VALTAMEDIA MYHÄILEE TYYTYVÄISENÄ OLYMPIALAISTEN MUUTUTTUA VASEMMISTOLIBERAALIKSI MORAALIPOSEERAUKSEKSI

Modernien olympalaisten alkuperäinen  idea ja luonne muuttuivat lopullisesti 1980-luvulla jolloin ammattilaisurheilijoita alettiin päästää kisoihin mukaan. Tuolloin olympialaisissa alkoi myös nuorison erilaisten tredinlajien vyöry samalla kuin klassisia mutta vähän seurattuja tai "tylsiä" lajeja tiputettiin virallisesta ohjelmasta pois. Esimerkiksi juuri päättyneissä Tokion olympialaisissa kilpailtiin viimeistä kertaa perinteinen miesten 50 kilometrin kävely. Olympiakomitean bisnesmaakarit tiputivat tämä inhimillisen suorituskyvyn äärirajoillla käytävän täynnä dramatiikkaa olevan lajin pois, koska se ei ole heidän mielestään ilmeisesti tarpeeksi näyttävää. He kai kuivttelevat, että kaikki katsojat ovat lyhytjännitteisiä teinejä, joille kelpaavat vain skeittauksen kaltaiset lökäpöksylajit.

Ylipäätään nykyiset olympialaiset ovat menettäneet muun urheilutarjonnan vuoksi juhlavan statuksensa, eikä se erotu juuri mitenkään muusta 24/7 urheiluvirrasta. Lisäksi olympialaiset ovat itsessään muuttuuneet inflatoriseksi sillisalaatiksi. Lajeja on yksikertaisesti liikaa, jonka vuoksi katsoja ei voi keskittyä oikein mihinkään kunnolla. Joskus kuitenkin joku aitoa urheiluhenkeä sisältävä uusi laji ansaitsee paikkansa olympialaisissa. Tällä vuosituhannella se on ollut koskimelonta, joka on upeaa kamppailua luonnonvoimia eikä ihmistä vastaan.

On selvää, etteivät olympialaiset ole edustaneet eettisiä periaatteitaan sitten Moskovan kisojen 1980. Tosin tuolloin kisoja vaivasi 1970-luvulla syntynyt suurvaltojen väliset poliittiset boikotit, mutta itse urheilu oli vielä periaatteessa amatöörivetoista. Moskovan jälkeen olympiakomitean olisi pitänyt ymmärtää katsoa peliin, lopettaa kaupallinen sirkus ja palata alkuperäisiin arvoihin. Toisena moraalisesti kestävänä vaihtoehtona olisi ollut lopettaa nykymuotoiset ammattilaisolympialaiset kokonaan. Kaupallinen ajan henki vei kuitenkin voiton ja nyt olemme tilanteessa, jossa pöhöttyneistä olympialaisista on tullut itsensä irvikuva.

Tokion korona-ajan kisat tulevat jäämään olympiahistorian pohjakosketuksena, jota on vaikea alittaa. Ensinnäkin, ne ovat tähän mennessä kalleimmat kisat koskaan. Viimeistään nyt olympialaisten järjestäminen on mahdollista vain muutamille megakaupungeille, mikä tekee kisoista entistä suuruuden hullumman näytelmän.

Toiseksi, Tokion kisoissa sallittiin ensi kertaa urheilijoiden poliittiset mielenilmaukset. Toki vain heille, jotka noudattavat ajan uusvasemmistolaista woke-henkeä, josta kertoo Ylen uutinen Olympialaisissa on vastustettu rasismia EM-kisoistakin tutulla eleellä – Kansainvälinen olympiakomitea on muuttanut linjauksiaan toistuvasti. Mustien miesten aisankannattajuutta juhlistava alistuva polvistuminen sallitaan nyt virallisesti, eikä black power -nyrkin kohottamisestakaan tulisi enää seuraamuksia toisin kuin Meksikon kisoissa 1968. Kaikkea polittista mielenilmausta ei tietenkään sallittaisi. Voidaan vain kuvitella millaiseen mielipuoliseen moralistiseen hysteriaan valtamedia tempautuisi, mikäli valkoinen urheilja tekisi palkintopallilla roomalaisen voiton tervehdyksen.  

Kolmanneksi, länsimaiden imperalistinen tasa-arvouskonto sai näissä kisoissa tähän mennessä irvokkaimman kruununsa kun transsukupuolisten miesten sallitiin osallistua ensi kertaa naisten lajeihin. Ylen uutisessa Sukupuoltaan korjannut uusiseelantilainen Laurel Hubbard teki olympiahistoriaa – jäi kuitenkin ilman tulosta naisten tempauksessa naista syrjivää problematiikkaa ei käsitelty lainkaan, vaan sukupuolensa silvonneiden ("korjanneiden") kummajaisten opportunistinen marssi naisten lajeihin nähdään normaalina edistysaskeleena kohti lopullista tasa-arvoparasiitia. 

Sen sijaan yhden totuuden Suomen ulkopuolella "entisten" miesten osallistuminen naisten lajeihin on herättänyt tervejärkismpien feministien keskuudessa julkista vastustusta. Toisaalta naissukupuolen biologiaa puolustavilla feminsteilläkään ei ole mitään syytä närkästyä tilanteesta, sillä he ovat itse ajaneet täysillä pakkomielteistä tasa-arvoilveilyjä, joten nauttikoot nyt sen loogisesta lopputuloksesta.

Viihdeähkyn kyllästämä suuri yleisö jaksoi vahdata puolisimällä dopingilla pumpattujen ammattiurheilijoiden sirkusnäytöstä juuri sen pari viikkoa, jonka jälkeen se siirtyy seuraamaan jotain muuta spektaakkelia. Mitään suurta muistoa Tokion olympialaiset eivät jätä kansakuntien muistiin, vaan kisat ovat vain yksi osa jatkuvaa yhdentekevää viihdevirtaa. 

 

YLEN JATKUVA VINKUMINEN RASISMISTA ON VÄSYTYSTAISTELUA SUOMALAISIA VASTAAN

"Me vaadimme!!" Mutta mitä me saamme teiltä? Sitä emme edes tarvitse.

Ylessä on jo vuosien ajan vinguttu rasismista päivittäin ilmeisenä tavoitteena väsyttää suomalaiset niin, että he lopulta luovuttavat ja hyväksyvät ehdoitta poliittis-kulttuurisen nomenklatuuran vaatiman etnomasokistisen agendan.  Ei tarvitse kuin vilkaista Ylen päivän uutisiin ja kolumneihin huomatakseen jonkun taas nalkuttavan rituaalinomaisesti rasismista. Alamaiset ovat jo sen verran ehdollistettuja, että kun puheeksi nousee rasismi, he tietävät sanomattakin ketkä ovat pahantekijöitä ja ketkä uhreja. 

Tämä vain suomalaisia vastaan tähdytty valikoiva rasismi on sitäkin irvokkaampaa silloin kun aiheesta pääsevät märehtimään rasistisen muukalaisinvaasion vapaamatkustajat. Näistä yksi äännekkäimpiä on vihamielisen somalivähemmistön etnistä etua ajava muslimifeministi (oksymoroni toiseen potenssiin) Maryan Abdulkarim. Viimeisimmissä Ylen kolumnissaan hän kirjoittaa  – niin, arvatkaapa mistä?

Kolumnissaan Sensuuri ei ole lääke rasismiin kutsumattomalla rotumuukalaisella on uuskolonialistisen kunniakansalaisen elkeet määrittäessään mitä meidän suomalaisten pitää sanoa ja tehdä, jotta se tyydyttäisi kyltymättömiä kehitysmaiden huippuosaajia. Tämäkin vierasmaalainen on saanut suomalaisilta veronmaksajilta kaiken, mutta yhtäkään varsinaista kiitoksen sanaa Suomelle häneltä ei ole kuultu.  Tosin Abdulkarim on saattanut leppyä hetkeksi kun jotkut aisankannattaja-suomalaiset ovat osoittaneet erityistä matelua ahneita tulijoita kohtaan. Irvokkuuden huippuna voi pitää sitä, että Abdulkarim kaltaiset etniset nurkanvaltaajat saavat vielä ylimääräistä elantoa sättimällä suomalaisia kirjoituksillaan. 

Rasismiin tarvitaan aina kaksi osapuolta ja silloin kun toista osapuolta ei ole, ei voi olla myöskään rasistista järjestelmää tai rasistisia käytäntöjä. Siksi rasismi on Suomeen tuotettu ilmiö, joka syntyi maamme viidennen kolonnan salliman somalinvaasion myötä 1990-luvulla. Ylen kiintiösomalin valitus suomalaisten käsityksistä afrikkalaisista on mahdollisia vain maassa, johon on jo ehditty  tuottaa rodullisesti poikkeavia populaatioita. Abdulkarimin moraalista närkästystä teennäisesti ilmentävä huomio Suomen "rasistisesta" historiasta on epäolennaista, koska 1800-luvulla suurin osa afrikkalaisista ei osannut edes lukea puhumattakaan että olisivat kuulleet maasta nimeltä Suomi:

N-sanan historia ei ole monimutkainen, eikä sen käyttö ole koskaan ollut neutraalia Suomessa. Sen osoittavat muun muassa maantiedon oppikirjat 1890-luvulta lähtien. Oppikirjat opettivat, että musta ihminen on tietynlainen: historiaton, lapsenomainen, tietyn näköinen.

Somali osaa kolumnissaan vedota muutenkin median lietsomaan syyllisyydentunteeseen ottaessaan puheeksi holokaustin. Voi vain kuvitella mikä olisi tilanne, jos vaikkapa suomalainen menisi vieraaseen maahan nauttimaan sen vieraanvaraisuudesta ja antaisi palkkioksi syytökset kansan huonosta moraalisesta laadusta.

Kolumninsa lopuksi uuskolonialisti ylistää vielä anglo-juutalaisten levymogulien kulttuuri-imperialismia (lähteet täältä ja täältä) edistävää vähämielistä puheenpapatusta, jota myös räpiksi kutsumaan. Tällä musiikillisesti kelvottomalla yksinkertaisella viidakkorytmimölyllä on jo ehditty pilata pari suomalaista nuorta sukupolvea, josta Abdulkarim on varmasti tyytyväinen.  

Totaalitäärisen vasemmiston retorisen keinovalikoiman omaksunut etno-politrukki toki pahoittelee rapistakin löytyviä "vääriä" sanoja, mutta näkee siinä silti mahdollisuuden "yhteiskunnalliselle keskustelulle", joka tarkoittaa käytännössä tuomitsevaa sanelupolitiikkaa valkoisille:

Sensuuri ei mielestäni edistä yhdenvertaisuutta tai suojele marginaaliin työnnettyjä vähemmistöjä. Se suojelee valtaa käyttäviä ja ylläpitää sortavia rakenteita. Sanojen poistaminen vanhasta tuotannosta ei ole yhtä merkityksellistä kuin tietoisuuden lisääminen siitä, miksi jotkut sanat satuttavat yhä ja millaista historian taakka ne kantavat.

                                                             *********************

Rasismista osaa itkeä trendikkäästi myös Ylen urheilutoimitus. Uutisessa Teemu Pukki kertoi Glen Kamaran rasismikohun puhuttaneen myös Norwichin joukkueessa – pettynyt Tim Sparv arvosteli Slavia Prahan toimintaa rajusti setvitään ties monennettako stupid ball gamesin "rasismikohua". Toisaalta on huvittavaa, kuinka isoista miehistä on viime vuosina tullut valtamediaa mielisteleviä  Sosiaalisen Oikeudenmukaisuuden Sotureita ja woke-intoilijoita:

Norwichin maalitykki Teemu Pukki otti kantaa Kamaran tapaukseen Suomen maajoukkueen tiedotustilaisuudessa ennen keskiviikkoista MM-karsintaottelua Bosnia-Hertsegovinaa vastaan.

– Urheiluun ei kuulu minkäänlainen rasismi eikä mihinkään muuallekaan. Tosi harmi, että tuollaista tapahtuu. Mitä nyt olen oppinut Gleniä tuntemaan, niin hän ei reagoi tuolla tavalla ellei siellä ole jotakin oikeasti sanottu, Pukki mietti.

Suomen Palloliitto on pyytänyt Euroopan jalkapalloliittoa (Uefa) selvittämään tapauksen.

– Todella väärin, että tuollaista tapahtuu ja toivottavasti asialle tehdään jotakin. Tämä uutisoitiin isosti myös Englannissa, ja puhuimme asiasta meidän joukkueenkin (Norwich) kesken, Pukki kertoi.

Sivuhuomautuksena kysyttäköön, miten on mahdollista, että Suomen maajoukkueessa pelaa pikimusta pelaaja Glen Kamara, joka ei osaa edes avustavasti Suomea. 

YLE ANTAA PALLOPELIVALMENTAJIEN LEVITTÄÄ VAPAASTI MONIKULTTUURIPROPAGANDAA

Jos suomalainen fanittaa tällaista joukkuetta, hänen
täytyy olla aisankannattaja.

Kun monikulttuuriutopian väjäämättömät tuhotyöt alkavat näkyä yhä selvemmin arjessa, mediassa hätiin kiiruhtaa mattimyöhäisiä, jotka yrittävät epäolennaisilla asioilla vielä kerran kullata epäonnistunutta yhteiskuntakokeilua. Tällä kertaa Yle antoi vapaan sanan monikultturismin tosiuskovaiselle, koripallomaajoukkeen valmentaja Henrik Dettmannille, jonka aatteellisia esikuvia näyttävät olevan liberaalidemokraatti-globalisti Francis Fukuyama ja  kulttuurikommunisti Juha Hurme. 

Ylipitkässä kolumnissaan Menestymiseen ei Suomessa tarvita sinisiä silmiä, vaaleaa tukkaa ja kirkonkirjoista haettuja sukutauluja Dettmann tulee osoittaneeksi, kuinka pilvilinnoissaan toimiva huippu-urheilu on vieraantunut täysin kansalaisten huolista ja syvimmistä intresseistä. Aivan kuin Dettaman olisi joku kyyninen lopun ajan Rooman keisari, joka raunioituvan imperiuminsa äärellä valaa vielä uskoa läpimätään systeemiin leivällä ja sirkushuveilla.

Dettmannin fanaattinen jeremiaadi on huolestuttava osoitus kultturimarxismista versoneen monikulttuuri-ideologian tunkeutumisesta lähes kaikkien yhteiskunnan osa-alueiden huipuille. Tahattomalta komiikaltakaan kolumnissa ei voi välttyä, kun kirjoittaja samaistaa typerien pallopelien miljonäärit monikulttuurilla peukaloidun yhteiskunnan "menestykseen". Se, että kapitalistisella hyötylogiikalla luodut urheilujoukkueet olisivat yhteiskunta pienoiskoossa, on tietoisesti valehdeltu virheellinen allegoria. 

Toisiasiassa monikulttuuriset joukkueet ovat pelkkiä hengettömiä palkkasotilasjoukkioita, jotka taistelevat vain oman palkkapussinsa eivätkä Suomen tai edes tietyn kaupungin identiteetin puolesta. Tuollaiset joukkueet ovat mahdollisia siksi, että huippu-urheiluviihteen kustantaa pääasiassa sitä katsovat valkoiset miehet. Suurinta osaa heistä voi pitää hyväntahtoisina mutta hieman yksinkertaisina aisureina, Cuck-ukkoina, jotka palvovat toisrotuisia urheilijoita ja ovat siksi valmiita antamaan kansakuntamme kohdut vieraiden valloitettaviksi.

Tässä kohtaa on hyvä lainata yhteiskunnallista blogistia TheZmania, joka kuvaa tarkasti urheilun kaupallisuuden ja monikulttuuri-ideologian avioliittoa amerikkalaisesta näkökulmasta kirjoituksessaan Unbear-a-ball:

Of course, the commercials are atrocious. This is where you see the propaganda effort behind all of this. Most likely, the typical viewer of college football is a white middle-aged male, living outside the Cloud People zones. That means suburban and exurban. That also means the sort of guy who voted for Trump. Yet, they blast ads featuring race-mixers and homosexual.The products are things this demo is not buying, like AIDS drugs and cloud services. It’s ruling class porn as advertisement. 

(...)It used to be popular with the sporting press to bad mouth baseball for being too slow and boring. The real reason they are told to bash baseball is the game has not been Africanized. It is not a running and jumping sport. There are no opportunities for the blacks to draw attention to themselves with the usual antics. Putting that aside, the slow pace of baseball makes sense in the context of the game. The slow pace of modern football is just a way to squeeze in more agit-prop.

The ruination of televised football is one of those examples that point to a deliberate, well thought-out war on white people. (...) That said, the television ratings for this stuff have held up. There was some decline, but the usual suspects have convinced normie white males to return. The new thing now is the celebration of the black quarterback. There’s nothing that stimulates the normie whites in America more than worshiping blacks. White guilt remains a powerful delivery vehicle for the repulsive propaganda around it. Watch an NFL game and you get why the usual suspects hate white people so much.

Kolumninsa alussa Dettmann ylistää EM-kisoihin päässeen Suomen jalkapallomaajoukkueen monikulttuurisuutta ja väittää, ettei sen menestys olisi voinut olla mahdollista ilman sen kirjavaa taustaa. Tästä voidaan olla montaa mieltä, aivan samoin kuin maajoukkueen suomalaisuudesta. 

Dettmannille suomalaisuus ja sen säilyminen ei näytä merkitsevän mitään, joten hänelle kuka tahansa Suomessa asusteleva ulkomaalainen voi olla suomalainen. Suurimmalle osalle suomalaisista suomalaisuus on kuitenkin muutakin kuin maa-alue, jossa asuu satunnainen joukko yksilö-pyksilöitä. Silti heissäkin on paljon heikkojen sielujen glory hunters -mentaliteettia, jonka vuoksi he ovat valmiita kannattamaan Suomi-nimistä joukkuetta, vaikkei siinä pelaisi nimeksikään aitoja suomalaisia. 

Vaikka tällainen aisankanattajuus on vallalla Suomessa ja muissa (toistaiseksi) valkoisissa maissa, on se maailman mittakaavassa silti kummeksuttava poikkeus. Esimerkiksi Kiinassa, Japanissa ja Etelä-Koreassa pidettäisiin absurdina, että afrikkalaiset edustaisivat heidän maataan yhtään missään. Monikulttuurin erinomaisuutta ja väistämättömyyttä saarnataankin vain valkoisissa maissa, sillä itäaasialaiset eivät ole halukkaita ottamaan elätettävikseen 75 äo-pisteen huippuosaajia, jotka lopulta korvaisivat heidät ja heidän jälkipolvensa. Näin itsetuhoiseen järjettömyyteen ovat sortuneet vain valkoiset pitkälti siksi, että he ovat olleet koko toisen maailmansodan jälkeen vihamielisen indoktrinaation ja invaasion kohteina. Heistä halutaan selvästikin eroon kuten EU:n henkisenä isänä pidetty kreivi Richard N. Coudenhove-Kalergi asian muotoili jo 1920-luvulla.

Lainatessaan kulttuurikommunisti Juha Hurmetta kolumnistimme vääntää mutkat suoriksi suomalaisten historiasta. Hän toistaa ideologisiksi valheeksi muodostuneen vihamielisen "eliitin" mantran kansakunnasta pelkkänä konstruktiona ikään kuin Suomen heimoilla ei olisi geneettisten, kulttuuristen, historiallisten ja maantieellisten yhtäläisyyksien perusteella juuri mitään yhteistä:

Erinomaisen esimerkin keskenään eripuraisten ja toistensa kieltä ymmärtämättömien Itämeren heimojen pakkonaimakaupoista antaa Juha Hurme romaanissaan Niemi.  

Myös kaikki peruskoulun ja lukion historiantunneilla hereillä olleet muistavat, kuinka ”Suomen kansa” syntyi 1800-luvulla Venäjän tsaarin geopoliittiseksi aseeksi Ruotsin jo hiipuvia suurvaltapyrkimyksiä kohtaan. Ei tarvittu kuin muutama suomalaiseksi identifioituva rikkaan ruotsalaissuvun edustaja ajamaan vähemmistöjen asiaa ja kappas, meillä oli kansa!

Saksan koripallojoukkueen ex-valmentajaa kiinnostaa luonnollisesti myös Saksa. Dettmann selittää parhain päin Anglo-sionistisen miehityshallinnon tekemän tuhotyön toistatuhatta vuotta vanhalle saksalaiselle hengenkulttuurille. Kirjoittaja pitää saksalaisen korkeakulttuurin korvaamista markkinamaakarien metkuilla ja finanssikapitalismilla valtaisana edistyksenä. "Voittajien" kelkkaan hyppäämisellä Dettmann tulee kannattaneeksi Saksan voittajien tarkoitusperiä: kun germaanien henkinen pohja on murennettu, tuhoutuu väestö väistämättä jo fyysisestikin. 

Maailmansotien välissä kaiken maailman demagogit lietsoivat Saksassa kostomielialassaan ”suurta kansallista tarinaa” ja etsivät syyllisiä rappioonsa kaikkialta muualta paitsi peilistä. Toisen maailmansodan jälkeen tehtiinkin täyskäännös: Saksan ja sitä myötä koko Euroopan hyvinvointi rakennettiin ihmisten ja pääomien vapaalle liikehdinnälle.  

Vaikka näkyvin tulos on ollut hyvinvoinnin parantuminen, perimmäinen tavoite on vieläkin hienompi: rauhan säilyttäminen.

Kantilainen projekti ikuisesta rauhasta ei ole muuta kuin merkki kulttuurin voimattomuudesta, sen halusta elää vain hedonistisen pelokasta viimeistä ihmistä varten. Maailmankuulu ranskalaiskirjailija Louis-Ferdinand Céline totesikin jo 1960-luvulla antamassaan haastattelussa, että "Stalingradin tuho oli Euroopan päätös. On tapahtunut mullistus. Stalingrad oli sen episentrumi. Sen jälkeen voidaan sanoa että valkoinen sivilisaatio oli lopussa, puhki ajettu." Tätä taustaa vasten Dettamannin palvoma rauhanprojekti perustuu viime kädessä vieraalle alistumiseen ja sen lepyttämiseen. On paradoksaalista, että EU:n monikulttuurinen rauhanprojekti on viljellyt itse ne vihan siemenet, joista kasvaa avointen rajojen myötä ennen pitkää uusi globaali maailmansota, suurempi kuin kumpikaan aikaisempi.

Ilmeisesti Dettmann lukee vain Helsingin Sanomia ja Voima-lehteä, sillä Saksan nykytilanteesta hän näyttää oleva täysin kujalla tai sitten hän teeskentelee tietämätöntä ideologisista syistä:

Saksa käänsi kansainvälisyyden voimavarakseen vaalimalla kaikkia, jotka lupasivat sitä rakastaa. Voisipa väittää, että Saksa seurasi Ruotsin esimerkkiä, joka lopetti sotimisen (ja aloitti eri kansakuntien integroimisen) heti menetettyään suurimman kansallisaarteensa, Suomen, Venäjälle. 

Tämä todellisuus palaa mieleeni joka ainut kerta, kun näen Jamar Wilsonin ummistavan silmänsä ja laulavan Maamme-laulun suuremmalla antaumuksella kuin ehkä yksikään toinen, joka on Susijengin paitaan sonnustautunut.

Liturginen puhe "kansainvälisestä voimavarasta" alkaa olla jo niin kulunutta, että sitä alkaa epäillä elääkö sen sanoja lainkaan samassa todellisuudessa kuin tavalliset kansalaiset. Varsinkin, kun hän ylistää Ruotsin romahdusta upeana esimerkkinä Saksalle tienä, jota kai Suomenkin pitäisi seurata. Väittääpä Dettmann mitä tahansa, Ruotsi tulee pitkästä aikaa käymään vielä sodan, vieläpä sen kaikista verisimmän. Ja tämä vain siksi, että Ruotsissa toteutetaan sitä ideologiaa, joka kuuluu toistaiseksi vain Dettmannin puheissa.

Kolumnisti tuomitsee odotetusti (valkoisen) alkuperäisväestön kaikki yritykset suojella omaa erityisyyttään ja siten aitoa monien kulttuuria maailmalla: 

Uhkakuvien maalailu on sumeilematonta poliittista opportunismia, jossa äärimmäisillä yksinkertaistuksilla, vihanlietsonnalla ja myyttisten ”vanhojen hyvien aikojen” haikailulla kanavoidaan kansalaisten tyytymättömyys ääniksi ja vallaksi – seurauksista välittämättä. Ja kun ministeri-Audin takapenkille on päästy, on aivan sama mitä äänestäjille tapahtuu, tai millaisiin väkivallantekoihin ministeri on seuraajansa agitoinut.

Tässä kirjoittaja kääntää päälaelleen syy- ja seuraussuhteet. Kaikkea muuta kuin Suomen kansan etua ajavat valtapuolueet lietsovat valheellisilla uhkakuvapuheillaan pakkomonikulttuurisuutta ja loputonta kehitysmaalaisten invaasiota, jota perustellaan "työvoimapulalla" ja "eläkepommilla". Mitä tulee taas käytännön politiikkaan, maamme johtajilla on tosiaan verta käsissään, mutta sitä eivät ole valuttaneet suomalaiset, vaan poliittisen klienteelin tänne luvatta päästämät kutsumattomat vieraat. Juuri monikultturistien lemmikit ovat tappaneet jo pelkin absoluuttisin luvuin suomalaisia paljon enemmän kuin suomalaiset tulijoita. Vastuu tästä on pysyvillä puoluekirjavirkamiehillä, poliitikoilla, talouselämän lobbareilla ja Henrik Dettmanin kaltaisilla opportunisteilla.

Lopuksi Dettman yrittää väittää, että etnisiä suomalaisia varten luodun Suomen valtion tosiasiallinen tarkoitus ja päämäärä olisi tehdä maasta sekarotuinen Brasilia, tuo varsinainen monikulttuurinen esimerkkivaltio Kanadan (josta kehitysmaalaisten maahanmuuton jatkuessa tulee myös Brasilia tai Afrikka) sijaan:

Moni maailman laeista perustuu paradokseille. Yksi niistä on se, että erilaisuudet muodostavat yhä suurempaa yhtenäisyyttä. Huuhkajat on upea esimerkki kaikille, jotka vaalivat monimuotoisempaa tulevaisuutta, mutta ennen kaikkea niille agitaattoreille, jotka yrittävät repiä riekaleiksi tätä upeaa, kypsään ikään kasvanutta Suomi-neitoa.

Onko jossain ollut demokraattisesti hyväksytty päätös, jonka mukaan Suomesta tehdään monietninen valtio? Vai onko kyseessä joku salainen lisäpöytäkirja, josta kansalle ei ole kerrottu mitään? Jonkun typerän potkupallopelin maajoukkueen käyttäminen verukkeena muukalaisinvaasiolle on kertakaikkisen röyhkeä veto. Semminkin kun ei löydy mitään tieteellistä näyttö sille, että heterogeenisyyden lisääntyessä yhteisön koheesio kasvaisi. Kaikki tilastot ja empiiriset havainnot sen sijaan puhuvat sen puolesta, että monikulttuurisuus luo jo lähtökohtaisesti konflikteja ja on siksi epäonnistunut yhteiskuntakokeilu jo syntyessään.

                                                           **************************

Dettmannin kolumnin innoittamana aiheesta "keskusteltiin" eli oltiin samanmielisiä Ylen Radio Suomen taajuudella kuuluussa Urheiluhullut-ohjelmassa:

Yle Radio Suomi, 2.12.2019 klo 18.08, Urheiluhullut. 

Linkki ohjelmaan.

Erilaisuuden ymmärtäminen on avain menestykseen. Urheilussa tämä ymmärretään jo laajasti. Suomessa tuorein esimerkki on Huuhkajat. Aiheesta keskustelevat valmentajalegenda Alpo Suhonen ja Palloliiton huippujalkapallopäällikkö Marianne Miettinen. Keskustelua johdattelee Jussi Paasi. Ohjelmassa kuullaan myös kirjailija Minna Lindgrenin pakina. 

Jopa urheilua ollaan valmiina käyttämään keppihevosena Suomen afrikkalaistamisessa. Ohjelmassa ei väitelty tai keskusteltu, vaan kilpailtiin siitä kuka ylistäisi eniten ja kritiikittä monikulttuuria. Täytyy oikein ihmetellä, miten tällaisia suomalaishalveksuntaa lietsovia monikulttuurisia vihatunteja voidaan lähettää Ylessä päivät pääksytysten kenenekään reagoimatta. Persut saivat sentään 17 prosentin äänimäärän viime eduskuntavaaleissa, mutta Ylessä tulee maahanmuuttoa ja monikulttuuria kritisoivia ohjelmia tasan 0 prosenttia.

Urheiluhullut-ohjelman vetäjää toimittaja Jussi Paasia täytyy onnitella siitä, miten hän onnistui olematta niin täydellisesti vallan vahtikoira. Harvoin kuulee toimittajalta noin yksimielistä peesaamista ja kritiikittömyyttä vieraita kohtaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun sporttikommunistina tunnettu Alpo Suhohen alkoi psykopatologisoida kansallista itsepuolustusta lainaamalla poststrukturalistisesta hörhöydestään tunnetun feministi Julia Kristevan eksentrisiä hörhöteorioita, olisi toimittajan pitänyt puhaltaa pilliin ja panna peli poikki.

RUOTSI – HULLUUDEN MALLIMAA

Läntisestä naapurinmaasta kertova Ylen pääuutinen tänään oli yhtiön verkkosivuiltakin löytyvä juttu Ruotsissa yritetään sopia maahanmuuttajien työllistämisestä – matalan palkan rinnalle tulisi mittava valtion tuki. Vaikka tv-uutisissa haastatellut suomalaiset asiantuntijat ja työmarkkinajärjestöjen edustajat eivät kannatakaan Ruotsin uutta työllistämismallia, on sen näyttävä uutisointi merkki siitä, että samanlaista mielettömyyttä tullaan aikanaan esittämään myös Suomessa. Tämä tulee tapahtumaan viimeistään siinä vaiheessa, kun maamme ulkomaalaisten osuus on sama kuin nyt Ruotsissa eli järkyttävät 25%. Ylen mukaan Suomessa on tällä hetkellä ulkomaalaisia 5% väestöstä, mutta määrä lienee todellisuudessa suurempi, koska tähän lukuun ei ole sisällytetty jo kansalaisuuden saaneita ulkomaalaisia kuten somaleja.

Uutinen kertoo irvokkaalla tavalla siitä millaiseen tilanteeseen joudutaan, kun valtio hylkää ajatuksen kansakunnasta ja pitää kansalaisia pelkkinä abstraktioina, vaihdettavina veronmaksaja-kuluttajina. Jopa yhteiskunnan keskeiseksi ideologiaksi nostettu taloudellinen hyötyajattelu kärsii, koska maahanmuutto ei juhlapuheista huolimatta olekaan kannattavaa. Tämä johtuu talousteorioiden vääristä premisseistä, joissa maahanmuuttajat nähdään poliittisesti korrektisti yhtä kyvykkäinä ja tuottavina riippumatta siitä, mistä maasta nämä tulevat. Yle:

Vaikka Ruotsin talous kasvaa, maahanmuuttajien työttömyys on pysynyt 23 %:ssa, mikä on neljä kertaa enemmän kuin syntyperäisillä ruotsalaisilla. Puolella tulijoista menee työllistymiseen peräti yhdeksän vuotta. Havalkin sanoo kuulleensa, että Ruotsin ammattikeskusjärjestöt ovat syksyllä sopineet uudesta palkkamallista, jolla maahanmuuttajat saataisiin nopeammin työllistettyä.

Ruotsin työllistämismalli on kuin Yhdysvalloista peräisin oleva positiviinen syjintä, mutta vain ylimääräisillä steroideilla pumpattuna. Se on selkeästi rasistinen kantaväestöä kohtaan, sillä se palkitsee työpaikalla vain ulkomaalaisen eli käytännössä ei-eurooppalaisen. Erityisetujen antaminen ulkomaalaisille ei ole pelkästään merkki ruotsalaisesta kansallismasokismista, vaan myös konkreettinen todiste siitä, että eri populaatiot ovat jo lähtökohtaisesti kyvyiltään ja työmoraaliltaan erilaisia. Jos eri ihmisryhmien kyvyt olisivat samanlaisia, arfikkalaiset eivät tulisi Eurooppaan, sillä he loisivat vakaita yhteiskuntia ja riittävää varallisuutta kotikonnuillaan. Kun kehitysmaalaiset tulevat länsimaihin, he tuovat mukanaan oman lähtötasonsa ja moraalinsa. Siksi Eurooppaan väkisin tuotettu rodullinen erilaisuus ei todellakaan ole rikkaus, vaan laajalle levitessään kansakunnan heikkous.


                                                        ************************


Toinen ruotsalaisuutinen Göteborgilaiset toivat synagogalle kukkia ja sydämiä, ruotsalaispoliitikot tuomitsivat polttopulloiskun jyrkin sanoin kertoo, kuinka monikultturismin innokkaimmat arkkitehdit joutuvat myös itse kärsimään projektistaan. Syynä iskuun lienee sionistien peukalon alla olevan Yhdysvaltainen presidentti Donald Trumpin päätös siirtää USA:n suurlähetystö pääkaupungiksi tunnustettuun Jerusalemiin. Suomen uutisten mukaan iskusta on pidätetty kolme tänä vuonna maahan tullutta arabia. Pidätyksistä kertoi myös Yle, mutta uutisessaan se jätti tuttuun tapaan kertomatta tekijöiden kansalaisuuden.

Juutalaisiin kohdistuvat tihutyöt länsimaissa ovat tätä nykyä pitkälti Lähi-Idästä ja Afrikasta tulleiden maahanmuuttajien käsialaa. Tämä on hyvin kiusallista monikulturismia saarnaavalle poliittiselle eliitille, joka yrittääkin vierittää syyn ainakin mielikuvien tasolla kantaväestön "natseihin". Näin myös Ruotsissa:

Oikeusministeri Morgan Johansson puolestaan sanoi Ruotsin television haastattelussa  teon olevan "vastenmielinen rikos", jonka tekijöihin oikeuslaitoksen tulee suhtautua vakavasti. – Ajatukset kulkeutuvat 1930- ja 40-lukujen vainoihin. Niin käy aina, kun tällaista tapahtuu juutalaisia vastaan, silmien eteen nousee niitä kuvia. Emme voi hyväksyä, että tällaista tapahtuu Ruotsissa, hän sanoi SVT:lle.

Ainoa todellinen ratkaisu lopettaa hyökkäykset juutalaisia vastaan olisi panna sulku Lähi-idän muukalaisinvaasiolle. Tämä näyttää olevan kuitenkin erityisen vaikeaa juutalaisille, jotka kannattavat muuta väestöä innokkaammin monikulttuuria, koska heille etnisesti fragmentoitunut yhteiskunta tuo eniten hyötyä ja valtaa. 


                                                        ************************



Yle TV1, maanantai 11.12.2017 klo 21:00, A-studio  

Montako senttiä on urheilijanaisen euro? Juontajana Tuomas Kerkkänen. #yleastudio HD

A-studiossa ruoditaan urheilijoiden palkka-eroja pölhötasa-arvoisessa kontekstissa. Missäpä muussa. Asia nousi viikonloppuna esille, kun Yle julkaisi uutisen Suomalaisen naisen euro on kolme senttiä – Yle selvitti, kuinka valtaisa palkkaero huippu-urheilussa yhä ammottaa.

Tasa-arvopelleilyn koomisuus paljastuu väistämättä, koska ei haluta tunnustaa sukupuolten ja suoritusten tasoeroja. Viikonlopun Urheiluruudussa eräs jääkiekkopariskunta itki sitä, kuinka monet naiset harjoittelevat vähintään yhtä paljon kuin miehet, mutta saavat silti täysin eri palkkaa. Jos pelkästä treenaamisesta pitäisi maksaa, maailma olisi täynnä hyvin palkattuja huippuviulisteja ja shakinpelaajia. Syy miksi näin ei ole, pitäisi olla kaikille itsestään selvä. Paitsi Ylen toimittajille.

Huippu-urheilu ja siinä liikkuva raha toimii pääasiassa kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. On vaikea kuvitella, miten naisen ansiotasoa saataisiin kaikissa lajeissa nostettua, koska suuri maksava yleisö seuraa enimmäkseen miesten urheilua, koska se on suoritukseltaan parempaa ja mielenkiintoisempaa. Jopa naiset itse seuraavat mieluummin miesten urheilua kuin naisten. Koska tasa-arvo on uusi Jumala, pitäisi tätäkin "epäoikeudenmukaisuutta" jotenkin oikoa, vaikkapa jollain pakkolailla. 



Yle TV1, maanantai 11.12.2017 klo 23:00. Kätilö (K16)  

Helena, Vikasilmäksi haukuttu, rakastuu SS-mieheen Lapin sodan kynnyksellä. Antti J. Jokisen elokuva Katja Ketun romaanista. N: Krista Kosonen, Lauri Tilkanen, Pirkka-Pekka Petelius, Tommi Korpela. Suomi 2015. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi. Äänitekstitys: suomi. K16

Jostain syystä toisen maailmansodan natsit ovat viime vuosina kuumottaneet maamme feministisiä ja vasemmistolaisia naiskirjailijoita. Luultavasti syynä tähän on helppo moralismi, vaikka romaanien sekavalla monikerroksellisuudella sitä yritetäänkin peittää.

Pohjoisen feministiraivottarena tunnetun Katja Ketun romaanista tehty natsieksploitaatio Kätilö on juuri sellainen fantasia kuin elokuvaviihteen hyväkkäiltä saattaa näinä aikoina odottaa. Sekä Ketun romaani että elokuva sisältää häikäilemätöntä historian uudelleen tulkintaa, jossa totuudesta ei juurikaan välitetä. Tiedostava punaliberaali saattaa olla perillä elokuvan historiallisista erivapauksista, mutta hyväksyy tunnetasolla silti mitä tahansa, sillä ovathan kyseessä sentään arkkidemoneiksi nostetut natsit. Tällöin mikä tahansa voi olla periaatteessa mahdollista. Paitsi että ei ole.

Elokuvassa kuvataan saksalaisten Lapissa pitämiä sotavankileirejä, joissa tehtiin mengelemäisiä ihmiskokeita. Virallinen historia ei tällaista tietenkään tunne, mutta hollywoodilaisella mindfuck-metodilla tällaista ajatetaan kursailematta katsojan tajuntaan. Kuullaanpa elokuvassa tuttua vetistelevää mustalaisviuluakin, joka johdattaa ehdollistetun katsojan kuviin, joita on viljelty holokaustidokumenteissa  runsaasti.

Oma lukunsa rainassa on Helenan ja SS-mies Johanneksen suhde. Oikeastaan juuri se paljastaa mikä tasa-arvon nimeen vannovissa feministeissä natseissa kiehtoo. Siinä  alkavat kummasti korkeaposkisen maatiaistytön polvet heikottamaan, kun he ajattelevat komeaa SS-herrasmiestä, tuota brutaalin ylivertaista valloittajatyyppiä. Ehkä Katja Ketun romaanin Kätilö taustalla ei olekaan poliittinen vaan tukahdettu seksuaalinen motiivi.