huolimatta ei voida kiistää, etteikö kansalaisten halu liittyä Natoon olisi aitoa ja päällisin puolin perusteltua. Venäjän itsepuolustukseksi naamioitu aggressio eteläisen Euroopan laidalla on kiistämätöntä, jonka vuoksi Lännen asiamiehet saivat käteensä retorisesti vakuuttavan ässäkortin, joka on nyt lätkäisty pöytään Nato-jäsenyyden puolesta. Lisäksi unestaan herätetyn kansan historiallinen muisti tietää kaikkea ikävää mitä venäläiset ovat aiheuttaneet suomalaisille. Nykytilanteesta huolimatta Suomi on elänyt lähes 80 vuotta rauhassa itänaapurinsa kanssa eikä Venäjä ole edes slaavilaisen veljessodan keskellä esittänyt sotilaallisia uhkauksia Suomelle. Päinvastoin, Venäjä on halunnut korostaa Suomen puolueettomuutta ja näkee sen yhtenä Itämeren sotilaallisen vakauden takaajana. Vasta Suomen valtiojohdon puheet Natoon liittymisestä ovat saaneet Venäjän johdon reagoimaan. 

Kansan enemmistön jyrkkä takinkäännös myönteiselle Nato-kannalle ei johdu pelkästään Ukrainan sodasta, vaan osasyynä on median vuosia jatkunut systemaattinen Venäjän vastainen kampanja ja lobbaus maamme Natoon liittymisen puolesta. Kyse ei ole mistään ajan myötä syntyneestä asenteesta, vaan kampanja voidaan ajoittaa tarkasti vuoteen 2014, jolloin Suomen mediakenttään syntyi yhdessä amerikkalaisten kanssa Mediapooli-niminen verkosto. Se toimii valtion Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä ja saa siltä rahoituksensa. Mediapooliin kuuluu koko etabloitunut tiedotusvälinekenttämme, niin lehdistö, Yle, MTV kuin keskeisimmät kirjankustantajat. Julkisuudessa tästä verkostosta ei ole puhuttu ymmärrettävästi juuri mitään ja Internetin portivartijat ovat pitäneet huolta siitä, ettei "kerhosta" löydy edes Wikipedia-artikkelia. Kun Mediapoolin ottaa missä tahansa foorumissa esille, alkaa jo pian kuulua syytöksiä "salaliittoteorioista", mikä onkin kätevä tapa tukahduttaa keskustelu alkuunsa.

Vain harva media-alan ihminen on kirjoittanut asiasta, poikkeuksena Suomen Kuvalehden, Iltalehden ja Uuden Suomen päätoimittajana ja Helsingin Sanomien toimittajana toiminut Mauno Saari. Hän kirjoittaa vuonna 2018 ilmestyneessä kirjoituksessaan Mediapoolista näin:

Mediapooli on valtion Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä tai alaisuudessa toimiva liitto tai yhtymä, johon kuuluu käytännössä koko maan media. Poolin tehtäväksi on määritelty ”median toiminnan turvaamiseksi tarvittavan varautumistoiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen”. Hauskasti sekavan määritelmän takaa löytyy ajatus Venäjän uhkasta ja sen torjumisesta.

Mediapooli ”seuraa myös informaatiovaikuttamista ja sosiaalisen median ilmiöitä”, Huoltovarmuuskeskuksen sivuilla kerrotaan. Sivuilta löytyy poolin puheenjohtajan haastattelu, jossa hän avoimesti sanoo, että toiminnan taustalla on Krimin siirtäminen Venäjän hallintaan.

Mediapooliin kuuluu siis ”kattavasti” koko Suomen lehdistö. Kun Suomen Kuvalehti äskettäin antoi vuotuisen journalistipalkintonsa (jota olin perustamassa SK:ssa 1970-luvulla!), valinta kohdistui Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Arja Paanaseen. Oiva valinta, jos perusteena on käytetty venäjävihan määrää.

Väitän, että tällainen toiminta on upouutta suomalaisessa mediassa, mutta myös kansainvälisesti. Niin pooli itsekin sanoo todetessaan kotisivuillaan, että tällainen yhteistyö viranomaisten kanssa on ”kansainvälisesti ainutlaatuinen”. Valtiolla on Huoltovarmuuskeskuksen kautta tarkkailijan, linjaajan ja kontrolloijan asema koko Suomen mediakentässä!  Mihin unohtui median tehtävä vallan vahtikoirana? Heiluttaako häntä koiraa?

Saari jättää mainitsematta, että Mediapoolilla on läheiset suhteet Yhdysvaltain hallintoon ja mediakenttään. Esimerkiksi avoimesti kulttuurimarxilaista politikointia harjoittava, yksipuolisena "faktantarkastajana" tunnettu toimittaja Johanna Vehkoo, on saanut Mediapoolin avittamana "journalistista koulutusta" Yhdysvalloissa. Tämä selittää osaltaan Vehkoon yksipuolisen, Yhdysvaltain demokraattipuolueen agendoja ajavan journalismin.

Avoimesti kriittistä ja tasapuolista Nato-keskustelua Suomen tiedotusvälineistä ei löydy, koska kovassa kiireessä toimitaan kuin käytettyjen autojen kauppias, joka torppaa heti alkuunsa ikävät kysymykset. Sen sijaan valtamedia korostaa, että henkilöissä, jotka tuovat esiin ikäviä totuuksia Natosta ja Ukrainasta, täytyy olla jotain epäilyttävää. Pitäisi puhua vain ja ainoastaan Venäjän pahuudesta ja Naton autuaaksi tekevästä voimasta. Ylipäätään Nato-kriittisten lyttäämisessä on vallalla henkilöön käyvä virheargumentaatio, jossa sotilaallista puolueettomuutta vaativien kiusallisia perusteluja ei juuri kuunnella, vaan heidät leimataan yksiselitteisesti hörhöiksi, kommunisteiksi, itsetarkoituksellisiksi vastarannan kiiskeiksi tai salaliittoteoreetikoiksi.  Koko ongelmaa ei olisi, jos media pyrkisi edes muodolliseen objektiivisuuteen. Koska media on hylännyt valtakriittisen tehtävänsä, jää riippumattomien tiedotusvälineiden epäkiitolliseksi velvollisuudeksi kertoa vaietuista näkökannoista ja tosiasioista.

Silloin kun maamme tiedotusvälineissä otetaan puheeksi propaganda, se keskittyy lähes pelkästään läntisen kulttuuripiirimme ulkopuolisiin maihin kuten Kiinaan, Afganistaniin ja Venäjään. Kansalaisten tietoisuuden kannalta oman propagandan paljastaminen olisi kuitenkin tärkeämpää, koska vain siihen voimme vaikuttaa. Venäjän itsestäänselvän propagandan kauhistelu ei vaikuta mitenkään tuon propagandan olemassaoloon, sillä se tekee sitä meistä riippumatta. Sen sijaan jos lännen propaganda omia kansalaisia vastaan nousisi puheeksi sillä olisi jo vaikutusta ko. manipulaation jatkuvuuteen.

Propagandoissa on myös eroja. Venäjän propaganda on niin kömpelöä ja suoraa, että sen huomaa tyhmempikin. Vastaavasti Lännen propaganda on petollisuuudessaan niin sofistikoitunutta, ettei sitä usein edes tunnisteta propagandaksi. Tähän on syynä Lännen tai paremminkin Amerikan mediaa hallitsevien Levantin perillisten yli sadan vuoden etumatka (Hollywood syntyi 1910-luvulla) massojen joukkomanipulaatiossa. Manipulaatio on entistä hienostuneempaa, koska sen on pitänyt pysyä samassa tahdissa yleisen koulutustason nousun kanssa. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että mitä koulutetumpi ihminen, sitä kritiikittömämmin hän on sisäistänyt hallitsevan doktriinin (vrt. Gramscin hegemoniateoria).

Kansalaisten henkilökohtaisen, monesti sukutaustalla oikeutetun, Venäjä-vihan pitää olla vapaassa maassa sallittua. Sen sijaan silloin kun valtiollinen Yle ja muun virallinen Suomi alkaa vuosikymmenien hiljaiselon jälkeen demonisoida itänaapuria pitää hälytyskellojen soida ja kysyä kuka hyötyy. On selvää, ettei globalistinen eliittimme taloudessa, politiikkassa ja mediassa tunne vihaa Venäjää kohtaan, kunhan se vain alistuisi liberaalidemokratiaamme ja rapistuvan Yhdysvaltojen hegemoniaan. Valtiojohdon suojelema Mediapooli on osoitus siitä, että Venäjän vastaisuutta on jauhettu suurille massoille kyynisen systemaattisesti jo vuosia ainoana päämääränä pehmittää kansalaiset myönteiselle Nato-kannalle. 

Suomen tie Natoon ei ole missään vaiheessa ollut sen omissa käsissä eikä poliittinen johtomme ole sitä oikeastaan toivonutkaan, koska se on aina halunnut istua Lännen isojen poikien pöydässä kilttinä kuunteluoppilaana keräten lattialta armopaloja. Varsinkin maamme haitallisimmalla puolueella Kokoomuksella on jo pitkään ollut alemmuudentuntoinen hinku hinata Suomea kaikkiin mahdollisiin lännen liberaalidemokraattisiin instituutioihin. 

Virallisen selityksen mukaan Suomen Natoon hakemisen syynä oli Venäjän aggressio Ukrainassa. Jos asiaa kelaa hieman taakse päin syy-seurausketju ei ole näin yksiselitteinen, vaan sodan syitä pitää hakea Yhdysvaltain ja Venäjän välisestä valtataistelusta globaalilla pelikentällä. Yhdysvaltain demokraattihallinto teki heti Joe Bidenin presidenttikauden alussa selväksi, että se haluaa panna Venäjän polvilleen, koska se ei näytä alistuvan Amerikan poliittiselle ja kulttuuriselle hegemonialle. Bidenin hallinto tiesi, että mikäli Venäjän turvallisuushuolia Ukrainassa ei kuunnella, se yrittää sotilaallista ratkaisua kuten maa oli aiemmin avoimesti julistanut. Rauhansopimus ja takeet Ukrainan puolueettomuudesta olisivat olleet mahdollisia, mutta Yhdysvaltain johto ei tätä koskaan halunnut, koska sen tavoitteena oli alusta alkaen saada Venäjä hyökkäämään, jolloin sille voitaisiin julistaa epäsuorasti sota. Hölmö Venäjä astui kuin astuikin hyökkäyksellään miinaan, josta se voi syyttää vain itseään. Se on ilman muuta vastuullinen, mutta olisi itsepetosta väittää, ettei USA/Natolla olisi ollut osuutta asiaan.

Läntisen valtaeliitin viime vuosikymmenellä kohtaamat takaiskut, Donald Trumpin vaalivoitto, maahanmuuttovastaisen populismin nousu ja Iso-Britannian Brexit, näyttävät viimeisen parin vuoden ajan pyyhkiytyneen kokonaan pois – Globalist American Empire strikes back!  Ensinnäkin Joe Bidenin kiistatta kyseenalaisella vaalivoitolla Yhdysvaltain johtama länsi palasi takaisin "normaaliin". Syrjäyttämällä koko läntisen establishmentin vihaaman arvaamattoman ja osin kontrolloimattoman Trumpin, Yhdysvaltain liberaalidemokraattinen syvä valtio saattoi jälleen harjoittaa sen ideologisena vihollisena pitämänsä Venäjän vastaista voimapolitiikkaa. 

Toiseksi, finanssikapitalismin luoma talouden pyramidihuijaus oli jo purkautumassa Italian valuuttakriisiin v. 2019, mutta heti seuraavan vuoden alussa ilmestyi kuin tyhästä pelastavaksi enkeliksi Covid-19, jonka piikkiin voitiin panna talousongelmat ja lykätä romahdusta rahan painamisella. Korona on  ollut valtaeliitille loistava työkalu massojen hallinassa ja demokratian resetoinnissa, mutta todellinen jättipotti saatiin merkityksettömästä Ukrainasta, johon Venäjä upotettiin lännen kompromissihaluttomalla sopimuspolitiikalla. Lisäksi pakotepolitiikalla on voitu ehkäistä talouskuplan puhkeaminen kasvattamalla inflaatiota samalla kun lännen talouden alamäen syyt voidaan sälyttää Venäjän kontolle. Sodan muita hyviä puolia ovat olleet lännen sotilaallisen imperialismin takaajana olevan Naton laajentuminen Ruotsin ja Suomen liittyessä yhteisrintamaan. Kansalaisten intresseille vihamielisen eliitin käsittämätöntä tuuria on lisännyt myös riemu siitä, että nyt jopa hurraa-isänmaalliset pölvästit on saatu puolustamaan lännen multikulti- ja homoarvoja ja kannattamaan etnonationalismin vastaisuudestaan tunnettua Natoa. On sitten toinen asia riittääkö tämä ilmeisen epäilyttävä tuuri liberaalin lännen totaaliseen voittoon vai luhistuuko valheelle kyhätty korttitalo tekijään x, jota emme vielä tiedä.

Joka tapauksessa Yhdysvaltain poliittisen johdon kannalta maailmanlaajuinen shakkiottelu on sujunut odotettua paremmin, joskin voidaan olla melko varmoja siitä, että maan keskushallinnon skenaarioissa on otettu alusta asti huomioon Suomen ja Ruotsin ajautuminen Naton helmoihin Ukrainan tapahtumien pelottelemana. Vastaavasti maamme johto puhuu Nato-jäsenyydestä kovaan ääneen Suomen etuna, vaikka jo nyt näyttää selvältä, että suurin hyötyjä on Yhdysvallat, sillä se saa hölmöistä sven dufvista ilmaista tykinruokaa sen määrittelmää "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä" kyseenalaistavaa Venäjää vastaan. Suomesta tulee Amerikka-Natolle ekspansiivisen liberaalidemokratian ilmainen puskurivyöhyke Venäjää vastaan, josta lopullisen hinnan maksamme me. Ja tämä vain siksi, että poliittinen johtomme haluaa niin vimmaisesti samaistua "ihmiskunnan kärkijoukkona" esiintyvään omahyväiseen Länteen. 

Monoliittisen valtamedian esittämän poliittisen teatterin tuloksena jopa kansallismieliset ovat kiitelleet sosiaalisessa mediassa presidentti Niinistöä ja pääministeri Marinia myönteisestä Nato-päätöksestään. Tätä voi pitää jo Tukholman syndroomana, jossa uhrit samaistuvat pahantekijöiden ajamille tavoitteille. Suomessa poliittiset prostituutit ovat koko ajan myyneet maatamme globalismin alttarille, mutta tästä huolimatta jopa "eliitin vastaiset nationalistit" jaksavat uskoa, että poliitikot ajavat sittenkin suomalaisten etua.

On historiallisesti erikoista, että maamme itsemääräämisoikeuden lopuistakin rippeistä ollaan valmiita luopumaan kaukaisten sotatapahtumien vuoksi. Näin on syntynyt argumentatiivisesti kyseenalainen kvanttihyppy, jossa Ukrainan sota merkitsee automaattisesti Venäjän hyökkäystä Suomeen, jonka vuoksi tarvitsemme koko läntisen maailman ydinaseineen tueksemme. Tosiasiassa tilanne Suomen lähialueilla on säilynyt rauhallisena ja vakaana, eikä Suomen geopoliittisessa asemassa ole tapahtunut muutosta.

Natoon liittymistä voi tuskin estää enää mikään, vaikka sen kannattajille onkin tullut joitain harmaita pilviä näköpiiriin. Ensimmäisenä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä on alkanut käydä kauppaa Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan, joka vaatii jäsenyyden ehdoksi Ruotsia luopumaan PKK:n terroristien suojelusta. Huonoin tilanne olisi se, että nyt kun Suomi on lännen lihaksilla haastanut riitaa Venäjälle sitoutumalla yhteisiin taloudellisiin pakotteisiin ja antamalla perustuslain vastaisesti aseapua sotaa käyvälle maalle, sellaiset maat kuin Turkki ja Unkari kieltäytyisivätkin allekirjoittamasta Suomen Nato-hakemusta. Matka kuviteltujen voittajien leiriin voikin katketa alkuunsa ja Suomi saattaa jäädä orvoksi piruksi, koska poliittinen johtomme on jo etukäteen voitonvarmalla ylimielisyydellään katkaissut välinsä Venäjään. 

Mikäli Turkin ehtona Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydelle on sen pääsy EU:n hakuprosessiin voi lopputuloksena olla se, että EU:n tulevana jäsenmaana sieltä valuu satojatuhansia tummahipiäisiä uusmiehittäjiä Suomeen asti. Pitkään on ollut selvää, että muukalaisinvaasio Suomeen tapahtuu pääsääntöisesti lännestä eikä itärajalta, joten tilanne Nato-jäsenyyden myötä ei tule ainakaan tältä osin parantumaan.

Mitkä sitten ovat ne NATO-vastaiset argumentit, jotka Yle Watchissa nähdään perusteltuina?Terveydenhuollon erikoislääkäri ja Helsingin yliopiston dosentti Mikko Paunio, Perussuomalaisten Varsinais-Suomen Piirin pääaktiivi Jyrki Åland ja It-alalla työskentelevä pitkän linjan sosialidemokraatti VTM Pekka Paunio ovat tehneet hyvää työtä perusteellisessa raportissaan Viisaasti NATO:n ulkopuolella. Julkaisemme tässä lopuksi tuon ohjelman 14 pääteesiä:

1) Artikla 5:n antamat koskaan käytännössä testaamattomat turvatakuut ovat monesta syystä ongelmalliset, eivätkä ne takaa Suomen turvallisuutta, erityisesti mikäli syntyy laaja-alainen konflikti, koska sotaa käytäisiin erityisesti Suomen maaperällä tuhoisin seurauksin.

2) Saksan Venäjän kanssa tekemä kaasun toimituksen huoltovarmuussopimuksen ensijaisuus rikkoo nyt po. selonteon myönteisesti huoltovarmuuskontekstissa mainitsemaa NATO:n Artikla 8:a. Tämä osoittaa käytännössä NATO-artiklojen olevan tulkinnanvaraisia kriisitilanteessa.

3) NATO:n nykyinen Venäjän kanssa vastakkain asetteluun pyrkivä politiikka tekee siitä Venäjän silmissä hyökkäys- ei puolustusliiton, mikä lisää tuntuvasti Suomen mahdollisesti hakiessa NATO:n jäsenyyttä siihen liittyviä sotilaallisia ja poliittisia riskejä.

4) NATO:n maksimaalinen laajeneminen Venäjän lähialueille saattaa heikentää niistä saatavia turvatakuita ja se voi heikentää lännen yhtenäisyyttä nykyisen kaltaisen konfrontaatiokehityksen myötä.

5) NATO:n turvatakuita heikentää aivan erityisesti lännen vuosikymmeniä käymä sota energiaa vastaan. Tämä sota on mahdollistanut Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan ja se kylvää nyt eripuraa EU:n ja NATO:n jäsenvaltioiden välille, koska Yhdysvallat vaatii Euroopalta mahdottomia, mutta se itse ei ole tekemässä uhrauksia.

6) Poliittisesti viljellyt illuusiot Vihreän siirtymän huoltovarmuutta lisäävästä merkityksestä voivat merkittävästi haitata lännen sanktiopolitiikkaa ja eräiden lisätekijöiden summana Venäjän energiatoimituksista riippuvaiset NATO-maat – mukaan lukien USA – voivat joutua vakaviin niiden yhtenäisyyttä heikentäviin taloudellisiin ja sisäpoliittisiin vaikeuksiin. Tämä todennäköisesti vähentäisi mahdollisesta NATO-jäsenyydestä saatavia hyötyjä.

7) Vaikka selonteko tunnustaa kaksinapaisen uuden maailmanjärjestyksen synnyn, siinä ei analysoida sanktiopolitiikan kielteisiä vaikutuksia maailmanjärjestyksen muuttuessa. Tämä tilanne voi heikentää länttä ja NATO-jäsenyydestä saatavia hyötyjä.

8) Venäjän ja Ukrainan dominoidessa maailman vehnämarkkinoita on vaara, että sodan pitkittyessä Eurooppaan kohdistuu massamaahanmuuton paineita Lähi-Idästä ja Afrikasta.

9) Ruotsin ja Suomen puolueettomuus ja niiden tiivistyvä yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa lisäävät todennäköisesti Itämeren alueen vakautta.

10) Mikäli Ruotsi ei hae NATO-jäsenyyttä, se on todellinen ongelma Suomelle.

11) Yhdysvaltojen nykyhallinnon yhä jyrkkenevä alamäki ja mahdolliset Yhdysvaltojen tulevat ulkopolitiikan suunnanmuutokset lisäävät mahdollisen NATO-jäsenyyden tuomiin turvatakuisiin liittyvää epävarmuutta. Yhdysvaltain nykyhallinnon heikko tilanne tekee sen toimien ennakoimisen vaikeaksi.

12) Suomen mahdollinen NATO-jäsenyys NATO:n noudattaman sääntömääräisen turvallisuuspolitiikan myötä kaventaisi demokratiaa.

13) NATO saattaisi ennakkopäätöksenä tehdä Suomesta jäsenensä eräiden NATO-intoilijoiden toiveiden mukaisesti nopeutetussa aikataulussa, mutta siihen liittyisi suuria riskejä NATO:n yhtenäisyyden näkökulmasta sekä – mikä tärkeintä – Suomen oman riskinarvioinnin näkökulmasta, vaikka Suomi juridisesti olisi tällöin paremmin NATO:n turvatakuiden turvassa liittymisprosessin aikana.

14) Suomen tekemä hävittäjähankinta yhdessä NATO-jäsenyyden kanssa luo potentiaalisen ydinaseuhan Venäjälle siitäkin huolimatta ettei Suomen maaperälle sijoitettaisi ydinaseita rauhan aikana. Tämä tuli ilmi ulkoministeriön 2017 NATO-selonteossa.

VENÄJÄN HYÖKKÄYS UKRAINAAN – KETKÄ HYÖTYVÄT?

Se, mikä ei näy mediassa, sitä ei ole olemassa. Siksi Euroopassa ei ole muukalaisten tuomaa väestöongelmaa, ei korruptoituneita oikeusistuimia, ei homopedofiileja eikä matalan intensiteetin rotusotaa kantaväestöä vastaan. Kun Helsingin käräjäoikeus vapautti hiljattain romanihenkilö Veijo Balzarin saamat syytteet lukuisista ihmiskauppa- ja seksuaalirikoksista, valtamediat eivät jääneet ihmettelemään asiaa edes yhdeksi päiväksi.

Viime viikkojen aikana perinteisestä koronan 24/7 rummutuksesta ei olla kuultu mitään, jonka vuoksi eräät irvileuvat ovat todenneet koronan kadonneen ja taudin olevan voitettu. Siltä se ainakin näyttää, sillä nyt kansalaisia mediapommitetaan pelkästään Ukrainan sodalla. Koska massojen huomion kiinnittäminen vain yhteen asiaan onnistuu näin helposti, se luonnistuu varmasti muissakin asioissa. Kansalaisille tämä ei tietenkään lupaa hyvää. Massojen mielenliikkeitä seuraavat sosiaalipsykologit ovat voineet viimeisen parin vuoden aikana tuottaa vallanpitäjäjillle tärkeä tietoa kansalaisten reaktioista eri kriiseissä. Keinot manipulaatioon ovat entistä paremmat.

Uutisvirran keskittyminen lähes pelkästään Ukrainan sotaan on kuitenkin jokseenkin perusteltua, sen verran yllättäen ja massiivisesti arojen jättiläinen hyökkäsi slaaviveljiensä kimppuun toissa viikon torstaina. Yle Watch epäili aiemmin koko hyökkäyksen alkamista, koska Amerikan tiedottamiseen ei ole ollut luottamista varsinkaan viimeisen Irakin sodan jälkeen. Tuolloin Yhdysvallat valehteli tietoisesti, että Irakissa olisi ollut joukkotuhoaseita, mikä antoi tekosyyn Israelia hyödyttäville ilmaiskuille ja maahantunkeutumiselle. Vuoden 2015 "pakolaiskriisi" Euroopassa oli pitkälti tämän USA-Nato operaation seurausta. Venäjän kohdalla Amerikan ennusteet pettivät viikolla, mutta ne olivat sittenkin oikeassa Venäjän hyökkäysaikeista.

Offensiivi tuli monille yllätyksenä, myös Yle Watchille, sillä yleisesti sodan uskottiin tekevän pelkkää haittaa Venäjän tavoitteille. Kansalaisvaikuttaja Tapio Linna kuvasikin Twitterissä tuoreeltaan tilannetta: "Jos Putinin tarkoitus on lisätä NATOn kannatusta, vahvistaa Yhdysvaltain ja EU:n moraalista ja poliittista arvovaltaa sekä saada Venäjän ystävät ja ymmärtäjät näyttämään idiooteilta, niin hän on onnistunut siinä loistavasti."

Sotivissa maissa ensimmäinen uhri on totuus, mikä on sinänsä täysin normaalia, koska elämän ja kuolemankysymyksissä totuudella ei ole enää itseisarvoa, vaan se on alisteinen kansakuntien selviytymiselle. Sitä vastoin sotatapahtumia turvallisen matkan päästä seuraavilta mailta olisi syytä odottaa edes muodollista objektiivisuutta, mutta jostain syystä länsimaissa kerrotaan Ukrainan sodasta kuin ne olisivat sotatilassa Venäjän kanssa. Jo pelkästään tästä tosiasiasta huomauttamisesta viestintuoja leimataan "putinistiksi". Koska sotaa käymätön virallinen Suomi on valinnut puolensa, objektiviisen tiedon ja argumenttien esittäminen Ukrainan konfliktista on tullut ainakin valtavirtajulkisuudessa lähes mahdottomaksi. Sotaa käyvillä Venäjällä ja Ukrainalla on ymmärrettävästi sotasensuuri päällä, mutta on kieltämättä erikoista, että Suomi ja länsimaat noudattavat samaa linjaa. 

Sotapropaganda ja sensuuri ovat oikeutettuja, jos niillä suojellaan suurempaa hyvää kuten elämää, mutta on silti hämmentävää, että esimerkiksi sodan ulkopuolella oleva Tsekin tasavalta on ehdottanut kolmen vuoden vankilarangaistusta niille, jotka tukevat Venäjän toimintaa tai levittävät informaatiota, jossa hyökkääjä näyttäytyy positiivisessa valossa. Koko sodan ajan lännen moraaliseen kertomukseen on kuulunut Venäjän barbariasta poikkeava arvopohja, mutta kleltämällä mielipiteenvapauden, se kiistää samalla omat arvonsa. Koska valtaosa kansalaisista ei usko Venäjän propagandaan ja halveksuu venäjämielisiä, Venäjää tukevat lausunnot eivät paljon paina yleisessä mielipiteessä. Paitsi silloin, jos niitä pyritään sanktioimaan, koska se synnyttää mielikuvan tosiasioista, jotka valtamedian ja viranomaiset haluavat pimittää. 

Jos Ukrainan invaasiosta on ylipäätään jotain hyvää sanottavaa, niin ainakin se, että se on herättänyt monet turvavaltiopumpulissa elävät haaveilijat todellisuuteen. Heille alkaa valjeta viimeistään nyt, että sota ei ole ihmiskunnassa poikkeuksellista toisin kuin pitkä rauha. Maailmalla on sodittu jatkuvasti ja nyt pitkästä aikaa osa perifeerisestä Euroopastakin saa maistaa sitä, mikä on pitkään kuulunut kolmannen maailman arkeen. Pelkästään viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on käyty kymmeniä sotia miljoonin uhrein, mutta länsimaiden hyvinvoivissa massoissa ne eivät ole kaukaisuutensa vuoksi juuri synnyttäneet suuria moraalisia raivonpurkauksia ja sotakiihkoa. Ukrainan sota osoittaa hyvällä tavalla sen, kuinka eurooppalaiset saadaan innostumaan uhrimielestä vasta kuin sodassa syntyy valkoisia kuolonuhreja ja sotaa käydään Euroopan rajamailla. Veri on jälleen kerran vettä sakeampaa.

Sota Ukrainassa ei kuitenkaan muuta länsimaalaisten arkaa perusasennetta, jossa elämän päätarkoitukseksi on tullut välttää kuolema lääketieteen ja ohjelmallisen pasifismin avulla. Viime aikojen lippujen liehuttelusta huolimata kaukana ovat ne ajat, jolloin futuristit ylistivät manfifestissaan (1909) sotaa, tuota "meille maailman ainoaa hygieniaa". Silti sotaan kiihotetaan vielä nykyäänkin, mutta toisin kuin ennen, sen sanansaattajat eivät ole valmiita vuodattamaan omaa vertaan "asiansa" puolesta. Pelkästään sosiaalista mediaa seuraamalla käy selväksi, että hysteerisimmät sotahaukat ovat kotibunkkereissaan räiskintäpelejä pelaavia keskiolutkommandoja tai tavallisia perheenäitejä, jotka ovat alttiita mille tahansa konformistiselle joukkokiihkolle.  Kyseessä ovat samat ihmiset, jotka pelättyään kaksi vuotta koronaa, uhoavat nyt olevansa valmiita sotaan Venäjää vastaan.

Kotikatsomoiden verenhimoisuutta mediaspektaakkelin keskellä ruokkii Ukrainan sodan Daavid ja Goljat -asetelma, jossa Venäjää pidetään yksiselitteisenä hyökkääjänä - syystäkin - ja Ukrainaa uhrina ja sankarillisena taistelijana. Lisäksi jyrkät reaktiot Venäjää kohtaa Euroopassa kertovat maan olevan länsimaisesta pintakiillosta huolimatta eksistentiaalinen toinen, muukalainen, jonka intressit ovat viime kädessä muut kuin meillä. Tämä riippumatta siitä vaikuttaako Euroopassa rotutietoinen traditionalismi tai nyt vallalla oleva sentimentaalinen universaalihumanismi. Teoriassa läntinen valkoinen osa Venäjää voisi kuulua Eurooppaan, mutta valitettavasti itäisen jättiläinen identiteetti on geneettiseltä perustaltaan mongolivalloittajien tahraama ja kirjavien kansalllisuuksien läpitunkema. Historian saatossa tilannetta on pahentanut imperialismi, jonka avulla Venäjä on yrittänyt sulattaa itseensä eri etnisyyksiä ja kulttuureja päätyen maantieteelliseen jättiläiseen nimeltä Neuvostoliitto. Sosialistisen imperiumin jatkajaksi syntyi saman aateklusterin moderni monikulttuurinen hirviö, joka tunnetaan nyky-Venäjänä. Jo pelkästään monietnisyytensä vuoksi Venäjä on sisäisesti epävakaa maa, mikä näkyy väistämättä myös sen arvaamattomana käyttäytymisenä ulkomaailmaa kohtaan. 

Olisi silti itsepetosta kuvitella, että presidentti Vladimir Putin olisi pelkkä mielipuoli tai isovenäläisen tradition jatkaja. Hänen aggressiiviset toimensa ja "itsepuolustuksensa" eivät ole syntyneet vain suuruudenhulluudesta, vaan ne ovat pääosin reaktioita maailman geopoliittiseen muutokseen ja muiden isojen toimijoiden, etenkin Naton, peliliikkeisiin. Ikävä kyllä lännettyneestä narraatiosta poikkeavien motiivien perään kyseleminen koetaan tällä hetkellä maassamme vähintään epäilyttävänä. Siksi on todennäköistä, että kansalaiset kykenevät kiihkottomaan analyyttiseen ajatteluun Ukrainan sodasta vasta kun pöly on laskeutunut. 

Tästä kyvyttömyydestä antaa kuvaavan esimerkin Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavaisen hiljattain saama palaute kirjoituksestaan uusimmassa Kanava-lehdessä. Hyvissä ajoin ennen sotaa kirjoitettu rauhaa puolustava artikkeli on herättänyt silmitöntä vihaa Venäjän sotilaallista ja kulttuurista murskaamista unelmoivissa "älymystöpiireissä". Heidän moraalisesti kirkastuneissa silmissään kaikki rauhanomaisia ratkaisuja puolustavat ihmiset ovat ihmiskunnan ulkopuolelle kuuluvan Putin Verisen isovenäläisiä kannattajia. Kampanjan veturina on vanha taistolainen "rauhanaktivisti" Jukka Mallinen, jonka pirtaan istuu hyvin Amerikan trotskilaisten nekonservatiivinen universalismi, jonka anateema on puolestaan nyky-Venäjä. Erikoista Malisen hyökkäyksessä on se, että juuri Vihavainen on vuosikausia näkyvästi arvostellut Putinin itsevaltaista korruptoitunutta hallintoa. Uusherännäiselle fanaatikolle tämäkään ei riitä, mikä käy selväksi Vihavaisen Mallisen purkauksia ruotivassa kirjoituksessa Älymystö kehittyy. 

Kaksi vuotta koronamääräyksillä  alistettujen ja nöryytettyjen rivikansalaisten harkitsemattomat kuohahdukset voi vielä ymmärtää ahdistuksen ulkoistamisena helppoon viholliseen eikä oman kärsimyksen lähteenä toimiviin kotimaan ja EU:n poliitikkoihin. Kerrankin media antoi kansalle luvan vihata pidäkkeettä eikä se totisesti ole jättänyt tuota mahdollisuutta käyttämättä! Sen sijaan Mallisen ulostulot kertovat ideologisesti kovan linjan tasa-arvouskovaisten ja pasifistien hämmennyksestä, jossa poikkeuksellisessa tilanteessa vanhat opit eivät pädekään. Tämän Syntax errorin tuloksena on taantuminen primitiiviiseen vihaan, josta omat korkealentoiset ideaalit alunperin varoittivat.

Yle Watch ei halua olla osa median lietsomaa yksinkertaistavaa sotapopulismia, vaan katsoo epäkiitolliseksi velvollisuudekseen kartoittaa tilanteen suuri kuva. Olivatpa sodan syyt mitkä tahansa, sen seuraukset ovat eri maille ja intressiryhmille erilaiset. Tässä nollasummapelissä joku hyötyy valtavasti ja joku taas häviää lähes kaiken. Seuraavat huomiot ovat vasta alustavia päätelmiä, sillä emme tarkkaan tiedä millaiseen lopputulokseen ja rauhaan sota lopulta päättyy. 

Venäjä. Historia ei tunne ainuttakaan maata, joka luopuisi vapaaehtoisesti imperiumistaan. Tässä mielessä Venäjäkään ei ole poikkeus, vaan se pyrkii kaikin keinoin säilyttämään asemansa ja jopa kasvattamaan valtaansa. Viime vuosikymmenet ovat kuitenkin olleet maalle nöyryyttäviä, sillä samalla kun se on joutunut perääntymään asemistaan, sen entiset alusmaat ovat yksi toisensa jälkeen siirtyneet Naton leiriin. Vaikka Varsovan liitto hajosikin kylmän sodan päättymiseen, Nato on säilyttänyt asemansa perustelemalla olemassaolonsa ylläpidetyllä Venäjän uhalla. 

Venäjän näkökulmasta nyt käytävässä sodassa ei ole kyse Ukrainaista, vaan Naton laajenemisesta sen omille rajoille. Estääkseen Ukrainan valumisen lännen (EU) ja Naton leiriin maasta tuli Venäjän ja Naton välisen valtataistelun välikappale. Sen sijaan länsimaiden tiedotusvälineet eivät pidä Natoa ekspansiivisena toimijana Itä-Euroopassa, vaan ne katsovat Venäjän rajamaiden siirtymisen lännen leiriin olevan rauhanomaista ja luonnollista liberaalidemokraattista kehitystä. 

Lähihistorian faktat puhuvat kuitenkin toista kieltä. Boris Jeltsinin presidenttikaudella Venäjälle luvattiin suullisesti, ettei Nato levittäydy itään. Nato kuitenkin laajeni kahdesti, vuosina 1999 ja 2004, eikä Venäjä voinut heikkoutensa vuoksi tehdä asialla mitään. Venäjä katsoi tuolloin, että kyse oli suorasta luottamuksen pettämisestä. Asiaa ei parantanut Bukarestin huippukokous vuonna 2008, jolloin Nato ilmoitti olevansa valmis ottamaan Ukrainan ja Georgian jäsenikseen. Tämä saattoi olla Venäjälle se vimeinen niitti, joka antoi kimmokeen luoda vastastrategian, jossa pyrittäisiin kaikin keinoin, myös sotilaallisesti, estämään Naton laajeneminen rajoilleen. Tätä mieltä on myos kenraali Gustav Hägglund viisi vuotta sitten antamassaan haastattelussaan. Putin esikuntineen katsoi, että jos Ukraina liittyisi Natoon, se olisi vain muutaman tunnin ajomatkan päästä Moskovasta samalla kuin ohjukset  lentäisivät sinne viidessä minuutissa. Kremlissä tätä oli mahdoton hyväksyä, mikä valmisti tien nyt käytävälle sotaretkelle. 

Venäläisten narraatio sen pyytämien sotilaspoliittisten turvatakuiden hylkäämisestä ja toisaalta länsimaiden näkemys Venäjästä imperalistisena valloittajana ovat molemmat sotakertomuksia, joista puuttuu laajempi historiallinen yhteys. Yllättävää kyllä, suomettuneen Suomen veteraanipolitiikko Paavo Värynen kuvaa Uuden Suomen kirjoituksessaan Ukrainaissa käydään Neuvostoliiton hajoamaissotaa jo otsikollaan mistä sodassa saattaa viime kädessä olla kyse:

Ukrainan tapahtumat ovat noudattaneet samaa kaavaa. Historiallisista syistä maa on ollut syvästi kahtiajakautunut. Länsi-Ukraina on kuulunut pitkiä aikoja Itävalta-Unkariin ja Puolaan, siellä on suuri puolalais- ja unkarilaisvähemmistö ja siellä venäläisiä suorastaan vihataan. Krimin niemimaa ja suuri osa Itä-Ukrainaa ovat puolestaan kuuluneet satojen vuosien ajan Venäjään. Siellä venäläiset ovat enemmistönä, ja yhteydet Venäjään ovat olleet tiiviit. Tämä venäläisvähemmistö koki Maidanin aukiolta käynnistyneen kumouksen uhkaksi omalle asemalleen ja turvallisuudelleen. Se ryhtyi puolustamaan oikeuksiaan ja pyrkimään jopa eroon Ukrainasta. 

Ukrainan yhtenäisyys olisi voitu säilyttää vain siten, että eri väestöryhmät olisivat hakeneet keskinäistä yhteisymmärrystä, jota sekä länsimaat että Venäjä olisivat tukeneet. Geopoliittinen valtakilpailu repi kuitenkin Ukrainan rikki, synnytti sisällissodan ja johti lopulta kansainvälisen kriisin. 

Olivatpa sodan syyt mitkä tahansa, kaikille on käynyt selväksi, että se on ollut Venäjälle sotilaallinen, taloudellinen ja moraalinen katastrofi. Vaikka sotaseikkailu olisi mennyt Venäjän suunnitelmien mukaan, se olisi joutunut maksamaan siitä kaikkine pakotteineen kovan hinnan. Putinin lähipiirissä ajateltiin, että valtavista riskeistään huolimatta Ukrainan valtaaminen tai sen jakaminen osiin olisi Venäjän imperiumin tulevaisuuden kannalta hyödyllisempää kuin jos rajanaapurina olisi iso Nato-maa. Koska Venäjä ylimielisenä hyökkääjänä ei osannut aavistaa Ukrainan sitkeää vastarintaa, sota on juuttumassa sissisodaksi, joka pitkittyessään panee vaakalaudelle koko Putinin hallinnon ja jopa Venäjän nykyisen yhtenäisyyden. Taloudelliset tuhovaikutukset ovat vielä oma lukunsa. Ne geopoliiittiset hyödyt, jotka olisi saatu salamansodan onnistumisella, ovat nyt valumassa hukkaan. Tässä sodassa Venäjä on vielä surempi häviäjä kuin pahoin murjottu sankarallinen Ukraina. Slaavilaisen veljessodan todelliset hyötyjät ovat muualla.

Ukraina. Toisin kuin Venäjä, Ukraina on saanut sodan alusta lähtien nauttia varauksettomasta maailmanlaajuisesta sympatiasta. Se on jo voittanut yksiselitteisesti propagandasodan Venäjän kömpelöä "tiedottamista" vastaan. Onnistunut propaganda ei olisi mahdollista ilman Ukrainan kunnioitusta herättävää sotilaallista menestystä ja kansalaisten isänmaallista uhrimieltä. Vaikka laskelmoivassa geopoliittisessa valtataistelussa ei ole hyviä ja pahoja, kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi kiistakapulaksi joutuneen Ukrainan kansan uhriasema. Sen itsepuolustus on moraalisesti oikeutettua, kun taas samaa ei voi sanoa Venäjän offensiivista. Luonnollisesti Ukraina ei ole halunnut laajamittaista sotaa, vaikka se onkin taistellut maan itäisellä venäläisenemmistöisellä alueella jo kahdeksan vuotta. Ukrainan kansa sai tahtomattaan päälleen sankarinviitan, mutta sen synnyttämä ylpeys ja hyöty tuskin korvaavat kuolonuhreja ja pommitettuja kaupunkeja. 

Niin vaikeaa kun se onkin nykyisessä polarisoituneessa tilanteessa tunnustaa, Ukraina ei ole 2000-luvulla ollut suvereeni valtio, vaan se on ollut jatkuvasti joko Venäjän tai Lännen (USA, EU, Nato)  vaikutuksen alainen. Tämä selittää osaltaan Ukrainan valtavan korruption, joka näkyy maan ylintä johtoa myöten. 

Suomessakin rajatonta ihailua saanut Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on tyyppiesimerkki rahan ja hämärien taustavoimien avulla saadusta vallasta. Vaikka juutalaistaustainen Zelenskyi on hengennostattajana sotaoloissa kieltämättä mies paikallaan, hän on poliittisesti läpikorruptoitunut taho, joka ei viime kädessä aja ukrainalaisten asiaa, vaan on sitoutunut anglosionistien tavoitteisiin uhriluvuista piittaamatta. Sanomalehti Kaleva kirjoitti ennen presidentinvaaleja huhtikuussa 2019 Zelenskyin päätukijan olevan Ukrainan varakkaimpiin miljardööreihin lukeutuva Ihor Kolomoiskyi. Länsimielisyydestään ja Israel-yhteykistään tunnettu juutalainen Kolomoiskyi omistaa useita ukrainalaisia tv-kanavia hallitsevan mediayhtiön. Zelenskyi nousi ukrainalaisten tietoisuuteen juuri Kolomoiskyin tv-kanavalla esitetyillä ohjelmillaan. 

Korruptio ja juutalaisten valta Ukrainan politiikan huipulla ei ole mitenkään poikkeuksellista, sillä vuodesta 2014 asti maassa on ollut vain juutalaisia presidenttejä kuten Petro Porošenko, joka ryvettyi pahasti korruptioskandaalissa keväällä 2019. Porošenkon jälkeen Ukrainan presidentiksi valittiin juutalaisen rahan turvin Volodymyr Zelenskiy, jonka rinnalle pääministeriksi nousi niin ikään juutalainen Denys Šmyhal. Voidaan kysyä, miksi ukrainalaiset valitsevat kerta toisensa jälkeen muukalaisia kansansa johtoon. Näyttelijänä ja klovinina aiemmin tunnetulla presidentillä saattaa olla kyky lumota ukrainalaiset, mutta olisi outoa, jos vaikka Suomessa  presidentiksi valittaisiin Zelenskyitä vastaava Ruben Stiller. 

Toisaalta on ymmärrettävää, että ukrainalaiset sietävät mieluummin maansa varat länteen pilkkahintaan puljaavia korruptoituneita juutalaispolitiikkoja kuin takapajuisen Venäjän määräämää nukkehallintoa. Joka tapauksessa tavallisille ukrainalaisille on tarjolla vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Olipa sodan lopputulos mikä tahansa, suurimman hyödyn näyttävät keräävään tässä vaiheessa erilaiset rikollisjärjestöt, joiden käsiin on päätymässä myös huomattava osa lännen antamasta aseavusta.

Suomi. Sisäisesti epävakaa ja sotilaallisesti aggressiivinen Venäjä ei ole Suomelle eduksi oikeastaan missään. Paitsi niille, jotka ovat halunneet liittää jo pitkään maamme globalistisen järjestelmän sotilaalliseksi siiveksi katsottuun Natoon. Tämä kokoomushenkinen porukka haluaa riisua Suomen viimeisetkin itsemäärämisoikeuden ulkoiset merkit, jotta integraatio länteen olisi lopullista ja täydellistä. Natoon liittymistä ovat vaatineet myös perussuomalaiset ja eräät näkyvät kansallismieliset, jotka perustelevat näkemyksensä puhtaasti sotilaspoliittisella turvallisuudella. He uskovat Naton liittymisen jälkeenkin  Suomessa voitavan harjoittaa kansallismielistä sisäpolitiikkaa. Oma lukunsa ovat vielä ne kansallismieliset, jotka ovat nettifoorumeilla aiemmin uhonneet, että "tulisipa sota ja  veriset vaatteet" ja sitten kun Euroopan laidalla pannaan vähän verta pakkiin, ovatkin itku kurkussa ensimmäisinä juoksemassa Nato-mamman helmoihin. 

Venäjän yllättävän ja brutaalin hyökkäyksen jälkeen myös niukka enemmistö maan hiljaisista on kääntymässä Ylen gallupin mukaan Nato-jäsenyyden kannattajiksi. Monille suomalaisille järkytyksenä alkanut Ukrainan sota uhkasi uneliasta arkea, johon ei kyetty vastaamaan muulla kuin Nato-paniikkinappulaa painamalla, koska "joku ratkaisu" on löydettävä. Sota näyttää lisäksi pudottaneen maanpinnalle monet ikuisesta rauhasta unelmoivat punavihreät haihattelijat, mikä onkin Ukrainan tapahtumien harvoja myönteisiä puolia Suomessa. Joka tapauksessa viime aikojen mielipideilmaston rajut muutokset eivät olisi olleet mahdollista ilman sotaa, joten ainakin kokoomuslaisille Nato-intoilijoille Venäjän hyökkäys oli kyynisesti ajateltuna onnenpotku.

Jos suomalaista heikkoitsetuntoista  ulko- ja turvallisuusspolitiikkaa tarkastelisi jalkapallon fanikulttuurin termein, olisimme mieshuoria ja Glory Hunterseja. Siinä emme tue oman paikallisen seuran menestymistä, vaan samaistumme ulkomaalaisten juurettomiin suurseuroihin, jotka lypsävät faneiltaan vain rahaa, mutta eivät anna viime kädessä muuta kuin sekaantumisen muiden suurseurojen välisiin kiistoihin.

Jalkapallovertaus on sikäli osuva, koska pieni Suomi yrittää aina olla voittajan puolella periaatteistaan riippumatta. Vuonna 1941 veikattiin voittavaksi hevoseksi Saksaa, mutta harva muistaa sen, että presidentti Urho Kekkonen sanoi vielä 1970-luvulla Neuvostoliiton voittavan lopulta ideologisen ja taloudellisen kilpailun Lännen kanssa. Tämä heijastui hänen ulkopolitiikassaan kuin myös opportunistisessa taistolaisliilkeestä, joka odotti vesi kielellä Neuvostoliiton maailmanvallankumousta. 1990-luvun liberalismin huumassa uskottiin kapitalistisen Neuvostoliittoon eli Euroopan Unioniin. Sitoutumisessa länteen ei hauttu ymmärtää kyseessä olevan uppoavan laivan, jonka amerikkavetoiset arvot tuhoavat Euroopan etnisesti ja kulttuurisesti. Se liberalismi, mikä meille myytiin vuonna 1994, ei ollutkaan brittiläistä 1920-luvun liberalismia, vaan viime kädessä kulttuurimarxismia yhdistettynä korporaatio- ja finanssikapitalismiin. Kun Suomikin nyt puolustaa pontevasti länttä, se tarkoittaa Amerikan ylivaltaa Euroopassa, reaalitaloudesta irtautunutta keinottelevaa finanssikapitalismia, loputonta kansat tuhoavaa maahanmuuttoa ja lgbt-propagandan tulemista viralliseksi "moraaliseksi" opiksi. Itsenäiseen puolustukseen pohjaava kansallismielisyys ei kuulu tähän projektiin.

Vuorottain vaihtuvasta Neuvostoliiton/Venäjän ja lännen mielistelystä huolimatta Suomi on julistanut ulkomailla olevansa sotilaallisesti puolueeton maa. Kansalaisilleen poliitikot puolestaan väittävät Suomen olevan itsenäinen maa. Euroopan Unioniin liittymisen jälkeen nämä puheet ovat olleet silkkaa kansallista itsepetosta. Mahdollisen Natojäsenyyden myötä poliitikkojen on pakkoa tunnustaa, ettei Suomi ole missään suhteessa enää itsenäinen valtio. Kun kerran maa on vapaaehtoisesti luopunut kaikista itsenäisyytensä tunnusmerkeistä, mitä mieltä silloin on enää puhua Suomesta ja Suomen turvallisuudesta. Pitäisi puhua vain EU:n ja Naton turvallisuudesta. 

Maan henkisestä tilasta kertoo paljon se, että vuoden 2015 lännen kautta tapahtuneesta muukalaisinvaasiosta vastuussa oleva kansanvihollinen, Kokoomuksen Petteri Orpo, saa median tukemana ja suosionosoitusten saattelemana vaatia Suomen välitöntä liittymistä Natoon. Hän vaati myös ensimmäisenä suomalaispolitiikkona Suomea antamaan aseapua sotaa käyvää maalle, vaikka tällä rikottiin maamme kaikkien hallitusten periaateohjelmia. Sotilasavun antaminen on käytännössä puoliavoin sodanjulistus Venäjälle. Koko manööverin tarkoituksena on todennäköisesti ajaa Suomi peruuttamattomastii ja seurauksista piittaamatta Naton syliin Venäjää vastaan. 

EU:n talouspakotteisiin osallistuminen ja materiaalisen avun kuten lääkintä- ja elintarvikkeiden antaminen Ukrainaille ovat vielä moraalisesti - joskaan eivät taloudellisesti - perusteltuja Suomen kaltaiselta pieneltä rajamaalta. EU:n ja Yhdysvaltojen talouspakotteilla saadaan varmasti suuri osa Venäjän taloudesta romutettua, mutta tässä huumassa on harvoin sanottu ääneen, mitä vakavia seurauksia toimilla on Suomeen. Bensan hinta on jo nyt sietämätön, mutta pakotteiden ja vastapakotteiden kilpajuoksussa jopa 95-oktaavisen bensiinin litrahinta voi nousta kesään menessä yli kolmeen euroon litralta. Samalla jo jonkin aikaa nousussa ollut inflaatio tulee Venäjä-pakotteiden myötä vain kasvaamaan. Vaikka ryssäviha on jo historiallisista syistä herkullista, sitä ei voi syödä, joten netti-isänmaallliset keskiolutkommandot voivat joutua pian valitsemaan jättääkö valmispitsan ostamatta, jotta eurot riittävät olueen. Pokakonttorista on turha ruinata lisää rahaa, sillä se menee ukrainalaisten pakolaisten elättämiseen.

Ellei satunnaista mielenhäiriötä oteta lukuun, on vaikea kuvitella mikä olisi se syy, miksi Venäjä hyökkäisi Suomeen. Vuonna 1944 edes Stalin ei katsonut tarpeelliseksi miehittää Suomea, eikä sen jälkeen yksikään kommunistijohtaja nähnyt maamme valtaamisessa juuri mitään mieltä. Putinin Venäjä on Neuvostolittoa huomattavasti pienempi voima ja siltä puuttuvat sen ideologiset ja sotilaspoliittiset tarpeet, jotka edes teoreettisesti ajaisivat maan hyökäämään Suomeen. Ainoastaan yksi syy voisi kiinnostaa Putinia ja se on sotilaallinen uhka, joka realisoituisi väistämättä mikäli Suomi kuuluisi Natoon. Silti tuollaisen uhan torjumiseksi Venäjällä ei olisi tarvetta miehittää Suomea, vaan siihen riittäisi parikymmentä taktista ydinohjusta suursodan ensimmäisen viiden minuuutin aikana. 

Mikäli Venäjällä olisi surkean Ukrainan sotaretken jälkeen vielä jostain kumman syystä tarvetta ja voimia hyökätä syrjäiseen Suomeen, se tekisi sen siinä tapauksessa Natosta riippumatta. Toisaalta sotilaallinen liittoutumattomuus olisi juuri se pidäke, mikä ehkäisisi "hullun koiran" hyökkäyksen, koska puolueettomaan maahan tunkeutuminen tekisi Venäjästä myös venäläisten silmissä anteeksiantamattoman pahantekijän. Konventionaalisessa maasodankäynnissä Suomelle tulisi niin paljon sympatiaa, että saisimme varmasti kansainvälistä apua. Kun armeijaamme vielä vahvistetaan hyvissä ajoin ja lisäämme puolustustahtoamme (ei luulisi olevan vaikeaa), pystyisimmme mahdollisessa sodassa sankaritekoihin, jotka sodan tappiosta huolimatta kannattelisivat vielä pitkään tulevien sukupolvien kansallista, sankarillista, identeettiä. Tässä kohtaa on syytä pitää mielessä Benjamin Franklinin sanat: "Ihmiset, jotka ovat valmiita luopumaan olennaisesta osasta vapauttaan saadakseen vähän turvallisuutta, eivät ansaitse kumpaakaan ja menettävät lopulta molemmat."

Puheet Naton turvatakuista henkivät rohkeuden ja itseluottamuksen puutteesta, viime kädessä halusta haudata suomalainen Suomi, koska se vaatisi omia uhrauksia. Tässä pelon ja laiskuuden ilmapiirissä ei ole yllättävää, että myös kansallismielisistä löytyy sivarihenkisiä hedonisteja ja rintamakarkureita, jotka haluavat Natoon yksinkertaisesti siksi, ettei tarvitsisi liikahtaa näppiksen ja halpakaljan ääreltä puolustamaan itse omaa maataan. Siksi ei ole yllättävää, että Ilta-Sanomat julkaisi äskettäin uutisen Venäjän hyökkäys Ukrainaan lisännyt reserviläisten hakeutumista siviilipalvelukseen. Aikamme itsekkyyden, laiskuuden ja mukavuudenhalun huippuna voi pitää toivetta, että joku muu puolustaisi maatamme puolestamme. Toisaalta mitä voidaan odottaa virtuaalielämään tottuneilta isänmaan toivojen sukupolvelta, joka aidosta seksistä vieraantuneena katsoo enimmäkseen pornoa. Eräs sotilaallista liittoutumista vastustava kansallismielinen totesikin sattuvasti, mistä näissä Natorunkkareissa on oikeastaan kyse:

Ymmärrän kyllä senkin liiallisen hauskuuteen ja helppouteen tottuneen syöpäisen Länsimaailman rappioittaman itsetunnottoman ja kunniattoman näkökulman, että selviytymistaistelussa tehdään kaikki mitä voidaan ettei vain satu "Juhaa leukaan", eli vaikka mennään Natoon, mutta matti myöhäisenä Naton helmoihin piilottautuminen on kuin liberaali-puna-pasifisti ulkoistaisi maanpuolustushengen. Liberaali-puna-pasifisti on juuri sellainen rauhanajan ilkkuja, joka kerjää nenille, mutta sitten kun tosi tilanne tulee, juoksee se helmoihin turvaa hakemaan. 

Tulevaisuudessa on myös itänaapuri uusine johtajineen ja erikoislaatuinen sijaintimme tarkoittaa erikoislaatuista tilannetajua ja myös vahvaa omapäisyyttä niin hyvässä kuin pahassa. Esi-isämme otti riskin ja se kannatti, löytyykö meistä edes piirun vertaa samaa periksiantamattomuutta ja omapäisyyttä? Liberaali-puna-pasifistilla on kaksi mahdollisuutta tositilanteen tullen, pötkiä Ruotsiin pakoon tai löytää itsestään se esi-isien tarmo, omapäisyys ja periksiantamattomuus. Ei haittaa vaikka olet huonokuntoinen pullea pelinarkomaani-sohvaperuna, joystick käsi tottuu kyllä dronekäsittelyyn, tai muuhun vastaavaan nykyajan teknologiaan, lisäksi kehossa on valmiiksi varaenergiaa. Ei se yli-iso kehonrakentajakaan ole sissinä täydellinen, koska tietty kömpelyys ja pitkaikaisen kestävyyden puute sekä kova proteiinin tarve saattaa hidastaa. Kuvat Ukrainasta osoittavat, että polttopulloja voi tehdä vaikka pyörätuolissa. Ääritilanteessa "perunankuorijakin" on yhtä tärkeä kuin etulinjan sotilas, koska jokainen tietää, että nälkäisenä hommasta ei tule mitään.

Valmiutta itsenäiseen kansallliseen puolustukseen on kuitenkin kyseenalaistettu viime vuosina jatkuvasti kulissien takaa, kun Suomea on vaivihkaisesti muilutettu askel askeelta Natoon. Puolustusvoimien johtoportaaseen on nostettu huomattava joukko Naton asiamiehiä aivan samaan tapaan kuin poliisijohtoomme on solutettu EU-uskollisia monikultturisteja. 

Media on pehmittänyt tavallista kansaa jo vuosikausia negatiivisilla Venäjä-uutisillaan ja toisaalta myötäkarvaisella suhtatumisellaan Nato-lähentymiseen. Tässä mediakampanjassa tärkeää "asiantuntija-apua" ovat antaneet Natopoliittisen instituutin (tunnetaan virallisesti nimellä Ulkopoliittiinen instituutti) kiiluvasilmäiset ammattiarvaajat Mika Aaltola ja Charly Salonius-Pasternak. Venäjän hyökättyä Ukrainaan kansalaisia oli pohjustettu niin hyvin, että heistä puolet on valmiita liittymään nyt Natoon. Liittoutumisen aallot käyvät siinä määrin korkealla, että jopa ns. laatumediassa kuulee puheenvuoroja, joissa Naton liittymisen vastustajat leimataan epäisänmaallisiksi putinisteiksi. Tällaisessä puheessa Natoa kannattavat somalit ovat suomalaisempia kuin suomalaiset sotilasliiton vastustajat, mikä tekee liittoutumista puolustavasta argumentista väistämättä tyyppiä Reductio ad absurdum. Vastaavasti eräiden valtamediaan kriittisesti suhtautuvien kansallismielisten vaihtoehtosivustojen Natoa ja Ukrainan sotaa käsitteleviä kirjoituksia ei voi enää erottaa avoimesti Nato-jäsenyyden puolesta liputtavan Helsingin Sanomien teksteistä tai Ylen kolumnisti Rysky Riiheläisen länsi-integraatiota puolustavista vuodatuksista. Paljon mainostetun Alain de Benoistin uusoikeistolainen globalismi-kritiikki loistaa poissaolollaan ja tilalle on tullut hallitsevan liberaalidemokratian konformistinen puolustaminen. 

Mikäli Suomi hakisi ja hyväksyttäisiin Natoon, se olisi viimeinen niitti vieraiden voimien hallinnan hyväksymiselle. EU:n, eurovaluutan ja Naton jälkeen ei olisi enää edes teoreettista mahdollisuutta karistaa niskoiltaan euro-atlanttinen moni- ja homokulttuuri, sillä kovan paikan tullen "kansainväliselle yhteisölle ja arvoille" lojaali Naton palkka-armeija kukistaisi kaikki pyrkimykset aloittaa kansallinen uudistusohjelma. Nimittäin Naton omassa historiikissa sanotaan suoraan, että se pyrkii estämään eurooppalaisen nationalismin uudelleensyntyminen (vrt. Serbian pommituksen v. 1999) sekä edistämään Euroopan maiden keskinäistä integraatiota. Näin ollen kaikki kansainväliset sitoomukset, joihin Suomea ajetaan, pyrkivät tarkoituksellisesti lisäämään meidän ja muiden valtioiden välistä keskinäisriippuvuutta. Tämä globalistien keskeinen strategia on läsnä myös Natossa, koska sotilasliitossa kansallinen riippumattomuus tehdään mahdottomaksi. Samalla jäsenmaiden kädet tahrataan yhteiseen vereen levittämällä kolmanteen maailmaan pommien avulla "demokratiaa ja ihmisoikeuksia".

Natoa pelastajana pitävät kansallismieliset mielipidevaikuttajat uskovat Ukrainan sodan olevan suomalaisia yhdistävä tekijä, joka poistaa jopa kansakuntaa vaivaavat kulttuurisodat. Tällaisessa euforiassa Suomi on kuin Saatanan kanssa sopimuksen tehnyt tohtori Faustus, joka toteuttaa Naton avulla kansalliset unelmansa. Tosiasiassa Ukrainan sota ja Nato-jäsenyyden hakeminen tulevat vain repimään kansakuntaa hajalle. Toisella puolella ovat kaikista itsenäisyyden rippeistä valmiina luopumaan olevat eduskuntapuolueet ja sitä vastassa poliittiseen järjestelmään pettyneet kansallisen suvereeniteetin puolustajat. Viime kädessä tällaisesta eripurasta hyötyvät globalistiset tahot, joille minkä tahansa eurooppalaisen kansallisvaltion yhtenäisyys on este heidän päämäärilleen.

Yhdysvallat. Venäjä on ollut Yhdysvaltain yksinapaiselle, "sopimuspohjaiselle" maailmanherruudelle, valtava pettymys 2000-luvulla. Vielä 1990-luvulla kun Venäjää ryöstivät länsisuuntautuneet juutalaiset oligargit, Yhdysvallat seurasi tilannetta tyytyväisenä. Humalainen Boris Jeltsin oli helposti pompoteltava presidentti, mutta ei kuitenkaan vielä täydellinen amerikkalaisten intressien marionetti. Toiveet Venäjän tulevalle "liberaalidemokraattiselle" presidentille ja hallinnolle olivat korkealla, mutta itsevaltaisen entisen KGB-mies Vladimir Putinin astuminen vallan kahvaan sotki Amerikan suunnittelmat. 

Viime vuosina vihaa ovat kasvattivat Venäjän taipumattomuus läntisille vasemmistoliberaaleille arvoille, valkoisten vastaiselle anti-rasismille, Cancel-kulttuurille, perhevastaisuudelle ja lgbt-ideologialle. Sopua ja yhteistyötä tällaisen Venäjän kanssa ei olla haluttu Amerikan kummankaan johtavan puolueen piirissä. Siksi presidentti Donald Trumpin kausi oli syvän valtion jatkuvaa sabotaasia suhteiden heikentämiseksi. Vaikka myös Trump on systeemin mies, vasta Bidenin kaltainen dementoitunut sätkynukke saattoi täyttää Amerikan valtaeliitin todelliset toiveet ja tarpeet. Jo virkakautensa alussa Biden lupasi panevansa Venäjän takaisin ruotuun.

Yhdysvaltain eliitin tavoitteissa Ukrainassa leimahtanut sota oli toivottu, odotettu ja osin provosoitu tapahtumaketju. Pitkittyvän ja uuvuttavan sodan uskotaan rampauttavan Venäjää siinä määrin, että tilanne voisi palauttaa Amerikalle hegemonisen kulta-ajan, joka joka sillä oli sosialismin romahduksen jälkeen 1990-luvulla. Siksi Ukrainalle annetaan aseapua sen verran että se voi jatkaa puolustustaisteluaan, mutta ratkaisevaa Nato-tukea vihollisen lyömiseksi ei tulla kuitenkaan antamaan. 

Sotilastrategisesti Washingtonin suurena tavoitteena on estää Venäjän pääsy Mustallemerelle ja Kaspianmerelle. Lopullisena päämääränä on pitää Venäjä ja Kiina ulkona keskeisiltä valtamerireiteltä ja hallita näin yksinoikeudella maailman meriä. Tässä suunnitelmassa Ukrainan sodalla ja Venäjään kohdistuvillla pakotteilla uskotaan olevan suuri merkitys.

Euroopan kannalta Yhdysvaltain tavoitteet eivät käy yksiin. Jo ennen sotaa aloittamillaan ja nyt moninkertaistuilla pakotteillaan Yhdysvallat pani Euroopan tuhoamaan oman taloutensa vahingoittaakseen Venäjää. Asettamistaan pakotteistaan Eurooppa kärsii eniten itse, varsinkin öljyn ja kaasun huiman hinnannousun vuoksi. Vastaavasti kiristyneen tilanteen vuoksi Euroopan maat joutuvat lisäämään puolustusmenojaan, josta hyödyn ottavat amerikkalaiset aseyhtiöt. Samalla entistä tiukempi sitoutuminen Natoon vain lisää Euroopan riippuvuutta Yhdysvalloista.

Euroopan laidalla käytävä Ukrainan sota on Amerikalle tuttu juttu sikäli, ettei se tälläkään kertaa joudu itse sotimaan Venäjää vastaan. Itse asiassa USA ja Venäjä eivät ole sotineet koskaan keskenään, vaan aina on peluutettu Eurooppaa.  Venäläiset ovat sentään taistelleet omilla raja-alueillaan toisin kuin Atlantin takaa kyyristelevä USA pitkän matkan ohjuksikseen. Nyt näyttää siltä, että Yhdysvallat ja Venäjä jakavat taas Eurooppaa, eivätkä sodi keskenään, vaan panevat eurooppalaiset tappamaan toisiaan. Tilanteessa on jotain samaa kuin jos toisilleen vihamieliset Suomi ja Norja hyökkäisivätkin Ruotsiin ja kohdatessaan toisensa miehittämässään maassa päättäisivät jakaa Ruotsin kaikessa rauhassa ilman yhteenottoa.

Kiina. 2000-luvullla taloudellisten suurvaltojen joukkoon astunut Kiina on seurannut Ukrainan sotaa varovaisesti asettumatta kummankaan puolelle. Läheisten taloussuhteiden vuoksi se ei kuitenkaan ole tuominnut Venäjän "erikoisoperaatiota". Pitääkseen yllä puolueettoman tarkkailjan roolia Kiina on ilmoittanut jopa halukkuudestaan toimia rauhanvälittäjänä. Luonnollisesti se ei ole halunnut liittyä Yhdysvaltain johtamaan pakoterintamaan, mikä on sille kieltämättä taloudellisesti järkevää.

Kärsivällisenä pelurina Kiina ei katso vielä kaikkia korttejaan, vaan odottaa sodan kehittymistä ja lopputulosta rauhassa. Ainakin lyhyellä tähtäimellä Kiina voi hyötyä EU-maiden Venäjän pakotteista, koska osa kaupankäynnistä siirtyy Itä-Aasiaan. Haittaa ei ole siitäkään, että Yhdysvallat kietoo huomattavan osan taloudestaan ja sotakoneistostaan pitkittyvään Ukrainan sotaan. Lisäksi sodasta näyttää olevan Kiinalle se hyöty, että Venäjästä tulee siitä entistä riippuvaisempi sekä taloudellisesti että sotilaallisesti.

Globalistit: EU ja Maailman talousfoorumi. Euroopan Unioni oli kriisiytymässä kovaa vauhtia vuoden 2019 aikana, jolloin Italian talous- ja velkaongelmat olivat murtaa koko unionin taloudellisen pohjan. Ponzi-huijaus sai helmi-maaliskuussa 2020 kuitenkin yllättävästi lisäaikaa, kun koronavirus astui näyttämölle. Talouden takkuaminen ja pankkikriisi pantiin kätevästi koronan piikkiin samalla kun koronarajoituksilla kyettiin torppaamaan ylituotantoa kysynnän laskettua. Viime vuoden syksystä lähtien kiihtynyt inflaatio on uusien talouspakotteiden vuoksi mennyt ylikierroksille, joten globaalin talousjärjestelmän sisäiset rakenteelliset ongelmat voidaan jatkossa sälyttää Venäjän niskoille.

Talouskriisin taustalla ovat finanssikapitalismin ja reaalikapitalismin entistä jyrkempi erkaantuminen toisistaan, valtava velan määrä ja ylituotanto. Maailman talousfoorumi ja sen perustaja Klaus Schwab ovat koronan varjolla vaatineet "kapitalismin uudistamista" eli järjestelmän nollaamista ongelmien "ratkaisemiseksi". Hyvä alku järjestelmän nollaamiselle on Venäjän sulkeminen pois SWIFT-maksujärjestelmästä. Jossain vaiheessa maksujärjestelmä halvaantuu ja luottamus rahoitusjärjestelmään horjuu, jolloin ratkaisuksi ehdotetaan maailmanlaajuista digitaalivaluuttaa. Mikäli digitaalivaluuttaan siirryttäisiin, merkitsisi se maailman poliittis-taloudelliselle eliitille valtavaa mahdollisuutta kontrolloida kansalaisiaan. Eräs kansalaisvaikuttaja pohti tätä näkymää sosiaalisessa mediassa näin:

On tuotu selvästi esille, Trudeaun ja USA:n teknokraattien jo aloitettua, että sinun rahasi eivät ole sinun rahojasi, vaan sinulla on ainoastaan rajoitettu käyttöoikeus niihin, ja ne voidaan hetken mielijohteesta puhaltaa olemattomiin. Tsaarin kultaa etsitään vielä tänäkin päivänä, mutta miten etsitään kirjanpidollista fiat-rahaa? Jos luulette Venäjän koskaan enää palaavan läntiseen rahajärjestelmään ja jättäytyvän sen armoille, miettikääpä uudestaan. On varmasti erittäin hyvä veto lyödä kaikki kortit kerralla pöytään ja ruveta kuolaamaan vastustajan kaikenpuolisella tuhoamisella, pilkkomisella ja nöyryyttämisellä. Mikä voisikaan mennä pieleen?

Venäjän sotatoimet hyväksyy lähinnä vain venäläiset itse, varsinkin kun hyökkäyksen oikeuttamiselle ei juuri löydy moraalisia argumentteja. Väärässä ovat myös ne länsimaalaiset, jotka puolustavat Venäjää siksi, ettei siellä virallisella tasolla kannateta lännen vasemmistoliberaaleja rappioarvoja. Tällaiset apologeetit ovat Venäjän hyödyllisiä idiootteja kuten ne lännen kommunistit, jotka tukivat Neuvostoliittoa sen hajoamiseen 1991 saakka. 

Lännen on itse parannettava sen sisuskaluja tuhoava syöpä. Tuota syöpää edustavat mm. Maailman talousfoorumiin kuuluvat globalistit, jotka ovat nyt muka Ukrainan puolella ja vetoavat meidän isänmaallisiin tunteisiimme, vaikka he itse vihaavat kaikkea isänmaallisuutta. He puhuvat Ukrainan itsenäisyyden ja vapauden puolesta, vaikka heille ne ovat vain kyynisiä sanoja, joiden tarkoitus on edistää globalistista agendaa, jossa Yhdysvallat määrää marssijärjestyksen.