OSCAR-GAALA JÄLLEEN KULTTUURIMARXILAISEN PROPAGANDAN RIEMUJUHLA

Kuka hallitsee Amerikkaa?

Yle uutiset tv:ssä, radiossa ja verkossa on kertonut näyttävästi viime öisestä Yhdysvaltain elokuva-akatemian järjestämästä Oscar-gaalasta. Tänään koko gaala näytetään Teemassa uusintana:

Yle Teema, 29.2.2016 klo 20:00, Oscar-gaala 2016

Vuoden tärkein elokuva-alan tapahtuma Oscar-gaala 2016 Hollywoodista pikauusintana. Ohjelmassa on suomenkielinen tekstitys. HD Äänitekstitys: suomi.

Vielä 1970- ja 80-luvulla neuvostoystävällinen Yle nyrpisteli nenäänsä "länsimaista rappiota" promotoivalle Oscar-gaalalle, mutta kommunismin romahduksen jälkeen Vasemmistorannikon (Kalifornian Left-Coast) kulttuurimarxilaisuus on alkanut maistua yleläisistä suorastaan herkulliselta, jonka vuoksi gaaloissa esitettyjä punaliberaaleja puheenvuoroja on ylistetty kritiikittä.

Liberaalijuutalaisten kiistatta hallitseman Hollywoodin valkoista väestöä vastaan suunnattu audiovisuaalinen viha ja rasismi on jo pitkään ollut unelmatehtaan maan tapa. Viimeksi pari vuotta sitten parhaan elokuvan palkinnon sai valkoisia demonisoiva orjasatu 12 Years of Slave. Hyvässä muistissa ovat myös heprealaisten elokuvamogulien kädestä syövän kultapoju Quentin Tarantinon viimeisimmät elokuvat Django Unchained (2012) ja The Hateful Eight (2015), joiden sadistinen rasismi valkoisia kohtaan meni läntisen maailman valtamedioissa pelkällä olankohautuksella. Havainto kertoo pelottavalla tavalla siitä, kuinka "meidän" mediaeliittimme on normalisoinut eurooppalaisiin kohdistuvan rotuvihan ja kaunan.

Kuten aikaisempinakin vuosina, Oscar-gaalassa valitut elokuvat ja esitetyt puheenvuorot vahvistivat samaa uusmarxilaista identiteettipolitiikkaa, jonka riepomana koko sivilisaatiomme on ollut 1960-luvulta saakka. Silti kriittinen median seuraaja ei voi olla hämmästymättä millaisiin mittoihin esimerkiksi rasismista vinkuminen meni Oscar-gaalassa tänä vuonna. Tästä kertoo Ylen juttu Näkökulma: Oscar-juontajan syyttävä sormi löysi kohteensa – valkoinen yleisö vaivaantui, jossa juontajaksi valittu musta näyttelijä Rick Rock valitteli Hollywoodin "rasismia". Onhan se aikamoista rodullista syrjintää päästää musta mies haukkumaan miljardiyleisölle valkoisia rasisteiksi!

Ylen toimittajat Janne Sundqvist ja Jenni-Maarit Koponen komppaavat Rick Rockia kun he kirjoittavat, että valkoihoisille näyttelijöille tarjotaan enemmän kiinnostavia rooleja vakavammissa, Oscar-kelpoisissa elokuvissa. Tosiasia kuitenkin on, että 12% Yhdysvaltain väestöstä edustaville mustille annetaan reilusti enemmän näkyvyyttä elokuvissa kuin heidän lukumääränsä oikeuttaisi. Vapaassa kilpailussa määrä olisi huomattavasti alhaisempi, mutta punaliberaalissa Hollywoodissa mustille on annettu epäreilusti valtava kiintiö rooleja, joita he eivät omin voimin ja kyvyin saisi ja tämä vain ideologisista syistä. Lisäksi mustien esittämät roolit ovat hyvin positiiivisia; tv-sarjoissa ja elokuvissa he esiintyvät mm. lääkäreinä, matemaatikkoina ja tietokoneneroina, siis tehtävissä, joita heitä löytyy äärimmäisen vähän tosielämässä. Sen sijaan roistojen ja vastenmielisten tyyppien roolit on "annettu" lähes pelkästään valkoisille miehille. Rock on toki oikeassa siinä, että Hollywoodissa todella on etnistä suosintaa, mutta hän nimeää sen kohteet poliittisesti korrektisti täysin väärin. Juutalaisten ylivallasta Hollywoodin omistajina, tuottajina ja näyttelijöinä ei uskalla puhua kukaan, sillä se tietäisi välitönä boikottia kuten kävi Marlon Brandolle ja Mel Gibsonille.

Valkoisia ei-juutalaisia vastaan hyökkäsi myös Alejandro González Iñárritu, joka palkittiin gaalassa parhaana ohjaajana The Revenant -elokuvasta. Puheenvuorossa hän julisti valheellista liberaalia latteutta, että "meidän" on päästävä irti rotuajattelusta (hän käytti sanaa tribal eli heimo, mutta Yle oli kääntänyt sanan roduksi), sillä puhe ihonväristä on yhtä olennaista kuin puhe hiusten pituudesta. Etnisyyden ja yhteisöllisten juurien pitämistä merkityksettöminä ja niiden redusoiminen pelkkään ihonväriin on röyhkeää valhetta, jonka jokainen täysjärkinen käsittää pelkäksi sentimentaaliseksi marxilaiseksi sanahelinäksi. Tieteellisiin julkaisuihin viittavassa jutussaan bloggaaja Tuonen Joutsen kirjoittaa:

Etnisyys menee ihoa syvemmälle. Jos otetaan vaikkapa 2 ryhmää, itä-aasialaiset ja Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset, ovat heidän ulkoiset eronsa jo huomattavat. Kun ryhdytään katsomaan pintaa syvemmälle, löytyy lisää eroavaisuuksia: mustaihoisilla sirppisoluanemia on tyypillinen sairaus, kun taas itä-aasialaisilla sitä ei ilmaannu juuri lainkaan. Mustaihoisten lihakset ovat myös erilaiset. Heidän lihaksensa sisältävät enemmän nopeasti jännittyviä soluja, mikä on osin syynä afrikkalaisten urheilumenestykselle. Itä-aasialaisilla on kehossa paljon vähemmän alkoholia pilkkovaa entsyymiä kuin afrikkalaisilla, joten he humaltuvat nopeammin. 

(...) Keskimääräinen ÄO on kaikkien keskiarvojen tavoin ryhmille pätevä, ei yksilöllisesti pätevä. Jokaisessa ryhmässä on omat huippuyksilönsä, eikä pelkän rodun perusteella voi tietää, mihin kohtaan älykkyyden kellokäyrää kukin sijoittuu. Vaikkapa syyrialainen, jonka ÄO on 100, on oman ryhmänsä huippuyksilöitä, koska heidän keskiarvonsa on n. 83. Suomalaisella taas 100 olisi vain keskimääräinen tulos, ja ashkenasi-juutalaisella se olisi ryhmän keskitasoon nähden huono tulos. Somalien keskiarvoälykkyys 68 taas laskettaisiin suomalaisella lapsella jo kohtalaisen vakavaksi henkiseksi jälkeenjääneisyydeksi, ja lapsi ei mitenkään pärjäisi tavallisessa koulussa.

Oscar-gaalan seuraaja ei voi tuntea kuin hämmentynyttä hilpeyttä Alejandro González Iñárritun lausunnon vuoksi. Tämä Gutmensch valittaa mustan Rick Rockin tapaan Hollywoodin rasismista, vaikka samalla tuo nimenomainen "rasistinen elokuvateollisuus" palkitsee hänet gaalassa, jossa hän voi vapaasti syyttää valkoisia rasismista. Meksikolaisohjaajalle kommunistinen toive rotuajattelusta luopumisesta koskee arvatenkin vain valkoisia, sillä hän on tuskin vaatimassa, että meksikolaisten ja juutalaisten pitäisi luopua etnosentrisyydestään. Ilmeisesti hän ajattelee, että rasismista päästäisiin, jos vain valkoiset tekisivät kollektiivisen itsemurhan, vaikka jo nyt tiedetään, että esimerkiksi latinot, aasialaiset ja afro-amerikkalaiset tappelevat keskenään kiitettävästi ilman valkoisiakin. Valkoisten puuttuessa rasismi vain jatkuisi entistä räikeämpänä, koska poliittisen korrektiuden näkyvimmät saarnaajat olisivat poissa.

Elokuvateollisuuden toinen mädättävän identiteettipolitiikan tukijalka, poikkeava seksuaalisuus, näkyi sekin vahvana gaalassa, sillä parhaan naissivuosan palkinnon sai odotetusti (heh)  Alicia Vikander transsukupuolisuudesta kertovasta Tanskalainen tyttö -elokuvasta. Ylen miehimys-toimittaja Jussi Mankkinen ei malta olla haastattelamatta homoseksuaali Ian McKelleniä, jolta hän saa mielipiteet, jotka hän voisi itsekin allekirjoittaa. Jutussa Taru sormusten herra- elokuvan tähti: Homofobia on Hollywoodissa yhtä iso ongelma kuin rasismikin  McKellen vaatii vallanhaluisen homoliberaalin tavoin lisää homostelua Hollywoodiin. Koska homot ovat olleet jo pitkään Hollywoodin valtavirtaa, tarvittiin tällä kertaa uusia perverssiyden rajanylityksiä, jolla hieroa konservatiivisen väestönosan naamaa:

Tänä vuonna Oscar-ehdokkaana on ollut myös tapahtuman historian ensimmäinen transsukupuolinen henkilö. Racing Extinction- dokumentissa kuultavan Manta Ray- laulun esittää Anohni eli Antony and the Johnsons- yhtyeessä vaikuttanut Antony Hegarty.

Upean voimaannuttavaa ja miehiä kyykyttävää feminismiäkään ei unohdettu. Kuusi Oscaria rohmunnut Mad Max: Fury Road sai kehuja viihteellisestä elokuvallisuudestaan, mutta ennen kaikkea tiedostava väki kuten Ylen toimittaja kiitti sitä sen sisällöstä ja moitti valitsoijoita:

Elokuvan feministinen näkökulma olisi ansainnut tunnustuksen. Valitettavasti toimintaelokuvaan sisällytetty yhteiskunnallisuus ei näyttänyt joko riittäneen tai avautuneen äänestäjille.

Entä se "paras" elokuva? Sellaiseksi valittiin katolisen kirkon pedofiiliskandaalista kertova draama Spotlight. Tunteisiin vetoava elokuva sai myös palkinnon alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Juutalaisten tuottama, valkoisten kristillisyyttä demonisoiva elokuva, oli melko ennalta arvattava valinta Oscar-voittajaksi. Olisi vaikea kuvitella, että heprealaisten miehittämä Amerikan elokuva-akatemia palkitsisi elokuvan, jossa kerrottaisiin muslimien lapsiavioliitoista tai New Yorkin rabbien tekemistä pedofiilisistä raiskauksista. 

Valkoisille vihamielisen rotukysymyksen ja perverssiyden normalisoinnin lisäksi Amerikan elokuvasäätiön kolmas suosikkiteema on ollut holokausti, eikä se jäänyt tälläkään kertaa huomioimatta. Tämän vuoden holokausti-exploitaatiosta vastasi unkarilainen elokuva Son of Saul, joka sai parhaan vieraskielisen elokuvan palkinnon. László Nemesin "koskettava elokuva" kertoo Auschwitzin keskitysleirin vangista, joka uskoo löytäneensä keskitysleirin uhrien joukosta poikansa ruumiin.

Näin tuli pantua tämän vuotinen Oscar-gaala pakettiin, jonka sisältö oli eurooppalaisten intressille entistäkin myrkyllisempi. Jotain hyvääkin on sentään tapahtunut, sillä amerikkalainen suuri yleisö alkaa olla jo kypsä näiden hyväosaisten hyväkkäiden moraaliposeeraukseen (puolen tusinaa lentokonetta omistava Leonardo di Caprio puhui ilmastonmuutoksesta ja huoran pukuun tälläytynyt Lady Gaga saatteli lavalle yliopistojen raiskausten uhreja):

Räväkästä juontajasta huolimatta gaala oli tunnelmaltaan vaisu. Sama vaivasi viime vuoden Oscareita, jolloin gaalan katsojaluvut olivat Yhdysvalloissa huonoimmat vuosiin. Parhaimmillaan Oscareista välittyvä elokuva-alan yhtenäisyyden tunne puuttui tänä vuonna kokonaan.

Syventävää analyysia Oscar-gaalan poliittisesta luonteesta voi lukea Edmund Connelyn tuoreesta artikkelista Jeff Gates Revisited: Deception at the Oscars.

Yle TV1. 29.2.2016 klo 20:00, MOT: Raiskaaja voittaa hovissa 

MOT tutki yli 500 raiskaustapausta. Hovioikeuksissa tuomiota useammin lievennetään ja harvoin kovennetaan. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi.

Linkki Yle Areenaan.

Ylen verkkosivujen jutut Yle selvitti: Yli sata turvapaikanhakijaa epäiltyinä seksuaalirikoksesta – joukkoraiskauksia kaksi, perättömiä tapauksia useita ja Perättömät raiskaushuhut poliisin riesana – "Turvapaikanhakijoista ilmoitetaan herkemmin kuin muista" pyrkivät antamaan lisätukea MOT-ohjelmassa esitetyille tilastotiedoille.

Ensin mainittu uutinen väittää, että Ylen selvityksen mukaan turvapaikanhakijoiden osuus kaikista seksuaalirikosepäilyistä on ollut tähän mennessä 7–8 prosenttia. Pieneltä näyttävä prosenttiluku on kuitenkin valtava, kun 32 000 turvapaikanhakijan määrää verrataan Suomen aikuisiässä olevaan noin parimiljoonaiseen miesväestöön. 

Prosenttikikkailun suurin harha syntyy kuitenkin siitä, että se jättää huomioimatta maassa muulla kuin turvapaikanhakijan statuksella oleskelevat Euroopan ulkopuoliset ulkomaalaiset, joista osalla on jopa Suomen kansalaisuus, jonka vuoksi heidän tekemisensä menevät suomalaisten piikkiin. Mikäli kaikkien etnisesti ei-valkoisten raiskaukset laskettasiin yhteen, niiden määrä olisi 35-40 % kaikista raiskauksista ja puska- ja joukkoraiskauksista jopa 90-98%.

Jälkimmäisessä Yle-uutisessa pyritään puolestaan vähättelemään ulkomaalaisten raiskauksia ja vihjataan, että heitä vastaan nostetut perättömät ilmoitukset olisivat rasismin motivoimia, mikä saa puolestaan Meillä on Unelma -porukassa samppanjapullot poksahtelemaan. Tosiaan, kaataa vain itselleen, sillä kylmä tosiasia on, että eräät naiset tekevät perättömiä raiskausilmoituksia riippumatta syytetyn etnisestä taustasta. Ylessä ei näytetä tuntevan tuskaa siitä, että naiset tekevät perättömiä raiskausilmoituksia suomalaisista miehistä, vaan ilmoitukset muuttuvat ongelmaksi vasta sitten kun ne koskevat ulkomaalaisia.

HEGEMONINEN LIBERAALIVASEMMISTO UHRIUTUU MENNEISYYDEN KAUTTA.

TV 1, 13.8.2014, klo 19.00, Historia: Joe McCarthyn nousu ja tuho

Senaattori Joe McCarthy oli 1950-luvulla Yhdysvaltain kommunismivainojen keulakuva. Millainen asenneympäristö teki McCarthyn meteorimaisen nousun julkisuuteen mahdolliseksi, ja mikä hänet lopulta kaatoi? T: BBC. (U) HD

Yle Areena

Kommunismin ja sen huoraavan pikkusiskon eli (arvo)liberalismin lempilapsi on pitkään ollut senaattori Joe McCarthy ja hänen mukaansa mccarthyismiksi nimetty kommunismin vastainen "hysteria". Koska länsimaissa 1960-luvulta saakka hegemonisessa asemassa ollut liberaalivasemmisto haluaa mielellään esittää itsensä uhrina ja pyyteettömänä hyväntekijänä, uusintaa se vuodesta toiseen myyttiä McCarthyn epäamerikkalaista toimintaa johtaneen komitean "vainoista". Komitea ehti toimia vain 1953-54, mutta pitkävihaiset vasemmistolaiset ovat nostaneet sen vaikutuksen myöhemmin myyttisiin mittoihin, vaikka tutkinta koski vain pientä vaikutusvaltaista poliittista ja kulttuurista eliittiä. Tavallista kansaa "kommunistivainot" eivät koskeneet mitenkään - kyse olisi siis kahden poliittisen suuntauksen vaikuttajien välisestä taistelusta, jonka lopulta voitti Demokraatit ja muut sosialistit.

Toisin kuin takavuosina, BBC:n vuonna 2011 valmistuneessa dokumentissa pyritään olemaan näennäisesti objektiivisia haastattelemalla myös McCarthyn puolustajia, tunnetuimpana heistä konservatiivinen kommentaattori Ann Coulter. Hänen pari ilmeisen pätkittyä hätäistä lausuntoa eivät vahingossakaan paljastaneet olennaisinta eli miksi McCarthyn kommunismin vastainen toiminta halutaan edelleen esittää puhtaasti vainoharhaisena ja tarkoituksettomana kansalaisoikeuksien rikkomuksena. Enimmäkseen ohjelman puhuvina päinä näkyy vanhoja aikalaisvasemmistolaisia, jotka vielä yli puoli vuosisataa senaattorin kuoleman jälkeen ilmaisevat pidäkkeettä vihansa kommunistien paljastajaa kohtaan.

Sen sijaan historialliset faktat puhuvat sen puolesta, että monet syytetyistä todella olivat sosialisteja ja osa salaisesti Amerikan kommunistisen puolueen jäseniä. Varsinkin niin sanottuun Hollywoodin 10:een ja Hollywoodin 19:ta kuuluneista mediamoguleista kaikki olivat jonkin sortin vasemmistolaisia ja suurin osa vieläpä juutalaisia. Heidän ohjaamansa ja tuottamansa kyseenalaista elämäntapaa ihannoineet elokuvat olivat eittämättä hienovarainen tapa pedata tietä sosialistisille ideoille. McCarthyn ansiona voidaan pitää sitä, että Hollywood saatiin puhdistettua edes muutamaksi vuodeksi kunnes rajoitusten vapauduttua heti 1960-luvulla studioiden mogulit saivat jälleen rajoituksetta propagoida vasemmistoliberalismin puolesta. Hollywood onkin maccarthyismin lyhyen vaikutuksen jälkeen ollut kulttuurimarxilaisuuden keskeisimpiä ideologisia linnakkeita, jonka kautta on levitetty punamädätystä kaikkialle länteen. On historian ivaa syyttää McCarthyä vainoharhaiseksi kommunistien jahtaajaksi kun tietää, että sen jälkeen kun hänet saatiin syrjäytettyä, marxilaisuuden mutaationa syntynyt kulttuurimarxilainen poliittinen korrektius on ottanut täydellisen yliotteen niin viihdeteollisuudessa kuin politiikassa. McCarthy oli sittenkin oikeassa - ja edelleen vihattu, sillä vasemmisto vihaa totuutta!

Oikeassa McCarthy oli jo ennen kuin ryhtyi johtamaan kommunistien solutusta tutkinutta United States Senate Homeland Security Permanent Subcommittee on Investigations -komiteaa. Hän väitti mm. amerikkalaisten kommunistien luovuttaneen ydinasesalaisuuksia Neuvostoliittoon. Tietämättömälle tämä on taas yksi todistus "kommunismi-hysteriasta" ja senaattorin "vainoharhasta", mutta miten on todellisuuden laita? Vuonna 1953 juutalainen kommunistipariskunta Ethel ja Julius Rosenberg tuomittiin kuolemaan salaisten ydinasetietojen luovuttamisesta Neuvostoliitolle. Yhdysvalloissa tosiaan toimi joukko sisäisiä petturia, tosiasia, joka tässä mccarthyismi-vouhotuksessa on tarkoituksella haluttu unohtaa.

Eräs syy vasemmiston intoon vaahdota lyhytaikaisesta McCarthyn tutkintakomiteasta liittyy monien kansalaisten kiusallisena pidettyyn tietoisuuteen, että kulttuurimarxilaiset harjoittavat poliittisen korrektiuden avulla itse poliittista vainoa, mutta paljon epäsuoremmin keinoin ja silti laajemassa mitassa kuin eräät konservatiivit 1950-luvulla. Maccarthyismista vaahtoaminen onkin vasemmistolaisille vain eräs keino peittää omat jäljet ja kiinnittää yleisön huomio toisaalle.

Toki poliittinen syrjintä ja vaino voi olla hyvinkin suorasukaista kuten Hollywoodissa, jossa on käytännössä mahdoton tehdä mitään ellei ole demokraatti, liberaali, homomyönteinen, monikultturismin kannattaja ja Israelin ystävä. Mikäli näyttelijä tai ohjaaja asettuu näitä epäarvoja vastaan, hänet käytännössä karkotetaan Hollywoodista. Kun uhmaa Hollowoodin kulttuurimarxilaista dogmaa, kohtaa samat vaikeudet kuin mm. Marlon Brando, Mel Gibson, Gary Oldman, Lars von Trier, Javier Bardem ja Penelope Cruz. Silti punaliberalismin pöhöttämällä Hollywoodilla on edelleen röyhkeyttä muistella omaa "uhriasemaa" samalla kun se vainoaa kaikkia niitä, jotka eivät taivu sen edistämälle maailmankuvalle.

McCarthyn vika olikin ehkä siinä, ettei hän puhdistanut aikanaan Hollywoodia perusteellisesti ja joutui lopulta omien heikkouksien vuoksi luopumaan tehtävästään, jonka seurauksena punamädättäjät saivat täyden valtakirjan luoda länsimainen painajainen "Unelmatehtaassa".