YLE ANTAA PALLOPELIVALMENTAJIEN LEVITTÄÄ VAPAASTI MONIKULTTUURIPROPAGANDAA

Jos suomalainen fanittaa tällaista joukkuetta, hänen
täytyy olla aisankannattaja.

Kun monikulttuuriutopian väjäämättömät tuhotyöt alkavat näkyä yhä selvemmin arjessa, mediassa hätiin kiiruhtaa mattimyöhäisiä, jotka yrittävät epäolennaisilla asioilla vielä kerran kullata epäonnistunutta yhteiskuntakokeilua. Tällä kertaa Yle antoi vapaan sanan monikultturismin tosiuskovaiselle, koripallomaajoukkeen valmentaja Henrik Dettmannille, jonka aatteellisia esikuvia näyttävät olevan liberaalidemokraatti-globalisti Francis Fukuyama ja  kulttuurikommunisti Juha Hurme. 

Ylipitkässä kolumnissaan Menestymiseen ei Suomessa tarvita sinisiä silmiä, vaaleaa tukkaa ja kirkonkirjoista haettuja sukutauluja Dettmann tulee osoittaneeksi, kuinka pilvilinnoissaan toimiva huippu-urheilu on vieraantunut täysin kansalaisten huolista ja syvimmistä intresseistä. Aivan kuin Dettaman olisi joku kyyninen lopun ajan Rooman keisari, joka raunioituvan imperiuminsa äärellä valaa vielä uskoa läpimätään systeemiin leivällä ja sirkushuveilla.

Dettmannin fanaattinen jeremiaadi on huolestuttava osoitus kultturimarxismista versoneen monikulttuuri-ideologian tunkeutumisesta lähes kaikkien yhteiskunnan osa-alueiden huipuille. Tahattomalta komiikaltakaan kolumnissa ei voi välttyä, kun kirjoittaja samaistaa typerien pallopelien miljonäärit monikulttuurilla peukaloidun yhteiskunnan "menestykseen". Se, että kapitalistisella hyötylogiikalla luodut urheilujoukkueet olisivat yhteiskunta pienoiskoossa, on tietoisesti valehdeltu virheellinen allegoria. 

Toisiasiassa monikulttuuriset joukkueet ovat pelkkiä hengettömiä palkkasotilasjoukkioita, jotka taistelevat vain oman palkkapussinsa eivätkä Suomen tai edes tietyn kaupungin identiteetin puolesta. Tuollaiset joukkueet ovat mahdollisia siksi, että huippu-urheiluviihteen kustantaa pääasiassa sitä katsovat valkoiset miehet. Suurinta osaa heistä voi pitää hyväntahtoisina mutta hieman yksinkertaisina aisureina, Cuck-ukkoina, jotka palvovat toisrotuisia urheilijoita ja ovat siksi valmiita antamaan kansakuntamme kohdut vieraiden valloitettaviksi.

Tässä kohtaa on hyvä lainata yhteiskunnallista blogistia TheZmania, joka kuvaa tarkasti urheilun kaupallisuuden ja monikulttuuri-ideologian avioliittoa amerikkalaisesta näkökulmasta kirjoituksessaan Unbear-a-ball:

Of course, the commercials are atrocious. This is where you see the propaganda effort behind all of this. Most likely, the typical viewer of college football is a white middle-aged male, living outside the Cloud People zones. That means suburban and exurban. That also means the sort of guy who voted for Trump. Yet, they blast ads featuring race-mixers and homosexual.The products are things this demo is not buying, like AIDS drugs and cloud services. It’s ruling class porn as advertisement. 

(...)It used to be popular with the sporting press to bad mouth baseball for being too slow and boring. The real reason they are told to bash baseball is the game has not been Africanized. It is not a running and jumping sport. There are no opportunities for the blacks to draw attention to themselves with the usual antics. Putting that aside, the slow pace of baseball makes sense in the context of the game. The slow pace of modern football is just a way to squeeze in more agit-prop.

The ruination of televised football is one of those examples that point to a deliberate, well thought-out war on white people. (...) That said, the television ratings for this stuff have held up. There was some decline, but the usual suspects have convinced normie white males to return. The new thing now is the celebration of the black quarterback. There’s nothing that stimulates the normie whites in America more than worshiping blacks. White guilt remains a powerful delivery vehicle for the repulsive propaganda around it. Watch an NFL game and you get why the usual suspects hate white people so much.

Kolumninsa alussa Dettmann ylistää EM-kisoihin päässeen Suomen jalkapallomaajoukkueen monikulttuurisuutta ja väittää, ettei sen menestys olisi voinut olla mahdollista ilman sen kirjavaa taustaa. Tästä voidaan olla montaa mieltä, aivan samoin kuin maajoukkueen suomalaisuudesta. 

Dettmannille suomalaisuus ja sen säilyminen ei näytä merkitsevän mitään, joten hänelle kuka tahansa Suomessa asusteleva ulkomaalainen voi olla suomalainen. Suurimmalle osalle suomalaisista suomalaisuus on kuitenkin muutakin kuin maa-alue, jossa asuu satunnainen joukko yksilö-pyksilöitä. Silti heissäkin on paljon heikkojen sielujen glory hunters -mentaliteettia, jonka vuoksi he ovat valmiita kannattamaan Suomi-nimistä joukkuetta, vaikkei siinä pelaisi nimeksikään aitoja suomalaisia. 

Vaikka tällainen aisankanattajuus on vallalla Suomessa ja muissa (toistaiseksi) valkoisissa maissa, on se maailman mittakaavassa silti kummeksuttava poikkeus. Esimerkiksi Kiinassa, Japanissa ja Etelä-Koreassa pidettäisiin absurdina, että afrikkalaiset edustaisivat heidän maataan yhtään missään. Monikulttuurin erinomaisuutta ja väistämättömyyttä saarnataankin vain valkoisissa maissa, sillä itäaasialaiset eivät ole halukkaita ottamaan elätettävikseen 75 äo-pisteen huippuosaajia, jotka lopulta korvaisivat heidät ja heidän jälkipolvensa. Näin itsetuhoiseen järjettömyyteen ovat sortuneet vain valkoiset pitkälti siksi, että he ovat olleet koko toisen maailmansodan jälkeen vihamielisen indoktrinaation ja invaasion kohteina. Heistä halutaan selvästikin eroon kuten EU:n henkisenä isänä pidetty kreivi Richard N. Coudenhove-Kalergi asian muotoili jo 1920-luvulla.

Lainatessaan kulttuurikommunisti Juha Hurmetta kolumnistimme vääntää mutkat suoriksi suomalaisten historiasta. Hän toistaa ideologisiksi valheeksi muodostuneen vihamielisen "eliitin" mantran kansakunnasta pelkkänä konstruktiona ikään kuin Suomen heimoilla ei olisi geneettisten, kulttuuristen, historiallisten ja maantieellisten yhtäläisyyksien perusteella juuri mitään yhteistä:

Erinomaisen esimerkin keskenään eripuraisten ja toistensa kieltä ymmärtämättömien Itämeren heimojen pakkonaimakaupoista antaa Juha Hurme romaanissaan Niemi.  

Myös kaikki peruskoulun ja lukion historiantunneilla hereillä olleet muistavat, kuinka ”Suomen kansa” syntyi 1800-luvulla Venäjän tsaarin geopoliittiseksi aseeksi Ruotsin jo hiipuvia suurvaltapyrkimyksiä kohtaan. Ei tarvittu kuin muutama suomalaiseksi identifioituva rikkaan ruotsalaissuvun edustaja ajamaan vähemmistöjen asiaa ja kappas, meillä oli kansa!

Saksan koripallojoukkueen ex-valmentajaa kiinnostaa luonnollisesti myös Saksa. Dettmann selittää parhain päin Anglo-sionistisen miehityshallinnon tekemän tuhotyön toistatuhatta vuotta vanhalle saksalaiselle hengenkulttuurille. Kirjoittaja pitää saksalaisen korkeakulttuurin korvaamista markkinamaakarien metkuilla ja finanssikapitalismilla valtaisana edistyksenä. "Voittajien" kelkkaan hyppäämisellä Dettmann tulee kannattaneeksi Saksan voittajien tarkoitusperiä: kun germaanien henkinen pohja on murennettu, tuhoutuu väestö väistämättä jo fyysisestikin. 

Maailmansotien välissä kaiken maailman demagogit lietsoivat Saksassa kostomielialassaan ”suurta kansallista tarinaa” ja etsivät syyllisiä rappioonsa kaikkialta muualta paitsi peilistä. Toisen maailmansodan jälkeen tehtiinkin täyskäännös: Saksan ja sitä myötä koko Euroopan hyvinvointi rakennettiin ihmisten ja pääomien vapaalle liikehdinnälle.  

Vaikka näkyvin tulos on ollut hyvinvoinnin parantuminen, perimmäinen tavoite on vieläkin hienompi: rauhan säilyttäminen.

Kantilainen projekti ikuisesta rauhasta ei ole muuta kuin merkki kulttuurin voimattomuudesta, sen halusta elää vain hedonistisen pelokasta viimeistä ihmistä varten. Maailmankuulu ranskalaiskirjailija Louis-Ferdinand Céline totesikin jo 1960-luvulla antamassaan haastattelussa, että "Stalingradin tuho oli Euroopan päätös. On tapahtunut mullistus. Stalingrad oli sen episentrumi. Sen jälkeen voidaan sanoa että valkoinen sivilisaatio oli lopussa, puhki ajettu." Tätä taustaa vasten Dettamannin palvoma rauhanprojekti perustuu viime kädessä vieraalle alistumiseen ja sen lepyttämiseen. On paradoksaalista, että EU:n monikulttuurinen rauhanprojekti on viljellyt itse ne vihan siemenet, joista kasvaa avointen rajojen myötä ennen pitkää uusi globaali maailmansota, suurempi kuin kumpikaan aikaisempi.

Ilmeisesti Dettmann lukee vain Helsingin Sanomia ja Voima-lehteä, sillä Saksan nykytilanteesta hän näyttää oleva täysin kujalla tai sitten hän teeskentelee tietämätöntä ideologisista syistä:

Saksa käänsi kansainvälisyyden voimavarakseen vaalimalla kaikkia, jotka lupasivat sitä rakastaa. Voisipa väittää, että Saksa seurasi Ruotsin esimerkkiä, joka lopetti sotimisen (ja aloitti eri kansakuntien integroimisen) heti menetettyään suurimman kansallisaarteensa, Suomen, Venäjälle. 

Tämä todellisuus palaa mieleeni joka ainut kerta, kun näen Jamar Wilsonin ummistavan silmänsä ja laulavan Maamme-laulun suuremmalla antaumuksella kuin ehkä yksikään toinen, joka on Susijengin paitaan sonnustautunut.

Liturginen puhe "kansainvälisestä voimavarasta" alkaa olla jo niin kulunutta, että sitä alkaa epäillä elääkö sen sanoja lainkaan samassa todellisuudessa kuin tavalliset kansalaiset. Varsinkin, kun hän ylistää Ruotsin romahdusta upeana esimerkkinä Saksalle tienä, jota kai Suomenkin pitäisi seurata. Väittääpä Dettmann mitä tahansa, Ruotsi tulee pitkästä aikaa käymään vielä sodan, vieläpä sen kaikista verisimmän. Ja tämä vain siksi, että Ruotsissa toteutetaan sitä ideologiaa, joka kuuluu toistaiseksi vain Dettmannin puheissa.

Kolumnisti tuomitsee odotetusti (valkoisen) alkuperäisväestön kaikki yritykset suojella omaa erityisyyttään ja siten aitoa monien kulttuuria maailmalla: 

Uhkakuvien maalailu on sumeilematonta poliittista opportunismia, jossa äärimmäisillä yksinkertaistuksilla, vihanlietsonnalla ja myyttisten ”vanhojen hyvien aikojen” haikailulla kanavoidaan kansalaisten tyytymättömyys ääniksi ja vallaksi – seurauksista välittämättä. Ja kun ministeri-Audin takapenkille on päästy, on aivan sama mitä äänestäjille tapahtuu, tai millaisiin väkivallantekoihin ministeri on seuraajansa agitoinut.

Tässä kirjoittaja kääntää päälaelleen syy- ja seuraussuhteet. Kaikkea muuta kuin Suomen kansan etua ajavat valtapuolueet lietsovat valheellisilla uhkakuvapuheillaan pakkomonikulttuurisuutta ja loputonta kehitysmaalaisten invaasiota, jota perustellaan "työvoimapulalla" ja "eläkepommilla". Mitä tulee taas käytännön politiikkaan, maamme johtajilla on tosiaan verta käsissään, mutta sitä eivät ole valuttaneet suomalaiset, vaan poliittisen klienteelin tänne luvatta päästämät kutsumattomat vieraat. Juuri monikultturistien lemmikit ovat tappaneet jo pelkin absoluuttisin luvuin suomalaisia paljon enemmän kuin suomalaiset tulijoita. Vastuu tästä on pysyvillä puoluekirjavirkamiehillä, poliitikoilla, talouselämän lobbareilla ja Henrik Dettmanin kaltaisilla opportunisteilla.

Lopuksi Dettman yrittää väittää, että etnisiä suomalaisia varten luodun Suomen valtion tosiasiallinen tarkoitus ja päämäärä olisi tehdä maasta sekarotuinen Brasilia, tuo varsinainen monikulttuurinen esimerkkivaltio Kanadan (josta kehitysmaalaisten maahanmuuton jatkuessa tulee myös Brasilia tai Afrikka) sijaan:

Moni maailman laeista perustuu paradokseille. Yksi niistä on se, että erilaisuudet muodostavat yhä suurempaa yhtenäisyyttä. Huuhkajat on upea esimerkki kaikille, jotka vaalivat monimuotoisempaa tulevaisuutta, mutta ennen kaikkea niille agitaattoreille, jotka yrittävät repiä riekaleiksi tätä upeaa, kypsään ikään kasvanutta Suomi-neitoa.

Onko jossain ollut demokraattisesti hyväksytty päätös, jonka mukaan Suomesta tehdään monietninen valtio? Vai onko kyseessä joku salainen lisäpöytäkirja, josta kansalle ei ole kerrottu mitään? Jonkun typerän potkupallopelin maajoukkueen käyttäminen verukkeena muukalaisinvaasiolle on kertakaikkisen röyhkeä veto. Semminkin kun ei löydy mitään tieteellistä näyttö sille, että heterogeenisyyden lisääntyessä yhteisön koheesio kasvaisi. Kaikki tilastot ja empiiriset havainnot sen sijaan puhuvat sen puolesta, että monikulttuurisuus luo jo lähtökohtaisesti konflikteja ja on siksi epäonnistunut yhteiskuntakokeilu jo syntyessään.

                                                           **************************

Dettmannin kolumnin innoittamana aiheesta "keskusteltiin" eli oltiin samanmielisiä Ylen Radio Suomen taajuudella kuuluussa Urheiluhullut-ohjelmassa:

Yle Radio Suomi, 2.12.2019 klo 18.08, Urheiluhullut. 

Linkki ohjelmaan.

Erilaisuuden ymmärtäminen on avain menestykseen. Urheilussa tämä ymmärretään jo laajasti. Suomessa tuorein esimerkki on Huuhkajat. Aiheesta keskustelevat valmentajalegenda Alpo Suhonen ja Palloliiton huippujalkapallopäällikkö Marianne Miettinen. Keskustelua johdattelee Jussi Paasi. Ohjelmassa kuullaan myös kirjailija Minna Lindgrenin pakina. 

Jopa urheilua ollaan valmiina käyttämään keppihevosena Suomen afrikkalaistamisessa. Ohjelmassa ei väitelty tai keskusteltu, vaan kilpailtiin siitä kuka ylistäisi eniten ja kritiikittä monikulttuuria. Täytyy oikein ihmetellä, miten tällaisia suomalaishalveksuntaa lietsovia monikulttuurisia vihatunteja voidaan lähettää Ylessä päivät pääksytysten kenenekään reagoimatta. Persut saivat sentään 17 prosentin äänimäärän viime eduskuntavaaleissa, mutta Ylessä tulee maahanmuuttoa ja monikulttuuria kritisoivia ohjelmia tasan 0 prosenttia.

Urheiluhullut-ohjelman vetäjää toimittaja Jussi Paasia täytyy onnitella siitä, miten hän onnistui olematta niin täydellisesti vallan vahtikoira. Harvoin kuulee toimittajalta noin yksimielistä peesaamista ja kritiikittömyyttä vieraita kohtaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun sporttikommunistina tunnettu Alpo Suhohen alkoi psykopatologisoida kansallista itsepuolustusta lainaamalla poststrukturalistisesta hörhöydestään tunnetun feministi Julia Kristevan eksentrisiä hörhöteorioita, olisi toimittajan pitänyt puhaltaa pilliin ja panna peli poikki.

YLEN TYHMÄT INTERNATIONALISTIT

Ensin EU juhli, sitten tuli krapula. Kuvassa
Jean-Claude Juncker.

Yhtenäisen kahvinruskeasta kuluttajamassasta haaveilevat kalergisti-globalistit pyrkivät imartelemaan hyödyllisiksi idiooteiksi katsomaansa koulutettua keskiluokkaa väittämällä internationalistien olevan kaikessa suhteessa sitä fiksuinta väkeä. Toistaalta tuo sama klienteeli soimaa nationalisteja tyhmiksi, koska nämä eivät jostain syystä suostu luovuttamaan kotimaitaan kleptoparasitismia harjoittaville rotumuukalaisille. 

Rappiollisen EU-eliitin viimeisin alatyylinen kommentti kuultiin ei niin yllättäen Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker suusta. Viinahuuruissaan sihissyt Juncker eritti myrkyllistä sappeaan kutsumalla nationalisteja vähä-älyisiksi uutiskanava CNN:lle antamassaan haastattelussa. Asiasta kertoi Yle verkkosivujensa uutisessa Juncker CNN:lle: "Tyhmät nationalistit" ovat uhka Euroopan solidaarisuudelle. Siinä seniili nappomies toisti jälleen kerran gloobalikommunistisen horinan kehitysmaiden ylijäämäväestön elättämisestä ja Eurooppaan päästämisestä:

– Nämä populistit, nationalistit, tyhmät nationalistit ovat rakastuneita omiin maihinsa. He eivät pidä niistä, jotka tulevat kaukaa. –– Meidän tulee olla solidaarisia niille, jotka ovat meitä huonommassa tilanteessa.

Vain omahyväisyytensä liejussa kieriskelevät näennäisliberaalit "Hyvät ihmiset" voivat sanoa jotain näin raivostuttavan tyhmää ja vastuutonta. Jos Junckerin kaltaiset hyväkkäät pysähtyisivät edes hetkeksi pohtimaan utooppisten houreidensa peruuttamattomia seurauksia, he saattaisivatkin kutsua tyhmiksi niitä, jotka tuijottavat takaisin peilistä. 

Ikävä kyllä nämä 1960-lukulaisen hengen täyttämät hyväkkäät ovat rakastuneita sateenkaariunelmiinsa siinä määrin, että he ovat sokeita loputtomalle kehitysmaalaisten maahanmuutto-armadan seurauksille. Kloonatun sukupolven riemuidiooteille on tyypillistä, että he vastuuta korostavista ilmastopuheistaan huolimatta eivät välitä tippaakaan tulevien eurooppalaisten sukupolvien selviytymisestä ja maanosamme todellisesta ekotaseesta. Mikäli he välittäisivät, he puuttuisivat ennaltaehkäisevästi väestöräjähdykseen ja kansainvaelluksiin, koska ne ovat tuhoisia eurooppalaiselle kulttuurille, etniselle omaleimaisuudelle, ilmastolle ja luonnon kantokyvylle. Itseään nokkelina pitävät internationalistiset lampaat ovat toden totta saaneet Junckerista oman puhemiehensä.

Junckerin jaaritukset Brexitistä olivat myös odotetun kaltaisia. Kommenteillaan hän vain vahvistaa valtamedian syöttämää yksipuolista tarinaa, jossa Brexitin jatkuva viivästyminen johtuisi pelkästään Iso-Britannian EU-vastaisten voimien jääräpäisyydestä:

– Olen kyllästynyt, koska odottelemme vain seuraavaa jatkoaikaa. En pidä siitä, että briteille tuntuu olevan tärkeämpää saada uusi pääministeri kuin saada aikaan sopu.

Tosiasiassa EU ei itse halua sopua, vaan se pyrkii tekemään Iso-Britannian erosta mahdollisimman hankalan, kalliin ja viivytetyn. Kaiken tämän vehkeilyn ja venkoilun takana ei ole muuta kuin hinku antaa muille EU-eroa harkitseville maille varoittava esimerkki.

Brexit-sotku oltaisiin voitu välttää sillä, että EU olisi alun perin pyrkinyt luomaan kansalaisten tahdon mukaisen itsenäisten kansojen Euroopan, jolla on yhteinen puolustus USA:n ja (Neuvosto-)Venäjän imperiumeja vastaan. Neither Washington nor Moscow, mutta eihän tämä käy kreivi Richard Coudenhove-Kalergin oppeja kannattaville isänmaattomille globalisteille ja heitä seuraaville keskiluokkaisille liberaaleille hölmöille.

                                                   ***************************************

Yle TV1, torstai 23.5.2019 klo 19.00 Eurooppa kuohuu 

3/3. Välimeren yli Eurooppaan pyrkivien satojen tuhansien pakolaisten joukko jakoi Euroopan. Itä-Europan maat kieltäytyivät vastaanottamasta pakolaisia. EU Saksan johdolla oli toista mieltä: Angela Merkel uskoi Saksan selviävän, Ranskan Francois Hollande piti kiinni kiintiöistä. T: Brook Lapping / BBC. HD 60 min

Kaikkien muiden paitsi tavallisten brittien hallussa oleva (((BBC))) selittää Eurooppaan kohdistuvan muukalaisinvaasion johtuvan sotien synnyttämästä pakolaisuudesta. Mainitsematta jää, että EU:n johtajat ja taustavaikuttajat ovat toimillaan edistäneet hyvinvointiturismia Eurooppaan. Linkki ohjelmaan täältä.

Yle Radio 1, keskiviikko 22.3.2019 klo 13.02. Naisasiatoimisto Kaartamo & Tapanainen

Linkki ohjelmasarjaan.

Miltä tuntuu, kun uupuu rakastamassaan työssä? Yhä useampi nainen uupuu työelämässä. Sarjakuvataitelija ja -opettaja Johanna Rojola kertoo, miltä tuntuu, kun ei enää jaksa tehdä unelmiensa työtä. Millainen identiteettikriisi burn outista seuraa? Miten meidän pitäisi muuttaa työelämää, ettei se sairastuttaisi meitä? Kirjailija Tiina Piilola on tutkinut Kalevalan naisia. Ovatko kansalliseepoksemme naiset vahvoja vai uhreja? Mitä me voimme oppia Ainolta tai Louhelta? Puhumme myös siitä, miksi naisen tissit eivät kuulu naiselle, vaan kaikille muille, jotka niitä katsovat. Entä onko pakko ryhtyä metsästämään omia salakiharoitaan, vaikka ei huvita?

Tälläinen kulttuurimarxilainen punamädätys on pyörinyt Yle Radio 1:ssä jo vuoden alusta asti. Hämmentävää, että nämä vaginamonologit ovat päässeet Yle Watchin seulan läpi. Siksi asia pitääkin korjata tässä ja nyt.

Vaikka feministit väittävät olevansa yhteiskunnassa haastajia, he ovat tosiasiassa pienen klikin muodostama hegemoninen valtavirta, joka määrittää julkisuudessa mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei.

Tästä huolimatta tämän uuden valtiouskonnon ylipapit julkeavat väittää olevansa kaikkien naisten edustajia, koska naiset ovat muka jo lähtökohtaisesti sorrettuja. Erikoista, että nämä sorrettujen puolesta puhujat saavat valtion varoin tehdä propagandaa omasta agendastaan, toisin kuin "hallitsevaa" patriarkaattia edustavat mieasiamiehet kuten Henry Laasanen. Jahka YW tutustuu ohjelmaan tarkemmin siitä tullaan kirjoittamaan vielä lisää. 

MUUKALAISTEN RAISKAUSAALTO ON VAIN PIENI OSA ULKOMAALAISONGELMAA

Kehitysmaalaisten pedofiilisaalistajaliigan suomalaislapsiin ja -tyttöihin kohdistuneet raiskaukset Oulussa nousivat viime vuoden lopulla nettiaktivistien ansiosta väkisin myös valtamedian keskusteluun. Viime viikon aikana rotumuukalaisten tekemiä raiskauksia on noussut päivänvaloon myös muualla Suomessa, etenkin Helsingin seudulla. Yle uutiset on valaissut loppumattomalta näyttävän vyyhdin päähuomiot jutussaan Nämä 9 asiaa tiedämme nyt Oulun ja Helsingin seksuaalirikostutkinnoista.

Järki-ihminen on tiennyt jo sukupolvia sitten, miten vierasperäisten raiskausepidemiaa ennalta-ehkäistään: kielletään muukalaisten maahantulo ja karkoitetaan jo maahan livahtanut etnisesti sopeutumaton vieras aines. Valitettavasti tämä kansanviisaus on unohtunut suomalaisilta. Vasta kehitysmaalaisten saalistajaliigojen paljastuminen on herättänyt valtamedian varassa olevat demarieläkeläiset. Jopa heille on käymässä selväksi, että ulkomaalaispolitiikassa on mennyt jotain todella pahasti pieleen. Tästä on yhtenä osoituksena pari päivää vanha Iltalehden uutinen Yli puolet Helsingin raiskauksista oli ulkomaalaisten tekemiä – poliisi: ”Tilastot puhuvat karua kieltä".

Hiljaisten massojen suuttumusta pelätessään poliittinen eliitti, poliisi ja toimittajat ovat esittäneet "järeitä puheenvuoroja", mutta mitään konkreettista, joka viittaisi järki-ihmisen ratkaisuvaihtoehtoon ei ole tietenkään uskallettu esittää. Päinvastoin, juuri tänään Yle kertoi uutisen Vauvakriisi: Jos sama meno jatkuu, maahanmuutto on kaksinkertaistettava – ja eläkkeiden on joustettava, jossa työeläkeyhtiöiden johtajat vaativat (Euroopan ulkopuolisen) maahanmuuton kaksinkertaistamista, jotta lukutaidottomat lapsivaimojen etsijät voisivat "työllään" kustantaa suomalaisen tulevat eläkkeet:

– Suomi tarvitsee lisää maahanmuuttoa, joka ainakin osin konvertoituu aktiiviseksi työtätekeväksi väestöksi, toteaa myös Veritaksen Carl Petterson. 

Eläketurvakeskuksen Mikko Kautto arvioi, että alentuneen syntyvyyden paikkaamiseen riittää, jos nettomaahanmuutto kasvaisi kuudella seitsemällä tuhannella hengellä nykyisestä noin 15 000 muuttajasta.

Tällaiset vaatimukset yhteiskunnan huipulta kertovat siitä, mitä "eliitti" todellisuudessa haluaa, vaikka poliitkot joutuvat juuri esiin pullahtaneen raiskausepidemian vuoksi pitämään ääntä sordiinolla maahanmuuton lisäämisestä. Varsinkin kun vaalit ovat jo aivan nurkan takana.

Hallitsevan luokan kannalta ulkomaalaisten kroonisen raiskausaallon paljastuminen tuli huonoon aikaan. Se on kaikin keinoin yrittänyt minimoida harjoittamansa turvapaikkapolitiikan ikävistä seurauksista käytävää keskustelua kohdistamalla huomion epäolennaisiin seikkohin, joilla ei ole mitään tekemistä ongelman ratkaisun kanssa. Silmiinpistävintä näissä silmäätekevien puheenvuoroissa on ilmiön teeskennelty hämmästys, vaikka viranomaiset ja toimittajat ovat tienneet vuoden 2015 maahanmuuttoinvaasiosta lähtien, että huomattava osa "uusista voimavaroista" on identiteetiltään tunnistamattomia onnenonkijoita, useat jo kotimaissaan tuomittuja rikollisia. Jopa Yle tunnusti viime elokuun uutisessaan Lähes joka toisen turvapaikanhakijan henkilöllisyys jää mysteeriksi – emme varmuudella tiedä keitä tänne tule tämän karmean tosiasian. 

Olisi silti naivia olettaa, että Euroopan ulkopuoliset raiskaajasaalistajat edustaisivat kotimaidensa poikkeusryhmää tai olisivat vain pelkkiä yksittäistapauksia. Suomessa oleskeleva irakilaisnainen Seida Sohrabi kertoo Ilta-Sanomien tuoreessa haastattelussa, että vapaana kulkeva hunnuton nainen on Lähi-idän miehille vapaata seksuaalista riistaa, jota voi kohdella kuin lihanpalaa. Tämä asenne on syväkoodattuna näiden maiden kivikautiseen kulttuuriin eikä sitä voida poistaa millään "kotouttamista edistävillä" maassa maan tavalla -kursseilla tai muulla monikultturistisella kikkailulla kuten median ylistämällä yökoripalloilulla.

Ottamatta kantaa moderniin länsimaiseen teknokulttuuriin erinomaisuuteen, selvää on ainakin se, ettei se ole yhteensovitettavissa Lähi-idän primitiiviisen uskonnon eikä Saharan eteläpuolisen väestönosan älyllisen potentiaalin kanssa. Monikulttuurisuus ja sen seurauksena syntynyt pakkodiversiteetti perustuvat jo lähtökohtaisesti virheelliseen ajatteluun, mutta vielä enemmän sen taustalla on tietoinen valehtelu. Tuota suurta huijausta edustaa 1700-lukulainen universalistinen valistus ja sen utooppiset valheet, joista suurin on tasa-arvo. 

Siksi Eurooppaan ei voi koskaan syntyä auvoista monikulttuurista yhteiseloa, josta kaikki osapuolet hyötyisivät. Hyötyjiä toki on, mutta he ovat lähes poikkeuksetta kolmannen maailman kulttuurista tulleita kouluttamattomia vapaamatkustajia. Toinen nykytilanteesta hyötyvä joukko on kansansa pettänyt pieni "eliitti", jonka harhaisista motiiveista ja tavoitteista voi lukea eurooppalaisten kansanmurhaamisen perusteoksesta, EU:n arkki-isä kreivi Richard Coudenhove Kalergin kynäilemästä kylmäävästä julistuksesta Praktischer Idealismus (1925).

Rotumuukalaisten itsekontrollin puutteesta kertova brutaali seksuaalisuus on vain eräs ikävä seuraus poliitikkojemme masinoimasta vihamielisestä maahanmuutosta. Tämän vuoksi on putkinäköistä keskittyvä vain siihen ja kuvittella, että raiskausepidemian "ratkaiseminen" tekisi tyhjäksi muut ulkomaalaiskysymykseen liittyvät ongelmat. 

Toisin kuin valtamedian puhuvat päät ja "asiantuntijat" vakuuttelevat, me emme yksinkertaisesti tarvitse kehitysmaalaisia,  mutta he tarvitsevat epätoivoisesti meitä, jopa niin, että he ovat henkensä uhalla valmiita vyörymään Välimeren yli Eurooppaan. Lähtöhalukkuutta lisää se fakta, että jokainen Afrikan kehitysmaa on epäonnistunut valtio. Ainoa keino estää kehityskulku, jossa Suomesta ja muusta Euroopasta tehdään barbaarista Afrikkaa, on panna sulku kolmannen maailman invaasiolle. Tosiaan, yhteiskunta koostuu ihmisistä.

                                                        ************************


TV1, torstai 17.1.2019 klo 21:05  A-Talk 

Miksi poliitkot heräsivät seksuaalirikoksiin vasta nyt? Juontajana Olli Seuri #yleastudio HD

Kun A-talkin "asiantuntijavieraana" on valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen, on aika painaa kaukosäätimen kanavanvaihtajaa. Jälleen kerran Tuomas Ojanen tulkitsi lakeja "kansainväliset sopimukset" keppihevosenaan ulkomaalaisten eduksi suomalaisia vastaan. Tämän miehen ei pitäisi olla televisiossa levittämässä suomalaisvihamielistä propagandaa vaan hänen paikkansa on Kansantuomioistuin ja siellä syytettyjen penkillä.


TV1, keskiviikko 16.1.2019, Hyvissä aikeissa 

1/3 Oman käden oikeus. 1900-luvun alussa pelättiin, että ihmiskunta rappeutuu. Rotuhygienia hiipi hyväntekijöiden mieliin. Ajattelu innosti muun muassa kehitysvammatyön edelläkävijöitä Edvin ja Emma Hedmania. HD ohjelmatekstitys (suomi) 29 min.

Vaalit lähestyvät ja kansalaisia syyllistävä natsismiin viittaava propaganda vain kiihtyy.

FYYSIKKO KARI ENQVIST KANNATTAA EDISTYSUSKOVAISTEN UNIVERSAALIKOMMUNISMIA

Fyysikko Kari Enqvist.

Globalistisen ideologian ja politiikan tietää olevan kriisissä, kun sen puolustajiksi nostetaan luonnontieteen ammattilaisia, joiden puheilla uskotaan olevan tieteellisen objektiivisuuden vakuuttavuutta. Viimeisin esimerkki turvautumisesta tieteen auktoriteettiin on Ylen verkkosivuilla julkaistu Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvistin kolumni Fasismin tieltä väistyvät ensin faktat. Varsinaisia esimerkkejä fasistien epätieteellistä faktoista hän ei kuitenkaan esitä, vaan tyytyy sättimään populistien fasistisia piirteitä, jotka ovat hänen mielestään esteenä tieteen vapaudelle ja maailman muuttamiseksi monoliittiseksi sosiaalidemokratiaksi.

Koska Enqvistin kirjoituksen tyylinä on kolumni, se ei ole mielipidekirjoitusta kummoisempi julistus yhden yhteiskuntafilosofian puolesta toista vastaan. Sellaisena se pitäisi myös nähdä, mutta valitettavasti Ylen suurimmalle seuraajasegmentille demarieläkeläisille kaikki on suurempaa viisautta kunhan se tulee vain kovan tieteen auktoriteetilta. Sekä tuulipukukansa että spesifin tieteen ammattilaiset näyttävät uskovan, että asiantuntijuus tietyllä alalla tekee puhujasta tietäjän mistä tahansa asiasta. 

Enqvistin ohella maamme toinen joka alan asiantuntija on Turun yliopiston avaruustieteen professori Esko Valtaoja, joka lausuu milloin mistäkin asiasta näkemyksiä, jotka voisivat yhtä hyvin tulla Esson baarin aikamiesporukan suusta. Tämä ei ole retorinen heitto, sillä tutkimuksissa, joissa on arvioitu koehenkilöiden kykyä arvioida ennustettavien asioiden toteutumista, asiantuntijat ovat menestyneet niissä vain hieman paremmin kuin keskimääräiset kansalaiset. Tämä tosin vain silloin kun ennustettava asia on liittynyt asiantuntijoiden omiin aloihin, mutta heti kun on menty oman erikoisosaamisen ulkopuolelle, ero tavallisten ihmisten ja asiantuntijoiden arvioiden välillä on kutistunut olemattomiin. Tämä käy erityisen selväksi poliitikassa, jonka kehityksen arviointi on pelkkää arvaamista omilla ideologisilla mieltymyksillä.

Tieteen ideologiaa puolustessaan Enqvist ottaa keppihevosekseen fasismin ja sen eri kuvitellut muodot. Tekstin ainoa huomionarvoinen neutraali havainto löytyykin juuri siinä kohtaa, kun kirjoittaja tunnistaa anarkokommunisteissa fasistisia piirteitä, vaikka tarkempaa olisi puhua yleisinhimillisestä fanaattisuudesta, suvaitsevattomuudesta ja oikeassaolemisen halusta, jotka löytyvät vähintään piilevinä jokaikisestä ideologiasta ja uskonnosta:

Esimerkiksi Hampurin hiljattaisen G20-kokouksen anarkistirieha oli eräiltä piirteiltään fasistista vaikka se antifasistiseksi julistautuikin. Tuo kadun kaoottinen parlamentti, jonka väkivalta-osasto pukeutuu mustaan huppari-univormuun, vastusti globalisaatiota aivan kuten Hitler syytti Saksan kuvitellusta alennustilasta ei vain juutalaisia vaan nimenomaan kansainvälistä juutalaista finanssipääomaa.  

Fasistisen mielen ehdottomuus, sen järkkymätön usko henkisen ja fyysisen väkivallan puhdistavaan voimaan, sen luottamus kuvitellun kansan luovuttamaan kuviteltuun valtakirjaan, on täysin vastakkainen tieteen eetokselle.

Jälkimmäisen kappaleen vastakkainasettelu on yhtä mielekäs kuin sanoisi, että tuli on vastakkainen jään olemukselle, jonka vuoksi edellistä ei saisi olla. Eihän tietyn yhteiskuntajärjestyksen taustalla olevalla elämänfilosofialla pitäisi sinällään olla mitään merkitystä tieteelle, joka toimii itsenäisesti omilla ehdoillaan. Riippumatta ideologiasta yhteiskuntajärjestyksen todellisuus ja olemus on aina eri kuin tieteen, joten niiden asettaminen keinotekoisesti vastakkain on järjetöntä. Yhtä hyvin voisi sanoa, että monikulttuurisen ja arvorelativistisen yhteiskunnan mentaliteetti on vastakkainen tieteen eetokselle, koska edellä mainitun "eettisenä" vaatimuksena on suvaita keskenään ristiriitaisia arvostelmia.

Kulttuurissa tiede on vain yksi ilmaus inhimillisestä toiminnasta, mutta Enqvist uskoo sen olevan kaikkein tärkein ja perustavin vain siksi, että sattuu harjoittamaan sitä itse. Hänen on vaikea hyväksyä sitä, että länsimaisen kulttuurin lopun sivilisaatiovaiheessa syntynyt tiede on sen pelkkä sivutuote, vaikka sitä ollaankin nyt nostamassa uskonnon korvaajaksi ja koko kulttuurin päämääräksi. Mikäli tämä yksiulotteisen "kaiken selittävä" maailmankatsomus ei pääsekään hallitsemaan kaikkialla ja olemaan ylimpänä, syynä täytyy olla fasismin kaltaisen vastavoiman synnyttämä kitka. Enqvist kirjoittaa, että 

Tiede ei menesty fasismissa, vaan näivettyy pois, kuten se näivettyi Hitlerin Saksassa ja Mussolinin Italiassa, kun parhaat tutkijat pakenivat ulkomaille. Tiede on fasismia edeltävän ajan ensimmäinen uhri. Tieteen kohtalo varoittaa tulevasta kuin kanarialintu kaivoksen kaasuista. Ja nyt kanarialintua heikottaa Trumpin Yhdysvalloissa, Erdoganin Turkissa ja muuallakin, kuten Puolassa ja Unkarissa. On siis aika haistella tuulta ja yrittää arvuutella, mihin suuntaan olemme menossa.

On omituista, että kirjoittajan listalta puuttuu kokonaan teokratiaan perustava islam, jolla ei ole lainkaan tieteellistä traditiota. Silti edes islam ei suhtaudu (luonnon)tieteeseen vihamielisesti vaan ainoastaan välinpitämättömästi. Sen sijaan fasismin puhumattakaan nykyisen populismin pitämistä tiedevastaisina on tahallista liiottelua. Euroopan 1920-40 lukujen fasistiset liikkeet ja hallinnot eivät suinkaan halunneet kumota tiedettä, vaan antoivat sille yhteiskunnassa roolin, jossa se ei ole itsetarkoituksellisen johtavassa asemassa kuten se on nyt tutkaparinsa markkinakapitalismin kanssa. 

Se, että fasistisissa maissa tiede nähtiin vain yhtenä monista kulttuurin muodoista, on tieteisuskoville tietenkin silkkaa irrarationaalista tiedevastaisuutta, sillä heidän mielestään kaiken pitää olla tieteelle alisteista. Yhdysvaltain ja Itä-Euroopan populististen hallintojen pitäminen tiedevastaisina on vielä fasismiakin perusteettomampaa, koska mitään tieteenvapauden vastaisia toimia niissä ei ole tehty. Toisin kuin lännessä Itä-Euroopassa nimenomaan puolustetaan puhdasta tiedettä, kun valtio supistaa määrärahoja tietyiltä ideologisilta yhteiskuntatieteiltä ja kulttuurimaxilaiselta propagandalta kuten sukupuolentutkimukselta ja rasistiselta "valkoisen etuoikeuden" tendenssitutkimukselta. Näitä huuhaa-aineita ei Itä-Europpassa kielletä, vaan niitä kehoitetaan hankkimaan rahoituksensa itse tai siirtymään sinne minne ne yliopiston sijaan kuuluvat eli kansanopistoihin.

Vaikka kirjoittaja pelottelee fasismilla, hänen todellisena päähuolenaan on populismi, jonka piirteitä hän samaistaa historialliseen fasismiin, jotta sillä ei olisi legitimiteettiä toimia liberaalidemokratiassa. Kansanvallan eli demokratian kannalta on suorastaan koomista, että Enqvist pitää populismin kansaan vetoamista tuomittavana fasistisena piirteenä, vaikka suoraa demokratiaa on harjoitettu Antiikissa ja viimeisen parinsadan vuoden aikana lähes kaikissa länsimaiden poliittisissa liikkeissä. 

Kirjoituksen varsinainen poliittiinen viesti on, että tulipa nykypopulismi ("fasismi") sitten oikealta tai vasemmalta, se on tuomittavaa, koska se panee jarruja yksiulotteisen utilitaristiselle globaalikapitalismille hidastaen näin samalla myös tieteen laajenemispyrkimyksiä. Tieteentekijät kuten Kari Enqvisti puolustavat politiikassaan raakaa globaalikapitalismia sen suomien resurssien lisäksi myös siksi, ettei se vaadi tieteelle ja sen sovellutusten seurauksille juuri mitään rajoituksia. Tämä siksi, että kapitalismin ylläpitämässä tieteellis-teknisessä maailmassa muutos nähdään "edistyksenä" ja edistys on puolestaan hyvä, jota ei voida kyseenalaistaa. Kun oikeisto- ja vasemmistopopulistit haluavat nostaa esille vaatimuksen oikeudenmukaisesta hyvästä elämästä, joka ei ole sidottu kapitalistiseen hyötyajatteluun ja tieteen etenemiseen, tiedeuskovat näkevät sen "taantumuksena", koska tuollainen asenne palvelee ensisijassa vain ihmisen ja luonnon hyvinvoinnin intressiä eikä fetissiksi nostettua edistystä. 

Siitä huolimatta, että tieteentekijät ja taloususkovaiset kannattavat edistystä, he tulkitsevat sen eri tavalla, joka synnyttää eripuraa näiden välillä. Taloususkovaisille tiede on pelkkä väline tehokkaamman tuotannon ja uusien innovaatioiden synnyttämisessä, kun taas liikemaailman rahoituksesta pitkälti riippuvainen "tiedeyhteisö" haluaisi olla ylin auktoriteetti siinä, miten maailma ja elämä tulisi ymmärtää ja miten ihmisyhteisöjä pitäisi pelkän tieteellisen maailmankuvan perusteella hallinnoida. Kolumnisti Enqvist ei turhaan peittele kantojaan, millaista tieteen ja kapitalismin määräämää yhdenmukaistettua monokultturista tulevaisuutta hän meille kaavailee.

Enqvist perustelee ainoana oikeana pitämänsä kehityssuunnan oman tieteenalansa fysiikan termodynamiikan toisella pääsäännöllä, jossa suljetun järjestelmän epäjärjestys eli entropia kasvaa. Rinnastamalla fysiikan ilmiön kulttuurin muutokseen kolumnisti ei välttämättä syyllisty suoranaiseen kategoriavirheeseen, mutta on selvää, että tällöin puhutaan eri ilmiömaailmoista, joissa pätevät eri lainalaisuudet:

Otetaan oppia fysiikasta. Sen mukaan kuuma ja kylmä sekoittuvat aina, kun vain aikaa on tarpeeksi. Pienikin yhteys niiden säiliöiden välillä riittää sotkemaan molekyylit tasalämpöisiksi. Ja todellisuushan on pohjimmiltaan fysiikkaa.  

Myös maapalloistuminen on suuri tasapäistäjä. Edes historiastaan ylpeät kiinalaiset eivät enää pukeudu keisarilliseen silkkiin vaan edustavat samaa tummanpuhuvaa kravattikapitalismia kuin kaikki muutkin.

Tässä kohtaa pitää väljästi ymmärrettynä muistaa, että maapallo ei ole suljettu systeemi, koska me saamme energiaa ulkopuolella olevasta auringosta. Juuri se on taannut sen, että paikallisessa avoimessa järjestelmässä kuten maapallolla on syntynyt elämää ja sen myötä ihmisen luomaa kulttuuria. Tietysti nykymaailmasta löytyy Enqvistin kaltaisia kaaoksen ruhtinaita, joille on tärkeää, että maailman eri kulttuurit muunnetaan yhtenäiseksi haaleaksi litkuksi. Tämä ei ole kuitenkaan väistämätön kehityskulku, jonka myös Enqvist myöntää, koska vaivautuu varoittamaan globalisaation vastaisista voimista.

Kun luonnontieteilijät alkavat selittää yhteiskuntaa ja kulttuuria koskevia asioita, he heijastavat niihin universalisoivia  käsityksiä, jotka ovat lähtöisin tieteellisestä ajattelusta. Tällaisessa ajattelussa peruuttamattomasti erilaisten kulttuurien ja ihmispopulaatioiden kuvitellaan poikkeavan toisistaan vain näennäisesti, sillä lopulta ihmislajia ohjaa kaikille yhteinen järki. Koska rationalismiin ja sen luomaan universalistisen yhteinäiskulttuurin voittoon ovat uskoneet eniten tiedemiehet, ei ole yllättävää, että he ovat mieltyneet ideologioihin, jotka näitä asioita parhaiten edistävät. 

Tänään se on finassikapitalismin ohjaama globalismi, eilen se oli kommunisimi. Fysiikan ohella 1970-luvun Suomessa erityisesti matematiikka oli yliopistossa kommunistien suosiossa, koska sen uskottiin formaalina eli käsitteellisenä tieteenä olevan linjassa kommunistisen "rationaalisen" ja universalistisen maailmankäsityksen kanssa. Lännen kommunistiopiskelijoiden erityinen analogiavirhe oli se, että heidän suosiman matematiikan analyyttiset välttämättömät totuudet rinnastettiin kommunistisen materialismin ja yhteiskuntafilosofian "järkähtämättömiin totuuksiin". Laajemmassa yhteydessä  tieteellinen kommunismi oli työkalu, jolla varmistettiin kommunismin vääjämätön etenenminen historian päämääränä. Tämä on tuttua Karl Marxilta, joka otti jo varhain vaikutteita Hegelin idealismista ja teleologisesta (päämäräisestä, tarkoituksellista) historianfilosofiasta. 

Fyysikko-kolumnisti Kari Enqvistin universalistinen optimismi ei juonnu kommunismista, vaan luultavasti 1990-luvulla uushegeliläisyyttä edustaneesta  Francis Fukuyamasta, joka julkaisi vuonna 1992 maailmanlaajuisen best-sellerin Historian loppu ja viimeinen ihminen. Toisin kuin Marx, joka piti kommunismia ihmiskunnan päätepisteenä ja huippuna, Fukuyama katsoo kirjassaan liberaalidemokratian edustavan historian loppua. Tosin myöhemmin hän irtisanoutui tästä kannasta. Itse asiassa Fukuyama epäili jo kirjansa viimeisessä viidennessä luvussa, että Nietzschen kuvaama materialistisella hyvinvoinnilla kyllästetyn viimeisen ihmisen elämänmuoto ei tyydytä koko ihmiskuntaa, vaan aina löytyy ihmisiä, jotka omasta edusta piittaamatta haluavat jotain itseään suurempaa, jonka puolesta ei ainoastaan elää vaan ennen kaikkea kuolla. Ikuinen rauha ilman ihmisryhmien taistelua itseään suuremman asian puolesta olisi tylsyydessään maanpäällinen Helvetti. Jo Antiikin kreikkalaiset ymmärsivät, että jotta Ihmiselämä olisi täyttä, siihen täytyy kuulua myös traaginen ulottuvuus. Enqvist toivoo sen sijaan kesytettyjen ja kuohittujen ihmislampaiden maailmaa:

Kysykää siis itseltänne, kumpi on todennäköisempää: että tuhannen vuoden kuluttua maapallo on edelleen riitaisten kansallisvaltioiden kokoelma vai jonkinlaisen maailmanhallituksen ohjailussa? 

Enqvist viittaa kirjoituksena alussa Timothy Snyderin kirjaan Tyranniasta, jossa varotellaan fasmismin vaaroista, mutta juttunsa lopussa hän toivoo, että maailmaa hallitsisi totalitaristinen ja yhdenmukaistava maailmanhallitus. Enqvistin toiveessa ei ole mitään uutta, sillä viimeksi Neuvostoliitto Itä-Euroopan satelliitteineen yritti laajentua koko maailman kattavaksi valtiolliseksi järjestelmäksi.  

Mikäli tuollainen sekulaarihumanistinen ja universalistinen valtio joskus syntyisi, merkitsisi se politiikan kuolemaa. Oikeusfilosofi Carl Schmittin mukaan maailmanvaltio ei voisi olla poliittinen yksikkö sanan varsinaisessa merkityksessä, koska politiikan maailma ystävine ja vihollisineen on väistämättä monenkeskinen pluriversumi eikä universumi. Koska politiikka muuttuu maailmanvaltiossa käsitteellisesti mahdottomaksi, siellä ei voi silloin olla myöskään demokratiaa, jonka kolumisti epäsuorasti tunnustaakin puhumalla "maailmanhallituksen ohjailusta".

Baabelin tornin rakentaminen on tuhoon tuomittu yritys, mutta oman kulttuuripiirin käsittävät kokonaisuudet  kuten Rooman imperiumi tai mongolivalloittajien imperiumi idässä todistavat, että suuretkin kokonaisuudet ovat mahdollisia, mutta vain tiettyjen kulttuuristen ja etnisten ehtojen vallitessa. Belgialaispoliitikko Jean-François Thiriart (1922–1992) ideoi jo 1950-luvulla eurooppalaisen imperiumin, jossa valtiot noudattava itsenäistä talous- ja kulttuuripolitikkaa, mutta ovat samalla liittoutuneet sotilaallisesti yhteen. Tämä voisi olla järkevää aikana, kun maanosaamme kohdistuu sekä muslimien väestöpaine että Yhdysvaltain ja Venäjän halu määrätä asioitamme. Pisimmälle menevissä visioissa, joita ovat esittäneet Francis Parker Yockey ja sittemmin Guillaume Faye, vaaditaan valkoisen rodun imperiumia Dublinista Vladivostokiin. 

Nämä kaikki vaihtoehdot takaisivat, että myös tulevaisuudessa inhimillisen kulttuurin korkeimmat ilmenemismuodot säilyisivät ja matka tähtiin olisi mahdollinen. Enqvistin visio ei tätä turvaisi, sillä se muistuttaa liikaa globaalieliitin suosimaa Richard Coudenhove-Kalergin suunnitelmaa, jossa kulttuuri laskeutuu afrikkalaiselle tasolle, kun väestöjä pyritään maailmanvaltion nimissä yhdistämään:

Annan heti oikean vastauksen: jos haluamme olla elossa vielä tuhannen vuoden kuluttua, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jälkimmäinen. Se on maali, jota kohti historian nuoli osoittaa. Jos tuo nuoli menee ohi, ihmiskunta on suunnattomissa vaikeuksissa

Se suunta mihin globalistit ja Enqvistin kaltaiset Yhden maailman  utopistit ovat planeettaamme viemässä on jo nähty. Kaiken elämän yksipuolistuminen ja samanlaistuminen alkaa näkyä lähes kaikkialla maailmassa. Se taas perustuu standardisoituun kulutuskeskeiseen elämäntapaan, jonka hintana on paheneva ekokastastrofi. Kun tähän universalistiseen keitokseen lisätään ihmislajisolidaarisuus, saamme Afrikan väestöräjähdyksen, jonka paineaalto tekee kaikkialla maailmassa ekologista, etnistä ja kulttuurista tuhoa. Jos lajimme haluaa olla elossa vielä tuhannen vuoden kuluttua, niin silloin mikä tahansa muu vaihtoehto kuin Enqvistin ehdottama soisi sille paremman mahdollisuuden.