Yle TV1, 10.1.2016, klo 21:05, Leijonasydän (K16)
Dome Karukosken elokuva uusnatsiporukan johtohahmosta, joka rakastuu kiihkeästi. Uudella avovaimolla on tummaihoinen poika. Voittaako rakkaus ennakkoluulot? N: Peter Franzén, Laura Birn, Jasper Pääkkönen. Suomi 2013. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi. K16 (väkivalta, ahdistus).
Pari vuotta sitten elokuvateattereissa nähty liberaalien ennakkoluuloisia stereotypioita ruokkiva kotimainen "uusnatsi"-elokuva Leijonasydän saa tänään tv-ensi-iltansa Yle tv 1:ssä. Kansan mielenliikkeitä tarkkaan seuraavalle Ylelle esityksen ajoitus osuu nappiin, sillä onhan maamme nomenklatuura huolissaan siitä, että partalapsilla tehtävä kansanvaihto-operaatio on herättänyt valtavaa vastarintaa. Hallituksen monikulttuurisena propaganda-nyrkkinä toimiva Yle antaa auttavan kätensä elokuvalla, jossa kansallinen itsepuolustus samaistetaan skiniporukan örveltämiseen.
Kotikutoisesti kokoon kursittu raina noudattaa tuttua Hollywoodin koukkujen natsi-eksploitaatioleffojen kaavaa lapsellisine kehityskertomukseen. Yle Watch kirjoitti elokuvasta tuoreeltaan 23.10.2013 jutussaan Hyödyllinen idiootti haluaa pakottaa lapset suomalaisvihamieliselle indoktrinaatiolle. Oikeastaan kuluttajasuojan kannalta tuosta tekstistä löytyy kaikki, mitä valistuneen katsojan pitää tietää tästä propaganda-elokuvasta. Pitkässä analyysissä todetaan muun muassa:
Arvelluttavinta elokuvassa on yritys istuttaa kuvitteellisen skiniporukan örveltäminen johonkin laajempaan "äärioikeistolaiseen" kontekstiin. Poliittisesti yhtä tarkoitushakuinen elokuva tehtäisiin, jos appelsiinikiljua ryystävät spurguuntuneet krustipunkit esitettäisin vakavasti otettavan vasemmistolaisen yhteiskuntafilosofian tyypillisinä edustajina ja toimijoina. Olipa kyse sitten skineistä tai punkkareista, ne ovat ensisijassa nuorison alakulttuureja, teinityylejä, joiden vähänlukuisten edustajien esittäminen jonkun poliittisen suuntauksen kärkijoukkona on silkkaa katsojan aliarvioimista.
Yleisarviona elokuvaa voi kuvata vain yhdellä sanalla: satu. Ennen kaikkea se on klassinen moraalisatu, koska siinä sekä 'hyvät' että 'pahat' on nimetty etukäteen ja ne ovat kaikkine kliseineen helposti tunnistettavista. Samalla elokuva on myös kliseinen kehityskertomus, jossa ihminen karistaa olkapailtään entisen "pahan" minänsä ja astuu itseään hyvinä pitävien ihmisten joukkoon tummaan. Dome Karukoski on rakentanut satumaailmassa eläville Hyville ihmisille olkiukon poliittisesta vihollisesta, jota voidaan sitten mätkiä hyväksyvä ilme suupielissä.
Saattaa olla, että elokuva uppoaa omakotitalon mukavalla sohvalla röhnöttäviin pelokkaisiin demari-eläkeläisiin, mutta nuoremman väen katujen todellisuus parilta viime vuodelta on antanut heille immuniteetin tälläiselle indoktrinaatiolle, jossa yritetään häpeämättömän läpinäkyvästi vaikuttaa katsojan tunteisiin ja siten myös asenteisiin. Ei mene läpi! Mikäli blogimme lukija aikoo katsoa elokuvan, niin silloin on syytä pitää mielessä tämä edellä mainitussa Yle Watchin jutusta löytyvä kohta:
Koska elokuva on selvästi asenteellinen ja puolueellinen, sitä ei voi pitää minään opetuselokuvana, "josta voisi oppia". Se mitä elokuvan näyttämisestä opitaan on, että koulujen konformistiset kympin tytöt ymmärtävät olla opportunisesti samaa mieltä mitä auktoriteetit heille syöttävät. Mitään kriittisyyttä tällaiset propagandaelokuvat eivät opeta, ellei katsoja ymmärrä nähdä sitä tyyppiesimerkkinä modernista propagandaelokuvasta.
Domehan kertoi elokuvasta että motivaatio sen tekemiseen oli hänen koulukiusauksensa ulkomaalaisuuden takia. Kyllä huomaa että on katkeruuden tuotos.
VastaaPoistaJätin katsomatta kun huomasin YLEn elokuvan esittelyssä, että tämä haiskahtaa vahvasti poliittisen korrektiuden maustamalta ulosteelta.
VastaaPoista