MAAMME PERUSSIONISTIT OSANA MUUKALAISTEN HALLITSEMAA KOSHER-POPULISMIA

Maailmanpolitiikan näyttämön oltua toukokuussa jatkuvassa käymistilassa Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu päätti käyttää uutishälyä hyväkseen jyräämällä Gazan kokonaan ja antamalla karkotusmääräyksen kaikille sen asukkaille. Edes ajankohdan harkittu valinta ei auttanut, sillä tällä kertaa oikeasti toteutettu lopullinen ratkaisu herätti ainakin sanallista pahennusta sionismin puristuksessa kouristelevassa lännen poliittisessa eliitissä ja tiedotusvälineissä. 

Tavallisesti Israelin valloitushaluinen aggressio on voitu selittää läntisessä valtamediassa itsepuolustuksena, mutta nyt juutalaiseen kulttuurin kuuluva mitään häpeämätön Chutzpah meni Gazassa niin pitkälle, että se herätti Euroopan keskustavasemmistolaisissa hallituksissa ja EU:ssa poikkeuksellista närkästystä. Israelin viimeisen reilun vuoden aikana murhaamat ja näännyttämät yli 53 000 palestiinalaissiviiliä, enimmäkseen naisia ja lapsia, eivät synnyttäneet vielä lännen arvoyhteisössä puhetta juutalaisvaltion vastaisista toimista. Vasta kun Lähi-idän ainoa demokratia päätti aitoon punaisten khmerien tyyliin lakaista koko Gazan siviiliväestön tieltään, Euroopan Unionin oli pakko reagoida poikkeuksellisen kovalla retoriikalla. Koska länsimaiden matelu juutalaisten edessä tunnetaan valitettavan hyvin, muu maailma tuskin pidättää hengitystään sen puolesta, että EU:n julistukset muuttuisivat teoiksi.

Jopa kieli keskellä suuta olevassa Suomessa kosher-oikeistolaisen hallituksen kokoomuslainen pääministeri Petteri Orpo tuomitsi suusanallisesti Israelin toimet ja ulkoministeri Elina Valtonen on puolestaan todennut epäsuorasti Gazan etnisen puhdistuksen olevan kansanmurha. Sen sijaan oksymoronina tunnettuun kristilliseen sionismiin vajonneella Kristillisdemokraattisella puolueella riittää edelleen ymmärrystä Lähi-idän bandiittivaltion murhakampanjalle samoin kuin kosher-populistisilla perussuomalaisilla, joidenka eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkelän mukaan "Gazasta vaahdotaan enemmän kuin tarpeellista”. Vastaavasti Perussuomalaisten homolobbya edustava Sebastian Tynkkynen puolustelee Turun Sanomissa (29.5.2025) Israelin Gazassa tekemää etnistä puhdistusta  historiallisesti sopivasti katkaisulla argumentilla, jonka mukaan "Israelin toiminta on seurausta lokakuun 2023 brutaalista terrori-iskusta". Kaikille historiasta tietäville väkivallan kierre alkoi jo vuoden 1917 Balfourin julistuksesta, jossa  Rothschildin pankkiirisuvun taustavaikutuksella Iso-Britannia raivasi tilaa Palestiinasta juutalaisvaltiolle. Tällaiset perussionistiset lausunnot ovat sikäli ennalta arvattavia, koska PS-puolue on muiden läntisten populistipuolueiden tavoin ollut sionistisen agendan alustana vastustaessaan enimmäkseen vain kouluttamattomien muslimien maahanmuuttoa.

Yhdysvaltain ja Israelin yhdessä käymien tuhoamissotien tarkoitus on tehdä Lähi-idästä turvallinen vain Israelille. Sotien välittöminä seurauksina ovat olleet valtavat pakolaisaallot, jotka ovat Irakin sodista lähtien suuntautuneet myös Eurooppaan. Siksi onkin erikoista, että lännen populistipuolueet kuten Perussuomalaiset tukevat sionistien hallitseman Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikkaa ja Israelin omavaltaista laajentumispyrkimystä. Tällä hetkellä Gazan miljoonaväestön siirtämistä "jonnekin muualle" on vaatinut kovasanaisesti Israelin äärioikeistolainen valtiovarainministeri Bezalel Smotrich. Koska kaikki Israelin naapurimaat ovat kieltäytyneet vastaanottamasta palestiinalaisia pakolaisia, on todennäköistä, että ne ohjautuvat jälleen kerran Eurooppaan. Suuri yleisö lännessä alkaakin jo nähdä sionistisen väestönsiirtokuvion läpi, jonka vuoksi esimerkiksi "maahanmuuttovastainen" Perussuomalaiset tullee seuraavissa eduskuntavaaleissa menettämään valtaosan jäljellä olevasta äänestäjäkunnastaan. 

Ollaanpa Perussuomalaisten poliittisista linjauksista mitä mieltä tahansa, selvää on joka tapauksessa se, että puolueen asettuminen kaikessa juutalaisten puolelle ei edistä mitenkään suomalaisten asiaa. Puolueen pari viime aikaista ulostuloa ja poliittista päätöstä vain vahvistavat tätä käsitystä. Moni perussionisteja aiemmin protestiksi äänestänyt kansalainen hieraisi varmasti silmiään kuultuaan, että monet johtavat persupoliitikot julistivat äänestäneensä Euroviisuissa Israelin poliittista ehdokasta lukuisia kertoja. Iltalehden uutisjutun mukaan "Israelin hallituksen mainostoimisto kampanjoi ja käytti muun muassa valtion sosiaalisen median tilejä osallistujamaiden katsojia äänestämään Israelia". 

Populistipuolueen kannatusta ei myöskään paranna perussuomalaisten innokkaasti ajama sananvapauden heikennys, jossa "holokaustin kiistäminen" aiotaan lisätä rikoslakiin. Toisaalta lain hämmentävän suuri kannatus eduskunnassa ei ole kunniaksi myöskään vasemmistolle, varsinkin kun se on vuosikausia jankuttanut juutalaismielisten persujen olevan "natseja". Kansalliselle tarkkailijalle kosher-populistien ja city-vasemmiston moralistinen nokittelu näyttäytyy pelkkänä päivänpoliittisena teatterina, jossa kansallisen edun sijaan kerätään irtopisteitä omalle poliittiselle blokille. Monesti kiistellyn asian argumentatiivisella sisällöllä ei ole merkitystä, vaan sitä vastustetaan ainoastaan siksi, että poliittinen vastustaja kannattaa sitä: koska juuri vasemmisto puolustaa palestiinalaisen kotimaan asiaa täytyy siinä persujen mielestä olla jotain väärää. Vastaavasti kaikki se, mitä perussuomalaiset ehdottavat, on vasemmistolle lähtökohtaisesti "äärioikeistolaisuutta", välillä jopa "natsismia".

Päivänpoliittisissa kiistelyissä Perussuomalaiset ovat halunneet profiloitua kansan syvien rivien äänitorveksi, mutta loppujen lopuksi tämäkin markkinarako on tyritty puolueeseen pesiytyneen laajan troijalaisjoukon ansiosta. Kerrankin kun kannattaisi olla populistisesti kansainvälisen juutalaisuuden ylivaltapyrkimyksiä vastaan, puolueen kellokkaat herkuttelevat Israelin Lähi-idän politiikalla peukuttaen samalla Gazan kansanmurhalle. Puolueessa ei osata edelleenkään lukea potentiaalisen äänestäjäkuntansa mielialoja, mikä nähtiin jo valtiovarainministeri Riikka Purran vähäosaisille kohdistamissa leikkauksissa.

Suomessa kontrolloituun oppositioon kuuluvien perussuomalaisten varaukseton juutalaismielisyys heijastaa viime vuosina vakiintunutta yleiseurooppalaista trendiä oikeistopopulistisissa puolueissa. Vaikka Perussuomalaiset eivät ole monien muiden populistipuolueiden tavoin vielä avoimesti sitoutunut Israelin ja lännen sionistien tarjoamaan yhteistyöhön, on EU:ssa solmitut tiiviit suhteet "kansallismielisiin veljespuolueisiin" merkinnyt sitä, että niiltä on omaksuttu korostuneen filosemitistinen ja Israel-mielinen poliittinen asenne.

Kun esille otetaan tosiasiana tunnettu sionistien ja Euroopan populistipuoleiden välinen yhteistyö, manageriaalisen järjestelmän status quota valvovat alarmistit huutavat yhdestä suusta salaliittoteoriaa. Se lieneekin näiden konformististen yhteiskuntakriitikkojen ainoa argumentti, joka laukeaa ehdollistettuna refleksinä välittömästi kun puheeksi tulee ns. laitaoikeiston toiminta. Paradoksaalista tässä on se, että järjestelmän rakkikoirina räksyttävät kriitikot pitävät lähes kaikkea äärioikeiston argumentointia perusteettomana salaliittoteorisointina samalla kun he itse vainoharhaisina näkevät arvostelunsa kohteen valmistelevan jos jonkinlaista salaliittoa Meidän demokratian päänmenoksi. Tässä nimenomaisessa tapauksessa ongelmallista näille järjestelmän syöttiläille on se, että he kyllä mielellään vahvistaisivat mielikuvaa äärioikeiston vaarallisen salaisesta vehkeilystä, mutta kun se tapahtuukin juutalaisten kanssa, heidän aivonsa menevät oikosulkuun. Tämän taas selittää heidän asettama peruslähtökohta, että mitä tahansa juutalaiset tekevätkin, siinä ei voi olla mitään salaliittomaista. Jos Globohomon hyödylliset idiootit kuitenkin hyväksyisivät tosiasian sionistien ja oikeistopopulistien yhteisestä projektista, he tulisivat samalla tunnustaneeksi juutalaisten osallistuvan salaliittoon, mikä olisi puolestaan paranoidi "äärioikeiston salaliittoteoria".

On kieltämättä totta, että nykyisen normaalin rajoissa kukaan varman päälle pelaava järkevä ihminen, "tolkun kansalainen", ei halua ottaa politiikassaan puheeksi juutalaisuuden kielteisiä vaikutuksia muulle maailmalle. Ensinnäkin, aihe on jo valmiiksi valtavan rasitettu emotionaalisesti, joten pelkkä objektiivisuuden vaatimus tuomitaan suoralta kädeltä antisemitismiksi. Toiseksi, aiheen esittäjään tartutetaan välittömästi historiallista tahmaa, josta seuraa Hitler-kortin pöytään lyöminen ja lopulta spekulatiiviset henkilöön käyvät loukkaukset. Näistä seurauksista huolimatta maailmalla aletaan kuitenkin kovaa vauhtia irtautua mielipidevaltiaiden henkisestä pakkopaidasta, varsinkin sen jälkeen kun ihmiset ovat huomanneet juutalaisen yhteisön todelliset kasvot suhteessa Gazan veribakkanaaleihin. Tuo sama etnokulttuurinen muukalaisyhteisö, joka empatiaan vedoten vaati koko läntiseltä maailmalta aikoinaan yhtäläisiä kansalaisoikeuksia, ei tunne nyt mitään armoa goyim-väestöjä kohtaan päästyään niskan päällä Israelissa, Wall Streetillä ja Hollywoodissa.

Yle Watch kertoo seuraavaksi mistä sionistien ja Euroopan oikeistopopulistien välisestä yhteistyössä on kyse ja keitä se lopulta palvelee. Jotta valtavaa kansansuosiota nauttivien läntisten oikeistopopulistipuolueiden hämmentävä poliittinen saamattomuus tulisi ymmärretyksi, meidän täytyy ottaa tabuna pidetty tekijä X huomioon. Seuraava julkisista lähteistä kerätty tietopaketti pohjautuu sionismiin perehtyneen vapaa toimittaja Jose Ninon aivan hiljattain julkaistuun artikkeliin Occidental Observer -verkkolehdessä.

Euroopassa sionistien ja populistipuolueiden välisestä yhteistyöstä on tullut parin viimeisen vuoden aikana arkipäivää. Historiallisesti poikkeukselliseksi katsottava kehitys kulminoitui maaliskuussa Jerusalemissa pidettyyn antisemitismin vastaiseen konferenssiin, johon osallistui lukuisia eurooppalaisia oikeistopopulistisia johtohahmoja. Paikalla oli mm. Ranskan Kansallisen liittouman uusi puheenjohtaja Jordan Bardella, Euroopan parlamentin jäsen Hermann Tertsch Espanjan Vox-puolueesta, europarlamentaarikko Charlie Weimers Ruotsidemokraateista, Kansallisen rintaman perustajan Jean-Marie Le Penin lapsenlapsi europarlamentaarikko Marion Maréchal ja europarlamentaarikko Kinga Gál Unkarin hallitsevasta Fidesz-puolueesta. 

Suomessa vähän julkisuutta saanut tapahtuma herätti valtavaa kuohuntaa niin vanhan liiton juutalaisissa sionisteissa kuin Brysseliin keskittyvässä liberaalissa eliitissä. Ranskanjuutalainen sionistiälykkö ja holokaustiuskon saarnamies Bernard-Henri Lévy perui puheensa saadessaan tietää, että Kansallisen liittouman johtaja Jordan Bardella, kaiken juutalaiskriittisyyden ankarasti tuominnut urapoliitikko, puhuisi tilaisuudessa. Niin ikään "epäpyhää allianssia" vastaan protestoi Saksan antisemitismin torjunnasta vastaava komissaari Felix Klein, joka perui esiintymisensä ja sanoi olevansa järkyttynyt euro-populistien osallistumisesta. Satikutia antoi myös pahamaineisen Anti-Defamation Leaguen (ADL) entinen johtaja Abraham Foxman, joka moitti painostusjärjestön nykyistä toimitusjohtaja Jonathan Greenblattia tämän pidettyä kaikesta kohusta huolimatta konferenssissa puheen. Vanhan maailman sionistista strategiaa kannattava Foxman sanoi, että vasemmistolaisen antisemitismin nousun myötä "pseudofasistinen oikeisto" yrittää käyttää juutalaisyhteisöä alustanaan osoittaakseen kuinka legitiimejä ja suvaitsevaisia ​​he ovat. Siksi Israelin ja juutalaisyhteisön ei pitäisi Foxmanin mukaan sortua tällaiseen houkutukseen. 

Näistä teatraalisista ja taktisista irtiotoista huolimatta Israelin järjestämä konferenssi oli merkittävä päänavaus soluttautua ryminällä eurooppalaisten protestiäänestäjien suosimien puolueiden sisään. Onnistunut kokous oli selvä merkki muutoksesta Israelin ulkosuhteissa, jota johtaa Likud-puolueen diasporaministeri Amichai Chikli. Jo ennen kuin Israelin hallitus luopui virallisesti politiikastaan ​​välttää yhteistyötä oikeistopopulististen puolueiden kanssa Euroopassa, Chikli oli ollut yhteydessä niihin. Diasporaministeri puhui mm. viime vuonna Espanjan Vox-puolueen isännöimässä Europa Viva 24 -tapahtumassa, jossa hän jakoi lavan Marine Le Penin kanssa. Lisäksi Chikli esiintyi Washingtonissa järjestetyssä konservatiivisessa poliittisessa toimintakonferenssissa (CPAC), jossa hän ylisti Donald Trumpin sananvapautta rajoittavia toimia "antisemitismin" torjumiseksi. Jo nämä esimerkit todistavat Foxmanin puheet lähinnä retoriseksi ansaksi, sillä hän on todennäköisesti tietoinen kumpi osapuoli on tässä vaihtokaupassa aloitteellinen ja lopulta voittava taho.

Israelin johdon ja lännen oikeistopopulististen puolueiden välinen nopea lähentyminen ei ole jäänyt Euroopan poliittisella kentällä huomaamatta. Chiklin avoin tuki Le Penille Ranskan viimeaikaisissa vaaleissa synnytti ankaria diplomaattisia kiistoja. Huhtikuussa Chiklin osallistui Likud-puolueensa toverien kanssa Unkarin CPAC-kokoukseen, mikä nostatti kitkeriä puheenvuoroja EU:n federalisteissa, sillä heidän mielestään "Unkarin kaltaiselle hylkiömaalle" ei tulisi antaa mitään tukea sen Nato-kriittisyyden, ulkomaalaispolitiikan ja perhe-arvojen vuoksi. Muodollista poliittista päätäntävaltaa hallinnoivat Euroopan keskustavasemmistolaiset liberaalit pitävät tietenkin itse tiiviitä yhteyksiä Israeliin ja juutalaiseen valtaeliittiin, mutta eivät voi sietää sitä, että heidän poliittiset kilpailijansa, "äärioikeistolaiset", tekevät myös samoin. Euroopan vanha pseudoeliitti ymmärtää omasta kokemuksestaan millaisen poliittisen väylän valtaan yhteistyö vaikutusvaltaisten juutalaisten kanssa mahdollistaa, joten he ovat syystäkin raivoissaan ja hämmentyneitä populistipuolueiden tuoreelta näyttävästä liittolaissuhteesta. 

Sionismiin perehtynyt vapaa toimittaja Jose Nino kirjoittaa Occidental Observer -verkkolehdessä, että niille, joilla on edes jonkinlaiset tiedot juutalaisten vaikutusvallasta länsimaisessa politiikassa, ajatus juutalaisten liittoutumisesta oikeistopopulististen kanssa olisi lähes ennenkuulumaton. Kouliintuneelle kansalliselle tarkkailijalle juutalaisten lähestymistavat eurooppalaiseen uusoikeistoon ovat kuitenkin jälleen kerran yksi klassinen esimerkki sionistien kaksiosaisesta kosher-voileivästä. Ninon mukaan strategiaan kuuluu, että juutalaiset käyttävät hyväkseen tai joskus jopa luovat polttavan yhteiskunnallisen ongelman kuten maahanmuuton. Tämänkaltaisessa kysymyksessä he asettavat itsensä ja liittolaisensa poliittisen väittelyn molemmille puolille. Kiistelyssä juutalaisen sisäryhmän intressinä on pelkästään vääristää ja hyödyntää asiaa omien etujensa mukaisesti. Ne poliittiset tulokkaat, jotka eivät ole tietoisia tällaisesta petoksen metodista, hyväksyvät juutalaisen liittolaisenaan vakuuttuneena siitä, että heitä yhdistää yhteinen asia – vain joutuakseen lopulta harhaanjohdetuiksi.

Viime vuosien politiikka tarjoaa tästä lukuisia esimerkkejä, räikeimpänä kenties vastajihad-liikkeen äänitorvena tunnetun Tommy Robinsonin tapaus. Hän on saanut jo pitkään rahoitusta Israelia tukevalta Lähi-idän foorumilta ja juutalaiselta teknologiamiljardööri Robert Shillmanilta ollen näin yksi hyödyllisimmistä juutalaisten etujen ajajista Euroopassa. Hänen kritiikkinsä muslimi-maahantulijoita ja islamilaista kulttuuria kohtaan on tietenkin täysin perusteltua, mutta samalla hänellä ei ole mitään sitä vastaan, että Iso-Britannia ja muu Eurooppa täytetään ei-islamilaisilla värillisillä kuten Saharan eteläpuolisilla mustilla ja Intian niemimaan pajeeteilla. Tällainen valikoiva mutta Euroopalle yhtä tuhoisa maahanmuuttoinvaasio palvelee pitkälti vain sionistien etuja, joihin kuuluu selvästi vanhan mantereen kantaväestön demografisen ja poliittisen aseman heikentäminen. Sattumoisin tällaista sionistien sertifoimaa muslimivastaista "maanmuuttokritiikkiä" ajaa myös kotoinen Perussuomalaiset puolue.

Viime aikaisten uutisten perusteella voisi luulla, että juutalaisten yhteistyö eurooppalaisten populistipuolueiden kanssa olisi tuore ilmiö. Tosiasiassa kyse on sionistien jo monta vuosikymmentä harjoittamasta projektista, jolla on tarkoitus hyödyntää Euroopan maahanmuuttovastaisuutta Israelin ja diasporajuutalaisten hyväksi. Esimerkiksi Unkarin pääministeri Viktor Orbánilla on selväjärkisiä näkemyksiä maahanmuutosta ja ulkopolitiikasta, mutta tämä ei ole estänyt häntä synnyttämästä sokeaa pistettä Israelia kohtaan. Tosin tämä johtuu suurelta osin hänen yhteydestään juutalaiseen republikaanistrategiin Arthur Finkelsteiniin, joka on ollut sekä Orbánin että Israelin pääministerin Benjamin Netanyahun vaalimenestyksen keskeinen arkkitehti. Tämän juutalaisyhteyden ansiosta Orbánista on tullut yksi Israelin tärkeimmistä diplomaattisista liittolaisista Euroopassa, erityisesti lokakuun 7. päivän jälkeisessä maailmassa. Huolimatta hänen puheenvuoroistaan ​​Israelin nykyhallituksen puolesta, lännen liberaalit instituutiot syyttävät Unkarin pääministeriä rutiininomaisesti edelleen antisemitismistä. Tämä luultavasti vain siksi, koska Orbán on aiemmissa vaaleissa kampanjoinut unkarinjuutalaisen keinottelija George Sorosin räikeää maahanmuutto-lobbausta vastaan.

Juutalaisten tunkeutuminen populistiseen oikeistoon on ollut nähtävissä lähes kaikkialla Euroopassa. Kuin tyhjästä Italian oikeistolaisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvini on luonut vahvoja suhteita Israeliin, erityisesti Benjamin Netanyahun johdolla. Salvini on vieraillut maassa useita kertoja ja näiden vierailujen aikana hän on ilmaissut varauksettoman tukensa Israelin politiikalle samalla moittien EU:n tiettyjä julkilausumia Lähi-idän ainoasta demokratiasta.

Samankaltaista lähentymistä on nähty myös Alankomaissa. Vapauspuolueen (PVV) perustajalla ja johtajalla Geert Wildersillä on pitkäaikainen henkilökohtainen yhteys Israeliin, sillä hän on asunut ja tehnyt vapaaehtoistyötä siellä nuorena miehenä ja käynyt maassa kymmeniä kertoja. Hurmahenkisenä sionistina hän uskoo Suur-Israeliin, joka hallitsisi koko Jordan-joen ja Välimeren välistä maa-aluetta, vastustaa Palestiinan valtion perustamista ja kannattaa Alankomaiden suurlähetystön siirtämistä Jerusalemiin. Wilders on tavannut Israelin johtajia kuten pääministeri Benjamin Netanyahun, presidentti Isaac Herzogin ja muita korkean tason virkamiehiä. Kuvaavaa on, että Netanyahu on tervehtinyt häntä "Israelin todelliseksi ystäväksi".

Ranskalaisen populistijohtaja Marine Le Penin saatua poliittisen tuomion Euroopan Unionin varojen kavalluksesta, Israelin johto näki Kansallisen liittouman kriisissä mahdollisuuden ohjata puolueen politiikkaa vielä enemmän juutalaisten intressien mukaiseksi. Israel on kutsunut Kansallisen liittouman puheenjohtajan Jordan Bardellan ja Marion Maréchalin (Le Penin veljentyttären) virallisiin konferensseihin Jerusalemissa, mukaan lukien edellä mainittu hallituksen järjestämä antisemitismiä käsittelevä tilaisuus, johon osallistui myös Netanyahun hallitus. Israelin vaikutus Kansallisen liittouman viime aikaisiin linjauksiin on ollut huomattava, sillä sekä Le Pen että Bardella ovat monien puoluejäsenten vastustuksesta huolimatta pyrkineet muovaamaan puoluetta sellaiseksi, että se olisi sopusoinnussa sionismin etujen kanssa. Käytännössä tämä on ilmennyt puolueen julkilausumissa, joissa on korostettu juutalaisvaltion turvallisuuden tukemista ja "islamistisen ideologian" vastustamista. Siksi ei olekaan yllättävää, että Israelin diasporaministeri Chikli on antanut julkisen tukensa Le Penille kutsuen häntä "erinomaiseksi Israelille".

Vastaavasti Yhdysvalloissa sionistien ote oikeistokonservatiivisiin uudistajiin on ollut paljon pidempiaikaisempaa ja syvällisempää kuin Euroopassa. Monet sionistien uudet strategiat ja manipulaatiotaktiikat luodaankin ensin Yhdysvalloissa ennen kuin niitä aletaan soveltaa vanhalla mantereella. Amerikan uusien virtauksien esille tuojista kannattaa mainita poliittiset strategit Steve Bannon ja Yoram Hazony, jotka ovat pyrkineet yhdistämään oikeistolaisen populismin sionismin kannattamille asioille 2010-luvulta lähtien. Bannonin poliittinen organisointi ja Hazonyn rakentamat ajatushautomot edustavat kahta omaleimaista lähestysmistapaa, jotka amerikkalainen konservatiivinen liike yhdistettynä "kristilliseen sionismiin" on ottanut omakseen. Näiden uusien strategioiden päätarkoitus on tehdä maailmasta turvallinen etnosentrisille juutalaisille populistisella aikakaudella.

Vapaa toimittaja Jose Ninon mukaan sionistien yhteistyö populistipuolueiden kanssa on osa varasuunnitelmaa, jonka tarkoituksena on kansainvälisen juutalaisuuden säilyminen geopoliittisten mullistusten leimaamalla 2000-luvulla. Koska nykymaailmassa ei voida enää täysin luottaa Yhdysvaltojen orjamaiseen Israelin puolustamiseen, juutalaiset eturyhmät pyrkivät turvaamaan selustansa ostamalla ulkomailla toimivia populistisia puolueita. Strategia näyttää toimivan, koska yhä useammat äänestäjät länsimaissa ovat pettyneet toisen maailmansodan jälkeiseen järjestykseen, jonka vuoksi populistiset puolueet ovat hyvässä asemassa ottamaan vallan perinteisiltä konservatiivisilta ja liberaaleilta puolueilta.

Epävakaan maailmantilanteen seurauksena kansainvälisen juutalaisyhteisön muutoshaluisimmat elementit yrittävät tunkeutua populistisiin puolueisiin varmistaakseen, etteivät niistä tule nimenomaisesti Israelin vastaisia, saatika juutalaisvastaisia. Euroopan luonnollinen taipumus itsepuolustukseen, kuten etnosentristen juutalaisten sadat dokumentoidut joukkokarkotukset viimeisen parin tuhannen vuoden ajalta, osoittavat valmiudesta vastata suoraan juutalaisten taloudellisten ja poliittisten juonitteluiden ylilyönteihin. Jotta tämä sitkeä eurooppalaisen politiikan elementti ei palaisi, juutalaiset eturyhmät ovat pyrkineet heikentämään valkoista poliittista valtaa molemmilla puolilla Atlanttia toisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Liberalismin jälkeisessä maailmanjärjestyksessä juutalainen diaspora jatkaa kumouksellista agendaansa, vaikkakin muutamin muutoksin strategiassaan. Kansalaisille tarjotaan nyt kosher-populismia, josta on tehty ainoa valkoisen tyytymättömyyden kanava. Vain se on sallittu globalistien epäsuorasti hallitsemissa "kansallisvaltioissa".

Ei voi liikaa korostaa, että eurooppalainen etninen nationalismi ja vahvat antisionistiset liikkeet eivät ole sallittuja "vapaissa ja demokraattisissa" länsimaissa. Suomessa tämä on nähty Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kieltämisenä "hyvien tapojen vastaisena" ja Sinimustan liikkeen alunperin hyväksytyn puolueohjelman hylkäämisenä. Hyödyntämällä vihapuhelakia, kriminalisoimalla holokaustin avoimen tutkimisen, poissulkemalla ihmisiä sosiaalisesta mediasta ja rahoitusjärjestelmästä mielipiteidensä takia sekä tukemalla kontrolloituja oppositioryhmiä kansainvälinen juutalainen lobbausverkosto on muokannut keskustelua tavalla, joka estää politiikan ytimeen kuuluvan schmittiläisen ystävä-vihollinen-jaottelun.

Toimittaja Jose Nino päätyykin siihen johtopäätökseen, että levittäessään "talmudistista kädenvääntöä" soluttamissaan oikeistopopulistisissa puolueissa uuden sukupolven sionistinen ryhmittymä varmistaa, että valkoiset saastutetaan kognitiivisesti juutalaistetuilla puheenaiheilla. Näin eurooppalaiset nykymenon kriitikot saadaan kuluttamaan valtavia resursseja ja poliittista energiaa turhiin päämääriin. Samaan aikaan juutalainen globaali verkosto voi jatkaa toimintaansa rankaisematta, oli kyse sitten Israelin tekemistä etnisistä puhdistuksista ja lisämaan varastamisesta uusille laittomille siirtokunnille tai lännen demografisen tuhon kiihdyttämisestä "humanitäärisen" massamaahanmuuton avulla.

Valkoisten oikeuksien puolustajien olisi viisasta olla lankeamatta hallinnon hyväksymien "populististen" liikkeiden esittämiin pinnallisiin houkutuksiin. Vaikka ne saattavat vaikuttaa järjestelmän vastaisilta, niiden puutteet juutalaisvaikutuksen haastamisessa vesittävät kaikki mahdolliset myönteiset puolet. Kriittinen kansallinen tarkkailija näkee juutalaismyönteiset populistiorganisaatiot lähinnä hallinnan välineinä, joiden tarkoituksena on estää valkoisten radikalisoituminen ja valmistaa heitä lopulta miljoonien ulkomaalaisten tulokkaiden korvaamiseen. 

Normaalioloissa valkoinen äänestäjäkunta hakeutuisi nationalististen puolueiden puoleen, koska ne vastustavat kaikkien ulkopuolisten ryhmien – mukaan lukien juutalaiset – poliittista valtaa ja kantaväestölle epäedullisia etnosentrisiä intressejä. Kun otetaan huomioon monien länsimaiden väestölliset kriisit, ei ole järkeä tehdä faustilaista sopimusta niiden juutalaisten instituutioiden kanssa, jotka ovat vastuussa näistä kehityskuluista.

KUNTA- JA ALUEVAALIT 2025 OLIVAT VÄSYNYTTÄ DEMOKRATIAILVEILYÄ

Äänestämisen merkitys yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on laskenut kolmena viimeisenä vuosikymmenenä ratkaisevasti Euroopassa. Tähän on vaikuttanut eniten itseriittoinen Euroopan Unioni, jonka päätökset muodostavat Suomen kaltaisessa kuuliaisessa maassa jo 60 prosenttia kaikesta lainasäädännöstä. Ainoastaan presidentinvaaleilla näyttää olevan vielä jonkinlaista merkitystä johtuen presidentin melko suurista ulkopoliittisista valtaoikeuksista. 

Ilman verotusoikeutta olevien hyvinvointialueiden vaaleilla on äänestäjille vähiten merkitystä, jonka  vuoksi ne haluttiin koplata yhteen kunnallisvaalien kanssa. Ratkaisu oli ymmärrettävä jo senkin vuoksi, että aluevaaleissa äänesti edelliskerralla vain alle puolet (47,5%) äänestysoikeutetuista. Kevään vaalitemppuilusta oli sen verran hyötyä, että aluevaalien oikeutus voidaan perustella sen yli 50-prosenttiin (51,7%) kohonneella äänestysaktiivisuudella. Sen sijaan kuntavaalien äänestysprosentti jatkaa edelleen laskuaan: edellisten vaalien 55,1%:sta 54,2%:iin. Parin viime vaalien luvut ovat silmiinpistävän pienet kun tiedetään, että vielä 1990-luvulla äänestyprosentti kunnallisvaaleissa oli yli 70%:ia. Eräs syy heikkoon äänestysaktiivisuuteen on kuntien kasvaneet velvoitteet, joista huomattavan osan maksaa nykyään EU:n ohjaama valtio. Toisin sanoen kuntien rahanjakopolitiikasta päättää yhä enenevässä määrin eduskunta eivätkä kunnanvaltuustot.

Kansalaisten kiinnostus kevään 2025 kunta- ja aluevaaleja kohtaan olivat odotetun vaisut huolimatta valtiollisen tv-jätin päivittäisestä vaalimarkkinoinnista. Vasta tuloksen ratkettua vaaleista alettiin löytää poliittiisia yllätyksiä, vaikka käytännössä niillä ei ole suurtakaan merkitystä Suomen taloudelliseen ja ulkopoliittiseen taaperrukseen. Päällimmäisenä mieleen jäivät SDP:n nouseminen maan suurimmaksi kuntapuolueeksi ja Perussuomalaisten kannatuksen puolittuminen edellisiin kuntavaaleihin verrattuna. Paljon vähemmälle huomiolle jäi ulkomaalaisten valtuutettujen raju kasvu ja hylättyjen äänien moninkertaistuminen.

Kaikissa suurissa kaupungeissa rotumuukalaisten määrä kasvoi valtuustoissa silmiinpistävästi. Esimerkisi Turussa pääsi kahdeksan ulkomaalaista valtuustoon: 4 Vasemmistoliitosta,  3 SDP:stä ja 1 Kokoomuksesta. Määrä on noin 1/6 valtuutetuista, mikä on suhteessa enemmän kuin ulkomaalaisten osuus kaupungin asukkaista. Miten ylipäätään on mahdollista, että ulkomaalaiset ilman kansalaisuutta saavat äänestää ja olla ehdolla Suomen kunnallisvaaleissa?

Vain orjakansa antaa kenen tahansa maan rajojen läpi tunkeutuneen muukalaisen äänestää samankaltaisiaan päättämään elättäjiensä asioista. Tätä kehitystä vielä ruokki veronmaksajien kustantama Yle, joka mainosti yli kuukauden ajan monta kertaa vuorokaudessa ulkomaalaisten oikeutta äänestää kunta- ja aluevaaleissa. "Humoristisissa" tietoiskuissa keski-ikäinen nainen toitotti, kuinka Ylen verkkosivuilta löytyy ohjeet kahdeksalla eri kielellä miten äänestää vaaleissa. On selvää, että sisällöntuotannoltaan punavihreässä Ylessä kehoitetaan ulkomaalaisia äänestämään, koska nämä antavat äänensä poikkeuksetta suomalaisvihamielisille punavihreille puolueille.

Maamme sosiaalipalveluja kaikkein eniten hyväksikäyttävät somalit näyttävät olleen näissä vaaleissa erityisen aktiviisia. Perussuomalaisten kuntavaaliehdokkaana Vantaalla ollut Jiri Keronen kertoo Facebookissa, että Vantaalla ja Helsingissä pääsi läpi "kasa somaleita, jotka eivät olleet vaivautuneet edes pistämään valokuvaansa Ylen vaalikoneeseen". Keronen jatkaa:

Ja paljon keskimääräistä demaria isommilla äänimäärillä. Hämähäkkivaistoni kertoo, että siellä on moskeijoissa kerrottu, ketä pitää äänestää. Todennäköisesti jengi ei osaisi edes äänestää, mikäli moskeijassa ei kerrottaisi sitä.

Kerosen ounastelut eivät ole "muukalaisvihamielistä salaliittoteoretisointia", sillä monet lähteet kertovat lähes kirjoitus- ja lukutaidottomien somalinaisten "äänestysohjauksesta" ei vain Suomessa vaan myös Somaliassa. Uskokaa tai älkää, mutta läntisessä arvopohjaisessa demokratiailveilyssä on mahdollista rakentaa Mogadishuun vaalipiste, jossa siellä asuvat paikalliset voivat äänestää Helsingissä, Vantaalla ja Turussa majailevia somaliehdokkaita!

Vain täysin kesytetty tolkun kansalainen ei tunnusta tosiasiaa, että Euroopan ulkopuolelta tulevat vapaamatkustajat ajavat vain ja ainoastaan oman etniteettinsä etua. Oma lukunsa on aktiivisesti Suomen tuhoa ajavat kantasuomalaiset punaporvarit, jotka äänestävät kiusallaan rotumuukalaisia. Esimerkiksi helsinkiläinen muusikko-rocktoimittaja Holle Holopainen on sanonut haastatteluissa äänestäneensä 1990-luvulta lähtien aina värillistä naista. Valitettavasti eksentrinen äänestyskäyttäytyminen ei rajoitu enää vain tavalliseen kansaan hajurakoa tekeviin taiteilijatyyppeihin. Suurimmissa kaupungeissa hyvesignaloiva etnomasokismi näyttää tätänykyä olevan erityisen suosittua nuorten opiskelijanaisten keskuudessa.

Mitä sitten tulee sosiaalidemokraattien vaalivoittoon, siinä ei ollut tippaakaan kyse heidän omista ansioistaan. Voitto tuli ilmaiseksi vain siksi, että suuri osa kansalaisista ei kykene ajattelemaan syitä ja seurauksia, vaan näkee edessään vain välittömät hyödyt ja haitat. He äänestivät viime eduskuntavaaleissa oikeistopuolueita, koska ymmärsivät sentään Marin-krapuloissaan maan eläneen yli varojen. Nykyhallitus lupasi vyön kiristystä ja kun se sitä sitten toteutti, se ei äänestäjille kelvannutkaan. Siksi kunta- ja aluevaaleissa kiukuttelevat äänestäjäkakarat antoivat valtakirjansa kyljellään röhnöttäville emakkodemareille, joiden ei tarvinnut tehdä muuta kuin odottaa, että voittoisa banaani putoaa suuhun. 

Näyttää pahasti siltä, että maan konkurssin partaalle ajaneen bile-Marinin kulutusjuhlat olivat niin loistokkaat, että niiden takaisinmaksu on tullut mahdottomaksi. Samat Marinia kannattaneet äänestäjät haluavatkin nyt löysätä valtiovelan vyötä, jolla hirttää itsensä juutalaisten globalistipankkiirien ikuisiksi velkaorjiksi. Tämä vain siksi, jotta voitaisiin ennen vedenpaisumusta  elää "ilmaiseksi" tulevista sukupolvista piittaamatta. Ehkä väestönvaihto ei olekaan välttämättä niin huono juttu, sillä näin typerä kansa ei ansaitse elää. Jotta sille voitaisiin suoda vielä jatkoaika, pitäisi se tapahtua jonkinlaisen fascistisen hallinnon kurinpalautuksella. 

Demareita äänestäneiden puolustuksesti on tosin sanottava, että Suomen heikko taloustilanne ei johdu yksin Marinin hallituksen epäonnistuneista ratkaisusta, sillä maamme talous ei ole kasvanut yhtään vuoden 2008 jälkeen. Itse asiassa Suomi kuuluu talouskasvussa maailman kymmenen heikomman maan joukkoon ja 2020-luvulla Suomen bruttokansantuotteen kasvu on Kreikan ohella EU:n heikoin. Koska 1990-luvun Nokia-huumassa talouden rakenneuudistukset jäivät tekemättä, Suomi on juuttunut paisuneeseen hyvinvointivaltioprojektiin, jonka kustantaminen 2020-luvun tulorakenteella on tullut mahdottomaksi. 

Kokoomuksessa tämä on tiedetty hyvin, vaikka sielläkin haluttaisiin elää 1980-luvun hyvinvointi-Suomen nostalgiassa. Pääasiassa Kokoomus on kiinnostunut vain suurimman puolueen asemastaan ja valtion kautta harjoittamastaan kaverikapitalismista. Koska kansansuosio on "kykypuolueelle" kaikki kaikessa, se oli viime hallituksen muodostamisessa sen verran ovela, että antoi kansan silmissä epäsuosituimman valtionvarainministerin salkun lyhytnäköisen vallanhimoisille persuille. Huonojen aikojen vain pahentuessa valtionvarainministeri joutuu olemaan kansan sylkykuppi, mikä ymmärrettiin Kokoomuksessa hyvin. Vaikka pääministeri Petteri Orpo onkin päävastuussa heikosta valtiontalouden hoidosta, vaaleissa kansan viha kohdistui leikkauksista vastanneeseen valtionvarainministeripuolue Perussuomalaisiin. Jälleen kerran muut hallituspuolueet saivat vetää kaikessa rauhassa hölmöjä Persuja kölin alta. 

Jos emme vielä halua heittää Suomen ja demokratian osalta lusikkaa nurkkaan, pitäisi poliittisella kartalla tapahtua perusteellinen muutos. Jotta edellä mainittu välttämätön "fascistinen kurinpalautus" nykyisen demokratuurin kontekstissa olisi edes teoreettisesti mahdollista, pitäisi eduskuntaan nousta puolue, joka ei tee kompromisseja eikä luovu kansallisen itsemääräämisen periaatteesta. Sinimustalla liikkeellä on tähän potentiaalia, mutta profiilia nostaakseen sen pitäisi tehdä radikaaleja ehdotuksia ja yksiselitteisiä irtiottoja nykypolitiikan "maan tavasta". Eräs shokkiaaltoja nostattava pelin avaus voisi olla vaatimus äänestysoikeuden epääminen kunta- ja aluevaaleissa niiltä, jotka eivät ole Suomen kansalaisia.

MORAALISTA MUSTAVALKOISUUTTA HELLIVÄ EU-ELIITTI KIELTÄYTYY HERÄÄMÄSTÄ TODELLISUUTEEN

Tämä artikkeli on ajankohtainen täydennys Yle Watchin joulukuussa 2022 ilmestyneeseen kirjoitukseen Miksi lännen eliitit ovat aina vain huonompia?

Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin toisen virkakauden alku on paljastanut Euroopan olevan sairas vanhus, joka tarrautuu viime vuosisadan moraalitarinoihin sitä tiukemmin mitä päättäväisemmin muut maat rakentavat tulevaisuuden maailmaa reaalipolitiikan pohjalta. Vaikka huomattava osa eurooppalaisista on aina vastustanut tällaista mentaliteettia, sillä ei ole suurtakaan merkitystä kansoistaan vieraantuneelle poliittiselle eliitille Euroopan Unionissa. Kaikesta viime vuosien tapahtumista huolimatta sillä ei ole aikomustakaan poiketa takavuosikymmeninä valitulta ideologiselta tieltään. Tässä mielessä EU:n hallinto ja sille alisteisten kansallisvaltioiden nomenklatuura reagoi kuin entisten sosialistimaiden johto ennen romahdusta: se ei katso itseään peiliin vaan yrittää kaikin keinoin jatkaa samaa vanhaa moraalis-ideologista toimintatapaansa. Lopulta sen myöhästyneet ryhtiliikkeet, näennäiset uudistukset ja "johtajuuden ottaminen" ovat vain pakon edessä puristettua teatteria ilman todellista sisältöä ja toimeenpanovaltaa.

Tästä kertoo Iso-Britannian ja Euroopan Unionin hanke armeijoidensa yhteisestä velkarahoituksesta ja hätäisestä pyrkimyksestä luoda turvatakuut Ukrainalle Ilman Yhdysvaltoja. Tämä lienee se viimeinen veruke, jolla federalistit yrittävät Venäjän ja Trumpin uhan varjolla kiihdyttää liittovaltiokehitystä. Britannian ja EU-maiden johdolla on vielä sen verran realismia jäljellä, että ne ymmärtävät resurssiensa olevan vähissä ja tarvitsevansa edelleen Yhdysvaltojen tukea Ukraina-projektilleen. Ylen uutinen Britannia järjesti virtuaalikokouksen Ukrainan tilanteesta – pääministeri Starmer: ”Tarvitsemme Yhdysvaltojen tuen” kuvaa hyvin millaisessa epätoivossa euroeliitti tällä hetkellä elää. 

Realismiin herännäiden sotilasasiantuntijoiden mukaan on toiveajattelua, että Venäjä antaisi Euroopan Nato-maiden sijoittaa rauhanturvaamisen nimissä 10 000 sotilastaan rintamalinjalle. Ylen A-studion sotilasasiantuntija (17.3.2024) sanoi koko rajan "valvomisen" eli miehittämisen vaativan ainakin 200 000 sotilaan armeijan. Tämä olisi juuri se Ukrainain presidentin vaatima turvatakuu, mutta on epätodennäköistä, että Euroopalla olisi resursseja luoda näin suurta yhteistä armeijaa, jolla oltaisiiin käytännössä valmiita sotimaan Venäjää vastaan. Mikäli Venäjä haluttaisiin konventionaalisen sodan keinoin häätää omille rajoilleen, se vaatisi Euroopalta arviolta noin miljoona uhrivalmista miestä rintamalle. 

Voi vain kysyä, olisivatko mukavaan elämään tottuneet laiskan pulleat eurooppalaiset valmiita uhraamaan henkensä jonkun abstraktin "demokratian" tai heille kaukaisen ja korrruptoituneen Ukrainan "itsenäisyyden" puolesta. Edes kaikki ukrainalaiset eivät halua puolustaa maataan, vaan sotakuntoiset miehet ovat muuttaneet miljoonittain muualle Eurooppaan nauttimaan "demokratiasta ja itsenäisyydestä". Lännen ainoaksi keinoksi lietsoa militarismia onkin jäänyt retorinen huolipuhe Venäjän "todennäköisestä" hyökkäyksestä länteen viimeistään viiden vuoden sisällä. Vaikka näille neokonservatiivisten ajatuspajojen sotakiimaisille ajatusleikeille ei löydy uskottavia ja varmoja perusteita, ne ovat edelleen ainoa "argumentti", jolla velkaisen Euroopan rajusti kasvavaa varustelua perustellaan. 

Varustelullakaan ei ole lopulta merkitystä, jos halukkaita nuoria miehiä ei riitä sotimaan Euroeliitin kiihottaman Venäjän ristiretken puolesta. Johtavien EU-maiden sotafanaatikkojen sijaan Amerikan nykyhallinnon realistit ymmärtävät sentään 1980-luvulta tutun liennytyksen päälle, eivätkä halua siksi jatkaa toivotonta sotaa saati eskaloida sitä pelkän moraalisen pakkomielteen vuoksi.

Suomi – Euroopan kuuliainen pussinperä

Suomessa globalisti Sauli Niinistön petoksellista perintöä jääräpäisesti jatkava poliittinen johtomme noudattaa tunnontarkasti sitä, mitä hätäratkaisuja Brysselin panikoivat Boss ladyt sattuvat päättämään. Tämä on seurausta yhden kortiin varaan turvautumisesta, johon Niinistö valmisteli Suomea jo 1990-luvun ministerikausillaan. Yksipuolisesti arvopohjaiseen liberalismiin sitoutunut voitonvarma poliittinen johtomme ei ole oikein koskaan ymmärtänyt, että suurissa länsimaissa on valtava nationalistinen eristäytymispolitiikkaa suosiva oppositio, joka voi valtapuoluejärjestelmän perinteisestä manipuloinnista huolimatta päästä valtaan. Tällaista mahdollisuutta ei ole aiemmin edes ajateltu saati että siihen oltaisiin varaudattu. Jo ennen Ukrainan sotaa kirjailja Marko Meretvuo kuvaa tietokirjassaan Turvallisuuspolitiikka (2021) poliittisen johtomme neuvottomuutta muuttuneessa maailmantilantessa:

Tänä päivänä maailman meno onkin ajanut meistä ohi, ja monessa mielessä Suomen ulkopoliittinen linja jumittaa vielä 1990-luvun globalisaatiovuosissa. (...) Kun länsi runnoi omien instituutioidensa laajentamista itään ja tuki samalla avoimesti erinäisiä värivallankumouksia, synnytti se samalla vastareaktion myös Venäjällä. (...) Lännessä ei oltu huomattu, että juuri liberalismin voittokulkuun liittyvä, jatkuva maailman uudelleenluominen aiheutti samalla vastareaktioita ja jatkuvien sotien kierteen Lähi-Idässä. (...) Myös aikamme vihatuimmaksi presidentiksi sanottu Donald Trump valittiin virkaansa juuri sen takia, että hänen katsottiin toimivan liberaalia, kansainvälisiin instituutioihin ja keskinäisriippuvuuksiin perustuvaa järjestelmää vastaan. Globalisaation kasvun aika oli ohi, kansallisen edun tavoittelu teki paluuta, eikä tätä ole vielä nytkään täysin oivallettu Suomessa.

1990-luvun globalismin huuman vuosien päättyessä mikään ei estänyt Länsi-Euroopan päättäjiä valmistautumasta näköpiirissä olleeseen epävakaaseen tulevaisuuteen, mutta he päättivät silti valita strategiakseen oman ideologisen pumpulimaailmansa. Edes pitkään muhineen taloudellisen umpikujan pintaan nouseminen 2007-2009 finanssikriisissä ei herättänyt lännen liberaalia eliittiä tarkistamaan kurssiaan. Talouskriisin jälkijäristyksinä seuranneet Trumpin ensimmäinen vaalivoitto ja Brexit vuonna 2016 sai vanhan liberalistisen valtarakenteen ryhtymään vain entistä kovempaan siilipuolustukseen. Syrjäisessä Suomessakin valtamedia ja poliittinen johto kävi omaa propaganda-sotaansa Trumpia ja Brexitiä vastaan, vaikka maallamme ei ole mitään vaikutusta Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian politiikkaan. Tärkeintä olikin näyttää ulkomaiden vaikutusvaltaisille globalistiselle millä puolella virallinen Suomi seisoo.  

Sama ideologinen länsimielisyys on näkynyt koronakriisin "hallinnassa", impulsiivisena turvautumisena Natoon ja hirttäytymisenä moralistisin perustein Ukrainan sotaan, jossa maamme ei ole virallisesti edes osapuolena. Kaikissa näissä on seurattu orjallisesti Länsi-Eurooppaa, mikä on tehnyt nettomaksaja-Suomesta ränsistyvän pahoinvointivaltion yli 172 miljardin euron velkataakallaan. Talouselämä ei ole saanut Nato-jäsenyydestä toivottuja suurtilauksia ja liittyminen lännen pakotekampanjaan Venäjään vastaan on heikentänyt maamme taloustilannetta entisestään. Sitoutuminen lännen "arvopohjaiseen" Ukrainan sotarintaman on puolestaan tehnyt Suomesta Yhdysvaltain edellisen Demokraattihallinnon masinoiman sijaissodan osapuolen massiivisella 3,3 miljadin euron avullaan ja 80 000 ukrainalaisen elintasopakolaisen elättämisellään. Osa päätöksistä on tehty varmasti hyvässä uskossa sen hetkisen tiedon varassa, mutta kaikkien munien laittaminen yhteen koriin ei lopulta kerro kovin hyvästä tilannearviosta ja riskianalyysistä.

Donald Trump nousevan teknoeliitin keulakuvana

Suomen lyhytnäköinen ja ahne poliittinen johto on kaikessa nokkelassa laskemoinnissaan ennen kaikkea ideologisesti liian jäykkä ymmärtääkseen nopeasti muuttuvaa maailmaa, jossa ikuiseksi julistettu liberalistinen arvopohja on osoittautumassa pelkäksi paperiksi. Toisin kuin suomalaisille median seuraajille toitotetaan, Donald Trumpin uudelleen valinta Yhdysvaltain presidentiksi ei ollut osoitus "amerikkalaisten tyhmyydestä" tai "valeuutisten leviämisestä", vaan pohjimmiltaan lännen eliittien sisäisestä valtataistelusta. Aiemmin Euroopan parlamentin Konservatiivien ja reformistien ryhmän poliittisen neuvonantajan tehtävissä toiminut Otto Juote avaa tilannetta yhteisöpalvelu X:ssä, jossa hän näkee terävimpien amerikkalaiskriitikoiden tapaan tämän hetkisen mylleryksen johtuvan Yhdysvaltojen väistyvän managerialistisen eliitin ja nousevan teknologiaeliitin välisestä valtataistelusta.  

Ukrainan sota, Trumpin politiikka, EU:n kiemurat, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan mittelöt sekä NATOn liikkeet ovat vain tämän syvemmän murroksen pintakuohuja.  

Kaikki, mitä näette nyt ympärillänne – konfliktit, poliittiset pelit, instituutioiden kriisit – on seurausta siitä, että vanha eliitti yrittää pitää kaikin voimin kiinni vallasta samalla, kun teknologiaeliitti rakentaa uutta - vanhan tuhoavaa tai sen ohittavaa järjestystä datalla, algoritmeilla ja avaruudella.  Geopolitiikka on perinteisesti ollut managerialistisen eliitin vanha pelikenttä, mutta se on menettämässä merkitystään, kun teknologiaeliitti ohittaa valtioiden rajat ja instituutiot.   

Ukrainan taistelu tai Trumpin suunnitelmat ovat oireita, eivät syitä. Todellinen muutos tapahtuu pinnan alla: tekoälyn kiihdytys, kryptovaluutat ja avaruuden hallinta määrittävät tulevaisuuden, eivät NATOn tankit tai Kiinan uhittelu. Seuraamme eliittirakenteen perustavaa murrosta – loppu on vain tämän taistelun varjoja seinällä. Miksi?  

Väistyvä managerialistinen eliitti juontaa juurensa toisen maailmansodan jälkeiseen järjestelmään – Bretton Woods -sopimukseen, kylmän sodan rakenteisiin ja rahoitusvaltaistumiseen. Sen valta rakentui institutionaalisten verkostojen (IMF, Maailmanpankki, NATO) ja tiedustelun digitalisaation (PRISM, Five Eyes) varaan.  

Teknologiaeliitin nousu alkoi internetin pioneerivaiheesta (1990–2000), kiihtyi sosiaalisen median vallankumouksen myötä (2000–2015) ja on nyt siirtynyt tekoälyn ja avaruusteknologian aikakauteen (2015–). 

Tämä historiallinen ero heijastaa perustavanlaatuista siirtymää: managerialistinen eliitti nojaa menneisyyteen ja institutionaaliseen jatkuvuuteen, kun taas teknologiaeliitti katsoo eksponentiaaliseen tulevaisuuteen. Managerialistinen eliitti näkee maailman hierarkkisena ja vakauden varmistaminen on sen ydinarvo. Se korostaa diplomatiaa, salassapitoa ja ihmisen roolia sosiaalisten rakenteiden osana.   

Teknologiaeliitin maailmankuva taas on teknologiavetoista, determinististä ja optimointiin keskittyvää.   Sen arvot – innovaatio, tehokkuus ja meritokratia – heijastavat transhumanistista visiota, jossa teknologia ja ihminen sulautuvat yhteen. Tämä näkemys ei jää vain filosofiseksi ideaksi, vaan se ohjaa suoraan vallankäytön tapoja ja oikeutusta. Innovaatioon perustuva vallankäyttö korostaa nopeaa teknologista kehitystä ja oikeuttaa suuria muutoksia ilman laajaa demokraattista harkintaa. Tehokkuuden ihanne taas suosii optimoitua ja automatisoitua päätöksentekoa, jossa prosessien nopeus ja lopputulos painavat enemmän kuin osallistavuus.   

(....) Managerialistinen eliitti on kasvanut perinteisten eliittikoulujen (Ivy League) ja suljettujen verkostojen (klubit, perhesuhteet) kautta, kun taas teknologiaeliitti on noussut teknillisistä yliopistoista, startup-kulttuurista ja itseoppineisuudesta. Tämä ero selittää, miksi perinteiset sosialisaatiomekanismit eivät ole kyenneet integroimaan teknologiaeliittiä vanhaan järjestelmään.

Kirjoituksessa mainittu transhumanistinen visio tuo mieleen kylmäävän akselerationalistisen näkymän kohti teknologista singulariteettia. Vaikka nykyisessä poliittisessa tilanteessa tällaiset suurta muutosta valmistelevat kehityssuunnat pysyvät toistaiseksi vain taustalla eivätkä nouse julkiseen keskusteluun, ne on silti syytä pitää mielessä kun arvoidaan esimerksi Yhdysvaltain tai Kiinan politiikkaa. Joka tapauksessa Otto Juoten keräämät huomiot selittävät pitkälti sen, miksi "arvaamaton" Trump ja hänen teknoeliitistä koostuva kabinettinsa toimii niin kuin se toimii. Toisaalla Euroopassa vanha poliittis-teknokraattinen eliitti on hämmenyksen tilassa, mutta ennen pitkään senkin on luotava uudenlainen hallintamalli selviytyäkseen. Samalla maailman voimatasapaino on muutoksessa kohti poliittisesti moninapaista maailmaa. Koska Euroopan poliittinen eliitti on heikko ja epävakaa, Trumpin hallinnon ei tarvitse välittää EU:n reaktioista mitä Washington kulloinkin päättää maailmanpolitiikan pelilaudalla. 

Oman mausteensa maailmanpolitiikan soppaan tuo Trumpin poikkeuksellinen hallintotapa, joka on ranskalaisfilosofi Alain de Benoistin mukaan epätodennäköinen sekoitus plutokraattista populismia, teknologista keisarillisuutta, anarkokapitalismia, valtionvastaista suverenismia ja libertaarista ideologiaa. de Benoistin mielestä Donald Trump muodostaa Elon Muskin kanssa eräänlaisen keisarikunnan duumviraatin, kaksoisjohdon, joka tuo väkisinkin mieleen Rooman tasavallan lopun ajat. Eräät asiantuntijat ovat arvioineet, että globaalin maailman todellliset hallitsijat kuten keskuspankkiirit, finanssikeisarit, öljyntuottajat ja teknojättien johtajat, näkivät vanhan poliittis-taloudellisen järjestelmän olevan umpikujassa, jonka vuoksi johtavan talous- ja sotilasmahdin johtoon tarvittiin 2024 presidentivaaleissa mies, joka pelastaisi todellisen vallan intressit "luovan kaaoksen" avulla. Jos Trump epäonnistuisi, hänet yksin julistettaisiin syntipukiksi epäonnistuneesta korjausyrityksestä.

Julkisen politiikan taustalla väijyville vaikuttajille on hyödyllistä saada läntiset ihmiset uskomaan maailman nykyisen valtataistelun olevan vain suurten imperiumien nimellisten johtajien välistä peliä. Kansalaisten keskittyessä "rumppiin", "putleriin" ja muihin "autokraatteihin" huomio siirtyy kuin itestään pois harmaista vallankäyttäjistä samalla kun kansan mahdollinen raivo kohdistuu pelkästään valtioiden keulakuviin. Ideologioita ja uskontoja halveksuva finanssi- ja talouseliitti on varmasti seurannut huvittuneena, kuinka manageriaalisen luokan keskikerros, toimittajat ja poliittiset asiantuntijat, jakavat maailmaa "pahoihin" autoritäärisiin valtioihin (mm. Venäjä, Kiina, Trumpin USA) ja "hyviin" liberaaleihin hallintoihin, joissa kuuluu Meidän demokratian valtuuttama kansalaisten ääni. Pelkästään vallasta kiinnostuneille teknotyranneille, keskuspankkien rahanpainajille ja lainoittajille tällaiset erot eivät merkitse mitään, sillä globaali rahoitusjärjestelmä ja teknotuotanto ulottuu rintamalinjoista riippumatta kaikkialle maailmaan muutamaa niskuroivaa valtiota lukuunottamatta. 

Suurelle yleisölle Trump on helppo maali, koska hän antaa kasvot maailmaa myllertävälle rakenteelliselle muutokselle, johon on muutoin vaikea tarttua. Jo hänen pelkkä presidenttinä olo koetaan sietämättömänä, koska hän muistuttaa meitä kiusallisista tosiasoista. Pääsyy monien Trumpi-inhoon lieneekin siinä, että hän paljastaa kaikialla vallitsevan kapitalismin kylmän voitontavoittelun ilman ekologista ja humaania pintakiiltoa. Tiedostavat Hyvät ihmiset toitottavat mielellään "vastuullisuutta" ja "ekologisuutta", vaikka nämä ihmiset noudattavat henkilökohtaisessa elämässään samaa itsekästä pyrkimystä mitä Trump. "Oranssimies" näyttää ilman maskia mitä länsimainen järjestelmä alastomana on: luonnon resurssien kapitalistista hyötykäyttöä demokratian ja "hyvinvoinnin" oikeuttamana.

Suuressa pelissä on lopulta yhdentekevää, johtaako esimerkiksi Yhdysvaltoja teknojättien ja keskuspankkiirien ohjaama Trump vai keskushallintoa paisuttava puolisosialistinen hyväveli-verkosto. Vastaavasti pienessä Suomessa mikään ei muuttuisi suurestikaan, vaikka maata hallitsisi nimellisesti Stubbin kaltainen globalisti eduskunnan 200 sokean lännen seuraajan sijaan. Niin kauan kuin äänestäjät eivät voi vaikuttaa demokratialla perusasetuksiin, arvoihin ja globaalin finanssikapitalismin rakenteisiin, maailma pyörii harvojen, enimmäkseen suurelle yleisölle tuntemattomien, päättäjien varassa. 

Vaikka jonkin ihmeellisen valaistumisen kautta kansalaiset tiedostaisivat tämän ongelman, he eivät voisi muuttaa maailman fyysisiä reaaliteetteja, jotka määrittävät sen, miten kansakuntien muodostama ja jatkuvasti kasvava 8,3 miljardin ihmisen populaatio kykenee ottamaan oman osansa maapallon niukkenevista resursseista. Osa globaalista eiliitistä katsoo jo nyt demokraattisten ihmismassojen käyvän "hyödyttömiksi" teknologian kiihtyessä, joten lopullista taistelua ei välttämättä käydäkään kansakuntien tai imperiumien välillä, vaan miljardimassojen ja niitä paimentavan keskuspankkiiri-teknoeliitti kombinaatin välillä. Orastavat merkit tällaisesta kehityksestä ovat jo näkyvissä. 

Ukraina tärkeä vain reaalipolitiikan sivuuttavalle EU-eliitille

Yleistä ahdistusta ja avuttomuutta synnyttävä maailmanhistorian arvaamaton kiihtyminen on ollut väistämätön seuraus teknologian itseohjautuvasta kehityksestä, globaalista maailmankaupasta, avoimista rajoista ja keskinäisriippuvuuksien kasvusta. Tälle "kehitykselle" syntyneet vastareaktiot eivät useinkaan hylkää teknologiaa, vaan ne pyrkivät ensisijassa reagoimaan sen sivutuotteena syntyneisiin ilmiöhin kuten maahanmuuttoon ja yhteisöjä hajottavaan individualismiin. Yleensä tätä kapinaa kutsutaan oikeistopopulismiksi, joskin sen sisällä on hyvin erilaisia painotuksia. Trumpismissa korostuu kaikkein selvimmin valtavirtaistettu uustaantumuksellisuus, synkkä valistus (Dark Englightiment), jossa konservatiiviset arvot yhdistyvät korostuneeseen teknologiamyönteisyyteen. 

Kehityksen kiihtymisen vuoksi Länsi-Euroopan perinteiset keskustavasemmistolaiset eliitit eivät ole sopeutuneet muutoksiin, vaan ne pitäytyvät itsepintaisesti viime vuosisadan mustavalkoisessa moraaliajattelussa. Vaikka nämä menneisyyden edistykselliset puolisosialistit ovat päältä päin katsottuna keskittyneet materiaalisen hyvinvoinnin lisäämiseen, heillä on kuitenkin aina ollut mielessä maallinen ja universalistinen pelastusoppi. Tätä keskittyneen vallan visiotaan Euroopan Unionin manageriaalinen johto on saanut helliä rauhassa pitkään, mutta Amerikan uuden teknologiaeliitin haastaessa Brysselin auktoriteetin lähes kaikessa, EU pyrkiikin tyhjiä tynnyreitä kolistellen palauttamaan uskottavuutensa sotilaallisella uhollaan ja suuren harppauksen yhteisellä velkabudjetillaan kohti liittovaltiota.

Euroopan pohjoisella pussinperällä kansainvälisessä dynamiikassa tapahtunut kulttuurinen muutos jää julkisessa keskustelussa täysin analysoimatta, sillä äänessä olevat Yhdysvaltain Demokraattipuolueen asiaa ajavat atlanttiset tosiuskovat Ulkopoliittisessa insituutissa ja Ulkoministeriössä kykenevät toistamaan vain menneen maailman moralistisia iskulauseita. Ideologisen konsensuksen vuoksi Suomesta ei ole ainakaan vielä nousemassa Trump-yhteensopivaa johtoa, vaan manageriaalisen luokan vanha eliitti hallitsee vielä jonkin aikaa maamme EU:lle ja Natolle alisteista poliittista teatteria. Suomalaisten kannalta tilanne näyttää vakavalta, sillä tällä hetkellä maamme johto ei kykene nopeassa muutoksessa muuhun kuin hämmentyneeseen epäuskoon, jonka varassa sitten tehdään "reaalipolitiikkaa" toistamalla Pavlovin koirina EU:n Boss ladyjen "arvopohjaisia" ulostuloja. 

Poliittisen marionettinäytöksen suosio kansan keskuudessa perustuu pitkälti valtamedian hermeettisesti suljettuun narraation, mutta on selvää, että reaalimaailma tulee vääjäämättömällä voimallaan puhkomaan siihen reikiä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen tuoreen presidentin poliittiset ulostulot on tähän menessä saatu näyttämään mediassa lähinnä järjettömänä ja pahantahtoisena äksyilynä, mutta jo Ukrainan sodan taustojen ja todellisten intressien valuminen julkiseen keskusteluun Trumpin ja Putinin puheenvuorojen kautta on lisännyt kansalaisten epäilyä virallista tarinaa kohtaan. Voi vain kuvitella minkälaista epämukavuutta UPI:ssa ja Ulkoministeriössä koettiin sen jälkeen, kun Trump totesi Ukrainan sodan johtuneen osaltaan edellisen Demokraattihallinnon sotapolitiikasta. Kaikesta lännen virallisen narraation vyörytyksestä huolimatta realistisille kansalaisille alkaa käydä selväksi, ettei puhe Yhdysvaltain sijaissodasta Venäjää vastaan Ukrainassa olekaan putinistinen salaliiittoteoria, vaan totisinta totta. Trumpin tehtäväksi tuli vain lopettaa edellisen hallinnon neokonservatiivien aloittama ja sittemmin tappiolliseksi osoittautunut Ukrainan sotaprojekti. Kuvio noudattaa Yhdysvaltain yleistä poliittista traditioita, jossa edetään suunnitelman pohjalta ja katsotaan toteutuuko se. Mikäli projektista odoteltu voitto kariutuu, seuraavien vaalien voittajapuoli syyttää vanhaa hallintoa kaikesta ja esiintyy pelastajana hautaamalla hankkeen.

Suomessa Trumpin poliittiset siirrot eivät ole sekoittaneet ainoastaan tolkun kansalaisen päätä, vaan myös häntä perinteisesti kannattaneet mediakriittiset tahot ovat menneet poliittiseen oikosulkuun. Varsinkin rauhanneuvotteluiden aloittaminen ja Ukrainan tuen jäädyttäminen ovat saaneet monet yksiniittiset kansallismieliset ymmälleen. Heille Trump olisi edelleen hyvä läntisen maailman johtaja kunhan hän olisi edellisen presidentin lailla vain pyytänyt valtiovarainministeriötä ostamaan Fediltä loputtomasti miljardeja dollareita ja lähettämään ne nollina ja ykkösinä korruptoituneen Ukrainan hallinnon pyörittämän armeijan mustaan aukkoon. Koska Trump päätti kuitenkin viheltää yliajalla käyneen tappiollisen sotapelin poikki, valtaosa maamme Nato-patriooteista julisti pettyneinä Amerikan presidentin olevan kertakaikkisen tyhmä, paha ja putinisti. Tämä vain siksi, koska Trump maansa etua ajattelevana johtajana ei halua jatkaa Ukrainan sotilaspoliittisen konkurssipesän tukemista samalla kun hän pyrkii saamaan huonosta investoinnista edes jotain takaisin mineraalisopimusten avulla. 

Kotisohvillaan makaaville Iltalehden lukijoille olisi mieluisinta slaavilaisen lihamyllyn jatkuminen ja verorahojen loputon pumppaaminen sotaan, jolla uskotaan ydinasevaltion kaatuvan polvilleen. Kuitenkin jo taistelujen alussa oli selvää, että lännen haave pyyhkiä Venäjä pois kartalta ilman ydinsotaa on turhaa haihattelua. Tosin neokonservatiiveista ja EU:n liittovaltio-globalisteissa löytyy myös idealisteja, jotka olisivat valmiita eskaloimaan taistelut aina ydinsotaan asti. Tietenkin EU:n mallioppilas Suomesta löytyy tällekin suuntaukselle kannattajia aina ylintä poliittista johtoa myöten. Trump on nähtävästi aistinut tämän porukan tavoitteet, jonka vuoksi hän on rauhanprosessin käynnistämisellä halunnut torpata heti alkuunsa idealistististen fanaatikkojen sotapoliittisen tuhofantasian. 

Yhdysvaltain käymät rauhanneuvottelut suoraan Venäjän kanssa ovat olleet EU-eliitille sokki, koska se on toistanut koko ajan ettei Venäjän kanssa saa neuvotella. Kategorisesta neuvottelukiellostaan huolimatta Unionin johdossa valitetaan nyt, ettei sitä oteta mukaan neuvottelupöytään! Kiukkua on nostattanut myös se, että Ukraina on sivuutettu ainakin alussa rauhansopimuksen hieronnasta. Tässä ei ole kuitenkaan mitään ihmeellistä, sillä neuvottelutilanne kertoo vain siitä, että tosiasiassa sotaa ovat käyneet edellisen hallinnon USA ja Venäjä Ukrainan maaperällä. 

Sijoittaessaan kaikki panoksensa liberaalin länsieliitin maailmanjärjestykseen poliittisen johtomme piti samalla hylätä puolueettomuuspolitiikka ja paasikiviläinen varovainen realismi. Nyt tämä ulkopoliittinen suunnan muutos ja naiivi luottamus atlanttiseen yhteistyöhön alkaa kostautua, koska Naton viidennen artiklan toteutuminen kriisissä ei olekaan enää itsestäänselvyys. Trumpin kääntäässä selkänsä EU- ja NATO-globalisteille, Suomessa on ajauduttu avuttomuuden tilaan, jossa ei osata muuta kuin itkeä Yhdysvaltojen entisten hallintojen määrittämän liberaalin "sääntöpohjaisen järjestelmän" perään. Viime aikoina tämä ahdistus on purkautunut toimittajien ja kolumnistien vuodatuksissa, joissa raivotaan itkunsekaisesti maailmanpolitiikan "epäreilusta" muuttumisesta. Tunnetuin esimerkki lienee Lännen Median (sic) päätoimittaja Matti Posion viikottaiset itkupotkuraivarit, joissa säännöllisten Putinin Saatanaksi julistamisten lisäksi sätitään katkerasti Trumpia, koska tämä on alkanut purkaa manageriaaliselle luokalle edullista järjestelmää sekä sisä- että ulkopoliitiikassaan. Toinen atlanttisen ideologian journalistinen prostituutti, kolumnisti Janne "Rysky" Riiheläinen, on tavallisesti julistanut korskeasti liberaalin lännen ikuista ja ehdotonta oikeassa olemista, mutta tämänhetkinen maailmanpoliittinen turbulenssi on ajanut hänet tilanteeseen, jonka hän ottaa yhtä henkilökohtaisesti kuin woke-teini:

Olen itselleni epätyypillisellä tavalla nukkunut huonosti viimeisen viikon ajan. Huonoja öitä sattuu tietysti aina silloin tällöin, mutta nyt uni on ollut rikkonaista ja kun on heräillyt, on huomannut nähneensä painajaisia ja tympeitä unia. Päädyin selittämään tätä itselleni Trumpin aiheuttamalla tilanteella, jossa kansainvälisen politiikan mannerlaatat ovat järisten liikkeessä.

Voisi luulla, että Yhdysvaltain maailmanpoliisi-järjestelmän purkaminen ilahduttaisi ainakin kansallisradikaaleja, mutta heistäkin moni on valmis puolustamaan Ukrainan selkkauksen vuoksi samaa vanhaa liberaalia eliittiä, vaikka juuri se on näkyvässä vastuussa maahanmuuttoinvaasiosta, lgbt+ agendan legitimoimisesta, mielipidesensuurista, energiakriisistä, kasvaneista veroista ja paisuvasta byrokratiasta. On hämmästyttävää, kuinka mätään järjestelmään ja sen äänitorvina toimiviin tiedotusvälineisiin luottamuksensa menettäneet kansalaiset antavat niille tukensa vain siksi, koska sama klikki on päättänyt pitää Venäjää kaiken pahan alkuna ja juurena. Eikö jo se, että kaikessa aiemmin valehdellut EU ja valtamedia puskee Ukrainan sodasta ja sen syistä vain yhdenlaista tarinaa, pitäisi synnyttää epäilyksen varjon ja syyn etsiä motiiveja tällaiselle narraatiolle? Niin kauan kuin poliittinen oppositio hyväksyy valtavirtajulkisuudessa vallalla olevan mentaliteetin, jossa ei voida "Putinin pussiin pelaamiseen" vetoamalla kertoa kiusallisista tosiasioista sodan taustalla, pystyy vihamielinen järjestelmä legitimoimaan kaikki muutkin valheensa.

Venäjän hyökkäyspäätöksen, Yhdysvaltain marionettipresidentti Joe Bidenin neokonservatiivikabinetin, EU-maiden johtajien ja Ukrainan korruptoituneen hallinnon jäljiltä kolme vuotta jatkuneesta sodasta ovat kärsineet kaikki eurooppalaiset eivätkä vähiten ukrainalaiset itse. Näin jälkikäteen monille on tietenkin selvää, että Ukrainan olisi kannattanut tehdä keväällä 2022 rauhansopimus. Kiovaan lentänyt neokonservatiivien brittiläinen asiamies Boris Johnson kuitenkin torppasi sopimuksen lupaamalla Kiovan pikkuhattuisten johdolle lännen loppumattoman tuen. Nähtävästikään se ei riittänyt ja nyt brittiglobalistilla on Putinin ja Zelenskyin lailla verta käsissään. 

Pitkittyneen sotatilanteen valossa kaikki länsiapu näyttää menneen hukkaan riippumatta siitä että Yhdysvallat lopetti aseapunsa tänä keväänä. Sen loogisena jatkona oli Trumpin päätös olla lupaamatta Ukranaille turvatakuita ja Nato-jäsenyyttä. Ukraina menettää myös enemmän maa-alueita kuin vuoden 2022 rauhansopimus edellytti. Lisäksi maailman suurin sijoitusrahasto BlackRock on jo saanut osto-oikeuden Ukrainan hedelmälliseen maahan ja mineraaliresurssit näyttävä menevät Yhdysvaltain hyödyksi. Juutalaistaustaisen Zelenskyin uhkapeli jatkaa sotaa lännen lupaamalla materiaaliavulla keväällä 2022 on näin osoittautumassa virheeksi, josta on joutunut maksamaan kovimman hinnan tavalliset ukrainalaiset ja venäläisvähemmistö. 

Sen sijaan Yhdysvallat näyttää saavuttaneen monet salaiset tavoitteensa: pakotteiden vuoksi kilpailijaksi nähty Eurooppa on taloudellisesti polvillaan, se on joutunut ostamaan miljardeilla aseita Amerikasta ja lisäksi sen täytyy hankkia Venäjän sijaan moninkertaisesti kalliimpaa energiaa muualta, lähinnä rapakon takaa. Näkyvistä tavoitteista Venäjän luhistuminen ei onnistunut, mutta luultavasti neokonservatiiveja tyydyttää ainakin tuhansien vänäläisten kuolema, maan katkenneet suhteet Eurooppaan ja talouden sakkaaminen.

Vanhan maailman kannalta nykytilanne näyttää synkältä, eikä sillä näytä olevan muuta keinoja kuin jälkijättöinen reagointi sen sijaan että se olisi itse peräsimessä näyttämässä maailmalle suuntaa. Britti-imperiumin jäänteet ja EU-eliitti päättivät jo vuosia sitten alistua globaalin Amerikan imperiumin lakeijoiksi, mutta kun Trump päätti purkaa kalliiksi käyneen "demokraattisen lähetystehtävän", Euroopan johtajat putosivat tyhjän päälle. Kovalla kiireellä yritetään sitten paikata mm. Yhdysvaltain ydinase-sateenvarjon repeytymistä, mutta tässä kaikessa tohinassa ja kokoustamisessa paistaa läpi neuvottomuus. 

Euroopassa poliittisen auktoriteetin epäjatkuvuuden tila, Interregnum, jatkuu niin kauan kunnes uusi järjestys alkaa muodostua. Muotoutuuko siitä jonkinlainen panoptikon EU-diktatuuri vai nousevatko kansallisten liikkeiden johtajat määrittämään koko Euroopan uudelleen? Jälkimmäinen vaihtoehto näyttää todennäköisemmältä, sillä vanha eliitti ei ideologisessa pakkopaidassaan  näytä kykenevän uusiutumaan muuttuneessa tilanteessa. Joka tapauksessa tulevaisuuden reaalipolitiikan kannalta ratkaisevaksi tulee Carl Schmittin muotoilema maksiiimi: Suveereni on se, joka päättää poikkeustilasta.

PIENEN MEDIA-AMMATTILAISJOUKON AINOA TODELLINEN VIHOLLINEN ON HILJAISEN ENEMMISTÖN YMMÄRTÄMÄ ÄÄRIOIKEISTO

Yle TV 1, torstai 20.3.2025 klo 22.00: Ulkolinja: Äärioikeiston ytimessä 

Brittiläinen HOPE not hate -järjestön salaa kuvaama materiaali näyttää äärioikeiston toiminnan Britanniassa ja Euroopassa. Dokumentti paljastaa äärioikeiston toimintaa Britanniassa ja Euroopassa sekä heidän rasistiset näkemyksensä ja mediataktiikkansa. Se nostaa esiin äärioikeiston tarkoitushakuisen vihaa lietsovan toiminnan, joka yllyttää väkivaltaan, sekä paljastaa Piilaaksossa toimivan rahoittajan, joka tukee virheellistä/valheellista rotuoppia levittävää verkkoalustaa. (Undercover: Exposing the far right, Briannia, 2024) 1 h 39 min HD. Linkki ohjelmaan.

Veronmaksajien rahoittama Yle on budjettileikkausten vuoksi joutunut supistamaan toimintaansa, mutta toisin kuin Perussuomalaiset ja Kokoomus ovat toivoneet, mediajätti ei ole luopunut punavihreiden suosimasta suomalaisvihamielisestä ohjelmasisällöstään. Pakolliset karsimiset on tehty lopettamalla paikallisradioiden lähetyksiä, mutta multikulti-aivopesua syöttävä nuorisokanava Yle X saa jatkaa yhä toimintaansa. Vastaavasti Yle TV:n demonisointi-ohjelmat valkoisten itsesäilytystä vastaan pyörivät edelleen ikään kuin budjettileikkauksia ei olisi olemassakaan. Tämän huomatakseen ei tarvitse kuin vilkaista parin viime päivän tv-tarjontaa.

Vaalien alla Yle toistaa aina samaa ennalta arvattavaa kaavaa: se tuuttaa kanavistaan tavallista enemmän ajanjaksoon 1933-45 sijoittuvia Historia-dokumentteja (mm. tuore Franco-"dokumentti") ja reportaaseja, joissa "paljastetaan" paranoidin nomenklatuuran kammoama mörkö eli "äärioikeisto". Tämän pakkomielteen vuoksi vaihtelua haluavan katsojan on turha etsiä kanavilta tutkivaa journalismia vaikkapa Antifan yhteyksistä valtavirtapoliitikkoihin, Bilderbergin kokouksen osallistujista tai WEF:n ja äärivasemmiston suljetuista kokouksista. Vaikka piilotettu nauhuri pyöriskin punavihreiden pedofiilien tapaamisissa, ne äänet ja kuvat eivät valtamedian portinvartiojoiden ansiosta pääsee koskaan suuren yleisön tietoisuuteen.

BBC:n moraalisesti manipuloiva tv-dokumentti "Äärioikeiston ytimessä" (Undercover - Exposing The Far Right, 2024) on vain viimeisin näyte loputtomassa propagandasarjassa, jossa kampanjoidaan valtamedian ainoaa todellista poliittista oppositiota vastaan. Samalla se on arkkityyppinen kuvaus vasemmiston projektiosta, jossa halutaan määrittää yksinoikeudella läntisten yhteiskuntien suunta äärioikeistolaisen olkiukon avulla. Valkoisten itsesäilytystä vihaava Hope not Hate ei ole itsemäärittelynsä mukaisesti ruohonjuuritasolla vaikuttava underdog-järjestö, vaan valtion suojeluksessa toimiva nyrkki brittiläisiä toisinajattelijoita vastaan. Äärivasemmistolaisten "kansalaisjärjestöjen" varainkeruuta seuranneille ei tule varmasti yllätyksenä, että järjestö on saanut taloudellista tukea mm. George Sorosin säätiöltä. 

Se joka pääsee ääneen voi määrittää totuuden. Tv-dokumentissa Hope not Hate saa yksipuolisen näkökulmansa ohjaamana hyökätä vapaasti etnis-ideologista vihollistaan vastaan, mutta järjestön oma tausta jää satunnaiselle katsojalle epäselväksi. Jos eläisimme tasapuolisen journalismin kulttuurissa, valtio-omisteisen BBC:n pitäisi ottaa äärioikeiston lisäksi luupin alle myös sitä tutkiva Hope not Hate. Jo pelkästään järjestön poliittisista kytköksistä ja tuoreista rahankeruu epäselvyyksistä saisi yhteiskunnallisesti merkittävän tv-dokumentin.

Äärioikeistoon soluttautuvien motiivit alkavat käydä pitkin dokumenttia ilmi, kun nämä "sydämelliset Hyvät ihmiset" paljastavat yksi kerrallaan olevansa joko juutalaisia, homoja tai rodullisten sekaparien jälkeläisiä jne. Vasemmisto-sherlockien henkilökohtainen kauna saa heidät mukaan peiteoperaatioon, jonka tarkoituksena on sabotoida maahanmuuttovastaista järjestäytymistä ja marginalisoida valkoinen kantaväestö poliittisesti ja kulttuurisesti. Vastustaessaan valkoista heteroväestöä he eivät tosiasiassa halua muuta kuin korvata sen itsensä kaltaisilla kummajaisilla. Tämä ei vaikuta kovin epäitsekkäältä ja humanistiselta. Rajatonta maahanmuuttoa edistävä uuskolonialistinen antirasismi tarkoittaakin heille viime kädessä rotukäsitteen kuin myös fyysisten rotuolemusten tuhoamista. Heille "pahat rasistit" ovat vain niitä Toisia, jotka haluavat "käsittämättömin perustein" suojella rotujen olemassaoloa ja ihmislajin biodiversiteettiä. Tosin Hope not Hopen jamesbondit hyväksyvät rasismin silloin kun geneettinen itsesuojelu koskee muita kuin valkoisia.

Vihamielisten vähemmistojen hallitsema BBC ei tekisi koskaan suurelle yleisölle salakuvattua dokumenttia, jossa paljastettaisiin brittiteinejä saalistavien pakistanilaisten mieskulttuuri, sionististen lobbyjen takahuonekeskustelut, Antifan väkivaltasuunnitelmat ja yhteiskunnan muiden koskemattomien taburyhmien puuhat. Media hyökkää halpamaisiin urkintakeinoihin sortuvan bulvaaninsa kautta vain ja ainoastaan niitä vastaan, jotka eivät hyväksy paskaliberaalien kiihdyttämää kulttuurista alasajoa. Siksi Yle ei ainoastaan hanki BBC:n vastuullisen tiedottamisen piiriin kuuluvia "dokumentteja", vaan tuottaa niitä myös itse, surkuhupaisana esimerkkinä hiljattain esitetty MOT:n kotimainen puskafarssi Äärioikeiston uusi sukupolvi. Koska mitään itsekritiikkiä ja suunnan muutosta ei ole näkyvissä, propagandasirkus loppunee vasta ylimääräiseen uutislähetykseen ja kansan spontaanisti aloittamaan lyhtypylväskarnevaaliin.