KUNTA- JA ALUEVAALIT 2025 OLIVAT VÄSYNYTTÄ DEMOKRATIAILVEILYÄ

Äänestämisen merkitys yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on laskenut kolmena viimeisenä vuosikymmenenä ratkaisevasti Euroopassa. Tähän on vaikuttanut eniten itseriittoinen Euroopan Unioni, jonka päätökset muodostavat Suomen kaltaisessa kuuliaisessa maassa jo 60 prosenttia kaikesta lainasäädännöstä. Ainoastaan presidentinvaaleilla näyttää olevan vielä jonkinlaista merkitystä johtuen presidentin melko suurista ulkopoliittisista valtaoikeuksista. 

Ilman verotusoikeutta olevien hyvinvointialueiden vaaleilla on äänestäjille vähiten merkitystä, jonka  vuoksi ne haluttiin koplata yhteen kunnallisvaalien kanssa. Ratkaisu oli ymmärrettävä jo senkin vuoksi, että aluevaaleissa äänesti edelliskerralla vain alle puolet (47,5%) äänestysoikeutetuista. Kevään vaalitemppuilusta oli sen verran hyötyä, että aluevaalien oikeutus voidaan perustella sen yli 50-prosenttiin (51,7%) kohonneella äänestysaktiivisuudella. Sen sijaan kuntavaalien äänestysprosentti jatkaa edelleen laskuaan: edellisten vaalien 55,1%:sta 54,2%:iin. Parin viime vaalien luvut ovat silmiinpistävän pienet kun tiedetään, että vielä 1990-luvulla äänestyprosentti kunnallisvaaleissa oli yli 70%:ia. Eräs syy heikkoon äänestysaktiivisuuteen on kuntien kasvaneet velvoitteet, joista huomattavan osan maksaa nykyään EU:n ohjaama valtio. Toisin sanoen kuntien rahanjakopolitiikasta päättää yhä enenevässä määrin eduskunta eivätkä kunnanvaltuustot.

Kansalaisten kiinnostus kevään 2025 kunta- ja aluevaaleja kohtaan olivat odotetun vaisut huolimatta valtiollisen tv-jätin päivittäisestä vaalimarkkinoinnista. Vasta tuloksen ratkettua vaaleista alettiin löytää poliittiisia yllätyksiä, vaikka käytännössä niillä ei ole suurtakaan merkitystä Suomen taloudelliseen ja ulkopoliittiseen taaperrukseen. Päällimmäisenä mieleen jäivät SDP:n nouseminen maan suurimmaksi kuntapuolueeksi ja Perussuomalaisten kannatuksen puolittuminen edellisiin kuntavaaleihin verrattuna. Paljon vähemmälle huomiolle jäi ulkomaalaisten valtuutettujen raju kasvu ja hylättyjen äänien moninkertaistuminen.

Kaikissa suurissa kaupungeissa rotumuukalaisten määrä kasvoi valtuustoissa silmiinpistävästi. Esimerkisi Turussa pääsi kahdeksan ulkomaalaista valtuustoon: 4 Vasemmistoliitosta,  3 SDP:stä ja 1 Kokoomuksesta. Määrä on noin 1/6 valtuutetuista, mikä on suhteessa enemmän kuin ulkomaalaisten osuus kaupungin asukkaista. Miten ylipäätään on mahdollista, että ulkomaalaiset ilman kansalaisuutta saavat äänestää ja olla ehdolla Suomen kunnallisvaaleissa?

Vain orjakansa antaa kenen tahansa maan rajojen läpi tunkeutuneen muukalaisen äänestää samankaltaisiaan päättämään elättäjiensä asioista. Tätä kehitystä vielä ruokki veronmaksajien kustantama Yle, joka mainosti yli kuukauden ajan monta kertaa vuorokaudessa ulkomaalaisten oikeutta äänestää kunta- ja aluevaaleissa. "Humoristisissa" tietoiskuissa keski-ikäinen nainen toitotti, kuinka Ylen verkkosivuilta löytyy ohjeet kahdeksalla eri kielellä miten äänestää vaaleissa. On selvää, että sisällöntuotannoltaan punavihreässä Ylessä kehoitetaan ulkomaalaisia äänestämään, koska nämä antavat äänensä poikkeuksetta suomalaisvihamielisille punavihreille puolueille.

Maamme sosiaalipalveluja kaikkein eniten hyväksikäyttävät somalit näyttävät olleen näissä vaaleissa erityisen aktiviisia. Perussuomalaisten kuntavaaliehdokkaana Vantaalla ollut Jiri Keronen kertoo Facebookissa, että Vantaalla ja Helsingissä pääsi läpi "kasa somaleita, jotka eivät olleet vaivautuneet edes pistämään valokuvaansa Ylen vaalikoneeseen". Keronen jatkaa:

Ja paljon keskimääräistä demaria isommilla äänimäärillä. Hämähäkkivaistoni kertoo, että siellä on moskeijoissa kerrottu, ketä pitää äänestää. Todennäköisesti jengi ei osaisi edes äänestää, mikäli moskeijassa ei kerrottaisi sitä.

Kerosen ounastelut eivät ole "muukalaisvihamielistä salaliittoteoretisointia", sillä monet lähteet kertovat lähes kirjoitus- ja lukutaidottomien somalinaisten "äänestysohjauksesta" ei vain Suomessa vaan myös Somaliassa. Uskokaa tai älkää, mutta läntisessä arvopohjaisessa demokratiailveilyssä on mahdollista rakentaa Mogadishuun vaalipiste, jossa siellä asuvat paikalliset voivat äänestää Helsingissä, Vantaalla ja Turussa majailevia somaliehdokkaita!

Vain täysin kesytetty tolkun kansalainen ei tunnusta tosiasiaa, että Euroopan ulkopuolelta tulevat vapaamatkustajat ajavat vain ja ainoastaan oman etniteettinsä etua. Oma lukunsa on aktiivisesti Suomen tuhoa ajavat kantasuomalaiset punaporvarit, jotka äänestävät kiusallaan rotumuukalaisia. Esimerkiksi helsinkiläinen muusikko-rocktoimittaja Holle Holopainen on sanonut haastatteluissa äänestäneensä 1990-luvulta lähtien aina värillistä naista. Valitettavasti eksentrinen äänestyskäyttäytyminen ei rajoitu enää vain tavalliseen kansaan hajurakoa tekeviin taiteilijatyyppeihin. Suurimmissa kaupungeissa hyvesignaloiva etnomasokismi näyttää tätänykyä olevan erityisen suosittua nuorten opiskelijanaisten keskuudessa.

Mitä sitten tulee sosiaalidemokraattien vaalivoittoon, siinä ei ollut tippaakaan kyse heidän omista ansioistaan. Voitto tuli ilmaiseksi vain siksi, että suuri osa kansalaisista ei kykene ajattelemaan syitä ja seurauksia, vaan näkee edessään vain välittömät hyödyt ja haitat. He äänestivät viime eduskuntavaaleissa oikeistopuolueita, koska ymmärsivät sentään Marin-krapuloissaan maan eläneen yli varojen. Nykyhallitus lupasi vyön kiristystä ja kun se sitä sitten toteutti, se ei äänestäjille kelvannutkaan. Siksi kunta- ja aluevaaleissa kiukuttelevat äänestäjäkakarat antoivat valtakirjansa kyljellään röhnöttäville emakkodemareille, joiden ei tarvinnut tehdä muuta kuin odottaa, että voittoisa banaani putoaa suuhun. 

Näyttää pahasti siltä, että maan konkurssin partaalle ajaneen bile-Marinin kulutusjuhlat olivat niin loistokkaat, että niiden takaisinmaksu on tullut mahdottomaksi. Samat Marinia kannattaneet äänestäjät haluavatkin nyt löysätä valtiovelan vyötä, jolla hirttää itsensä juutalaisten globalistipankkiirien ikuisiksi velkaorjiksi. Tämä vain siksi, jotta voitaisiin ennen vedenpaisumusta  elää "ilmaiseksi" tulevista sukupolvista piittaamatta. Ehkä väestönvaihto ei olekaan välttämättä niin huono juttu, sillä näin typerä kansa ei ansaitse elää. Jotta sille voitaisiin suoda vielä jatkoaika, pitäisi se tapahtua jonkinlaisen fascistisen hallinnon kurinpalautuksella. 

Demareita äänestäneiden puolustuksesti on tosin sanottava, että Suomen heikko taloustilanne ei johdu yksin Marinin hallituksen epäonnistuneista ratkaisusta, sillä maamme talous ei ole kasvanut yhtään vuoden 2008 jälkeen. Itse asiassa Suomi kuuluu talouskasvussa maailman kymmenen heikomman maan joukkoon ja 2020-luvulla Suomen bruttokansantuotteen kasvu on Kreikan ohella EU:n heikoin. Koska 1990-luvun Nokia-huumassa talouden rakenneuudistukset jäivät tekemättä, Suomi on juuttunut paisuneeseen hyvinvointivaltioprojektiin, jonka kustantaminen 2020-luvun tulorakenteella on tullut mahdottomaksi. 

Kokoomuksessa tämä on tiedetty hyvin, vaikka sielläkin haluttaisiin elää 1980-luvun hyvinvointi-Suomen nostalgiassa. Pääasiassa Kokoomus on kiinnostunut vain suurimman puolueen asemastaan ja valtion kautta harjoittamastaan kaverikapitalismista. Koska kansansuosio on "kykypuolueelle" kaikki kaikessa, se oli viime hallituksen muodostamisessa sen verran ovela, että antoi kansan silmissä epäsuosituimman valtionvarainministerin salkun lyhytnäköisen vallanhimoisille persuille. Huonojen aikojen vain pahentuessa valtionvarainministeri joutuu olemaan kansan sylkykuppi, mikä ymmärrettiin Kokoomuksessa hyvin. Vaikka pääministeri Petteri Orpo onkin päävastuussa heikosta valtiontalouden hoidosta, vaaleissa kansan viha kohdistui leikkauksista vastanneeseen valtionvarainministeripuolue Perussuomalaisiin. Jälleen kerran muut hallituspuolueet saivat vetää kaikessa rauhassa hölmöjä Persuja kölin alta. 

Jos emme vielä halua heittää Suomen ja demokratian osalta lusikkaa nurkkaan, pitäisi poliittisella kartalla tapahtua perusteellinen muutos. Jotta edellä mainittu välttämätön "fascistinen kurinpalautus" nykyisen demokratuurin kontekstissa olisi edes teoreettisesti mahdollista, pitäisi eduskuntaan nousta puolue, joka ei tee kompromisseja eikä luovu kansallisen itsemääräämisen periaatteesta. Sinimustalla liikkeellä on tähän potentiaalia, mutta profiilia nostaakseen sen pitäisi tehdä radikaaleja ehdotuksia ja yksiselitteisiä irtiottoja nykypolitiikan "maan tavasta". Eräs shokkiaaltoja nostattava pelin avaus voisi olla vaatimus äänestysoikeuden epääminen kunta- ja aluevaaleissa niiltä, jotka eivät ole Suomen kansalaisia.

EU-VAALIT – KANSANVALLAN IRVIKUVA

Poliittis-taloudellisen valtakerroksen sanomaa levittävälle konsensusmedialle viime sunnuntain Euroopan Unionin parlamenttivaalit olivat tärkeä teatteriesitys, koska näin federalistisen politiikan jatkuminen voidaan oikeuttaa "kansalaisten tahdolla". Politiikan toimittajien EU-vaali-innostus ei kuitenkaan resonoi kansan syvien rivien tuntojen kanssa. Suomessa tämä näkyi  laiskuutena vaaliuurnilla äänestysprosentin jäädessä 42,4:ään. Se jäi selvästi alle muun Euroopan, tosin sielläkin yllettiin vain rimaa hipoen yli 50 prosentin. Tuokaan prosenttimäärä ei anna aitoa mandaattia EU:lle, sillä huomattava osa äänistä oli annettu protestipuolueille, jotka vastustavat unionina ja etenkin sen epädemokraattisesti masinoimaa liittovaltiokehitystä. 

Jopa Yle tunnusti verkkosivuillaan olevansa huolissaan alhaisesta äänestysaktiivisuudesta jutussaan Suomalaisten eurovaali-innostus viimekertaista hieman vaatimattomampaa – äänestysprosentti jäi 42,4:ään. Vaaliasiantuntija Sami Borg katsoi äänestämättömyyden johtuneen vaaliaikatauluista kun taas Ylen politiikan erikoistoimittaja Ari Hakahuhta arveli, että koko Suomen yli sunnuntai aamupäivällä pyyhkäissyt saderintama oli syynä suureen äänestämättä jättämiseen. Tekosyiltä vaikuttaneita spekulointeja pyörittäneet asiantuntijat eivät vahingossakaan halunneet pohtia ilmeisempiä syitä eli kansan tyytymättömyyttä etäiseksi koettuun unioniin ja Suomen edustajien olemattomana pidettyä vaikutusvaltaa EU-parlamentissa. 

Jo yli viisimiljoonaiselle kansalle edustuksellinen demokratia on kaukana kansanvallasta, varsinkin kun todelliset valtakeskukset alkavat olla muualla kuin eduskunnassa. Mutta mitä voidaan sanoa yli 400 miljoonan äänestäjämassasta, joista suomalaisia äänioikeutettuja on vajaa 4,5 miljoonaa? Minkälainen demokratia toteutuu suomalaisille silloin kun he voivat valita 15 edustajaa 720-jäseniseen europarlamenttiin? Tällöin suomalaismepit edustavat parlamentissa maatamme peräti 2,08 %:in osuudellaan!

On tietenkin totta, että poliittisen päätöksenteon kannalta EU-koneisto on maanosamme merkittävin vallankäyttäjä, vaikka kansalaisten enemmistö ei sitä tunnustakaan. Suomen lainsäädännöstä noin 60%:ia tulee EU:sta ja Kuntaliiton tilaaman selvityksen mukaan kuntienkin toiminnasta 45%:ia juontaa juurensa unionin lainsäädännöstä. Näiden tosiasioiden valossa Euroopan Unioni on Neuvostoliiton kaltainen monikansallinen hirviö, jolla ei ole kansalaisten tunnustamaa legitimiteettiä, mutta joka tästä huolimatta tekee suurimman osan keskeisistä poliittisista päätöksistä. 

Yhtäläisyyttä Neuvostoliittoon löytyy myös hallitsevasta nomenklatuurasta, jonka  valtakeskus ei ole suinkaan parlamentti, vaan sen nimittämä 27-jäseninen EU-komissio, joka tekee ministerineuvostojen ohella yhteisön todelliset päätökset. Komission kokoonpanon valintaan unionin kansalaisilla ei ole tietenkään mitään vaikutusmahdollisuutta kuten ei myöskään sen hallinnolliseen palkka-armeijaan, joka koostuu 33 000 kovapalkkaisesta globalistisesta virkamiehestä. 

Enemmistö kansalaisista on ymmärtänyt, ettei kovempaa äänestämisellä ole juuri mitään vaikutusta EU-parlamentin politiikkaan, koska päätökset tekee komissio ministerineuvostojen ohella. Silti valtamedia jaksaa kauhistella kuvitteellisen laitaoikeiston voittoa ikään kuin se kääntäisi EU-venettä suuntaan tai toiseen. Pidemmällä aikavälillä kasvaneella oikeistopopulismilla saattaa toki olla vaikutusta esimerkiksi Ukrainan projektin hiipumiseen ja laittoman maahanmuuton ("laillinen" invaasio jatkuu tästä huolimatta) vähentämiseen. Unionin kovan ytimen päätöksiin vahvistuneella oppositiolla ei ole toistaiseksi suurta vaikutusta, vaan komissio tullee jatkamaan ideologisella järkähtämättömyydellään federalistista linjaa, jossa taakkoja jaetaan, yhteistä budjettia rakennellaan ja uusia köyhiä maita otetaan sisään. EU:n hajoamista ja rapautumista uhkaavatkin eniten sen innokkaimmat edistäjät eivätkä niinkään liittovaltion vastustajat. Ahneella on paskainen loppu kuten on tapana sanoa.

Koska Suomen osuus valtavan kokoisessa EU-parlamentissa on lähes olematon, kotimaan vaalituloksen analysoiminen tuntuu merkityksettömältä. Jotta siihen saataisiin edes jotain mieltä, tulosta on tarkasteltava nykyisen hallituspolitiikan valossa. Seuraavaksi YW esittää vaaleista lyhyet huomiot puolueista, joiden voitot ja tappiot ovat herättäneet eniten huomiota julkisuudessa.

Kokoomus. Lännen huoraksi täydellisesti antautunut puolue seilaa nyt Mediapoolin lietsoman aggressiivisen Nato-sotaintoilun aallon harjalla. Ajamalla amerikkalaisten miehitystä maassamme sallivaa DCA-sopimusta, Kokoomus on totisesti ansainnut toisen haukkumanimensä Zogoomus, sillä vieraskorean hölmöläisdiilin myötä Suomesta tulee kirjaimellisesti Amerikan sionistisen miehityshallinnon (ZOG) alainen. Ironisesti kykypuolueeksi kutsulla epäkansallisella koplalla ei ole juuri mitään omia ansioita politiikassa, kunhan vain kehtaavat käyttää kyynisesti hyväkseen kulloisiakin ajan trendejä. Asettamalla hallituskumppani Perussuomalaiset median luomien paskamyrskyjen kilveksi, Kokoomuksen onnistui saada EU-parlamenttiin yhden lisäpaikan, mikä tarkoittaa neljää europarlamentaarikkoa. Samalla Kokoomuksesta tuli maamme suurin puolue unionin parlamentissa. 

Tuoreista läpimenneistä uuden suojatyöpaikan Brysselistä sai epätoivoisena pyrkyrinä tunnettu Mika Aaltola, joka on jo hyvissä ajoin ehtinyt hakea uudelleen UPI:n johtajaksi ja siinä sivussa flopannut presidentivaaleissa median ilmaisesta tuesta huolimatta. Toinen EU-parlamenttiin sisään päässyt medialemmikki Pekka Toveri tunnetaan Aaltolan lailla huonoista ennustajan lahjoistaan. Siinä missä Aaltola arvasi Trumpin menestyksen 2016 koko ajan väärin, on median armoittama "rautainen sota-asiantuntija" Toveri mennyt puolestaan arvioissaan päin metsää lähes kaikessa mikä on koskenut Ukrainan sotaa. Saamansa äänimäärän perusteella tämä ei ole silti häirinnyt kotisohvien isänmaallisia, sillä ilmeisesti heidän mielestään Toverin amerikkalaisperäinen ryssäviha on tärkeämpää kuin hänen toiveajatteluksi osoittautuneet sotaennusteensa. Suomalaisten kannalta on tietenkin onnellista, että tämä koomikkopari poistuu ainakin viideksi vuodeksi jokapäiväisestä julkisuudesta. Uskostaan vaikutusmahdollisuuksiinsa nämä kovapalkkaiset tyhjäntoimittajat eivät ole kuitenkaan luopuneet, vaan esimerkiksi Aaltola on jo ehtinyt arvuutella julkisuudessa saavansa heti komissaarin paikan, koska "paalupaikka tuli".

Persusuomalaiset. Nämä vaalit menivät persuille kirjaimellisesti persiilleen ja syystäkin. Toisin kuin karvalakkipersut Kokoomus on puolueena ymmärtänyt miten pidetään Sauli Niinistön esimerkkiä noudattaen kansansuosiota yllä. Ensinnäkin persuilta oli jokseenkin hölmöä ottaa hallitusneuvotteluissa vastaan valtionvarainministerin posti, sillä lähes kaikki hallitusta vastustavat protestit kohdistuvat väistämättä sen haltijaan. Koska puoluejohtaja Riikka Purra on joutunut toimimaan hallituksen ukkosenjohdattimena, kookomuslaiset ovat voineet täysin rinnoin nauttia johtamastaan epäsuositusta politiikasta. 

Eniten Perussuomalaisten kurituspolitiikka on vaikuttanut liikkuviin äänestäjät, jotka jäivät tällä kertaa kotiin. Äänestyshaluttomuutta lisäsivät myös puolueen kyvyttömyys pitää kiinni aikaisemmista lupauksistaan: bensa maksaa edelleen lähes kaksi euroa litralta, maahanmuuttajien vuosittainen määrä on moninkertaistunut ja vasemmiston totalitaristeja mielisteleviä ajatusrikoslakeja on lisätty entisestään. 

Persujen vaalituloksen perseelleen menoa kuvaa kirjaimellisesti ainoa valituksi tullut meppi Sebastian Tynkkynen. "Rynkkyseksi" kutsuttu elostelija on varsinainen anateema kaikelle sille mitä perussuomalainen protestiäänestäjä haluaa ehdokkaaltaan. Nationalistisena oksymoronina tunnettu Tynkkynen seurustelee maahamme ties millä statuksella livahtaneen mustan rotumuukalaismiehen kanssa. Tynkkysen valinta europarlamentaarikoksi symboloikin erinomaisesti perussuomalaisten tämän hetkistä alennustilaa.

RKP. Gallupeissa kerrottiin ruotsalaispuolueen menettävän ainoan parlamenttipaikkansa, mutta niinhän siinä kävi, että kieli- ja puolueuskollisuus voittivat jälleen kerran. Vaaleista ja suhdanteista riippumatta RKP:n kannattajat ovat aktiivisia äänestäjiä, jonka vuoksi heidän painoarvonsa on populaatiotaan suurempi. Kokoomuslaisten ohella ruotsinkieliset ovat kuin Amerikan juutalaiset, jotka määrästään huolimatta saavuttavat äänestysaktiivisuudellaan ja politiikkaan osallistumisellaan suhteettoman suuren vallan. Loppujen lopuksi puoluejohtajan tehtävät jättäneellä Anna-Maja Henrikssonilla oli helppo työ tulla valituksi.

Vasemmistoliitto. Itseään ilman ironiaa Hyviksi ihmisiksi kutsuvien joukko on tunnettu sopulikäyttäytymisestään. Tosin kuin yleensä kuvitellaan, juuri tälle hyväkkäiden massalle kollektivismi ja johtajan palvonta ovat verissä, mistä kertoo aiempi varaukseton tuki Sanna Marinille. Nyt tunteellisen fanituksen kohteeksi oli vaihtunut Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Enimmäkseen naisista koostuva Hyvien ihmisten hurmoksellinen koalitio vaikuttaa Vihreissä, Vasemmistoliitossa ja SDP:ssä, jonka vuoksi uuden messiaan rooli ei ole rajattu vain tietylle punavihreälle puolueelle. Vain määrätyillä arvoilla, ennen kaikkea tasa-arvofundamentalismilla ja sen taakse naamioituneella passiivis-aggressiivisella feministisellä kaunalla, on vaikutusta kun tämä porukkaa valitsee itselleen johtajan.

Perinteisen vasemmistoeetoksen lisäksi Anderssonin valtakunnallisesti saamat ennätykselliset lähes neljännesmiljoona ääntä kertoo pitkään velloneesta protestista hallituksen leikkauksia vastaan. Yhteiskunnan saamapuolella olevat passiiviset pokakonttorin asiakkaat aktivoituivat kerrankin joukolla ja päättivät oikeistopopulistien tapaan äänestää kovempaa. Anderssonin vanavedessä Vasemmistoliitto kolminkertaisesti meppiensä määrän (nyt kolme), mikä tukee käsitystä, että äänestäjät ymmärsivät EU:n olevan instanssi, jossa Suomenkin asiat päätetään. Fiksulta näyttävä logiikkaa jää kuitenkin puolitiehen, sillä vaikka suurin osa maamme asioista päätetäänkin Brysselissä, suomalaisilla mepeillä ei niihin päätöksiin ole osaa eikä arpaa. Varsinkaan kolmella Vasemmistoliiton edustajalla.

Sisäpoliittisten motiivien ohella Anderssonin saama äänipotti saattaa heijastella myös jossain määrin pinnan alla kuohuvaa ulkopolitiikkamme kritiikkiä. Massiivisesta median propagandasta huolimatta kaikki suomalaiset eivät olekaan lähdössä soitellen sotaan USA-Naton eskaloimiin uhkarohkeisiin projekteihin, joissa kovimman hinnan voi joutua maksamaan lännen eturintamaksi vapaaehtoiseksi julistautunut Suomi. Hallituksen Amerikkaa myötäilevä Israel-politiikka lienee toinen ulkopoliittinen syy, miksi osa kansalaisista kerkesi äänestämään Anderssonia. 

Olivatpa kansalaisten motiivit äänestää Anderssonia mitkä tahansa, Vasemmistoliiton vaikutusvalta Suomessa ja Euroopassa ei voitosta huolimatta suinkaan kolminkertaistunut. Siitä pitää huolen 720-jäseninen EU-parlamentti ja valtaa käyttävä komissio.

Vihreät, SDP ja Keskusta. Ennusteista huolimatta nämä puolueet säilyttivät parlamenttipaikkansa. Ilman Perussuomalaisten mahalaskua ne olisivat todennäköisesti menettäneet paikkojaan, joten mistään torjuntavoitosta ei voida puhua. Varsinkin kun äänet jäivät vähäisemmäksi kuin edellisissä EU-parlamenttivaaleissa. 

Sen sijaan muualla Euroopassa gallupit pitivät kutinsa ja oikeistopopulistit lisäsivät paikkojaan. Valhelehdistöön kyllästyneisiin keski-eurooppalaisiin ei tehonnut samalla tavalla viikkokausia jatkunut "laitaoikeistolla" pelottelu kuin auktoriteettiuskoisiin suomalaisiin. Populismin noususta huolimatta keskustaoikeisto hallitsee edelleen parlamenttia, mutta poliittisen opposition kasvu sekä oikealla että vasemmalla vaikeuttaa entisestään federalististen EU-byrokraattien junttaaman politiikan toteuttamista. Koko 2020-luvun kriisejä hyödyntäneen EU-eliitin yhtenäisyyseuforia saattaakin olla jo historiaa uudella viisivuotiskaudella.

PERSUT MUKANA UUDESSA HALLITUKSESSA – MUUTTAAKO KOVEMPAA ÄÄNESTÄMINEN LOPULTA MITÄÄN?

Euroopan Unionin periferian pieni vasallivaltio nimeltä Suomi sai tiistaina 20. kesäkuuta 2023 sitten uuden uuden valtioneuvoston. Hallituksen muodostavat huhtikuun alussa pidettyjen eduskuntavaalien voittajapuolueet Kokoomus, Perussuomalaiset, Suomen ruotsalainen Kansanpuolue ja Kristillisdemokraatit. Jo tässä vaiheessa on pilattava hyvä tarina ja kerrottava, että manageriaalisen luokan eliitin sisäinen vallansiirto ei juuri vaikuta maamme politiikan suureen kuvaan, jossa tekemällä tehty etninen väestönmuutos, matelu Euroopan Unionille ja hirttäytyminen "arvopohjaiseen"  länteen, etenkin amerikkalaisvetoiseen Natoon, tulee jatkumaan. 

Suomalaisten etujen ajamisessa hallituksen vaikutusvaltaa on vähennetty jokaisen vaalikauden jälkeen, tosiasia, josta ei julkisuudessa juuri puhuta. Ehkäpä siksi, että monoliittinen media on sen verran EU:n, YK:n, Naton ja "kansainvälisten sopimusten" pauloissa, ettei sitä ole pitkiin aikoihin kiinnostanut suomalaiskansalliset edut, varsinkin jos ne ovat hallitsevan luokan intressejä vastaan. Mediaa vuosia seuranneet eivät ole voineetkaan olla huomaamatta, kuinka se tukee hallitusta sitä innokkaammin mitä epäkansallisempaa agendaa se ajaa. 

Jokainen vuoden 1991 jälkeinen Suomen hallitus on harjoittanut systemaattisesti kansallisen itsemääräämisoikeuden kaventamista, joten Sanna Marinin johtama suomalaisvihamielinen punavihreä viisikko oli vain johdonmukainen seuraus eliitin pitkään jatkuneesta korruptoituneisuudesta. Kun narusta vedetyt suomilampaat sitten lopulta huomasivat feministipoliitikkojen toteuttavan tosissaan globaaleja taivaanrannan unelmiaan, yrittivät he uusissa vaaleissa estää talouden ja kultuurin syöksykierteen äänestämällä kovempaa oppositiopuolueita. 

Järjestelmää pyörittävä nomenklatuura suorastaan tyrkyttää kansalaisille mahdollisuutta vaikuttaa eliitin sisäiseen kiertoon, koska sen kannalta on järkevää, että vaalikarja käyttää mahdollisimman paljon äänivaltaansa etukäteen rajattuihin politiikkavaihtoehtoihin kuin että se omavaltaisesti ottaisi kadut ja vallan salit haltuun vaatien todellista muutosta nykypolitiikan taustalla oleviin ehtoihin. Kun hallitusta on vaihdettu, hallitseva luokka tietää vihaisten kansalaisten enemmistön rauhoittuneen ainakin seuraavaksi pariksi vuodeksi, koska tuulipukukansa uskoo huolensa tulleen kuuluksi. Näin manageriaalinen luokka on jälleen kerran säilyttänyt valta-asemansa ohjaamalla kansalaiset sille viritetyn näennäisdemokratian huomaan.

Jotta politiikan muutos näyttäisi kansalaisten silmissä uskottavalta, uuden oikeistohallituksen on pitänyt tehdä tiettyjä päätöksiä, jotka poikkeavat selvästi entisen vasemmistohallituksen linjauksista. Tämä on tehty pääasiassa talouspolitiikassa, jossa kiristyksiä voidaan pitää merkittävinä, vaikkei mistään suuresta oikeistolaisen talousparadigman vaihdoksesta olekaan kyse. Talouspolitiikassa välttämättömyydestä on tehty vain hyve samalla kun uusi hallitus sitoutuu edelleen demarien vuosikymmeniä määrittämän holhoavan "hyvinvointivaltion" projektiin. Erona entiseen on ainoastaan se, että kansalaisille myönnettyjä lahjuksia ja muita tulonsiirtoja vähennetään. Keskeisen talouspolitiikan osalta muutos olisi todennäköisesti ollut sama hallituksesta riippumatta, koska kansainvälisten velkarahoittajien ja IMF:n ruoskan vuoksi uudet päättäjät joutuisivat tekemään väistämättömiä ratkaisuja korjatakseen höllän rahanjaon aiheuttaman taloudellisen epätasapainon.

Mitä taas tulee eräiden merkittävien tiedotusvälineiden puheisiin hallituksen äärioikeistolaisuudesta, ne voi jättää omaan arvoonsa, sillä mitään aidosti radikaalia muutosta politiikassa ei ole näkyvissä. Tarkoitetaanpa äärioikeistolla sitten liberaalia talouspolitiikkaa tai kansalliskonservatiivista arvomaailmaa, uusi hallitus ei näiden nimikkeiden alle mahdu. Tosin sentimentaalisessa nykymaailmassa kaikki demareista oikealle leimataan mediassa äärioikeistolaisuudeksi, mutta jos termi käsitetään edes joten kuten tolkullisesti, Petteri Orpon Kokoomus ja Riikka Purran Perussuomalaiset eivät käsitteen kriteerejä täytä. Valtion yritystukia, EU:n säännöstelyä ja suuryhtiöiden monopolikapitalismia edistävää Kokoomusta on vaikea pitää äärioikeistolaisena markkinaliberalismin airueena samoin kuin Perussuomalaisia etnisen nationalismin äänitorvena. 

Olemukseltaan kaikkien kaverilta vaikuttava Petteri Orpo on se Kokoomuksen mukava mutta hieman yksinkertainen eteenpäin pyrkivä naapurin poika, jonka isot kummisedät ovat panneet ajamaan asioitaan. Tämä näkyi jo vuoden 2015 Eurooppaan kohdistuneen muukalaisinvaasion aikana, jolloin sisäministerinä vaikuttanut Orpo ei toiminut kuten tilanne olisi vaatinut, vaan sai Suomelle tuhoisan ohjeistuksensa EU:n asiamiehinä toimineilta kokoomusvaikuttajilta. Tässä mielessä on erikoista, että Perussuomalaiset ovat valmiita menemään kyseisen maanpetturin johtamaan hallitukseen. Normaalissa maailmassa perussuomalaiset olisivat vaatineet Orpolle tuomiota maanpetoksesta, mutta nyt he ovat valmiita tekemään moisen luopion kanssa politiikkaa "yhteisen Suomen hyväksi"!

Perussuomalaisten johtaja on vielä arvoitus, mutta on todennäköistä, että hänestäkin tulee manageriaalisen järjestelmän uskollinen urapolitiikko ellei ole sitä jo nyt. Ansioistaan huolimatta Riikka Purra valittiin PS:n puheenjohtajaksi pitkälti Ylen ja Helsingin Sanomien ilmaisten kampanjoiden vuoksi, koska ne ymmärsivät pehmeämmän naisen edistävän vähemmän puhtaan nationalistista politiikkaa kuin kovapintaisempi miespoliitikko. 

Punavihreiden aktivistien hallitsema toimittajakenttä seuraa erityisen tarkasti perussuomalaisten ministerien edesottamuksia, jotta nämä eivät eivät lipeäisi hegemonisen eliitin määrittämistä vallitsevista yhteiskunnallista arvoista ja totuuskäsityksistä. Näihin kuuluvat aikamme sokeasti palvotut puujumalatoteemit "tasa-arvo", "kansainväliset sopimukset"  ja "ihmisoikeudet", joiden totuusarvoista ja vallasta kansalaisia ei päästetä koskaan äänestämään. Ylen toimituksessa myhäiltiin varmaan tyytyväisinä kun äänestäjämäärältään kääpiösarjaan kuuluvan RKP:n puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson vaati hallitusneuvotteluissa, että "Suomen on noudatettava ja kunnioitettava kansainvälisiä sopimuksia, perus -ja ihmisoikeuksia sekä ihmisarvoa sekä jatkettava pitkän linjan EU-politiikkaansa". 

Perussuomalaisista ensimmäisenä median tuta sai kokea elinkeinoministeriksi nimitetty Vilhelm Junnila. Näyttää siltiä, että toimittajilla oli jo etukäteiskampanja valmiina mikäli Junnila valittaisiin ministeriksi. Tästä kertovat ryöppyinä ilmestyneet uutiset Junnillan kytköksistä äärioikeistoon takavuosina. Viime päivinä kohu on yltynyt jo ajojahdiksi, vaikka Junnilla ei ole tehnyt mitään laitonta tai edes oikeasti tuomittavaa. Silti Perussuomalaisten puoluejohdolla ei näytä edelleenkään olevan poliittista pelisilmää, vaan se suostuu nöyränä pelaamaan punaliberaalien toimittajien ja päivystävien dosenttien määrittämin säännöin peliä, jossa ei voi kuin hävitä. 

Tuttuun tapaansa Yle on ottanut itselleen  moraalituomarin rooliin ja vaatii uutisjutussaan Äärioikeistoon yhdistetty elinkeinoministeri Vilhelm Junnila kiistää uusnatsisympatiat Ylelle: ”En kyllä koe flirttailevani"  syntien tunnustamista, jotta omavaltaisesti syytetty voisi jatkaa ministerinä. Uutisessa Junnilan matelu ja anelu on tuskallista luettavaa, mutta toisaalta hänellä ei ole muita kuin huonoja vaihtoehtoja: joko sitoutua pellemaailman arvoihin pyytelemällä anteeksi tai olla välittämättä, jolloin media kampanjoi viikkoja, jotta ministerin tuoli kaatuu. Iät ja ajat on ollut selvää, että punavihreillä  toimittajilla ei ole mitään moraalista ongelmaa toimia halpamaisesti, sillä hyvässä muistissa on tapaus Ilkka Kanerva, joka hiillostettiin ulkoministerin pestistään harmittoman tekstiviestin vuoksi viikkoja kestäneen ajojahdin jälkeen. Sen sijaan medialemmikki Sanna Marin sai jatkaa pääministerinä sikailuistaan ja valtion turvallisuutta vaarantaneista mokistaan huolimatta, koska tämä edusti toimittajille sitä samaa vetistelevää tasa-arvokulttia mitä he itsekin kannattavat.

Manageriaalisen luokan äänitorvena toimiva valtamedia on kuitenkin valmis sietämään kontrolloituna oppositiona tunnetuja perussuomalaisia, kunhan he vain ymmärtävät pysyä ruodussaan eiväkä haasta nykypolitiikan taustalla olevia hallitsevia pyhiä arvoja ja "totuuksia". Lisäksi toimittajat pyrkivät kaitsemaan perussuomalaisten ministereitä niin, etteivät nämä anna kansalaisille vääriä signaaleja, jotka voisivat kyseenalaistaa järjestelmän vallitsevan ideologian ja "demokratian puolustamisen".

Erityisesti Ylessä on pidetty viime vuosikymmenet tärkeänä sitä, että se kuuluu eturintamaan, joka on valmis puolustamaan ehdoitta hallitsevan luokan globaalisti hajauttamaa päätöksentekojärjestelmää. Samalla se kuitenkin viestii massoille mielikuvaa, jossa Suomen hallitus tekee itse kaikki merkittävimmät maatamme koskevat ratkaisut, vaikka erinäisin kansainvälisin sitoumuksin todelliset päätökset lyödään lukkoon rajojemme ulkopuolella. Hyväuskoisille tolkun kansalaisillle esitetään silti häpeilemätöntä narraatiota demokraattisen kansanvallan voimasta ja siitä kuinka mandaatin kansalaisiltaan saanut uusi hallitus kykenee tekemään perinpohjaisia muutoksia yhteiskunnassamme. 

Tätä mielikuvaa vahvistaa Ylen uutinen  Maahanmuuttoon ja oleskelupiin lukuisia tiukennuksia – kokosimme uuden hallitusohjelman seitsemän keskeistä muutosta, jossa annetaan ymmärtää kyseessä olevan "valtavista muutoksista". Jutussa esitellään uuden hallituksen seitsemän kohtaa, jotka ovat sinällään tervetulleita, mutta joiden kohdalla pitää esittää lisäkysymys, muuttuuko vallitseva kehityssuunta sittenkään merkittävästi. Tässä muutamia poimintoja. Kohdassa 3 sanotaan:

Maahanmuuttajien ja Suomessa pysyvästi oleskelevien sosiaaliturva ja etuudet aiotaan eriyttää. Tarkoituksena on, että Suomeen pysyvästi asettuvilla henkilöillä on oikeus täyteen sosiaaliturvaan, kun taas maahanmuuttajilla on rajoitettu sosiaaliturva.

Tässä sosiaaliturvan varassa olevilla maahanmuuttajilla tarkoitetaan tietenkin Euroopan ulkopuolisten kehitysmaiden laittomia maahantulijoita. Ilmaisen tulotason lasku ei mitenkään vähennä halukkaiden tulijoiden määrää, sillä maahanpääsy Suomeen ja Eurooppaan on esim. afrikkalaiselle vapaamatkustajalle jo sinänsä lottovoitto kun sitä vertaa oman maansa elintasoon. 

4. Pakolaiskiintiö aiotaan puolittaa. Hallitus suunnittelee laskevansa pakolaiskiintiön 500 henkilöön vuodessa, kun se tänä vuonna on ollut 1050. Lupa- ja palautusprosessia on tarkoitus sujuvoittaa ja mahdollisuutta palauttaa hakija kolmansiin maihin selvit

Kognitiivisesti haasteellisten rotumuukalaisten invaasiossa kiintiöpakoilaisilla ei ole ollut vuosikymmeniin suurtakaan merkitystä tulijoiden kokonaismäärään. Ilmeisesti Perussuomalaiset haluavat tällä kirjauksella näyttää kannattajilleen, että äänestäminen ei ole ollut turhaa. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että tulivatpa muukalaiset millä statuksella tahansa, heidän kokonaismääränsä on noussut viime vuosina dramaattisesti, joten voidaan jo puhua kiihtyvästä kansanvaihtokehityksestä. Tätä "kehitystä" hallitusohjelma ei ole kykenevä saati halukas muuttamaan. "Kansainvälisten sopimusten" vuoksi Suomi on jo amputoinut itsensä, eikä sillä ole siksi käytännössä edes liikkumavaraa toimia "pakolaisuuden" statuksella vyöryviä miljoonalaumoja vastaan.

5. Turvapaikka puolestaan myönnettäisiin enintään kolmeksi vuodeksi, minkä jälkeen kansainvälisen suojelun tarve pitäisi arvioida uudelleen.

Kuten edellä, tälläkään muutoksella ei ole ratkaisevaa vaikutusta väestölliseen kehityssuuntaan l. maamme muukalaistumiseen. Ainoa todellinen muutos olisi rotumuukalaisten maahanmuuttokielto olipa syy mikä tahansa (esim. avioliitto) ja jo täällä olevien etnisesti ei-eurooppalaisten karkottaminen lähtömaihinsa. Tätä ohjelmaa on kannattanut maamme puolurekisterin kuuluvista puolueista edes jossain määrin vain Sinimusta liike.

6. Pysyvän oleskeluluvan saaminen edellyttää jatkossa kuuden vuoden asumisaikaa. Ehtoihin kuuluu kielitaitotesti, kahden vuoden työhistoria ilman pitkäaikaista työttömyyttä tai toimeentulotukea, sekä nuhteettomuusvaatimus. Neljän vuoden asumisajan jälkeen pysyvä oleskelulupa voidaan myöntää myös korkeiden, yli 40 000 euroa vuodessa, vuositulojen tai suoritetun korkeakoulututkinnon sekä työhistorian perusteella.

Tämä klausuuli koskee käytännössä vain vähäistä määrää valkoisia, itäaasialaisia ja intialaisia aitoja huippuosaajia. Suurimpaan tulijamassaan eli turvapaikkastatuksella maahan tuleviin Afrikan, arabimaiden ja Vähä-Aasian onnen onkijoille tällä kiristyksellä ei ole vaikutusta niin kauan kuin "pakolaisilla" on loputon oikeus tehdä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen uusia valituksia kielteisin turvapaikkapäätöksen jälkeen. 

7. Myös Suomen kansalaisuuden saannin edellytyksiä aiotaan myös tiukentaa. Asumisaika pidennetään jatkossa kahdeksaan vuoteen, ja kansalaisuus- ja kielikoe tulevat pakollisiksi. Lisäksi hallitus aikoo palauttaa vaatimuksen ”varsinaisesta toimeentuloedellytyksestä” kansalaisuutta hakiessa.

Tällä on varmasti hyvä tarkoitus, mutta se on silti auttamattoman puolinainen. Suomen kansalaisuuden saamisen ehtona pitäisi tietenkin olla suomalaisuus tai ainakin kuuluminen johonkin eurooppalaiseen valtaväestöön. Kaikki muu on sulaa hulluutta.

Ylen jutusta jää mainitisematta hallitusneuvotteluiden aikana eniten keskustelua nostattanut uutinen eli Euroopan Unionin ulkopuolelta tulevien työntekijöiden tulorajan nostaminen. Perussuomalaisten alkuperäinen vaatimus oli nostaa tulorajaa 1300 eurosta 2500 euroon kuukaudessa, mutta lopulta summa vesittyi RKP:n vaatimuksesta 1600 euroon, jota se kehtasi krokotiilin kyynelin pitää vielä "karvaana myönnytyksenä"! Tietenkin media kampanjoi Ylen johdolla koko hallitusneuvotteluiden ajan halpatyövoimaa edistävän työnantajaliiton STK:n puolesta ja itki sen perään, kuinka Suomi ei pärjää ilman vuosittain maahamme vyöryviä kymmeniä tuhansia kolmannen maailman palkanpolkijoita. Ilmeisesti 1970, -80 ja -90-luvulla maamme ei pyörinyt lainkaan, koska meiltä puuttuivat elintärkeät talouden- ja kulttuurinrikastajat!

Tyypillinen esimerkki Ylen käymistä omista hallitusneuvotteluista oli 24. toukokuuta TV1:stä tullut A-studio. Ohjelmasta tuli väistämättä mieleen Pekka ja Pätkä elokuva "Pekka ja Pätkä neekereinä", jossa viidakkokuumeinen tirehtööri kaipaa itsetarkoituksellisesti mustaa väriä ja kysyy huudahtaen "mistä me saadaan niitä neekereitä!". Sattumoisin Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on vaatinut pikkusieluisesti ahdistuneena poistamaan YouTubesta kyseisen videon tekijänoikeuksiin vedoten, vaikka kaikki muut Pekka ja Pätkä pätkät näkyvät videopalvelussa edelleen. 

Selvää on, että  A-studiossa esiintyneet EK:n pomo Ilkka Oksala ja STTK:n prostituutti Taina Vallander toistivat lähes eksplisiittisesti Pekka ja Pätkä elokuvan neekerikiima-kohtausta. Jos vanhoja kaivellaan ja miksi ei kaiveltaisi, niin eikö Euroopan Unioniin liittymistä perusteltu juuri sillä, että se paikkaa Suomen HUUTAVAA työvoimapulaa? Missä vaiheessa työmarkkinoiden päätettiinkin olevan globaaleja eli EU:n 400 miljoonan sisämarkkinat eivät riitäkään Suomelle, vaan tarvitaan 8 miljardin globaalit halpatyömarkkinat? Suomessa oli 1970-ja 80-luvulla lähes täystyöllisyys ja ulkomaalaisten määrä reilusti alle kaksikymmentätuhatta. Tulee mieleen, ettei muukalaisinvaasion taustalla ole ollut tarve talouskasvuun, vaan silmäätekevien kyynisestä operaatiosta luoda länsimaista juureton atomisoitunut kuluttajamassa. Tällainen leivanpaloista tappeleva eripurainen ja perimältään tyhmennetty massa on kykenemätön luomaan yhteistä rintamaa globaalille manageriaaliluokalle ja sen eliitille.

Kuten edeltä voidaan päätellä pohjimmiltaan Perussuomalaisen puolueen hallituspolitiikka vain ylläpitää vihamieliselle eliitille edullista status quota samalla kun se haluaa viestiä äänestäjilleen, että ratkaisevia muutoksia on tulossa. Alunperin järjestelmän sisäringin ulkopuolisena protestipuolueena liikkeelle lähteneistä Persuista on jytkyjen seurauksena tullut järjestelmälle hyödyllinen varoventtiili, jonka maalaisjärki toimii hidastavana jarruna ennen täyttä törmäystä. Puolueessa toimii varmasti hyviä ja vilpittömiä ihmisiä, mutta nykyisiin arvoihin alistuneena PS ei ole kuitenkaan se voima joka tekisi välttämättömän u-käännöksen. 

Niin kauan kuin kansalaiset uskovat, että kovempaa äänestämällä voi aidosti muuttaa asioita, mitään todellista muutosta Suomen ja ylipäätään valkoisten kansakuntien pelastamiseksi ei ole odotettavissa. Kansalaisten tuella hallitsevaa eliittiä vastaan on nostettava uusi eliitti, joka haastaa perustuksiaan myöten vallitsevan ideologian, kulttuurin, politiikan ja talouden. Tämä ei tietenkään tapahdu itsestään, vaan sen synnyttää Siperian opetukset kun myrskyisä maailmantilanne toisiaan lähestyvine romahduksineen pakottaa äänestäjät luopumaan nykyisen manipuloidun demokratian raameista.

MIKSI LÄNNEN ELIITIT OVAT AINA VAIN HUONOMPIA?

Tätä kirjoitusta tarjottiin verkkolehti Sarastukseen, mutta se kieltäytyi sen julkaisemisesta. Nyt artikkeli julkaistaan Yle Watchissa ja myös uutispalvelu Partisaanissa.

Antiikin Kreikassa kansalaisuuden yhtenä keskeisenä moraalisena ehtona oli tieto ja ymmärrys poliittisista asioista. Sen sijaan jälkimodernissa lännessä demokratia ei edellytä äänestysoikeuden saaneelta juuri muuta kuin kyvyn kirjoittaa ehdokkaan numero äänestyslippuun. Samaan alennustilaan kuuluu kansalaisten vääristynyt ja pinnallinen tieto politiikasta, jota valtamedia mielellään ylläpitää. Kun tähän lisätään vielä kulutusyhteiskunnan tarjoama helppous ja viihde, ollaan tilanteessa, jossa ihmisillä ei riitä kärsivällisyyttä yhteiskunnallisten kysymysten perinpohjaiseen haltuunottoon. Jos vakavampaa kiinnostusta työn ulkopuolisiin kysymyksiin ylipäätään löytyy, monet suuntaavat sen täysin toisarvoisten asioiden kuten fanaattiseen pallopelien ja pop-"kulttuurin" seuraamiseen. Tällaisessa yhteiskuntailmapiirissä yhdenmukaisten tiedotusvälineiden on helppo saada suurissa kysymyksissä massat hypnoottiseen otteeseensa. Näin on voitu iskostaa laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaan vain lännen johtajien määrittelemä liberaalidemokratia ja ihmisoikeudet varmistavat loistavan tulevaisuuden koko ihmiskunnalle.

Yhtenäisen tiedotuksen ja koulutuksen kautta sosiaalistettu normikansalainen on vilpittömästi vakuuttunut muun maailman kelvottomista ja vaarallisista "yksinvaltiaista". Tätä käsitystä halutaan vahvistaa päivittäin vyörytetyissä uutisraporteissa, joissa kerrotaan kuinka "demokratia on uhattuna maailmalla". Tästä viimeisimpänä esimerkkinä on Yle Uutisten juttu Länsi oireilee, kun Putin ja muut diktaattorit jyräävät – kovat ajat koettelevat demokraattisia arvoja myös meillä, sanoo tutkija. Tarkoitushakuisessa kirjoituksessa haastatetuilla asiantuntijoilla ei ole halua avata lukijalle, mitä he tarkoittavat "demokraattisilla arvoilla", sillä jos he niin tekisivät, paljastuisi, että he puhuvatkin tosiasiassa ideologisen liberalismin arvoista eivätkä demokratiasta neutraalina päätöksentekojärjestelmänä. Nomenklatuuran edustajina yhteiskuntatieteiden auktoriteetit ovat uskollisia järjestelmää ohjaavalle poliittis-taloudelliselle eliitille, jonka vuoksi he eivät halua keikuttaa venettä puhumalla liberaalidemokratiaan kuuluvista valuvioista, massoja yhdenmukaistavasta manipulaatiosta ja vallankäytön korruptiosta.

Silmiinpistävää näissä huolestuneissa uutisjutuissa on uskomus, että lännen ja idän vastakkainasettelu olisi yksiselitteinen seuraus Venäjän, Aasian, Etelä-Amerikan ja Afrikan kansanjohtajien aggressiivisesta halusta kyseenalaistaa liberaalidemokratia ja "ihmisoikeudet". Samalla toimittajat näkevät ns. autoritääristen maiden olevan aloitteellisia toimijoita, jotka uhkaavat länsimaiden demokratioiden lisäksi myös omia kansalaisiaan. Tällaisessa asenteellisessa journalismissa ei oteta juuri koskaan huomioon sitä mahdollisuutta, että uusliberalismia ja lännen määrittämää "kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää" karttavat maat haluavatkin kulkea vain omia polkujaan ja toivovat, että länsi jättäisi ne "eettisyydellään" rauhaan.

Länsimaiden ulkopuolella nykyinen vastakkainasettelu nähdäänkin lännen haluna määrittää kansainväliset säännöt, joiden kautta hallitaan ennen kaikkea taloutta. Kyse ei olekaan väitetystä sivilisaatioiden välisestä kulttuurisodasta, vaan lännen johtajien pelosta menettää osa globaaleista resursseista, jotka ovat olleet ennen heidän vapaata riistaansa. Lännen silmäätekevien tämänhetkisen raivoamisen taustalla ei siis ole moraalinen närkästys vaan pettymys, ettei esimerkiksi Venäjä tule olemaan sille enää puoli-ilmainen bensa-asema ja Kiina pelkästään nöyrä bulkkielektroniikan tuottaja.

Moralistisessa korkeaveisussaan "vapaan maailman" journalistiset palkkatyöläiset sattuvat sivuuttamaan niin ikään sen tosiasian, että Yhdysvaltojen johdolla liberaalidemokratiaa on levitetty toisesta maailmansodasta lähtien pommein kaikkiin maihin, jotka eivät alistu lännen universalistisen ylimielisille arvoille ja ryöstökapitalismille. Ennen tätä kutsuttiin kriitikkojen keskuudessa imperialismiksi, mutta nykyään jopa vasemmistoälyköt vaikenevat siitä ja pitävät päinvastoin upeana, että vielä jäljelle jääneisiin traditionalistisiin kulttuureihin istutetaan heidän ihastelemansa sateenkaari-ideologia ja individualismia pönkittävä ontto kulutuskulttuuri.

Toiseutta palvovista puheistaan huolimatta lännen ylintä valtakerrosta hallitseva luokka ylenkatsoo sekä idän ei-liberaaleja demokratioita että perinteisiin arvoihin sitoutuneita omia kansalaisiaan. Lännen demokratiafasadin pysyvissä hallinnoissa ainoa laillisesti ja moraalisesti hyväksytty vaalitulos on se, joka miellyttää hallitsevaa ylimystöä. Sen moraalista yksimielisyyttä kyseenalaistavat populistiset ulostulot tai "väärät vaalitulokset" esitetään sitä vastoin uhkana meidän demokratiallemme.

Aikamme kuvaan sopii, että päättäjät pyrkivät vähättelemään vaikutusvaltaansa ja korostamaan kansalaisten asemaa liberaalidemokraattisessa järjestelmässä. Tämä teatteri on tärkeää nykydemokratian legitimiteetille, sillä mikäli vallankäyttöä arvioitaisiin realistisesti edustuksellinen demokratia osoittautuisi pian harhakuvaksi. Tämän näytelmän paljastamisesta ovat pitäneet vastaansanomattomasti huolta kolme viime vuosisadan alussa Italiassa vaikuttanutta yhteiskuntatieteilijää, Vilfredo Pareto (1848–1923), Gaetano Mosca (1858–1941) ja Robert Michels (1876–1936). Heitä pidetään yleisesti modernin eliittiteorian isinä, sillä he muotoilivat ensimmäisinä perusajatuksen, että olkoonpa korkeakulttuurin yhteiskuntamuoto mikä tahansa, siihen muodostuu aina vähemmistönä oleva hallitseva luokka tai eliitti. Sittemmin sosialistinen yhteiskuntakokeilu on vain vahvistanut tätä ajatusta.

Vilfredo Pareton, kolmikosta kuuluisimman, yksi tunnetuimmista aksioomista on liiketoiminnan tuottavuutta ja taloudellista valtaa kuvaava Pareton periaate, jonka mukaan varallisuus jakautuu 80/20 säännön mukaan. Pareto periaate on Pareto-jakaumien erityistapaus, jonka mukaan missä tahansa ilmiössä 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä. Gaetano Mosca puolestaan analysoi yhteiskuntaa hallitsevan vähemmistön ja sille poliittisesti alisteisen massan dynamiikan kautta. Tätä vuorovaikutusta hän piti luonnollisena sosiaalisen elämän lakina. Saksalaissyntyinen Michels tutki mm. edustuksellisen demokratian puoluejärjestelmää, josta hän johti harvainvallan rautaisen lain. Tuon lain mukaan eliitit luovat ideologisen ylärakenteen (monikultturismi, tasa-arvo jne.), jolla hallitaan ihmisiä. Kolmikon empiiriset ja tilastolliset argumentit ovat vakuuttavuudessaan niin kiistattomia, ettei varsinkaan nykyinen poliittinen nomenklatuura halua ottaa niitä julkisessa keskustelussa esille. Häveliäisyydestään huolimatta aikamme uusaristokratian kaksinaismoraali on sen verran julkeaa, että omaa korvaamattomuutta pidetään välttämättömänä ehtona demokratian turvaamiselle.

Globalistisen Amerikan Imperiumin patologiaa vuosikausia analysoinut Z-man kirjoittaa, kuinka länsimainen demokratia on suistunut eräänlaiseen kolonialismiin, jossa hallitsijat vaativat säännöllistä vahvistusta hallituilta. Vaaleista onkin tullut näytöksiä, joissa ihmiset kiittävät hallitsijoitaan heidän palveluksistaan. Z-manin mukaan "hallitsijat ovat luonnollisesti loukkaantuneita, kun äänestäjät eivät täytä sopimusta". Länsimaisen demokratian uudessa yksipuolisessa yhteiskuntasopimuksessa hallitseva luokka käskee ja äänestäjät tottelevat. Kaikki muu on moraalinen uhka demokratiallemme ja vaatii kaikki tarvittavat keinot sen tukahduttamiseksi.

2020-luvulla eliiteille on tarjoutunut yllättävä tilaisuus testata kansalaisten järjestelmäuskollisuutta koronarajoituksilla ja Ukrainan sodan pakotteista syntyneillä talousvaikeuksilla. Koronasta vuorokaudet ympäriinsä toistettu narraatio mahdollisti tolkun kansalaiset hyväksymään ilman näkyviä protesteja kansalaisvapauksien koeluontoiset rajoitukset. Varotoimet ainakin suurille ikäryhmille näyttävät jälkikäteen ylimitoitetuilta, sillä mm. Ilta- Sanomat on kertonut hiljattain, että THL:n mukaan koronaan voi suhtautua kuin tavallisiin hengitystieinfektioihin. Suomessa osa jopa niin sanotusta järjestelmän vastaisesta äärioikeistosta on patistanut feministihallitukselta kovempia koronatoimia samalla kun se kirittää eduskuntaa, joka on valmis vahingoittamaan Euroopan taloutta amerikkalaisten vaatimien geopoliittis-ideologisten pakotteiden vuoksi. Toisaalta niin sanotun kriittisen vasemmiston äärilaita on yhtä korruptoitunut kuin oikeiston ja se kannattaa ehdoitta lännen kartellikapitalistien ja teknotyrannien ohjaamaa globalistista politiikkaa. Tällä hetkellä lännen apaattiset kansalaiset näyttävät olevan vasemmalta oikealle läntisen johdon tiukassa otteessa mitä tulee puhtaasti ideologisesti harjoitettuun vaihtoehdottomaan politiikkaan. Toisaalta läntisen eliitin rakentama korttitalo on niin horjuvalla pohjalla, että se saattaa luhistua pelkästään seuraavaan kylmään talveen tai Ukrainan sotatilanteen epätoivottuun muutokseen. Katteettomassa itsevarmuudessaan läntisillä päättäjillä ei ole tiettävästi mitään varasuunnitelmaa, mikäli ideologiset tavoitteet eivät kovasta uskosta huolimatta toteudukaan.

On vaikea sanoa, johtuuko länsimaalaisten alistuminen eliitin ideologiselle vaihtoehdottomuudelle orgaanisten yhteisöjen hajottamisesta seuranneesta sirpaloitumisesta, jolloin "yhteisön" ainoaksi yhteiseksi nimittäjäksi on tullut yksilön triviaalien mielihalujen turvaaminen. Tämä siitä huolimatta, että yksilövapauksien takaajina esiintyvät lännen päättäjät ovat globalismi-utopiaansa ajaessaan rajoittaneet kansalaisvapauksia viime vuosina rajusti. Nyt näyttääkin siltä, että vapauksien ennalta arvaamattomalla säännöstelyllä ja taloudellisella kurjistamisella kansalaisista on tehty riippuvaisia järjestelmästä, jolloin he ovat valmiita alistumaan mihin tahansa, kunhan luvataan paluu "normaaliin" joskus lähitulevaisuudessa.

Jostain syystä yhteiskunnallisen eliitin ja tavallisten kansalaisten välinen intressiristiriita ei valkene edes suurelle osalle kriittisiä kansalaisia. Se on aiemmin ehkä ymmärretty, mutta nykyisessä lännen ja idän vastakkainasettelussa toisinajattelijat ovat palanneet ruotuun ja asettuneet heitä aiemmin kyykyttäneen lännen johdon taakse. Mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että "kansalaisten parasta" ajattelevan koronavouhotuksen ja ulkopoliittisen loiskiehunnan keskellä läntiset eliitit jatkavat samaa kansan eduista piittaamatonta politiikkaa, jota ne ovat harjoittaneet jo vuosikymmeniä. Ne ylläpitävät hallintoja, joiden ensisijainen tarkoitus ei ole kansankunnan edun turvaaminen vaan globalistisen utopian toteuttaminen, josta antaa viitteitä mm. Maailman talousfoorumin esittämät visiot.

Lännen ulkopuoliset eliitit saattavat olla näkyvissä toimissaan mielivaltaisempia kuin täällä, mutta sen rummuttamisella ei ole merkitystä, koska se ei vaikuta elämäämme samalla tavalla kuin omiin eliitteihimme kohdistuvat protestit. Päinvastoin, johtajamme edistävät mielellään kriittistä keskustelua idän väitetyistä despooteista, koska se suuntaa arvostelevan katseen pois läntisten eliittien omavaltaisuudesta. Pitää muistaa, että silloin kun vaikutusvaltaiset länsimaalaiset moittivat itää ja kolmatta maailmaa demokratian puutteesta, kyseessä on useimmiten projektio omasta epädemokraattisesta vallankäytöstä, joka ei kestäisi päivänvaloa.

Jälkimoderni läntinen eliitti, jota voi kutua myös manageriaaliseksi luokaksi, on lähes kaikissa suurissa kysymyksissä eri puolella kuin kansa, vaikka se kaikin manipulatiivisin keinoin yrittääkin teeskennellä toista. Tyypillinen esimerkki aikamme ylimystön kaksinaamaisuudesta on sen pyrkimys tuputtaa hallintojensa kautta massoille tasa-arvon ideologiaa, vaikka se on omaksunut itselleen etuoikeuden identiteetin. Huolimatta kansallisvaltion johdon taktisesta yrityksestä esittää kansanomaista ja pikkuporvarillista, sen ilmiselvä eriytyminen on synnyttänyt moraalisen ongelman. Koska hallitsevat eliitit eivät ole enää sitoutuneita kansoihinsa, vaan maasta riippumatta tuntevat lojaliteettia vain toisiaan kohtaan, se on luonnollisesti herättänyt valveutuneessa kansanosassa ankaraa arvostelua. Käytännön ilmauksensa se on saanut populistipuolueiden EU:n, globalismin ja eliittien vastaisuudessa. Järjestelmän pelkona on ollut, että populistien viesti tavoittaisi myös kansan enemmistön.

Globaalisti verkostoituneet kansalliset johtajat ovat selvässä ristiriitatilanteessa, jossa heidän pitäisi huolehtia kansakuntiensa eduista, vaikka he ovat samalla sitoutuneet ylikansalliseen eliittiin, jonka intressit ovat toisaalla. Luodakseen moraalisen oikeutuksen (sic) kansan elintärkeiden etujen pettämiselle, eliittien on täytynyt muokata kansakunnat sellaisiksi, joissa yhteisestä historiasta kumpuavia intressejä ei juuri enää ole. Me kaikki tunnemme tämän eurooppalaista kantaväestöä vastaan käydyn sodan suklaalla kuorrutetut käsitteet: monikulttuurisuus ja monimuotoisuus.

Läntisten kansallisvaltioiden globalistinen eliitti asetti sosialismin romahduksen jälkeen Leninin tapaan itselleen kysymyksen: mitä on tehtävä? Vastaukseksi saatiin monikulttuurisuus, massamaahanmuutto ja moninaisuus, joiden tarkoitus on ollut luoda poliittiselle pelille aivan uudet parametrit. Kun poliittisten päättäjien omista kansakunnista tehdään monikulttuurisia ja liberaalisti "moniarvoisia", on synnytetty tilanne, jossa kansoja ei määritetäkään enää yhteisen historian ja kulttuurin kautta. Mikä tahansa läntinen kansa on nyt vain yksi monimuotoinen kansakunta muiden samanlaisten joukossa. Koska läntiset kansallisvaltiot määritellään enemmän monikulttuuri-ideologiaa palvelevien vähemmistöetuoikeuksien kuin kansallisen enemmistön etujen perusteella, globalisoituneiden kansallisten eliittien ei enää tarvitse välittää alkuperäisväestön ydinetujen turvaamisesta. Tällaisen manööverissä kansalaisia suostutellaan päättelyketjulla, jossa jokainen länsimaa on vain pienoismalli globalisoidusta maailmasta. Tällöin ei voi olla enää kansallisia etujakaan ja kansalliset johtajat voivat "oikeutetusti" ajaa pidäkkeetöntä globalismia välittämättä alkuperäisväestön tarpeista.

Eettisessä kuperkeikassaan lännen korruptoituneet johtajat voivat syyllistää kansojaan, sen sijaan että he joutuisivat kansantuomioistuimen eteen syytettynä valtiopetoksesta. Moraalisen aloitteen käsiinsä saanut yläluokka voikin nyt painostaa työtätekeviä eurooppalaisia luopumaan hyvinvoinnistaan mm. vihreän siirtymän verukkeella samalla kun "ilmastonmuutostalkoilla" oikeutetaan veronmaksajien tulonssiirrot kehitysmaihin. Globaaliin vastuuseen vetoamalla hyvinvoiva lännen eliitti saarnaa "yhteisestä ihmisyydestä" ja rajattoman maahanmuuton siunauksellisuudesta, vaikka se on itse eristäytynyt muusta ihmiskunnasta.

Lisäksi päättäjien suuruudenhullut tavoitteet koko maailman pelastamiseksi ovat pelkkää retorista moraaliposeerausta ilman konkretiaa. Tästä huolimatta heillä on röyhkeyttä pitää itseään ihmiskunnan ja Äiti Maan suojelijoina, joiden on hallittava ja valvottava tarkkaan tavallisten ihmisten valintoja. Managerialisen järjestelmän kerma katsoo, että heidän tehtävänsä ei ole vain määrätä ihmiskunnan suunta, vaan pitää huolta myös siitä, että heidän määräämiään sääntöjään noudatetaan asianmukaisesti. Näissä demokratian tekopyhyyden harjoitelmissa eliitti tähtää yhteiskuntaan, jossa kansakuntien ja samalla kansalaisten edut on pyyhitty pois jopa arkiajattelusta.

Kun nykyjohtajiamme tarkastellaan historian valossa, he näyttävät kaikissa suhteissa kehnommilta edeltäjiinsä nähden. Muinaisuudesta löytyy runsaasti halpamaista ylimystöä, mutta pahimmillaankin se tunsi sentään kohtalo- ja veriyhtyettä alamaisiinsa toisin kuin aikamme vastuuttomat kosmopoliitit. Tietysti jälkimodernien massojen lammasmaisuus, apaattisuus ja mukavuudenhalu on mahdollistanut pitkälti sen, että päättäjiksi on noussut mitä keskinkertaisinta ja kelvottominta väkeä. Oli miten oli, eliittien pompöösi esiintyminen yhdessä poptähtien ja Hollywoodin kerman kanssa kertoo yksiselitteisesti niiden laadullisesta rappiosta ja moraalisesta korruptiosta. Kansojensa etujen pettäminen ja universalistiset fantasiat ovat merkki hallitsijoiden selkärangan puutteesta, mille on vaikea löytää vertailukohtaa maailmanhistoriassa.

Poliittisen eliittimme kyvyttömyys on vääjäämätön seuraus pitkään jatkuneesta liberaalista järjestelmästä. Toisin sanoen länsimaiden heikkous ei johdu vallalla olevasta johtajuudesta sinänsä, vaan eliitit ovat samojen kehityskulkujen tuotetta kuin vallitseva lännen kriisi. Edellä lainatun Z-manin mukaan pääsyynä tähän on keskiluokkaisuutta idealisoiva kulttuuri, joka nitistää todelliset lahjakkuudet. Eliittimme ovat keskinkertaisia siitä yksinkertaisesta syystä, että se ilmaisee johdonmukaisesti jälkimodernia massayhteiskuntaa. Pääministeri Sanna Marin on lähes täydellinen esimerkki eliittimme luonteettomuudesta, koulutetun apinan keskinkertaisuuden syndroomasta.

Aikamme surkeat eliitit ovat myös seurausta aidon luonnonvalinnan puutteesta. Tämä taas johtuu siitä, että edellisten sukupolvien johtoon kiivenneet toisen luokan päättäjät valitsevat seuraajikseen kolmannen luokan miehiä – ja nykyään yhä useammin naisia – jotka puolestaan valta-asemassaan valitsevat ihmisiä, jotka eivät uhkaa heidän asemaansa. Managerialinen järjestelmä nostaa mielellään naispoliitikkoja, koska he ovat tunnetusti kaikkein järjestelmäuskollisimpia konformisteja. Koska naispoliitikot ja naisvirkamiehet kannattavat innokkaimmin lännelle tuhoisia muotiaatteita ja hylkivät idealisteina kaikkea reaalipolitiikkaa, he ovat oivaa materiaalia nykyhallintojen mannekiineiksi.

Managerialismi päätyykin aina johtajien epäpätevyyteen edistäen näin kulttuurista entropiaa. Vaikka myös nykyisen järjestelmän oletetaan takaavan omistavan luokan valta-aseman, se päätyy kuitenkin ennen pitkää korvaamaan sen epäpätevällä luokalla. Nykyjohto tietää toki oman heikkoutensa, mutta juuri siksi se haluaa peittää jälkensä täyttämällä koko järjestelmän epäpätevillä ihmisillä. Näin länteen on päässyt syntymään poliittinen järjestelmä, jonka julkisivua hallitsevat keskinkertaiset mutta vastuuttomuudessaan vallanhimoiset nuoret naiset sekä dementiasta kärsivät 80-vuotiaat marionetit.

Edellä kuvatun perusteella aikamme poliittiselle eliitille on tunnusomaista jakomielinen suhde kansaan. Yhtäältä ne kosiskelevat massojen makua samaistumalla latteaan pop-kulttuuriin ja Hollywoodiin. Osa näkyvän vallan käyttäjistä karttaa julkisissa ulostuloissaan vakavaa taidetta ja korkeakulttuuria, koska ne on leimattu mediassa elitistisiksi ja tavallista kansaa "syrjiviksi". Kyse ei ole vain amerikkalaisesta ilmiöstä, vaan mauttoman globalistisen eliittikulttuurin tyyli näkyy myös maamme pääministerin halussa esiintyä poptähtien ja julkkishomojen kanssa. Päättäjien trendien seuraaminen ei juuri eroa hipstereistä, jotka pykivät kulutusvalinnoillaan olemaan ajan hermolla. Tässä on jo elitismin tuoksua, mutta pop-kulttuurin maastossa se on vielä hyväksyttävää, vaikka varsinainen jetset-elämä koskeekin vain globalistista eliittiä eikä suurta äänestäjämassaa. Vuokramurjuissaan elävä kansa voi lävistyksineen ja karmeine musiikkimakuineen tuntea olevansa edes jossain määrin yhtä eliitin kanssa.

Toisaalta epävarmaksi itsensä tunteva nykyeliitti yrittää luoda etäisyyttä itsensä ja laajan keskiluokan välille. Sillä on selvästi epätoivoinen tarve erottautua vallitsevasta elämäntavasta, joka vahvistaa samankaltaisuutta. Tätä kaikkialle läpitunkevaa samuutta jälkimodernissa yhteiskunnassa on kuvannut filosofi Alain de Benoist artikkeleissaan ja tuoreimmassa kirjassaan The Ideology of Sameness. Ranskalaisfilosofi korostaa kuinka liberalismin ja individualismin aikakaudella kaikista ihmisistä on periaatteessa tullut vaihdettavia yksikköjä keneen tahansa toiseen. Hän jättää kirjoituksissaan kuitenkin huomioimatta eliitit, jotka voivat valtansa ja varakkuutensa ansioista pyristellä eroon massojen lohduttomasta yhdenmukaisuudesta.

On ironista, että "individualistista" samanlaisuutta synnyttävää järjestelmää hallinnoiva eliitti pyristelee kaikin keinoin irti sen harmaudesta korostaakseen omaa erityisyyttään. He kiirehtivät kansan suurelle enemmistölle vihamielisestä muotiaatteesta toiseen vain siksi, että pelkäävät sulautuvansa kulttuurimme latistavaan tylsyyteen. Heidän siirappiset palopuheensa erilaisten kummajaisten ja biologisten mahdottomuuksien puolesta eivät perustu niinkään ideologiseen kiihkoon vaan pelkoon, että keskiluokkainen merkityksettömyys tukahduttaa heidät. Puheet viidestäkymmenestä sukupuolesta ja monikulttuurista välttämättömänä voimavarana ovat triviaaleja esimerkkejä uuden ylimystön pyrkimyksestä luoda muuri vallitsevaa merkityksettömyyttä vastaan. Vaikka nämä eleet ovat sinänsä yhdentekeviä, ne synnyttävät ainakin toivotun moraalisen jakolinjan massojen ja "eliittien" välillä.

Demokratiaa on puolusteltu yleensä sillä, että siinä hallinto toteuttaa parhaiten kansan tahtoa. Aikamme päättäjien harjoittama politiikka kertoo kuitenkin toista, koska eliitillä ei näytä olevan mitään intressiä ajaa kansan asiaa. Sen lisäksi, että eliitin edut ovat muualla, se toimii kaiken lisäksi aktiivisesti kansan päämääriä vastaan; managerialisen luokan hallussa oleva valtio, media ja yliopisto painostavat kansalaisia alistumaan päätöksiin, jotka eivät ole missään mielessä enemmistön edun mukaisia. Olemme tilanteessa, jossa viranomaiset, valtamedia ja yliopistot julistavat, kuinka kantaväestön halu elää oman näköistensä ihmisten keskuudessa on moraalitonta. Kansalaisen ei ole edes sallittu tiedostamaan eri populaatioiden eroja, koska se on rasismia. Vanhemmat, jotka vastustavat koulujen Seta-propagandaa ja transvestiittien satutunteja lastentarhoissa saavat kuulla olevansa transfoobikkoja, josta esimerkiksi Norjassa voi saada kolmen vuotta ehdotonta vankeutta. Koska mitään massaliikettä näitä mielettömyyksiä vastaan ei ole syntynyt, managerialinen luokka voi helposti perustella toimensa kansan tahdolla.

Ilmiselvästä epävarmuudestaan ja keskinkertaisuudestaan huolimatta nykyeliitti kykenee silti pompottamaan kansaa mielin määrin. Tämä on arvoitus, joka vaatisi perusteellista tutkimusta tähän johtaneesta kulttuurista ja massojen lauhkeudesta. Niin kauan kuin kansalaiset välttävät mukavuudenhalussaan vaivannäköä ja riskejä, he alistuvat mitä kehnoimmalle eliitille.

Rappeutunutta uusaristokratiaamme vaivaava johtajuuden puute ja vastuuttomuus näkyy toistensa selkien taakse piiloutuvissa päättäjissä. Näille henkisille kääpiöille riittää, että he saavat palan eliitin kakusta sen sijaan, että asettuisivat järjestäytyneen vähemmistön hegemoniaa  vastaan ja alkaisivat puolustaa kansaa edestä päin kuten Unkarin pääministeri Viktor Orbán. Voisi olettaa, että Suomessa suurta suosioita nauttiva presidentti Sauli Niinistö kuuluisi samaan sarjaan kuin Orbán, mutta tosiasiassa hän jos kuka on tyypillinen länsijohtaja, joka peräänkuuluttaa "kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää" ja ajaa Macchiavellin kärsivällisen ovelana kettuna atlantistien globalistista agendaa.

Oswald Spenglerin oletus lopun ajan kulttuuriin ilmestyvästä caesarismista onkin ennen aikaista, sillä esimerkiksi liberaalieliitin kavahtamasta Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpista ei tullut suon kuivattajaa, vaan hän osoittautui politiikassaan melko tavanomaiseksi järjestelmän mieheksi. Luultavasti tulemme kärsimään vielä pitkään itsestään liikoja luulevasta länsieliitistä. Järjestäytymättömän kansan varaan muutosta ei voi laskea, vaan uuden ajan vastuulliset ja voimakkaat päättäjät voivat nousta vain nykyeliiteistä, joiden mädännäisyyteen he eivät halua enää sitoutua.

MINISTERIT SANNA MARIN JA ANNIKA SAARIKKO OVAT LOJAALEJA GLOBALISTEILLE MUTTA EIVÄT SUOMALAISILLE

Valtamedia kirjoittaa sen agendalle kiusallisista asioista vasta sitten kun ne ovat nousseet jotain muuta kautta julkisuuteen. Esimerkiksi Yle ei tehnyt ainuttakaan uutisartikkelia Maailman talousfoorumin WEF:n puheenjohtaja Klaus Schwabin markkinoimasta The Great Reset ("Suuri nollaus") hankkeesta. Vasta aivan hiljattain kun paljastui, että hallituksen johtavat naisministerit kuuluvat Maailman talousfoorumin alaisena toimivaan Young Global Leaders -verkostoon, Yle tarttui asiaan jutussaan Marin ja Saarikko kuuluvat nuorten huippujohtajien globaaliin verkostoon, joka tukee talousjärjestelmän “nollausta” – professori: Sidonnaisuus olisi ollut syytä ilmoittaa.

Sama uutinen päätyi tänään Ylen tv-uutisten päälähetykseen lyhennettynä versiona. Hyväuskoiset demarieläkeäläiset tuskin syventyivät asiaan sen kummemmin, päällimmäisenä heille jäi varmaan mieleen nuorten suomalaisten poliitikkonaisten listaaminen maailman tulevaisuuden johtajiksi. Ne katsojat, joita asia jäi vaivaamaan, saattoivat lukea Ylen verkkosivujen jutun, joka on lopulta vain yritys pelastaa pimityksen oheisvauriot arvostelemalla ministerien tapaa jättää ilmoittamatta kuulumisestaan merkittävään sidosryhmään. 

Maailman talousfoorumin ja Young Global Leaders -verkoston varsinaisia tavoitteita jutussa ei kritisioida juuri lainkaan, joten Yle pitää niiden globalistisia päämääriä ilmeisen tavoiteltavina. Ylen haastattelemat asintuntijatkaan eivät arvostele Maailman talousfoorumin omapäisiä projekteja, vaan he ovat enemmän huolissaan demokratian muotoseikoista:

He kaikki kuuluvat nuorten johtajien The Forum of Young Global Leaders -verkostoon eli YGL:ään. Talousmedia Bloomberg on kuvaillut sitä “maailman eklusiivisimmaksi yksityiseksi sosiaaliseksi verkostoksi”.  Ylen haastattelemat asiantuntijat arvioivat, että demokratian kannalta voi olla ongelmallista, jos poliitikkojen jäsenyydestä vaikutusvaltaisten ihmisten verkostossa ei kerrota riittävän avoimesti. Äänestäjät eivät tiedä, mitä heidän valitsemansa edustajat tekevät YGL:ssä.

Ylen artikkeli tarjoaa selittelyistään huolimatta harvinaisen avointa faktatietoa Talousfoorumin idelogisista tavoitteista:

Maailman talousfoorumin WEF:n puheenjohtaja Klaus Schwab perusti YGL:n vuonna 2004. Sitä ennen WEF:n alaisuudessa toimi samantyyppinen yhteisö Global Leaders for Tomorrow, joka oli perustettu vuonna 1992.  

Sveitsistä käsin toimiva WEF on puolestaan järjestö, joka ajaa globalisaatiota, vapaakauppaa sekä julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä. Toimintaa rahoittavat suuryhtiöt.  

Järjestön tunnetuin tapahtuma on vuosittainen Davosin kokous, jonne saapuu suurvaltojen johtajia, yritysjohtajia, tutkijoita, kansalaisjärjestöjen edustajia ja julkisuuden henkilöitä.  Davosissa keskustellaan maailmanlaajuisista kysymyksistä, mutta siellä ei tehdä virallisia päätöksiä.

Kansalaisten enemmistölle lähes tuntematonta käsitettä "Suuri nollaus" avataan kirjoituksessa hämmästyttävän avoimesti:

”Pandemia edustaa harvinaista mutta lyhytkestoista mahdollisuutta pohtia, kuvitella uudelleen ja nollata maailmamme”.  

Näin Maailman talousfoorumin puheenjohtaja Klaus Schwab sanoi vuosi sitten kesällä, kun hän esitteli laajan uudistusaloitteen nimeltä The Great Reset eli vapaasti suomennettuna “Suuri nollaus”.  

YGL-verkoston johtaja Mariah Levin on ilmoittanut Forbes-lehdessä(siirryt toiseen palveluun) julkaistussa kirjoituksessa, että YGL tukee nollausta.  Se on hanke, jonka tavoitteena on rakentaa koko maailman yhteiskunta- ja talousjärjestelmä kestävämmäksi ja ympäristöystävällisemmäksi koronapandemian jälkeen.

Schwabin keskeinen ajatus on, että maailman hallintajärjestelmät ovat rikki, koska ne eivät pysty ratkomaan pandemian ja ilmastonmuutoksen kaltaisia suuria ongelmia.

Myös Young Global Leaders -hanketta valotetaan journalistisesti hyvin:

YGL kutsuu vuosittain yli sata alle 40-vuotiasta johtajaa, asiantuntijaa ja muuta merkkihenkilöä viisi vuotta kestävään koulutusohjelmaan. Verkoston tavoitteena on, että nuoret johtajat syventyvät yhdessä globaaleihin kysymyksiin ja pystyisivät siten lisäämään vaikuttavuuttaan.

Nykyinen valtiovarainministeri Annika Saarikko (kesk.) aloitti vuoden 2019 kurssilla ja pääministeri Sanna Marin (sd.) on mukana vuoden 2020 ryhmässä.  

YGL:n vanhoja jäseniä ovat entinen pääministeri Alexander Stubb (kok.) sekä ex-pääministeri ja entinen EU-komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen (kok.), joka valittiin alunperin Global Leaders for Tomorrow -yhteisöön.  Myös kansanedustaja Sanni Grahn-Laasonen (kok.) kuuluu verkoston nykyisiin koulutettaviin.

The Forum of Young Global Leadersin johtaja on juutalaistaustainen Mariah Levin, joka  kertoo Ylelle videohaastattelussa, että he järjestävät jäsenille vuosittain oman kokouksen ja keskimäärin 3-4 kurssia, jotka toteutetaan yhteistyössä Harvardin, Stanfordin ja Oxfordin kaltaisten huippuyliopistojen kanssa. 

Viime aikoina koulutusohjelmaan on värvätty ennen näkemätön määrä naispoliitikkoja, eikä suinkaan siksi, että he olisivat jotenkin päteviä. Järjestelmäuskollisina pinkoina ja konfromisteina poliitikkonaiset ovat mitä parhainta materiaalia globalistisen hallinnon julkisivuksi. Ylimmän sarjan globalistit haluavat puskea esiin naispoliitkkoja yksinkertaisesti siitä syystä, koska nämä kannattavat fanaattisimmin lännelle tuhoisia muotiaatteita ja sivuuttavat naivin idealisminsa ("nuori, tyhmä, vihreä") vuoksi helposti reaalipolitiikan. Lisäksi heidän arvostelunsa voidaan kontrolloidun median avulla leimata "naisvihamieliseksi". 

Koska "Suuren nollauksen" tavoitteita ei haluta kyseenalaistaa, jutussa varsinaisen arvostelu kohdistetaan Maailman talousfoorumin kriitikoihin. Heidät leimataan muitta mutkitta salaliittoteoreetikoiksi ja äärioikeistolaisiksi, toisin sanoen ihmisiksi, joiden ääntä ei tarvitse eikä saa kuunnella:

Sosiaalisessa mediassa Maailman talousfoorumiin ja sen ajamiin uudistuksiin kohdistuu hurjia väitteitä ja salaliittoteorioita. Tutkijoiden mukaan niitä levittävät erityisesti kansallismieliset toimijat, jotka vastustavat globalisaatiota.

Nämä korkean tason kokoukset ovat olleet vastustuksen ja salaliittoteorioiden kohteina jo vuosikausia. Viime aikoina samoin on käynyt Maailman talousfoorumin The Great Reset -aloitteelle.  

Artikkelin kirjoittaneen Mikko Leppäsen kunniaksi on kuitenkin todettava, ettei hän syyllisty sellaisiin olkiukkoväitteisiin, joita valtamedia käyttää yleensä kansallismielisiä sivuavissa jutuissaan. Arvostelun pääkohdat esitetään suurin piirtein sellaisina, jollaisina globalismin kriitikot ne yleensä esittävät:

Suomeksi salaliittoteorioita levittävät tahot ovat liittäneet Marinin ja Saarikon YGL-jäsenyyden osaksi väitteitään.  

Salaliittoteoreetikot ja osa kärkevimmistä kriitikoista väittävät, että globaali eliitti hävittää pienyritykset koronapandemian ja sulkutoimien varjolla. Radikaaleimmissa väitteissä maalataan kuvaa dystooppisen, maailmanlaajuisen valvontayhteiskunnan perustamisesta “Suuren nollauksen” kautta.  

Väitteet pohjautuvat siihen, että esimerkiksi koronapassi, kansalaisille luotava digitaalinen identiteetti, keskuspankkien digivaluutat sekä esineiden internet, tekoäly ja aivojen toimintaan vaikuttavat neuroteknologiat mahdollistaisivat ihmisten kontrollin ennennäkemättömällä tavalla.

Syy, miksi globalistista agendaa sympatisoiva Yle kertoo näin suoraan kriittisistä näkemyksistä, voi vain arvailla.  Ehkä se luottaa suuren yleisön vaistomaiseen arkuuteen ja ryhmäpaineeseen, jossa kukaan ei halua leimautua salaliittoteoreetikoksi. Tuolla sanalla on valtava voima, sillä sen jälkeen kun kontrolloidussa julkisessa keskustelussa jokin asia julistetaan salaliittoteoriaksi, keskustelu on päättynyt. Siitäkin huolimatta, vaikka arvostelija osoittaa, ettei kyse ole salaliittoteoriasta vaan poliittisesta vaikuttamisesta, joka tehdän täysin avoimesti kansakuntien tahtoa ja etua vastaan.