Lgbt-lobbaajat olivat vielä muutama vuosi sitten näkyvästi esillä tiedotusvälineissä vaatimassa erityiskohtelua ihmisoikeuksiinsa vedoten. Medianäkyvyyden kannalta korona-hysteria ja Ukrainan sota muutti tämän tilanteen ja ensimmäisen maailman "ongelmat" jouduttiin laittamaan väliaikaisesti naftaliiniin. Massojen hallinnassa kun on tärkeää keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Sittemmin Ukrainan sodan juututtua pattitilanteeseen kontrolloidussa valtamediassa on alkanut jälleen tulla tilaa itsekkäille valittajaeturyhmille.
Muutos näkyy mm. Yle TV 1:n Perjantai-ohjelman viimeisimmässä jaksossa "Mikä homoudessa pelottaa?" (1.12. klo 21.05). Ohjelmaa on pohjustettu Ylen verkkosivujen jutuilla Kaapista kotiin ja ”Pohjanmaalaiset pojat” hyökkäsivät somessa Eino Nurmiston kimppuun: ”Meille tungetaan tätä homoseksuaalista agendaa”, joissa haastatellaan tv-jaksossa esiintyviä homoja. Koska nykyään kaikki liittyy kaikkeen ja kaikki liitetään kaikkeen, ohjelmaryöpsähdyksen takana lienee Venäjän pitkään valmistelema laki, josta kertoo tuore Ylen uutinen Venäjä aikoo kieltää ”kansainvälisen LGBT-liikkeen” äärijärjestönä.
Ylessä on tiedetty lain valmistelemisesta jo hyvissä ajoin, joten se odotti vain hetkeä jolloin se virallistetaan, jotta sen vastineeksi voitiin nopeasti esittää Perjantai-ohjelman homofanitus-jakso. Silti yksipuolinen ja suorastaan progandistinen "keskusteluohjelma" ei ollut niinkään näpäytys Venäjälle, vaan valtionmedian täysin arkipäiväinen suomalaisyleisöön kohdistunut hybridivaikuttaminen. Tietenkin mukana oli myös tyypillistä länsimaisten nykyarvojen itseriittoista peilaamista "barbaarisiin" maihin ja kulttuureihin, jotka eivät ota ilolla vastaan geneettisen umpikujan ilosanomaa. Tämä taas noudattaa sitä yleisempää suuntausta, jonka suomalaiset mediatalot ovat omaksuneet liittyttyään Mediapooliin. Yhdysvaltain viranomaisten aloitteesta ja ohjauksessa vuonna 2014 aloittaneen median sisäisen ohjausjärjestelmän tarkoituksena on ollut luoda uutisointikulttuuri, jossa objektiivisuudesta piittaamatta kaikki Venäjästä kerrottu esitetään poikkeuksetta negatiivisella kierteellä.
Mitään uutta näkökulmaa Perjantai-ohjelman homouden valkopyykkäysjakso ei luonnollisestikaan tuonut esiin, vaan keskustelijat jatkoivat samaa muita syyttävää uhritarinaa ja ihmisoikeusjargonia, jolla politisoituneet yliopistot ovat syövyttäneet yhteiskuntaa jo vuosikausia. Jo se, että ohjelman nimellä viitataan täysin ideologiseen ja epälääketieteelliseen käsitteeseen kuin homofobia, kertoo siitä, kuinka perinpohjaisesti "julkinen keskustelu" on omaksunut vasemmiston dekonstruktiivisen diskurssin. Pellemaailmassamme monet todennetut tosiasiat vääristetään, jonka vuoksi esimerkisi faktojen kertominen homoseksuaalinen elämäntavasta käännetäänkin väitteen esittäjän pelkotilaksi. Pelkoa toki esiintyy, mutta sitä näkyy lähinnä vain julkisen homo- ja lgbt-keskustelun portinvartijoissa, jotka ovat kauhuissaan mikäli mediassa joku pääsisi kertomaan näiden ilmiöiden vaietuista puolista.
Lgbt-aktivistit ovat viimeisen vuosikymmenen aikana pelanneet korttinsa taktisesti oikein liittämällä poikkeukselliset seksuaalitavat ja niihin kuuluvat piittaamattomat alakulttuurit ihmisoikeuskysymykseksi. Tämä taas kytkeytyy olennaisesti tasa-arvoon, joka on käytännössä länsimaisen sekulaarin elämätavan virallinen uskontunnustus. Riippumatta tasa-arvon empiirisestä totuudesta tai sen monomaanisen pyrkimisen järkevyydestä, kyse on yksisuuntaisesta peruuttamattomasta ilmiöstä (ratchet effect) sen päästyä kerran hallitsevaksi sivilisaatiomme alkuasetuksissa. Lgbt-aktivistit ovat vähintään tiedostamattomalla tasolla tästä tietoisia, jonka vuoksi he ovat voineet kiivetä savijaloilla seisovan lännen tasa-arvo-jättiläisen hartioille ja viitoittaa sieltä käsin meidät "historian oikealla puolelle" itsetuhoon.
Vuosikymmeniä jatkunut homojen pitkä marssi läpi instituutioiden on ollut vain alkusoitto kohti jyrkänteen reunaa. Kun vauhtiin on päästy mukaan on tullut lgbt-hulluus, joka saa julkisuudessa yhä irvokkaampia ilmenemismuotoa. Tästä huolimatta kollektiivinen vastustus kulttuuria alasajaville perversioille on kansalaisten keskuudessa heikkoa, koska silloin jouduttaisiin arvioimaan uudelleen nykykulttuurimme keskeinen periaate tasa-arvo. Arvojen uudelleen arviointi vaatisi kansalaisrohkeutta laittaa itsensä likoon ja uhmata vallitsevaa hegemoniaa. Tässä pelissä riski menettää työpaikka ja mukava materialistinen elämäntapa ovat niin suuria, että kansalaiset ovat valmiita hyväksymään minkä tahansa mielettömyyden kunhan se ei välittömästi uhkaa omaa hyvinvointia. Konformistisen tolkun kansalaisen ajan hengen motto onkin perin raamatullinen: meidän jälkeemme vedenpaisumus.
Länsimaisen tasa-arvon juuret löytyvät juutalaistaustaisen Paavalin radikaaleista opeista parin tuhannen vuoden takaa. Hänen kristillisessä tulkinnassaan jokainen ihminen on tasa-arvoinen Jumalan edessä. Jo Paavalin eläessä hän ulotti tämän teologisen uskonkappaleen maalliseen elämään luomalla alkukristillisyydestä eräänlaista uskonnollista bolshevismia. On hämmästyttävää, että tämän ilmiön toi kirjallisessa muodossa ensimmäistä kertaa näkyvästi esiin Friedrich Nietzsche (1844-1900) vasta 150 vuotta sitten. Hänen esittämänsä kysymys modernille ihmiselle kuului vapaamuotoisesti seuraavasti: koska Jumala on kuollut modernille viimeiselle ihmiselle, niin miksi hän noudattaa edelleen kristillistä moraalia, joka on johdettu Jumalan olemassaolosta?
Mitään empiiristä näyttöä ihmisten tasa-arvosta ei löydy. Edes moderni luonnonoikeusteoria "ihmisen luovuttamattomista oikeuksista" ja universaaleista ihmisoikeuksista ei perustu ihmislajin moninaisuuden tosiasioihin, vaan se pohjaa transsendenttiseen oletukseen kaikille kuuluvasta yhtäläisestä "ihmisen sielullisesta olemuksesta". Vaikka modernissa ihmisoikeus- ja tasa-arvoajattelussa kristinopin käsitys "sielujen yhteismitallisuudesta" onkin häivytetty pois, se ei voisi kuitenkaan toimia ilman tätä irrationaalista ja transsendenttista perusoletusta. Toisin sanoen tasa-arvo puheen peruskivi ei lepää sen enempää empiirisellä kuin rationaalisellakaan pohjalla. Silti tasa-arvosta saarnaavilla Lgbt-ideologian kannattajilla on julkeutta vedota retoriikassaan "tieteelliseen" rationalismiin ja syyttää kristittyjä irrationalismiin perustuvasta uskonnollisesta argumentoinnista. Tosiasiassa molemmat perustavat näkemyksensä Paavalin oppiin "ihmissielujen" tasa-arvoisuudesta Luojan edessä, mutta sillä erotuksella, että konservatiivikristityt eivät jaa varauksetta apostolin sosiaalisen tasa-arvon agendaa.
Liberaalin maailmanjärjestyksen ateistiset tasa-arvouskovaiset eivät ole tähän päivään mennessä kyenneet vastaamaan Nietzschen esittämään kysymykseen, joten he ovat mieluummin siitä kokonaan vaiti. Koska tilanne on tämä, silloin on syytä kuulla lisää mitä Nietzchellä oli sanottavana arvokeskustelusta. Lyhyesti sanottuna hän katsoi "edistyksellisen" liberalismin ja sen radikaalimuodon sosialismin olevan oireita ns. viimeisen ihmisen nihilismistä. Hänestä pyrkimys yhteiskunnalliseen tasa-arvoon on ilmaus maallistuneesta kristillisyydestä, joka menetettyään transsendenttisen ankkurinsa, rappeutui väistämättä nihilismiksi. Tässä ajattelussa tasa-arvo on kaikkien arvojen tyhjentämistä niiden sisäisestä arvosta. Nietzscheä vapaasti lainaten: "Jotta arvoja ylipäätään voi olla olemassa, niiden on perustuttava epätasa-arvoon".
Nietzschen mukaan luonnolliseen hierarkiaan perustuvassa yhteiskunnassa jako tehtiin Hyvään (vahva, kaunis jne.) ja Huonoon (heikko, ruma jne.), mutta parempiinsa kaunaisesti suhtautuneet kristityt muuttivat tämän periaatteen niin, että Hyvää onkin heikkous, nöyryys ja viallisuus kun taas Pahuutta edustaa kaikki vahva ja elinvoimainen. Moderni asenne Lgbt-agendaa kohtaan heijastelee tätä samaa parituhatvuotista jakoa: geneettistä itsetuhoa ajavat degeneraatit nostetaan kuvitellusta uhriasemasta käsin jalustalle, kun taas aikalaishulluuden vastustajat kirotaan kerettiläisiksi "äärioikeistolaisiksi". Omahyväisyyteensä pakahtuvalle läpisosiaalistetulle kansalaiselle tämä jako sopii hyvin, koska hegemonista mantraa toistamalla ei tarvitse riskeerata mitään.
Suurin tyytyväisyys länsimaista itsetuhoisuutta manifestoivaa sateenkaarisirkusta kohtaan löytyy hallitsevasta Globohomosta. Tässä on syytä muistaa, että yhdyssanaa Globohomo ei pidä käsittää siten kuin persuilevat salaliittohörhöt tai sitä ironisesti käyttävät liberaalinokkelikot sen ymmärtävät. Etymologisesti kaksiosaisella termillä viitataan ensisijaisesti globalisaatioon ja homogeenisyyteen (yhdenmukaisuuteen, samanlaisuuteen). Länsimaista yhdenmukaistavaa globalismia ajava "eliitti", Globohomo, haluaa myös homokulttuurista ja Lgbt-agendasta valtavirtaa joka ikiseen maailmankolkkaan. Tässä mielessä termi on enemmän kuin osuva. On selvää, että ilman Globohomoa nämä haitalliset ilmiöt eivät olisi koskaan saavuttaneet hallitsevaa asemaa länsimaissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti