torstai 27. heinäkuuta 2023

YLE LIETSOO TAAS RASISMIA SUOMALAISTEN SÄILYMISTÄ VASTAAN


Alkuviikon agendauutisia seuratessa on ollut selvää, että Yle käy edelleen väsymättömän kieroutunutta rotusotaansa suomalaisten etnistä itsesäilytystä vastaan. Alustavana uutisena oli Ylen teettämä tendenssitutkimus, josta kertoo uutisjuttu Perussuomalaisten kannattajat suhtautuvat rasismiin selvästi eri tavalla kuin muut – Ylen kysely paljastaa suomalaisten tuntemukset rasismista

Jutussa mainitaan kymmeniä kertoja sana rasismi, mutta käsitettä ei avata tutkimuksessa eikä uutisessa mitenkään. Koska rasismia ei määritellä, sillä ilmaistaan lausumattomasti vain valkoisen etnomasokistien ja värillisten etnosentristien tulkinta, joka on jo itsessään rasistinen, koska siinä moraalinen moite kohdistuu vain ja ainoastaan valkoisiin. Kun rasismi tulkitaan sentimentalistisen Hollywood-agendan mukaan siten, että näkemyksen takana voi olla vain valkoinen ja uhrina ainoastaan värillinen, ei ole ihme, että suomalaiset alamaiset antavat vastauksia, joissa etninen itseinho sekoittuu kuvitteelliseen moraaliseen hyveellisyyteen.

Sanomattakin on selvää, että tällaisissa "tutkimuksissa" kysymykset ovat johdattelevia, jotta saadaan haluttu lopputulos. Ylen kyselyssä ei esimerkiksi löytynyt vaihtoehtoa, jossa "rasismiin suhtaudutaan liian vakavasti", joten hatarasta gallupista ei voi vetää sellaista johtopäätöstä, että "puolet vastaajista pitää nykyistä tilannetta hyvänä". Tutkimuksen poliittisesti korrekteille laatijoille tuli tuskin edes mieleen, että jatkuvasti jankutettuun valkoisten rasismiin voitaisiin suhtautua monien mielestä myös liian vakavasti.

Liberaalin hegemonisen luokan käsitys rasismista vain valkoisten "ongelmana" ei ole ainoastaan rotuvihamielinen vaan ennen kaikkea törkeän valheellinen. Kun Yhdysvalloissa alettiin vasemmistoliberaalien vaatimuksesta 1980-luvulla tilastoida orwellilaista rikostyyppiä nimeltä "viharikos", sillä toivottiin edistettävän "progressiivisille" hyödyllistä valkoista syyllisyyttä. Turvaporttien takana elävät valkoisen keskiluokan liberaalit kuvittelivat tuolloin aidosti, että viharikokset koskevat vain valkoisia, koska mediassa asiaa tällä tavoin rummutettiin. Totuus kuitenkin on, että juuri Yhdysvalloissa suhteellisesti suurin viharikosten tekijöiden joukko on mustia miehiä, jotka kohdistavat rasisminsa etenkin vakavissa väkivaltarikoksissa juutalaisiin, aasialaisiin ja valkoisiin naisiin. Pelkissä tavallisiksi luokitelluissa rikoksissa rodullinen komponentti vain korostuu, sillä esimerkiksi raiskauksissa, väkivaltarikoksissa ja ryöstöissä mustat kohdistavat jo pelkin absoluuttisin luvuin rikoksensa valkoisiin moninkertaisesti enemmän kuin vastakkaisissa tapauksissa, joissa tekijät ovat valkoisia

Vahingollista rasismia esiintyy vain siellä, minne on pystytetty tietoisesti monikultuurisia yhteiskuntia. Tervettä rotutietoisuutta edustava hyvä "rasismi" näkee puolestaan etnisen diversiteetin rikkautena ja vaalimisen arvoisena asiana. Tällaisessa yhteiskunnassa ei ole rasismia, koska rasismin alkusyy eli sille välttämättömänä ehtona olevat vieraat populaatiot samalla rajatulla maantieteellisellä alueella puuttuvat. 

Todellista rasismia onkin anti-rasismi, koska siinä haluataan tuhota rodullinen moninaisuus. Tässä kaunaideologiassa rotujen olemassaolon katsotaan olevan suurin este antirasistiselle, etnisesti ja kultuurisesti yhtenäiselle maailmanvaltiolle, jossa ei ole rotuja ja eri etniteettejä vaalivien kansakuntien rajoja. Jäljellä jää vain helposti hallittavien juurettomien ja persoonattomien kuluttajamassojen ankea globaalikommunismi teknojohtoisella kapitalismilla.

Jos Suomesta löytyy rasismia, niin se on pääasiassa antirasistien synnyttämää huonolaatuista rasismia. Määrittelemättömille lännen intresseille uskollinen petoksellinen eliittimme on jo vuosikymmeniä edistänyt suomalaisivihamielistä uuskolonialismia kehitysmaista. Kansalaisilta ei ole koskaan kysytty maahanmuutosta demokraattisen prosessin kautta, sillä jos olisi, äänestäjät olisivat hylänneet elittin valmisteleman matalan intensiteetin kansanmurhan ylivoimaisella enemmistöllä. Silti hallitseva poliittinen luokka vain päätti tehdä kansalaisilta kysymättä peruuttamattoman demografisen muutoksen. 

Eikä minkä tahansa muutoksen, sillä uudet tulijat eivät ole olleet 105:n äo-pisteen lakia kunnioittavia saksalaisia, vaan kognitiivisesti haasteellisia kleptoparasiitteja Afrikasta. Tämä populaatio on raiskannut, ryöstänyt ja murhannut suomalaisia ja samalla loisinut verorahoillamme vuosikymmeniä. Katsotaanpa asiaa mistä tilastollisesta tai kultuurisesta näkökulmasta tahansa, kansalaisilta kysymättömässä maahanmuutossa suomalaiset ovat petoksellinen luokan antirasistisen oikofobian ja loppumattoman ahneiden mutta muutoin tietotaidollisesti kyvyttömien vieraspopulaatioiden uhreja. 

Median ja poliitikkojen jatkuva sönkötys rasismista tuo mieleen jiddišinkielisen Chuzpah-käsitteen, jota kuvaa tilanne miehestä, joka tapettuaan ensin vanhempansa, anoo tuomioistuinta armahtamaan itsensä, koska on orpo. Tosielämässä tämä Chutzpah näkyi tiistain (25.7.2023) TV1:n pääuutislähetyksessä, jossa THL:n afrikkalaistaustainen tutkimuspäällikkö (sic) Shadia Rask hieroo rasismia Yle-veroa maksavien suomalaiskatsojien naamaan. Raskin mukaan "Rasismi on ajatusmalli, jossa ihmisiä määritellään alempiarvoisiksi esimerkiksi ihonvärin tai uskonnon perusteella", mikä on kummallinen väite viimeikaisten rasismikohujen perusteella, koska niissä missään ei ole ollut kyse "ihonvärin tai uskonnon määrittelystä alempiarvoiseksi". 

Ei haukku haavaa tee, varsinkin jos se perustuu totuuteen, mutta Raskin kaltaisille "kriittisen rotuteorian" evankelistoille valkoisten puhe on väkivaltaa, kun taas meidän väkivaltamme on puhetta. Toisin sanoen puheripulin lisääntyminen rasismista ei ole muuta kuin projektio maassamme notkuvien värillisten rasistisesta väkivallasta, mustien katujengeistä, arabien raiskausringeistä ja suomalaisten verorahojen kuppaamisesta. 

Kun kansalaisten mitta alkaa täyttyä päättäjien maahan päästämien lemmikkiensä sikailuun, jää kansanvihollisten ainoaksi vastakeinoksi kiristää psykologista rasismiruuvia. Valitettavasti tämä valheen mestareilta tuttu temppu toimii hämmästyttävän hyvin auktoriteettiuskoisiin suomilampaisiin. Päättäjien ja median ainoa todellinen huoli ovat ne itsenäisesti ajattelevat kansalaiset, jotka nähdessään Ylen propagandaa käsi alkaa puristua nyrkkiin ja mielessä liikkua sopivan kestäviä lyhtypylväitä pöhöttyneille kansanvihollisille. 

Ylen kyselyn kyytipojaksi oli sepustettu vielä sopiva tendenssiuutinen Tutkija: Suomessa pitäisi puuttua rasismiin, mutta sen sijaan kiistellään koko ilmiön olemassaolosta, jossa ilmeistä viidakkokuumetta poteva rastatukkainen THL:n "tutkimuspäällikkö" Anu Castaneda lietsoo vihaa omaa alkuperäiskulttuuria ja kansaansa vastaan.

Jo se, että maahanmuuton ja kulttuuriseen moninaisuuden parissa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella työskentelevä Castaneda saa palkkanssa veronmaksajilta, on sietämätöntä. Tässä on siis virassa nainen, joka taistelee suomalaisten rahoilla suomalaisten intressiä vastaan!

Surkealla humanistin koulutuksella on sentään opittu Marxin synteesiteoriaa, joka käy selväksi haastattelun alussa:

Polarisoitunut ilmapiiri voi jossain määrin olla myös hyväksi, Castaneda pohtii.

– Joskus yhteiskunnallinen muutos tarvitsee sitä, että pitää konfliktoitua, jotta syntyy tilaa sille, että nähdään joku yhteiskunnallinen ongelma olemassa olevana.

Historian roskakoriin päätyneellä marxilaisella logiikalla Castaneda kuvittelee edelleen olevansa "historian oikealla puolella", jossa viimeinenkin valkoinen on metsästetty tai roturutsattu sukupuuttoon romahtaneen sivilisaation savimajojen nurkilla.

Rakenteellinen rasismi näyttää olevan etuoikeutettujen monikultturistien viimeinen turvapaikka. Kun Occamin partaveitsellä selitetään kirkkaasti kehitysmaiden vieraspopulaatioiden häiriökäytös ja menestyksettömyys, jälkimarxilaiset alkavat hädissään kyhäillä ad hoc -selityksiä, joista suosituin on "rakenteellinen rasismi". Kun kulttuuriset syyt, yleisälykkyys, temperamentti ja väkivalta-alttius rajataan pois epäkorrekteina, voidaan rotumuukalaisten impulsiivinen geeneröinti selittää pois taikasanoilla "rakenteellinen rasismi":

Suomessakin on rakenteellista rasismia, Castaneda muistuttaa.

– Silti keskustellaan, onko ilmiötä olemassa, ikään kuin se olisi mielipidekysymys, vaikka meillä on faktaa kertomaan siitä.

Rakenteellinen rasismi on piilossa olevaa, instituutioissa tai yhteiskunnan rakenteissa olevia toimintakäytäntöjä ja säädöksiä, jotka kohtelevat ihmisiä syrjivästi ja eriarvoisesti. Useimmiten rakenteellinen rasismi kohdistuu tiettyihin ihmisryhmiin, kuten esimerkiksi afrikkalaistaustaisiin tai romaneihin.

Roskaa. Kaikkien tuntema fakta on, että valkoinen vähemmistö nimenomaan suosii maailman globaaliin enemmistöön kuuluvia rotumuukalaisia maissaan. Yhdysvalloissa tämä tunnetaan positiviisena syrjintänä ja myös Suomessa ollaan mallia seuraten etenemässä samaan mielettömyyteen. Oma lukunsa on värillisten maassamme saama uhrihierarkinen status-asema, joka nostaa heidät monissa asioissa suomalaisten yläpuolelle. 

Näistä tosiasiasta huolimatta on jo lähtökohtaisesti nyrjähtänyttä vaatia, että valkoisilla kansakunnilla olisi velvollisuus levittää punainen matto maahantunkeutujille jonkun puujumalan virkaa hoitavan abstraktin "tasa-arvon" vuoksi. Jos muukalaisia on pakko haalia maahan (ei ole), mikään ei estä Antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden tapaan järjestämästä asiaa niin, että kansalaisuus siihen kuuluvine velvollisuuksineen ja oikeuksineen erotetaan muukalaisista ym. vierastyöläisistä. 

Jutun toinen haastateltu, Erätauko-säätiön toimitusjohtaja ja ihmisoikeusvaltuuskunnan jäsen Laura Arikka, puolestaan vaatii, että symbolinen rasismista irtisanoutuminen ei vielä riitä, vaan tarvitaan tekoja. Tämähän sopii Arikan kaltaisten itsekkääseen utopiaan: lisää valtaa suomalaisvihamielisille marginaalijärjestöille sekä valtiokoneiston avulla käyntiin kunnon totalitarismi, jotta suomalainen veronmaksaja nöyrtyy Uudelle uljaalle maailmalle. 

– Politiikassa ja päätöksenteossa on tärkeä kuulla eri ihmisoikeustoimijoita ja olla vuoropuhelussa heidän kanssaan, jotka kokevat arjessa rasismia ja syrjintää.

– Rasismin torjunnassa ja ehkäisyssä tarvitaan koko yhteiskunnan tekoja niin politiikassa, kasvatuksessa, harrastuksissa kuin työpaikoillakin, Arikka muistuttaa.

Vastaavasti Castaneda ylläpitää vasemmistoliberaalien hellimään tarinaa, jossa rasismin uhri on aina joku muu kuin valkoinen:

– On tärkeää, ettei olla kiinni vain meidän omassa näkökulmassa, vaan asetutaan kuuntelemaan ihmistä, joka sanoo kokevansa rasismia Suomessa. Mitä hänellä on sanottavaa, miten hän sen kokee. Vaikka en voi itse sitä kokea, miten voin kuulla sitä toista ihmistä, jolla se kokemus on, Castaneda sanoo.

Castaneda voisi kuunnella vaikka niitä suomalaisia tyttöjä, jotka ovat joutuneet Lähi-idän saalistavien joukkoraiskaajien uhreiksi. Tai sitten niitä poikia, joita ulkomaalaisten katujengit ovat hakkaneet ja ryöstäneet. Näin aluksi.

(Kuvalainat Henry Laasasen Facebook-sivulta)

    

                                               *****************************


TV1, tiistaina 19.00, Prisma: Nollasta äärettömyyteen

Matemaatikko Talithia Williams johdattelee matematiikan historiaan ja suurimpiin matemaattisiin oivalluksiin. Onko nolla numero ja mikä on äärettömyyden merkitys? Tuotanto: Big House Production/WGBH, Yhdysvallat 2022 54 min. Linkki ohjelmaan.

Nykyiset tiedeohjelmatkin ovat menneet tunnetusti Woke-tärviölle. Ne näyttäytyvät värillisten ja naisten mannekiininäytöksinä, jossa tieteen todelliset merkkihahmot, valkoiset miehet, on jätetty pelkiksi kulisseiksi. 

Koska matematiikan historia on kuitenkin par excellance miesten historiaa, ohjelmassa on pakko vilauttaa välillä kuolleiden valkoisten miesten kuvia ikävänä muistutuksena ajasta, jolloin yliopistoon ei päässyt vielä värillisten rotukiintiöllä. 

Muutoin ohjelma on täynnä mustan naisjuontajan pulputusta peruskoulutason matematiikasta, jota hän höystää muiden värillisten naisten asiantuntijahaastatteluilla. Yleä seuraavat demariläkeläiset tuskin huomaavat ohjelmassa mitään idelogis-propagandista vaikutusyritystä, sen verran aivonussittuja alamaisia he näyttävät kaikessa muutoinkin olevan.


TV 1, torstai 20.7.2023 klo 21.05, Sisäpiirissä

1/5. "Tuo mies olin minä!" Brexit-huuman aikana valkoinen äärioikeisto nousi poterostaan uhkaamaan yhteiskuntarauhaa. Hope Not Hate -järjestö kampanjoi vihaa vastaan omilla kasvoillaan. Matthew Collins tiesi mistä puhui. Linkki ohjelmaan.

Sarjan insertti antaa ymmärtää, että kantaväestön puolustajat olisivat yhteisön ulkopuolisia uhkaajia toisin kun petturipoliitikkojen päästämät maahantunkeutujat, jotka ovat koko ongelmavyyhdin alkusyy heti maansa myyneiden luopioiden jälkeen.

Välittömästi sarjan ensimmäisen jakson jälkeen lyhyissä uutisissa kerrottiin Lahden äärioikeiston terroriepäilystä. Uutisvalinta oli tuskin sattumaa, vaan tietoista keskiluokkaisen liberaalikatsojan pelottelua ja ajattelun ohjaamista yhteiskunnallisen hysterian lietsomiseksi. Siinä kaikenlainen muukalaisinvaasion arvosteleminen on silkkaa ääriajattelua, terrorismia, natsismia. 

Jo ohjelmaa aiemmin puoli yhdeksän pääuutislähetyksessä oli peräti kolme väkisin väkerrettyä rasismi-uutista: "kansalaiset" so. äärivasemmistolaiset haluavat eroon hallituksesta sen "rasismin" vuoksi, Lahden leikkiaseporukan tutkinta ja Nokia pääjohtajan totalitaristinen vaatimus nollatoleranssista rasismille, koska se "uhkaa yhtiön työntekijöitä".


TV2, torstaina 27.7.2023 klo 10.20, FIFAn jalkapallon MM 2023: POR - VIE 

E-lohkon ottelu Portugali - Vietnam. Hamilton, Uusi-Seelanti. Selostus Mikko Aaltonen. Ruotsinkielinen selostus Kristian Karlsson. 2 h 5 min.

Jahas, jalkapallon MM-kisat käynnissä! Mutta mitä ihmettä, miksi normaalia pienemmiltä näyttävät pelaajat liikkuvat hitaammin ja pallottelevat kömpelömmin kuin tavallisesti? Aivan, nämähän ovatkin NAISTEN MM-kisat! 

Miksi naisten jalkapallon MM-kisoja kutsutaan kaikissa yhteyksissä tietoisen harhauttavasti pelkiksi jalkapallon MM-kisoiksi? Tässä haisee ilmiselvä ideologinen manipulaatio. Toisaalta kaikkea se kouristuksenomainen tasa-arvoilveily tuottaakin. Kuten harhaanjohtamista ja valehtelua.

Jos me kerran elämme meritokratiassa, niin miksi sitten C-juniori poikien MM-kisat eivät saa samaa näkyvyyttä kuin naisten MM-kisat, vaikka taso on sama?

perjantai 14. heinäkuuta 2023

MIKSI VALTAMEDIAN VALHEELLISET NARRAATIOT MENEVÄT SUOMALAISTEN ENEMMISTÖLLE NIIN HELPOSTI LÄPI?


Geneettisesti ja kulttuurisesti homogeenisen kansan etuna on kansalaisten keskinäinen luottamus, joka ennalta ehkäisee korruption leviämisen yhteiskunnan syvärakenteisiin. Globaaliksi luomassaan ympäristössä lännen hallitseva luokka voi kuitenkin käyttää tätä voimavaraa omaksi edukseen nopeuttaen samalla yhteiskunnan hajoamista. Klassisen kouluesimerkin tällaisestä kehityksestä tarjoaa Suomi ja sen kansalaisten enemmistön lähes kritiikitön usko joukkotiedotusvälineisiin. Tässä kuviossa valtamedia ei ole itsenäinen toimija, vaan koko manageriaalisen luokan yhdessä käyttämä peliväline sen ylenkatsomaa tavallista kansaa vastaan.

Kansallisessa yhtenäiskulttuurissa massatiedotusvälineillä ei tietenkään ole mitään motiivia luoda valheellisia suuria kertomuksia kansalaisten päänmenoksi, koska median johto ja toimittajat ymmärtävät olevansa elimellinen osa kansaa ja sen etua. Tällaisessa yhteiskunnassa jopa poliitikot ja talouselämän johtajat kokevat  olevansa aidosti isänmaan asialla. Tilanne on täysin erilainen silloin, kun maan poliittis-taloudellista johtoa houkuttelee nurkkakuntaiseksi koetun kansallisen edun sijaan kansainvälinen verkostoituminen. Tässä taas medialla on ollut oma roolinsa sen vaikuttaessa hallitsevan nomenklatuuran mielikuvaan politiikasta ja kultturista, jossa kansainvälisyys ja ulkomaalaisuus nähdään aina jotenkin tavoiteltavimpina kuin kotimaisuus.

Ratkaiseva käänne kansallisesta ajattelusta kohti kosmopolitismia tapahtui maassamme 1990-luvun alussa jolloin Euroopan Unionin jäsenyyteen päätyneissä neuvotteluissa virallinen Suomi hyväksyi "moninaisuutta" korostavan vasemmistoliberalistisen ideologian. Somalien maahanvyöry 1991 saattoi vielä olla silloisen hallituksen työtapaturma, mutta vuoden 1995 jälkeen maamme muukalaistamista on edistetty johdonmukaisesti EU:n sääntökirjan mukaan. Tämän seurauksena mallioppilas Suomessa on tätä nykyä jo puoli miljoonaa alkuperältään ei-suomenkielistä oleskelijaa. Väestöllisesti muutos on kumouksellinen kun muistaa, että vuonna 1990 Suomessa oleili 26 000 ulkomaalaistaustaista henkilöä. Näin aggressiivinen, nopea ja edelleen jatkuva väestönvaihdos ei olisi mahdollista ilman kansalaisten enemmistön luottamusta mediaan ja sen käyttämiin sopiviin akateemisiin asiantuntijoihin.

Kaikkien nähtävillä olevasta käsittämättömästä tuhostaan huolimatta uskomattomalta tuntuva temppu tuli mahdolliseksi, koska massatiedotusta hallitsevat muutamat mediajätit, merkittävimpinä Yle, Helsingin Sanomat ja iltapäivälehdet, ymmärsivät käyttää epädemokraattisen mutta radikaalin muutoksen välineenä 1980-luvulta perittyä yhtenäiskulttuuria, konsensushenkeä ja yleistä kansalaisten luottamusta auktoriteetteihin. 

1970- ja 80-luvun YYA-Suomessa tiedotusvälineet olivat niukka informaatiokanava eikä kansalaisilla ollut mitään syytä epäillä niiden edistävän suomalaisvihamielisiä tai muita hajottavia agendoja. Median puhe Neuvostoliiton ja Suomen ystävyydestä oli pelkkää kuollutta liturgiaa idän jättiläisen puristuksessa ja sen käsitti suurin osa niin toimittajista kuin kansastakin. Taktisista syistä media nöyristeli Neuvostoliitolle mutta sydämissään se oli Suomen asialla kommunistilehtiä lukuunottamatta. Nykyään tilanne on jokseenkin päinvastainen, sillä nomenklatuuramme mielistelee vilpittömän naivisti Yhdysvalloille ja EU:lle teeskennellen samalla kansalle olevansa suomalaisten asialla. 

Massojen vaikutusvalta yleisen mielipiteen vahvistajana tulee suurista ikäluokista, joihin kuuluvia voisi kai nykyään kutsua demarieläkeläisiksi. He olivat 1980-luvulla tottuneet luottamaan mm. Yleen, jonka uutisoinnista puuttui lähes kokonaan aikamme oikeaoppinen mielipidekirjoittelu, hämärien agendojen ajaminen ja tiettyjen narraatioiden vahvistaminen. Koska kansalaisten luottamus valtamediaan on ollut vankkaa, heille ei ole tullut mieleenkään, että tätä hyväuskoisuutta voitaisiin käyttää globalisoidussa nykymaailmassa häikäilemättömästi hyväksi. 

1990-luvulta lähtien valtamedia on turvautunut massojen hallinnassaan aina vain räikeämpään manipulointiin suostutellessaan kansalaisia kansainvälisten eliittien ajamille asioille. Toisenlainen mediakulttuuri ei ole ollut mahdollista, koska todenmukainen uutisointi ja avoin kriittinen keskustelu olisivat tehneet nämä hankkeet tyhjiksi kansalaisten vastustuksen vuoksi. Vastaavasti kansan enemmistönä oleva varttunut väki näyttää ajattelevan, että koska valtavirran tiedotusvälineet puhuivat takavuosikymmeninä enimmäkseen totta ilman piiloagendoja, ne toimivat samalla tavalla myös tänään. Juuri tähän kansan enemmistön tietoteoreettiseen harhaan nomenklatuura on iskenyt kyntensä. Toisaalta manageriaalisen luokan palveluksessa oleva valtamedia ei voi nykyisessä eripuraisessa monikulttuuristetussa yhteiskunnassa muuta kuin manipuloida, moralisoida ja propagoida, koska ilman niitä hiekalle rakennettu yhteiskuntakokeilu romahtaisi ennen kuin äärivasemmiston maalittajana tunnettu Johannes Koski ehtisi naputtaa Twitteriin sanan rasismi.

Pelkän valtamedian varassa olevien kansalaisten puolustukseksi on tosin lisättävä, että heidän on käytännössä mahdotonta nähdä asioiden vaiettuja puolia, koska media ei halua tuoda niitä esiin. Ollaan eräänlaisessa noidankehässä: suurin osa kansalaisista on kykenemättömiä luomaan vallitsevia puolitotuuksia haastavia näkökulmia, koska he seuraavat yksipuolisesti valtamediaa, joka puolestaan ei oman etunsa vuoksi halua tarjota mitään aidosti kriittistä näkökulmaa. On vaikea kuvitella minkälaisesta emävalheesta median pitäisi jäädä rysän päältä kiinni ennen kuin 1980-luvun Ruususen uneen nukahtanut tuulipukukansa heräisi. Ehkä tuo suomalaisen hyvinvoinnin kulta-aikaa elänyt sukupolvi on jo lopullisesti menetetty, jonka vuoksi nuoremmat mutta pienemmät jälkipolvet saavat siivota vanhempiensa aiheuttamat sotkut monikultturista, lgbt-moraalikadosta, EU:n integaatiosta ja Nato-jäsenyyspaniikista.

Viimeiset vuodet ja varsinkin viimeiset viikot ovat todistaneet kuinka media voi kaikessa rauhassa kampanjoida projektejaan ja osallistua "vääräoppisten" ajojahteihin, ilman, että kansalaisten enemmistö osaisi vetää tarvittavia johtopäätöksiä huolimatta esillä olevasta savuavasta aseesta. Demarieläkeläiset ovat seuranneet televisioista ja lehdistä täysin vihjeettömästi kuinka oppositio ja media savustivat moralistisesti paisutetuilla verukkeilla Vilmelm Junnilan (ps) ulos elinkeinoministerin tehtävästään. 

Näytelmän toisena tai kolmantena osana on seurattu nettipunakaartin ja valtamedian yhteisprojektina aloittamaa tarkoitushakuista kampanjaa, jossa on kaiveltu esiin valtionvarainministeri Riikka Purran ikivanhoja nettikirjoituksia. Uusin näytös on suunnattu niin ikään valtamediaan luottavalle kansanosalle, joka katsoo näitä teatteriesityksiä tosielämän poliittisina draamoina haluamatta ymmärtää taustalla olevia kulisseja ja niiden takana olevia narujen vetäjiä. On todella hämmästyttävää, kuinka heille riittää sellaisenaan kertomusten yksi puoli, jonka valtamedia esittää. Asenne saattaa kertoa kansalaisten enemmistön apaattisuudesta, mutta ennen kaikkea se on merkki sokeasta luottamuksesta auktoriteetteihin, joita tässä tapauksessa edustaa täsmälleen samaa tarinaa suoltavat eri mediatalot. 

Purran tapauksessa julkisesta keskustelusta ei löydy ainuttakaan puheenvuoroa, jossa kyseenalaistettaisiin valtiovarainministerin muinaisten nettikirjoitusten merkityksellisyys hänen nykyisessä viranhoidossaan. Aitoa merkitystä ei ole, vaan poliittinen oppositio loi sen tyhjästä perustaen sen teeskenneltyyn pöyristymiseen. Ei puhettakaan siitä, että kuka tahansa tervejärkinen saattaisi suutahtaa kohtaamiensa potentiaalisten joukkoraiskaajien aggressiosta lähijunassa ja naputtaa koetun kulttuurien kohtaamisen nettiin. Pitää myös muistaa, että kirjoittaessaan väitettyä postausta Jussi Halla-aho Scriptaan Purra tuli mukaan politiikkaan vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin.

Merkittävistä asiantuntijoista ainoastaan Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavainen on todennut blogissaan, että kyse on mitä puhtaimmasta ajatusrikoksesta, "jota voi halutessaan paisutella vaikka minkä kokoiseksi". Eläkkeellä olevan professorin mukaan Purran kohdalla kyse on niin sanotusta uhrittomasta rikoksesta, joka kohdistuu vain uskonkappaleisiin. Hän korostaa kirjoituksessaan myös sitä, että liberaalidemokratiassa on otettava huomioon vain äänestäjien vaaleissa ilmaistu luottamus eivätkä siksi mitkään ulkopuolisten vaatimat puolueiden puhdistukset voi olla edes periaatteessa sallittuja, koska ihmisillä on oikeus ajatella mitä haluavat. Luonnollisestikaan tällaiset lausunnot eivät pääse älyllisesti alamittaiseen ja epärehelliseen julkiseen keskusteluun, jolloin suuri yleisö jää niistä autuaan tietämättömiksi. Siksi pelkän valtamedian varaan jättäytyneet suomalaiset ostavat mukisematta Ylen tendenssiuutisen Riikka Purra pyytää ”15 vuoden takaisia typeriä” somekommenttejaan anteeksi – hallituspuolueiden puheenjohtajilta julkilausuma

Uutisjutun lausumattomana viestinä nöyrille alamaisille on, että raiskaukset ja ryöstöt vanhenevat ja sukupuolenkin voi vaihtaa kerran vuodessa, mutta punaliberaalin teologian ortodoksiaa uhmaava nettikirjoitus on ajatusrikos, jonka tuomittavuus ja rangaistavuus on ikuista. Ehkä lohduttominta tapauksessa on se, että Purra perussuomalaisena alistui jälleen kerran vasemmistoliberaalien fundamentalistien vaatimukselle myöntyä rituaalistiseen anteeksipyyntöön. Toki Purra teki sen vain asiaan kuuluvan muodollisesti kuten tapakristityt jouluehtoollisella, koska hänen todellisena päämääräänä on pitää hallitus pystyssä vasemmiston suureksi mielipahaksi. Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että jatkuvasti "lännen arvoja" vahtiva presidentti Sauli Niinistö sotkeutui kysymättä sisäpolitiikkaan ripittämällä median kautta Purraa ja sitä ennen Junnilaa "anteeksiantamattomasta rasismista". 

Itse anteeksipyyntö sisälsi pellemaailmalle tyypillistä absurdiutta, koska kyse oli uhrittomasta ajatusrikoksesta: Purra ei kyennyt määrittelemään keneltä tarkalleen ottaen pyytää anteeksi, joten hän päätti kohdistaa anteeksipyynnön niille, joille on aiheutunut "haittaa ja mielipahaa". Nämä ihmiset tai asiat voivat olla keitä tahansa tai sitten eivät ketään. Tapaus muistuttaa kenties eniten tilannetta, jossa muhamettilaisten uskonnollisia tunteita on loukattu ja teosta syytetty pakotetaan osoittamaan anteeksipyyntö sekä Allahille että kaikille uskonyhteisön jäsenille. Vastaavasti maallistuneessa versiossa pyydetään anteeksi kaikilta vasemmistohumanisteilta ja heidän värillisiltä lemmikeiltään sekä tietenkin tasa-arvo-opin pyhiltä uskonkappaleilta.

Samaisessa uutisessa kerrotaan myös hallituksen julkilausumasta, jonka tarkoitus lienee antaa virallinen hyväksyntä vasemmistoliberaalien etnomasokistiselle uskolle, vaikka sen opinkappaleet on kirjattu ennestään jo moniin lakeihimme:

Pääministeri Petteri Orpon (kok.), Purran, Anna-Maja Henrikssonin (rkp.) ja Sari Essayahin (kd.) allekirjoittamassa julkilausumassa kerrotaan, että ”Hallitus työskentelee määrätietoisesti yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämiseksi yhteiskunnassa.”  

Lisäksi julkilausumassa tuomitaan kaikenlainen syrjiminen ja korostetaan ihmisten yhdenvartaisuutta lain edessä.  

”Hallitus ja sen jokainen ministeri irtisanoutuu rasismista ja kaikenlaisesta ääriajattelusta sekä sitoutuu omassa työskentelyssään aktiiviseen työhön rasismia vastaan niin Suomessa kuin kansainvälisesti.”, julkilausumassa lukee.

On selvää, että tämä tekopyhyyden harjotelma on suunnattu rasistisesti vain suomalaista kantaväestöä vastaan, sillä julkilausumassa ei mitenkään oleteta, että rotumuukalaiset harjoittavat rodullisesti profiloitunutta väkivaltaansa etnisiä suomalaisia vastaan (sellaisen olettaminen olisi tietenkin rasismia an sich). Presidentti Niinistön esimerkkiä noudattaen julistuksessa puhutaan kyllä kovaan ääneen nollatoleranssista valkoisen kantaväestön oletulle rasismille, mutta samalla ollaan hiljaa maahantunkeutujamiesten raiskauksista ja ulkomaalaisnuorten väkivaltaisista ryöstöistä. Kun linja on tämä, suomalaisten on turha pidättää hengitystään sen suhteen, että hallitus esittäisi virallisen anteeksipyynnön suomalaisille, jotka ovat joutuneet kärsimään maamme hallinnon vuosikymmeniä harjoittamasta liberaalista maahanmuuttopolitiikasta. 

Poliittiselle vasemmistolle tällaiset ulostulot ovat tietenkin taivaan mannaa ja se näyttääkiin antautuneen jo täysin rinnoin heprealaiseen riemujuhlaan, josta yhtenä esimerkkinä Ilta-Sanomien uutinen Oodiin ilmestyi holokaustin kauheuksista muistuttava näyttely: ”Olemme huolissamme”. Kuvitteellista uhripääomaa tavoitteleva näyttely on osoitus siitä, kuinka  median luoman äärioikeistohysterian seurauksena hermoheikoimmat mariamagdalenat alkavat käydä hurmoksellisilla ylikierroksilla:

HELSINGIN keskuskirjasto Oodin pohjakerrokseen on ilmestynyt tiistaina näyttely, jossa on natsi-Saksaan ja holokaustiin liittyvää kirjallisuutta.  

Oodin kirjastonhoitaja Siira Tiuraniemi kertoo näyttelyn liittyvän hallituksen viimeaikaisiin tapahtumiin.  

– Pyritään meidän näyttelyillä reagoimaan ajankohtaisiin aiheisiin. Kirjaston tehtävä on levittää tietoa, Tiuraniemi kertoo.

Halutaanko näyttelyllä välittää jonkinlainen viesti?  

– Se lukee siinä otsikossa: Auschwitzkaan ei tullut vain tyhjästä. Olemme huolissamme, Tiuraniemi sanoo.

(....) Tämän jälkeen julkiseen keskusteluun nousivat muun muassa sisäministeri Mari Rantasen (ps) sosiaalisessa mediassa alkuvuodesta tekemät viittaukset niin kutsuttuun väestönvaihtoon.  

Teoriaan ovat viitanneet aiemmin myös esimerkiksi oikeusministeri Leena Meri (ps), eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho (ps) sekä tuore ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavio (ps).

Tällainen holokausti-tiedotus on yksiselitteistä monikulttuurista historiapolitiikkaa, jolla pyritään oikeuttamaan loputon maahanmuutto, joka on pohjimmiltaan vain matalan intensiteetin kansanmurhaa. Toisin sanoen paradoksaalisesti juuri se "holokausti", jota nämä Hyvät ihmiset sanovat vastustavansa. Kantaväestön äänestämän populistipuolueen legitiimi tavoite säilyttää maailman ainoa suomalaisväestö ja sen kulttuuri omassa maassaan tulkitaan tässä kieroutuneesti kansanmurhaavana toiveena jopa niitä vastaan, jotka eivät ole edes vielä päässeet livahtamaan maamme rajojen sisään. Järkikin jo sanoo, että uudet etniset sisällisisodat estetään parhaiten tiukalla maahanmuutolla, mutta Oodi kirjastossa työskentelville hyödyllisille idiooteille siintää mielessä vain harhaiset vasemmistoutopiat.

Ulkomaan politiikassa suomalaisten enemmistö näyttää olevan vielä enemmän median vietävissä kuin sisäpoliittisissa asioissa. Hyvän ulkopoliittisen ymmärryksen saavuttamiseksi kansalaisten pitäisi seurata myös ulkomaista mediaa, englannin- ja ruotsinkielisten uutisivustojen ja lehtien lisäksi olisi hyvä osata vielä jotain kolmatta eurooppalaista kieltä, vaikkapa saksaa tai ranskaa. On selvää että tähän kykenevät vain harvat ja eri alojen akateemiset tutkijat, joten edes välttävän ymmäryksen saavuttaminen ulkomaiden politiikasta on monelle suomalaiselle ylivoimaisen vaivalloista ja siksi enemmistö turvautuukin maamme valtamedian valmiiksi pureskeltuihin asenteellisiin uutisjuttuihin. Niihin luotetaan periaatteella kun muutakaan ei ole. Moni sanoo kyllä ymmärtävänsä Suomen ulkopolitiikkaa erotuksena ulkomaiden politiikasta, mutta tähänkään väitteeseen ei ole luottamista, koska Suomen kanssa vuorovaikutuksessa olevan maan poliittikkaa ja poliittista historiaa ei todellisuudessa juuri tunneta. Käytännössä suomalaiset ovat ulkopolitiikan suhteen lähes täysin kotimaisten mediatalojen ja sen käyttämien asiantuntijoiden varassa. Kun tähän lisätään vielä toimitusten ideologinen puoli, kansalaisten saama kuva esimerkiksi Yhdysvalloista on parhaimmillaankin erittäin yksipuolinen. 

Maamme ulkomaantoimittajien antama kuva ulkomaista riippuu pitkälti siitä, millainen poliittinen järjestelmä maassa on tai mikä puolue tai presidentti maata hallitsee. Tämä asenteellisuus on erityisen silmiinpistävää Yhdysvaltain kohdalla. Osaltaan tähän on vaikuttanut se, että toimittajamme ovat aina suosineet Amerikan demareita eli demokraattipuoluetta republikaanipuolueen sijaan. Toisekseen ulkomaantoimittajamme käyttävät uutislähteinään enimmäkseen Yhdysvaltain itärannikon demokraatteja tukevia lehtiä, New York Timesiä ja Washington Postia

Eilen toimittajien yhdenmukainen puoluelinja manifestoitui konkreettisesti kun Yhdysvaltain demokraattitaustainen presidentti Joe Biden vieraili Helsingissä tapaamassa yhteistoimintamies Sauli Niinistöä. Amerikan presidenttiä kohdeltiin niin Helsingissä kuin mediassa kuninkaallisena. Jo viikkokausia tiedotusvälineemme olivat tehneet Bidenistä pelkkiä poliittisia kiiltokuvajuttuja ja eilen silkkihansikkaat joutuivat todella kovaan käyttöön kun Ylen verkkosivuille naputeltiin uutinen Biden vakuutti Yhdysvaltojen sitoutuvan Naton puolustamiseen – mutta väisti kysymyksen siitä, kuinka estäisi Trumpia vetämästä maata Natosta

Lehdistötilaisuudessa Bideniltä ei kysytty mitään krittistä saati kiusallista, vaikka Ylen jutussa yritetäänkin todistella toimittavan sopulilauman kriittisyyttä, koska Ylen Yhdysvaltain-kirjeenvaihtaja, kympin tyttö Iida Tikka, kysyi Bidenilta, miten hän varmistaa Yhdysvaltain pysymisen Natossa myös tulevaisuudessa. Atlanttista yhteistyötä eli status quo:ta pönkittävä kysymys on kriittisyydessään samaa luokkaa kuin kysyisi paavilta, miten hän varmistaa kristinuskon levittämisen jatkumisen virassaan. Amerikan todellisten taustavaikuttajien käveleväksi zombiksi nostama Biden on keisari ilman vaatteita mutta toimittajistamme ei ole rohkeutta sanoa tätä tosiasiaa ääneen. Siksi vanhuudenhöperöä dementikkoa ei haluttu häiritä ikävillä kysymyksillä häneen liittyvistä skandaaleista tai pojastaan Hunter Bidenista, joka on sotkeutunut syvälle Ukrainan korruptioon ja sen yhteydestä Yhdysvaltain valtiokoneistoon. Tiedotustilaisuudessa olleiden toimittajien yhtenäistä linjaa korostaneesta asenteesta huomaa konkreettisesti, kuinka yhdessä amerikkalaisten kanssa vuonna 2014 perustettu Mediapooli hallitsee ja ohjaa maamme keskustelua Yhdysvalloista ja Natosta. 

Median kirjoittelun ja lehdistötilaisuuden sävy oli täysin eri kun presidentti Donald Trump tapasi Venäjän johtajan Vladimir Putinin Helsingin huippukokouksessa heinäkuussa 2018. Asian voi tarkastaa Yle Watchin kirjoituksesta #Helsinki2018 – Kuinka globaali valtamedia vie keskustelua harhaan. Siinä missä Biden istutettiin eilen median pumpuliin Trumpille toimittajat tarjosivat viisi vuotta sitten verbaalista nyrkkiä ja vihaa tihkuvaa punasappea. Yle Watch:

Tapaamisen suurin kohu nousi lehdistötiilaisuudesta, jossa toimittajat takertuivat lähes pelkästään Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin vaalikampanjaväen väitettyyn salaiseen yhteistyöhön Venäjän edustajien kanssa. Kysymysten tarkoitus oli kiihdyttää Trumpin vastaista kampanjaa, jonka vuoksi on syytä ihmetellä, miksi näiden arroganttien liberaalitoimittajien annettiin varastaa lähes koko lehdistötilaisuus. Ehkä siksi, että suurin osa valtamediasta "sattuu olemaan" liberaaleja. Siksi Yle yhtyi amerikkalaisten tiedotusvälineiden tuohtumukseen, josta kertoo verkkosivujen uutinen Trumpin puheet Helsingissä järkyttävät kotimaassa: "Maanpetos", "Sai Yhdysvallat näyttämään heittopussilta". 

Jotkut ahkerat uutisten seuraajat saattavat vielä muistaa Trumpin Suomen vierailun, vaikka heistä harva tuskin ihmettelee silloisen Amerikan presidentin saaman kohtelun eroa eiliseen vierailuun. Todennäköisesti normikansalainen ajattelee presidenteistä saadun erilaisen mielikuvan perustuvan puhtaasti herrojen erilaisuuteen eikä poliitittisesti motivoituneen toimittajakunnan luomaan mielikuvaan heistä. Halutessaan toimittajat voisivat kuvata Trumpin positiivisessa valossa ja Bidenin negatiivisessa, mutta ideologisessa tarkoituksenmukaisuudessaan he tekevät päinvastoin. Tämä ilmiö on havaittavissa kaikessa politiikassa, mutta kansalaisten enemmistö tunnistaa sen harvoin, koska se seuraa median antamia vääriä johtolankoja ja alleviivattuja vihjeitä.

Edellä mainitussa Ylen uutisartikkelissa suitsutettiin ohimennen myös presidentti Niinistöä Ylen perinteiseen Pohjois-Korean tyyliin, vaikka hän ei kettuimaisine juonitteluineen ole muuta kuin 2020-luvun Kekkonen. Tosin sillä erotuksella, että kaljupää oli härskissä reaalipolitiikassaan Niinistöä moraalisesti rehellisempi ja yritti viime kädessä sentään ajatella Suomen etua. Häneen verrattuna Niinistö on pelkkä lahoavan Amerikan imperiumin surkea lakeija, jonka kieroilut vieraan suurvallan hyväksi muistetaan viimeistään puolilaittoman isäntämaa-sopimuksen ajoilta. Bidenin vierailessa Niinistön puheet Suomen asettamiseksi Amerikan eturintamaksi Venäjää vastaan ovat tulleet vain entistä avoimemmiksi ja siten röyhkeimmiksi:

Niinistön mukaan Suomi ja Yhdysvallat keskustelevat puolustuspolitiikan asioista maiden välisen DCA-nimisen puolustusyhteistyösopimuksen puitteissa, ja yhteistyössä on vielä monia auki olevia asioita.

– Kiitos vierailustanne ja kivenkovasta sitoutumisestanne suhteeseemme. Liittolaisina Suomi ja Yhdysvallat työskentelevät entistäkin tiiviimmin turvallisuuden, teknologian ja ympäristön saralla, Niinistö kirjoitti.

Suomalaisen politiikan toistaiseksi suurimmaksi mysteeriksi jää, miksi kansalaiset eivät kykene näkemään presidentti Sauli Niinistön läpinäkyvän vehkeilyn lävitse. Tietysti media on ollut presidentille aina suosiollinen ja jättänyt kertomatta hänen todellisen agendansa. Skeptisempi kansa olisi esittänyt jatkokysymyksiä, mutta niitä ei ole tehty, koska valtaosa kansalaisista elää edelleen 1980-luvulle jääneessä luottamuskuplassa.

perjantai 7. heinäkuuta 2023

HAVAINTOJA PUNALIBERAALIN TEOKRATIAN ETENEMISESTÄ SUOMESSA


Yle Watch ennusti jo pari viikkoa sitten (22.6.) mihin keskustavasemmistolaisen opposition, punavihreän toimittajakunnan ja päivystävien nettiaktivistien masinoima noitavaino perussuomalaisten elinkeinoministeri Vilhelm Junnilaa vastaan vääjäämättä johtaa. Lopputulos ei ollut yllätys niille, jotka ymmärtävät, että Suomi osana lännen "arvoyhteisöä" elää tosiasiassa vasemmistoliberaalin teokratian alaisuudessa. 

Kansanvallan kanssa tällä ei ole tietenkään mitään tekemistä, sillä politiikan raameja määrittävästä yhteiskunnallisesta keskustelusta päättää melko pieni oikeassa olijoiden joukko. Tälle politiikoista, valtamediasta, yliopistosta, suuryritysten johtajista ja viihdemaailmasta koostuvassa nomenklatuurassa aikaamme sidotut relativistiset yhteiskunnalliset totuuskäsitykset ja moraalitulkinnat on paketoitu ehdottoman universaaleiksi totuuksiksi. Mikään arkijärki, sosiologinen fakta tai luonnontieteellinen totuus ei horjuta heidän luonnonoikeudesta johdettua fantasiaa ihmiskeskeisestä humanitarismista, jossa ilmiselvillä valheilla "tasa-arvosta", "luovuttamattomista oikeuksista" ja "ihmisoikeuksista" ollaan ennen pitkää valmiita tuhoamaan kokonaisen sivilisaation olemassolon perusta. Torjuakseen kansan enemmistöstä nousevan aiheellisen kritiikin, he ovat luoneet liberaaliin teologian sisään demonologian, jossa termit kuten "natsi", "rasisti", "transfobi" ja "antifeministi" viittaavat absoluuttiseen pahaan. 

Näin määritellystä pahuudesta ei voi luonnollisestikaan keskustella sen enempää avoimesti kuin rationaalisestikaan. Jokainen joka yrittää ymmärtää niitä reaktioina harjoitettuun politiikkaan tai laskea niistä leikkiä syyllistyy anteeksiantamattomaan rikokseen. Aikamme inkivisitiolaitosta edustavalle lehdistölle ja muulle medialle Junnilasta kaivetut muutamat leikkisät letkaukset kansallissosialismista ovat ihmis- ja tasa-arvouskon pilkkaa. 

Tällaisessa uskonnollisen kiihkon sävyttämässä ilmapiirissä on mahdotonta nostaa esiin julkinen vasta-argumentti ja kysyä, minkälaisen maailman voittajavallat – joihin Suomikin opportunistisen poliittisen johdon päätöksellä katsoo jälkikäteen kuuluvansa  ovat luoneet vuoden 1945 jälkeen. Jos naturalistinen ja luontokeskeinen kansallissosialismi edustaa absoluuttista pahaa, sen lähes täydellinen tuhoaminen olisi pitänyt antaa meille moraalisiin korkeuksiin nousseen uuden maailmanjärjestyksen. 

Sen sijaan olemme saaneet maailman, jossa ihmiset elävät keskellä kulutuskeskeisestä oravanpyörää, infantiilia itsekeskeisyyttä, luontokatoa, saasteita, väestöräjähdystä ja kansanvaihtoa. Voittajien manageriaalinen valtio on tuonut meille loputtoman maahanmuuttoinvaasion, pakkomonikulttuurin, globaalisti värillisen enemmistön "vähemmistökiintiöt", sensitiivisyyskoulutuksen, mustien kritiikittömän palvonnan, lgbt- ja transhulluuden ja holokaustiteollisuuden. Ohjekirjanaan Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma valtaapitävät ovat antaneet meille poliittisesti korrektin sallivuuden, huumeet, vähä-älyisen viihteen ja näköalattomalle nuorisolle itsetuhoisuuden. Me olemme saaneet tiukemman asekontrollin ja turvattomammat kadut kuin myös rap-musiikin ja raiskausten tukikeskukset. Meidän pitää olla kiitollisia myös "vaihtoehtoisista elämäntavoista", sodomiasta, aidsista, avioeroista, lapsettomuudesta, rikollisuudesta, korruptiosta ja kaikenlaisesta aikalaishulluudesta. Tilanteen ollessa tämä ajan hengen puolustajilla ei pitäisi olla mitään perustetta tuomita yhtäkään menneisyyden aikakautta absoluuttisin ja totalisoivin termein.

Koska moraalisen valta-aseman itselleen kaapanneet hyväkkäät toimivat manikealaisen poliittisen logiikan mukaan, mikään muu lopputulos kuin Junnilan savustaminen ulos ei olisi voinut tulla kyseeseen. Kansa ei voinut kuin typertyneenä seurata hurskastelevaa näytelmää, jossa itse itsensä tuomareiksi ja tuomion toimeenpanijoiksi nostaneet punaviheät poliitiikot, nettiaktivistit ja toimittajat päättivät ulkoparlamentaarisella painostuksellaan poistattaa ideologisesti epämieluisan henkilön tehtävästään. 

Toimituksissa poliittisesti tulenaroiksi viritetyt räjähteet oli asennettu jo hyvissä ajoin ennen Junnillan ministerivalintaa. Kun nimitys vahvistui, kesti vain puolitoista tuntia kun Iltalehden toimittaja kysyi Junnilalta puskista tämän puheesta terrorismin uhrien muistolle neljä vuotta sitten Turussa. Koko ajojahdin ajan toimittajille oli selvää, ettei Junnila ole tehnyt mitään laitonta ellei sellaiseksi sitten haluta tulkita täysin legitiimien ja sanavapauden piirissä olevien mielipiteiden esittämistä yhteiskunnassa, jossa eri näkemysten pitäisi saada kilpailla vapaasti keskenään. 

Samaiset mediat ja toimittajat käsittelivät aivan eri tavalla parikymppisiin nuorukaisiin sekaantunutta vihreiden Pekka Haavistoa, joka toimiessaan ulkoministerinä 2019 hyllytti lainvastaisesti konsulipäällikkö Pasi Tuomisen, koska tämä ei suostunut päästämään al-Holin vankileirin somaliterroristeja Suomeen. Vuotta myöhemmin perustuslakivaliokunta vapautti Haaviston, vaikka totesikin hänen syyllistyneen rikokseen. Missään vaiheessa valtamedia ei nostanut tapausta tapetille, vaan kertoi asiasta vain silloin kun sitä käsiteltiin eduskunnassa ja perustuslakivaliokunnassa. Tiedotusvälineissä Haaviston ja Junnilan tapauksiin suhtauduttiin täysin eri lähestysmistavoilla, vaikka faktisen rikoksen ja kansallisen turvallisuuden kannalta median olisi pitänyt ottaa nimenomaan Haavisto silmätikukseen. Totuus ja oikeudenmukaisuus eivät kuitenkaan paina toimittajille mitään silloin kun toisessa vaakakupissa on poliittinen oikeaoppisuus.

Edes se, että opposition tekemä epäluottamusäänestys  keskiviikkona 28. kesäkuuta kaatui Junnilan hyväksi, ei kyennyt hillitsemään median ja poliitikkojen pyhää vihaa tihkuvaa ajojahtia. Päinvastoin, se oli jo haistanut haavoitetun uhrin veren hajun ja jatkoi sitä suuremmalla raivoilla saalistustaan kunnes "peto" olisi kaadettu. Esimerkiksi Iltalehti rekrytoi julkisten lähteiden perusteella peräti 16 toimittajaa saalistamaan Junnillaa ministeriksi nimittämisen jälkeen! Vastaavasti Helsingin Sanomat aloitti luottamusäänestyksen tuloksen selvittyä välittömästi puhelinrumban, jossa toimittajia oli värvätty soittamaan äärioikeistolaisiksi arvioiduille henkilöille ja kyselty heidän yhteyttään Junnilaan. Enää ei ollut kyse vain poliittisesta noitavainosta, vaan henkilöön käyvästä sabotaasista, viimeisestä taistosta.

Helsingin Sanomien suurhyökkäys tuli Yle Watchin tietoon blogin lukijoiden antaman palautteen ansiosta. Viesteissä kerrottiin, että varmuudella yksi soittaneista toimittajista oli nimeltään Joakim Westren-Doll. Henkilöön käyvää häpäiysjuttua ei koskaan julkaistu, koska jo perjantaina puolilta päivin Junnila irtisanoutui tehtävästään. Joka tapauksessa meille tihkuneet tiedot paljastavat, että tiedotusvälineillä ja heidän lemmikeillään oli alusta asti meneillään massiivinen operaatio, jonka yksiselitteisenä tarkoituksena oli muuttaa valtioneuvoston kokoonpano manipulatiivisin keinoin.

On selvää, etteivät vasemmistopuolueiden kansanedustajat ja punavihreät toimittajat olleet ainoita, jotka syyllistyivät noitavainoon. Suomalaisvihamielisen järjestelmän hyödyllisinä idiootteina toimivat äärivasemmistolaiset nettiaktivistit halusivat jopa ottaa suurimman kunnian ulkoparlamentaarisesta ja siten epädemokraattisesta manööveristä vaihtaa ministeriksi sellainen, joka olisi enemmän kosher. Nolona goottina yleisesti tunnettu apurahakirjailija Mike Pohjola julkaisi kotisivuillaan pömpöösin julistuksen Avoin kirje suomalaisille toimittajille, jossa hän julistaa omahyväisesti:

Viime viikolla elinkeinoministeri Vilhelm Junnilasta paljastui jatkuvasti erilaisia kytköksiä äärioikeistoon. Niitä ei kuitenkaan skuupannut Yle tai Helsingin Sanomat tai mikään muukaan isoja resursseja ja suurta toimituskuntaa käyttävä media. Paljastukset olivat yksittäisten aktivistien ansiota. Me tutkimme Junnilan somekäytöstä, googlettelimme aikajanoja, kävimme läpi eduskunnan pöytäkirjoja ja kirjauduimme Hommaforumille. Me kirjoitimme näistä yhteenvetoja, teimme meemejä ja osallistuimme keskusteluun.  Vasta tämän jälkeen mediat tarttuivat "sosiaalisessa mediassa nousseeseen kohuun", joskus unohtaen mainita uutisten alkuperäiset lähteet kokonaan.

Omasta vaikutusvallastaan humaltanut Pohjola valehtelee tietoisesti mitätöidessään valtamedian systemaattisen ja suunnitellun kampanjan perussuomalaisia ministereitä vastaan. Toki hän DDR:n ilmiantokulttuurin keskeisenä edistäjänä vaikutti osaltaan Junnilan eropyyntöön. Silti Pohjolan kaltaiset raivoavat moralistit eivät ole lopulta muuta kuin pieniä kaloja mediavaikuttamisen valtameressä. Vaikka nettipunakaartilaiset edistävätkin kaikin keinoin soroslaista globalistista agendaa ja punaliberaalia teologiaa, he ovat loppupeleissä aina pikku tekijöitä – joskin kaikessa nilkkimäisyydessään sietämättömän ärsyttäviä sellaisia. 

Kun Junnila saatiin murhattua poliittisesti, moralistisesti hyperventiloiva kampanjointi on sittemmin kohdistunut hallituksen muihin perussuomalaisiin kuten sisäministeri Mari Rantaseen ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville TavioonNomenklatuuran masinoimassa projektissa päämääränä on koko hallituksen hajottaminen ja uudet vaalit, jonka jälkeen suhmuroitaisiin hallitus, jossa ei olisi perussuomalaisia. Lopullisena tavoitteena on puolestaan luoda "arvopohjainen" poliittinen kulttuuri, jossa puhtaasti oikeistolaiset hallitukset eivät olisi mahdollisia ja jossa perussuomalaisten poliittista liikkumavaraa on rajoitettu entisestään orwellilaisella lainsäädännöllä. On selvää, että tavallisilla kansalaisilla ei ole tietenkään mitään mahdollisuutta vaikuttaa liberaaliteologien määrittämään arvopohjaan, sillä jos he saisivat, lopputulos voisi olla väärä ja siten manageriaalisen luokan kannalta "demokratian vastainen".

Punavihreät poliitikot ja valtamedia rakentavat selvästikin hyväuskoiselle kansanosalle kertomusta, jossa "ihmisoikeuspoliitikot" ja "riippumaton lehdistö" puolustavat natsijahdillaan läntisiä perusarvoja, vaikka tuo poliittisesti motivoitunut ja ilmeiselvästi vainoharhainen kampanjointi rapauttaa demokratiaa ja sananvapautta luoden samalla ennen näkemätöntä yhteiskunnallista vastakkainasettelua. Tämä tosiasia ei aikamme oikeudenmukaisuuden uskonsotureita hetkauta, sillä heitä ei perimmältään kiinnosta kansanvalta, vaan oleminen etujoukkona, jolle he katsovat demokraattisen vallan ansaitusti kuuluvan. 

Jos joku sattuu arvostelemaan täysin syystä esimerkiksi toimittajien vallitsevaa ideologiaa puolustavia puheenvuoroja, he loukkaantuvat ja alkavat syyttää viestintuojia "vainoharhaisiksi" kuten Iltalehden surkuhupaisa pyrkyri Oskari Onninen, jonka todellisena unelmana olisi päästä Helsingin Sanomien kaikkitietäväksi kolumnistiksi. Sen lisäksi, että tämän julkean järjestelmän miehen tuore kolumni Vainoharhaisuudesta tuli Suomen merkittävin poliittinen tunne sisältää lukuisia retorisia olkiukkoja, viittauksia johonkin "hienoon" mutta läpi-ideologisoituneen amerikkalaistutkijan teorioihin ja pohjatonta kaunaa keskiverto suomalaismiestä kohtaan, on se ennen kaikkea mitä tyyppillisin vasemmistoliberaali projektio. Jos muotiaatteita seuraavien arvoliberaalien ja vasemmiston psykologian ja poliittisen strategian voisi tiivistää yhteen sanaan niin se olisi juurikin projektio.


Yhteiskunnallisen keskustelun varsinaiset proijisoijat

Projektio eli omien mielensisältöjen heijastaminen ulkoiseen kohteeseen kävi erityisen selväksi kun eräät punavihreät kellokaat – äänekkäimpänä politisoitunut historiantutkija Oula Silvennoinen – nostivat median avustuksella esiin eräiden perussuomalaisten ministerien aiemmat puheet väestönvaihdosta. Yle uutiset oli heti kärkkäänä skuupin perään ja sen julkaisema uutisjuttu Nyt sisäministerin aiemmat puheet ovat syynissä – ministeriö pitää väestönvaihtoa salaliittoteoriana ja äärioikeiston perusteluna väkivallalle onkin vähemmän yllättävästi mitä räikeintä tendenssijournalismia. 

Uutinen on yksi monista todisteista hallitsevan luokan harhaisesta todellisuuskäsityksestä, jossa tilastolliset faktat ja empiiriset havainnot katukuvassa kumotaan retorisella silmänkääntötempulla, jossa väestönvaihto-termin käyttäjiä kutsutaan salaliittoteoreetikoiksi. Silloinkin kun kiistaton väestönmuutos ja tulevaisuuden väestötilanteen matemaattiset mallinnukset tunnustetaan, ideologisen virkakoneiston asiantuntijat väittävät väestönvaihdon olevan perusteeton termi, koska ei ole olemassa toimijoita, jotka vaikutusvallallaan edesauttaisivat väestön korvautumista toisilla. Ajatuksena on, että väestön etninen muutos olisi itsestään tapahtuva luonnonlaki, vaikka kaikki viittaa siihen, että rajojen läpi päästetään tulijoita tietoisilla poliittisilla päätöksillä. Siksi on kummallista, että liberaalien harjoittamaa kylmäveristä maahanmuuttopolitiikkaa väistämättömine seurauksineen pitäisi kutsua äärioikeiston salaliittoteoriaksi. 

Jotkut vasemmistoliberaalit intellektuellit sentään tunnustavat tosiasiat, esimerkkinä kielitieteilijä Janne Saarikivi Yle-kolumnissaan Suomesta tulee monikielinen, moniuskontoinen ja monikuplainen, eikä sitä mikään hallitus voi estää:

Vaalien alla maaliskuussa 2023 Tilastokeskus päivitti viime vuoden väestötiedot. Suomenkielisen väestön määrä väheni vuodessa 22 000 henkeä. Samaan aikaan oli uutta väestöä tilastosarakkeeseen ”muut kielet” tullut noin 38 000 henkeä. Tähän lukuun eivät edes kuulu Ukrainan pakolaiset, joita on noin 45 000. Sadantuhannen ”muunkielisen” raja ylittyi maassa vuonna 2000, ja puoli miljoonaa menee rikki tänä vuonna. 
Oikeistopopulistit puhuvat väestönvaihdosta. Asia on tapana kuitata vihamieliseksi salaliittoteoriaksi. Fakta silti on, että väestö vaihtuu. Vuodessa kuolee yli 20 000 henkeä enemmän kuin syntyy ja vauhti kiihtyy.

Näitä faktoja ruotiessaan Saarikivi ei kuitenkaan ole huolissaan vaan vasemmistolaiselle etnonmasokistille tyypillisesti riemuissaan. Hän sanoo silti ääneen sen, jota punaliberaali ei voisi koskaan sanoa, koska tämä taas tietää, ettei kansan enemmistö sulata globalistien avustamaa etnistä itsemurhaa. Ratkaisukeskeisenä ihmisenä Saarikivi ehdottaa uudeksi Kumbayaksi yhteistä suomen kieltä:

Valtiolla on jo liimapurkki, jolla eritaustaiset ihmiset voidaan liittää toisiinsa kiinni siten, että kokonaisuus pysyy joten kuten kasassa, näin ajattelen. Se on tämä suomen kieli. Kysymys on siitä, halutaanko sitä käyttää.

Saarikivin lapsenuskosta puuttuu todellisuus, jossa veri on vettä sakeampaa. Esimerkiksi Ranskassa miljoonat Afrikasta tulleet osaavat kyllä ranskaa, mutta eivät he silti integroidu maahan, koska eivät haluaItse asiassa sitä ei halua myöskään kantaväestö. Maa elääkin osittaisessa sisällissodassa, josta kertoo kesä-heinäkuun vaihteessa Ranskasta Belgiaan levinneet rotumellakat, jossa aikamme saraseenit käyvät avointa kaunasotaa eurooppalaisia vastaan. 

Saarikivi on kyllä oikeassa siinä, että monissa maissa kysymys monikulttuurisuudesta ei ratkea enää parlamentaarisesti. Vilpittömässä hyväuskoisuudessaan hän toivoo, että ainoaksi vaihtoehdoksi voisi jäädä nöyrtyminen, jota ranskalaiskirjailja Michel Houellebecq kuvaa psykologisen osuvasti romaanissaan Alistuminen (2015). Se toinen vaihtoehto, jota Saarikivi ja nykysysteemiin hirttäytyneet liberaalit eivät halua sanoa ääneen, on etninen sisällissota ja muukalaisten ajaminen muualle. 

Toinen vasemmistoliberaalien käyttämä projektio viime aikaisessa keskustelussa on syyttää kansallismielisiä ja oikeistolaisia status quo:ta uhkaavina ääriajattelijoina. Tyypillisen esimerkin tästä antaa Ylen toimittaja Mira Kokon yhteiskuntatieteelliseksi faktaksi naamioitu mielipideuutinen 
Äärioikeiston vaatimus puuttua äärivasemmiston puheisiin on tutkijan mukaan tuttu kikka viedä huomio muihin kysymyksiin. Jo otsikosta käy selväksi asenne, jossa liberaalin järjestyksen ärhäköihin vahtikoiriin eli äärivasemmistolaisiin kohdistuvaa kritiikkiä pidetään aiheettomana.

Populismia tutkivan tutkijatohtorin Yannick Lahden mukaan ääriliikkeitä koskeva keskustelu kuulostaa siltä, että laitojen puntit olisivat tasan.  

– Välillä kun kuuntelee keskustelua, voisi luulla, että eduskunnassa istuu hirveästi äärivasemmistolaisia, eli Suomessa perinteisemmin kommunisteja, Lahti pohtii.

Ei tarvitse olla mikään Sherlock huomatakseen, millä motiivein ja miltä poliittiselta laidalta populismin tutkija Yannick Lahti operoi. Hän teeskentelee joko tyhmää tai vääristelee tietoisesti retoriikallaan, sillä äärivasemmistolaisuudella ei nykypäivänä viitata suinkaan tiukasti marxismi-leninismiin sitoutuneisiin piskuisiin kommunistipuolueisiin, vaan 1960-luvulta lähteneeseen uusvasemmistolaisuuteen. Siinä keskeisenä ajatuksena on kaikista porvarillisista rajoitteista "vapautuminen", olipa kyse sitten kansakunnan ideasta, sukupuolesta, perheestä tai etnisyydestä. Tällaisessa katsannossa eduskunnan kaikki punavihreät puolueet ovat äärivasemmistolaisia ja vastaavasti monet oikeistopuolueet kuten Kokoomus edellisten aisankannattajia, koska alistuvat tuon huutosakin "moraaliseen" ylivaltaan. Tämä kävi erityisen selväksi helmikuussa, jolloin suurin osa kokoomuslaisista äänesti uuden translain puolesta

Yhteiskunnallisista uhista puhuttaessa Lahti pitää äärioikeistoa pelottavampana järjestelmälle kuin äärivasemmistoa. Ehkäpä siksi, ettei tutkija halua nähdä syitä ja seurauksia. Tosiasiassa niin sanottu äärioikeisto on vain reaktio niihin kiistämättömiin ongelmiin, joita talousliberaalien ja vasemmiston poliittis-eettinen avioliitto on synnyttänyt:  

Lahden mukaan tutkijat tutkivat äärioikeistoa enemmän ja siitä kirjoitetaan mediassa useammin, koska äärioikeisto on tällä hetkellä suurempi uhka yhteiskunnalle.  

– Jos säätiedotuksessa on paljon auringonpaistetta ja hellettä, niin silloin puhutaan niistä, Lahti sanoo vertauskuvallisesti.

Tutkijaa vaivaa selvästi optinen näköharha tai sitten hän vain yksinkertaisesti valehtelee. Äärioikeisto ei ole uhka yhteiskunnalle, vaan ainoastaan sen establishmentille. Kun sentimentaalis-eettisillä houreilla päänsä sekoittanut manageriaalinen luokka on saattanut pitkällä marssillaan radikaalin punamädätyksen maaliinsa ja saavuttanut ylivallan, se voi puolustaa turvallisesti historiallisesti äärimmäisen poikkeuksellisia näkemyksiään uutena normaalina. Vastaavasti kaiken aikalaishulluuden vastustajat luokitellaan vallitsevaa "järjestystä" (lue: alkavaa kaaosta) uhkaavina äärioikeistolaisina.

Lahdelta jää myös sanomatta se ilmeinen tosiasia, että toimittajat ja tutkijat ovat useimmiten punavihreitä eivätkä siksi pidä äärivasemmistoa uhkana. Lisäksi olemme edenneet yhteiskunnallisessa solutuksessa niin pitkälle, että uusvasemmiston ideat ovat jo elimellinen osa yhteiskuntaa eikä sen äärimmäistä ja tuhoisaa olemusta siksi enää tunnisteta; aivan kuin solut, jotka eivät tunnista niiden sisään hyökkääviä viruksia.

Toinen jutussa haastateltu vasemmistohegemonialle uskollinen konformisti on Niko Pyrhönen, joka on populismiin ja salaliittoteorioihin perehtynyt tutkijatohtori. Hänen kommenttejaan lukiessa ei tarvitse pitkään arvuutella, mikä on herran tutkijanintressi ja poliittinen tausta. Systeemin leipää syövä tendenssitutkija heittelee ilmaan retorisia koepalloja, mutta jo pintapuolisella arvioinnilla ne on helppo ampua alas. 

Mitä on esimerkisi tämä muodikas puhe "whataboutismista", joka näyttää olevan monesti vain valtavirran narratiivia puolustavien keino lopettaa keskustelu ikävistä vasta-argumenteista. Kuvaavana esimerkkinä tästä on valtamedian moralistinen fiksaatio natseihin, vaikka kommunistien kuolonkylvö Neuvostoliitossa, Kiinassa ja Kamputseassa oli moninkertaista. Pyrhösen kohdalla whataboutismi otetaan esiin silloin kun puhe tulee äärioikeiston "retorisista kikoista":

– Teoreettisesti käsitteet vertautuvat varsin hyvin, mutta kokemusperäisesti maailmassa, varsinkin täällä Suomessa, eivät kovinkaan hyvin. Äärivasemmisto lausutaan lähinnä siinä vaiheessa, kun äärioikeisto on väitetysti tehnyt jotain, ja toisin päin niin ei käy lähes koskaan, hän kommentoi.  
Tällaisesta huomion siirtämisestä asiasta toiseen Lahti kertoo käytettävän käsitettä whataboutismi. Teko on politiikan retoriikan kikka, jolla keskustelu saadaan pois itselle epämiellyttävistä aiheista.

Jos Pyrhönen saisi päättää, äärivasemmistosta ei voisi mainita mitään, varsinkaan mitään kielteistä. Tutkijan kommentti on oivallinen näyttö vasemmistolaisesta projektiosta: kun yleistä keskustelua hallitaan omilla lempiteemoilla ja viholliskuvilla, vähäinenkin toive katsoa myös toiseen suuntaan tulkitaan yksiselitteisesti whataboutismiksi. Tällaisessa narratiivissa katoavat loputkin faktat ja puheen tarkoituksena on ainoastaan ylläpitää yhtä sertifioitua poliittista vihollista:

Pyrhösen mukaan äärioikeisto on saanut Suomessa vankemman jalansijan puoluepolitiikassa kuin äärivasemmisto, jolla ei ole vastaavia kytköksiä vasemmistolaisiin puolueisiin. Hän kuvailee äärioikeistolaisuuden ilmiötä eri mittaluokan ilmiöksi kuin äärivasemmistolaisuutta

Yhtäkään perustelua tutkija ei väitteelleen esitä, kunhan vain laittelee sanoja sanojen perään. Tosiasia kuitenkin on, että Vasemmistoliiton ja Vihreiden kannattajissa on valtava määrä äärivasemmistolaisia toimijoita, mutta sattuneesta syystä punavihreät toimittajat eivät pidä tätä maininnan arvoisena asiana, koska ovathan nämä "aktivistit" hyvisten (oma  ilmoitus) puolella. Esimerkiksi Vasemmistoliiton opetusministeri Li Anderssonin valtiosihteerinä toiminut Dan Koivulaakso on kannattanut suoraa väkivaltaa poliittisia vihollisia vastaan, mutta tätä seikkaa ei ole tiedotusvälineissä revitelty mitenkään. Ylipäätään äärivasemmiston väkivaltaan yllyttäjät eivät ole mitenkään poikkeuksellisia toimijoita Vasemmistoliiton puoluekoneistossa, josta kertoo Vasemmistoliiton läntisen alueen toiminnanjohtajan Misha Dellingerin tapaus. Onko tämä nyt sitä Yle Watchin whataboutismia? Tuskinpa, vaan ainoastaan asiakokonaisuuksen täysin relevanttia tasapainottavaa tarkastelua.

Kolmas ministerikohun synnyttämä vasemmistoliberaalien projektio on maalittaminen. Keskustelu lähti liikkeelle kun Iltalehden kolumnisti Ida Erämaa syytti Junnila-kohun yhteydessä perussuomalaisia maalittamisesta kirjoituksessaan Perussuoma-laiset patistamassa toimittajia takaisin Kekkosen ruotuun. Houreisessa ulostulossaan Erämaa käänsi poliittisen todellisuuden päälaelleen, jotta se sopisi paremmin viralliseen narraatioon – siis siihen satuun, jossa media toimii aina valtaapitävien vartijoina. Ne, jotka ovat jaksaneet lukea tätä kirjoitusta tähän asti, tietävät, että nimenomaan toimittajat ovat syyllistyneet maalittamiseen jahdatessaan perussuomalaisia ministereitä systemaattisesti viimeisten viikkojen aikana. He eivät ole tehneet sitä niinkään kansalaisten tiedonjanon vuoksi, vaan lähinnä siksi, että yksi puolue ja sitä äänestänyt kansanosa on uhka punaliberaalille teologialle ja sen valta-asemalle politiikan raamien määrittäjänä. 

Suoranaiseen tekopyhyyden arkkiveisuun yllettiin silloin kun valtamedian toimittajien oma säätelyjärjestö Julkisen Sanan Neuvosto (JNS) älähti, koska muutkin kuin toimittajat ovat saaneet käyttää sanavapauttaan. Ylen uutisessa  Osa perussuomalaisten ja kokoomuksen poliitikoista maalittaa Iltalehden toimittajaa, sanoo Journalistiliitto luodaan mielikuva, jossa Ida Erämaan saama arvostelu olisi henkilöön käyvää hyökkäystä, vaikka siitä ei ole esittää yhtäkään todistetta. Todennäköisesti arvostelu on koskenut Erämaan tapaa sekoittaa poliitiset mielipiteensä uutisjournalismiin, jonka ajallemme tyypillinen herkkähipäinen naistoimittaja on ottanut itseensä. 

On selvää, että jos kirjoittelee muutakin kuin uutisia eli aggressiivisia ideologisia mielipiteitä yhtä puoluetta vastaan, saa syystäkin odottaa kansalaispalautetta. Parodiahorisontti on ylitetty viimeistään silloin kun Helsingin Sanomat maalitti hiljattain Sinimustan puolueen ehdokkaita ja kannatuskorttien kirjoittajia jutussaan 5199 kannattajaa, mutta JNS jaksaa silti itkeä suhteettoman suurta valtaa valtaa käyttävien toimittajien kohtaloa:

– Kun yksittäisiin toimittajiin kohdistetaan laajamittaista masinoitua häirintää, kyse on pyrkimyksestä rajoittaa sanan- vapautta ja puuttua toimitukselliseen riippumattomuuteen, yhdistyksen kannanotossa kerrotaan.

Kirjailija Timo Hännikäinen on tiivistänyt toistaiseksi parhaiten vallassaan rypevien toimittajien krokotiilin kyyneleiden tuoman mielipahan falskiuden. Facebook-sivullaan hän kirjoittaa:

Todellisuudessa journalisti on vallankäyttäjänä vähintään samalla viivalla kansanedustajan kanssa. Ei tiedetä ainuttakaan tapausta, jossa poliitikon kirjoittelu on johtanut toimittajan eroamiseen / erottamiseen työstään, päinvastaisesta on runsaasti esimerkkejä. Tavallisella ihmisellä on vielä vähemmän mahdollisuuksia puolustautua leimaamista, mustamaalausta, julkista häpäisemistä ja silkkaa valehtelua vastaan. Hänellä ei yleensä ole varaa pitkiin, kalliisiin ja tuloksiltaan epävarmoihin oikeusjuttuihin. Julkisen Sanan Neuvostolle valittaminen on puhdasta ajanhukkaa. Se on elin, jonka toimittajat ovat perustaneet syyttäjäksi, tuomariksi ja valamiehistöksi itseään koskevissa asioissa. Tuomioistuimeksi, jonka jäseniä ovat syytetyn sukulaiset ja kaverit.

Perimmältään toimittajien ja tutkijoiden maalitusitkussa on kyse vallasta, jota halutaan käyttää vain yhteen suuntaan, omaksi hyväksi.  Kun vallankäyttö synnyttää sitten vastavoiman, se herättää suurta pöyristystä, sillä journalistit ja muut yhteiskunnalliset papit haluaisivat olla koskemattomia, arvostelun ulkopuolella. Siksi he kokevat kritiikin henkilökohtaisena loukkauksena. 

Oma lukunsa ovat vielä harhaiset tapaukset, ennen kaikkea mediaeliittimme lempilapsi Jessikka Aro, joka viestittää muulle maailmalle toimittajien "vainosta", vaikka he itse aloittivat kansallismielisen ministerin vastaisen kampanjan kuvitellen ettei siihen reagoitaisi mitenkään:

Lisää huumoria toi tv:stä tuttu politiikan tutkija Erkka Railo, joka ilmoittautui tviitillään vapaaehtoisesti maalitettavaksi. Pitääkö hänelle vääntää rautalangasta, että toimittajien poliittisten taustojen selvittämisessä ei ole mitään väärää tai kummallista. Kyse on lähdekritiikistä eikä se estä yhdenkään toimittajan tekemästä työtään. Railon uhriutuva puhe toimittajien alistetusta asemasta on silkkaa vasemmistohenkistä projisointia, sillä media jos mikä on todellinen vallankäyttäjä, monesti ohi ja yli parlamentaarisen vallan. Tästä tuoreimpana esimerkkinä ministeri Junnilan savustaminen ulos tehtävästään. 

Edellä läpikäydyt esimerkit vahvistavat sitä käsitystä, että järjestelmälle uskolliset ja järjestelmästä hyötyvä hallitseva luokka ei ole kiinnostunut sen enempää todellisuudesta kuin totuudestakaan. Vasemmistolaisuudella ryyditetty liberaali teologia näkee ihmisen rajattomasti muunneltavana (vrt. transhumanismi ja transsukupuolisuus) eksistentiaalisena olentona, joka ei ole riippuvainen biologiasta, kulttuurista ja traditiosta. Kaikki olemuksellinen, essentiaalinen, sisäistä olemusta ja järjestystä ilmaiseva ihminen, on sille vihollinen joka on nitistettävä hinnalla millä hyvänsä. 

Valtavirran politiikassa Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka edustaa jossain määrin essentiaalista ihmiskuvaa, mikä on tietenkin järjestelmän syvärakenteita pyörittävälle manageriaaliselle luokalla kauhistus. Suurin osa kansasta on tästä perustavanlaatuisesta ristiriidasta autuaan tietämätön ja sellaisena se halutaan pitääkin, koska se on selvästi essentialismin eikä punaliberaalin teologian puolella: se uskoo edelleen kansakuntaan, ihmisten luontaiseen erilaisuuteen, populaatoiden eroihin, kahteen biologiseen sukupuoleen, perinteiseen perhemalliin jne. 

Vallitsevan liberaalin teologian suosijoille Junnilla oli yksinkertaisesti liikaa, sillä he ajautuivat aluksi kyyniseltä näyttävästä poliittisesta pelistä äkillisesti manikealaisen hysterian vietäväksi. Sellaisessa moraalis-poliittisessa psykoosissa erilaiset eläinsymbolitkin olivat merkki Pahuuden voimien läsnäolosta. 

Perussuomalaisten ministerien ajojahti säilyy varoittavana muistutuksena siitä, kuinka syvälle vasemmistoliberalistiset opit ja niihin kuuluva fundamentalistinen uskonvarmuus ovat tunkeutuneet politiikkamme rakenteisiin. Mikäli tälle punaliberaalille teologialle ei synny  vastavoimaa, se korvaa ennen pitkää kokonaan rationalistisen politiikan teon mallin maassamme.