GLOBOHOMON EDISTÄMÄ LGBT-PROPAGANDA TAAS NOUSUSSA

Lgbt-lobbaajat olivat vielä muutama vuosi sitten näkyvästi esillä tiedotusvälineissä vaatimassa erityiskohtelua ihmisoikeuksiinsa vedoten. Medianäkyvyyden kannalta korona-hysteria ja Ukrainan sota muutti tämän  tilanteen ja ensimmäisen maailman "ongelmat" jouduttiin laittamaan väliaikaisesti naftaliiniin. Massojen hallinnassa kun on tärkeää keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Sittemmin Ukrainan sodan juututtua pattitilanteeseen kontrolloidussa valtamediassa on alkanut jälleen tulla tilaa itsekkäille valittajaeturyhmille. 

Muutos näkyy mm. Yle TV 1:n Perjantai-ohjelman viimeisimmässä jaksossa "Mikä homoudessa pelottaa?" (1.12. klo 21.05). Ohjelmaa on pohjustettu Ylen verkkosivujen jutuilla Kaapista kotiin ja ”Pohjanmaalaiset pojat” hyökkäsivät somessa Eino Nurmiston kimppuun: ”Meille tungetaan tätä homoseksuaalista agendaa”, joissa haastatellaan tv-jaksossa esiintyviä homoja. Koska nykyään kaikki liittyy kaikkeen ja kaikki liitetään kaikkeen, ohjelmaryöpsähdyksen takana lienee Venäjän pitkään valmistelema laki, josta kertoo tuore Ylen uutinen Venäjä aikoo kieltää ”kansainvälisen LGBT-liikkeen” äärijärjestönä. 

Ylessä on tiedetty lain valmistelemisesta jo hyvissä ajoin, joten se odotti vain hetkeä jolloin se virallistetaan, jotta sen vastineeksi voitiin nopeasti esittää Perjantai-ohjelman homofanitus-jakso. Silti yksipuolinen ja suorastaan progandistinen "keskusteluohjelma" ei ollut niinkään näpäytys Venäjälle, vaan valtionmedian täysin arkipäiväinen suomalaisyleisöön kohdistunut hybridivaikuttaminen. Tietenkin mukana oli myös tyypillistä länsimaisten nykyarvojen itseriittoista peilaamista "barbaarisiin" maihin ja kulttuureihin, jotka eivät ota ilolla vastaan geneettisen umpikujan ilosanomaa. Tämä taas noudattaa sitä yleisempää suuntausta, jonka suomalaiset mediatalot ovat omaksuneet liittyttyään Mediapooliin. Yhdysvaltain viranomaisten aloitteesta ja ohjauksessa vuonna 2014 aloittaneen median sisäisen ohjausjärjestelmän tarkoituksena on ollut luoda uutisointikulttuuri, jossa objektiivisuudesta piittaamatta kaikki Venäjästä kerrottu esitetään poikkeuksetta negatiivisella kierteellä.

Mitään uutta näkökulmaa Perjantai-ohjelman homouden valkopyykkäysjakso ei luonnollisestikaan tuonut esiin, vaan keskustelijat jatkoivat samaa muita syyttävää uhritarinaa ja ihmisoikeusjargonia, jolla politisoituneet yliopistot ovat syövyttäneet yhteiskuntaa jo vuosikausia. Jo se, että ohjelman nimellä viitataan täysin ideologiseen ja epälääketieteelliseen käsitteeseen kuin homofobia, kertoo siitä, kuinka perinpohjaisesti "julkinen keskustelu" on omaksunut vasemmiston dekonstruktiivisen diskurssin. Pellemaailmassamme monet todennetut tosiasiat vääristetään, jonka vuoksi esimerkisi faktojen kertominen homoseksuaalinen elämäntavasta käännetäänkin väitteen esittäjän pelkotilaksi. Pelkoa toki esiintyy, mutta sitä näkyy lähinnä vain julkisen homo- ja lgbt-keskustelun portinvartijoissa, jotka ovat kauhuissaan mikäli mediassa joku pääsisi kertomaan näiden ilmiöiden vaietuista puolista.

Lgbt-aktivistit ovat viimeisen vuosikymmenen aikana pelanneet korttinsa taktisesti oikein liittämällä poikkeukselliset seksuaalitavat ja niihin kuuluvat piittaamattomat alakulttuurit ihmisoikeuskysymykseksi. Tämä taas kytkeytyy olennaisesti tasa-arvoon, joka on käytännössä länsimaisen sekulaarin elämätavan virallinen uskontunnustus. Riippumatta tasa-arvon empiirisestä totuudesta tai sen monomaanisen pyrkimisen järkevyydestä, kyse on yksisuuntaisesta peruuttamattomasta ilmiöstä (ratchet effect) sen päästyä kerran hallitsevaksi sivilisaatiomme alkuasetuksissa. Lgbt-aktivistit ovat vähintään tiedostamattomalla tasolla tästä tietoisia, jonka vuoksi he ovat voineet kiivetä savijaloilla seisovan lännen tasa-arvo-jättiläisen hartioille ja viitoittaa sieltä käsin meidät "historian oikealla puolelle" itsetuhoon.

Vuosikymmeniä jatkunut homojen pitkä marssi läpi instituutioiden on ollut vain alkusoitto kohti jyrkänteen reunaa. Kun vauhtiin on päästy mukaan on tullut lgbt-hulluus, joka saa julkisuudessa yhä irvokkaampia ilmenemismuotoa. Tästä huolimatta kollektiivinen vastustus kulttuuria alasajaville perversioille on kansalaisten keskuudessa heikkoa, koska silloin jouduttaisiin arvioimaan uudelleen nykykulttuurimme keskeinen periaate tasa-arvo. Arvojen uudelleen arviointi vaatisi kansalaisrohkeutta laittaa itsensä likoon ja uhmata vallitsevaa hegemoniaa. Tässä pelissä riski menettää työpaikka ja mukava materialistinen elämäntapa ovat niin suuria, että kansalaiset ovat valmiita hyväksymään minkä tahansa mielettömyyden kunhan se ei välittömästi uhkaa omaa hyvinvointia. Konformistisen tolkun kansalaisen ajan hengen motto onkin perin raamatullinen: meidän jälkeemme vedenpaisumus.

Länsimaisen tasa-arvon juuret löytyvät juutalaistaustaisen Paavalin radikaaleista opeista parin tuhannen vuoden takaa. Hänen kristillisessä tulkinnassaan jokainen ihminen on tasa-arvoinen Jumalan edessä. Jo Paavalin eläessä hän ulotti tämän teologisen uskonkappaleen maalliseen elämään luomalla alkukristillisyydestä eräänlaista uskonnollista bolshevismia. On hämmästyttävää, että tämän ilmiön toi kirjallisessa muodossa ensimmäistä kertaa näkyvästi esiin Friedrich Nietzsche (1844-1900) vasta 150 vuotta sitten. Hänen esittämänsä kysymys modernille ihmiselle kuului vapaamuotoisesti seuraavasti: koska Jumala on kuollut modernille viimeiselle ihmiselle, niin miksi hän noudattaa edelleen kristillistä moraalia, joka on johdettu Jumalan olemassaolosta?

Mitään empiiristä näyttöä ihmisten tasa-arvosta ei löydy. Edes moderni luonnonoikeusteoria "ihmisen luovuttamattomista oikeuksista" ja universaaleista ihmisoikeuksista ei perustu ihmislajin moninaisuuden tosiasioihin, vaan se pohjaa transsendenttiseen oletukseen kaikille kuuluvasta yhtäläisestä "ihmisen sielullisesta olemuksesta". Vaikka modernissa ihmisoikeus- ja tasa-arvoajattelussa kristinopin käsitys "sielujen yhteismitallisuudesta" onkin häivytetty pois, se ei voisi kuitenkaan toimia ilman tätä irrationaalista ja transsendenttista perusoletusta. Toisin sanoen tasa-arvo puheen peruskivi ei lepää sen enempää empiirisellä kuin rationaalisellakaan pohjalla. Silti tasa-arvosta saarnaavilla Lgbt-ideologian kannattajilla on julkeutta vedota retoriikassaan "tieteelliseen" rationalismiin ja syyttää kristittyjä irrationalismiin perustuvasta uskonnollisesta argumentoinnista. Tosiasiassa molemmat perustavat näkemyksensä Paavalin oppiin "ihmissielujen" tasa-arvoisuudesta Luojan edessä, mutta sillä erotuksella, että konservatiivikristityt eivät jaa varauksetta apostolin sosiaalisen tasa-arvon agendaa.

Liberaalin maailmanjärjestyksen ateistiset tasa-arvouskovaiset eivät ole tähän päivään mennessä kyenneet vastaamaan Nietzschen esittämään kysymykseen, joten he ovat mieluummin siitä kokonaan vaiti. Koska tilanne on tämä, silloin on syytä kuulla lisää mitä Nietzchellä oli sanottavana arvokeskustelusta. Lyhyesti sanottuna hän katsoi "edistyksellisen" liberalismin ja sen radikaalimuodon sosialismin olevan oireita ns. viimeisen ihmisen nihilismistä. Hänestä pyrkimys yhteiskunnalliseen tasa-arvoon on ilmaus maallistuneesta kristillisyydestä, joka menetettyään transsendenttisen ankkurinsa, rappeutui väistämättä nihilismiksi. Tässä ajattelussa tasa-arvo on kaikkien arvojen tyhjentämistä niiden sisäisestä arvosta. Nietzscheä vapaasti lainaten: "Jotta arvoja ylipäätään voi olla olemassa, niiden on perustuttava epätasa-arvoon".

Nietzschen mukaan luonnolliseen hierarkiaan perustuvassa yhteiskunnassa jako tehtiin Hyvään (vahva, kaunis jne.) ja Huonoon (heikko, ruma jne.), mutta parempiinsa kaunaisesti suhtautuneet kristityt muuttivat tämän periaatteen niin, että Hyvää onkin heikkous, nöyryys ja viallisuus kun taas Pahuutta edustaa kaikki vahva ja elinvoimainen. Moderni asenne Lgbt-agendaa kohtaan heijastelee tätä samaa parituhatvuotista jakoa: geneettistä itsetuhoa ajavat degeneraatit nostetaan kuvitellusta uhriasemasta käsin jalustalle, kun taas aikalaishulluuden vastustajat kirotaan kerettiläisiksi "äärioikeistolaisiksi". Omahyväisyyteensä pakahtuvalle läpisosiaalistetulle kansalaiselle tämä jako sopii hyvin, koska hegemonista mantraa toistamalla ei tarvitse riskeerata mitään.

Suurin tyytyväisyys länsimaista itsetuhoisuutta manifestoivaa sateenkaarisirkusta kohtaan löytyy hallitsevasta Globohomosta. Tässä on syytä muistaa, että yhdyssanaa Globohomo ei pidä käsittää siten kuin persuilevat salaliittohörhöt tai sitä ironisesti käyttävät liberaalinokkelikot sen ymmärtävät. Etymologisesti kaksiosaisella termillä viitataan ensisijaisesti globalisaatioon ja homogeenisyyteen (yhdenmukaisuuteen, samanlaisuuteen). Länsimaista yhdenmukaistavaa globalismia ajava "eliitti", Globohomo, haluaa myös homokulttuurista ja Lgbt-agendasta valtavirtaa joka ikiseen maailmankolkkaan. Tässä mielessä termi on enemmän kuin osuva. On selvää, että ilman Globohomoa nämä haitalliset ilmiöt eivät olisi koskaan saavuttaneet hallitsevaa asemaa länsimaissa.

AIKAMME KUVA: YLE NOSTAA NARSISTISET JA IDENTITEETTIHÄIRIÖISET TRANSUT JALUSTALLE

"Katsokaa ja kuunnelkaa minua....minä minä minä minä
minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä."

TV1, perjantai 12.10.2018 klo 21:05, Perjantai 

Milloin saa antaa periksi? Miksi periksiantamattomuutta pidetään hyveenä? Vieraina kansanedustaja Paavo Väyrynen, rap-artisti Wille Hyvönen ja tutkija Maria Mäkelä. Perjantai-dokkarina "Kehän kutsu". HD

Ohjelmalinkki Yle Areenaan.

Perjantai-ohjelma on aikaisemmin ollut Yle Watchin kynsissä, eikä syyttä (täällä, täällä, täällä ja täällä). Tällä kertaa Perjantain vieraana olleen mediatyrkky Wille Hyvösen sekoileva sössötys oli sen verran sakeaa tavaraa, että vasemmistolainen salaliittoteoreetikko voisi väittää noin vastenmielisen ilmestyksen olevan kabaalin äärioikeiston kehittämä sketsihahmo, jolla mustamaalataan "edistyksellistä" kansanosaa. 

Tosiasia kuitenkin on, että huomiohuoraava rap-artisti (sic!) Hyvönen hyödyntää vain ajassamme ryöstäytynyttä häpeämätöntä narsismia. Mitä mitättömämpi itsensä hivelijä, sitä epätoivoisempia ovat keinot hankkia julkisuutta. Hyvösen kohdalla tosin saattaa olla kyse identiteettiongelmasta kärsivästä mielenterveystapauksesta, sillä onhan hän myös tunnettu sukupuolensa vaihtaja, vaikka ei tiettävästi olekaan vielä silponut luonnon antamia sukupuolivärkkejään.

Wille Hyvösen alias Ville Valottoman show alkoi järkyttävän paskasti hinkatulla räp-esityksellä. Jokainen sivistynyt kansalainen pitää jo lähtökohtaisesti räpin tavattoman yksinkertaista ja monotonisesti nykivää läpsytystä kuuntelukelvottomana viidakkomölynä, joka uppoaa lähinnä vain vähämielisille, lapsille, maahanmuuttajanuorille, identiteetiongelmaisille wiggereille ja massakulttuurihölmöille. Narkomaniaa ylistäneen esityksen ainoa hyvä puoli oli se, että siinä Wille Hyvönen kuulosti huomattavasti järkevämmältä kuin haastattelussa, jossa hänen piti puolustella omin sanoin sekavaa päänsisäistä maailmaansa.

Itse haastattelu pani ihmettelemään, että mikä ihme hinku valtion omistamalla Ylellä on promotoida mitättömyyksiä, joiden ainoa kontribuutio on julistaa myötähävettävää narsismia, jolle ei ole edes mitään perustetta tai substanssia. Hyvösen  ns. argumentaatio oli kuin suoraan Punk in Finland -foorumin alkoholilla päänsä vaurioittaneelta valtion elätiltä. Vai mitä mieltä lukijat ovat yhteiskunnallisen keskustelijan kommentista, joka kuului:

Oöö valtiota ei oo olemassa koska ööö öö sitä ei vaan oo. Kansallisvaltio...ööö... puretaan se...Ollaan valkoisia etuoikeutettuja kusipäämiehiä vaik mä olenkin transnainen.

Transuräppärin sönkötyksestä tuli mieleen kuplassaan kelluva narsisti, jonka havainto- ja kokemusmaailma on 2-vuotiaan lapsen tasolla. Voi vain kysyä, miksi kulttuurimme on nykyään niin nyrjähtänyt, että tällaisia ilmeisiä mentaalitapauksia pidetään yhdenvertaisina yhteiskunnallisina keskustelukumppaneina. Media taas osoittaa viheliäisyytensä antamalla näille virattomille räkänokille jatkuvasti mahdollisuuden suunvuoroon ikään kuin näillä olisi jotain tärkeämpää sanottavaa kuin säädyllisillä kunnon kansalaisilla.

Itseään kunnioittavina terveinä aikoina tällaisia friikkejä olisi ihmetelty korkeintaan sirkuksessa, mutta nyt media puskee näitä avohoitopotilaita julkisuuteen muka jonain upeina rajoja rikkovina vaihtoehtotyyppeinä, vaikka tosiasiassa he ovat degeneroituneen järjestelmän näyttelyesineitä. Jos ääneen päästettäisiin oikeasti hallitsevaa nykyhegemonia vastaan kapinoivia yksilöitä, haastateltavina olisi radikaaleja traditionalisteja, uusfascisteja ja kansallissosialisteja. Tätä hallitseva nomenklatuura ei oman etunsa vuoksi tietenkään tee, jonka vuoksi ainoastaan järjestelmän rappioarvoja manifestoivat kummajaiset päästetään julkisuudessa ääneen. Medialla on tietenkin otsaa mainostaa näitä systeemistä riippuvaisia apurahakapinallisia vielä joinain kapinallisina underdogeina.

Ennen pehmosia julkisuudessa puhuneelle olisi vinkattu nopeasti valkotakkiset miehet ja pehmustettu selli, mutta Yle julkaiseekin Hytösestä uhriuttavan sankaritarinan, hiljattain ilmestyneen pitkän fanihaastattelun Tappouhkauksia saaneen transräppäri Ville Valottoman mielestä jokaisen pitäisi saada määrittää sukupuolensa itse: “Minulle on tärkeää, että saan olla nainen”. Jutun perusteella itseään täynnä oleva keskinkertaisuus on tehnyt napaansa tuijottavasta sekoilustaan hyveen, jota Yle ymmärtää kunnioittavasti. O temproa. O mores!


                                                            *****************


Toinen huutonaurua synnyttävä ilmestys tulee rappiotaiteen puolelta. Vasemmistolainen sodomiittipariskunta Gilbert & George on yksi tunnetuimmista brittiläisen nykytaiteen agitaattoreista ja totta kai Ylen kulttuuritoimittaja Pia Parkkinen teki heistä ylistävän jutun kun taidedegeneraatit piipahtivat Helsingissä näyttelynsä avajaisissa. 

Juttu  Brittitaiteen tuhmat pojat Gilbert & George lähettävät terveisiä opiskelijoille: "Haistattakaa opettajilla" paljastaa tahattomasti länsimaisen kuvataiteen infantiilin, politisoituneen ("kääntyminen vain vasemmalle, kiitos!") ja nihilistisen onttouden. Eihän se ole kyynisten ja rahanahneiden pervertikkojen vika, jos heidän paskansa (kirjaimellisesti) myy "suurena taiteena":

Gilbert & George tunnetaan anarkistista teoksista, joiden keskiössä ovat muun muassa ruumiineritteet, uskonto, kuolema, seksuaalisuus ja alastomuus – ihmiselämä, kuten he korostavat. Aiheensa taiteilijat löytävät kotikulmiltaan.

He ovat asuneet vuosikymmeniä samassa osoitteessa monikulttuurisessa Itä-Lontoossa, jonka katujen usein rujoakin elämää he tallentavat kuviinsa.

Traditionalistisen kulttuurin vastaiset punabandiitit ja nilkkiliberaalit trendiperseet tietenkin kuvittelevat, että ulosteilla leikkivät ja fasisteja (= ei-vasemmistolaisia) julisteissaan tappaaman kehoittavat Gilbert & George muka pelottaisivat tai järkyttäisivät tervehenkisiä ihmisiä. Uusvasemmisto ei taida vieläkään käsittää, että heidän lapselliset provokaationsa ovat jo pitkään olleet So last season kuten tapana on sanoa. Osaa kansalaisista ne pelkästään haukotuttavat, osa taas katsoo niitä kuin kyse olisi tylsistyneiden murrosikäisten kiukuttelusta. Osa taas sulkisi Gilbert & Georgen kaltaiset degeneraatit suljetulle osastolle, mutta eivät suvaitsemattomuudesta, vaan ihan puhtaasti hygieenisistä syistä.

TUTKIMUS: YLE YHTÄ SUOSITTU KUIN P-KOREAN JOHTAJA MAASSAAN!

Yle on teettänyt jälleen itsestään tendenssitutkimuksen, jonka lopputulemasta lienee päätetty jo etukäteen. Tällä kertaa tutkimus oli teetetty Kunnallisalan kehittämisäätiöllä. Asiasta kertoo Ylen uutinen Tutkimus: Yle on Suomen luotetuin uutismedia – sosiaaliseen mediaan ei luoteta. 

Pitää ihmetellä minkälainen organisaatio teettää jatkuvasti itsestään tutkimuksia, joiden johtopäätöksissä kehutaan itseä kuin kyseessä olisi Stalinin viisivuotissuunnitelman paisutet tulokset. Yle Watch on käsitellyt tätä aihetta mm. vuonna 2014 ilmestyneessä kirjoituksessa Yle on kuin Nokia ennen romahdusta.

Tutkimuksen kaksi tulosta panee miettimään mistä niissä on loppujen lopuksi kyse. Mikäli oletetaan, että tutkimuksen otos on kattava, eikä painotu vain pelkän Ylen varassa oleviin demarieläkeläisiin, tulos on poikkeuksellisen karmaiseva verrattuna länsimaihin. Nimittäin muissa länsimaissa tehdyt luottamustutkimukset kertovat aivan toista kansalaisten luottamuksesta valtiollisiin tiedotusvälineisiin ja mediaan yleensä. Esimerkiksi markkinointiviestintäyhtiö Edelmanin vuoden 2017 luottamusbarometri-tutkimus kertoo karua kieltä siitä, että luottamus mediaan, kansalaisjärjestöihin, yrityksiin ja hallituksiin on laskenut radikaalisti kaikkialla maailmassa. Tutkimusta lainannut verkkolehti Vastamedia kirjoittaa:

Media näyttäytyy vastanneille politisoituneena toimijana, joka ei täytä velvollisuuttaan puolueettomana raportoijana. Peräti 82 prosentissa kyselyyn osallistuneista maista mediaan ei luoteta. 85 prosenttia vastanneista epäilee nykyjärjestelmän toimivuutta kokonaisuudessaan.

Miten on sitten mahdollista, että kulttuurisesti länsimaihin kuuluvassa Suomessa 82-83 %:ia kansalaisista luottaa Ylen TV- ja radiouutisiin? Voi olla että noin suuri kansanosa katsoo, että Yle ei suoranaisesti valehtele, jonka vuoksi tätä on pidetty tutkimuksessa luottamuksen osoituksena. Jos taas kyseessä olisi kokonaisvaltainen luottamus Yleen, se kertoisi kansan enemmistön hälyyttävästä konformismista, joka on tuttua tolitaristisissa maissa. Yleinen tyytymättömyys mediaan ja koko järjestelmään on Suomessa silti niin laajaa, että yli 80-prosentin luottamusta Yleen on arvioitava suurin varauksin ja vain tiettyjen ehtojen (suoran valehtelun puuttuminen) vallitessa.

Toinen tutkimustulos on suunnattu Ylen kilpailijoita, etenkin "valhemediaa" ja sosiaalisen median viestintää vastaa:

Selvä enemmistö (60 %) pitää sosiaalisessa mediassa (esim. Facebook, Twitter, Instagram) leviäviä uutisia epäluotettavina. Vain alle kymmenesosa (8 %) luottaa suoranaisesti sosiaalisessa mediassa leviäviin uutisiin.

Yleen näyttävät luottavan eniten demarieläkeläiset ja korkeakoulutuksella aivopesty kansanosa, joista huomattava osa on punavihreitä. Tämä on ymmärrettävää, koska Ylen uutisten ja ohjelmapolitiikan agenda on hyvin punavihreä, jopa kulttuurimarxilainen. Yle suhtautuu positiivisen kritiikittömästi seksuaalivähemmistöihin ja sen lgbt-agendaan, maahanmuuttoinvaasioon ja Euroopan Unioiniin. Yllättävää ei ole myöskään se, että vastamediat hyökkäävät juuri Ylen suosimia teemoja vastaan ja kertovat uutisia, joista valtiollinen mediajätti vaikenee poliittisista syistä. Skeptinen asenne mediaan on myös sukupuolittunutta ja puoluepoliittista:

Tutkimuksessa selvisi, että naiset luottavat hieman miehiä enemmän kaikkien medioiden uutisointiin. Perussuomalaisten kannattajat luottavat medioiden uutisointiin keskimäärin vähemmän.

Luottamus Yleen kertoo siitä, että järjestelmävalhe on vielä toistaiseksi voimissaan. Muutospelkoiset ja mukavuudenhaluiset massat eivät edes halua tietää Suomen ja maailman todellista tilaa, koska sen tiedostaminen vaatisi tuskallista näkökulman muutosta. Massat vain odottavat, että vedenpaisumus tulisi meidän jälkeemme, jolloin aikaa riittäisi vielä löhötä Kauko-Idän lomarannoilla. Aika voi loppua kuitenkin kesken, ja median salaaman todellisuuden hyökyaallot iskeä päin kasvoja enemmin kuin arvaammekaan.


                                                     *****************************


Ainakin Yle Teeman puolella tänään pakkovietetään YK:n markkinoimaa Vainojen uhrien muistopäivää. Liittoutuneiden kulttuuriliberaalin ideologian suorana historiallisena jatkona toimiva Yhdistyneet Kansakunnat haluaa samaistaa "vainojen uhrit" vain juutalaisiin, sillä muistopäivänä ei muistella juutalaisbolsevikkien uhreja Neuvostoliitossa, Maon kymmeniä miljoonia siviiliuhreja tai Pol Potin veristä terroria omaa kansaa vastaan. 

Vain natsien väitettyjä tekoja halutaan muistella jatkuvasti, koska sillä toivotaan oleva eurooppalaisin syyllistävä vaikutus, jolla voidaan manipuloida politiikkaa kuten muukalaisinvaasion hyväksymistä. Nykyeurooppalaisten kansanmurhaa siis pohjustetaan sillä, että natsien sanotaan joskus yrittäneen kansanmurhaa. Tässä on kiero logiikkaa jo huipussaan.

Yle Teema & Fem, lauantain 27.1.2018m  klo 21:00, Saulin poika (K16)

(Saul fia, Unkari 2015), Oscarilla ja Cannesissa palkittu voimakas ja hätkähdyttävä elokuva Auschwitzin keskitysleirin vangista, joka tuhoamisen ja kauhujen keskellä yrittää pelastaa edes osan ihmisyyttä. O: László Nemes. HD Äänitekstitys: suomi. K16 (väkivalta, ahdistus).


Yle Teema & Fem, lauantai 27.1.2018 klo 22:42, Yö ja usva (K16) 

(Nuit et brouillard, Ranska 1956) Elokuvan historiasta on vaikea löytää yhtä kaunista, koskettavaa, kipeää ja kantaaottavaa elokuvaa kuin Alain Resnais'n dokumenttiklassikko keskitysleireistä. HD Äänitekstitys: suomi. K16

Pahamaineinen propagandaelokuva, jonka Yle lähettää ainakin kerran vuodessa. Juuri tästä "dokumenttielokuvasta" ovat lähtöisin populaaritarut ihmisestä tehdystä saippuasta ja lampunvarjostimista. Jopa tunnettu israelilainen sanomalehti Haaretz on julkaissut v. 2013 artikkelin "New Israeli Film Debunks Myth That Nazis Made Soap From Jews", jossa saippuamyytti murskataan.


Yle Teema & Fem, perjantaina 26.1.2018 klo 21.00, Lopullinen ratkaisu

(Conspiracy, USA/Britannia 2001) Elokuva Wannseen huvilassa vuonna 1942 pidetystä natsijohtajien kokouksesta, jossa päätettiin juutalaisten joukkotuhosta. N: Kenneth Branagh, Stanley Tucci. O: Frank Pierson. T: HBO/BBC.


Yle TV1, lauantai 27.1.2018 klo 22.15, Pako pimeydestä (From Darkness)

2/4. Uuden naisuhrin hallusta löytynyt todiste osoittaa suoraan kohti Clairea. Se saa hälytyskellot soimaan, mutta samalla pakottaa entistä konstaapelia ryhtymään toimiin. Hänen on palattava vanhalle työpaikalleen. (U) HD 

Ensimmäisen jakson perusteella tähän sarjaan on koottu ehkä pahimmat poliittisen korrektiuden kliseet mitä kuvitella saattaa. Ja se tuntuu käyvän suuren yleisön zombeille todesta kuin väärä raha. Nykyään brittisarjat ovat menneet ideologisessa piiloviestinnässään jo niin pitkälle, että välillä sitä uskoo katsovansa feminististä ja monikulttuurista parodiaa. 

Ylen esittelyssä sarjan lyhyt kuvaus ei kerro mitään sen todellisesta hengestä ja agendasta. Päällimmäisenä sarjassa näkyy sukupuolinarsistinen feminismi, joka ruumillistuu entisessä Manchesterin poliisissa Claire Churchissä. Hänet kuvataan ihmenaisena, joka eroaa vain piirun verran uusimman Star Wars -elokuvan supernaisesta Reystä. Claire on niin ainutlaatuisen nerokas tapaus, että hänen entisen esimiehensä on vanhan ruumiin löydyttyä turvauduttava hänen apuunsa 17 vuoden jälkeen. Koko ensimmäinen jakso keskittyy lähes pelkästään esimiehen nöyryttävään Clairen takaisin vonkaukseen. 

Rikoskomisarion apuna epäuskottavassa vonkauksessa on juuri valmistunut nuori miespoliisi, joka on nössö nörtti, joka pelkää koiria. Siis toisin kuin Claire, joka on Äijä, harrastaahan hän triathlonia, jonka vuoksi hänen on kotisaarellaan lähdettävä joka aamu klo 05 lenkille ja pulahdettava vielä valtamereen uimaan. Kun rikoskomisario John Hind pääsee suostuttelussaan uuden tapaamisen asteelle, käyttää Claire sen ajan vittuilemalla Hindille ylipainosta, kaljusta ja alkoholinkäytöstä. Sarjan naiskäsikirjoittaja Katie Baxendale ei näköjään halunnut, että Hind olisi kuitannut pottuilut viittaamalla Clairen korppumaisen sierettyneeseen ulkonäköön. Ehkäpä siksi, että poliittisesti oikeaoppisen tasa-arvon aikana naisten ulkonäön kommentointi miehen suusta on aina sovinismia, kun taas päinvastaisessa asetelmassa se on vain voimaannuttavan suorasukaista sanailua. 

Monikulttuurisuus näkyy puolestaan poliisiylijohtajan roolissa. Rikostutkijoiden pomona kun on nelikymppinen musta nainen. Varmaan hirveän todennäköistä Manchesterissa tai missä tahansa muussa länsimaisessä suurkaupungissa. Mutta onneksi on tv-sarjat ja elokuvat, joissa todellisuutta voidaan muokata punaliberaaleille sopivaksi. 

Monikulttuurisuus tuli ensimmäisessä jaksossa esiin myös ruuan yhteydessä. Kun rikoskomisario John Hind yrittää paikata etääntynyttä suhdettaan vaimoon, hän ehdottaa tälle eroottista koti-iltaa, jossa ruuaksi tilattaisiin "jotain kiinalaista tai thaimaalaista". Tämä sivumennen esitetty viaton komentti on suosittu monissa muissakin poliisisarjoissa, joissa kytiksellä olevat tai sinne menevät poliisit tilaavat ruuaksi aina kiinalaista ikään kuin kyse olisi maailman itsestäänselvimmästä asiasta. Ei siis koskaan fish & chips tai hotdoggia kuten vielä 1970- ja -80-luvun poliisisarjoissa. 

Sarjan feministinen indoktrinaatio käy ilmi epäsuorasti roolihahmojen valintojen kautta, mutta suorinta se on itse tutkittavassa rikosvyyhdissä. Uhreina ovat naisprostituoituparat ja sarjamurhaajana mitä ilmeisemmin patologinen naisvihaajasadisti. Ensimmäisen jakson perusteella naiskäsikirjoittaja ei ole kirjoittanut sisään ainuttakaan vastenmielisitä naishahmoa, vaan kaikki kusipäät ovat miehiä.


Yle TV1, perjantai 26.0.2018 klo 21.05, Perjantai

Voiko köyhä olla onnellinen? Mitä köyhä saa omistaa? Vähävaraisina kasvaneet kansanedustaja Tiina Elovaara ja köyhyystutkija Maria Ohisalo. HD

Linkki Yle Areenaan.

Perjantaissa puhuttiin tällä kertaa köyhyydestä. Jos koko ohjelmaa ei halua katsoa, sen pääpointit voi lukea haastattelujutusta Yksinhuoltaja ja pitkäaikaistyötön elävät köyhyysrajan alapuolella jatkuvasti veitsen terällä: "Julmaa sanoa, että se on ihmisestä itsestään kiinni". Luonnollisesti perimään liittyviä köyhyystekijöitä ei haluttu itse ohjelmassa eikä siitä tehdystä jutussa käsitellä, sillä se on kaikesta tiedeuskosta huolimatta tabu demarihenkissä Suomessa.

Päähaastateltu Tinna Pehkonen kertoo jo epäsosiaalisella lesbopunk-olemuksellaan miksi hän on köyhä. Yksinhuoltajan piintynyttä köyhyyttä vahvistaa hänen 3,5-vuotias mulattipoikansa Noel. Ylipainoinen Tinna on siis tehnyt lapsen mustan miehen kanssa, joka on ruiskauksen jälkeen lähteynyt uusille apajille kuten tilastotkin tietävät kertoa. Oikeastaan nämä tiedot riittävät vallan mainiosti ymmärtämään miksi osa suomalaisista on kroonisesti vähävaraisia.

YLE PUOLTAA VIHAMIELISEN ELIITIN EDUSMIESTÄ RANSKAN PRESIDENTIKSI

Ranskan presidentivaalien ensimmäisen kierroksen tulos kertoo karua kieltä siitä, että Ranska on edelleen muukalaispopulaatioita hellivä Cuck Nation, aisankannattajien kansakunta. Vaikka valtamediat ovat harmitelleet Kansallisen Rintaman ehdokas Marine Le Penin pääsyä toiselle kierrokselle, voi kansan vastainen EU-eliitti olla tyytyväinen siihen, että 78,5 äänestäjistä äänesti muuta kuin Ranskan puolustajaa. 

Monissa Ylen uutisissa kuten verkkosivujen jutussa Euroopan johtajat iloitsevat Ranskan vaalituloksesta ei peitellä kansoistaan vieraantuneiden poliitikkojen ja taulouselämän vaikuttajien riemua siitä, että heidän luottomiehensä Emmanuel Macron voitti parilla prosentilla ensimmäisen kierroksen ja näyttää ennusteiden mukaan tulevan valituksi presidentiksi toisella kierroksella. Tämä voi olla mahdollista, sillä lähes kaikki hävinneet ehdokkaat ovat testamentanneet äänensä Macronille, mikä kertoo siitä, että mädän järjestelmän poliittinen klienteeli on yhtenäinen ja sillä on epätoivonen halu pysyä vallassa tuohoisaan loppuunsa asti.

Eliitin kanssa yhteisymmärryksessä oleva valtamedia on kutsunut Macronia koko ajan "sitoutumattomaksi" keskustaoikeistolaiseksi ehdokkaaksi, vaikka on päivänselvää, että kyse on Ranskan EU-klienteelin löytämästä hymypojasta, jonka hypeä sikäläinen media on nostattanut häpeämättömästi. Toisin kuin esimerkiksi Suomessa yleisesti väitetään, Macron ei ole Systeemin ulkopuolelta tyhjästä tullut ihmepoika, vaan hän on toiminut aiemmin erittäin epäsuositun sosialistihallituksen ministerinä ja juutalaisen Rothschild & Cie pankin investointipankkiirina, joten häntä voidaankin pitää tosiasiassa järjestelmän sisäpiiriläisenä. 

Tämä positiiviseksi populistiksikin kutsuttu poliittinen komeetta ei kuitenkaan edusta mitään aitoa muutosvoimaa, joka ratkaisisi Ranskan syvät rakenteelliset ja demografiset ongelmat. Päinvastoin, Macron tulisi todennäköisesti vain lisäämään verorasitetta, varsinkin kun hän kannattaa kognitiivisesti haasteellisten ja ammattitaidottomien afrikkalaisten tulijoiden määrän kasvattamista entisestään. Ranskan ongelmat tulevat Macronin valinnan myötä vain pahenemaan mikäli uskomme Ylen analyysiin Kaksi visiota Ranskalle – Avoimuuden autuus, vai rajat kiinni ja ranskalaiset ensin?:

Macron on erittäin EU-myönteinen ja ajaa integraation syventämistä erityisesti raha- ja finanssipolitiikassa. Macron kannattaa avointa maahanmuuttopolitiikka ja on kertonut ihailevansa Saksan liittokansleria Angela Merkeliä.

Tällainen federalisti on tietenkin EU:n ihannevävy, vaikka hänen ajamansa politiikka tulisi presidenttikaudella vain lisäämään kansalaisten etäistä unionia kohtaan tuntemaa inhoa. Macronin integraatiota tiivistävästä rajat auki -politiikasta voi tullakin EU:n joutsenlaulu, koska tällöin sen korjaamattomat valuviat tulevat väkisin esiin.

  
Ymmärrettävästi talousmaanikoille, poliitikoille ja valtamedialle Le Penin valinta olisi omakohtainen painajainen, jonka vuoksi hänet halutaan esittää "hegemonisen populismin" vihamielisenä voimana ja Macron taas altavastaajana, joka taistelee tätä "hyökyaaltoa vastaan". On vaikea sanoa miten tällainen retorinen kuperkeikka uppoaa äänestäjiin tosella kierroksella, mutta ainakin Ylen toimittaja Sampo Vaarakallio on ihastunut Macronin retoriikkaan, jota George Orwell olisi voinut käyttää hyvin kirjassaan Vuonna 1984. Jutussaan Analyysi: Ranska siirtyi uuteen aikaan – perinteiset puolueet ulos presidenttikisasta Vaarakallio iloitsee:

Emmanuel Macronin kuittaus tuli tuossa tuokiossa. Hän sanoi puolustavansa patriootteja, kansallismielisiä ranskalaisia nationalismin uhan edessä. Oli ihailtavan taitavaa, että Macron nappasi patriotismi –termin omiin tarkoituksiin. Taistelu sanoista ja niiden merkityksestä on politiikkaa puhtaimmillaan.

Sanoilla leikittely ei muuta todellisuutta, vaan Macron tuli ainoastaan todistaneeksi kuinka syvälle valheen suohon hän on valmis menemään määritelläkseen isänmaallisuuden uudestaan. Millainen patriootti on sellainen, joka vastustaa kansallismielisyyttä? Tietenkin patriotismin vastainen. 

Suomessa samanlaista kulttuurimarxilaista peruskäsitteiden dekonstruktiota ovat harjoittaneet punavihreät ja eräät arrogantit afrikkalaiset, jotka uskottelevat meille olevansa etnisiä suomalaisia pelkästään sillä perusteella, että pukevat kaulaansa leijonakorun. Viimeksi tätä temppua yritti viimeisimmässä Perjantai ohjelmassa Helsingin uusi kaupunginvaltuutettu Suldaan Said Ahmed (vas). 

Happokkuudestaan huolimatta ohjelma kannattaa katsoa kuvataiteilija Jani Leinosen vuoksi. Hän sanoi äänestäneensä vain sillä perusteella, että ehdokkaan pitää olla musta nainen. Välittömästi kommentin jälkeen hän sössötti epämääräisesti Jussi Halla-ahosta ja julisti tämän rasistiksi. Sampo Terho otti tähän kaikkeen kantaa ja kysyi, että mitä se semmoinen sitten on, että itse äänestää vain etnisyyden perusteella. Jani Leinonen piti sekavan polveilevan puolustuspuheen, jossa hän rinnasti avuttomat afrikkalaiset vammaisiin. Hienoa!

Tässä median lellimässä äärivasemmistolaisessa apurahataiteilijassa ruumiillistuu oikeastaan kaikki se argumentatiivinen tyhmyys, piittaamattomuus tosiasioista ja moralistinen hysteria, joka on vallalla punaporvarillisessa laitavasemmistossa. Vasemmistoa vastaan ei tarvitse sen kummemmin taistella, kunhan vain päästää ääneen Jani Leinosen.



                                                     ******************************


Yle TV1 Maanantai 24.4. klo 21:00, A-studio 

Ranska äänesti. Avattiinko vai suljettiinko ovi Eurooppaan? Juontajana Johanna Vesikallio. #yleastudio HD