DEMARIEN JATKUVAA POLIITTISTA TUURIA EI VOI SELITTÄÄ JÄRJELLÄ PAITSI KOSMOLOGI

Eduskunnan voimasuhteisiin nähden nykyhallituksen muodostaminen oli pienoinen ihme. Hallituksen rungon muodostavan punavihreän vasemmiston (SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät) onnenkantamoisesta kertoo se, että niillä on porvarienemmistöisessä eduskunnassa vain 76 paikkaa, mutta tästä huolimatta puolueet kykenivät petoksellisen Keskustan ja punaporvarillisen RKP:n ansiosta muodostamaan enemmistöhallituksen. 

Alun perin SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen johdolla syntynyt täystuhohallitus oli posti-sotkujensa vuoksi katkolla jo viime joulukuussa, mutta punamädättäjät eivät mistään hinnasta suostuneet luopumaan vallastaan, vaan synnyttivät entistäkin kulttuurimarxilaisemman valtioneuvoston Sanna Marinin johdolla. Ymmärrettävästi valtamediassa enemmistönä olevat punavihreät toimittajat olivat moisesta jackpotista yllättyneitä, sillä hetken aikaa näytti siltä, että uusvasemmiston tuhoprojektille tulisi äkkilähtö. 

Feministihallituksen tavoitteet etenkin työllisyyden suhteen olivat täysin ylimitoitettuja ja vailla taloudellista pohjaa. Tuskin olisi ehditty kesään kun hallitus olisi jo päätynyt kriisiin työttömyyden, valtiovelan kasvun ja elintasopakolaisvyöryn vuoksi. Kuin taivaan lahjana hallitus sai maaliskuun alussa yllättävän vetoavun koronakriisistä, jonka ansiosta se on voinut ottaa juuri kenenkään napisematta moninkertaisesti enemmän lainaa kuin se alun perin kuvittelikaan. Hirvittävästä tuurista kertoo myös se, että ennakoitu työttömyyden kasvu olisi todennäköisesti kaatanut hallituksen, mutta koronaepidemian vuosi se istuu entistä tukevammin jalustallaan, vaikka työttömyys on räjähtänyt käsiin. Koko kuvion kruunaa vielä poikkeustila, jolla huulipunahallitus on saanut ansiotta ennennäkemättömät valtaoikeudet. Ja  tämä kaikki vain siksi, että äärimmilleen viritetty globalismi synnytti ja levitti Covid-19 viruksen myös Suomeen.  

Ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja SDP:n kannatus oli vajonnut 13 prosentin tuntumaan, mikä on eurooppalaisessa vertailussa melko tyypillinen kannatusluku ikääntyvän väen kannattamalle menneen maailman sosialistipuolueelle. Syy, miksi SDP kipusi viime vaaleissa lopulta niukasti maan suurimmaksi puolueeksi, täytyy johtua äänestäjäkunnan muutospelkoisesta turvallisuushakuisuudesta. Tuulipukukansan syvissä riveissä demarit kun edustavat nostalgista hyvien aikojen valtionhoitajapuoluetta. 

Tämä toiveajattelu nosti SDP:n johtavaksi hallituspuolueeksi, mutta lupausten pettäminen (mm. vappusatanen) ja kompurointi Postin lakossa laskivat hyvin nopeasti kannatuskäyriä. Ilman ulkoista yllätysmomenttia puolueen kannatus olisi laskenut vääjäämättä samoihin lukuihin kuin ennen eduskuntavaaleja. Poikkeustilan julistamisen jälkeen demarit ovat voineet tehdä välttämättömyydestä hyveen ja se on selvästi lisännyt hyväuskoisen kansanosan luottamusta Sanna Marinin heppatyttöhallitukseen. 

Kannatuksen kasvusta on todisteena tuore uutinen Ylen kannatusmittaus: SDP hyppäsi lähes tasoihin perussuomalaisten kanssa – kärkikaksikon välinen ero on hiuksenhieno. Kansalaisten luottamuksen osoitus demareille on silti outoa, koska kaikkien tiedossa on hallituksen myöhästely ja sähläys koronakriisin hoidossa. Todennäköisin selitys on johtavien tiedotusvälineiden eli Ylen ja Helsingin Sanomien poikkeuksellisen myötämielinen asenne feministihallitusta kohtaan. Katteeton ylistys hallituksen "jämäkästä viranhoidosta" ei ole voinut olla vaikuttamatta herkkäuskoisempien kansalaisten mielipiteen muodostukseen.

On silti turha kuvitella, että asiat olisivat oleellisesti eri tolalla mikäli maata johtaisi toinen hallituskokoonpano. Läntisen liberaalidemokratian fasadia ennakoivasti raamittavat laillisuusperiaatteet istuvat niin syvällä nykyjärjestelmässä, ettei hallituksella/hallitsijalla ole samanlaista liikkumavaraa kuin oikeusfilosofi Carl Schmittin poikkeustilasta päättävällä auktoriteetilla. Koska Sanna Marinin hallitus toimii pitkälti valmiin liberaalidemokraattisen sapluunan varassa, sen ratkaisuja on vaikea sen enempää ylistää kuin moittiakaan. Eri hallituskokoonpanolla olisi varmasti saatettu toimia joissain asioissa paremmin, mutta sekin olisi päätöksissään joutunut turvautumaan teknokraattisiin asiantuntijoihin. 

Kriisin ja sen hallinnan ydin ei olekaan tietynlaisessa hallituksessa, vaan ihmishenkien säästämisen ja taloudellisen hyödyn yhteensovittamisesta. Rationaalisuuden eri painotukset ovat koetuksella, mutta tieteen asemaa poliittisessa päätöksenteossa se ei ole vähentänyt.

Yksi Suomen johtavista tieteellisen rationalismin politisoinnin ylipapeista on kosmologian emeritusprofessori Kari Enqvist, jonka tiedekommunistisia manifesteja Yle levittää säännöllisesti. Viimeisimmässä kolumnissaan Huuhaa-väki on siirtynyt vähin äänin hopeavedestä käsidesiin Enqvist on saanut koronaviruksesta uuden tekosyyn julistaa tieteellisyyden nimissä sukupuoli-ideologiaa ja globalismia.

Kirjoitus on yksi monista viime aikoina valtamediassa ilmestyneistä epätoivoisista vedoista kääntää havaitut yhteiskunnalliset tosiasiat ylösalaisin. Kyse on ilmiselvästä puolustusreaktiosta, jossa koronaviruksen puhkaisemaan globalismiin yritetään puhaltaa uutta henkeä katteettoman röyhkeillä sanankäänteillä. Heti kolumninsa alkupuolella kosmologi tekee kummallisen ajatusloikan, joka sotii kaikkia empiirisiä havaintoja vastaan: 

Viimeistään nyt on käynyt ilmeiseksi, ettei maailmasta voi erota. Sitä julistaa kovaäänisesti myös aiemmin rajojen sulkemista haikailleiden neuvoton hiljaisuus koronaviruksen edessä. 

Virus opettaa meille, että Suomen käpertyminen kuoreensa merkitsisi myös normaalin elämänmenon hylkäämistä. Kun pandemiasta on selvitty, rajojen sulkeminen toteutuisi käytännössä vain vetäytymällä Koillismaan soiden ja pitkospuiden takaisiin piilopirtteihin.

Näitä perustelemattomia heittoja ei voi ymmärtää muutoin kuin osana Enqvistin aiemmissa kolumneissa tavaksi tullutta populisten tölvintää. Toisin kuin kolumnisti lukijoilleen uskottelee, tervejärkinen rajavalvonnan vaatijat eivät ole suinkaan mykistyneet neuvottomiksi kuten punavihreät, joille oman Unelmahallituksen päätös sulkea rajat tuottaa jatkuvaa henkistä epämukavuutta. Sitä paitsi on jokseenkin hirtehistä nähdä finanssikapitalismin piiskaama globaali kulutuskulttuuri normaalina elämämenona, johon pitää kriisin jälkeen taas palata ikään kuin mitään ei olisi opittu.

Paikallinen piirre koskee vain Suomea. Se on eräänlaisen sattuman seurausta, mutta edustaa myös kauan odotettua kvanttihyppyä. Pandemia on nostanut naiset kriisijohtajiksi. 

Naisvetoinen hallitus on joutunut valtaisaan koettelemukseen. Vastoin vanhojen jäärien ennakkoluuloja, he eivät ole pyörtyilleet tai purskahtaneet hysteeriseen itkuun. He ovat toimineet yhtä hyvin ja yhtä jämerästi kuin mikä tahansa mieshallitus. Luultavasti he ovat myös erehtyneet ja tehneet virheitä saman verran. Mutta yhtä kaikki heidän naiseutensa on ollut irrelevanttia.

Epäolennaista? Tuskin ainakaan Enqvistille, koska hän haluaa itsepintaisesti kiistää naisen biologisen, henkisen ja kulttuurihistoriallisen erilaisuuden pelkästään yhden nukkehallituksen perusteella. Politiikkaa kulissien takaa seuraavat tietävät nimittäin kertoa, että feministihallitus oli koronakriisin alkumetreillä täysin neuvoton, kunnes presidentti Sauli Niinistö ja Kepun varmaotteiset setämiehet saivat tilanteen selkeytettyä ja junan liikkeelle. Sen jälkeen kun liikkeelle on päästy, koronakriisijunaa on voinut ohjata kuka tahansa politiikan diletantti. Semminkin, kun epävarma hallitus on hankkinut verorahoja säästämättä itselleen ennen näkemättömän suuren lauman neuvonantajia. 

Eläköitynyt kosmologi käyttää kolumnissaan pandemiaa vain keppihevosena, jonka avulla  eskatologisella tasa-arvoideologialla ratsastaminen luonnistuu hyvin:

Mutta uskon, että pandemian ansiosta olemme Suomessa todistamassa muutosta naisten yhteiskunnallisessa statuksessa, jonka nopeus oikeuttaa toteamukseni 1900-luvun päättymisestä. 

On mahdotonta kuvitella, että kun viruspöly viimein laskeutuu, voisimme palata entiseen. Aikoihin, jolloin naiset olivat hallituksessa koristeina ja pehmoasioiden kiintiöministereinä.

Mikäli liberaali järjestelmä ylipäätään selviytyy koronaviruksesta, sen silmäätekevien ensimmäisiä huolia ei ole pienen etuoikeutetun naisjoukon pääsy johtaville hallituspaikoille. Ainoastaan kolumnistin kaltaiset tosiuskovat nostavat sen jo nyt asialistan kärkeen. Älykkäiden ihmisten harhainen kuvitelma aina vain etenevästä edistyksesta jaksaa hämmästyttää, vaikka koko määritelmä on kyseenalainen. Vielä kummallisempaa on pitää edistyksenä eri ihmisryhmien jäsenten "oikeutta" saada huomattavat resurssit ja valtaoikeudet riippumatta siitä mikä on heidän panostuksensa ko. resurssien luomiseen. 

Voi olla, että Enqvistin hinku saada nuoret naiset johtopaikoille perustuu pelkkään kyyniseen laskelmointiin. Ei ole mikään salaisuus, että koko ikänsä YK-ideologiaa päähänsä takoneet konformistiset poliitikkonaiset ovat taipuvaisempia kuin miehet ajamaan globalistista maailmanvaltioutopiaa, pyhän tasa-arvon nimissä tietenkin.

Juttunsa loppupuolella kolumnisti samaistaa virheellisesti tieteen universaaliuden ja globalismin: 

Toinen kiintoisa piirre on globaali. Merkille pantavaa on nimittäin rationaalisuuden voimakas korostuminen kaikkialla. Ympäri maapalloa virusta vastaan hyökätään tieteen keinoin. Sen molekyylirakennetta kuvaava karvapallo on tuttu jokaiselle. 

Kun lokakuussa 1939 kansakunnan olemassaolo oli uhattuna, Paasikivi saateltiin Moskovan junaan virren ”Jumala ompi linnamme” tahdissa. Nyt kirkot ovat kiinni. Jopa Vatikaani on lukinnut ovensa. Pappien sijasta luotamme infektiolääkäreihin.

Uskokaa tai älkää, mutta vuonna 1939 epidemioissa luotettiin tieteeseen yhtä psljon kuin nyt. Sitä paitsi ihminen on aina käyttänyt järkeään, sademetsissäkin elävät alkuasukkaat ovat säilyneet hengissä näihin päiviin asti rationaalisuutensa ansiosta. Tosin samaa ei voi sanoa kulttuurista ja väestöllistä itsemurhaa tekevistä länsimaiden asukkaista. 

Lainaus antaa ymmärtää, että olisi vain tietynlaista rationaalisuutta, vaikka eri arvopäämääristä katsottuna järkevä ratkaisu ei noudata samaa rationaalisuuden mallia. Ilmeisesti Enqvist viittaa tässä vain tieteelliseen rationaalisuuteen, jossa maailman ilmiöitä selitetään kausaalisesti ja loogisesti. Sillä on toki oma paikkansa, mutta sen mekaaninen soveltaminen intohimoja täynnä olevaan yhteiskuntaan ja kulttuuriin on ihmisen latistamista tahdottomaksi objektiksi, pelkäksi välineeksi, mutteriksi moitteettomasti raksuttavaan "rationaaliseen" koneistoon. Mikäli näin toimitaan kuten Enqvist tuossa näyttää toivovan, päädymme vain tieteellisen marxismin 2.0. versioon. 

Kulttuuria ja politiikkaa eivät pääasiassa määritä yksiulotteiset tieteen rationaalisuuden vaatimukset, vaan ne riippuvat enemmän inhimillisistä ihanteista, ajasta, paikasta ja olosuhteista. Puhtaasti tieteellisen rationaalisesti toimiva yhteiskunta olisi paikka, jossa ihminen ei todellakaan tuntisi olevansa kotonaan. Sellaista pakkopaitaa Enqvistin on kuitenkin meille sovittamassa.

Virren sanoin vainooja on nytkin kavala ja kauhea, kiivas, kiukkuinen ja julma, hirmuinen. Mutta tänään laulamme, että vain tiede hänet voittaa. Ja sen tiede tulee myös tekemään. Päinvastoin kuin vuonna 1939, edessämme on taistelu, jota emme tule häviämään.

Sokea luottamus tieteeseen on tuonut mukanaan myös ydinpommin, väestöräjähdyksen (kiitos lääketieteen), työpaikat hävittävän robotisaation ja metsien tehohakkuut. Joku voisi tässä kohtaa sanoa, että tiedettä on moneksi ja että kyse on vain siitä mihin sitä käytetään. Joka tapauksessa kolumnisti on sitä mieltä, että tiede on aina hyväksi ja että sitä pitäisi käyttää poliittisessa päätöksenteossa. Tosin rationaalisuuden uskottavuus on koetuksella silloin kun sukupuolentutkimuksesta saatua "tieteellistä tietoa" käytetään yhteiskunnan ohjaamiseen.

YLEN KOLUMNISTI KOSMOLOGI KARI ENQVIST: KANSANSA PETTÄJÄ ON TOSIMIES JA NATIONALISTI LUUSERI

Tuliko kosmologista vanhoilla päivillään uuskommunisti?

Eläkepäivillään kosmologian emeritusprofessori Kari Enqvist on voinut entistä vapaammin julistaa poliittista ideologiaansa etenkin kun Yleisradio on tarjonnut siihen säännöllisen näkyvän ja kuuluvan mahdollisuuden. On selvää, ettei Enqvistille olisi annettu kolumnistin vapaata megafonia, elleivät hänen näkemyksensä pysyisi Ylen asettamien vasemmistoliberaalien reunaehtojen sisällä. 

Tämä puolueellinen asenne selittää osaltaan sen, miksi valtiollisessa radioyhtiössämme arvokonservatiiviset asiantuntijat eivät saa omaa mikrofonia ajatustensa esittämiselle. Pätevistä asiantuntjoista ja keskustelun herättäjistä ei tässä ole maassa pulaa, mutta poliittista syistä Yle ei anna (radio)kolumnistin paikkaa vaikkapa Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavaiselle tai Turun yliopiston taloustieteen emeritusprofessori Matti Virenille. He joutuvat turvautumaan omiin blogeihinsa, joiden näkyvyys on vain murtaosa siitä, mitä veronmaksajien rahoittama Yle kykenee tarjoamaan.

Enqvistin viimeisimmän kolumnin Ennen miehet olivat miehiä ja luuserit luusereita, eikä tämä asetelma ole mihinkään muuttunut hakusanaksi on merkitty Äärioikeisto, joten lukija tietää heti mitä odottaa, sillä Ylessä äärioikeisto on sataprosenttisesti pejoratiivinen termi, jota käyttämällä ei haluta sanoa kohteesta mitään hyvää. Tällä kertaa kolumnisti käytti poliittisesti motivoitunutta termiä äärioikeisto leimaamaan kansallisvaltion perusteiden puolustajia. Valtiorajojen puolustajat ovat Enqvistin mukaan luusereita, varsinkin jos vielä sattuvat olemaan miehiä.

Ovelasti rakennettu kirjoitus alkaa yllättävästi perinteisen miehen aseman tunnustavilla historiallisilla huomioilla. Kosmologi lipsuu alussa jopa vasemmistoliberaalin yliminän tuomitseman heteronormatiivisuuden väärälle puolelle kirjoittaessaan, että

Miesselittäminen on tuon ajan perintöä. Miehen piti näet tietää kaikki kaikesta. Kaikkitietävyyttä ei osoitettu pelkästään naisille vaan myös toisille miehille. Se ei ole naisten vähättelemiseksi vasiten kehitetty salaliitto. Se on olemisen muoto, joka on sysätty miesten harteille.

Tässä kirjoittaja vastoin vallitsevaa agendaa hyväksyy tietyt maskuliiniset hyveet. Kolumnin edetessä tarkkaavainen lukija huomaa, että tällainen epäortodoksia on vain perinteistä maskuliinista kunniallisuutta tunnustaville (kansallismielisille) miehille rakennettu ansa, jossa vastuullisuuden nimissä toivotaan miehen karttavan loppuun asti luuseriksi leimautumista. Ansan juju on siinä, että Enqvist määrittelee luuserin kriteerit täysin uudelleen.

Kaikki eivät miehenä olemisen musertavaa taakkaa pystyneet kantamaan. Kuin äkillisestä heikotuksesta kärsivä Atlas, he joutuivat antamaan periksi, ajautuivat sivuraiteille, alkoholismiin, katkeruuteen. Heistä tuli luusereita. 

Jos mies ei ollut perillä asioista, hän oli luuseri. Jos hän tuijotti vain omaa napaansa eikä huolehtinut toisista, hän oli luuseri. Jos hän ei jaksanut, hän oli luuseri. Hänelle sanottiin: Ryhdistäydy! Ole mies! 

(...) Luuserien luokkaa määrittävät yhä vähemmän yhteiskunnalliset tai taloudelliset tekijät. Se on vajonnut syvälle psykologian vetiseen valtakuntaan.

Vaikka kirjoittaja tunnustaa miehen vastuunkannon taakan olevan poliittisesti epämuodikas sukupuolittunut ajatus, hän on siitä kuitenkin ilmeisen hyvillään, koska voi sen kautta leimata tietyt inhoamansa miehet luusereiksi. Tästä feministitkään ovat tuskin pahoillaan, vaikka he joutuvatkin sen vuoksi kieltämään samanvertaisen kohtelun. Muussa tapauksessa heidän pitäisi hyväksyä muuttujat muutettuina Enqvistin sitaatit myös naisoletettujen kohdalla. Näin tekee eräs Enqvistin kolumnia Jiri Kerosen fb-seinällä kommentoinut kirjoittaja:

Nainen oli se, jolla oli asiat hanskassa. Hän oli vastuussa kodin- ja lastenhoidosta. Kaikki eivät naisena olemisen musertavaa taakkaa pystyneet kantamaan. Kuin äkillisestä heikotuksesta kärsivä Atlas, he joutuivat antamaan periksi, ajautuivat sivuraiteille, ylipainoon, feminismiin, masennukseen, muunsukupuolisuuteen. Heistä tuli luusereita. Jos nainen syytti patriarkaattia, hän oli luuseri. Hänelle sanottiin: Ryhdistäydy! Ole nainen!

Draaman kaari saa kolumnissa huippunsa kohdassa, jossa Enqvist toistelee uskottavuutensa menettäneen valtamedian levittämää karikatyyria pahasta valkoisesta heteromiehestä, joka on herkkäusoisuuttaan vajonnut kabaalin äärioikeiston ohjailtavaksi:

Jokin kuitenkin on säilynyt entisellään. Nykyajan luuserit eivät hekään ole perillä asioista. He luottavat huhuihin ja someen ennemmin kuin tutkittuun tietoon. He eivät kanna vastuutaan maailmasta. Pakolaisleirien orvot voivat heidän puolestaan juuttua mutaan. He iloitsevat, kun afrikkalaislapset kuolevat ebolaan. Peräkammareissaan he elättelevät poliittisiin vastustajiinsa kohdistuvia raiskausfantasioita.

Ainoastaan valtion kukkarolla käyvillä sosialisteilla ja elämän ehtoopuolella Westendissä viihtyvillä hyväosaisilla riittää moraalista julkeutta puhua globaalista yhteisvastuusta, vaikka ensi sijassa jokainen yksilö on vastuussa vain itsestään ja lähimmäisistään. Eettisesti korkeimmalla tasolla ovat sitten ne kansalaiset, jotka ovat velvollisuudentuntoisia kansaansa kohtaan. Sitä vastoin Enqvistille vain kansanpetturi on tosimies, koska kansakunnan säilymisestä huolehtiva ei voi olla muu kuin nynnyilevä luuseri.

Mitä sitten tulee maailman väestö- ja ympäristöongelmien ratkaisemiseen, Enqvist kuuluu niihin, jotka menevät globalismissaan perse edellä puuhun. Tunnettu ympäristöaktivisti ja biologi Garrett Hardin sanoo artikkelissaan Ei ole olemassa globaalia väestöongelmaa ettei itsetarkoituksellinen kansainvälisyys ole suinkaan ongelmien ratkaisu, vaan monesti sen yksi keskeisistä aiheuttajista. Hänen mukaansa ongelmia ei kannata koskaan globalisoida, jos se voidaan ratkaista paikallisesti. 

Emme voi ratkaista väestöongelmaa, kaiken nälän ja köyhyyden perussyytä, ellemme deglobalisoi sitä.

Populaatiot, kuten maanteiden kuopat, ovat syntyneet paikallisesti, ja päinvastoin kuin ilmaston saastuminen, pysyvätkin paikallisina elleivät ihmiset epäviisaasti globalisoi niitä antamalla väestöylijäämien muuttaa paremmin hallittuihin maihin. Marxin sääntö “jokaiselle tarpeidensa mukaan” on kansakunnan tuhoutumisen resepti.

Pienen hiilijalanjäljen kehitysmaiden ylijäämäväestön päästäminen korkean kulutuksen pohjoiseen jos mikä on ekologisesti vastuutonta toimintaa. Sitä paitsi Enqvistin puhe "pakolaisleirien orvoista" (potentiaalisista ISIS-terroristeista) on pelkkää tunteisiin vetoavaa kyynistä retoriikkaa, jonka todellinen tarkoitus on näyttää vihreää valoa Lähi-idän ja Afrikan elintasopakolaisille. 

Vastuusta voidaan toki puhua, mutta silloin sitä pitäisi vaatia ensimmäisenä elintasopakolaisilta, jotka jättävät lähimmäisensä ja kotimaansa oman onnensa nojaan vain siksi, että pääsevät itse nauttimaan Pohjoismaiden tarjoamasta hyvinvoinnista. He eivät rakenna kotimaitaan, vaan astuvat kutsumattomina vieraina valmiiseen pöytään ja kiitokseksi lisäävät kohdemaidensa rikollisuutta. Kolumnistin kieroutuneessa logiikassa taas ne, jotka eivät halua elättää verovaroilla elintasosurffaajia ovatkin vastuuta pakoilevia "haittaoikeistolaisia" (sattumoisin äärivasemmiston käyttämä termi) luusereita:

En vihjaile tai virnuile. Mutta mielessäni käy kyllä marginaalinen haittaoikeisto, jonka käsityskyvylle maailma on käynyt liian monimutkaiseksi.  

On totta, että ennen oli paljon helpompaa. Muukalainen tarkoitti naapurikylän renkipoikaa ja tieto eteni samaa vauhtia kuin hyvä hevonen. Nyt kaikki on niin vaikeaa. Kukapa ei joskus haluaisi antaa periksi. Valahtaa yhteiskunnan ulkopuolelle ja sulkea silmät realiteeteilta.  

Hoitakoot muut valtionvelat, juna-aikataulut, huolehtikoot muut joukoittain ihmisiä tuhoavista ydinlaitteista. Menkööt pakolaiset muualle ja ilmasto kiertäköön Suomenniemen.

Kyky katsoa realiteetteja on karannut kosmologi Enqvistiltä ulkoavaruuteen, jonka vuoksi hän ei näe sitä, mikä on tavallisten kuolevaisten näköpiirissä. Korkeissa sfääreissä leijaillessa kun tulee harvoin nähtyä millä motiiveilla väkisin Eurooppaan tunkeutuvat partalapset ovat liikkeellä. Niin ikään turvallisen kaukana ruohonjuuritasolta monikulttuurikokeilu näyttää kovin ruusuiselta, varsinkin jos sitä tarkastelee muualta kuin Itäkeskuksen ja Varissuon vuokrakasarmeista. Enqvistin kaltaisten "vastuullisten ihmisten" huolestuneisuus valtiovelastakin on silkkaa farisealaisuutta niin kauan kuin he pitävät portteja auki Euroopan ulkopuolisille vapaamatkustajille. 

On sinänsä mielenkiintoista pohtia, tekeekö terävänä tunnettu mies älyllisiä kuperkeikkoja humanitäärisyyden™ palveluksessa vain siksi, että niistä tulee hyvä olo. Voihan kyse olla laskelmoivasta hegemonisen vallan puolelle asettumisesta tai sitten ihan silkasta konformismista kumpuavasta pelkuruudestakin. Niin tai näin, Enqvist kuuluu siihen kansanosaan, jonka ei enää edes ikänsä puolesta tarvitse tehdä juuri mitään uhrauksia tulevien sukupolvien puolesta. Vastuun kantaminen maailmasta jää joka tapauksessa muille, joten tässä mielessä kolumnisti lukeutuu itse moittimiinsa luusereihin.



                                                          **************************

TV1, torstai 5.3.2020 klo 21.05. A-Talk

Mitä EU voi tehdä Turkin ja turvapaikanhakijoiden suhteen? Entä kuinka pahasti korona voi rokottaa Euroopan taloutta? A-Talkissa vieraina europarlamentaarikot Petri Sarvamaa (kok.), Miapetra Kumpula-Natri (sd.), Mauri Pekkarinen (kesk.) ja Silvia Modig (vas). Juontajana Sakari Sirkkanen #yleastudio 40 min. Linkki ohjelmaan.

TV1, torstai 5.3.22.00. Ulkolinja: Aasian poikamiespommi

Aasiassa on 150 miljoonan naisen ja vaimon vaje. Miesvaltaisuus selittyy tiukalla perhesuunnittelulla, joka takia on jo kauan suosittu poikasikiöitä ja abortoitu tyttöjä. Perhesuunnittelun Aasiaan juurruttivat YK:n väestörahasto ja yksityiset, länsimaiset säätiöt. Sen seurauksena naisista on nyt tullut kauppatavaraa ja rikoksen uhreja. Linkki ohjelmaan.

Kestämättömän väestönkasvun jälkeen seuraavaksi eniten demografista sekasortoa maailmalla aiheuttaa väestön vääristynyt sukupuolijaukama. Kun naisettomia nuoria miehiä on liikaa, he synnyttävät väistämättä sosiaalista kuohuntaa ja pahimmassa tapauksessa he rynnistävät maansa rajojen ulkopuolelle ottamaan itselleen sen "mikä heille kuuluu". Tämä on näkynyt erityisesti arabimaissa, joissa naisettomuus johtuu pitkälti varakkaiden miesten harjoittamasta moniavioisuudesta. 

Sen sijaan Ulkolinjan käsittelemässä Aasian poikamiespommissa syynä miesten naisettomuuteen on ollut alun perin hyvä tarkoitus rajoittaa väestönkasvua. Seurauksiltaan se on silti lähes yhtä tuhoisia kuin arabimaiden vapaiden naisten vähyys. Toistaiseksi Aasian maiden varallisuus ja hyvä työllisyystilanne ovat taanneet sen, että vaimovajaus synnyttää "vain" yksilöllisiä tragedioita. Tulevaisuudessa tämä voi muuttua ja silloin saatamme nähdä aggressiivisen Eurooppaan suuntautuvan miesvyöryn, jota organisoi Tsingis Khanin kaltainen johtaja. 

FYYSIKKO KARI ENQVIST KANNATTAA EDISTYSUSKOVAISTEN UNIVERSAALIKOMMUNISMIA

Fyysikko Kari Enqvist.

Globalistisen ideologian ja politiikan tietää olevan kriisissä, kun sen puolustajiksi nostetaan luonnontieteen ammattilaisia, joiden puheilla uskotaan olevan tieteellisen objektiivisuuden vakuuttavuutta. Viimeisin esimerkki turvautumisesta tieteen auktoriteettiin on Ylen verkkosivuilla julkaistu Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvistin kolumni Fasismin tieltä väistyvät ensin faktat. Varsinaisia esimerkkejä fasistien epätieteellistä faktoista hän ei kuitenkaan esitä, vaan tyytyy sättimään populistien fasistisia piirteitä, jotka ovat hänen mielestään esteenä tieteen vapaudelle ja maailman muuttamiseksi monoliittiseksi sosiaalidemokratiaksi.

Koska Enqvistin kirjoituksen tyylinä on kolumni, se ei ole mielipidekirjoitusta kummoisempi julistus yhden yhteiskuntafilosofian puolesta toista vastaan. Sellaisena se pitäisi myös nähdä, mutta valitettavasti Ylen suurimmalle seuraajasegmentille demarieläkeläisille kaikki on suurempaa viisautta kunhan se tulee vain kovan tieteen auktoriteetilta. Sekä tuulipukukansa että spesifin tieteen ammattilaiset näyttävät uskovan, että asiantuntijuus tietyllä alalla tekee puhujasta tietäjän mistä tahansa asiasta. 

Enqvistin ohella maamme toinen joka alan asiantuntija on Turun yliopiston avaruustieteen professori Esko Valtaoja, joka lausuu milloin mistäkin asiasta näkemyksiä, jotka voisivat yhtä hyvin tulla Esson baarin aikamiesporukan suusta. Tämä ei ole retorinen heitto, sillä tutkimuksissa, joissa on arvioitu koehenkilöiden kykyä arvioida ennustettavien asioiden toteutumista, asiantuntijat ovat menestyneet niissä vain hieman paremmin kuin keskimääräiset kansalaiset. Tämä tosin vain silloin kun ennustettava asia on liittynyt asiantuntijoiden omiin aloihin, mutta heti kun on menty oman erikoisosaamisen ulkopuolelle, ero tavallisten ihmisten ja asiantuntijoiden arvioiden välillä on kutistunut olemattomiin. Tämä käy erityisen selväksi poliitikassa, jonka kehityksen arviointi on pelkkää arvaamista omilla ideologisilla mieltymyksillä.

Tieteen ideologiaa puolustessaan Enqvist ottaa keppihevosekseen fasismin ja sen eri kuvitellut muodot. Tekstin ainoa huomionarvoinen neutraali havainto löytyykin juuri siinä kohtaa, kun kirjoittaja tunnistaa anarkokommunisteissa fasistisia piirteitä, vaikka tarkempaa olisi puhua yleisinhimillisestä fanaattisuudesta, suvaitsevattomuudesta ja oikeassaolemisen halusta, jotka löytyvät vähintään piilevinä jokaikisestä ideologiasta ja uskonnosta:

Esimerkiksi Hampurin hiljattaisen G20-kokouksen anarkistirieha oli eräiltä piirteiltään fasistista vaikka se antifasistiseksi julistautuikin. Tuo kadun kaoottinen parlamentti, jonka väkivalta-osasto pukeutuu mustaan huppari-univormuun, vastusti globalisaatiota aivan kuten Hitler syytti Saksan kuvitellusta alennustilasta ei vain juutalaisia vaan nimenomaan kansainvälistä juutalaista finanssipääomaa.  

Fasistisen mielen ehdottomuus, sen järkkymätön usko henkisen ja fyysisen väkivallan puhdistavaan voimaan, sen luottamus kuvitellun kansan luovuttamaan kuviteltuun valtakirjaan, on täysin vastakkainen tieteen eetokselle.

Jälkimmäisen kappaleen vastakkainasettelu on yhtä mielekäs kuin sanoisi, että tuli on vastakkainen jään olemukselle, jonka vuoksi edellistä ei saisi olla. Eihän tietyn yhteiskuntajärjestyksen taustalla olevalla elämänfilosofialla pitäisi sinällään olla mitään merkitystä tieteelle, joka toimii itsenäisesti omilla ehdoillaan. Riippumatta ideologiasta yhteiskuntajärjestyksen todellisuus ja olemus on aina eri kuin tieteen, joten niiden asettaminen keinotekoisesti vastakkain on järjetöntä. Yhtä hyvin voisi sanoa, että monikulttuurisen ja arvorelativistisen yhteiskunnan mentaliteetti on vastakkainen tieteen eetokselle, koska edellä mainitun "eettisenä" vaatimuksena on suvaita keskenään ristiriitaisia arvostelmia.

Kulttuurissa tiede on vain yksi ilmaus inhimillisestä toiminnasta, mutta Enqvist uskoo sen olevan kaikkein tärkein ja perustavin vain siksi, että sattuu harjoittamaan sitä itse. Hänen on vaikea hyväksyä sitä, että länsimaisen kulttuurin lopun sivilisaatiovaiheessa syntynyt tiede on sen pelkkä sivutuote, vaikka sitä ollaankin nyt nostamassa uskonnon korvaajaksi ja koko kulttuurin päämääräksi. Mikäli tämä yksiulotteisen "kaiken selittävä" maailmankatsomus ei pääsekään hallitsemaan kaikkialla ja olemaan ylimpänä, syynä täytyy olla fasismin kaltaisen vastavoiman synnyttämä kitka. Enqvist kirjoittaa, että 

Tiede ei menesty fasismissa, vaan näivettyy pois, kuten se näivettyi Hitlerin Saksassa ja Mussolinin Italiassa, kun parhaat tutkijat pakenivat ulkomaille. Tiede on fasismia edeltävän ajan ensimmäinen uhri. Tieteen kohtalo varoittaa tulevasta kuin kanarialintu kaivoksen kaasuista. Ja nyt kanarialintua heikottaa Trumpin Yhdysvalloissa, Erdoganin Turkissa ja muuallakin, kuten Puolassa ja Unkarissa. On siis aika haistella tuulta ja yrittää arvuutella, mihin suuntaan olemme menossa.

On omituista, että kirjoittajan listalta puuttuu kokonaan teokratiaan perustava islam, jolla ei ole lainkaan tieteellistä traditiota. Silti edes islam ei suhtaudu (luonnon)tieteeseen vihamielisesti vaan ainoastaan välinpitämättömästi. Sen sijaan fasismin puhumattakaan nykyisen populismin pitämistä tiedevastaisina on tahallista liiottelua. Euroopan 1920-40 lukujen fasistiset liikkeet ja hallinnot eivät suinkaan halunneet kumota tiedettä, vaan antoivat sille yhteiskunnassa roolin, jossa se ei ole itsetarkoituksellisen johtavassa asemassa kuten se on nyt tutkaparinsa markkinakapitalismin kanssa. 

Se, että fasistisissa maissa tiede nähtiin vain yhtenä monista kulttuurin muodoista, on tieteisuskoville tietenkin silkkaa irrarationaalista tiedevastaisuutta, sillä heidän mielestään kaiken pitää olla tieteelle alisteista. Yhdysvaltain ja Itä-Euroopan populististen hallintojen pitäminen tiedevastaisina on vielä fasismiakin perusteettomampaa, koska mitään tieteenvapauden vastaisia toimia niissä ei ole tehty. Toisin kuin lännessä Itä-Euroopassa nimenomaan puolustetaan puhdasta tiedettä, kun valtio supistaa määrärahoja tietyiltä ideologisilta yhteiskuntatieteiltä ja kulttuurimaxilaiselta propagandalta kuten sukupuolentutkimukselta ja rasistiselta "valkoisen etuoikeuden" tendenssitutkimukselta. Näitä huuhaa-aineita ei Itä-Europpassa kielletä, vaan niitä kehoitetaan hankkimaan rahoituksensa itse tai siirtymään sinne minne ne yliopiston sijaan kuuluvat eli kansanopistoihin.

Vaikka kirjoittaja pelottelee fasismilla, hänen todellisena päähuolenaan on populismi, jonka piirteitä hän samaistaa historialliseen fasismiin, jotta sillä ei olisi legitimiteettiä toimia liberaalidemokratiassa. Kansanvallan eli demokratian kannalta on suorastaan koomista, että Enqvist pitää populismin kansaan vetoamista tuomittavana fasistisena piirteenä, vaikka suoraa demokratiaa on harjoitettu Antiikissa ja viimeisen parinsadan vuoden aikana lähes kaikissa länsimaiden poliittisissa liikkeissä. 

Kirjoituksen varsinainen poliittiinen viesti on, että tulipa nykypopulismi ("fasismi") sitten oikealta tai vasemmalta, se on tuomittavaa, koska se panee jarruja yksiulotteisen utilitaristiselle globaalikapitalismille hidastaen näin samalla myös tieteen laajenemispyrkimyksiä. Tieteentekijät kuten Kari Enqvisti puolustavat politiikassaan raakaa globaalikapitalismia sen suomien resurssien lisäksi myös siksi, ettei se vaadi tieteelle ja sen sovellutusten seurauksille juuri mitään rajoituksia. Tämä siksi, että kapitalismin ylläpitämässä tieteellis-teknisessä maailmassa muutos nähdään "edistyksenä" ja edistys on puolestaan hyvä, jota ei voida kyseenalaistaa. Kun oikeisto- ja vasemmistopopulistit haluavat nostaa esille vaatimuksen oikeudenmukaisesta hyvästä elämästä, joka ei ole sidottu kapitalistiseen hyötyajatteluun ja tieteen etenemiseen, tiedeuskovat näkevät sen "taantumuksena", koska tuollainen asenne palvelee ensisijassa vain ihmisen ja luonnon hyvinvoinnin intressiä eikä fetissiksi nostettua edistystä. 

Siitä huolimatta, että tieteentekijät ja taloususkovaiset kannattavat edistystä, he tulkitsevat sen eri tavalla, joka synnyttää eripuraa näiden välillä. Taloususkovaisille tiede on pelkkä väline tehokkaamman tuotannon ja uusien innovaatioiden synnyttämisessä, kun taas liikemaailman rahoituksesta pitkälti riippuvainen "tiedeyhteisö" haluaisi olla ylin auktoriteetti siinä, miten maailma ja elämä tulisi ymmärtää ja miten ihmisyhteisöjä pitäisi pelkän tieteellisen maailmankuvan perusteella hallinnoida. Kolumnisti Enqvist ei turhaan peittele kantojaan, millaista tieteen ja kapitalismin määräämää yhdenmukaistettua monokultturista tulevaisuutta hän meille kaavailee.

Enqvist perustelee ainoana oikeana pitämänsä kehityssuunnan oman tieteenalansa fysiikan termodynamiikan toisella pääsäännöllä, jossa suljetun järjestelmän epäjärjestys eli entropia kasvaa. Rinnastamalla fysiikan ilmiön kulttuurin muutokseen kolumnisti ei välttämättä syyllisty suoranaiseen kategoriavirheeseen, mutta on selvää, että tällöin puhutaan eri ilmiömaailmoista, joissa pätevät eri lainalaisuudet:

Otetaan oppia fysiikasta. Sen mukaan kuuma ja kylmä sekoittuvat aina, kun vain aikaa on tarpeeksi. Pienikin yhteys niiden säiliöiden välillä riittää sotkemaan molekyylit tasalämpöisiksi. Ja todellisuushan on pohjimmiltaan fysiikkaa.  

Myös maapalloistuminen on suuri tasapäistäjä. Edes historiastaan ylpeät kiinalaiset eivät enää pukeudu keisarilliseen silkkiin vaan edustavat samaa tummanpuhuvaa kravattikapitalismia kuin kaikki muutkin.

Tässä kohtaa pitää väljästi ymmärrettynä muistaa, että maapallo ei ole suljettu systeemi, koska me saamme energiaa ulkopuolella olevasta auringosta. Juuri se on taannut sen, että paikallisessa avoimessa järjestelmässä kuten maapallolla on syntynyt elämää ja sen myötä ihmisen luomaa kulttuuria. Tietysti nykymaailmasta löytyy Enqvistin kaltaisia kaaoksen ruhtinaita, joille on tärkeää, että maailman eri kulttuurit muunnetaan yhtenäiseksi haaleaksi litkuksi. Tämä ei ole kuitenkaan väistämätön kehityskulku, jonka myös Enqvist myöntää, koska vaivautuu varoittamaan globalisaation vastaisista voimista.

Kun luonnontieteilijät alkavat selittää yhteiskuntaa ja kulttuuria koskevia asioita, he heijastavat niihin universalisoivia  käsityksiä, jotka ovat lähtöisin tieteellisestä ajattelusta. Tällaisessa ajattelussa peruuttamattomasti erilaisten kulttuurien ja ihmispopulaatioiden kuvitellaan poikkeavan toisistaan vain näennäisesti, sillä lopulta ihmislajia ohjaa kaikille yhteinen järki. Koska rationalismiin ja sen luomaan universalistisen yhteinäiskulttuurin voittoon ovat uskoneet eniten tiedemiehet, ei ole yllättävää, että he ovat mieltyneet ideologioihin, jotka näitä asioita parhaiten edistävät. 

Tänään se on finassikapitalismin ohjaama globalismi, eilen se oli kommunisimi. Fysiikan ohella 1970-luvun Suomessa erityisesti matematiikka oli yliopistossa kommunistien suosiossa, koska sen uskottiin formaalina eli käsitteellisenä tieteenä olevan linjassa kommunistisen "rationaalisen" ja universalistisen maailmankäsityksen kanssa. Lännen kommunistiopiskelijoiden erityinen analogiavirhe oli se, että heidän suosiman matematiikan analyyttiset välttämättömät totuudet rinnastettiin kommunistisen materialismin ja yhteiskuntafilosofian "järkähtämättömiin totuuksiin". Laajemmassa yhteydessä  tieteellinen kommunismi oli työkalu, jolla varmistettiin kommunismin vääjämätön etenenminen historian päämääränä. Tämä on tuttua Karl Marxilta, joka otti jo varhain vaikutteita Hegelin idealismista ja teleologisesta (päämäräisestä, tarkoituksellista) historianfilosofiasta. 

Fyysikko-kolumnisti Kari Enqvistin universalistinen optimismi ei juonnu kommunismista, vaan luultavasti 1990-luvulla uushegeliläisyyttä edustaneesta  Francis Fukuyamasta, joka julkaisi vuonna 1992 maailmanlaajuisen best-sellerin Historian loppu ja viimeinen ihminen. Toisin kuin Marx, joka piti kommunismia ihmiskunnan päätepisteenä ja huippuna, Fukuyama katsoo kirjassaan liberaalidemokratian edustavan historian loppua. Tosin myöhemmin hän irtisanoutui tästä kannasta. Itse asiassa Fukuyama epäili jo kirjansa viimeisessä viidennessä luvussa, että Nietzschen kuvaama materialistisella hyvinvoinnilla kyllästetyn viimeisen ihmisen elämänmuoto ei tyydytä koko ihmiskuntaa, vaan aina löytyy ihmisiä, jotka omasta edusta piittaamatta haluavat jotain itseään suurempaa, jonka puolesta ei ainoastaan elää vaan ennen kaikkea kuolla. Ikuinen rauha ilman ihmisryhmien taistelua itseään suuremman asian puolesta olisi tylsyydessään maanpäällinen Helvetti. Jo Antiikin kreikkalaiset ymmärsivät, että jotta Ihmiselämä olisi täyttä, siihen täytyy kuulua myös traaginen ulottuvuus. Enqvist toivoo sen sijaan kesytettyjen ja kuohittujen ihmislampaiden maailmaa:

Kysykää siis itseltänne, kumpi on todennäköisempää: että tuhannen vuoden kuluttua maapallo on edelleen riitaisten kansallisvaltioiden kokoelma vai jonkinlaisen maailmanhallituksen ohjailussa? 

Enqvist viittaa kirjoituksena alussa Timothy Snyderin kirjaan Tyranniasta, jossa varotellaan fasmismin vaaroista, mutta juttunsa lopussa hän toivoo, että maailmaa hallitsisi totalitaristinen ja yhdenmukaistava maailmanhallitus. Enqvistin toiveessa ei ole mitään uutta, sillä viimeksi Neuvostoliitto Itä-Euroopan satelliitteineen yritti laajentua koko maailman kattavaksi valtiolliseksi järjestelmäksi.  

Mikäli tuollainen sekulaarihumanistinen ja universalistinen valtio joskus syntyisi, merkitsisi se politiikan kuolemaa. Oikeusfilosofi Carl Schmittin mukaan maailmanvaltio ei voisi olla poliittinen yksikkö sanan varsinaisessa merkityksessä, koska politiikan maailma ystävine ja vihollisineen on väistämättä monenkeskinen pluriversumi eikä universumi. Koska politiikka muuttuu maailmanvaltiossa käsitteellisesti mahdottomaksi, siellä ei voi silloin olla myöskään demokratiaa, jonka kolumisti epäsuorasti tunnustaakin puhumalla "maailmanhallituksen ohjailusta".

Baabelin tornin rakentaminen on tuhoon tuomittu yritys, mutta oman kulttuuripiirin käsittävät kokonaisuudet  kuten Rooman imperiumi tai mongolivalloittajien imperiumi idässä todistavat, että suuretkin kokonaisuudet ovat mahdollisia, mutta vain tiettyjen kulttuuristen ja etnisten ehtojen vallitessa. Belgialaispoliitikko Jean-François Thiriart (1922–1992) ideoi jo 1950-luvulla eurooppalaisen imperiumin, jossa valtiot noudattava itsenäistä talous- ja kulttuuripolitikkaa, mutta ovat samalla liittoutuneet sotilaallisesti yhteen. Tämä voisi olla järkevää aikana, kun maanosaamme kohdistuu sekä muslimien väestöpaine että Yhdysvaltain ja Venäjän halu määrätä asioitamme. Pisimmälle menevissä visioissa, joita ovat esittäneet Francis Parker Yockey ja sittemmin Guillaume Faye, vaaditaan valkoisen rodun imperiumia Dublinista Vladivostokiin. 

Nämä kaikki vaihtoehdot takaisivat, että myös tulevaisuudessa inhimillisen kulttuurin korkeimmat ilmenemismuodot säilyisivät ja matka tähtiin olisi mahdollinen. Enqvistin visio ei tätä turvaisi, sillä se muistuttaa liikaa globaalieliitin suosimaa Richard Coudenhove-Kalergin suunnitelmaa, jossa kulttuuri laskeutuu afrikkalaiselle tasolle, kun väestöjä pyritään maailmanvaltion nimissä yhdistämään:

Annan heti oikean vastauksen: jos haluamme olla elossa vielä tuhannen vuoden kuluttua, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jälkimmäinen. Se on maali, jota kohti historian nuoli osoittaa. Jos tuo nuoli menee ohi, ihmiskunta on suunnattomissa vaikeuksissa

Se suunta mihin globalistit ja Enqvistin kaltaiset Yhden maailman  utopistit ovat planeettaamme viemässä on jo nähty. Kaiken elämän yksipuolistuminen ja samanlaistuminen alkaa näkyä lähes kaikkialla maailmassa. Se taas perustuu standardisoituun kulutuskeskeiseen elämäntapaan, jonka hintana on paheneva ekokastastrofi. Kun tähän universalistiseen keitokseen lisätään ihmislajisolidaarisuus, saamme Afrikan väestöräjähdyksen, jonka paineaalto tekee kaikkialla maailmassa ekologista, etnistä ja kulttuurista tuhoa. Jos lajimme haluaa olla elossa vielä tuhannen vuoden kuluttua, niin silloin mikä tahansa muu vaihtoehto kuin Enqvistin ehdottama soisi sille paremman mahdollisuuden.