RAPE IN FINLAND - MEDIAN HELLIMÄN POLIITTISESTI KORREKTIN NUORISOKAPINAN NOLO LOPPU

Vasemmiston jakomielitautinen riemuidiotismi näkyy selvimmin voimaannuttavana huoraamisen ylistämisenä samalla kun tuomitaan kirkkosiveästi "seksuaalisen häirintä", vaikka näillä ilmöillä on selvä syy-yhteys. Itsekkäälle vallanahneudelle ei ole rajoja kun halutaan syödä ja säästää kakku: provosoivaa ja huoramaista käyttäytymistä pidetään vasemmistolaisten keskuudessa ihmisoikeutena eikä siitä haluta langettaa sanktioita. Samalla kuitenkin vaaditaan tästä seuraavan seksuaalisen huomion olevan laissa tuomittavaa "seksuaalista ahdistelua".

Yle on tietenkin valmis puolustamaan sukupuolinarsistista kaunafeminismiä jutussaan  Tissiflashmobeihin osallistui tänä vuonna ennätyksellisesti yli 200 ihmistä – se kertoo, että moni on kyllästynyt naisten nännien seksualisointiin. Tällaisia kognitiivista dissonanssia pursuvia  juttuja lukiessa hieraisee ensin silmiään, kunnes hyvin nopeasti täytyy tunnustaa, että todellisuus on jälleen kerran ylittänyt parodiahorisontin. Sekundaaristen sukupuolituntomerkkien peittämisen on katsottu yleensä olevan naisten kannalta järkevää, mutta jos jotkut feministit haluavat tai suorastaan vaativat saada esitellä rintavarustustaan, niin tuskin monellakaan miehellä on mitään sitä vastaan. Silloin vain pitäisi ymmärtää se, että kun riisuu itsensä alastomaksi lutkaksi on syytä odottaa saavansa lutkan kohtelua. Feministeille tämä naturalistinen reaktiotapa ei tietenkään sovi heidän etuihinsa ja oikkuihinsa, vaan miesten pitäisi käyttäytyä kuin heitä varten ohjelmoitujen robottien. Tätä viestiä Ylekin yrittää reikäisiin argumentteihin vedoten syöttää lukijoille.

Punaisen langan toisessa päässä on taas ns. edistyksellisten seksuaalinen puritanismi. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, sillä perinteisesti kilarivasemmisto on edistänyt seksuaalista vapautta ja holtittomuutta. Huolimatta puritaanisten feministien ja promiskuiteettia juhlivien homo-lgbt-aktivistien erilaisesta asenteesta, heidän agendojaan vetää yhteen viha valkoista heteromiestä kohtaan. Tämä on näkynyt "seksuaalisesta häirinnästä" maailman suurimman ongelman tehneissä metoo-kampanjoissa, koska niissä värillisten ja homojen epideemiset raiskauskulttuurit on sivuutettu kokonaan. 

Hämmennys onkin suuri nyt, kun syntipukit löydetään vasemmistolaisen hyvien ihmisten kulttuurin sisältä. Lähes koko viikon ajan media on mehustellut Instagramin Punkstoo-sivuston paljastuksilla, joissa anonyymit (nais)kirjoittajat ovat esittäneet kovia syytöksiä punk-kulttuurissa vellovasta seksuaalisesta häirinnästä ja jopa raiskauksista. Varsinaisen paskahalvauksen ikävä julkisuus sai aikaan punkin pää-äänenkannattajassa, Punk in Finland -nettisivulla, jota pitäisi kai nykyisin kutsua nimellä Rape in Finland. Luonnollisesti netin irvileuat Ylilaudalla ovat ottaneet ilon irti tästä psykodraamasta.

Jos ei puhuta päivystävien feministidesanttien nipistelytieteestä, vaan vakavista rikoksista kuten raiskauksista, silloin punk-kulttuurin julistama seksuaalinen vapautuminen on päässyt odotetusti käsistä hippiliikkeen tapaan. Naisen seksuaalivalinta kiinnittyy yleensä alfauroksiin ja näitä punk-ympyröissä ovat muusikot. Miesmuusikot ovat puolestaan käyttäneet asemaansa hyväkseen kun tarjontaa on ollut. Seksuaalimarkkinoilla punk-alfojen ei ole tarvinnut mielistellä naisia ja he ovat voineet näyttää todellisen luonteensa, joka ei sitten olekaan paljastunut kovin edistykselliseksi. Jotta farssi olisi vielä sotkuisempi, tavallisten rokkikukkojen lisäksi punk-kohuun liittyy skeneen näyttävästi viime vuosina liimautuneet trans-kummajaiset ja pro-feministiaktivistit. Punkstoon tililtä tuli esiin mm. naisena esiintyneen transsukupuolisen miehen, kirjailja Luisa-Claudia Sovijärven, tapaus. Ilmiantojen perusteella Sovijärven uskotaan raiskanneen viime vuosina useita nuoria punkkarityttöjä.

Toisaalta häirintätapauksista on jo toistakymmentä vuotta aikaa, mikä panee miettimään ilmiantajien motiiveja. Onko oma seksuaalinen markkina-arvo laskenut ja nyt sitten haetaan kostoa koko miessukupuolelle muistelemalla vanhoja tapauksia viattomasta uhriasemasta käsin? Mikäli rikoksia on tapahtunut, niistä pitäisi tehdä rikosilmoitus eikä huudella julkisesti niin, että epäilty joutuu roikkumaan loppuiän hirressä. Vaikka on sinänsä yhdentekevää mitä elukoiden tasolle taantuneet punkit puuhaavat keskenään, on heidän sikailustaan noussut uusi Metoo-lynkkausmieliala haitallista keskinäiselle luottamukselle yhteiskunnassa. Silti varmoja voidaan olla vain siitä, että media ei tule nostamaan blackstoo ja arabstoo -kampanjoita, vaikka mustien ja arabien tiedetään tilastollisesti raiskaavan 17-kertaa enemmän kuin suomalaisen.

Punkstoon avautumisia lukiessa tapausten yhteisenä nimittäjänä näyttää olevan kaikenlaiset päihteet. Julkisuudessa asiaa ei ole noteerattu lainkaan, ilmeisesti siksi, että huumesekoilun katsotaan jo lähtökohtaisesti olevan osa punkin voimaannuttavaa kapinaa.  On selvää, että "kulttuurissa", jossa sekoileva sekakäyttö kuuluu arkeen ja juhlaan tapahtuu myös kaikenlaista normaalit rajat ylittävää. Kun säännöllisen päihteiden käytön myötä valitaan tietoisesti itsekontrollin puute, suurelta yleisöltä on vaikea saada sympatiaa, jos sienipäissään on ajauduttu väärään petiin. 

Ylessäkin punkkien metoo-kohua on käsitelty ja tänä perjantaina se pääsi jopa tv:n pääuutislähetykseen. Uutisessa seksuaalisen häirinnän punk-kytkennät sivuutettiin kuitenkin nopeasti ja jutussa annettiin pitkät puheenvuorot yliopistojen päivystäville feministeille, jotka suolsivat tuttua liturgiaa partiarkaalisen kulttuurin pahuudesta ja "ongelmallisuudesta". Ylen verkkosivuilla punkkien seksuaalista porsastelua sentään käsiteltiin laajemmin, varsinkin toimittaja Jussi Mankkisen jutussa Suomen punk-piirien ahdistelusta ja häirinnästä käynnistyi iso keskustelu – "Genren arvomaailman takia luulisi, ettei häirintää tapahdu". Ylen muissa vastaavissa kirjoituksissa on puolestaan noudatettu Helsingin Sanomien projisoivaa linjaa, jossa profeministeinä esiintyneiden punkkien seksuaalisaalistuksen syyllisinä pidetäänkin "toksista maskuliinisuutta" ja "cis-heteromihiä"! Melko chutzpah.

Vastuunsiirtelyssä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sehän on ollut aina osa vasemmistopunkkia. Syyllisten etsiminen veroja maksavista heteromiehistä on helppoa alakulttuurissa, jonka jäseniksi hakeutuvat enimmäkseen kouluissa kiusatut hyypiöt ja muut näennäispersoonalliset ressukat. Omasta katkeruudesta ja paskuudesta nousevaa kaunaa sitten puretaan elämässä onnistujiin kuin myös persuihin, joiden he kuvitelevat muistuttavan koulukiusaajiaan tai muita vastenmielisiksi koettuja tahoja (mm. auktoriteetteja). 

Ei ole sattumaa, että tälle porukalle esimerkiksi Afrikan mustien maahantulon kannattaminen perustuu pitkälti siihen, että he tietävät kongnitiivisesti haasteellisten ja vaarallisesti impulsiivisten kongoloidien invaasion ärsyttävän suunnattomasti jokaista kunnollista kansalaista. Kaunassaan näitä kuvittelemiaan inhokkejaan kohtaan punkit ovat sitten valmiita  – ainakin puheissaan ja "lauluissaan" – vaikka romahduttamaan koko Suomen, kunhan vain saavat nähdä "koulukiusaajiensa" kärsivän. Punkit heijastavat kenties korostuneimmin vasemmistolaista ajattelumaailmaa, jossa arvojen mädätystyö on alempien ihmisten kostoa itseään parempia kohtaan.

Punkin kritiikitöntä mediamainetta on tämän kohun jälkeen vaikea paikata, vaikka genren nimimiehet ja myötämieliset toimittajat yrittävät whataboutismilla ja sormen osoittamisella muihin genreihin siitää kiusallista huomioita pois itsestään. Läpivasemmistolainen liike saa nyt itse kokea mihin anteeksipyytelyn ja irtisanoutumisen kierre johtaa: alkuperäisen eetoksen vesittymiseen, genren sirpaloitumiseen ja liikkeen marginalisoitumiseen. 

Edes hyväuskoisin liberaali hölmö ei enää voi uskotella itselleen, että punk edustaisi jotain kapinaa, sen verran innokkaasti liike puolustaa ja alistuu hallitseville arvoille, joita se on itse edistänyt. Me tulemmekin näkemään jatkossa alkuperäisen punkin antiteesin: keikkoja, joiden alussa julistetaan säännöt, joiden mukaan pitää käyttäytyä. Vielä huvittavammaksi tilanteen tekee se, että tämänsuuntaista "eettistä koodistoa" on jo ehtinyt esittää keskustapuolueen tiede ja kulttuuriminiseri Antti Kurvinen! Kurvisen punkille tekemä paskahalaus tekee punkeista väistämättä kanssarikollisia kohti poliittisesti oikeaoppista 1984-yhteiskuntaa. Tapaus kertoo hirtehisesti, kuinka rappiokulttuuri voi itsekin degeneroitua omista lähtökohdistaan. 

YLE UUTISTEN ITSESENSUURI KIELTÄÄ SANOMASTA MITÄÄN KRIITTISTÄ LGBT-VÄESTÄ

Eräs amerikkalainen tuttuni totesi hiljattain, että vielä parikymmentä vuotta sitten ajatus "elä ja anna muiden elää" tuntui järkevältä asenteelta, koska siihen aikaan kasvavien vähemmistöjen mielipideterrori pysyi vielä kohtuuden rajoissa eikä se ollut valtamedian yleisesti hyväksymää. Tänään tuollainen katsontakanta edustaa toivekkaan lapsellista nuorekkuutta, jossa kieltäydytään ymmärtämästä mihin suuntaan sivilisaatiomme on väistämättä ajautumassa. Erityisesti ihmiskunnan länsimainen osa on hälyyttävän nopeasti vajonnut tilaan, jossa se on hylännyt kulttuurimme perusarvot, totuuden, hyvyyden ja kauneuden. Osaltaan tähän itseymmärryksen katoamiseen on vaikuttanut lähes kaikkialla vallitseva sodanjulistus tervejärkisyyttä vastaan, jonka vuoksi Eurooppa on menettämässä identiteettinsä, kansansa, kulttuurinsa ja lopulta maa-alueensa. 

Tämä historiallisesti ainutlaatuisen hyytävä rappio on saanut kasvaa esteettä ja sitä on edesauttanut näennäisen vapaaehtoisesti lukuisat tavalliset länsimaalaiset ihmiset. Jatkuvan indoktrinaation seurauksena he ovat vaipuneet kollektiiviseen psykoosiin, joka on sallinut mitä itsestäänselvimpien valheiden muuttua totuudeksi ja kääntää ennen tuntema maailmamme ylösalaisin. Säilyttääkseen järkensä ja kunniallisuuteensa jokaisen totuuden rakastajan täytyy väistämättä kulkea vastavirtaan ja olla ehdottoman suvaitsematon dekadentteja massapyskoosin ilmiöitä vastaan. Mikäli kansalainen tunnustaa olevansa suvaitsevainen lammas, hän on samalla aktiivinen osallistuja prosesissa, joka edistää vielä järjissään olevan maailman tuhoa.

Jonkinlaisten Rooman pitojen äärellä ollaan kulttuuritoimittaja Jussi Mankkisen Yle uutisten verkkosivujen jutussa Roskaestetiikkaa, kauhumeikkejä ja glitterpartoja - queerlesque kapinoi perinteisiä kauneuskäsityksiä vastaan. Sama juttu näytettiin eilen klo 18.00 tv 1:n uutisissa, jossa uutistenlukija Marjo Reini antoi Mankkisen uutispätkän lopuksi hyväksyvän hymynsä. Kyseessä on mediaväen paljon käyttämä temppu, jossa pyritään vaikuttamaan katsojan alitajuntaan antamalla hymyllä piiloviesti, että valtion virallinen uutiskanava kannattaa kyseistä mielettömyyttä. Vastaavasti käänteistä piiloviestintää käytetään silloin kun uutisoidaan populismin ja "äärioikeiston" suosion kasvusta, jolloin uutisjutun päätteeksi uutistenlukijan naamalle revähtää aina tuomitsevan vakavoitunut ilme.

Mankkisen uutisraportin tarkoitus lienee ollut sietämisen rajojen kasvattamisessa ja konservatiivien ärsyttämisessä. Osittain nämä tavoitteet varmaan toteutuivatkin, sillä etelän suurissa kaupungeissa on aina riittävästi uusia hullutuksia seuraavia zombeja ja toisaalta pienissä taajamissa ärsytyskynnys ylittyisi varmaan helpommallakin. Sen sijaan mediakriittiselle katsojalle, asuupa hän sitten Helsingissä tai maaseudulla, degeneraatien provokaatio ei sen enempää kauhistuta kuin herätä moraalista närkästystäkään. Näissä katsojissa se synnyttää korkeintaan tarpeen kulttuurihygieeniseen toimenpiteeseen, jossa Ylen esittelemät patologiset tapaukset ignoroidaan julkisuudesta.  

Ilmiönä Ylen mainostama queerlesque on osa kulttuurissamme vallitsevaa infantiilia narsismia, jossa mikä tahansa huomiohuoraava friikkiys käy kunhan vain julkisuus on taattu. Kaupunkikulttuurissa kilpavarustelu erikoisuudentavoittelussa johtaa helposti perversioiden arkipäiväistymiseen ja julkisuuteen virtaamiseen, joten oli vain ajan kysymys milloin naisiksi pukeutuneet partaiset miestripparit täyttävät verkkokalvomme tv-uutisissa. Tietysti degeneraattien saamalla kritiikittömällä julkisuudella on myös kulttuuria romahdattuva sukupuolipoliittinen agenda, joka tuli selväksi myös Mankkisen jutussa:

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ympärille kehkeytyneen queerlesquen ydinajatuksiin kuuluu, että kuka tahansa voi ja saa olla oma itsensä. Lisäksi seksuaalisuutta ja esimerkiksi sukupuolirooleja halutaan hämärtää ja hämmentää lisää. Tämä näkyy vaikkapa Hasard le Sinin esityksissä, joissa hän tekee itsestään objektin ja intohimojen salaisen kohteen.

Navan alapuolisessa primitiivisessä liejussa kulkemisesta huolimatta osa tästä porukasta tiedostaa kulttuurimarxilaiset tavoitteet, jossa taistellaan "epäioikeudenmukaista" biologiaa ja geneettisestä erinomaisuudesta syntyviä sosiaalisia hierarkioita vastaan. Queerlesque näyttääkin olevan yksi monista poikkevien ja rujojen itsetuntoliikkeistä, joissa omasta vajavuudesta tehdään hyve kuten Fat Pridessä (ylipainoisten ylpeydestä). Näille ihmisille estetiikan taju, normaalius ja erinomaisuus ovat pelkkiä kirosanoja, joista pitää päästä eroon; heidän päämääränään ei ole enempää eikä vähempää kuin eurooppalaisen sivilisaation kulmakivien, totuuden, hyvyyden ja kauneuden, murskaaminen. Tekosyynä tässä tuhotyössä he käyttävät suvaitsevaisuutta (sic!) ja klassisten arvojen  "moraalista tuomittavuutta", koska he ymmärtävät, etteivät he voi saavuttaa niitä joko itsekurin tai luontaisten ominaisuuksiensa vuoksi:

Queerlesquen tai suomalaisittain queerleskin estetiikkaan kuuluu muun muassa överiksi vedettyä drag-kuvastoa, josta perinteiset kauneusihanteet ovat kaukana. Lady Clapback hakee tyyliinsä vaikutteita muun muassa Chicagosta ja Los Angelesista. – Drag-kulttuurissa oli vuosikausia vallalla pyrkimys virheettömään kauneuteen, ja nyt siihen ollaan ehkä jo vähän kyllästyneitä. Tällainen rajojen rikkominen on lähtöisin USA:sta, ja nyt se on päässyt mukaan myös valtavirta-dragiin.

Illuusioon perustuvaa sateenkaarta palvova LGBT-väki on saanut Pride-viikon ansiosta muutoinkin laajaa huomiota Ylessä viime aikoina. Jopa talous on nostettu esiin kun on haluttu osoittaa, kuinka tärkeitä ja upeita ihmisiä kaupunkilaishomot ovat (((länsimaiset arvot))) sisäistäneelle Suomelle. 

Esa Koivurannan juttua Pinkki raha virtaa Helsingissä, mutta yritykset eivät osaa hyödyntää sitä riittävästi on vaikea pitää objektiivisena tiedonvälityksenä, sen verran paljon sitä rasittaa häpeämätön homoagenda. Jutussa haastatellaan mm. huulipunaa käyttävää Aalto-yliopiston professori Pekka Mattilaa, joka on parisuhteessa RSO:n kapellimestari Hannu Linnun kanssa. Taustansa vuoksi Mattilalla on henkilökohtainen syy vaatia yrityksiä huomiomaan homot markkinoinnissaan. Tietenkin hän on oikeassa siinä, että homojen elämäntyyli suosii paljon suurempaa kulutusta kuin heterojen lapsiperheet:

– He ovat keskimääräistä koulutetumpia ja hyvätuloisempia. Olennaista kuitenkin on, että heillä on enemmän käytettävissä olevaa rahaa, koska perheen tuomia pakollisia velvoitteita ei ole niin monella kuin väestössä keskimäärin, sanoo Mattila.

Homot ovat kuitenkin pieni parin prosentin vähemmistö, joten olisi kummallista, että yhtiöiden markkinointi säädettäisin tuon väestönosan ehdoilla. Vaikka jutussa mainitut Forbes-lehti ja Kansainvälinen talousfoorumi ylistävät seksuaalivähemmistöjen globaalia ostovoimaa, on "homoystävällisen markkinoinnin" taustalla useimmiten homolobbyjen ideologinen painostus, jota noudattamalla jotkut yritykset uskovat saavansa taloudellista lisäarvoa. Vastaavasti johtavat globalistit pitävät tärkeänä, että homojen kulutuskeskeinen elämäntapa leviäisi homohypetyksen seurauksen myös heterojen keskuuteen, koska näin länsimaalaiset luopuisivat entistä useammin lasten teosta. Suunnitelmaan kuuluu, että hedonistisella manipulaatioilla tuotetun lapsivajeen täyttäjiksi Eurooppaan haalitaan Afrikan ylijäämäväestöä.

Yle uutiset esittää jutussaan yksipuolisia perusteluja ja sinä sivussa vaatimuksia, miksi yritysten pitäisi tukea kulttuurimarxilaista ideologiaa. Yhtä hyvin se voisi pöyristyneenä vaatia, että yritysten olisi oman etunsa vuoksi syytä osallistua kommunistien vappumarsseille.


                                                          *************************

Yle Fem, torstai 29.6.2017 klo 19:00, Minun Ruotsini 

2/9. Kun yhteiskunnan resurssit loppuvat, tarttuvat kansalaiset toimeen. Rebecka auttaa yksin Ruotsiin saapuvia pakolaislapsia. Klöverträskissä kyläläiset rakentavat asuntoja nuorille ja vanhuksille. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: ruotsi. Äänitekstitys: ruotsi.

Yle TV1, torstai 29.6.2017 klo 18:30, Suomi on venäläinen 

Aiheina ovat kansanluonne ja maahanmuutto, kun Juhani Seppäsen johdolla jäljitetään venäläistä Suomea saunassa, ruokapöydässä ja kiekkokentällä. Mukana mm. lippueamiraali Georgij Alafuzoff ja näyttelijä Ville Haapasalo. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi. Äänitekstitys: suomi.

Yle TV1, torstai 29.6.2017 klo 21:50, Ulkolinja: Kalliit vieraat - Teure Gäste  (1997) 

Bosnian sotapakolaisten palauttaminen Saksasta takaisin Bosniaan. Äänitekstitys: suomi.


Yle TV1, perjantai 30.6.2017 klo 18:30, Suomi on venäläinen 

Idän eli Venäjän uhka on suomalaisuutta vahvimmin muokanneita ajatuksia. Kuinka aiheellinen pelko on ollut historian valossa? Mukana mm. kenraali Gustav Hägglund ja historioitsija Arto Luukkanen. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi. Äänitekstitys: suomi.


Yle TV2, perjantai 30.6.2017 klo 22:40, Ali Show: Aki Pyysing 

Ali Jahangiri saa vieraakseen Aki Pyysingin. Suomen tunnetuimpiin pokeriammattilaisiin lukeutuva Pyysing on kauppatieteiden maisteri, joka sekä sijoittaa että pelaa pokeria työkseen. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi.

Yle Fem, perjantai 30.6.2017 klo 19:00 Maahanmuuttajan paluu 

Sarja alkaa, osa 1/8. Barnabas muutti Eritreasta Suomeen opiskelemaan musiikkia. Kun hän pystyi lopulta palaamaan sodan runtelemaan kotimaahansa, hän perusti sinne musiikkikoulun. Wali Hashi Media Center, 2016. (U) HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: ruotsi. Äänitekstitys: ruotsi.

YLE HEHKUTTAA AIVOPESUN UUSIA TEKNOLOGISIA MAHDOLLISUUKSIA

Elokuvassa Kellopeli Appelsiini (1971) Alexista tehdään
"hyvä ihminen" kun hänelle näytetään loputtomasti
filmimateriaalia natseista.

Yle TV 1:n klo 18 (kohdasta 06.15 min. eteenpäin) uutislähetyksen kulttuuriosuudessa toimittaja Jussi Mankkinen esittelee virtuaalitodellisuuden hyödyntämisen uusia mahdollisuuksia viihde- ja elokuvamaailmassa. Uutisjutun esitellyt uutistenlukija Piia Pasanen sanoi muun muassa että "virtuaalidokumentin avulla voidaan antaa ihmisille koskettavia kokemuksia rankoistakin aiheesta". Tuon kuultuani aavistelin pahinta, sillä uuden tekniikan avulla voitaisiin kenties entistä syvemmin vaikuttaa naivien länsimaalaisten syyllisyydentunteisiin, joilla riisua kollektiivista itsesuojelua. Ensimmäisenä samaistumis-aivopesusta tuli mieleen holokaustipropaganda, jota on käytetty jo pitkään keinona repiä eurooppalaisten henkinen immuniteettisuoja vihamielistä muukalaisinvaasiota vastaan.

Vaistoni osui ikävä kyllä jälleen kerran oikeaan, sillä uusista teknologioista huolimatta valtamedian propagandan sisältö ei tulisi muuttumaan. Siksi kulttuuritoimittaja Jussi Mankkisen jutun alussa esiin tuoma virtuaalitekniikan käyttö holokaustidokumenteissa tuntui välittömästi itsestään selvältä, sillä olisi  vaikea kuvitella mitä muutakaan se voisi olla kun "ihmisille halutaan antaa koskettavia kokemuksia rankoistakin aiheesta". Nimittäin olisihan se omituista jos Yle kertoisi, että uutta virtuaaliteknologiaa hyödynnetään Josif Stalinin ja johtavien juutalaisbolsevikkien masinoiman ukrainalaisten kansanmurhan Holodomorin kohdalla. Eihän sellainen palvelisi mitenkään eurooppalaisten syyllistämistä, jonka ensisjaisena päämääränä on edistää monikulttuuria eli valkoisten korvaamista kehitysmaalaisilla. Kun puheeksi nousee manipuloinnin prioriteetit, silloin on muistin virkistämiseksi syytä lainata sosiaalipsykologian tohtori Inari Sakkin Yliopisto-lehdessä antamaa lausuntoa:

Kokeellisessa tutkimuksessa suomalaisille esitetään esimerkiksi muistoja toisen maailmansodan aikaisista Karjalan nälkäleireistä ja ruotsalaisille Ruotsin natsiyhteyksistä ja pakkosterilisaatioista, Sakki kertoo. Muun muassa Saksassa tehtyjen tutkimusten perusteella voidaan olettaa, että tällainen manipulaatio herättää kollektiivisia häpeän ja syyllisyyden tunteita, joilla on Sakin mukaan yhteys myönteisempiin käsityksiin ulkoryhmiä – esimerkiksi maahanmuuttajia – kohtaan.

Ylen kulttuuritoimituksen uutisjuttu on samoilla holokaustiteollisuuden linjoilla ja osoittaa samalla, miten avoimesti tunteisiin vaikuttavaa propagandaa, suoranaista mindfuckia, edistetään verorahotteisella kanavalla. 

Toimittaja Mankkisen tv-uutisissa esitetty juttu löytyy nyt myös tekstiversiona Ylen verkkosivuilta. Uutisartikkelissa Virtuaalitodellisuus vie ihmisen keskitysleirille ja antaa sudenkorennon silmät Mankkinen kertoo heti aluksi holokaustitarinan Hollywood-version kliseet, jotka ovat tärkeä osa Ari Palitzin ja Gabo Aroran "taitavasti toteuttamassa ja useasti palkitusta" dokumentissa The Last Goodbye. Lukijalle ei ole kovin vaikeaa arvata mistä syystä dokumentti on palkittu useasti arvoliberaalien ja juutalaisten hallitsemassa elokuvateollisuudessa, varsinkin kun virtuaaliteos tehtiin yhteistyönä sionistisen USC Shoah Foundationin kanssa, "joka kerää ja arkistoi todistajanlausuntoja keskitysleireiltä selvinneiltä ihmisiltä".

Dokumentin toinen tekijä Gabo Arora kertoo jutussa varsin avoimesti millaisin psykologisin keinoin katsoja voidaan stimuloida käyttämään omaa mielikuvitusta halutun propagandan sisäistämiseksi:

Ohjaajaan teoksia leimaa humanismi, joka yhdistyy dokumentaariseen immersioon – katsoja upotetaan uuteen todellisuuteen. Asioita viedään eteenpäin rauhalliseen tahtiin, väkivallalla mässäily sekä visuaaliset shokkiefektit on kätketty taka-alalle.

– Virtuaalitekniikan kohdalla pitää olla hienovarainen ja antaa ihmisille mahdollisuus käyttää omaa mielikuvitustaan. Lopputuloksesta tulee huomattavasti koskettavampi, jos keskitytään itse tarinaan ja kauhuelementit on jätetty pois, Ylen järjestämässä mediatapahtumassa äskettäin vieraillut Arora pohtii.

Natsieksploitaaton lisäksi Gabo Arora on käyttänyt virituaaliteoksissaan psykologista manipulointia aiheissa, jotka ovat muutoinkin lähellä hänen kohdeyleisöään. Valkoisia keskiluokkaisia liberaaleja on itketetty virtuaalimaailmoissa, joissa katsoja on voinut kulkea muun muassa ebolaepidemian vaivaamassa Liberiassa, Gazan pommitetuilla rauniolla ja syyrialaisten pakolaisleireillä. Itsensä moraaliseen hysteriaan herkistänyt "parempi väki" voi omalla lompakollaan aivan rauhassa katsella Aroran ja Palitzin sosiaalipornoa, mutta Ylen tehtävänä ei ole antaa tällaiselle propagandalle ilmaista mainostilaa.

                                                   ******************************


Yle TV1, keskiviikko 21.6.2017 klo 18:30, Suomi on ruotsalainen 

8/10. Ruoka ja juoma. Kuinka suomalaista ruokaa ovat lihapullat tai graavi kala? Miksi Suomessa ei ole etnisten ravintoloiden joukossa ainuttakaan ruotsalaista ravintolaa? Mukana kokit Jyrki Sukula ja Hans Välimäki. (U) HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi. Äänitekstitys: suomi.

Linkki Yle Areenaan.

Tiettävästi jo toista kertaa uusintana tulevassa Suomi on ruotsalainen -sarjassa ärsyttää eniten sen taustalla oleva agenda, jonka mukaan Suomella ei ole oikeastaan mitään omaa, sillä kaikki kulttuuri on tullut muualta, lähinnä Ruotsista ja Venäjältä. Tässä ruokajaksossa pahin suomalaisuuden mitätöijä on ravintoloitsija Hans Välimäki, joka väittää että Suomessa ei ole käytännössä ollenkaan omia ruokalajeja ja nekin harvat ovat kuulemma paskaa, koska eivät (muka) kelpaa ulkomaalaisille.

Teoksessaan Länsimaiden tuho (2009) emeritusprofessori Timo Vihavainen kumoaa vallalla olevan ksenofiilisen  ennakkoluulon, jonka mukaan suomalaisilla ei olisi omia herkkuja, joita myös eksotiikan nälkäiset ulkomaalaiset söisivät mielellään. Seuraava ote kirjasta on pitkä, mutta ehdottomasti lainaamisen arvoinen, koska se kuvaa niin hyvin perusteetonta alemmuudentuntoamme, jota mm. svekomaanit ovat lietsoneet:

(...) Ravintolan kannalta ihanteellisinta olisi kai tarjota suomalaisia uuniruokia esimerkiksi sunnuntaibrunssilla, hiukan samaan tapaan kuin Englannissa tehdään, mutta voisihan perinteeksi ottaa senkin, että suomalaisen uuniruuan tarjoiluaika sijoittuisi päivittäin esimerkiksi iltaan, vaikkapa 18-20 välille. Miltä tuntuisikaan tulla raskaan työpäivän jälkeen herkkupöytään, jossa höyryäisivät vastapaistettujen karjalanpiirakoiden ja ruisleivän ohella rasvainen karjalanpaisti, savolainen ohrarieska, silakkalaatikko, uunihauki ja erinäiset muut uuniruuat. Näiden ohella tarjolla olisi maalaisvoita, paistettuja muikkuja ja uunilohta, savustettua lahnaa tai siikaa, suolamuikkuja sipulin ja smetanan kera, muikun ja mateen mätiä, suolattua särkfileetä, graavattua lohta ja siikaa sekä saunapalvikinkkua, joka on kypsytetty lähes puumaisen kovaksi. Keitoista kermainen lohikeitto, muikuista tehty rantakala, matikkakeitto, savulihalla maustettu hernekeitto, lammaskaalikeitto ja maitoon keitetty haukikeitto kilpailevat voitollisesti minkä tahansa ulkomaisen vastineen kanssa. Uunissa täysin kypsiksi paistetut lanttukuutiot täydentävät erinomaisesti karjalanpaistia ja erilaisiin kastikkeisiin ja uuniruokiin antavat vastustamattoman makunsa suomalaiset sienet, jotka ovat yhtä kaukana viljeltyjen siitakkeiden tai herkkusienten keskinkertaisuudesta kuin taivas on maasta. Suolattuna taikka ymmärryksellä marinoituna suomalainen sieni sopii verrattomasti myös kylmän snapsin kyytipojaksi, ja muutoin ruokajuomana on oivallinen kylmä kalja, jota ei ole tehty uutteesta, vaan maltaista. Jälkiruuaksi sopii ternimaidosta tehty uunijuusto sokerin ja kanelin kanssa, lakat, metsämansikat ja mustikat jäätelön kera antavat viimeisen silauksen aterialle, josta parhaimmillaan muodostuu suomalaisen keittiön ylistyslaulu. 

Tällaiselle aterialle haluaisin kutsua sen ulkomaalaisen ystäväni, joka vaatimattomuuksissaan teki pilaa käsitteestä Finnish cuisine odottaen minunkin nauravan asialle makeasti. Miksi tämä ei ole todellisuudessa mahdollista? Mikä meitä estää panemasta pöytään sitä, mikä meillä on aitoa ja parasta? 

Ennen muuta kysymys lienee ilmiöstä, jota voisi kutsua kansalliseksi alaikäisyydeksi. Olemme tuijottaneet suu auki ulkomaiden ihmeitä ja matkineet parhaamme mukaan sitä, mitä kuvittelemme eurooppalaisuudeksi. Niin sanotut mestarikokit eivät nähtävästi ole omanneet sen tason henkistä kapasiteettia, että olisivat uskaltaneet poiketa joukosta. Varakkaat ravintolavieraat ovat halunneet erottua rahvaasta hankkimalla pätevyyden eksoottisten makujen tuntemuksessa. Ravintolat eivät puolestaan ole edes yrittäneet tarjota suomalaista ruokaa kunnianhimoisesti hyvin valmistettuna. Siihen on jo ennakolta suhtauduttu ikään kuin alempiarvoiseen tavaraan, jota hyvä ravintola ei edes voi tarjota. Esimerkiksi saksalaisen laaturavintolan arvolle sopii mainiosti tarjota lounaaksi halpaa ja kansanomaista Eintopf-pataa. Mutta koettakaapa kysyä vastaavaa Suomessa (s. 240-241).

Yle Fem, keskiviikko 21.6.2017 klo 22:00, Kino: Querelle (K16) 

Rainer Werner Fassbinderin viimeiseksi jäänyt ohjaus perustuu Jean Genet'n romaaniin. Brad Davisin esittämä merisotilas Querelle saapuu Brestin syntiseen satamakaupunkiin ja panee paikat sekaisin. HD Äänitekstitys: suomi. K16 (väkivalta, seksi).

Pervoviikon kunniaksi LGBT-agendan omaksunut Yle lähettää rektuumiväen kulttiklassikon uusintana. Tälläkin kertaa K-18 homopornoa lähetetään lain vastaisesti ennen klo 23.00. Viime vuonnahan asiasta nousi kohu ja siitä kertoi myös Yle Watch. 

OSCAR-GAALA JÄLLEEN KULTTUURIMARXILAISEN PROPAGANDAN RIEMUJUHLA

Kuka hallitsee Amerikkaa?

Yle uutiset tv:ssä, radiossa ja verkossa on kertonut näyttävästi viime öisestä Yhdysvaltain elokuva-akatemian järjestämästä Oscar-gaalasta. Tänään koko gaala näytetään Teemassa uusintana:

Yle Teema, 29.2.2016 klo 20:00, Oscar-gaala 2016

Vuoden tärkein elokuva-alan tapahtuma Oscar-gaala 2016 Hollywoodista pikauusintana. Ohjelmassa on suomenkielinen tekstitys. HD Äänitekstitys: suomi.

Vielä 1970- ja 80-luvulla neuvostoystävällinen Yle nyrpisteli nenäänsä "länsimaista rappiota" promotoivalle Oscar-gaalalle, mutta kommunismin romahduksen jälkeen Vasemmistorannikon (Kalifornian Left-Coast) kulttuurimarxilaisuus on alkanut maistua yleläisistä suorastaan herkulliselta, jonka vuoksi gaaloissa esitettyjä punaliberaaleja puheenvuoroja on ylistetty kritiikittä.

Liberaalijuutalaisten kiistatta hallitseman Hollywoodin valkoista väestöä vastaan suunnattu audiovisuaalinen viha ja rasismi on jo pitkään ollut unelmatehtaan maan tapa. Viimeksi pari vuotta sitten parhaan elokuvan palkinnon sai valkoisia demonisoiva orjasatu 12 Years of Slave. Hyvässä muistissa ovat myös heprealaisten elokuvamogulien kädestä syövän kultapoju Quentin Tarantinon viimeisimmät elokuvat Django Unchained (2012) ja The Hateful Eight (2015), joiden sadistinen rasismi valkoisia kohtaan meni läntisen maailman valtamedioissa pelkällä olankohautuksella. Havainto kertoo pelottavalla tavalla siitä, kuinka "meidän" mediaeliittimme on normalisoinut eurooppalaisiin kohdistuvan rotuvihan ja kaunan.

Kuten aikaisempinakin vuosina, Oscar-gaalassa valitut elokuvat ja esitetyt puheenvuorot vahvistivat samaa uusmarxilaista identiteettipolitiikkaa, jonka riepomana koko sivilisaatiomme on ollut 1960-luvulta saakka. Silti kriittinen median seuraaja ei voi olla hämmästymättä millaisiin mittoihin esimerkiksi rasismista vinkuminen meni Oscar-gaalassa tänä vuonna. Tästä kertoo Ylen juttu Näkökulma: Oscar-juontajan syyttävä sormi löysi kohteensa – valkoinen yleisö vaivaantui, jossa juontajaksi valittu musta näyttelijä Rick Rock valitteli Hollywoodin "rasismia". Onhan se aikamoista rodullista syrjintää päästää musta mies haukkumaan miljardiyleisölle valkoisia rasisteiksi!

Ylen toimittajat Janne Sundqvist ja Jenni-Maarit Koponen komppaavat Rick Rockia kun he kirjoittavat, että valkoihoisille näyttelijöille tarjotaan enemmän kiinnostavia rooleja vakavammissa, Oscar-kelpoisissa elokuvissa. Tosiasia kuitenkin on, että 12% Yhdysvaltain väestöstä edustaville mustille annetaan reilusti enemmän näkyvyyttä elokuvissa kuin heidän lukumääränsä oikeuttaisi. Vapaassa kilpailussa määrä olisi huomattavasti alhaisempi, mutta punaliberaalissa Hollywoodissa mustille on annettu epäreilusti valtava kiintiö rooleja, joita he eivät omin voimin ja kyvyin saisi ja tämä vain ideologisista syistä. Lisäksi mustien esittämät roolit ovat hyvin positiiivisia; tv-sarjoissa ja elokuvissa he esiintyvät mm. lääkäreinä, matemaatikkoina ja tietokoneneroina, siis tehtävissä, joita heitä löytyy äärimmäisen vähän tosielämässä. Sen sijaan roistojen ja vastenmielisten tyyppien roolit on "annettu" lähes pelkästään valkoisille miehille. Rock on toki oikeassa siinä, että Hollywoodissa todella on etnistä suosintaa, mutta hän nimeää sen kohteet poliittisesti korrektisti täysin väärin. Juutalaisten ylivallasta Hollywoodin omistajina, tuottajina ja näyttelijöinä ei uskalla puhua kukaan, sillä se tietäisi välitönä boikottia kuten kävi Marlon Brandolle ja Mel Gibsonille.

Valkoisia ei-juutalaisia vastaan hyökkäsi myös Alejandro González Iñárritu, joka palkittiin gaalassa parhaana ohjaajana The Revenant -elokuvasta. Puheenvuorossa hän julisti valheellista liberaalia latteutta, että "meidän" on päästävä irti rotuajattelusta (hän käytti sanaa tribal eli heimo, mutta Yle oli kääntänyt sanan roduksi), sillä puhe ihonväristä on yhtä olennaista kuin puhe hiusten pituudesta. Etnisyyden ja yhteisöllisten juurien pitämistä merkityksettöminä ja niiden redusoiminen pelkkään ihonväriin on röyhkeää valhetta, jonka jokainen täysjärkinen käsittää pelkäksi sentimentaaliseksi marxilaiseksi sanahelinäksi. Tieteellisiin julkaisuihin viittavassa jutussaan bloggaaja Tuonen Joutsen kirjoittaa:

Etnisyys menee ihoa syvemmälle. Jos otetaan vaikkapa 2 ryhmää, itä-aasialaiset ja Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset, ovat heidän ulkoiset eronsa jo huomattavat. Kun ryhdytään katsomaan pintaa syvemmälle, löytyy lisää eroavaisuuksia: mustaihoisilla sirppisoluanemia on tyypillinen sairaus, kun taas itä-aasialaisilla sitä ei ilmaannu juuri lainkaan. Mustaihoisten lihakset ovat myös erilaiset. Heidän lihaksensa sisältävät enemmän nopeasti jännittyviä soluja, mikä on osin syynä afrikkalaisten urheilumenestykselle. Itä-aasialaisilla on kehossa paljon vähemmän alkoholia pilkkovaa entsyymiä kuin afrikkalaisilla, joten he humaltuvat nopeammin. 

(...) Keskimääräinen ÄO on kaikkien keskiarvojen tavoin ryhmille pätevä, ei yksilöllisesti pätevä. Jokaisessa ryhmässä on omat huippuyksilönsä, eikä pelkän rodun perusteella voi tietää, mihin kohtaan älykkyyden kellokäyrää kukin sijoittuu. Vaikkapa syyrialainen, jonka ÄO on 100, on oman ryhmänsä huippuyksilöitä, koska heidän keskiarvonsa on n. 83. Suomalaisella taas 100 olisi vain keskimääräinen tulos, ja ashkenasi-juutalaisella se olisi ryhmän keskitasoon nähden huono tulos. Somalien keskiarvoälykkyys 68 taas laskettaisiin suomalaisella lapsella jo kohtalaisen vakavaksi henkiseksi jälkeenjääneisyydeksi, ja lapsi ei mitenkään pärjäisi tavallisessa koulussa.

Oscar-gaalan seuraaja ei voi tuntea kuin hämmentynyttä hilpeyttä Alejandro González Iñárritun lausunnon vuoksi. Tämä Gutmensch valittaa mustan Rick Rockin tapaan Hollywoodin rasismista, vaikka samalla tuo nimenomainen "rasistinen elokuvateollisuus" palkitsee hänet gaalassa, jossa hän voi vapaasti syyttää valkoisia rasismista. Meksikolaisohjaajalle kommunistinen toive rotuajattelusta luopumisesta koskee arvatenkin vain valkoisia, sillä hän on tuskin vaatimassa, että meksikolaisten ja juutalaisten pitäisi luopua etnosentrisyydestään. Ilmeisesti hän ajattelee, että rasismista päästäisiin, jos vain valkoiset tekisivät kollektiivisen itsemurhan, vaikka jo nyt tiedetään, että esimerkiksi latinot, aasialaiset ja afro-amerikkalaiset tappelevat keskenään kiitettävästi ilman valkoisiakin. Valkoisten puuttuessa rasismi vain jatkuisi entistä räikeämpänä, koska poliittisen korrektiuden näkyvimmät saarnaajat olisivat poissa.

Elokuvateollisuuden toinen mädättävän identiteettipolitiikan tukijalka, poikkeava seksuaalisuus, näkyi sekin vahvana gaalassa, sillä parhaan naissivuosan palkinnon sai odotetusti (heh)  Alicia Vikander transsukupuolisuudesta kertovasta Tanskalainen tyttö -elokuvasta. Ylen miehimys-toimittaja Jussi Mankkinen ei malta olla haastattelamatta homoseksuaali Ian McKelleniä, jolta hän saa mielipiteet, jotka hän voisi itsekin allekirjoittaa. Jutussa Taru sormusten herra- elokuvan tähti: Homofobia on Hollywoodissa yhtä iso ongelma kuin rasismikin  McKellen vaatii vallanhaluisen homoliberaalin tavoin lisää homostelua Hollywoodiin. Koska homot ovat olleet jo pitkään Hollywoodin valtavirtaa, tarvittiin tällä kertaa uusia perverssiyden rajanylityksiä, jolla hieroa konservatiivisen väestönosan naamaa:

Tänä vuonna Oscar-ehdokkaana on ollut myös tapahtuman historian ensimmäinen transsukupuolinen henkilö. Racing Extinction- dokumentissa kuultavan Manta Ray- laulun esittää Anohni eli Antony and the Johnsons- yhtyeessä vaikuttanut Antony Hegarty.

Upean voimaannuttavaa ja miehiä kyykyttävää feminismiäkään ei unohdettu. Kuusi Oscaria rohmunnut Mad Max: Fury Road sai kehuja viihteellisestä elokuvallisuudestaan, mutta ennen kaikkea tiedostava väki kuten Ylen toimittaja kiitti sitä sen sisällöstä ja moitti valitsoijoita:

Elokuvan feministinen näkökulma olisi ansainnut tunnustuksen. Valitettavasti toimintaelokuvaan sisällytetty yhteiskunnallisuus ei näyttänyt joko riittäneen tai avautuneen äänestäjille.

Entä se "paras" elokuva? Sellaiseksi valittiin katolisen kirkon pedofiiliskandaalista kertova draama Spotlight. Tunteisiin vetoava elokuva sai myös palkinnon alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Juutalaisten tuottama, valkoisten kristillisyyttä demonisoiva elokuva, oli melko ennalta arvattava valinta Oscar-voittajaksi. Olisi vaikea kuvitella, että heprealaisten miehittämä Amerikan elokuva-akatemia palkitsisi elokuvan, jossa kerrottaisiin muslimien lapsiavioliitoista tai New Yorkin rabbien tekemistä pedofiilisistä raiskauksista. 

Valkoisille vihamielisen rotukysymyksen ja perverssiyden normalisoinnin lisäksi Amerikan elokuvasäätiön kolmas suosikkiteema on ollut holokausti, eikä se jäänyt tälläkään kertaa huomioimatta. Tämän vuoden holokausti-exploitaatiosta vastasi unkarilainen elokuva Son of Saul, joka sai parhaan vieraskielisen elokuvan palkinnon. László Nemesin "koskettava elokuva" kertoo Auschwitzin keskitysleirin vangista, joka uskoo löytäneensä keskitysleirin uhrien joukosta poikansa ruumiin.

Näin tuli pantua tämän vuotinen Oscar-gaala pakettiin, jonka sisältö oli eurooppalaisten intressille entistäkin myrkyllisempi. Jotain hyvääkin on sentään tapahtunut, sillä amerikkalainen suuri yleisö alkaa olla jo kypsä näiden hyväosaisten hyväkkäiden moraaliposeeraukseen (puolen tusinaa lentokonetta omistava Leonardo di Caprio puhui ilmastonmuutoksesta ja huoran pukuun tälläytynyt Lady Gaga saatteli lavalle yliopistojen raiskausten uhreja):

Räväkästä juontajasta huolimatta gaala oli tunnelmaltaan vaisu. Sama vaivasi viime vuoden Oscareita, jolloin gaalan katsojaluvut olivat Yhdysvalloissa huonoimmat vuosiin. Parhaimmillaan Oscareista välittyvä elokuva-alan yhtenäisyyden tunne puuttui tänä vuonna kokonaan.

Syventävää analyysia Oscar-gaalan poliittisesta luonteesta voi lukea Edmund Connelyn tuoreesta artikkelista Jeff Gates Revisited: Deception at the Oscars.

Yle TV1. 29.2.2016 klo 20:00, MOT: Raiskaaja voittaa hovissa 

MOT tutki yli 500 raiskaustapausta. Hovioikeuksissa tuomiota useammin lievennetään ja harvoin kovennetaan. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi.

Linkki Yle Areenaan.

Ylen verkkosivujen jutut Yle selvitti: Yli sata turvapaikanhakijaa epäiltyinä seksuaalirikoksesta – joukkoraiskauksia kaksi, perättömiä tapauksia useita ja Perättömät raiskaushuhut poliisin riesana – "Turvapaikanhakijoista ilmoitetaan herkemmin kuin muista" pyrkivät antamaan lisätukea MOT-ohjelmassa esitetyille tilastotiedoille.

Ensin mainittu uutinen väittää, että Ylen selvityksen mukaan turvapaikanhakijoiden osuus kaikista seksuaalirikosepäilyistä on ollut tähän mennessä 7–8 prosenttia. Pieneltä näyttävä prosenttiluku on kuitenkin valtava, kun 32 000 turvapaikanhakijan määrää verrataan Suomen aikuisiässä olevaan noin parimiljoonaiseen miesväestöön. 

Prosenttikikkailun suurin harha syntyy kuitenkin siitä, että se jättää huomioimatta maassa muulla kuin turvapaikanhakijan statuksella oleskelevat Euroopan ulkopuoliset ulkomaalaiset, joista osalla on jopa Suomen kansalaisuus, jonka vuoksi heidän tekemisensä menevät suomalaisten piikkiin. Mikäli kaikkien etnisesti ei-valkoisten raiskaukset laskettasiin yhteen, niiden määrä olisi 35-40 % kaikista raiskauksista ja puska- ja joukkoraiskauksista jopa 90-98%.

Jälkimmäisessä Yle-uutisessa pyritään puolestaan vähättelemään ulkomaalaisten raiskauksia ja vihjataan, että heitä vastaan nostetut perättömät ilmoitukset olisivat rasismin motivoimia, mikä saa puolestaan Meillä on Unelma -porukassa samppanjapullot poksahtelemaan. Tosiaan, kaataa vain itselleen, sillä kylmä tosiasia on, että eräät naiset tekevät perättömiä raiskausilmoituksia riippumatta syytetyn etnisestä taustasta. Ylessä ei näytetä tuntevan tuskaa siitä, että naiset tekevät perättömiä raiskausilmoituksia suomalaisista miehistä, vaan ilmoitukset muuttuvat ongelmaksi vasta sitten kun ne koskevat ulkomaalaisia.

KUINKA ITSERUOSKINTA JA PELKURUUS TUHOAVAT LÄNNEN.

Tapio Tamminen ja Tieto-Finlandian voittanut kirja.

TV 1, 22.1.2015, klo 18.00, Uutiset

Uusi kirja kertoo Ruotsin synkästä rotuhistoriasta (toim. Jussi Mankkinen).

Katso Yle Areenasta kohdasta 14.08" minuuttia eteenpän.

Ylen toimittaja Jussi Mankkisen tuore (24.1.2015) lukiolaisvuodatus Näkökulma: Ruotsin ruma rotuhistoria. (Koska Ylen verkkosivut eivät ymmärrettävästi uskalla antaa kommentointimahdollisuutta, kommentoin tässä lyhyesti yhtä Mankkisen jutun puolivillaista väitettä: "Äskettäin esimerkiksi puoluesiihteeri Björn Söder ilmoitti, etteivät saamelaiset kuuluu Ruotsin kansaan. Lausahduksessa kaikuivat viittaukset eugeniikan kulta-aikoihin."  Vastaus: Söder ei kyseenalaistanut saamelaisten Ruotsin kansalaisuutta, kunhan vain totesi sen tosiasian, että svealaiset on eri kansa kuin saamelaiset. Jatkuvan indoktrinaation seurauksena on levinnyt käsitys, että Euroopan kansojen identiteetit eivät ole mitään, jonka vuoksi kuka tahansa maahanmuuttaja voi halutessaan olla vaikkapa ruotsalainen tai suomalainen. Ajatuksen hullunkurinen tekopyhyys on helppo todistaa sillä, että kuka tahansa ei voisi tuosta vain julistaa olevansa saamelainen, sillä saamelaiset itse pitävät tiukkoja kriteerejä etnisyydestään, jota muiden valkoisten Euroopan kansojen kohdalla pidettäisiin tuomittavana rasismina)



Biologian kyseenalaistavan sosiaaliantropologian asiantuntija Tapio Tamminen kirjoitti jo yli kymmenen vuotta sitten (uus)natsismia kauhistelevan kirjan Pahuuden viehätys (Otava, 2004). Kirjan viestinä oli varoittaa utilitaristiseen ideologiaan perustuvan atomistisen yhteiskunnnan kohtaamasta uhasta, joka syntyy yhteisöajattelua ruokkivasta valkoisesta itsetietoisuudesta ja etnisestä itsesuojelusta (mustien rotutietoisuus lienee sen sijaan Tammiselle kannatettava idea). Kun nyt vuonna 2015 on kaikkien selvästi nähtävänä, että koko valkoinen sivilisaatio on muun maailman piirittämä, vieraiden populaatioiden kansoittama, demografisesti surkastunut ja lopulta taantunut kulttuurisesti rappioliberaaliin infantilismiin, on Tamminen näille kuolemanmerkeille entistä sokeampi. Hän yrittää vielä kuilun reunallakin kiihdyttää mukavuudenhaluisen lukeneiston keskuudessa etnistä itsetuhoa julkaisemmalla ruotsalaisten ja siten samalla kaikkien eurooppalaisten valkoista syyllisyyttä saarnaavan teoksen Kansankodin pimeämpi puoli (Atena, 2014)

Uutuuskirjassaan Tamminen harjoittaa manipuloivaa historiapolitiikkaa, kun hän käyttää tendenssimäisesti tarkoin sopivasti valikoituja tiedonsirpaleita ajamaan omaa agendaa, eurooppalaisten itsemurhaa edistävää monikultuurisuutta. Kirjan idea pohjautuu Tammisen käsikirjoittamaan Radioateljeen kuunnelmaan "Kansankodin pimeämpi puoli - metadekkari", jonka Yle Radio 1 lähetti 15.6.2012.

Tammisen käymä kulttuurisota, joka on yhdessä 68'-sukupolven hengenheimolaisten kanssa paljastumassa läntisen sivilisaation tuhoamisodaksi, kaivelee kirjassaan yli 150 vuoden takaisia asioita kytkeääksen ne nyky-Ruotsiin, joka on todellinen antiteesi Tammisen tuomitsemille vanhoille kansallisen itsesuojelun (mm. kansankoti) ideoille. Se tosiasia, että maa on rajattoman maahanmuuton myötä käytännössä peruuttamattomasti tuhottu, ei tunnu haittaavan kirjalijaa. Oikeastaan hän ei edes suostu näkemään suoraan silmien alla tapahtuvaa traagista kansanmurhaa, vaan yrittää paisuttaa pienimmänkin järjen ja vastarinnan äänen kuten Ruotsidemokraatit äärimmäisen demonisuuden ilmaukseksi, jonka juuret löytyvät itse Saatanasta, rotuopeista ja kansallissosialisteista. Kaikista ajan merkeistä huolimatta tämä asenne on ateismilla ja materialistisella rationaalisuudella ylpeilevällä lukeneistolla edelleen varsin yleinen.

Ylen uutisten jutussa monen silmille pomppasi varmaan toimittaja Jussi Mankkisen kirjan pohjalta esittämä väite, että "opin mukaan esimerkiksi suomalaiset leimattiin rodulliseksi pohjasakaksi". Tässä Tamminen yrittää lyödä kiilaa tämän päivän Euroopan kansallisuuksien väliin kertomalla että ruotsalaiset rotututkijat halusivat aikoinaan kieltää ruotsalaisilta avioliitot suomalaisten kanssa, joita tutkijat pitivät toimittaja Mankkisen suulla "pohjasakkana". Väite tuntuu oudolta heidän tunnetussa rotuhierarkiassaan, kun mukaan lasketaan myös mulatit, mustan Afrikan neekerit, Siperian alkuperäisukkaat, Amazonin intiaanit ja Australian aborignaalit ym. Toimittajan keksimällä sanavalinnalla kuvitellaan tehtävän tyhjäksi suomalaisten etninen ylpeys, mutta tuo vanha svekomaanienkin käyttämä temppu on niin läpinäkyvä, että metsään menee. Toimittaja Jussi Mankkisen ja kirjailija Tapio Tammisen ajatuksena on, että koska suomalaisten perimä ei ollut joidenkin sata vuotta sitten eläneiden ruotsalaisten chauvinistien mielestä tarpeeksi hienoa, eivät nykypäivän "rasistitkaan" voisi vedota lähinnä germanistisesta estetiikasta kumpuavaan rotuoppiin ikään kuin muunlaista rotuajattelua ei olisi olemassakaan.

Uuden dysgeneettisen multikulti-rotuopin soveltaminen suomalaisiin on tässä kohtaa huomioimisen arvoinen. Ensinnäkin Tamminen tulee kannattaneeksi nykyisen rotuopin mukaista epätieteellistä väitettä, että rotuja ei ole olemassa paitsi silloin kun värilliset saavat siitä etua ja valkoiset maksutaakan. Toiseksi, Tamminen haluaa ärsyttää maamme "rasisteja" kirjoittamalla vanhoista rotuopeista, joista osa liittyy mm. kreivi Gobineuaun mielikuvitukselliseen arjalaisteoriaan, josta suomalaiset on poissuljettu. Tämän kaksoisstrategian tarkoituksena on uskotella sekä anti-rasisteille että "rasisteille", että etninen suomalaisuus ja sen varjelu on turhaa, jolloin sekaantuminen etenkin meistä mahdollisimman kaukaisiin kognitiivisesti haasteellisiin neekereihin olisi mahdollista. Toisin sanoen suomalaisuus on merkityksetöntä siksi, että rotuja ei ole ja jos olisikin, suomalaiset ovat "pohjasakkaa", jonka vuoksi sekoittumisella neekereihin olisi lähinnä vain positiivisia vaikutuksia. 

Voihan sitä kansanmurhaa näinkin edistää. Me täällä Yle Watchissa sen sijaan kannattamme etnopluralismia, jossa jokaisella rodulla, etniteetillä ja kansalla on oikeus itsesäilytykseen. Meitä ei loukkaa mitä ruotsalaiset natsit ajattelevet meistä ennen tai tänään, meitä kiinnostaa vain Itämerensuomalaisen kansansirpaleemme säilyminen keskellä seitsemän miljardin ihmisen kansojen merta. Tätä diversiteettiä Tamminen haluaa kirjallaan epäsuorasti viedä historian unohduksiin edistämällä monikulttuurin nimellä kulkevaa globaalia monokulttuuria.

Mainitun "pohjasakan" lisäksi jutussa tarttui korviin lause "Saksassa rotuoppi johti tunnetuin seurauksin holokaustiin". Tässä monet historian syy-seurausketjut kääritään yhdelle rullalle, jonka nimi on rotuoppi. Sama kuin väittäisi, että kommunismin 100 miljoonaa uhria Venäjällä, Kiinassa ja Kamputseassa olisivat olleet pelkästään seurausta Karl Marxin opeista. Niillä on varmasti osansa, mutta tuskin edes kiihkein antikommunisti voisi vakavissaan väittää sellaista. Sitä vastoin holokaustin syistä voidaan tehdä kaikenlaisia yksinkertaistuksia, pääasia, että juutalaisten omat toimet antisemitismin syntymiseen voidaan siirtää virallisen keskustelun ulkopuolelle.

Mankkisen uutisjuttu sisälsi myös tahattoman humoristisia piirteitä, mikä ei johtunut niinkään hänen tyylistään vaan kerrotusta kirjasta, johon on pyritty kokoamaan kaikki ne raavittavissa olevat ruotsalaisen menneen maailman ilmiöt, joita valveutunut nykyihminen pitäisi opetetun papukaijan tapaan "pahoina". Voi vain kuvitella millaista moraalista närkästystä syntyi elämästä vieraantuneissa liberaaleissa tv-katsojissa, kun toimittaja kertoi Abban tahtiin Ruotsissa ja Suomessa tehdyn vielä 1970-luvulla vammaisten ja mielisairaiden sterilointia, koska se kuului tuolloin normaaliin kansankoti-ajatteluun. Sormella osoitteva jälkiviisastelu on tehty nykyään niin kovin helpoksi.


Jutussa mopo keuli myöhemminkin, kun toimittaja liiotteli Tammisen laihoihin lähteisiin perustuen Ruotsin roolia sodanjälkeisessä eurooppalaisessa uusnatsismissa. Ruotsissa toki järjestettiin 1950-luvulla eurofasistien kokoontuminen, mutta maa ei ollut marginaalisten uusnatsien keskuspaikka kuten vaikkapa Englanti (Cotswoldin kokous ja julistus 1962) tai Länsi-Saksa. Todellinen valhe Tammisen teoksesta löytyi Ilta-Sanomien (20.1.2015) kautta, joka kertoi kirjaan viitaten, että "SD [Ruotsidemokraatit] syntyi, kun valkoisen vallan liike Vitt Ariskt Motstånd eli VAM jakautui poliittiseen siipeen ja maanalaiseen siipeen 1990-luvun alussa." Silkkaa valhetta, joka on helppo tarkistaa mistä tahansa julkisesta lähteestä. 1990-luvun alussa perustetulla ja vain pari vuotta toimineella VAM:lla ei ollut mitään yhteyttä SD:n eli Ruotsidemokraatteihin. Puolueen juuret ovat 1980-luvun puolivälin tienoilla vaikuttaneessa roturealistisessa, mutta ei natsistisessa kansalaisliikkeessä "Bevara Sverige Svenskt" eli Pidä Ruotsi ruotsalaisena. Mikähän ihme into Tammisella on valehdella tässäkin? Onko syytä olettaa, että koska hän on altis valehtelemaan tällaisissa "pikku asioissa", valehtelee hän todennäköisesti isoissakin?

Tammisella menee ilmeisen tarkoituksellisesti äärioikeisto ja uusnatsit sekaisin, varsinkin silloin kun hän puhuu islamistien ja joidenkin "äärioikeistolaisten" yhteisistä vihollisista. Äärioikeistolla toimittaja viittaa tosiasiassa joihinkin uusnatsien sirpaleryhmiin eikä äärioikeistolaisiksi kutsuttuihin puolueisiin, joista monet kuten Ranskan Front National ovat juutalaisten ostamia kosher-konservatiivisia valleja aggressiivista islamia vastaan. Tamminen yrittää kuitenkin joidenkin hajatapausten perusteella nähdä kansallismieliset radikaalit ja islamistit yhteistyössä liberaalia järjestelmää ja ennen kaikkea sen erityisessä suojeluksessa olevia juutalaisia vastaan. Samaa harhautusta käyttää myös Ylen Kioski jutussaan Mitä yhteistä on terroristilla ja natsilla, jonka tarkoitus on projisoida lörpöttelevän punaliberaaliluokan petikaveruus islamilaisten maahanmuuttajien kanssa kauas historiaan poliittiseen viholliseen .  

Puheet "natsien" (joilla monet toimittajat viittaavat suurin piirtein jokaiseen, joka ei hyväksy monikultuurisuutta) yhteneväisistä arvoista islamistien kanssa ovat mielivaltaisia, sillä kaikkien sivilisaatioiden kestäviin totuuksiin on kuulunut se, että esimerkiksi kulttuuri puolustaa reviiriään; että  avioliittoinstituutio on vain miehen ja naisen välinen yhteiskuntaa uusintava liitto; että homous on poikkeama, josta ei pidä palkita. Myös juutalaiset ymmärtävät nämä historian testaamat arvot, vaikka he tavalliselle goyim-väestölle propagoivatkin medioidensa kautta päinvastaisia epäarvoja, mutta se onkin sitten täysin eri tarina.

Tammisen löytämä ideologinen yksittaistapaus islamistien ja uusnatsien välillä on mitätöntä siihen verrattuna mitä hänen oma viiteryhmänsä punaliberaalit ovat tehneet vuosikausia islaminuskoisten maahanmuuttajien kanssa. Sekä Ruotsissa että Suomessa juuri vasemmisto, demarit etunenässä, ovat kutsuneet islamilaisia maahanmuuttajia riveihinsä. Vasemmistolaisille maallistuneille humanisteille ei tuota mitään ongelmaa, että heidän poliittisten johtajiensa maahanpäästämät muukalaiset kannattavat kivikautista uskontoa, jossa sukupuolisyrjintä on syväkoodattu sen arvoihin ja väkivalta on hyväksyttävä tapa levittää uskoa, joka perustuu alistamiselle. Punaisten kutsuun on myös vastattu ja ainakin Ruotsissa islamilaisista maista tulevat vieraat äänestävät poikkeuksetta demareita ja muuta vasemmistoa, koska se on luvannut heille eniten etuisuuksia veronmaksajien kukkarosta. Vastaavasti vasemmisto on voinut hidastaa laskevaa kannatuskäyräänsä rahtaamalla maahan lisää heitä äänestäviä Euroopan ulkopuolisia maahanmuuttajia. Tilanne on sekä demaripuolueelle että muukalaisille win-win, mutta nettotappio lystin maksavalle kansalle. Vaikka tilanne on tämä, kehtaa Tamminen kiinnittää huomion muualle sössöttämällä "natsien" ja islamistien olemattomasta petikaveruusta.

Kun toimittaja kysyy jutun lopuksi mitä meidän tulee Tapio Tammisen kirjasta oppia, kirjoittaja vastaa, että "mitä meidän pitää oppia on juuri se, että meidän pitäisi ymmärtää mitä niiden taustalla on ja niistä ajattelutavoista pyrkiä oppimaan ikään kuin pois." Niinpä niin. Indoktrinaatiota ja manipulaatio on lisättävä entisestään, jo heti lastentarhoista lähtien. Aikuiskasvatuksen puolella Yle onkin jo hyvässä mallissa.




TV1, 22.1.2015, klo 21.05, A-studio: Talk Yle

Pelottava ääri-islam. Vieraina Maryan Abdulkarim, Sylvia Akar, Sadek Elwan ja Atte Kaleva. Keskustelua vetää Susanne Päivärinta. #yleastudio

Ohjelman linkki Yle Areenaan.


Ylen vieraskoreus näkyi jälleen kerran kun puhuttiin eurooppalaisiin kohdistuvasta uhasta eli islamista, joka oli ohjelmassa nimetty ääri-islamiksi ikään kuin arkinen islam olisi jotenkin maltillista ja suvaitsevaa suhteessa maallistuneeseen länsimaiseen elämänmenoon. Keskustelijoiden asema suhteessa islamiin noudatti A-Studion tuttua kaavaa eli neljästä vieraasta kolme oli islamin ymmärtäjiä ja vain yksi, tutkija Atte Kaleva, edusti kriittistä linjaa.

Ohjelmassa oli eniten äänessä 1980- ja 90-luvun taitteessa Neuvostoliitosta Suomeen vanhempiensa kanssa loikannut somalimuslimien ylisuorittaja Maryan Abdulkarim (s.1982), jonka  rasittava pseudoakateeminen puheripuli kaikkialle hiipivästä fasismista sekä vaatimukset vähemmistöt jalustalle nostavasta identiteettipolitiikasta muistuttivat puhdasoppista kulttuurmarxilaista retoriikkaa. Väestöliitolla monikulttuurisuuden asiantuntijana (sic) työskennelleen Abdulkarimin  kliseinen kielenkäyttö oli kuin suoraan omaksuttu taideyliopiston rehtorilta Tiina Rosenbergilta. Tuttujahan he ovatkin, sillä Abdulkarim on haastatellut Rosenbergia vanhojen enemmistökommunistien Kansan Uutisiin aiheena rasismi. Keskustelussa hän poikkesi jatkuvasti aiheesta Suomen palestiinalaisten siirtokuntayhdistyksen puheenjohtaja Sadek Elwanin tavoin. Molempien puheessa vilisi ahkeraan myös Anders Breivik, vaikka aiheena oli muslimien terrori. 

Jos Abdulkarim sekavasta länsimaista suvaitsemattomuutta sättivästä vuodatuksesta (kusui mm. Pegida-liikettä fasistiseksi) voi nostaa esiin jonkun kokoavan ajatuksen, olisi se varmaankin väite, että Eurooppa ei ole koskaan ollut valkoinen ja kristillinen ja että tätä toteutumatonta myyttiä ajavat tänään ennen kaikkea "islamofobiset" fasistit. Koska tällaisen provokaation esittäjä on itse ei-euroopplainen ei-valkoinen muslimi, on hänen etnisenä etunaan tietenkin väittää tuollaista ja toivoa, että sen pohjalta eurooppalaiset uskoisivat siihen itsekin ja alistuisivat itsetuhoon johtavaan monikulttuurisuuteen - ja lopuksi monokulttuuriseen islamiin. Jos monikulttuurisuus on Abdulkarimin mielestä niin hieno asia kuin hän väittää, niin mikseivät sitten rasismista vapaat somalit kykene maassaan suvaitsemaan edes toisiaan, puhumattakaan, että sinne saapuisi kymmenittäin eri etniteettiä edustavia maahanpyrkijöitä rakentamaan monikultuurista paratiisia.  

Yhtään sen järkevämpää puhetta ei kuultu Helsingin yliopiston tataaritaustaiselta islamtutkija Sylvia Akarilta, joka on tuskin se kaikkein objektiivisin tutkijaääni islam-kysymyksessä. Jo heti keskustelun alussa hän esitti kuin pelkkänä ilmoitusasiana, että islam on osa eurooppalaisuutta. Keskustelun edetessä Akar totesi, että islamia ei voi määrittää, jonka vuoksi se voi vastakkaista todisteista huolimatta olla yhtä lailla rauhanuskonto, näkemys, johon hän näyttää itse vakaasti uskovan. Koska historiallista islamia ei voi Akarin mukaan määrittää, sitä ei voi sen vuoksi myöskään syyttää mistään eksaktista, vaikkapa viime aikojen terroriteoista, mikä lieneekin ollut Akarin retorisen vedätyksen tarkoitus. Kun tutkija Atte Kaleva kertoi koraaniin ja arkihavaintoihin perustuen, että islam on väkivaltainen ja militantti uskonto, ei islamin apologeetti Sylvia Akar kyennyt vastaamaan tähän mitenkään, vaan alkoi rääpiä kristinuskoa ja kaivella esiin raamatusta löytyvää väkivaltaisuutta, vaikka sen pohjalta tehdyt nykymaailman väkivallanteot ovat hyttysen ininää sotaisaan ja jihadistiseen islamiin verrattuna. Ohjelman alussa Akar kykeni ennalta arvattavan kliseisesti nimeämään läntisen maailman ainoan tunnetun kristillisen väkivaltaisen liikkeen, jonka Amerikan aborttiklinoihin tekemät iskut ovat vaatinet vain muutamia kuolonuhreija ja nekin joskus kaukaisella 1990-luvulla.

Loppujen lopuksi jankkaaminen islamistien terrorismista on ongelman ratkaisun kannalta täysin hedelmätöntä, jopa tarkoituksella harhaan johtavaa massojen mielenhallintaa. Islamisti-ongelmalle on kaksi syytä, joiden poistuessa myös ongelma poistuu: 

1) Sionistien vaikutus Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan, jonka ansiosta tavallisten amerikkalaisten verorahoilla kustannettu sotakoneisto pommittaa hajalle yksi toisensa jälkeen Israelin strategisia vihollisia. Tästä taas seuraa, että Eurooppaan valuu Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta kutsumattomia pakolaisia, joilla monilla on täysi syy vihata koko länttä, vaikka todellinen syyllinen on vain sionistinen USA eikä Eurooppa.

2) Euroopassa ei olisi mitään islamismin ongelmaan, mikäli tänne ei olisi päästetty vuosikausien ajan kansalta lupaa kysymättä miljoonittain vihamielisiä muukalaisia. Terrorismikin on pienempi haitta kuin heidän pysyvä läsnäolonsa, sillä täällä oleskellessaan he ovat ehtineet tappaa monta kertaa enemmän eurooppalaisia kuin kaikki terrori-iskut Amerikassa ja Euroopassa yhteensä.



Yle Radio 1, 23.1.2015, klo 22.05, Radioateljee: Hitlerin jumalatar - Maximiani Portas alias Savitri Devi

Maximiani Portas (1905 - 1982) oli omalaatuinen nainen. Kreikkalais-brittiläisten vanhempien tyttärestä kasvoi Ranskassa intohimoinen kansallissosialisti ja eläinten oikeuksien puolustaja. Hän muutti Intiaan 1920-luvun lopulla väiteltyään ensin matematiikassa Sorbonnen yliopistossa. Intiassa hänestä tuli Savitri Devi, joka löysi poliittisen kotinsa äärihindujen luota.  Sodan jälkeen Savitri Devi palasi vuosiksi Eurooppaan, jossa oli keskiössä synnyttämässä uusnatsien kansainvälistä verkostoa. Hän loi erikoisen esoteerisen uususkonnon yhdistämällä natsismin hindulaisuuteen. Hitlerin jumalattareksi kutsutun naisen kuoleman jälkeen radikaali oikeisto organisoitui monissa maissa terroristijärjestöiksi.  Käsikirjoitus ja ohjaus: Tapio Tamminen Kertojat: Minna Haapkylä, Aki Raiskio ja Timo Välisaari Tekninen toteutus: Pekka Lappi Tuottaja: Harri Huhtamäki.

Ylen linkki ohjelmaan (kuunteluaikaa kuukausi). Sen jälkeen tai jo nyt kuunnelma voidaan tallentaa tästä linkistä omalle kotikoneelle.


Pahamaineisen sosiaaliantropologian tutkija Tapio Tammisen kirja Kansankodin pimeämpi puoli (Atena, 2014) sai eilen näyttävästi huomioita Ylen klo 18 tv-uutisissa. Tammisen perinteinen vasemmistolaisfiksaatio nazismi-fasismiin on kuitenkin näkynyt tai paremminkin kuulunut hänen Ylen Radioateljeelle käsikirjoittamissa kuunnelmissa kuten "Nopanheittäjät - arjalaisuudesta" (2002), "Taru pääkallosormusten herrasta" (2003), "Agentti 488 - Carl Gustaf Jung ja sodanjumala" (2012) ja "Kansakodin pimeämpi puoli" (2012). Natsisaaga saa nyt jatkoa kun herra on käsikirjoittanut syväekologina tunnetun kansallissosialisti Savitri Devin elämästä radiokollaasin. Intiaan perehtynyttä tutkijaa on kiehtonut aihe aiemminkin, sillä hän on kirjoittanut Savitri Devistä kirjassaan Pahan viehätys (2004) sekä antanut tälle sivuroolin radiokuunnelmassa "Nopanheittäjät - arjalaisuudesta".

Ohjelman ensimmäiset noin 40 minuuttia pysyy vielä kohtalaisesti aiheessaan, Savitri Devin elämässä. Tietenkin hänen taivallustaan tarkastellaan jälkiviisaan nykyfiltterin läpi, mutta mitään varsinaisia asiavirheitä kertomuksesta ei löydy. Eniten häiritsi ehkä se, että osa akustisen kuunnelman tekstinäytteistä olivat samoja kuin "Nopanheittäjät - arjalaisuudesta" -ohjelmassa.

Kohtalaisen asiallisesti etenevä ohjelma saa lopussa omituisen muodon kun se sortuu puhtaan vasemmistolaiseksi vainoharhaisuudeksi. Monelle kuulijalle tuli varmaan mieleen, että vaihtuiko kuunnelmassa käsikirjoittaja kesken matkaa, sillä viimeiset kaksitoista minuuttia kuulostaa siltä kuin sen olisi kirjoittanut Dan Koivulaakso. Loppupuolellaa alkaa paistaa läpi myös lähdekritiikin puute ja sekä perehtymättömyys aiheeseen. Koomisimmillaan se näkyy erilaisissa käännöskukkasissa, kun esimerkiksi salanimellä Andrew Macdonald (William L. Pierce) kirjoitettua fiktiota The Turner Diaries kutsutaan nimellä Turnerin aikakirjat, vaikka teos on käännetty suomeksi täsmällisellä ilmauksella Turnerin päiväkirjat. 

Vasemmistolaista "anti"-fasistista narraatiota noudattaen kuunnelman loppupuolella esitetyt tosistaan riippumattomat yksittäiset väkivallanteot eri puolilla maailmaa ovatkin osa globaalin "äärioikeiston" päämäärähakuista verkonkudontaa. Väkivaltaesimerkkien vyöryttämisen taustalla on ihmiskunnan hyväntekijönä esiintyvien "anti"-fasistien propagoima näkemys, että juuri "äärioikeistolla" olisi taipumus poliittiseen väkivaltaan, vaikka tilastot ja muu empiirinen aineisto todistaa heidän vastustajansa syyllistyvän siihen itse moninkertaisesti. Aivan oma lukunsa on median pimittämä värillisten länsimaissa valkoisiin kanta-asukkaisiin kohdistama systemaattinen väkivalta. Joka tapauksessa, vasemmistoradikaalien todellisuuden kieltävä pelikuva selittynee sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturien (engl. Social Justice Warriors, SJW) tavasta projisoida oma taipumus väkivaltaan poliittiseen viholliseen.

Yleensä tällaiset Systeemin vahtikoirina toimivat tahot saavat kontrolloimattomia raivokohtauksia jo siitä, että he tietävät kotimaassaan olevan ihmisiä, jotka ajattelevat vapaudesta ja oikeuksista eri tavalla kuin he. Kuten terroristijärjestö Punaisen armeijakunnan  entinen pääideologi Horst Mahler on sittemmin tunnustanut, hän politisoitui moraalisen suuttumuksen vuoksi ja lopulta hänestä tuli moralisti jollaisena hän teki sitten rikoksia. Hän lainaakin mielellään Hegeliä, jonka viisaus kuvaa hyvin monen vasemmistoradikaalin sielunmaisemaa: ”Ihmiskunnan hyvinvoinnin puolesta lyövä sydämeni on muuttunut nyrjähtäneen omahyväisyyden raivoamiseksi”. 

Vasemmistolaisen salaliittoteorian ohella kuunnelmassa huvitti valtava into paisutella Savitri Devin vaikutusta uusfasismiin ja kansallismielisyyden nousuun toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Tosiasiassa kyseessä oli hyvin marginaalinen vaikuttaja, vaikka hänellä olikin suhteita mm. Otto Skorzenyyn ja Leon Degrelleen ja hän kävi mm. kirjeenvaihtoa uusnatsijohtaja George Lincoln Rockwellin kanssa. Savitri Devin vaikutusta jopa uuteen suomalaiseen nationalismiin koitetaan vakuutella kertomalla, että "Suomessa kulttuuripoliittisessa verkkolehdessä [tarkoitetaan luultavasti Sarastusta] ylistetään Savitri Devin esoteeristä natsismia."

Ohjelman loppumetreillä pelotellaan taustalla kuuluvien aavemaisten hälyäänien avulla keskiluokkaisia punaporvareita eurooppalaisten populistipuolueiden viimeaikaisilla vaalivoitoilla ja kenties Auschwitzia enteilevillä tiukennetuilla pakolaislaiella. Sitten edistysuskovainen selostaja voivottelee, että eihän tässä näin pitänyt käydä ja toivoo kai kuulijoiden heräävän vastarintaan vapaan maahanmuuton puolesta. Ennen loppua saamme kuulla vielä tuttua liturgiaa siitä kuinka "uusnationalistiset liikkeet" unelmoivat paluusta kulttuuriseen puhtauteen, jossa haikaillaan kansallisesta viattomuuden ajasta ennen siirtolaisuutta. Islamin tapaan "uusnationationalistinen liike hakee perusteita kriisin voittamiseksi myyttisestä menneisyydestä (...) paluulla takaisin kulttuurin perusarvoihin tai paremminkin kuviteltuihin perusarvoihin". Päällimmäiseksi tässä moralistisesta kauhistelussa nousee se, että kansan terveen osan halu rakentaa uudelleen se minkä epäpyhässä liitossa olevat markkinaliberaalit ja uusvasemmistolaiset ovat murentaneet, onkin jotain perkeleellistä.

Mitä näillä ohjelmien tekijöiden vetoamilla Hyvillä ihmisillä on sitten tarjottavana esitetyn "äärioikeistolaisen kauhuskenaarion" tilalle? Mikäli he vastustavat "uusnationalismia" merkitsisi se päinvastaista politiikkaa, joka on itse asiassa koko ajan vallalla. Sitä vastoin aktiivinen kansallismielisyyden vastustaminen tarkoittaisi nykylinjan kiihdyttämistä ja Euroopan porttien avaamista lopullisesti koko maailmalle jo täällä olevien kymmenien miljoonien ulkoeurooppalaisten lisäksi. Pitävätkö he todella sallitusta kansainvaelluksesta seuraavaa kaaosta, ekologista katastrofia, Euroopan kulttuurin ja lopulta eurooppalaisen ihmisen tuhoa, parempana kuin kosmista järjestystä ja Euroopan säilymistä eurooppalaisena? Millaiseen solmuun ihmisaivot täytyy kulttuurimarxilaisuuden näsäviisauksia lukemalla vetää, jotta itsetuhovaihtoehto näyttää houkuttelevammalta kuin sivilisaatiomme säilyminen?

************************************************************************************************************

Yle Watchin omat facebook sivut nyt täältä.

Yle Watchin juttuja, jotka liittyvät Ylen ohjelmiin ja uutisiin, voi myös postata eri Yleisradion Facebook-sivuille. Kun postaat, niin älähän trollaa, vaan toimi asiallisesti. Ohessa suorat linkit, klikkaa nimeä:

Yleisradio
Yle Uutiset
Yle Areena
Yle Teema
Yle Radio 1