YLELLE UUSI VARISTYTTÖ

Yle Watch julkaisi 8. kesäkuuta 2010 kaksi ensimmäistä tekstiään. Tätä kirjoitusta on siksi syytä pitää blogin 15-vuotis juhlakirjoituksena. Sattumoisin juuri tänään Yle valitsi itselleen uuden boss ladyn, josta kertoo uutinen Marit af Björkesten on Ylen uusi toimitusjohtaja. Hän seuraa tehtävässään woke-ideologiaa aktiivisesti ajanutta Merja Ylä-Anttilaa, joka pääsee monien harmiksi livahtamaan syksyllä eläkkeelle ilman julkista kansan antamaa kriittistä palautetta. 

Suomen ykkösmedian taustavoimat halusivat Marit af Björkestenin (os. Pennanen) valinnalla varmistaa, että arvopohjainen punamädätys jatkuu Pasilassa ainakin seuraavan toimitusjohtajakauden. Pesunkestävän punaliberaalin af Björkestenistä tekee hänen työhistoriansa: hän on tehnyt pitkän uran Hufvudstadsbladetissa ja toiminut Svenska Ylen johtajana. Koska ruotsinkieliset mediat ovat asenteeltaan suomenkielisiä valtamedioita vielä äärimmäisempiä vapaan maahanmuuton, sukupuolisten degeneraattien, kaunafeminismin ja historiapolitiikan (holohöpö-pakkomielle) suhteen, Yleä seuraavat tv:n katsojat ja radion kuuntelijat saavat nauttia af Björkestenin kaudella suomalaisvihamielistä ilotulitulista joka ikisellä veroeurollaan. 

Edes Ylä-Anttilan kaudella aloitetut Ylen budjettileikkaukset eivät tule vaarantamaan propagandan jatkumista. Marit "omaa sukua Pennanen" af Björkesten jatkanee samaa leikkausstragtegiaa, jossa vähennettään suosittuja tv-ohjelmia ja lakkautetaan maakuntaradioita, koska näin kansalaisten kiukku voidaan kääntää hallitusta vastaan. Tällaisella taktisella kiristyksellä toivotaan tietenkin saatavan lisärahaa Yle-budjettiin, jotta voitaisiin jatkaa ydintoimintana tunnettua arvopohjaista hybridivaikuttamista hyväuskoisiin kansalaisiin. 

Raskaasta byrokratiasta, ideologisista suojatyöpaikoista ja rakkaista propagandaohjelmista Ylessä ei tulla uudenkaan toimitusjohtajan aikana luopumaan. Toisin sanoen ulkomailta hankitut kalliit natsihistoriadokumentit jatkavat pyörimistään vastaisuudessakin kuin myös Englannista hankitut monikulttuuriset viihdesarjat. Vaikka maakuntaradioita lopetetaan, on selvää, ettei af Björkestenin kaudella tulla edelleenkään lakkauttamaan nuorisolle suunnattua kulttuurimarxilaista aivopesukanava Radio YleX:ää.

Ylen tämänhetkisestä ohjelmapolitiikasta kertoo paljon TV1:stä tuleva brittidekkari Varistyttö. Siitä löytyvät oikeastaan kaikki keskeiset teemat, joita Marit af Björkesten tulee junttamaan Ylen uskollisten seuraajien tajuntaan.

TV 1, tiistai 24.6.2025, Varistyttö

Jakso 3: Uskonasia. Yksityiskoulun mailta löytyy kolmas ruumis. Jeanette ja Lou kuulevat rehtoria, joka herättää pahat aavistukset. Tunnelma Jeanetten kotona on halju, ja läheisestä työtoveristakin paljastuu ikävä salaisuus.

Kaikki, jotka ovat tunnistaneet uutismedian ja viihdeteollisuuden vaivoin peitellyn manipulaation ovat parin viime vuosikymmenen ajan joutuneet mielenrauhansa vuoksi vähentämään merkittävästi television ja elokuvien katselua. Viihdemedian ideologisesta tyrkytyksestä on tullut niin avointa, että 2020-luvun farssimainen woke-aalto on tehnyt tv-sarjoista ja elokuvista käytännössä täysin katsomiskelvottomia. Ylipäätään tv-apparaatin avaaminen on antoisaa vain etnomasokisteille, jotka saavat outoa tyydytystä siitä, kuinka heidän kulttuuriaan, perintöään, etnisyyttään ja sukupuolista normaaliuttaan pilkataan ja kyseenalaistetaan tauotta. 

Oma lukunsa viihde- ja mainosteollisuudessa ovat kiintiö-mainokset, joita ideoivat enimmäkseen trendiaatteita seuraavat tonkkaviiniä kittaavat kitkerät jakkupuku-feministit: 70-80% mainoksissa esiintyvistä henkilöistä on värillisiä ja jos joskus harvoin niissä esiintyy valkoinen mies, hän on aina joko pelle tai vässykkä perheenisä (yleensä mainosten perheet ovat sekarotuisia tyyliin valkoinen nainen ja musta mies + mulatin toukka). Ylen ostaman ulkomaalaisen viihteen välissä ei näy sentään mainoksia, mutta luonteeltaan ne ovat samaa valkovihamielistä monikulttuurista propagandaa mitä "kaupalliset tiedotteet" tänä päivänä.

Kolmisen viikkoa sitten Yle TV 1:ssä alkanut uusi brittiläinen dekkarisarja Varistyttö (The Crow Girl, 2025) on asetelmaltaan ja agendaltaan sellaista hermomyrkkyä, että sitä voi katsoa turvallisesti vain jos katsojalla on analyyttinen suojamekanismi päällä. Lähtökohtaisesti sarja on eräänlainen steroideilla pumpattu 2.0. versio Yle Watchin arvostelemasta pahamaineisesta feministisestä tv-fiktiosta Karen Pirie (2022-2023). Varistyttö todistaa, että pikkuhattuisten heimon miehittämän BBC:n lisäksi myös yksityisen puolen ITV on valmis tuottamaan turboahdettua kulttuurimarxilaista kaunafantasiaa. 

Vähemmän yllättävästi sarja perustuu "yhteiskunnallisesti tiedostavan" eli vasemmistolaisen paskaliberaalin Erik Axl Sundin dekkareihin, joiden epäuskottavat tapahtumat on sijoitettu ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka brittiläisessä versiossa tausta-agendana hehkuva kriittinen rotuteoria ja feminismi on viety kaikessa moralistisessa asetelmallisuudessaan äärimmilleen, se saattaa nokkelan jännittävyytensä ja viihteellisen väkivaltansa vuoksi upota hyvinkin konsensustodellisuudesta kynsin hampain kiinnipitävään tolkun kansalaiseen. Toisin kuin muovista viihdettä tuottavilla amerikkalaisilla (((briteillä))) on ikävä tapa tehdä samaistuttavan elämänmakuista ja siten näennäisen uskottavaa sosiaalista draamaa, vaikka sen moraliteetti ja roolitukset ovat puhdasta jälkimarxilaista toiveajattelua.

Läpinäkyvästä agendastaan huolimatta Varistyttö on psykologisesti sen verran pirullisesti taitavaa indoktrinaatiota, että sen "sanoma" uppoaa luultavasti hyvin tulevista sukupolvista piittaamattomaan boomer-ikäluokkaan, true crimeä katsoviin naistirkistelijöihin ja auktoriteettiuskoisiin demarieläkeläisiin. Vaikka sarjan yhteiskunnallinen ja kulttuurinen konteksti on silkkaa todellisuudelle vierasta poliittisesti korrektia tasa-arvoteatteria, "rosoisten" ja uskottavien hahmojen kautta kuvattu yhteiskunta alkaa vaikuttaa ainakin hyväuskoisen katsojan silmissä lähes uskottavalta. Syy, miksi sarjan tuottajat ovat halunneet kuvata Iso-Britannian rikollista "sosiaalista todellisuutta" Matrix-filtterin kautta on ilmeinen: taitavasti lavastetun mahdollisen maailman kautta manageriaaliselle luokalle tärkeät moraaliteetit voidaan nostaa pintaan ja lopuksi hieroa niitä tavallisen kansalaisen naamaan.

Perinteiselle länsimaalaiselle sivilisaatiolle vihamielinen asenne käy selväksi jo sarjan ensimmäisen jakson ensimmäisten minuuttien aikana, jonka jälkeen katsomisen voi lopettaa huoletta, koska mitään mieltä ylentävää ei sen jälkeen ole luvassa. Intron jälkeisessä ensimmäisessä otoksessa esitellään pääosahahmo, joka on  naispuolinen ylikomisario. Tämä puuhakas tiikeriäiti laittaa aamiaista perheelleen, johon kuuluu pikimusta mies ja yhteinen mulattipoika. Jo pelkästään tämä on isku valkoisen miehen palleaan. Miksi tällainen keinotekoinen ja provosoiva asetelma? Siksi, että vihamielisillä mediamanipulaattoreilla on valtaa ja he haluavat tehdä näin, koska he yksinkertaisesti voivat. Kyse ei ole mistään muusta kuin ärsyttämisestä ja vihamielisestä toiveesta alistaa valkoinen mies kuhnuri-aisankannattajaksi.

Fantasian asetelmallisuutta korostaa toinen naishahmo, poliisilaitoksen kovapintainen rikospsykologi. Asiaan kuuluu, että rikospsykologi aloittaa jo heti sarjan alussa luontevasti lesbosuhteen ylikomisarion kanssa. Selvää on myös se, että rikospsykologi ja rikosylikomisario kuvataan tiukkoina boss leideinä, jotka kyykyttävät naisenergisellä aukoriteetillaan poliisilaitoksen hutiloivia miehiä. Ainoastaan uudelle ja oppivalle mustalle poliisitutkijalle suodaan myönteisiä miehisiä luonteenpiireitä kuten rationaalisuus ja hyvä impulssikontrolli – yksi monista sarjan esimerkeistä, joissa tosielämän yleiset havainnot käännettään vääristyneeksi peilikuvakseen. 

Toki miehille tarjotaan muitakin rooleja kuin epäluotettavan poliisin virka: kaikki rikolliset ovat valkoisia miehiä ja vieläpä pahinta laatua eli pedofiileja ja sarjamurhaajia. Todellisuudessa valtaosa Iso-Britannian  rikollisuudesta koostuu omaisuusrikoksista, huumeista ja katuväkivallasta. Seksuaalirikoksia ja murhia tehdään myös, mutta kuten muissakin rikostyypeissä, tekijöinä on suhteessa monikertaisesti enemmän rotumuukalaisia kuin kantaväestöön kuuluvia. Mutta eipä anneta näitten tilastollisesti ikävien "pikku yksityiskohtien" pilata hyvää tarinaa ja fantasiamaailmaan heittäytyvän liberaalin katsojan mielenrauhaa.

Juonelliselta rakenteeltaan sarja on melko tyypillinen sarjamurhatarina, jossa katsojan odotetaan samaistuvan sen enempää pohtimatta Hyviin (poliisilaitoksen lesboilevat ja roturutsailevat boss ladyt) samalla kun tuntevat eksistentaalista kauhua Pahoja (toiseutetut valkoiset ihmishirviömiehet) kohtaan. Lapsellisen mustavalkoisen moraalitarinan lisäksi identiteettipolitiikkaa vahvistavassa kulttuurimarxilaisessa narraatiossa sosiaaliset valtasuhteet ja identiteetit muodostavat keskeisen juonirakenteen. 

Pääosassa oleva naispoliisi Elin Sandström vastaa laitoksen monimutkaisten rikosten tutkinnasta, joista tuorein koskee outoja sarjamurhia. Tapaukset näyttävät liittyvän vanhoihin traumoihin ja yhteiskunnassa piileviin "syrjintärakenteisiin". Tutkimukset vievät hänet yhä syvemmälle verkkoon, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö, "valkoisten etuoikeudet" ja "institutionaalinen rasismi" paljastuvat jakso jaksolta murhenäytelmän keskeisiksi tekijöiksi. Elin Sandströmin lisäksi sarjan toinen keskeinen hahmo on pakolaisperheestä kotoisin oleva nuori nainen, joka paljastuu avaimeksi tapahtumiin – "rodullistettuna subjektina" tämäkin hahmo kuvataan lähes poikkeuksetta uhrina, mutta myös esikuvana selviytymisestä ja voimasta.

Edellä kävi jo ilmi, kuinka vastaavasti valkoiset miehet esiintyvät sarjassa pelkkinä pahuuden tai tyhmyyden kävelevinä edustajina. Heidät kuvataan hyvin yksiuloitteisesti, yleensä yhden tai kahden ikävän luonteenpiirteen kautta. Enimmäkseen he ovat kaikessa tuhoisuudessaan pelkkiä stereotyyppisiä pahantekijöitä. Päällimmäisenä heissä korostuu väkivaltaisuus, moraalittomuus ja älyllinen vajaavaisuus.

Päältä päin katsoen sarjassa kuvatut boss ladyt pyrkivät todellisuusfantasian kautta feministiseen voimaantumiseen. Tämä on kuitenkin hauraalla pohjalla kuten itse miesvihamielinen feminismikin. Jos kerran feministisessä tulkinnassa naiset ovat niin pystyviä ja ylivertaisia, miksi he sitten kopioivat kaikessa miehiä? Miksi he eivät luo jotain omaa, joka ei ole alun perin valkoisten miesten luomaa? Nyt he näyttävät vain pienikokoisilta miehiltä, joilta puuttuu penis. 

Koska sarjan ideologisena vaikuttimena on intersektionaalinen feminismi, sukupuolisen narsismin lisäksi valkoista heteromiestä vastaan hyökätään myös rodullisen uuskolonialismin ja seksuaalisen poikkeavuuden rintamilta. Varsinkin rotua koskevissa osuuksissa ohjaajan ja tuottajien röyhkeydellä ei ole rajoja, sillä niissä todellisen maailman tapahtumat ja tilastot käännettään ylösalaisin. Esimerkiksi juuri lähetetyssä kolmannessa jaksossa pakistanilaisten raiskauskulttuuri ja groomaus käännettiin päälaelleen: valkoisen tytön kotiinsa kutsunut pakistani hillitsi tuosta vain himonsa ja antoi tytön nukkua rauhassa vierellään kun taas poliisi tutkii koko ajan kuumeisesti nuorten tyttöjen valkoisia sarjamurhaajia. 

Sarjan vasemmistoliberaali agenda tuo mieleen lukevan luokan (nykyään kai "laatusarjoja katsova luokka") innostuksen Netflixin Adolescence-draamaa kohtaan. Sarjassa seurataan 13-vuotiasta valkoista poikaa nimeltä Jamie, joka on puukottanut ikäisensä värillisen tytön. Neljäosaisen sarjan aikana saamme tietää, että pojan tekemän murhan taustalla oli naisvihamielinen aggressio, joka sai alkunsa hänen löydettyä "punapilleri"-vaikuttajia verkkokeskustelun kautta. Liberaalien kuvitteelliset viholliset ovat tosiasiassa pelkkää projektiota, sillä todellisuudessa veitsihyökkäysten takana ovat pääasiassa värilliset nuoret eivätkä suinkaan keskiluokkaiset valkoiset pojat kuten Adolescence-sarjan Jamie.  Iso-Britannian yksi tunnetuimmista veitsihyökkäyksistä sattui viime kesänä kun ruandalaistaustainen 17-vuotias Axel Muganwa Rudakuban murhasi kolme ja haavoitti kymmentä pikkulasta Southportissa. Ei tarvitse olla suuri päättelijä aavistakseen mitä varten Adolescence haluttiin kovalla kiireellä markkinoille.

Varistytön kostorintaman todellisia toteuttajia ovat lopulta voimaantuneet feministit, sillä heidät on nostettu sarjan uhrihierarkian johtotähdiksi. Johtavat roolit on annettu naisille, varsinkin päärooli, jossa valtaa ja vastuuta kantava naispoliisi lopulta ratkaisee murhat, kyseenalaistaa vallitsevat hierarkiat ja toimii useiden sukupolvien traumaattisen historian ymmärtäjänä. Intersektionaalista feminismiä edustaa puolestaan monikulttuurisuuden ja queer-identiteetin normalisointi. Naispääroolin hetero- ja lesbosuhteet edustavat edistyksellistä suvaitsevaisuutta ja "normien rikkomista". Sen sijaan valkoisuus ja heteroseksuaalisuus eivät ole enää normaaleja, vaan ne edustavat uutta marginaalia laajassa monimuotoisessa kokonaisuudessa.

Jotta sateenkaaripaletti olisi täydellinen pakolaiset ja vähemmistöt täytyy kuvata yksiselitteisinä uhreina ja sankareina: laittomat siirtolaiset esiintyvät sarjassa innoittajina, selviytyjinä ja moraalisen kompassin haltijoina. Heidän kärsimyksellään halutaan symbolisoida eurooppalaisen monikulttuuriprojektin keskeneräisyyttä antaen samalla toivoa todelliselle rodulliselle harmonialle. Mitä sitten tulee valkoisiin miehiin, he ovat ikuisia syyllisiä. Heidän roolinsa ei ole vain passiivinen, vaan heidät kuvataan aktiivisina tuhoavina olentoina. Siksi heitä ei pyritä ymmärtämään saati antamaan anteeksi. Sarjan tarjoituksena on ennen kaikkea paljastaa ilmeisen harhaisesta näkökulmasta kuhnuriyhteiskunnan "vallitseva naisvihamielisyys". Näiden moraaliteettien tarkoitus ei ole muu kuin palvella feminististä kerrontaa.

On vaikea nähdä millaista yhteiskunnallista sopua ja ymmärrystä tällainen sarja edistää. Todennäköisesti sen valheellisen mustavalkoinen ja demonisoiva kerronta vain vahvistaa sosiaalista vastakkainasettelua. Streotypioiden väkinäisellä purkamisella tullaan tosiasiassa vain luomaan uusia ennakkoluuloja, jossa valkoiset miehet ovat sisäsyntyisesti pahoja ja yksinkertaisia kun taas kalifiksi kalifin paikalle pyrkivät vähemmistöt ovat aina uhreja ja sankareita. Perimmäinen kysymys onkin kuka tästä hyötyy? Miksi media haluaa edistää katteetonta kaunaa ja loputtomien oikeuksien varjolla vapaamatkustajuutta? Eräs vastaus voisi olla hajota ja hallitse.

YLEN DOKUMENTTI PALJASTAA TAHATTOMASTI FEMINISMIN ITSEKKYYDEN

Yle TV 2, tiistai 29.10.2024 klo 22.31, Regina - Kuningattaren kehä

Riina on painikuningatar Regina Rosendahl, joka haluaa voittaa showpainin Suomen mestaruuden ja nousta supertähdeksi. Perinteisesti naiset eivät ole voineet olla mestareita. Ottelut kuitenkin käsikirjoitetaan, joten voisiko käsikirjoitustiimi kirjoittaa populaarifeminismin nimissä naismestarin? Onko hän valmis olemaan röyhkeä ja itsekäs? (Suomi 2024) (U) ohjelmatekstitys (suomi) 1 h 23 min. Linkki ohjelmaan.

Amerikasta lähtöisin oleva showpaini on käsikirjoitettua teatteria, jolla pyritään luomaan illuusio ottelijoiden välisestä aidosta taistelusta. Voittajaksi leivotaan etukäteen roolihahmo, jonka oletetaan näyttävän mediaseksikkäämältä kuin monesti paremman vastustajan. Valtamedian pinnalle puskemat identiteetti-ideologiat perustuvat myös todellisuuden käsikirjoittamiseen, jolla  mahdottoman uskotellaan olevan mahdollista. Tässä mielessä feminismin yhdistäminen showpainiin alleviivaa liberaalia fantasiaa, jossa biologisen todellisuuden reunaehdot muutetaan ja kuka tahansa voi olla mitä tahansa. 

Tv-dokumentti Regina - Kuningattaren kehä on mitään häpeämätön kuvaus kolmekymppisestä feministisatanistista, joka raivoaa kuvittelemaansa kaikkivaltiasta patriarkaattia vastaan. Hän näyttää olevan selvästi vapaan kasvatuksen tuote, jossa ei ole jälkeäkään isän kurista. Muodikkaan syömishäiriöisenä naisena Regina, siviilissä Riina Kalma, vihaa miehiä, mutta haluaa olla kehässä ja siviilissä kuin äijä. Tyypillistä feminismiä on myös se, että hän on itse hetero, mutta vierastaa silti lasten saamista puolustaen samalla lgbt-ihmisiä, koska heidän esiinmarssillaan voidaan kyseenalaistaa yhteiskuntaa koossa pitävä heteroseksuaalisuus. Tahaton huumorielementti löytyy puolestaan Reginan kannattamasta satanistiyhdistyksestä, joka ei ole muuta kuin poliittisesti korrektia liberalismia lgbt-ripulointineen.

On vaikea sanoa, onko kyse vain luonnevikaisesta ja yksiselitteisen vittumaisesta feminististä vai läntisen sivilisaation rappiosta, jossa tällaiset itsekkäät kulttuuriparasiitit pääsevät esteettä rehottamaan. Seistään edellisten sukupolvien saavutuksilla eli jättiläisen hartioilla, josta käsin voidaan sitten raivota miesvihaa, ylistää lapsettomuutta ja saarnata lgbt-friikkisirkuksen puolesta. 

Dokumentin miehet ovat puolestaan säälittäviä feminismin mielistelijöitä ja aisankannattajia, jotka luulevat alistumisellaan hillitsevän itsekkään harpyian kaoottista mieltä. He eivät ymmärrä, että Reginan omahyväinen itsekkyys vain lisääntyy ellei sille ei aseteta mitään rajoja. 

Kun dokumenttia tarkastelee viileän analyyttisesti, se ei ole lainkaan hassumpi. Harvoin näkee ohjelmaa, jossa sen päähenkilö näkemyksillään ja toiminnallaan paljastaa nykyfeminismin olevan pelkkää karkeaa ja häikäilemätöntä itsekkyyttä. Kyse ei siis ole tasa-arvosta, vaan halusta päästä ilman palleja kukoksi tunkiolle ja kalifiksi kalifin paikalle. Tietenkin ohjelma  antaa kaikenlaisille varttihulluillle voimaannuttavan (sic) luvan toteuttaa sukupuolinarsismiaan, mutta suuren yleisön Reginan viheliäisyys vierottaa väistämättä. Dokumentin tekijät ja sen lähettänyt Yle eivät ole ehkä ajatelleet näitä asioita aivan loppuun asti.

                                               *************************

Yle Radio 1, keskiviikko 23.10.2024, Kalle Haatanen: Suomalaisen vapaamuurariuden historia

Vapaamuurarit on maailman tunnetuin "salaseura". Sen juuret ovat luultavasti renessanssin ja valistuksen ajan aatevirtauksissa.  Vaikka nykyiset vapaamuurarit ovat sangen avoimia toimissaan, on kuitenkin asioita, joita he eivät halua julkisuuteen - mikä salaseura niin haluaisi?  Historiantutkija Samu Nyström on päässyt ensimmäisenä tutkijana perehtymään kaikkeen vapaamurarien toimintaan tutkijan etiikalla.  Syntyy rikas historiallinen kuva myös syrjitystä järjestöstä maailmanhistorian kulussa. Linkki ohjelmaan.

Ylelle freelancerina podcasteja tekevä Kalle Haatanen on yhtiön palkkalistoilla oleviin toimittajiin verrattuna poikkeus, sillä hän tunnustaa avoimesti väriä. Hän ei edes teeskentele olevansa objektiiviinen ja arvovapaa toimittaja, vaan sanoo suoraan olevansa arvoliberaali, mikä selkokielellä voisi tarkoittaa perinteistä vasemmistohumanistia. Ylessä tiedostavasta vasemmistoliberaalista välttämättömyydestä tulee väistämättä hyve, mikä merkitsee sitä, ettei muita ääniä sitten kuullakaan. Toisin sanoen ellei Haatanen olisi liberaali Yle tuskin ostaisi hänen ohjelmiaan.

Suomalaisista vapaamuurareista kirjan tehneen Samu Nyströmin haastattelu olisi voinut olla avartavaa kuuneltavaa, mutta valitettavasti Haatasen pakkomielle äärioikeistoon vääristi täysin ohjelman kulun. Haataselle ns. äärioikeisto näyttää olevan kaiken yhteiskunnallisen pahan selittäjä, eräänlainen mörkö ja eksistentiaalinen toinen, jonka toimintaa ei voi ymmärtää rationaalisista lähtökohdista. 

Tässä mielessä toimittaja on selvästi Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian kannattaja ohjenuoranaan Theodor Adornon toimittama tieteen kaapun puettu propagandateos The Authoritarian Personality (1950), jossa ei-vasemmistolaisuus psykopatologisoidaan ja kuvataan vainoharhaisuutena. Nykyisessä poliittisesti oikeaoppisessa mediailmastossa jo Frankfurtin koulun esiin ottaminen "väärässä kontekstissa" leimataan suoraan salaliittoajatteluksi.

Siksi ei ole yllättävää, että Haatanen pyrkii ohjelmasta toiseen selittämään "kabaalin äärioikeiston" maailmanymmärryksen pelkkänä salaliittoteoriana. Tämä näyttää olevan muutoinkin yleinen trendi hegemonisen liberalismin piirissä, sillä viime vuosina myös Suomessa on ilmestynyt suuri joukko kirjoja salaliittoteorioista. Niissä korostuu erityisesti äärioikeiston suuri osuus, mikä johtunee nykyistä valtaa puolustavien hämmennyksestä poliittisen haasteen edessä. Koska heidän on vaikea myöntää, että ns. äärioikeistolla on täysin legitiimejä perusteita politiikalleen ja rationaalisia ratkaisuja nykyongelmille, ne pyritään kiistämään selittämällä niiden perustuvan "vainoharhalle" ja "salaliittoteoriohin".  

Vehkeilystään tunnetut vapaamuuraritkin alkavat Haatasen mielestä näyttää pelkästään edistyksellisiltä uhreilta, koska tiettynä historian jaksona äärioikeisto on vastustanut niitä. Asenteen taustalla oleva logiikka menee jotenkin niin, että epäilyttäväkin ilmiö on moraalisesti hyvä jos kerran eksistentiaalisesti Paha äärioikeisto sitä vastustaa. Siksi ei ole yllättävää, että eräässä vaiheessa haastattelua Haatanen näkee vapaamuurarit pelkästään hyvänä ja kannatettavana asiana, koska äärioikeistolaiset suhtautuvat niihin kielteisesti. On jokseenkin huvittavaa, kuinka rationaalisuudellaan ja loogisuudellaan rehvastelevat liberaalit paljastuvat poliittisen viholliskuvan luomisessaan pelkiksi taikauskoisiksi kiemurtelijoiksi. 

BBC:N DEKKARI KAREN PIRIE – VIHAPROPAGANDAA PERINTEISTÄ EUROOPPALAISTA KULTTUURIA VASTAAN

Yle TV 1, 21.1.2023 klo 19.40 Karen Pirie (12)

6/6. Rankka päivä. Aikaisemmin vaiennettu silminnäkijä on saanut viestinsä läpi poliisille. Kauan se kesti, ja miksi asiaan ei tartuttu aikanaan? Saadessaan jutun syliinsä, Karen ei voinut edes aavistaa mihin se johtaa. HD 49 min. Linkki ohjelmaan.

Skotlantiin sijoittuva dekkari kuuluu BBC:n lukuisiin ideologisesti punaisella värittämiin katselukevottomiin sarjoihin. Sarjan identiteettipoliittinen asenteellisuus ja mustavalkoinen asetelmallisuus roolihahmojen vuorovaikutuksessa tekee katsomiskokemuksesta sietämättömän jokaiselle itseään kunnioittavalle kriittiselle katsojalle. BBC:n vasemmistoliberaali ja sionistinen tuotantoväki osoittaa avoimesti keskisormea valkoiselle miehelle kun se hieroo eri etniteeteillä täytetyllä sarjassaan wokepolitiikkaa pahaa aavistamattoman katsojan naamaan.

Sarjakuvamaisessa juonessa Karen Pirie on "upea voimaantunut nuori nainen", joka saa poliisitutkijan viran laitoksessa, joka esitetään "patriarkaalisten ja rasistisen piilorakenteiden linnakkeena". Ensimmäisessä jaksossa maatiastyttö Karenin työtoveriksi osoitetaan musta miestutkija. He molemmat löytävät nopeasti yhteisen vihollisen: laitoksen johdon valkoiset miehet. Eräässä vuoropuhelussa feministinen Karen ja musta mieskollega suorastaan kilpailevat siinä kumpi on "sorretumpi". Väitely kuitenkin päätyy yhteisymmärykseen siitä, että heidän pitää taistella yhdessä "valkoisen miehen ylivaltaa" vastaan. 

Mikäli länsimaisen yhteiskunnan jalustalle nostama feministinainen ja lukuisilla kiintiöllä tuettu musta mies todella olisivat alisteisessa asemassa, he tuskin pääsivät parhaaseen katseluaikaan paasaamaan, kuinka sorrettuja he ovat. Pikemminkin jatkuva medianäkyvyys kertoo tiettyjen identiteettipoliittisten ihmisryhmien ylivallasta, jota muilla ihmisillä ei ole. Katteettomasta uhriasemastaan käsin nämä medialemmikit ovat julistautuneet kaiken kritiikin yläpuolelle samalla kun he voivat yksinoikeudella määrittää muille syylliset ja syyttömät, pahantekijät ja uhrit. Vastaavasti valtamedian kaikukammiossa ei kuulu nationalistisen mielipiteiden vuoksi syrjityiksi tulleiden protesteja tai mustien joukkoraiskaamiksi joutuneiden naisten itkua. 

Totta kai Karen Pirie on sarjassa ylivertainen Sherlock, joka selvittää asiat paremmin ja nokkelammin kuin miehet. Ainoastaan musta neropatti voi kilpailla fiksuudessa hänen kanssaan. Sarjan ensimmäisen kauden viimeisessä jaksossa syyttömäksi uhriksi joutuu tietenkin väärin perustein epäilty musta henkilö, kunnon perheellinen mies kuten tällaisiin fiktioihin kuuluukin. Todelliseksi rikolliseksi paljastuu Pirietä ylenkatsova poliisipäällikkö, joka on sekä raiskaaja että tuplamurhaaja. Naivin liberalismin ja egalitiarismin typerryttämä katsoja varmasti huokaisee helpotuksena, kun moraalinen oikeus viimein toteutuu ja paha saa palkkansa. 

BBC:n sarjan psykologinen pirullisuus piilee siinä, että vaikka katsoja tunnistaa sarjan fiktioksi, hän saa siitä kuitenkin uskonvahvistusta ikään kuin tarina todella voisi olla totta. Temppu tehdään mustavalkoisella moraalisella opetuksella, jonka imeminen ohittaa aivojen etulohkon rationaalisen päättelyn ja kritiikiin porautuen suoraan tunteisiin. 

 

TV 1, 18.1.2023 klo 19.00 Historia: Wannseen konferenssi 1942 (12) 

Tammikuussa vuonna 1942 ryhmä natsi-Saksan korkeita virkamiehiä kokoontui Berliiniin keskustelemaan "juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta". Kokouksen karmeat päätökset johtivat juutalaisten kansanmurhaan. Ohjelmassa käydään läpi kokouksen kulkua ja sen seurauksia. HD ohjelmatekstitys (suomi) 47 min. Linkki ohjelmaan.

Menneisyyteen takertuva historiapolitiikka on lännessä vähintään yhtä voimallista kansalaisten mielen liikkeisiin vaikuttavaa hybridivaikuttamista kuin Venäjän levittämät sotalegendat oman kansansa keskuuteen. Historiapolitiikka on agendalähtöistä eikä siinä pyritä paljastamaan totuutta kuten tieteellisessä historiantutkimuksessa. Pääasiana on luoda raamit, joiden sisällä selittää ja oikeuttaa nykypolitiikka. 

Holokaustikultti on ollut erityisen kätevä keino ehdollisaa massoja käytökseen, jossa kaikenlaiset nationalismin ilmaisut tuottavat huonoa omaatuntoa. Jo pelkästään surullisen mustalaisviulun kuuleminen tuo monelle ihmiselle tahtomatta mieleen Auschwitzin portin, kiitos median ja viihdeteollisuuden ehdollistamisen. Tällaisen indoktrinaation peilikuvana näyttäytyy monikulttuurisuus, jonka vastustaminen puolestaan rinnastetaan Holokaustiin™ tai ainakin sen valmisteluun. 

Ylen loppumattomat natsi- ja holodokumentit ovat osa hegemonista historiapolitiikkaa, joka ei ole ollut kansalaisten päätettävistä, vaan pienen tiedotusta hallitsevan klikin "demokraattinen" yksinoikeus. 

Viime keskiviikkona tullut dokumentti Wannseen konferenssi 1942 on vapaan tieteellisen väittelyn ja metodin irvikuva, sillä ohjelmassa esitetyt väitteet esitetetään kumoamattomina Raamatun totuuksina. Lopulta se ei ole ratkaisevaa, onko valtamedian tulkinta holokaustista lähiten totuutta vaan se, että valtiokoneisto ja siihen kytkeytynyt politisoitunut "tiedeyhteisö" ei anna edes teoreettista mahdollisuutta tutkia väitettyjen tapahtumien vastatodisteita. Saksassa ja monessa muussa Euroopan maassa holokaustin vapaa ja kriittinen tutkiminen on kielletty jopa vankeusrangaistuken uhalla. 

RAPE IN FINLAND - MEDIAN HELLIMÄN POLIITTISESTI KORREKTIN NUORISOKAPINAN NOLO LOPPU

Vasemmiston jakomielitautinen riemuidiotismi näkyy selvimmin voimaannuttavana huoraamisen ylistämisenä samalla kun tuomitaan kirkkosiveästi "seksuaalisen häirintä", vaikka näillä ilmöillä on selvä syy-yhteys. Itsekkäälle vallanahneudelle ei ole rajoja kun halutaan syödä ja säästää kakku: provosoivaa ja huoramaista käyttäytymistä pidetään vasemmistolaisten keskuudessa ihmisoikeutena eikä siitä haluta langettaa sanktioita. Samalla kuitenkin vaaditaan tästä seuraavan seksuaalisen huomion olevan laissa tuomittavaa "seksuaalista ahdistelua".

Yle on tietenkin valmis puolustamaan sukupuolinarsistista kaunafeminismiä jutussaan  Tissiflashmobeihin osallistui tänä vuonna ennätyksellisesti yli 200 ihmistä – se kertoo, että moni on kyllästynyt naisten nännien seksualisointiin. Tällaisia kognitiivista dissonanssia pursuvia  juttuja lukiessa hieraisee ensin silmiään, kunnes hyvin nopeasti täytyy tunnustaa, että todellisuus on jälleen kerran ylittänyt parodiahorisontin. Sekundaaristen sukupuolituntomerkkien peittämisen on katsottu yleensä olevan naisten kannalta järkevää, mutta jos jotkut feministit haluavat tai suorastaan vaativat saada esitellä rintavarustustaan, niin tuskin monellakaan miehellä on mitään sitä vastaan. Silloin vain pitäisi ymmärtää se, että kun riisuu itsensä alastomaksi lutkaksi on syytä odottaa saavansa lutkan kohtelua. Feministeille tämä naturalistinen reaktiotapa ei tietenkään sovi heidän etuihinsa ja oikkuihinsa, vaan miesten pitäisi käyttäytyä kuin heitä varten ohjelmoitujen robottien. Tätä viestiä Ylekin yrittää reikäisiin argumentteihin vedoten syöttää lukijoille.

Punaisen langan toisessa päässä on taas ns. edistyksellisten seksuaalinen puritanismi. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, sillä perinteisesti kilarivasemmisto on edistänyt seksuaalista vapautta ja holtittomuutta. Huolimatta puritaanisten feministien ja promiskuiteettia juhlivien homo-lgbt-aktivistien erilaisesta asenteesta, heidän agendojaan vetää yhteen viha valkoista heteromiestä kohtaan. Tämä on näkynyt "seksuaalisesta häirinnästä" maailman suurimman ongelman tehneissä metoo-kampanjoissa, koska niissä värillisten ja homojen epideemiset raiskauskulttuurit on sivuutettu kokonaan. 

Hämmennys onkin suuri nyt, kun syntipukit löydetään vasemmistolaisen hyvien ihmisten kulttuurin sisältä. Lähes koko viikon ajan media on mehustellut Instagramin Punkstoo-sivuston paljastuksilla, joissa anonyymit (nais)kirjoittajat ovat esittäneet kovia syytöksiä punk-kulttuurissa vellovasta seksuaalisesta häirinnästä ja jopa raiskauksista. Varsinaisen paskahalvauksen ikävä julkisuus sai aikaan punkin pää-äänenkannattajassa, Punk in Finland -nettisivulla, jota pitäisi kai nykyisin kutsua nimellä Rape in Finland. Luonnollisesti netin irvileuat Ylilaudalla ovat ottaneet ilon irti tästä psykodraamasta.

Jos ei puhuta päivystävien feministidesanttien nipistelytieteestä, vaan vakavista rikoksista kuten raiskauksista, silloin punk-kulttuurin julistama seksuaalinen vapautuminen on päässyt odotetusti käsistä hippiliikkeen tapaan. Naisen seksuaalivalinta kiinnittyy yleensä alfauroksiin ja näitä punk-ympyröissä ovat muusikot. Miesmuusikot ovat puolestaan käyttäneet asemaansa hyväkseen kun tarjontaa on ollut. Seksuaalimarkkinoilla punk-alfojen ei ole tarvinnut mielistellä naisia ja he ovat voineet näyttää todellisen luonteensa, joka ei sitten olekaan paljastunut kovin edistykselliseksi. Jotta farssi olisi vielä sotkuisempi, tavallisten rokkikukkojen lisäksi punk-kohuun liittyy skeneen näyttävästi viime vuosina liimautuneet trans-kummajaiset ja pro-feministiaktivistit. Punkstoon tililtä tuli esiin mm. naisena esiintyneen transsukupuolisen miehen, kirjailja Luisa-Claudia Sovijärven, tapaus. Ilmiantojen perusteella Sovijärven uskotaan raiskanneen viime vuosina useita nuoria punkkarityttöjä.

Toisaalta häirintätapauksista on jo toistakymmentä vuotta aikaa, mikä panee miettimään ilmiantajien motiiveja. Onko oma seksuaalinen markkina-arvo laskenut ja nyt sitten haetaan kostoa koko miessukupuolelle muistelemalla vanhoja tapauksia viattomasta uhriasemasta käsin? Mikäli rikoksia on tapahtunut, niistä pitäisi tehdä rikosilmoitus eikä huudella julkisesti niin, että epäilty joutuu roikkumaan loppuiän hirressä. Vaikka on sinänsä yhdentekevää mitä elukoiden tasolle taantuneet punkit puuhaavat keskenään, on heidän sikailustaan noussut uusi Metoo-lynkkausmieliala haitallista keskinäiselle luottamukselle yhteiskunnassa. Silti varmoja voidaan olla vain siitä, että media ei tule nostamaan blackstoo ja arabstoo -kampanjoita, vaikka mustien ja arabien tiedetään tilastollisesti raiskaavan 17-kertaa enemmän kuin suomalaisen.

Punkstoon avautumisia lukiessa tapausten yhteisenä nimittäjänä näyttää olevan kaikenlaiset päihteet. Julkisuudessa asiaa ei ole noteerattu lainkaan, ilmeisesti siksi, että huumesekoilun katsotaan jo lähtökohtaisesti olevan osa punkin voimaannuttavaa kapinaa.  On selvää, että "kulttuurissa", jossa sekoileva sekakäyttö kuuluu arkeen ja juhlaan tapahtuu myös kaikenlaista normaalit rajat ylittävää. Kun säännöllisen päihteiden käytön myötä valitaan tietoisesti itsekontrollin puute, suurelta yleisöltä on vaikea saada sympatiaa, jos sienipäissään on ajauduttu väärään petiin. 

Ylessäkin punkkien metoo-kohua on käsitelty ja tänä perjantaina se pääsi jopa tv:n pääuutislähetykseen. Uutisessa seksuaalisen häirinnän punk-kytkennät sivuutettiin kuitenkin nopeasti ja jutussa annettiin pitkät puheenvuorot yliopistojen päivystäville feministeille, jotka suolsivat tuttua liturgiaa partiarkaalisen kulttuurin pahuudesta ja "ongelmallisuudesta". Ylen verkkosivuilla punkkien seksuaalista porsastelua sentään käsiteltiin laajemmin, varsinkin toimittaja Jussi Mankkisen jutussa Suomen punk-piirien ahdistelusta ja häirinnästä käynnistyi iso keskustelu – "Genren arvomaailman takia luulisi, ettei häirintää tapahdu". Ylen muissa vastaavissa kirjoituksissa on puolestaan noudatettu Helsingin Sanomien projisoivaa linjaa, jossa profeministeinä esiintyneiden punkkien seksuaalisaalistuksen syyllisinä pidetäänkin "toksista maskuliinisuutta" ja "cis-heteromihiä"! Melko chutzpah.

Vastuunsiirtelyssä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sehän on ollut aina osa vasemmistopunkkia. Syyllisten etsiminen veroja maksavista heteromiehistä on helppoa alakulttuurissa, jonka jäseniksi hakeutuvat enimmäkseen kouluissa kiusatut hyypiöt ja muut näennäispersoonalliset ressukat. Omasta katkeruudesta ja paskuudesta nousevaa kaunaa sitten puretaan elämässä onnistujiin kuin myös persuihin, joiden he kuvitelevat muistuttavan koulukiusaajiaan tai muita vastenmielisiksi koettuja tahoja (mm. auktoriteetteja). 

Ei ole sattumaa, että tälle porukalle esimerkiksi Afrikan mustien maahantulon kannattaminen perustuu pitkälti siihen, että he tietävät kongnitiivisesti haasteellisten ja vaarallisesti impulsiivisten kongoloidien invaasion ärsyttävän suunnattomasti jokaista kunnollista kansalaista. Kaunassaan näitä kuvittelemiaan inhokkejaan kohtaan punkit ovat sitten valmiita  – ainakin puheissaan ja "lauluissaan" – vaikka romahduttamaan koko Suomen, kunhan vain saavat nähdä "koulukiusaajiensa" kärsivän. Punkit heijastavat kenties korostuneimmin vasemmistolaista ajattelumaailmaa, jossa arvojen mädätystyö on alempien ihmisten kostoa itseään parempia kohtaan.

Punkin kritiikitöntä mediamainetta on tämän kohun jälkeen vaikea paikata, vaikka genren nimimiehet ja myötämieliset toimittajat yrittävät whataboutismilla ja sormen osoittamisella muihin genreihin siitää kiusallista huomioita pois itsestään. Läpivasemmistolainen liike saa nyt itse kokea mihin anteeksipyytelyn ja irtisanoutumisen kierre johtaa: alkuperäisen eetoksen vesittymiseen, genren sirpaloitumiseen ja liikkeen marginalisoitumiseen. 

Edes hyväuskoisin liberaali hölmö ei enää voi uskotella itselleen, että punk edustaisi jotain kapinaa, sen verran innokkaasti liike puolustaa ja alistuu hallitseville arvoille, joita se on itse edistänyt. Me tulemmekin näkemään jatkossa alkuperäisen punkin antiteesin: keikkoja, joiden alussa julistetaan säännöt, joiden mukaan pitää käyttäytyä. Vielä huvittavammaksi tilanteen tekee se, että tämänsuuntaista "eettistä koodistoa" on jo ehtinyt esittää keskustapuolueen tiede ja kulttuuriminiseri Antti Kurvinen! Kurvisen punkille tekemä paskahalaus tekee punkeista väistämättä kanssarikollisia kohti poliittisesti oikeaoppista 1984-yhteiskuntaa. Tapaus kertoo hirtehisesti, kuinka rappiokulttuuri voi itsekin degeneroitua omista lähtökohdistaan. 

MIESTEN SYYTTÄMINEN NAISVIHASTA ON TUTKIJOIDEN KEINO LIETSOA PEITELTYÄ MIESVIHAANSA

Poliittisesti korrektille historiantutkimukselle on harmillista tunnustaa se tosiasia, että korkeakulttuurit ovat poikkeuksetta miesten luomia. Äänessä olevat tasa-arvofanaatikot pyrkivät kompensoimaan tätä ikävää seikkaa leimaamalla (valkoisten) miesten saavutukset pelkäksi pahantahtoisen alistamisen historiaksi. Jos naiset olisivat saaneet hallita, asiat olisivat maailmassa paljon paremmin.

Miesten demonisointiin keskittyvässä tutkimuksessa sivuutetaan kuitenkin patriarkaalisten kulttuurien vahva naisten arvostus, sillä niissä on pidetty naisen henkeä yleensä arvokkaampana kuin miehen. Tämä ei tietenkään johdu naisten kyvyistä vaan biologisesta ominaisuudesta synnyttää lapsia. Sodissa ja katastrofeissa suurenkin miesmäärän menettäminen ei välttämättä ole katastrofi yhteisön jatkuvuudelle, sillä vähäinen miesmäärä pystyy tuottamaan lähes rajattoman määrä jälkeläisiä, jos naisia on vain riittävästi. Sitä vastoin naisten vähyys riuduttaa nopeasti minkä tahansa yhteisön, jonka vuoksi he ovat olleet kullan arvoinen resurssi toisin kuin tykinruuaksi heitetyt miehet. Eri kultuureissa naisen ja hedelmällisyyden palvonnalle on siis olemassa vankka biologinen lähtökohta. 

Entisaikojen uskonnollisen palvonnan sijaan naisten arvostus nyky-yhteiskunnissa näkyy lainsäädännössä ja terveydenhuollossa, jotka keskittyvät ensisijassa naisten suojelemiseen ja hyvinvointiin. Lisäksi nuorten hedelmällisten naisten arvostus on teollisuusmaissa huippua, sillä tuskin löytyy yhtäkään ihmisryhmää, joka olisi niin haluttu, etuoikeutettu ja kritiikiltä suojattu kuin he. Jo näistä etuoikeuksista mainitseminen leimataan useimmiten pelkäksi incel-miesten toksiseksi maskuliinisuudeksi.

Egalitaristeille ei riitä pelkkä miesten parjaaminen, vaan he haluavat kirjoittaa naisten ja värillisten "vähemmistöjen" (globaalin enemmistön) historian kokonaan uusiksi välittämättä tosiasioista.  Etenkin viihdeteollisuus pehmittää ahkerasti massojen mieliä muokkaamalla historian paremmin hegemoniseen monikulttuurismiin ja feminismiin sopiviksi. Esimerkisi suurta suosiota nauttiva Netflix väärentää sarjoissaan jatkuvasti historiaa vahvistaakseen vallitsevia woke-trendejä. 

Naisten ja "vähemmistöjen" voimauttaminen voi joskus perustua tosiasioihinkin kuten uskontotieteilijä Karolina Kouvolan tuore tutkimus Pohjolan jumalattaret (SKS, 2021), josta Yle uutiset teki jutun Naiset olivat väkivahvoja kuukautisten aikaan ja jumalattaret hallitsivat puolta Pohjolaa – uusi kirja paljastaa naisten unohdetun voiman. Naisten sukupuolinarsismia ruokkivan uutisartikkelin keskeisin ongelma on sen ristiriitaisuus hallitsevan narraation kanssa. Sen mukaan kun naisilla ei "taantumuksellisina aikoina" ollut yhteiskunnallista valtaa. Mikäli tunnustetaan yleisesti naisten merkittävä valta-asema muinaisissa yhteiskunnissa, se tekisi tyhjäksi monet kaunaiset vaatimukset historiallisen sorron oikaisemiseksi. Feministit ja egalitaristikiihkoilijat onnistuvat kuitenkin sivuuttamaaan kognitiivisen dissonanssin sujuvasti syömällä ja säästämällä ahneuksissaan koko kakun: he haluavat hyöytyä väittämästään uhriasemasta, mutta samalla rehvastelevat muina miehinä vallallaan, joka on ollut heillä jo muinoin.

Emme elä enää patriarkaalisessa kulttuurissa, vaikka miesvihamielisille feministeille tällaisen mielikuvan ruokkiminen on heidän agendalleen elintärkeää. He ovat kieltämättä onnistuneet silti hyvin kampanjassaan, mikä näkyy uutisten ja julkisen keskustelun asenteissa. Niissähän nainen esitetään useimmiten uhrina ja alistettuna. Jos taas naisen valta tunnustetaan, se kuvataan aina oikeudenmukaisena, upeana ja voimaannuttavana, josta tyyppiesimerkin tarjoaa Yle-uutinen Sanna Marin pääsi Timen nettilehden kansikuvaan: Lehti valitsi Suomen pääministerin 100:n nousevan johtajan listalle.

Maskuliinisuudesta kirjoittanut Jack Donovan pitää naisille räätälöityä pehmeiden arvojen yhteiskuntaa kuhnuriyhteiskuntana, jossa kilteiksi kuohittujen (valkoisten) aiskankannattajamiesten ainoa tehtävä on luoda teknologisia mukavuuksia naisille ja maahanmuuttajille samalla kun todellinen vallankäyttö hivutetaan naisille tai naisellisen mentaliteetin omaksuneille miehille. Toisaalla antropologi Lionel Tiger puhuu byrogamiasta, joka tarkoittaa uudenlaista sukulaisuusjärjestelmää, jonka muodostavat äiti, lapsi ja valtion virkailija. Tässä kuviossa suuri joukko miehiä elää ulkopuolisina modernissa yhteiskunnassa. Näiden ilmiöiden kiistäminen on vaikeaa, jonka vuoksi julkisen keskustelun portinvartijat lakaisevat ne kokonaan maton alle. Niistä puhuminen uhkaisi virallista tarinaa uhreista ja syyllisistä sekä yhteiskunnallisesta vallankäytöstä.

Jotta perinteinen tarina miehistä väkivaltaisina vallankäyttäjinä ei menetteisi uskottavuuttaan, sitä täytyy jatkuvasti uusintaa. Jälleen kerran on kasvanut kokonainen uusi sukupolvi yliopistotutkijoita, jotka leimaavat miessukukunnan väkivaltaisiksi ja jopa naisvihaajiksi. Yle uutiset on valmis levittämään heidän propagandaansa mielipideuutisessa  Naisviha näkyy arkisissa käytännöissä ja pahimmillaan väkivaltana – tutkijan mukaan siitä vaietaan, vaikka ei pitäisi. 

Tuija Saresma suomalaisvihamielisessä työssään.
Palkan hänelle maksaa suomalaiset veronmaksajat.

Jutussa haastatellut asiantuntijat käyttävät hyväksi havaittua retorista strategiaa, jossa naisvihamielisyydestä syyttämisellä voidaan lietsoa yleistä miesvihaa samaan tapaan kuin äärivasemmistolaisen Stieg Larssonin kirjasta tehdyssä elokuvassa Miehet jota vihaavat naisia. Häikäilemätöntä mieskaunaa Ylen uutisessa edustaa  sukupuolentutkimuksen dosentti Tuija Saresman härski väite, että miesten naisiin kohdistama väkivalta olisi yhteiskunnassa muka tabu.

Naisviha. Siitä pitäisi dosentti Tuija Saresman mukaan puhua enemmän, kun mietitään parisuhdeväkivallan syitä. 

Sukupuolistunut väkivalta on hänen mukaansa suora seuraus naisvihasta. Kuten myös naisten pukeutumisen kontrollointi tai ruumiillisen itsemääräämisoikeuden kieltäminen esimerkiksi aborttikiellon muodossa. 

Naisvihasta ei uskalleta puhua. Näin Saresma ajattelee ja vertaa naisviha-termin käyttöä rasismista puhumiseen. 

– Vielä 10–20 vuotta sitten puhuttiin siitä, ettei Suomessa ole rasismia, koska yhteiskuntamme on niin tasa-arvoinen.

Omassa asiassaan syyttäjän roolin ottaneelle Saresmalle on edullista paasata naisvihasta, koska sillä hän voi kätevästi lietsoa omaa miesvihaansa. Aivan samoin kuin rasismista puhuminen on pelkkää valkoisten syyttämistä, samaa tilastosokeutta on miesvihasta puhuminen. Hänen feministisessä vihaopissa mies on peruuttamattomasti moraalisesti paha ja siten kaikin puolin ala-arvoisempi otus kuin nainen. 

Päivystävän dosentin väitteet väkivallan sukupuolittuneisuudesta ovat osin paikkaansa pitäviä, mutta niissä unohdetaan, että valtaosa vakavasta väkivallasta on miesten keskinäistä väkivaltaa. Mutta mitäpä siitä, jos miehet pieksevät toisiaan, eihän se kosketa yhteiskunnan napana olevia naisasianaisia. Todellinen tabu ei olekaan miesten väkivalta naisia kohtaan, vaan naisten tilastollisesti silmiinpistävä lapsiin kohdistama väkivalta. Heikkojen miesten aikakaudella oma lukunsa on tietysti vielä naisten lisääntynyt parisuhdeväkivalta.

Koska feministisessa ideologiassa nainen on aina urhi ja mies syyllinen, puhe yksiön vastuusta muuttuu väistämättä kiusalliseksi. Vastuuta omista teoista ja vallinnoista korostetaan länsimaisissa yhteiskunnissa, mutta feministisessa teologiassa se pyritään naisten osalta selittämään pois. Siksi huonoja parisuhdevalintoja tehneiden naisten kritisointi on perusteetonta syyllistämistä, mutta valkoisen heteromiehen valinnat ovat vain ja ainoastaan hänen vastuullaan. Saresma vuodattaa:

Harvoin kysymme, miksi mies lyö tai pahoinpitelee kumppaniaan ja miksi hän ei lähde suhteesta. Sen sijaan kyselemme, miksi nainen antaa pahoinpidellä itseään tai miksi nainen ei lähde.

Tällainen suhtautuminen on Husson mukaan epäempaattista ja väkivallan seurauksia ymmärtämätöntä. Naisten syyllistäminen kohtaamastaan väkivallasta kertoo myös kulttuurimme naisvihamielisyydestä.

Politisoitunut sukupuolentutkimus näyttä toimivan vanhoilla eväillä, joissa julistetaan tasa-arvoa, mutta halutaan pelata silti säännöillä, jotka hyödyttävät vain omaa sukupuolta. Voidaan kysyä, kuka hyötyy sukupuolten välisen kaunan lietomisesta, jolla murennetaan yhteiskunnan perusteita.

YLE PUOLUSTAA TEKNOTYRANNIEN POLIITTISTA SENSUURIA DEMOKRATIALLA

Ilman kansalaisten mandaattia toimivat lännen globalistiset teknotyrannit Facebook, Google, Apple, Twitter, Amazon, Mozilla ja YouTube ovat jo vuosikausia harjoittaneet poliittisesti vinoutunutta sensuuriaan, mutta vasta viime päivinä yhtiöt ovat näyttäneet millaiseen vallankäyttöön ne ovat valmiita, kun Twitter ja Facebook sulkivat kansanvaltaisesti valitun Yhdysvaltain presidentin tilin. 

Tilien sulkemisen perusteena käytettiin stalinistisen epämääräistä ja epäuskottavaa "väkivallan uhkaa", vaikka todellisuudessa paniikkiratkaisun syynä oli pelko, että Donald Trump pääsee laukomaan ikäviä totuuksia, joita hallitseva media ei halua suuren yleisön kuulevan. Ohjelmistoja tekevä Mozilla menee julkilausumassaan niin pitkälle, että se vaatii Trumpin kannattajien ja arvokonservatiivien alustoilta poistamisen lisäksi heidän karkottamistaan koko Internetistä. 

Vapaasti mellastavien yritysjättien viimeisin operaatio kertoo lähinnä siitä, että teknologiayhtiöt ovat sitoutuneet tosiasiallisesti yksipuoluejärjestelmään, jossa Yhdysvaltoja tulisi haallitsemaan diktatorisesti woke-sosialistinen Demokraattipuolue. Tekopyhyyden harjoitelmina tunnetut demokraattijohtajien juhlapuheet kansan yhdistämisestä voidaan unohtaa viimeistään nyt, sillä syvän valtion globalistis-totalitaristiset aikeet vain lisäävät kansan kahtiajakoa ja sisällisodan mahdollisuutta.

Rehellisessä ja oikeudenmukaisessa maailmassa vallan vahtikoirana esiintyvän perinteisen median pitäisi tuomita teknojättien omavaltaisesti tekemät törkeät sananvapauden loukkaukset. Sen sijaan kaikki johtavat läntiset valtamediat, kotimainen Yle mukaan lukien, ovatkin olleet riemuissaan siitä, että kansalaisten kontrollin ulottumattomissa olevat tekno-oligarkit päättävät heidän puolestaan mitä poliitikot saavat sanoa ja mitä eivät. Koska Yle yrittää tyypilliseen tapaansa esiintyä taas puolueettomana "laatumediana", se ei julista toimittajien suilla sensuurin ihanuutta, vaan delegoi ilosanomansa punaisen yliopiston poliittisesti korruptoituneille tendenssitutkijoille uutisjutussaan Tutkijat: Twitterin kurinpalautus Trumpille on oikea veto, vaikka tulikin kovin myöhään – "Nyt käydään selkeästi viestinnän valtataistelua". 

Ylen haastattelemat tutkijat, apulaisprofessori Turo Uskali ja tutkijatohtori Niko Pyrhönen, toistavat samaa mantraa mitä muu punaliberaali nomenklatuura on vaatinut somelta jo vuosikausia: vieläkin kovempaa sensuuria poliittisesti epäkorrektisti ajatteleville. Kansalaisten kannalta olennaisin kysymys eli Facebookin ja Twitterin massiivinen poliittinen sensuuri on Ylen retorisessa pelissä siivutettu täysin ja käänetty suorastaan ylösalaisin. 

Vastuullisten asiantuntijoiden pitäisi vaatia omavaltaisesti kovennetun some-sensuurin lopettamista ja oikeustoimia teknoyhtiöiden harjoittamaa perusoikeuksen rikkomista vastaan. Tällaista suoraselkäisyyttä on kuitenkin turha odottaa järjestelmän lakeijoina toimivilta Pyrhöseltä  ja Uskalilta, jotka ovat jopa valmiita valehtelemaan sometyrannien viattomuuden puolesta. He valittelevat yhtiöiden toimineen "vastuullisuudessaan" eli sensuurissaan liian myöhään, vaikka somejätit aloittivat todistetusti totaalisen sodan kaikkia eurooppalaisperäisten ihmisten etua ajavia kansalaisia ja järjestöjä vastaan jo keväällä 2017. Pyrhönen ja Uskali tietävät tämän, mutta kehtaavat silti valehdella tutkijan auktoriteetillaan päin lukijoiden naamaa:

Ylen haastattelemat tutkijat, apulaisprofessori Turo Uskali ja tutkijatohtori Niko Pyrhönen, pitävät Twitterin puuttumista Trumpin tviittailuun oikeana päätöksenä, joka olisi tosin voitu tehdä jo aiemmin.

– Ainoa mistä somejättejä voi ja ehkä pitääkin kritisoida on, että ne ovat toimineet liian myöhään, Pyrhönen arvioi.

Pyrhönen on Helsingin yliopistossa työskentelevä sosiologi, joka on tutkinut muun muassa vastamediaa. Samoilla linjoilla on Jyväskylän yliopiston journalistiikan apulaisprofessori Turo Uskali. Hän muistuttaa, että Twitter alkoi vasta viime vuonna huomautella Trumpin tviiteistä ja poistaa niitä. 

– Voi kysyä, tuliko se liian myöhään, vai olisiko pitänyt reagoida jo neljä vuotta sitten, Uskali sanoo.

Nämä systeemin lauluja laulavat tutkijapölvästit eivät taida muiden näennäisliberaalien tapaan ymmärtää, että polittisen vihollisen toimivapauksien riistäminen on riemukasta vain siihen asti kunnes joutuu itse aatteelliseen oppositioon. Tosin sanoen poliitisten konjunktuurien muuttuessa heidän tukemaansa käytäntöä saatetaan soveltaa myös heihin. Ylipäätään on kummallista, että tutkijat eivät näe teknoyhtiöiden vallankäyttöä vaarallisena, varsinkin kun se iskee kovimmin tavallisiin kansalaisiin, joiden oikeuksia he väittävät puolustavansa. 

Jos demokratian tilasta oltaisiin aidosti huolissaan, internetjättien yksinvaltaista vallankäyttöä arvosteltaisiin ankarasti julkisuudessa. Vallankäytön kritiikin pitäisi olla vanhan maailman lehti-, radio- ja tv-median vastuulla ja se olisi jopa niiden edun mukaista kun tietää niiden menettäneen  korvaamattoman osan liiketoiminnastaan internetissä vaikuttaville kansainvälisille teknojäteille. Tästä huolimatta ne puolustavat yksiäänisen kritiikittä uusmedian nousukkaiden monopoliasemaa tiedonvälityksessä. Eikä perinteinen media ole noussut edes vaatimaan vapaata kilpailua tukahduttavien teknoyritysten pilkkomista kuten satakunta vuotta sitten, jolloin monopoliasemaan Yhdysvalloissa päässyt öljy-yhtiö Standard Oil paloiteltiin osiin. Mikä selittää tämän taloudellisesti epärationaaliselta näyttävän käyttäytymisen?

Oikeusfilosofi Carl Schmitt (1888-1985) ennusti jo viime vuosisadan alussa, ettei lisääntyvä taloudellinen valta suinkaan tee politiikkaa tarpeettomaksi, vaan talous itsessään muuttuu poliittiseksi. Ensimmäistä kertaa läntisessä modernissa taloushistoriassa globaalien suuryritysten voitontavoittelun rinnalle on noussut julkea poliittisen vallan hamuaminen, joka tosin on naamioitu hyviksi julistettujen arvojen puolustamiseksi. Erityisen selvästi politisoituminen näkyy mediakentällä ja verkossa vaikuttavissa uusissa teknologiayhtiössä. Eikä kyse ole mistä tahansa politisoitumisesta, vaan suuryhtiöiden massiivisessa, lähes monoliittisesta punasiirtymästä. 

Vielä 25-30 vuotta vuotta sitten suuryritykset esiintyivät julkisuudessa poliittisesti lähes neutraaleina toimijoina. Toki jo silloin ne joutuivat tekemään myönnytyksiä tiettyjen globalistien ohjaamille "kansalaisjärjestöille", jotka vaativat ekologisesti kestävää tuotantoa. Ekologisuusvaatimukset olivat sinänsä oikeutettuja, mutta lapsi meni pesuveden mukana silloin kun alettiin salakuljettaa sosialistisia vaatimuksia "eettisyyden" valekaavussa. Sittemmin sekä kapitalistien että punavihreiden intressit ovat käyneet yhteen niin sanotun vihreän talouden lanseeramisessa, joka on osa nykyistä kapitalismin globalistista resetointa. 

Nyt tiedetään, että sosialistit eivät suinkaan luopuneet aatteestaan reaalisosialismin romahdettua vuonna 1991, vaan universaaleja unelmia alettiin toteuttaa arvoneutraalin markkinatalouden sisällä. Siellä kulttuurvasemmistolaisuudeksi mutatoitunut sosialismi teki tuhojaan uusina viruksina, joita ovat monikultturismi, lgtb-ideologia, feminismi, "sosiaalinen oikeudenmukaisuus" (woke) ja valkoisten vastainen rasistinen identiteettipolitiikka. Etenkin sukupuoliradikalismi selittää huomattavan osan pörssiyhtiöiden punasiirtymästä, sillä miesten perustamien yhtiöiden johtokuntiin on juntattu väkisin naiskiintiöt.  Naisia on värvätty huomattavan paljon myös teknoyhtiöiden tiedottajiksi ja "eettisiksi neuvonantajiksi", josta tunnetuimpana esimerkkinä on mediajätti Facebookin perustaja Mark Zuckerbergin siskon Donna Zuckerbergin vahva rooli yhtiön poliittisen sensuurin ideoijana. 

Koska naiset ovat keskimääräisesti miehiä konformistisempia, he myös toteuttavat innokkaammin yhteiskunnassa hegemoniseen asemaan päässeitä kulttuurivasemmistolaisia muotiaatteita ja humanitäärisiä arvoja. Suomessa tämä yritysmaailman naisten "eettisyys" on näkynyt mm. Elovenan ja Eskimon logojen vaihtamisena.

Ostovoimaiselle valkoiselle väestölle pyllistäminen samalla kun palvotaan identiteettipoliittisia marginaalikummajaisia ei välttämättä ole taloudellisesti kannattava siirto, mutta teknologiayhtiöt ottavat tämän riskin ideologisista syistä. Siksi esimerkiksi Twitter oli valmis karkottamaan presidentti Trumpin, vaikka se menetti seuraajakadon vuoksi 5 prosenttia arvostaan, mikä merkitsi välittömästi 5 miljardin dollarin tappiota. 

Capitol-kukkulan pari tuntia kestänyt demokratia-aktivismi on antanut teknojäteille tekosyyn laajentaa voimankäyttöään muihinkin kun kansan valitsemaan presidenttiin, hänen seuraajiinsa ja mielivaltaisesti määriteltyyn "äärioikeistoon". Tällä hetkellä suuret teknologiayhtöt haluavat asettaa poliittisesti korrektiin ruotuun Twitterin kilpailijana toimivan sensuurivapaan Parlerin. Esimerkiksi kirjojen myyntiä verkossa monopolisoiva Amazon uhkaa karkottaa Parlerin verkkoalustaltaan, mikäli se ei poista tai moderoi niiden käyttäjien viestejä, jotka eivät täytä punaliberaalin ideologian vaatimuksia. Amazonin kanssa samaan rintamaan ovat asettuneet Google Play ja teknojätti Apple, joka on poistanut Parlerin latausmahdollisuuden puhelimistaan ja App Store -kaupastaan.

Somejätit ja muut teknotyrannit menettävät syrjivillä toimillaan huomattavan siivun asiakkaistaan, jotka siirtyvät käyttämään kansalaisoikeuksia kunnioittavia pienempiä alustoja. Suuryhtiöt ovat kuitenkin valmiita maksamaan tämän hinnan, koska niiden pitkän tähtäimen määränpäänä häämöttää globaali korporaatiodiktatuuri ilman bisnestä haittaavia itsenäisiä kansallisvaltioita. 

Sen saavuttamiseksi se tukee näyttävästi vasemmistoliberaalien ideologista pakettia, johon kuuluu marginaalien syövyttävä identiteettipolitiikka, hedonistisen itsekäs konsumerismi, avioliittoinsitituution romuttaminen ja rajavalvonnan lopettaminen. Kun kansakuntaa koossapitävät instituutiot on saatu purettua, voivat korporaatiososialistit tuoda astettain tilalle oman valtansa.  Valtavan tietomassan ja sanavapauden rajoittamisen avulla niiden onkin helppo hallita juuretonta ja hengetöntä ihmiskarjaa. Tuota laumaa kansalaisvaikuttaja Mika Virtanen kutsuu somepäivityksessään harhaanjohdetuksi "ja yksilöinä pelokkaaseen ja arkaan, mutta laumana polleaan ja ajattelultaan musta-valkoiseen enemmistöön".

Kehittyykö läntinen yhteiskunta sellaiseen suuntaan mihin korporaatiososialistit ym. globalistit yrittävät sitä ajaa, jää vielä avoimeksi. Varmaa on vain se, että elleivät kansalaiset nouse vastustamaan näkyvästi tätä kansanvallan anastusta, teknotyrannit tulevat pitämään päänsä ja toteuttavat niille edullisen mutta maapallon ihmisille tuhoisan visionsa. Tuosta tulevaisuuden dystopiasta on jo antanut kylmääviä viitteitä Maailman talousfoorumin perustaja Klaus Schwab vaatimassaan kapitalismin resetoinnissa.

                                                         *************************

STOP PRESS 12.1.2021! 1960-luvun hippiradikalismin henkiselle arvoperustalle syntyneitä piilakson teknologiayhtiöitä on viime päivinä alkanut arvostella jo establishmenttikin. Tavallisesti suuryhtöiden vallalle myötämielinen Alexander Stubb on moittinut somejättien yksinvaltaista sensuuria, HS harjoittaa kerrankin mediakritiikkiä  ja myös Ylen A-studiossa (11.1.2021) aihe otetiin hetkeksi esille. Pakittava reaktio on ymmärrettävää, sillä pelätty poliittinen kahtiajako vain kärjistyy vasemmistoliberaalien teknotyrannien poliittisen mielivallan seurauksena. Se taas voi johtaa sisällissotaan, jonka syttymiseen uskoo tuoreen kyselyn mukaan jo yli puolet yhdysvaltalaisista. Se jos mikä olisi huonoa bisnestä. 

Valtamedian analyyttisemmasta asenteesta viestii Tekniikka & Talous -lehden Tuomas Kangasniemen kirjoitus Piilaakso alkoi sensuroida sosiaalista mediaa operaattoritasolla – Tie on hyvin vaarallinen, vaikka sitä ei ole ihan helppo vastustaa Washingtonin mellakan jälkeen, joka on yksi tasapainoisimmista viime päivien tilannekuvausista Yhdysvaltain teknojättien toimista. Jutussa tuodaan hienosti esiin kuinka räikeästi Internetin teknologia- ja mediayhtiöt ovat vasemmalle kallellaan:

Vastakohtana jyrkälle ja avoimelle konfliktille Trumpin kanssa Big Techillä on nimittäin varsin läheiset välit Joe Bidenin hallintoon, lukuun ottamatta pientä kitkaa Facebookin ja Bidenin välillä. Yhtiöt myös lobbaavat kulissien takana saadakseen hallinnossa vaikutusvaltaa. 

Lisäksi Washington Examiner -lehden mukaan Piilaakson työntekijät lahjoittivat syksyn vaalien alla rahaa lähes ainoastaan Bidenin kampanjalle, ei Trumpille. Esimerkiksi Twitterin työntekijöiden parissa prosentit olivat Bidenin hyväksi 99–1. 

(((TEKNOTYRANNIT)))

SOSIALISTIHALLITUS HALUAA RYÖVÄTÄ KANSALAISTEN VERORAHOJA MYÖS YKSITYISELLE VALTAMEDIALLE

Valtioneuvoston pää-äänenkannattajana toimivaa Yleä rahoitetaan kansalaisten verotuksella, mutta tämä ei vielä riitä nykyhallitukselle, vaan se haluaa veronmaksajilta tulonsiirtoja myös yksityisille tiedotusvälineille. Suomalaisvihamielistä "arvopohjaa" joka kotitalouteen levittävän Ylen näkyvyys on ainakin liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakalle (sd) riittämätöntä; Ilta-Sanomien mukaan hän perää vastuulliselle journalismille erillistä koronatukea ja pysyvää tukijärjestelmää. Toisin sanoen hallitus pakkolunastaa kansalaisilta rahaa, jolla kustannetaan heihin kohdistuva punaliberaali aivopesu ja indoktrinaatio. Näin röyhkeä chutzpah tuo ensimmäisenä mieleeni miehen, joka tapettuaan ensin vanhempansa, anoo tuomioistuinta armahtamaan itsensä, koska on orpo.

Korona-kriisin aikana valtamedian ylitse tulviva mahti on vain korostunut, mutta tästä huolimatta se on entistä neuroottisempi puolitotuuksia oikovista kriittisistä äänistä, jotka pääsevät suurten tiedotusvälineiden propaganda- ja sensuurivallin läpi. Siksi ministeri Harakkakin toteaa tämänpäväisessä tiedotustialisuudessaan tuohtuneena, että "TOSIASIAPOHJAINEN tiedonvälitys on yhteiskunnan kivijalka, ja luotettavan tiedon merkitys korostuu korona-aikoina" ikään kuin tämän takaajana voisi olla vain ja ainoastaan hallituksen ideologisia intressejä seuraavat valtamediat. Omia virheitään ja valheitaan peittelevän Harakan ministeriön hätä on niin suuri, että se on tilannut pahamaineiselta punavihreältä khmeriltä, toimittaja-kirjailija Elina Grundströmiltä, selvityksen journalismin tukemisesta koronakriisin aiheuttamassa poikkeustilanteessa.

Grundström ehdottaa eräänlaista hesariveroa, jolla tuettaisiin vapailla  markkinoilla toimivia suuria meditaloja. Vallitsevan globalistisen ideologian pönkittämiseksi veronmaksajista halutaan tehdä maksumiehiä yhtä totuutta julistavalle medialle. Näin taataan se, että massojen tietoisuudesta pyyhitään vaihtoehtoiset tiedonhankintakanavat. Kun verovaroin tuetut valtamediat toitottavat samaa, kuluttajille ei jää enää edes mahdollisuutta äänestää lompakollaan. Ilta-Sanomat:

Selvityksessä ehdotetaan harkinnanvaraista tukea koronan takia talousvaikeuksiin joutuneille tiedotusvälineille. Tukea voisi hakea hankkeisiin, joilla vahvistettaisiin laadukasta paikallista tai alueellista journalismia, kuten tutkivaa journalismia tai tavanomaista perusteellisempien juttukokonaisuuksien tuottamista.

Tukea saisi myös journalististen digisisältöjen rakentamiseen. Grundström esittää tiedotusvälineille myös valikoimatonta tukea. Se olisi prosentuaalinen avustus, joka olisi suhteutettu tiedotusvälineiden viime vuonna saamiin tilaus- ja irtonumerotuottoihin.

Samaan sisäsiittoiseen valtakilikkiin Harakan kanssa kuuluva Grundstörm ei luonnollisestikaan kerro selvityksessään todellista syytä sille, miksi kansalaiset eivät enää halua maksaa suurten tiedotusvälineiden journalismista. Maksuhaluttomuuden taustalla kun on se yksinkertainen tosiasia, että kuluttajat eivät halua maksaa asenteellisesta agendauutisoinnista. 

Valtamedian toimittajien omat järjestöt ja julkaisut toki toitottavat kuinka "tutkimusten mukaan" kansalaiset luottavat heihin vähintään yhtä paljon kuin neuvostokansalaiset isä aurinkoiseen, mutta suorasukaisemmalla kysymyksenasettelulla tulokset ovat ovat aivan toisenlaisia. Kun tendenssitutkimukset jätetään pois saadaan tuloksia, jotka näyttävät selittävän pitkälti lukijamäärien viime aikaisen romahtamisen.  

Kapitalismin "luovaan tuhoon" liittyvällä median digitalisaatiolla on oma osuutensa printtimedian alamäkeen, mutta on tietoista harhautusta sivuuttaa kokonaan median uskottavuuskato. Tämän julkituominen vaatisi valtamedialta itsekritiikkiiä, mutta tällöin se saattaisia menettää loputkin uskottavuudestaan. Siksi se keikistelee mieluummin totuuden lainahepenissä ja julkaisee omakehun värittämiä uutisia valamedian luotettavuudesta.

Eräs tällainen omahyväinen puheenvuoro kuultiin jokin aika sitten Ylen vastaavalta päätoimittajalta. Uutisessa Vastaavalta päätoimittajalta: Korona kirkastaa Ylen tehtävän Aamulehdestä Yleen nostettu lässyliberaali Jouko Jokinen rehvastelee johtamansa propapandakeskuksen saavutuksilla. Eikä hän todellakaan säästele kehujaan:

Ylessä harjoitellaan paljon poikkeusolojen toimintaa. Nyt harjoittelun tulokset näkyvät, kuten näkyy myös toimitusten luontainen taipumus panna parastaan yllättävissä tilanteissa.

Vallan vahtikoira on muuttunut viimeistään nykyhallituksen edessä sisäsiistiksi sylikoiraksi, joka nuoleskelee mielellään poliittisesti korrektia feministihallitusta:

Poliittiset päättäjät ovat kovassa paineessa. Reunamerkinnöistä huolimatta järjestelmämme ja päättäjämme toimivat erinomaisesti. Poliitikot ovat paljon esillä mediassa, ja toiveeni heille liittyy suoriin lähetyksiin. Rakentakaa viestistänne uutinen. Tärkein ensin, tiiviisti ja selkeästi. Pysytään faktoissa. Toivominen, poliittiset puheet ja pikkuserkun kannustaminen Pohjanmaalla voivat odottaa rauhallisempia aikoja 

Kohtuullisesti puheet sujuvat, mutta ehkä poliitikkojen puhetaito voisi painottua enemmän Sanna Marinin kuin Krista Kiurun suuntaan.

Punavihreässä mediakuplassa hengailevalta Ylen väeltä puuttuu vilpitön halu tarkastella uutisointiaan kriittisin silmin. Jopa valtavirran internet-toimijoilta tulevaan tyrmäävään palautteeseen suhtaudutaan Ylessä loukkaantumalla. Herranjestas, eihän nyt "eettisesti vastuullinen" Yle voi toimia missään olosuhteissa väärin! Tällainen mielikuva syntyy väkisinkin Yle News Labin päällikkö Jukka Nivan kirjoituksesta Kun Google määritti Ylen uutiset vahingollisiksi.

Google-kaupassa oleva Yle.fi-sovellus toimi aivan kuten pitikin. Mutta keskellä koronaa Googlen robotit kuitenkin epähuomiossa tulkitsivat julkisen palvelun uutistoiminnan vahingolliseksi. Google yrittää aktiivisesti estää erilaisten huijarien yritykset käyttää hyväksi ihmisten koronahuolia.

Vastasimme automaattiviestiin vakuuttaen, että Yleisradion uutisapplikaatio on nyt kyllä kuulkaa ihan tärkeä uutispalvelu suomalaisille. Kerroimme myös perusasiat kuten sen että Ylen uutiset on Suomen luotetuin uutispalvelu.

Närkästys oli suuri, koska Ylessä uskotaan, että internetjättien algoritmit sensuroivat ja poistavat vain väärien toimijoiden juttuja ja palveluja. Ylehän on Totuusmedia, ei siihen saa koskea! Joka muuta väittää, on viha- ja valeuutisten levittäjä – mikäli uskomme yleläisten omaan meriselitykseen.

Kurkistus hevosen suuhun eli Ylen omaan uutistarjontaan kertoo lahjomattomasti millaista on vastuullinen journalismi kulttuurmarxilaisilla standardeilla. Parin viime päivän aikana Yle-verkkouutisissa on korona-kriisistä huolimatta jyllännyt feministinen identiteettipolitiikka. Ihmisiä kuolee, yhteiskunta on kipsissä ja talousjärjestelmä kaatumassa, mutta Ylessä pidetään tarkkaa huolta siitä, että valtiouskonnoksi kohotettu sukupuolinarsistinen femikommunismi saa näkyvän paikkansa vastuullisessa tiedottamisessa. 

Viimeksi tänään Ylen toimittelijafeministi Sanna Vilkaman lällätteli miehille siitä, kuinka viime vuonna Suomen elokuvasäätiön tuotantotukea saaneista elokuvista 52 prosenttia oli naisen ohjaamia. Uutisjutussa Elokuvatukien jako tasa-arvoistui: "Miesten hakemuksia on ollut enemmän, mutta naisten ovat olleet parempia" oltiin tietenkin innoissaan mykän puujamala Tasa-arvon uusista aluevaltauksista näillä lakeuksilla. Se, saadaanko tasa-arvokommunistisella rahanjaolla parempia elokuvia on vielä yhtä lailla toteen näyttämättä kuin Jeesuksen toinen tuleminen.

Toisessa Ylen feministiuutisessa, Metoo-liikettä terrorismiin ja shariaan verrannut nainen repii Tanskan Akatemiaa – useat jäsenet eivät enää suostu osallistumaan toimintaan, paheksutaan tanskalaisten femikommunismin heikompaa julkista näkyvyyttä Ruotsiin verratuna. Suomalaisessa kultturihegemonisessa keskustelussa ollaan Ruotsin linjoilla, mikä selittää sen, miksi uutisjutussa hämmästellään Me too -liikkeeseen kohdistuvaa kritiikkiä. Hei, tämänhän piti olla "sovittu asia", loppuunkäsitelty juttu! Näin siis ajattelee se valtamedian kulttuurikuoro, jonka mielestä Me too -liike on tähänastisen maailmanhistorian upein juttu.

Feminismin nykytilaa on ehkä kaikkein parhaiten viime aikoina tuonut esiin Ylen verkkosivuilta löytyvä uutiseksi naamioitu mielipidekirjoitus Paleletko työpaikalla? Jonotatko aina vessaan? Brittitietokirja todistaa, että naiset elävät miehille suunnitellussa maailmassa. Agendauutinen kiteyttää konkreettisin esimerkein hyväosaisten feministinaisten iänikuisen kitinän nykypäivän naisen päivänpolttavista "ongelmista". Koko jutun voi ampua alas jo otsikkoa myöten kysymällä, miksi ne upeat vahvat naiset eivät sitten itse keksi mitään? Jos ei kelpaa, niin tehköön itse. 

Tämähän ei käy Britanniassa asuvalle feministi ja tietokirjailija Caroline Criado-Perezille, jonka vuodatuksiin lähes koko Ylen uutisjuttu perustuu. Asenne, jossa kaikki pitäisi saada itselle muiden tekemänä, johtuu Criado-Perzin kohdalla todennäköisesti siitä, että hänen monimiljönääri-isänsä johtaa brittiläista supermarkettiketjua. Nirppanokkaisesta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi Criado-Perezistä tuleekin väistämättä mieleen 1970-luvun Suomessa paljon käytetty lausahdus: "On helppo olla kommunisti, kun on rikkaat vanhemmat". 



                                                    *********************************



Yle Teema, tiistai 28.4.2020 klo 20.00 Valitut sanat : Engman & Andersson 

Terrorismi kasvaa sorron ja uhriutumisen kokemuksista. Pascal Engmanin yhteiskunnallinen dekkari Patriootit kuvaa sitä, miten viha yhteiskunnassa syntyy, kehittyy ja kanavoituu. Haastattelijana Li Andersson. HD ohjelmatekstitys (ruotsi) 30 min. Linkki ohjelmaan.

Taas päästään Teemalla  puhumasta päästyään puhumaan äärioikeistosta. Sehän on poliittis-kulttuuriselle pseudoeliitille se ongelma, ei nomenklatuuran itse aiheuttamat epäonistuneet yhteiskuntakokeilut, jotka antavat maaperää äärioikeistolle. Ohjelmassa ministeri Li Andersson haastattelee Ruotsin juutalaista toimittaja-kirjailija Pascal Engmania, joka on "yllättäen" kirjoittanut jälleen kirjan naziäärioikeistosta. Jutustelu noudattaa jo moneen kertaan avattuja psykologisoivia ja "ymmärtäviä" latuja. Haukotus.

TV2, tiistai 28.4.2020 klo 21.00 Mitä mietit, Ronja Salmi? 

Kausi 3, 7/10. Pettäminen on tositv:ssä viihdettä, mutta parisuhteessa raastavaa. Mitä pettäminen on ja miten siitä voi selvitä? Osataanko suhteissa keskustella tarpeeksi suhteen rajoista ja säännöistä? HD ohjelmatekstitys (suomi) 30 min. Linkki ohjelmaan.

Ronja Salmi on kouluesimerkki suomalaisten kultuuripiirien pienuudesta ja siitä, kuinka mitättömillä eväillä päästään mukaviin kulttuurihomiin jos vain osaa tuoda esiin oikeanlaista agendaa. Ylioppilas Salmi on tullut tutuksi Helsingin kirjaviikon poliittisesti korrektina ohjelmajohtajana, jossa tehtävässä hän mm. peruutti Timo Hännikäisen Kiuas-kustantamon näytteillepanon. Syynä boikottiiin oli Hännikäisen arvomaailma, joka ei Salmen mukaan kuulemma vastaa Helsingin kirjaviikon valikoivaa suvaitsevaisuutta.

Salmen pikkupioneerimainen ehdottomuus on huomattu myös Ylessä. Siellä löytyy aina aatesisaria suosivia punavihreitä, jotka haluavat edistää uuden politrukkisukupolven hyväkkäiden uraa. Salmella on kaikki kohdallaan, etenkin sopiva aatteellinen pakettiajattelu: homoseksualismi-feminismi-monikultturismi. Sitä paitsi alapäänasioista sairaalloisesti kiinnostuneelle Salmelle oli helppo räätälöidä ohjelmasarja, jossa aihetta sivutaan jatkuvasti. Tv-sarja ei olisi mitään, ellei milleniaalisukupolven peiliin katsojan nimi olisi ohjelman nimessä. Ronja tosiaan miettii paljon, mutta enimmäkseen vain niitä alapään juttuja.

TV1, tiistai 28.4.2020 klo 23.40, Maailma liekeissä (16) 

7/7. Tehtävä mantereella. Lois synnyttää lapsen, miten vauva otetaan vastaan? Harry on saanut erikoistehtävän ja pian koittaa ensimmäinen komennus. Minne se hänet vie? Kuinka Lois pärjää kaksin vauvan kanssa? HD 55 min. Linkki ohjelmaan.

Aikoinaan BBC:lla oli tapana tehdä realistisia laatusarjoja, mutta tällä vuosituhannella se on vajonnut yhä syvemmälle kulttuurimarxismin ja identiteettipolitiikan loputtoman sokkeloisiin kuiluihin. Varoitusmerkit olivat jo ilmassa kun tätä sarjaa mainostetiin "katsojien ja kriitikoiden ylistämänä tv-sarjana". Selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että sarjasta ovat meuhkanneet pääasiassa identiteettipolitiikkaa ajavat hipinreuhakkeet The Guardianin kaltaisissa vasemmistojulkaisuissa.

Briteissä on julkaistu vuosikymmenten aikana tolkuton määrä toista maailmansotaa ja natseja kuvaavia tv-sarjoja ja "dokumentteja". Yleensä ne edustavat yksioikoista moralismia, joka on suoraa jatkoa 1940-luvun sotapropagandalle. Tosin viime vuosina pitkävihaisen saksalaisvastaisuuden rinnalle on tullut täysin uusia, entistä kieroutuneempia piirteitä. Historiaa ei  kirjoiteta enää ideologisesti sopivaksi, vaan se muokataan nyky"arvojen" mukaiseksi.

Maailma liekeissä tv-sarja tuo esiin vasemmistolaisen identiteettipolitiikan rynnistyksen viihteessä asettamalla merkityksettömät vähemmistöt keskeisiin rooleihin. Esimerkiksi toisen maailmansodan aikaan homous oli länsimaissa rikos ja se luokiteltiin sairaudeksi. Käytännössää kyse oli marginaali-ilmiöstä, josta ei vaahdottu lainkaan. Tässä tv-sarjassa mustan ja valkoisen homopariskunnan suhteen kuvaus on kuitenkin keskeisessä roolissa sivuuttaen näin suuren normaalipopulaation elämän. 

Suomessa sarjasta ei ole valtamediassa kirjoitettu mitään kriittistä, mutta Englannista löytyy sentään lehtiä kuten Daily Mail, joka analysoi tarkasti ohjelman päälleliimattua identiteettipolitiikkaa ja vasemmistolaisten halua paisutella "fassismin" uhkaa. Britanniassa sir Oswald Mosleyn fasistipuolueella ei ollut mitään poliittista valtaa, mutta silti sarjan ensimmäsessä jaksossa sikäläisille mustapaitojen kömpelölle demonisoinille annetaan suhteettomasti ruutuaikaa.

On ikävää, että Ylen ohjelmahankkijat levittävät iltojen ratoksi näin halpahintaista sotapropagandaa vielä 75 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Ilmeisesti he ovat laskeneet sen varaan, että aina löytyy joukko hyväuskoisia demarieläkeläisiä ja nyyhkiviä kulttuuritätejä, joita voidaan jymäyttää historiapoliittisilla valheilla.