torstai 24. maaliskuuta 2022

TALOUSYHTEISTYÖTÄ VENÄJÄN KANSSA EDISTÄNEET POLIITIKOT OVAT KOKO AJAN OLLEET LÄNNEN GLOBALISMIN ASIALLA

Vladimir Putin ja Paavo Lipponen.

Viimeisen kuukauden aikana länsi on purkanut Ukrainan sodan vuoksi rajusti taloudellista yhteistyötään Venäjän kanssa. Osana lännen pakotteita monet isot suomalaisfirmat ovat vetäneet toimintansa pois Venäjältä samalla kun isot yhteistyöhankkeet kuten ydinvoimalan ja kaasuputken rakentaminen on lopetettu kerralla. 

Lännen tavoitteena on tehdä Venäjästä maatalousvoittoinen kehitysmaa samaan tapaan kuin suunnitteltiin Saksalle vuonna 1945. Tuolloisesta Morgenthau-suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin, koska parempana strategiana saksalaisen nationalismin ja korkeakulttuuriin tuhoamiseksi nähtiin integraatio, taloudellinen yhteistyö ja Marshall-apu. Venäjä tulee tuskin sortumaan Saksan tapaan sotilaallisesti, vaikka se joutuukin maksamaan harkitsemattomasta Ukrainan seikkailustaan kohtuuttoman hinnan saatuun hyötyyn nähden. Tällaisessa tilanteessa venäläisten kesyttäminen taloudellisella integraatiolla ei voi tulla tietenkään enää kysymykseen, sillä globalistisen lännen näkökulmasta Venäjä on ainakin toistaiseksi menetetty tapaus. Viimeistään sotatoimillaan Ukrainassa Venäjä on poikennut Yhdysvaltojen määräämästä "sääntöpohjaisesta" maailmanjärjestyksestä, jossa moraalisesti oikeutettuja sotia voidaan käydä vain Amerikan johdolla. 

Koska Venäjää ei sodan vuoksi voida enää globalisoida osaksi lännen määrittämää "kansainvälistä yhteisöä", se täytyy irrottaa siitä kokonaan. Ydinasevaltiota on vaikea uhata suoraan sotilaallisesti ilman ettei polta omia näppejään, jonka vuoksi lännen parhaaksi vaihtoehdoksi ovat jääneet taloudelliset pakotteet. Tosin niiden lopullisesta onnistumisesta ei ole varmuutta, koska Venäjä voi siirtää taloudellisen yhteistyön painopistettä nouseviin talousvoimiin Kiinaan, Intiaan, Brasiliaan ja Afrikkaan. Joka tapauksessa tavallisten venäläisten näännyttäminen vallanvaihdoksen toivossa tulee tuskin onnistumaan maan pitkälle kehitetyn omavaraisen maataloustuotannon vuoksi. Lännen kannalta pakotteissa on lisäksi ongelmallista se, että ne haavoittavat myös sitä itseään, etenkin Eurooppaa, joka on ollut riippuvainen Venäjän energiatuonnista. 

Suomen tiedotusvälineissä on vaadittu kaiken taloudellisen yhteistyön purkamista Venäjän kanssa. Samalla on nostettu tikun nokkaan ne poliitikot ja talousvaikuttajat, jotka ovat takavuosina kehittäneet taloudellista yhteistyötä itänaapurin kanssa. Ylen uutisraportissa Paavo Lipponen, Esko Aho ja monet muut ex-poliitikot tukivat vuosia Venäjän hankkeita, mutta nyt suurin osa on jättäytynyt pois – paitsi Gerhard Schröder suomalaispolittikkojen vihjataan olleen Venäjän etua ajavia "Putinin morsiamia" tai vähintään hyödyllisiä idiootteja. Tätä oivaltaksi ylistettyä jälkiviisautta on toistanut myös sodan aikana punavihreäksi kokoomuslaiseksi paljastunut perussuomalaisten Jussi Halla-aho

Vähänkin rehellisempi ja analyyttisempi tilannearvio taloudellisen yhteistyön todellisista motiiveista antaa aivan toisenlaisen kuvan mitä valtamedian narraatio tuottaa suurelle yleisölle. Todellisuudessa johtavien poliitikkojen pyrkimykset lisätä taloudellista yhteistyötä Venäjän kanssa eivät ole perustuneet niinkään lyhytnäköiseen oman edun tavoitteluun vaan lännen yleiseen strategiaan, jossa talouden avulla yritetään integroida Venäjä länteen ja sen arvoihin. Taloudellista keskinäisriippuvutta lisäämäällä ja materialistisen hyvinvoinnin kasvattamisella uskottiin Venäjän sulautuvan osaksi läntistä maailmaa. Strategia on rationaalisesti täysin perusteltu, sikäli kuin sen perustuu lännessä vielä vallalla olevaan Homo economicus -ihmiskuvaan. Venäjän ja aiemmin tiettyjen islamilaisten maiden tapaukset kuitenkin todistavat, että lännen eliitin harmiksi on maita, joita ei kyetä lahjomaan länsimaiseen universalismiin ja liberalismiin taloudellis-materialistisilla kannustimilla.

Ymmärrettävästi julkisuudessa ei olla avoimesti ruodittu aiemmin niin hyväksytyn lännen ja Venäjän välisen talousyhteistyön todellisia motiiveja. Tarkalla mediaseurannalla löytyy kuitenkin aina asiantuntijoita, jota lipsauttavat ääneen totuuden. Yle Radio 1:n ajan ilmiötä tarkastelevassa Kalle Haatanen -ohjelman viimeisessä jaksossa "Historian poliittinen käyttö" haastateltu kulttuurihistorian dosentti Reima Välimäki toteaa ohimennen saman mitä tässä sanottiin edellä: taloudellisen yhteistyön tarkoitus on ollut integroida Venäjä länteen osaksi globalistista järjestelmää. 

Näin pitkälti näyttikin, koska presidentti Vladimir Putin jopa ystävystyi läheisesti globalistien näkyvän yhteistyöjärjestö Maailman talousfoorumin (WEF) perustajan Klaus Schwabin kanssa. Sodan puhjettua WEF kuitenkin katkaisi suhteensa Venäjään, mikä on viesti siitä, että maailmanlaajuinen globalisaatio on toistaiseksi peruttu.


                                                               **********************


Yle TV2, maanantai 21.3.2022 klo 21.55 Suomineidot

Kausi 1, 1/4. Et sä voi ajatella tolleen. Etnonationalistiksi tunnustautuva Meri kertoo maailmankuvastaan. Jasmina on huolissaan monikulttuurisuuden ihanteesta. Puoliksi venäläinen Liisa koki lapsena ulkopuolisuutta. HD ohjelmatekstitys (suomi) 29 min

Tämän viikon kotimainen kulttuurikohu on ollut maanantaina alkanut ja Yle Areenasta löytyvä reality-sarja Suomineidot - Dokumenttisarja Suomen kansallismielisistä naisista. Mitään kohua ei luonnollisesti olisi ilman nettipunakaartia, joka aloitti sarjan julkaisun jälkeen välittömästi kampanjointinsa somessa. Vielä tämäkään ei olisi taannut julkisuutta, elleivät punavihreät toimittajat olisi nostaneet näiden ulisijoiden peppukipua valtakunnalliseen julkisuuteen.

Mustasukkaisesti median poliittisista oikeaoppineisuutta vahtivien punaisten lumihiutaleiden raivon nostatti sarjan naisten tavanomaisuus, koska se heidän mukaansa "normalisoi natseja". Heidän mielestään kansallismielisistä saa esittää vain demonisoivia ohjelmia tai heidät naurettaviksi tekeviä olkiukko-dokumentteja tyyliin Sieg Heil Suomi (1994).

Suomineidoissa seurataan kolmen eri naisen kautta kansallismielisen kentän koko spektriä. Tampereella asuva venäläis-suomalainen Liisa edustaa kosher-konservatiivisen "kansallismielisyyden" valtavirtaa, niin sanotun poliittisen valeopposition liberaalinationalismia. Liisassa kuten valtavirtapersuissa ylensä, nationalismi on vain pelkkää pintaa. Sen alla lepää kaikkien valtapuolueiden ja pysyvien hallitusten jakama länsimainen liberalismi. Liisan harmiton hahmo ei herätä katsojassa juuri mitään tunteita, tuskin edes vasemmistoänkyrässä.

Jasmin on helsinkiläinen yliopisto-opiskelija, jonka nationalismi edustaa kaikista kolmesta perinteisintä kansallismielisyyttä. Hänen aatemaailmansa taustalla on vanha suomalainen kulttuurinationalismi, oman kielen arvostus ja luontosuhde. Ainoa radikalismiin viittaava näkemys littyy hänen sympatiaansa edesmenneeseen kalastaja Pentti Linkolaan. Silti Jasiministakaan on vaikea leipoa mitään "natsia".

Ohjelman saama natsittelu perustuu ainoastaan kolmekymppisen rekkakuskin Merin näkemyksiin. 
Julkisuudessa paheksutun Merin mielipiteet eivät loppujen lopuksi ole kovin radikaaleja, vaan esimerkiksi vielä 1980-luvulla ne olisivat edustaneet melko valtavirtaista ajattelua. Silloin esimerkiksi Merin mainitsema afrkkalaisten tunkeminen itsetarkoituksellisesti mainoksiin olisi pidetty vihamielisenä  propangandana mitätöidä suomalaisuus. Nyt voimme nähdä 1990-luvun laman aikana alkaneen pehmityskampanjan, neekerinormalisoinnin, tulokset katukuvassa.

Puhe "natsismin normalisoimisesta" pitäisikin kääntää ihmetykseen siitä, kuinka hajottavat vasemmistolaiset arvot ovat saaneet yliotteen kaikissa läntisissä yhteiskunnissa. Ne, jotka ovat ohjelmasta eniten älähtäneet ovat niitä, joiden poikkeavia elämäntapoja ja ideologiota vihamielisen eliitin kontrolloima media on normalisoinut voimallisesti viimeisen 30 vuoden aikana ja jopa sitä aiemmin. Kyse on kulttuurihegemoniasta ja sen hallinnasta. Uuden epänormaalin ylläpitäjät eivät halua, että vallitsevaa hegemoniaa haastetaan näkyvästi ja avoimesti. Suomineidot herättää heissä alitajuista pelkoa, että mädätys ei olekaan ikuista, vaan propagandalla pohjustettu horjuva hegemonia voi romahtaa pienestäkin avoimesta haasteesta.


TV 1, sunnuntai 20.3.2022 klo 21.55 Stephen Lawrencen tapaus (12)

2/3. Uusia todisteita. Uusien todisteiden valossa Stephenin surma avataan kunnolla. Rikosylikomisario Driscollilla on täysi työ vakuuttaa poliisijohto sekä uhrin omaiset, että jutulla on mahdollisuuksia ratketa. HD 45 min. Linkki ohjelmaan.

Ulkomaan uutisointia 1990-luvulla seuranneet eivät voineet välttyä uutisvirralta, joka koski mustan Stephen Lawrencen kuolemantapausta Lontoossa. Tekijöiksi epäiltiin valkoisia miehiä, mikä nosti jälleen kerran keskusteluun rasismin, jolla viitataan rasistisesti vain valkoisiin. Lawrencen tapauksessa marxilaisesti virittäytyneet toimittajat puskivat agendansa rasistisesta poliisista ja vallalla olevista "rasistista rakenteista". Tämä siitä huolimatta, että rotujen välisessä väkivallassa valkoiset olivat moninkertaisesti uhreina mustiin nähden.

Mustat tappavat länsimaissa sekä suhteellisin että absoluuttisin luvuin moninkertaisesti valkoisia kuin valkoiset mustia. Tämä ei kuitenkaan synnytä mediahuomiota. Englannissa mustien tekemät rotumurhat eivät ole saaneet juuri minkäänlaista näkyvyyttä puhumattakaan siitä moralistis-hysteerisestä mediasirkuksesta, minkä tapaus Stephen Lawrence sai aikaan. Tämä tosiasian julkituomisessa ei ole kyse nykyään niin muodikkaasta whataboutismi-sönkötyksestä, vaan kaksoisstandardin osoittamisesta. One law for them, and another law for us.

Ylen lähettämä 
Stephen Lawrencen tapaus ei palvele muuta kuin valkoista syyllisyyttä, jonka lopullisena päämääränä on antautuminen ja rajojen avaaminen kaiken maailman vapaamatkustajille.

TV1, sunnuntai 6.3.2022 klo 21.56 Ridley Road (12) 4/4.

Tahrattu ihminen. Vivienin uhraus voi vielä kantaa hedelmää mutta vain, jos hän löytää uudestaan todisteet, joiden avulla natsien puolimilitaristinen joukko saadaan pysäytettyä. Kuinka hänen itsensä ja unelman käy? HD 56 min. Linkki sarjaan.

Brittiläis-amerikkalainen draamasarja juutalaistytöstä, joka soluttautuu englantilaiseen natsijärjestöön vuonna 1962. Sarja perustuu löyhästi tositapahtumiin, joita tosin niitäkin manipuloidaan sangen luovalla tunteisiin vetoavalla tavalla. Historiallista hahmoista sarjassa esiintyvät National Socialist Movementin johtaja Colin Jordan (1923-2009) ja American Nazi Partyn George Lincoln Rockwell (1918-1967) ovat odotetusti pelkkiä karikatyyrejä.

Sarja on kummallinen sekoitus poliittista jännäriä ja rakkausdraamaa, eikä se oikein osaa päättää kumpaa se olisi. Joka tapauksessa Ridley Road edustaa taitavaa psykologista manipulaatiota, jossa katsoja asettuu kuin itsestään rotumuukalaisten puolelle ja saa puolestaan tuntemaan vihaa niitä kohtaan, jotka puolustavat valkoisen katsojan todellista etua. Sarjan edustama propaganda on erityisotos siitä, mikä on vallalla länsimaissa laajemmin.

maanantai 21. maaliskuuta 2022

MEDIAN UUSI STRATEGIA ON KUTSUA TOSIASIOITA SALALIITTOTEORIAKSI


Vielä takavuosina vallitsevaa totuusnarraatiota ylläpitävän valtamedian keino kiistää poliittisesti ikävät tosiasiat oli vaieta niistä kokonaan. Nykyään tämä ei ole enää toimiva strategia, koska Internetin aikakaudella kuka tahansa kansalainen voi tarkistaa median yksipuoliset lähteet ja olla tietoinen asioista, joista vaietaan tarkoituksellisesti. Koska suuret mediatalot ovat joutuneet luopumaan tiedonvälityksen portinvartijan asemastaan, ne ovat kehittäneet strategian, jossa median ja sen taustaryhmien intresseille ikävät tosiasiat pyritään leimaamaan salaliittoteorioiksi

Esimerkiksi Eurooppaan suuntautunut massiivinen kolmannen maailman maahanmuutto on seurausta tietoisesti harjoitetusta politiikasta, mutta valtamedia ei halua myöntää tätä, koska tällöin se joutuisi tunnustamaan osavastuunsa tapahtuneeseen. Siksi se on luonut mediakertomuksen, jossa maahanmuutto on lähes olematonta ja se on tapahtunut luonnollisesti, ikään kuin itsestään kenenkään siihen vaikuttamatta. Perinteisen median kannalta on kuitenkin harmillista, että Internetin toistaiseksi melko vapaan tiedonvälityksen ansiosta osa kansalaisista on tullut  tietoiseksi peruuttamattomasta demografisesta muutoksesta, jonka taustalla on poliittiset päätökset ja agendat. Taistellakseen tätä tietovuotoa vastaan valtamedia leimaa näiden tosiasioiden levittämisen salaliittoteoriaksi nimeltä väestönvaihtoteoria.

Vastaavia esimerkkejä on muitakin, tuoreimpana väite, jonka mukaan Suomen toimittajakunnan pitäminen punavihervoittoisena olisi salaliittoteorioihin rinnastettava uskomus. Muun muassa verkkojulkaisu Tivin uutisjutussa Tässä ovat Suomen suosituimmat salaliittoteoriat – ”kaikilla ihmisillä on taipumus ajatusvinoumiin” kerrotaan:

Kaikki salaliittoteoriat eivät kuitenkaan liity maailman tapahtumiin ja ilmiöihin. Pelkästään kotimaisia toimijoita koskevista uskomuksista suosituin oli se, että suomalaista mediaa hallitsee punavihreä toimittajablokki. Valtaa pitävän ideologisen toimittajaryhmän olemassaoloon uskoi joka viides vastaaja.

Toisin kuin Tivin jutussa väitetään tässäkään ei ole kyse salaliittoteoriasta, vaan tosiasiasta, jonka media vain haluaa esittää salaliittoteoriana. Toimittajien punavihreydestä on myös tieteellistä näyttöä, josta kertoo valtiotieteiden tohtori Jussi Westisen yhdessä Tampereen yliopiston tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa tekemä tutkimusartikkeli ”Koulutusalan yhteys yliopisto-opiskelijoiden poliittiseen orientaatioon” (Politiikka 1/2016). Tutkimuksen tuloksista on kertonut tiedetoimittaja Marko Hamilo Suomen Uutisiin kirjoittamassaan jutussa Nyt se on tutkittu: journalismiyliopistot läpikotaisin punavihreitä. Hamilo itse puolestaan kommentoi Facebookissa Tivin väitettä näin:

Siinä tosin ei ole mitään erityisen salaista, koska toimittajat eivät salaile sympatioitaan ja antipatioitaan; ei mitään liittoa, koska mitään koordinaatiota ei tarvita siihen, että punavihreät asenteet näkyvät jutuissa läpi; eikä mitään teoriaa, koska kyse on pelkästä havainnosta ilman sen suurempia teoreettisia selityksiä.

Jutussa ei olla unohdettu myöskään aikamme muotisalaliittoteoriaa koronan alkuperästä. Verkkojulkaisun mukaan "Koronaan liittyvistä salaliittoteorioista eniten uskojia keräsi väite siitä, että virus olisi alun perin kehitelty laboratoriossa." Väite ei ole sinänsä outo, sillä täysin aukottomaksi sitä ei ole voitu todistaa vääräksikään. Aivan tuulesta temmatusta väitteestä tuskin on kyse, koska presidentti Joe Biden aloitti heti virkakautensa alussa tutkimuksen asiasta. Tällä hetkellä puolestaan YK-johtoinen tutkimus on kohdistunut Yhdysvaltain laboratorioihin Ukrainassa. Olivatpa väitteet totta vai ei, niiden leimaaminen etukäteen salaliittoteoriaksi ei palvele ainakaan totuuden selville saamista.

Tivin uutisjuttu perustuu toimittaja Pasi Kiviojan hiljattain julkaisemaan tendessitutkimukseen Salaliittoteorioiden ihmemaassa – Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa (Docendo, 2022). Kirjan väitteet perustuvat tutkimukseen, jota hän teki erikoistutkijina Turun yliopiston johtamassa FINSCI-hankkeessaKirja on saanut ymmärretävästi laajaa julkisuuutta juuri valtamediassa, josta kertoo Iltalehden raflaava juttu Salaliittoteoriat, joihin moni suomalainenkin on haksahtanut – joukossa tuttu julkkis vuosien takaa. Viimeksi tänään Kiviojaa haastateltiin Yle TV1:n Arto Nyberg -ohjelmaan

Heti haastattelun alussa Kivioja ottaa esille amerikkalaisen Qanon-salaliittoteorialiikkeen, jolla hän väittää olleen suuren vaikutuksen Yhdysvaltain kongressitalon valtaukseen 6. tammikuuta. Tätä kantaa edustaa myös surullisen kuuluisa informaatiovaikuttaja Janne "Rysky" Riiheläinen, jonka Trump-kaunaisia näkemyksiä esitellään Ylen verkkosivujen jutussa Qanon sulautui muihin salaliittoteorioihin, mutta sen ajatusmallit elävät ja voivat hyvin. Koska maamme valtamedia seuraa uutisoinnissaan pitkälti Yhdysvaltain demokraattipuoluetta suosivia sanomalehtiä ja mediataloja kuten The Washington Postia, New York Timesia ja CNN:ää, se jättää tarkoituksella huomioimatta konservatiivien mediakritiikin. 

Meille myytiin Qanon vaarallisena ja nopeasti leviävänä salaliittoteoriana, vaikka tosiasiassa sen rakettimaisen nousun taustalla olivat Amerikan liberaalit valtamediat, jotka halusivat tehdä sillä naurunalaiseksi kaikki Trumpin tukijat. Alkujaan täysin marginaalinen Qanon ei olisi koskaan saanut mitään huomiota republikaanien keskuudessa, ellei New York Timesin kaltaiset vaikutusvaltaiset lehdet olisi nostaneet sitä tapetille ja väittäneet, että Trumpin kannattajat suosivat sen hullunkurisia teorioita. Tämä on varmasti myös Pasi Kiviojan tiedossa, mutta ei tarvitse arvailla, miksi hän ei halunnut valottaa Arto Nybergille tätä puolta. 

Qanon kuuluu uskottavuudeltaan samaan sarjaan kuin teoriat liskoihmisistä. Virallista totuutta edustaville tiedotusvälineille ne ovat käyttökelpoisia silloin kuin niiden avulla voidaan tahrata  uskottava valtakritiikki. Kutsumalla tosiasioita salaliittoteorioiksi ne kyetään rinnastamaan mielettömiin uskomuksiin, helposti kumottavissa oleviin olkiukkoihin, joihin kukaan normaalijärkinen ei voisi uskoisi. Toisin sanoen samaistamalla ikävät tosiasiat hölmöihin salaliittoteorioihin voidaan kompromettoida ne asiat, joista media ei pidä ja kokee ne etujensa vastaisena. Strategia näyttää toimivan Arto Nybergiä seuraavissa demarieläkeläisissä, koska he eivät auktoriteettiuskovina kykene erottamaan toimittajan nostamia olkiukkoteorioita valtakriittisistä tosiasioista.

Arto Nybergin haastattelussa käy nopeasti selväksi mikä salaliittoteorioissa hiertää Kiviojaa eniten: suurin osa haastattelusta käsittelee juutalaisia ja Siionin viisaiden pöytäkirjat -nimistä spekulatiiivista manuaalia. On vaikea välttyä ajatukselta, että Kiviojan kirjan ja tutkimuksen päämotiivina on kiistää juutalaisten suhteeton valta ja väittää, että kaikki vastatoimet historiassa perustuisivat perusteettomiin vainoharhaisiin salaliittoteorioihin. Ylenkatsovat puheet "kaivojen myrkyttämisestä" toimivat myös Kiviojalla oivallisena olkiukkona, jolla uskotellaan juutalaisten vastustamisen perustuvan pelkästään ennakkoluuloihin ja vääriin uskomuksiin. Juutalaisten tunnustavat itsekin, että heidät on karkotettu historian saatossa tuhatkunta kertaa, mikä panee pohtimaan, ovatko karkottajat olleet aina väärässä ja karkotetut oikeassa. 

Kiviojan filosemitistisen tulkinnan mukaan "Hitler käytti juutalaisten massamurhan perusteena Siionin viisaiden pöytäkirjoja".  Siitäkin huolimatta, että hyväksymme juutalaisten kansanmurhanyrityksen siinä laajuudessa mitä Ylen historiadokumentit sen meille kertovat, Saksan sen enempää kuin Hitlerlinkään juutalaisvastaisuus ei perustunut Siionin viisaiden pöytäkirjoihin, vaan empiriisiin tosiasioihin juutalaisten suhteettomasta valta-asemasta Euroopassa, Yhdysvalloissa ja bolshevistisessa Neuvostoliitossa. Itse asiassa verkostoituneiden juutalaisten faktinen ylivalta on nykyään vielä suurempaa kuin 1900-luvulla, mistä kertoo ansiokkaasti professori Kevin MacDonaldin tutkimus The Culture of Critique. MacDonaldin teesi on, ettei ole mitään "juutalaisten salaliittoa", vaan että heidän valtansa esimerkiksi mediassa ja Internetissä on näkyvää ja hyvin dokumentoitua. 

Salaliittoteoriosta puhuessaan Kivioja liittää ne toistuvasti "äärioikeistoon", mikä kertoo enemmän haastatellun omista poliittisista mieltymyksistä kuin todellisuudesta. Siksi vasemmiston suosimat paranoidit teoriat "patriarkaatista" ja "valkoisesta ylivallasta" loistivat poissaolollaan. Kiviojan tutkimuksen lausumattomana lähtökohtana näyttää olevan vallitsevaan liberaaliin järjestykseen kohdistetun kritiikin puolueellinen puolustaminen. Esimerkisi Turun Sanomissa 17. maaliskuuta julkaistussa isossa tiedeartikkelissa (sic) Hyökkäys Ukrainaan ja juutalaisvainot ovat "kauheinta, mitä salaliittoteorioista voi seurata" Kivioja kutsuu The Great Reset -agendaa yksiselitteisesti salaliittoteoriaksi. TS:n jutussa hän ei kuitenkaan kerro, että kyse ei ole "äärioikeiston salaliittoteoriasta", vaan Maailman talousfoorumin (WEF) perustajan Klaus Schwabin visioimasta agendasta, josta hän on kirjoittanut myös kirjan COVID-19: The Great Reset. Jos otamme Kiviojan väitteen kirjaimellisesti, hän tulee väittäneeksi, että globaalin eliitin arvostama Klaus Schwab on salaliittoteoreetikko!

Turun Sanomien jutun kuvituksessa ei olla vältytty pakkomielteestä
syntipukkinatseihin ja hyvesignaloivaan päivän politiikkaan.

Globaalin liberaalin maailmanjärjestyksen kriitiikittömät jees-miehet ovat ennustettavuudessaan haukotuttavia tuulenhaistelijoita. Nyt kun lännen media on yksipuolisella sotapropagandallaan juntannut Venäjän maan rakoon, kaikki maailman pahuus voidaan sälyttää sille. Voittajavankkureihin hypännyt Kivioja selittää Arto Nyberg -ohjelman lopussa Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan perustuvan salaliitteorioihin. Invaasio Ukrainaan on kiistatta tuomittavaa, mutta on jokseenkin harhaista selittää sota uskomuksilla salaliittoteorioihin ikään kuin Venäjällä ei olisi aitoja intressejä ja huolia omasta geopoliittisesta asemastaan. 

On varmasti totta, että on olemassa salaliittoteorioita, jotka pyrkivät rationalisoimaan ilmiöitä joille ei ehkä löydykään mitään "rationaalista" selitystä. Tämä ei silti poista sitä tosiasiaa, etteikö maailmassa olisi korkean tason salaliittoja. Itse asiassa salaliittoja on kaikkialla, sillä jo se, että kaksi ystävää eivät kerro kolmannelle osapuolelle tätä koskevaa suunnitelmaa on jokapäiväinen salaliitto. Suuremmassa, maailmanhistoriallisessa mittakaavassa, salaliitot ovat varsinkin sotien kohdalla yleisiä. 

Monet salaliittoteoriota ihmettelevät tutkijat jättävät huomioimatta niiden suosion syyt. Silloinkin kuin syitä etsitään, pyritään löytämään joku psykologinen tyyppi tai sosioekonominen tausta mikä selittäisi ilmiön. Sen sijaan harvemmin etsitään syitä modernista läntisestä yhteiskunnasta, joka sirpaloiduttuaan (mm. "diversiteetti", monikulttuuri) on menettämässä ihmisten keskinäisen luottamuksen. Varsinkin luottamus politiikkoihin, mediaan, talouselämän päättäjiin ja kulttuuriväkeen on vähentynyt huomattavasti viime vuosikymmeninä. Eikä ilman syytä, sillä yhteiskunnan ylin kerros on alkanut irrota kokemusmaailmaltaan jyrkästi massasta, jonka kanssa se ei tunne enää suurtakaan yhteyttä. Tämä näkyy myös poliittisissa päätöksissä ja tiedotusvälineissä, koska ne eivät palvele enää juurikaan tavallisen kansan etua.

Salaliittoteorioiden taustalla olevasta yhteiskunnallisesta luottamuspulasta ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta kertoo filosofi Juha Räikkä teoksessaan Salaliittoteorioiden filosofia (Gaudemaus, 2021). Toisin kuin selvää tendenssitutkimusta tekevä Kivioja, Räikkä pyrkii valottamaan ilmiötä huomattavasti tasapainoisemmin ja vähemmän moralisoiden. 

maanantai 14. maaliskuuta 2022

OVATKO AMERIKAN JOHTAMAT VENÄJÄN PAKOTTEET LAAJENNETTU VERSIO CANCEL-KULTTUURISTA JA BLM:STÄ?


Autoritäärisen Venäjän valtiosensuuri ei ole mikään uutinen, mutta länsimaissa siitä jaksetaan pöyristyä kerta toisensa jälkeen. Varsinkin Ukrainan sodan aikana Venäjä on rajoittanut kansalaistensa tiedonsaantia, mikä on täysin normaalia missä tahansa sotaa käyvässä maassa. Lännen mediapapiston mielestä tässä ei ole kuitenkaan kyse välttämättömästä pahasta, vaan pikemminkin Putinin hallinnon yksinvaltaisesta halusta rajoittaa kansalaistensa tiedonsaantia. Tämä päättely taas perustuu liberalistis-totalitaristiseen ajatteluun, jossa vapaus tarkoittaa länsimaisen elämäntavan ja arvojen esteetöntä leviämistä kaikkialla maailmassa. Ylen kolumnisti, vapaa toimittaja Jani Halme, edustaa puhtaimmillaan tätä näkemystä kirjoituksessaan Putin käy nyt internetin kimppuun:

Vapaata verkkoa vastaan on käynnissä nyt laaja-alainen hyökkäys Venäjän kotirintamalla. Venäjän valtio on lisännyt viime päivänä merkittävästi verkkosensuuria muun muassa sulkemalla lukuisia nettipalveluita ja uhkaillut totta puhuvia, eli “valetietoja levittäviä” kansalaisiaan kovilla vankeusrangaistuksilla. Kybersodan ammattilaiset puhuvat informaatiosodankäynnin painopisteen keskittämisestä omien kansalaisten informaatiotilan hallintaan. Spekulaatiot Venäjän internetin irroittamisesta omaksi, helpommin valvottavaksi kokonaisuudeksi kiihtyvät.

Venäjä on lopulta aina vieras ja arvoituksellinen, joten miksi meidän pitäisi polkea maata ja itkeä sen vuoksi, etteivät venäläiset tee asioita samalla tavalla kuin länsimaalaiset. Ilmeisesti harmituksen taustalla on globalistinen halu nähdä maailma yhtenä suurena amerikkalaisena "vapauden valtakuntana". Mene ja tiedä, mutta eniten Halmeen kolumnissa ottaa silmään se, mikä jätetään kertomatta. Se kun paljastaisi, ettei länsi sittenkään eroa Venäjästä kovin suuresti mitä tulee tiedonsaannin rajoittamiseen. Jos nimittäin lännen asukki haluaisi kuulla mitä Venäjällä sanotaan sodasta, se on tehty mahdottomaksi, koska pääsy mm. RT:n ja Sputnikin kanaville on Internetissä estetty. 

Maan taustat tuntien Venäjän tympeässä sensuurissa ja karkeassa propagandassa ei pitäisi olla mitään ihmeteltävää. Valtamediassa sen kauhistelun päätarkoitus näyttää olevan huomion poisvieminen amerikkalaisten toimista, jotka eivät kestä päivänvaloa eivätkä aja eurooppalaisten etua. Ukrainan sodan ei pitäisi hämärtää sitä, että impulsiivisen ja väkivaltaisen Venäjän lisäksi Eurooppaa miehittää myös toinen maa.

Koska Yhdysvallat on lännen johtava maa Venäjän vastaisissa sensuuritoimissa ja pakotteissa, niistä on tullut väistämättä myös osa Euroopan politiikkaa. On selvää, että Venäjän ällistyttävään aggressioon piti vastata jollakin tavalla, mutta se tapa millä reagoitiin, kertoo enemmän amerikkavetoisen lännen nykymentaliteetista kuin tarpeesta painostaa Venäjää lopettamaan sotatoimet. Vetistelevät puheet "demokratiasta" ja "vapaudesta" voi unohtaa heti alkuunsa, sillä Amerikan demokraattihallinnon Itä-Euroopan ristitretken taustalla ovat utooppiset houreet, jotka ovat olleet läsnä maan sisäpolitiikassa jo jonkin aikaa. Amerikkalaista politiikkaa tehdään nyt globalisoimalla cancel-kulttuuri ja Black Lives Matter -liikkeen taktiikat. Kyse on toisen kertaluvun George Floydismista, jossa sisäpoliittinen keppi on muutettu ulkopoliittiseksi opiksi. Tästä skaalautumisesta kirjoittaa verkkolehti Revolver jutussaan Globalists Are Using the “George Floyd” Playbook to Cancel Russia and You’re Next.

Siinä missä ennen poistettiin yksittäisiltä ihmisiltä ja yhteisöiltä alustat, näemme saman tapahtuvan nyt kokonaisten valtioiden kohdalla. Tällä hetkellä Venäjä on virallisesti ulkona kansainvälisestä pankkitoiminnasta. Ensimmäisenä sotaviikonloppuna venäläiset pankit potkaistiin ulos SWIFT-maksujärjestelmästä. Toiseen sotaviikonloppuun mennessä Visa, MasterCard ja PayPal sulkivat palvelunsa Venäjällä, mikä iski kymmeniin miljooniin tavallisiin ihmisiin, jotka näitä palveluja käyttivät. Jopa kryptovaluutat joutuivat mustalle listalle. 

On kummallista, että Yleen kirjoittava Jani Halme on huolissaan vain Venäjän rajoituksista ja sensuurista, vaikka ne vaikuttavat suomalaisiin huomattavasti vähemmän kuin Yhdysvaltain liittovaltion poliittisena bulvaanina toimivien teknojättien toimet. Internetin korporaatiosensuuria on ollut jo pitään, mutta toden teolla se astui voimaan vuoden 2017 alussa, jolloin Demokraattipuoluetta yksimielisesti tukeneet teknotyrannit yrittivät reagoida presidentti Donald Trumpin valintaan vaikuttaneen maan hiljaisten äänen nousemisen valtavirtaan. Tästä sensuurista ja cancelloinnista ei Suomessa juuri puhuta, koska esimerkiksi Facebookissa se on haitannut vain konservatiiveja eikä esimerkiksi vallitsevaa hegemoniaa tukevia liberaaleja toimittajia. Se, mikä ei koske vasemmistoliberaaleja, sitä ei ole julkisessa keskustelussa olemassa.

Revolverin artikkelin mukaan vuoden 2020 tammikuusta lähtien amerikkalainen cancel-kulttuuri nousi Internetissä aivan uudelle tasolle. Tuolloin konservatiivinen podcastaaja Nick Fuentes poistettiin kerralla kaikista palveluista mukaan lukien Facebook, Instagram, Apple’s podcast app, TikTok, Discord, Clubhouse, Spotify, DLive, PayPal, Venmo, Patreon, Shopify, Amazon Web Services, Stripe, Streamlabs ja Coinbase. Jo vuonna 2019 Facebook esti kaiken linkkaamiseen (jopa yksityisviestit) Unz.comiin ja juuri ennen 2020 vaaleja, Twitter sulki kaikki linkit Hunter Bidenin tarinaan. Nykyään Yhdysvaltain hallinto ja sen palveluksessa olevat mediat ottavat kohteikseen minkä tahansa itselleen uhaksi kokemansa tiedonvälittäjän riippumatta siitä kuinka marginaalinen se on. Tammikuussa DirectTV katkaisi Trumpia kannattava OAN-kanavan palveluistaan, koska se epäili vaalitulosta ja kritisoi vallitsevia koronarajoituksia. Sananvapauden luvatussa maassa Alex Jonesin InfoWars-sivusto on joutunut rakentamaan toimintansa aina vain uudelleen jatkuvien bännien vuoksi. 

Ukrainan sodan sytytyttyä ei ollut yllättävää, että Amerikan syvän valtion tukema cancel-kulttuuri sai vihdoin kohdistaa avoimen vihansa Venäjään sulkemalla kaikki Internet- ja sateliittiyhteydet venäläisiin tv-kanaviin. EU oli jo hieman aiemmin ehtinyt estää RT:n ja Sputnikin näkymisen katsojilleen. Cancel-kulttuuri ei näy ainoastaan taloudessa ja mediassa, vaan myös kulttuurintamalla. Länsimaiden filmifestivaalit ovat estäneet venäläisten filmien esittämisen siitäkin huolimatta, että monet niiden ohjaajista ovat tunnettuja Putinin kriitikkoja. Vastaavasti YouTube on poistanut maailmankuulun ohjaaja Oliver Stonen elokuvan Ukraine of Fire (2016) alustaltaan, mikä viestii siitä, että tällä hetkellä länsimaisen propagandan kyseenalaistaminen tulkitaan valtaapitävien keskuudessa Venäjän ulkopolitiikan tukemiseksi. 

Mitä isot edellä sitä pienet perässä. Suomessakin osataan pikkusieluinen hyvesignalointi, josta kertoo Tampereen elokuvajuhlien päätös vetää ohjelmistostaan pois kolme Venäjän valtion rahoittamaa lyhytfilmiä. Ylipäätään Eurooppassa näytetään olevan paavillisempia kuin Washingtonin paavi itse. Tästä ylireagoinnista antaa kuvaavan esimerkin Milanon yliopiston kirjallisuuden professori Paolo Norin päätös kieltää oppilaitaan Fedor Dostojevskin lukeminen kursseillaan. Kovan hälyn jälkeen päätös peruttiin sillä lisäyksellä, että venäläinen kirjallisuus pyrittäisiin korvaamaan ukrainalaisella kirjallisuudella. Kulttuurisen kieltämisen kierteestä on tullut lännen sivistyneelle julkisivulle lähinnä haitta, sillä siitä muistetaan parhaiten tekniset estot, jotta venäläiset eivät näkisi Pornhubia ja Disney-filmejä samalla kun länsimaissa pyritään aktiivisesti unohtamaan Dostojekski ja Tsaikovski.

Venäjää suljetaan ulos samalla tavalla kuin "rasisteja" ja "liittovaltion vastustajia" on jahdattu Yhdysvalloissa viimeisen viiden vuoden aikana. Tämä kertoo Yhdysvaltain räjähdysherkän hallinnon pitävän sekä ulkomaista että kotimaista oppositiota moraalisen "pahuuden" edustajina. Kaikki esteet, olivatpa ne kilpailevia sotilaallisia voimia tai Internetin poliittisia toisinajattelijoita, kuuluvat samaan luokkaan, "viholliseen", ja niitä vastaan voidaan oikeutetusti käyttää mitä ankarimpia karkottamisen tai suoran väkivallan keinoja. 

Joka tapauksessa tämä hysteerinen, suorastaan feminiininen selkäydinreaktio Venäjää kohtaan ei eroa Amerikan cancel-kulttuurista ja George Floydismista, mikä tekee siitä poikkeuksellisen verrattuna aikaisempiin kansainvälisiin kriiseihinOmassa analyysissään Revolver katsoo, että tämä äkkinäinen purkaus ilmenee kiihkeänä moraalipaniikkina, puhtauskierteenä ja hyvesignalointina, eikä se sen vuoksi seuraa minkäänlaista rationaalista suunnitelmaa. Muistin virkistykseksi on syytä pitää mielessä, että ennen Venäjän varsinaista hyökkäystä, kun pakoteuhkauksilla saattoi olla pelotevaikutus, Amerikka sen sijaan ilmoitti, ettei se vastaisi pahimmilla mahdollisilla pakotteilla. Presidentti Biden sanoi hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä 24. helmikuuta pitämässään puheessaan,  että Venäjän öljyn ja kaasun tuontia ei tulla sanktioimaan eikä Venäjää erotettaisi SWIFT:stä. Kolmen päivän kuluttua hän kuitenkin käänsi kelkkansa SWIFTin suhteen ja ilmoitti 8. maaliskuuta Venäjän energiantuontikiellosta. Näille sanktioille ei löydy strategista näkemystä ja ulospääsyä, eikä myöskään erityisiä tavoitteita saavutettaviksi. Jäljelle jää vain jatkuva eskalaatio, joka osoittaa ainoastaan lännen jäsentymättömän raivon. Vastaavasti tärkeitä, pitkäaikaisia normeja ja instituutioita puretaan kovalla vauhdilla ja yhdellä kertaa, jotta voitaisiin ruokkia lyhytaikaista paniikkia samaan tapaan kuin on tehty Amerikan sisäpolitiikassa viime vuosien aikana. Nyt tämä tuhoisa keskittyminen emotionaalisiin lyhyen aikavälin tavoitteisiin on päässyt niskan päälle lännen koko diplomatiassa.

Lynkkaysmielialan eskaloituminen tai pikemminkin skaalautuminen isompaan mittakaavaan näkyy esimerkillisesti Georg Floydin tapauksessa, joka muuttui nopeasti vihasta Derek Chauvinia tai väkivaltaisia poliiseja kohtaan yleiseksi hyökkäykseksi poliisia, Amerikan historiaa ja  ylipäätään valkoisia vastaan. Venäjää kohtaan suunnattu reaktio on nopeasti muuttunut hyökkäyksestä Putinia ja hänen lähipiiriään vastaan kiihotettujen väkijoukkojen maailmanlaajuiseksi kostoksi venäläisiä vastaan. Presidentti Barack Obaman entinen Venäjän-suurlähettiläs Michael McFaul kannatti viikko sitten twiitissään kollektiivista sotaa venäläisiä vastaan käyttämällä samaa perustetta, jota Timothy McVeigh käytti oikeuttaessaan Oklahoma Cityn pommi-iskun ja jolla Al-Qaida oikeutti syyskuun 11. päivän. 

Vihanlietsonta ei ole jäänyt ainoastaan puheiden asteelle, vaan esimerkiksi poliittisesti korrekti Facebook sallii kunnon orwellilaiseen tyyliin asiakkailleen kahden minuutin vihan kunhan se kohdistuu vain venäläisiin. Asiasta kertoo Ilta-Sanomat uutisessaan Facebook höllensi väki­valtaista kirjoittelua koskevia sääntöjään Venäjän Ukrainaan hyökkäämisen vuoksi. On selvää, että lännen eliitin erityisessä suojeluksessa olevia afrikkalaisia kultamunia ei edellenkäään saa arvostella sosiaalisessa mediassa ilman seuraamuksia.

Virallisissa yhteyksissä venäläisvihan lietsominen tietenkin kiistetään ja sanotaan, että oikeutettua on vihata vain Putinin hallintoa. Pakotteidenkaan tarkoitus ei ole kuulemma kollektiivisesti rangaista tavallisia venäläisiä, vaan ainoastaan innostaa venäläisiä nousemaan sotahallintoaan vastaan. Kansannousua tuskin tulee tapahtumaan, koska sen taustalla nähdään niin selvä lännen kädenjälki. Joka tapauksessa länsi on hylännyt diplomaattisen ja strategisen ajattelun korvaamalla ne cancel-kulttuurin logiikalla. Sen vaatimukset perustuvat liioteltuihin kollektiivisiin rangaistuksiin, joiden tarkoituksena ei ole rangaista pahantekijää, vaan terrorisoida sivullisia. 

Moraalipaniikissa ja nopeassa vihan puuskassa asetettujen pakotteiden haitat länsimaille alkavat käydä ainakin kaikille rivikansalaisille selväksi. Sotaa käymättömien länsimaiden sotahurmos yskii jo nyt, kun tankkaamassa käyvät huomaavat Euroopan talouden kärsivän raskaasti Amerikan johtaman pakoteristiretken vuoksi. Yhdysvaltojen hallintoa tämä ei liikuta, sillä se luottaa edelleen dollariin asemaan 
globaalina varantovaluuttana. Potkaistessaan Venäjän ulos SWIFT-järjestelmästä ja jäädyttämällä sen valuuttavarannot, Amerikka on kuitenkin tietämättään painanut nappia, jota se voi painaa vain kerran. Kiinalla, Venäjällä ja kaikilla valtioilla, jotka haluavat riippumattomuutta Yhdysvaltain ylivallasta, on nyt valtava kannustin kehittää vaihtoehtoisia järjestelmiä, jotka ylläpitävät taloudellista ja strategista autonomiaa. Moraalisessa närkästyksessään Amerikka on mennyt tuhoamaan yhden tärkeimmistä taloudellisista eduistaan ikuisiksi ajoiksi.

Mikäli on uskominen Revolverin artikkeliin, SWIFT ei ole ainoa taloudellisen edun väline, jonka länsi on ikään kuin vahingossa heittänyt roskakoriin. Amerikan valta-asema luottokorteissa ja tekniikassa on samalla tavalla uhattuna. Miksi yksikään maa antaisi Visan ja ApplePayn hallita kotimaassaan, jos Yhdysvallat voisi katkaista ne pois päältä milloin tahansa? Miksi itsenäinen maa antaisi Googlen ja Facebookin pitää Internettiä panttivankinaan? Tällä hetkellä Kiinan lisäksi vain Venäjä pyrkii luomaan vaihtoehtoja. Mutta kaikki muut maat, jopa ne, jotka tällä hetkellä seisovat Yhdysvaltojen rinnalla, tekevät varmasti punakynällä merkintöjä muistikirjoihinsa.

Amerikkalaisten kannalta on hälyttävää kuulla viestejä valuuttajärjestelmän mullistuksesta, josta on kertonut mm. Nasdaq-pörssi omilla verkkosivullaan. Artikkelissa Credit Suisse: Ensuing New Financial Order Will Benefit Bitcoin lainataan sveitsiläispankin analyytikko Zoltan Pozsaria, joka arvioi lännessä vuodesta 1971 vallinneen rahajärjestelmä Bretton Woods II:n perustan alkaneen murtua. Pozsarin mukaan uusi rahajärjestelmä todennäköisesti heikentää eurodollarijärjestelmää ja edistää myös inflaatiovoimia lännessä: "Kun tämä kriisi (ja sota) on ohi, Yhdysvaltain dollarin pitäisi olla paljon heikompi ja toisaalta juanin pitäisi olla paljon vahvempi hyödyketuotannon antaman tuen vuoksi". Dollarin aseman heikentyminen saattaa olla samalla myös merkki Yhdysvaltain johtavan suurvalta-aseman sulamisesta ja kyvyttömyydestä ylläpitää sotilaallista läsnäoloa maailmalla.

Yhdysvaltain taloudellinen uhkapeli on jo nyt tuottanut odottamattomia seurauksia maailmantalouden rakenteisiin. Aivan hiljattain Kiinan tukema Venäjä kertoi maailmalle, että
 se ei enää aio myydä öljyään, kaasuaan ja vehnäänsä länsimaisilla valuutoilla, koska "ne on ohjelmoitu alenemaan." Tästä uutisoi paljon seurattu libertaarinen talousblogi ja uutissivisto Zero Hedge pari päivää sitten ilmestyneessä kirjoituksessaan, jossa kerrotaan Venäjän synnyttäneen rahataloudellisen maanjäristyksen. Koska Putin on poistanut Venäjällä arvonlisäveron kullan kaupasta, sitä voi käyttää vapaasti vaihdon välineenä. Tämä saattaa olla ensiaskel vallitsevan Fiat-rahajärjestelmän sortumiselle. Luottamus sopimusvaraiseen Fiat-rahaan katoaa kun valtion tai talousyhteisön määräyksestä varat voidaan mitätöidä sekä "väärää politiikkaa" tekevältä valtiolta että "väärää mielipidettä" kannattavalta kansalaiselta.

Ei riitä, että vain ulkovallat haastavat Yhdysvaltojen pakottamaa "sopimuspohjaista järjestelmää", johon euro-atlattinen presidenttimmekin niin useasti vetoaa. On tunnettua, että Amerikan syvä valtio ja teknojätit ovat yhdessä edistäneet sensuuria ja alustojen poistamista, mikä on puolestaan johtanut toisinajattelijoiden yrityksiin luoda omia sosiaalisen median sivustoja, maksujärestelmiä, verkkopalvelimia ja paljon muuta. Tämä ei luonnollisesti ole saavuttanut vielä suurta yleisöä. Näyttää siltä, että läpimurron todellisena pullonkaulana ei olekaan MasterCard, PayPal tai Facebook vaan Yhdysvaltain hallinto.

Kun globalistinen Amerikka päättää rinnakkaisen instituution olevan liian voimakas tai liian kumouksellinen, hallinto on viime kädessä valmis murskaamaan kaikki uhat mitä lainsäädännön luovalla soveltamisella on vain mahdollista. Kun uhka on leimattu kansalliseksi turvallisuuskysymykseksi, kaikki pakottamistoimet muuttuvat laillisiksi. Näin kävi tammikuun 6. päivän jälkeen sosiaalisena mediana tunnetulle Parlerille. Samanlainen kohtalo on odottamassa YouTuben kilpailijaa Rumblea.

Sen sijaan geopoliittisessa mittakaavassa valta murskata rinnakkaisia rakenteita ei ole taattu. Yhdysvalloissa toisinajattelijoille "mikset rakenna omaa Internettiä" on meemi, jonka juuret löytyvät epätoivosta. Mutta Kiina, Venäjä ja muut voivat todella rakentaa oman Internetin, omat pankkijärjestelmänsä, omat luottokorttinsa ja paljon muuta. Kun nyt on nähty mihin Yhdysvallat kykenee joutuessaan paniikkiin, jokainen vähäiseenkin itsenäisyyteen pyrkivä kansa haluaa varmistaa, ettei näitä samoja taktiikoita voida koskaan käyttää niitä vastaan. 

Voi olla, että Revolver on arvioissaan liian toiveikas mitä tulee globalistien johtaman Yhdysvaltojen perääntymiseen lyhyen ajan sisällä. Selvää on silti se, että maailmalla
 riippumattomat vaihtoehtoiset instituutiot tulevat lisääntymään. Tämä yhdessä lännen moraalisen auktoriteetin romahtaminen kanssa ovat hallitsevia suuntauksia tulevina vuosina ja vuosikymmeninä.  

keskiviikko 9. maaliskuuta 2022

VENÄJÄN HYÖKKÄYS UKRAINAAN – KETKÄ HYÖTYVÄT?


Se, mikä ei näy mediassa, sitä ei ole olemassa. Siksi Euroopassa ei ole muukalaisten tuomaa väestöongelmaa, ei korruptoituneita oikeusistuimia, ei homopedofiileja eikä matalan intensiteetin rotusotaa kantaväestöä vastaan. Kun Helsingin käräjäoikeus vapautti hiljattain romanihenkilö Veijo Balzarin saamat syytteet lukuisista 
ihmiskauppa- ja seksuaalirikoksista, valtamediat eivät jääneet ihmettelemään asiaa edes yhdeksi päiväksi.

Viime viikkojen aikana perinteisestä koronan 24/7 rummutuksesta ei olla kuultu mitään, jonka vuoksi eräät irvileuvat ovat todenneet koronan kadonneen ja taudin olevan voitettu. Siltä se ainakin näyttää, sillä nyt kansalaisia mediapommitetaan pelkästään Ukrainan sodalla. Koska massojen huomion kiinnittäminen vain yhteen asiaan onnistuu näin helposti, se luonnistuu varmasti muissakin asioissa. Kansalaisille tämä ei tietenkään lupaa hyvää. Massojen mielenliikkeitä seuraavat sosiaalipsykologit ovat voineet viimeisen parin vuoden aikana tuottaa vallanpitäjäjillle tärkeä tietoa kansalaisten reaktioista eri kriiseissä. Keinot manipulaatioon ovat entistä paremmat.

Uutisvirran keskittyminen lähes pelkästään Ukrainan sotaan on kuitenkin jokseenkin perusteltua, sen verran yllättäen ja massiivisesti arojen jättiläinen hyökkäsi slaaviveljiensä kimppuun toissa viikon torstaina. Yle Watch epäili aiemmin koko hyökkäyksen alkamista, koska Amerikan tiedottamiseen ei ole ollut luottamista varsinkaan viimeisen Irakin sodan jälkeen. Tuolloin Yhdysvallat valehteli tietoisesti, että Irakissa olisi ollut joukkotuhoaseita, mikä antoi tekosyyn Israelia hyödyttäville ilmaiskuille ja maahantunkeutumiselle. Vuoden 2015 "pakolaiskriisi" Euroopassa oli pitkälti tämän USA-Nato operaation seurausta. Venäjän kohdalla Amerikan ennusteet pettivät viikolla, mutta ne olivat sittenkin oikeassa Venäjän hyökkäysaikeista.

Offensiivi tuli monille yllätyksenä, myös Yle Watchille, sillä yleisesti sodan uskottiin tekevän pelkkää haittaa Venäjän tavoitteille. Kansalaisvaikuttaja Tapio Linna kuvasikin Twitterissä tuoreeltaan tilannetta:
 "Jos Putinin tarkoitus on lisätä NATOn kannatusta, vahvistaa Yhdysvaltain ja EU:n moraalista ja poliittista arvovaltaa sekä saada Venäjän ystävät ja ymmärtäjät näyttämään idiooteilta, niin hän on onnistunut siinä loistavasti."

Sotivissa maissa ensimmäinen uhri on totuus, mikä on sinänsä täysin normaalia, koska elämän ja kuolemankysymyksissä totuudella ei ole enää itseisarvoa, vaan se on alisteinen kansakuntien selviytymiselle. Sitä vastoin sotatapahtumia turvallisen matkan päästä seuraavilta mailta olisi syytä odottaa edes muodollista objektiivisuutta, mutta jostain syystä länsimaissa kerrotaan Ukrainan sodasta kuin ne olisivat sotatilassa Venäjän kanssa. Jo pelkästään tästä tosiasiasta huomauttamisesta viestintuoja leimataan "putinistiksi". Koska sotaa käymätön virallinen Suomi on valinnut puolensa, objektiviisen tiedon ja argumenttien esittäminen Ukrainan konfliktista on tullut ainakin valtavirtajulkisuudessa lähes mahdottomaksi. Sotaa käyvillä Venäjällä ja Ukrainalla on ymmärrettävästi sotasensuuri päällä, mutta on kieltämättä erikoista, että Suomi ja länsimaat noudattavat samaa linjaa. 

Sotapropaganda ja sensuuri ovat oikeutettuja, jos niillä suojellaan suurempaa hyvää kuten elämää, mutta on silti hämmentävää, että esimerkiksi sodan ulkopuolella oleva Tsekin tasavalta on ehdottanut kolmen vuoden vankilarangaistusta niille, jotka tukevat Venäjän toimintaa tai levittävät informaatiota, jossa hyökkääjä näyttäytyy positiivisessa valossa. Koko sodan ajan lännen moraaliseen kertomukseen on kuulunut Venäjän barbariasta poikkeava arvopohja, mutta kleltämällä mielipiteenvapauden, se kiistää samalla omat arvonsa. Koska valtaosa kansalaisista ei usko Venäjän propagandaan ja halveksuu venäjämielisiä, Venäjää tukevat lausunnot eivät paljon paina yleisessä mielipiteessä. Paitsi silloin, jos niitä pyritään sanktioimaan, koska se synnyttää mielikuvan tosiasioista, jotka valtamedian ja viranomaiset haluavat pimittää. 

Jos Ukrainan invaasiosta on ylipäätään jotain hyvää sanottavaa, niin ainakin se, että se on herättänyt monet turvavaltiopumpulissa elävät haaveilijat todellisuuteen. Heille alkaa valjeta viimeistään nyt, että sota ei ole ihmiskunnassa poikkeuksellista toisin kuin pitkä rauha. Maailmalla on sodittu jatkuvasti ja nyt pitkästä aikaa osa perifeerisestä Euroopastakin saa maistaa sitä, mikä on pitkään kuulunut kolmannen maailman arkeen. Pelkästään viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on käyty kymmeniä sotia miljoonin uhrein, mutta länsimaiden hyvinvoivissa massoissa ne eivät ole kaukaisuutensa vuoksi juuri synnyttäneet suuria moraalisia raivonpurkauksia ja sotakiihkoa. Ukrainan sota osoittaa hyvällä tavalla sen, kuinka eurooppalaiset saadaan innostumaan uhrimielestä vasta kuin sodassa syntyy valkoisia kuolonuhreja ja sotaa käydään Euroopan rajamailla. Veri on jälleen kerran vettä sakeampaa.
Sota Ukrainassa ei kuitenkaan muuta länsimaalaisten arkaa perusasennetta, jossa elämän päätarkoitukseksi on tullut välttää kuolema lääketieteen ja ohjelmallisen pasifismin avulla. Viime aikojen lippujen liehuttelusta huolimata kaukana ovat ne ajat, jolloin futuristit ylistivät manfifestissaan (1909) sotaa, tuota "meille maailman ainoaa hygieniaa". Silti sotaan kiihotetaan vielä nykyäänkin, mutta toisin kuin ennen, sen sanansaattajat eivät ole valmiita vuodattamaan omaa vertaan "asiansa" puolesta. Pelkästään sosiaalista mediaa seuraamalla käy selväksi, että hysteerisimmät sotahaukat ovat kotibunkkereissaan räiskintäpelejä pelaavia keskiolutkommandoja tai tavallisia perheenäitejä, jotka ovat alttiita mille tahansa konformistiselle joukkokiihkolle.  Kyseessä ovat samat ihmiset, jotka pelättyään kaksi vuotta koronaa, uhoavat nyt olevansa valmiita sotaan Venäjää vastaan.

Kotikatsomoiden verenhimoisuutta mediaspektaakkelin keskellä ruokkii Ukrainan sodan Daavid ja Goljat -asetelma, jossa Venäjää pidetään yksiselitteisenä hyökkääjänä - syystäkin - ja Ukrainaa uhrina ja sankarillisena taistelijana. Lisäksi jyrkät reaktiot Venäjää kohtaa Euroopassa kertovat maan olevan länsimaisesta pintakiillosta huolimatta eksistentiaalinen toinen, muukalainen, jonka intressit ovat viime kädessä muut kuin meillä. Tämä riippumatta siitä vaikuttaako Euroopassa rotutietoinen traditionalismi tai nyt vallalla oleva sentimentaalinen universaalihumanismi. Teoriassa läntinen valkoinen osa Venäjää voisi kuulua Eurooppaan, mutta valitettavasti itäisen jättiläinen identiteetti on geneettiseltä perustaltaan mongolivalloittajien tahraama ja kirjavien kansalllisuuksien läpitunkema. Historian saatossa tilannetta on pahentanut imperialismi, jonka avulla Venäjä on yrittänyt sulattaa itseensä eri etnisyyksiä ja kulttuureja päätyen maantieteelliseen jättiläiseen nimeltä Neuvostoliitto. Sosialistisen imperiumin jatkajaksi syntyi saman aateklusterin moderni monikulttuurinen hirviö, joka tunnetaan nyky-Venäjänä. Jo pelkästään monietnisyytensä vuoksi Venäjä on sisäisesti epävakaa maa, mikä näkyy väistämättä myös sen arvaamattomana käyttäytymisenä ulkomaailmaa kohtaan. 

Olisi silti itsepetosta kuvitella, että presidentti Vladimir Putin olisi pelkkä mielipuoli tai isovenäläisen tradition jatkaja. Hänen aggressiiviset toimensa ja "itsepuolustuksensa" eivät ole syntyneet vain suuruudenhulluudesta, vaan ne ovat pääosin reaktioita maailman geopoliittiseen muutokseen ja muiden isojen toimijoiden, etenkin Naton, peliliikkeisiin. Ikävä kyllä lännettyneestä narraatiosta poikkeavien motiivien perään kyseleminen koetaan tällä hetkellä maassamme vähintään epäilyttävänä. Siksi on todennäköistä, että kansalaiset kykenevät kiihkottomaan analyyttiseen ajatteluun Ukrainan sodasta vasta kun pöly on laskeutunut. 

Tästä kyvyttömyydestä antaa kuvaavan esimerkin Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavaisen hiljattain saama palaute kirjoituksestaan uusimmassa Kanava-lehdessä. Hyvissä ajoin ennen sotaa kirjoitettu rauhaa puolustava artikkeli on herättänyt silmitöntä vihaa Venäjän sotilaallista ja kulttuurista murskaamista unelmoivissa "älymystöpiireissä". Heidän moraalisesti kirkastuneissa silmissään kaikki rauhanomaisia ratkaisuja puolustavat ihmiset ovat ihmiskunnan ulkopuolelle kuuluvan Putin Verisen isovenäläisiä kannattajia. Kampanjan veturina on vanha taistolainen "rauhanaktivisti" Jukka Mallinen, jonka pirtaan istuu hyvin Amerikan trotskilaisten nekonservatiivinen universalismi, jonka anateema on puolestaan nyky-Venäjä. Erikoista Malisen hyökkäyksessä on se, että juuri Vihavainen on vuosikausia näkyvästi arvostellut Putinin itsevaltaista korruptoitunutta hallintoa. Uusherännäiselle fanaatikolle tämäkään ei riitä, mikä käy selväksi Vihavaisen Mallisen purkauksia ruotivassa kirjoituksessa Älymystö kehittyy

Kaksi vuotta koronamääräyksillä  alistettujen ja nöryytettyjen rivikansalaisten harkitsemattomat kuohahdukset voi vielä ymmärtää ahdistuksen ulkoistamisena helppoon viholliseen eikä oman kärsimyksen lähteenä toimiviin kotimaan ja EU:n poliitikkoihin. Kerrankin media antoi kansalle luvan vihata pidäkkeettä eikä se totisesti ole jättänyt tuota mahdollisuutta käyttämättä! Sen sijaan Mallisen ulostulot kertovat ideologisesti kovan linjan tasa-arvouskovaisten ja pasifistien hämmennyksestä, jossa poikkeuksellisessa tilanteessa vanhat opit eivät pädekään. Tämän Syntax errorin tuloksena on taantuminen primitiiviiseen vihaan, josta omat korkealentoiset ideaalit alunperin varoittivat.

Yle Watch ei halua olla osa median lietsomaa yksinkertaistavaa sotapopulismia, vaan katsoo epäkiitolliseksi velvollisuudekseen kartoittaa tilanteen suuri kuva. Olivatpa sodan syyt mitkä tahansa, sen seuraukset ovat eri maille ja intressiryhmille erilaiset. Tässä nollasummapelissä joku hyötyy valtavasti ja joku taas häviää lähes kaiken. Seuraavat huomiot ovat vasta alustavia päätelmiä, sillä emme tarkkaan tiedä millaiseen lopputulokseen ja rauhaan sota lopulta päättyy. 

Venäjä. Historia ei tunne ainuttakaan maata, joka luopuisi vapaaehtoisesti imperiumistaan. Tässä mielessä Venäjäkään ei ole poikkeus, vaan se pyrkii kaikin keinoin säilyttämään asemansa ja jopa kasvattamaan valtaansa. Viime vuosikymmenet ovat kuitenkin olleet maalle nöyryyttäviä, sillä samalla kun se on joutunut perääntymään asemistaan, sen entiset alusmaat ovat yksi toisensa jälkeen siirtyneet Naton leiriin. Vaikka Varsovan liitto hajosikin kylmän sodan päättymiseen, Nato on säilyttänyt asemansa perustelemalla olemassaolonsa ylläpidetyllä Venäjän uhalla

Venäjän näkökulmasta nyt käytävässä sodassa ei ole kyse Ukrainaista, vaan Naton laajenemisesta sen omille rajoille. Estääkseen Ukrainan valumisen lännen (EU) ja Naton leiriin maasta tuli Venäjän ja Naton välisen valtataistelun välikappale. Sen sijaan länsimaiden tiedotusvälineet eivät pidä Natoa ekspansiivisena toimijana Itä-Euroopassa, vaan ne katsovat Venäjän rajamaiden siirtymisen lännen leiriin olevan rauhanomaista ja luonnollista liberaalidemokraattista kehitystä. 

Lähihistorian faktat puhuvat kuitenkin toista kieltä. Boris Jeltsinin presidenttikaudella Venäjälle luvattiin suullisesti, ettei Nato levittäydy itään. Nato kuitenkin laajeni kahdesti, vuosina 1999 ja 2004, eikä Venäjä voinut heikkoutensa vuoksi tehdä asialla mitään. Venäjä katsoi tuolloin, että kyse oli suorasta luottamuksen pettämisestä. Asiaa ei parantanut Bukarestin huippukokous vuonna 2008, jolloin Nato ilmoitti olevansa valmis ottamaan Ukrainan ja Georgian jäsenikseen. Tämä saattoi olla Venäjälle se vimeinen niitti, joka antoi kimmokeen luoda vastastrategian, jossa pyrittäisiin kaikin keinoin, myös sotilaallisesti, estämään Naton laajeneminen rajoilleen. Tätä mieltä on myos kenraali Gustav Hägglund viisi vuotta sitten antamassaan haastattelussaan. Putin esikuntineen katsoi, että jos Ukraina liittyisi Natoon, se olisi vain muutaman tunnin ajomatkan päästä Moskovasta samalla kuin ohjukset  lentäisivät sinne viidessä minuutissa. Kremlissä tätä oli mahdoton hyväksyä, mikä valmisti tien nyt käytävälle sotaretkelle. 

Venäläisten narraatio sen pyytämien sotilaspoliittisten turvatakuiden hylkäämisestä ja toisaalta länsimaiden näkemys Venäjästä imperalistisena valloittajana ovat molemmat sotakertomuksia, joista puuttuu laajempi historiallinen yhteys. Yllättävää kyllä, suomettuneen Suomen veteraanipolitiikko Paavo Värynen kuvaa Uuden Suomen kirjoituksessaan Ukrainaissa käydään Neuvostoliiton hajoamaissotaa jo otsikollaan mistä sodassa saattaa viime kädessä olla kyse:
Ukrainan tapahtumat ovat noudattaneet samaa kaavaa. Historiallisista syistä maa on ollut syvästi kahtiajakautunut. Länsi-Ukraina on kuulunut pitkiä aikoja Itävalta-Unkariin ja Puolaan, siellä on suuri puolalais- ja unkarilaisvähemmistö ja siellä venäläisiä suorastaan vihataan. Krimin niemimaa ja suuri osa Itä-Ukrainaa ovat puolestaan kuuluneet satojen vuosien ajan Venäjään. Siellä venäläiset ovat enemmistönä, ja yhteydet Venäjään ovat olleet tiiviit. Tämä venäläisvähemmistö koki Maidanin aukiolta käynnistyneen kumouksen uhkaksi omalle asemalleen ja turvallisuudelleen. Se ryhtyi puolustamaan oikeuksiaan ja pyrkimään jopa eroon Ukrainasta. 
Ukrainan yhtenäisyys olisi voitu säilyttää vain siten, että eri väestöryhmät olisivat hakeneet keskinäistä yhteisymmärrystä, jota sekä länsimaat että Venäjä olisivat tukeneet. Geopoliittinen valtakilpailu repi kuitenkin Ukrainan rikki, synnytti sisällissodan ja johti lopulta kansainvälisen kriisin. 
Olivatpa sodan syyt mitkä tahansa, kaikille on käynyt selväksi, että se on ollut Venäjälle sotilaallinen, taloudellinen ja moraalinen katastrofi. Vaikka sotaseikkailu olisi mennyt Venäjän suunnitelmien mukaan, se olisi joutunut maksamaan siitä kaikkine pakotteineen kovan hinnan. Putinin lähipiirissä ajateltiin, että valtavista riskeistään huolimatta Ukrainan valtaaminen tai sen jakaminen osiin olisi Venäjän imperiumin tulevaisuuden kannalta hyödyllisempää kuin jos rajanaapurina olisi iso Nato-maa. Koska Venäjä ylimielisenä hyökkääjänä ei osannut aavistaa Ukrainan sitkeää vastarintaa, sota on juuttumassa sissisodaksi, joka pitkittyessään panee vaakalaudelle koko Putinin hallinnon ja jopa Venäjän nykyisen yhtenäisyyden. Taloudelliset tuhovaikutukset ovat vielä oma lukunsa. Ne geopoliiittiset hyödyt, jotka olisi saatu salamansodan onnistumisella, ovat nyt valumassa hukkaan. Tässä sodassa Venäjä on vielä surempi häviäjä kuin pahoin murjottu sankarallinen Ukraina. Slaavilaisen veljessodan todelliset hyötyjät ovat muualla.

Ukraina. Toisin kuin Venäjä, Ukraina on saanut sodan alusta lähtien nauttia varauksettomasta maailmanlaajuisesta sympatiasta. Se on jo voittanut yksiselitteisesti propagandasodan Venäjän kömpelöä "tiedottamista" vastaan. Onnistunut propaganda ei olisi mahdollista ilman Ukrainan kunnioitusta herättävää sotilaallista menestystä ja kansalaisten isänmaallista uhrimieltä. Vaikka laskelmoivassa geopoliittisessa valtataistelussa ei ole hyviä ja pahoja, kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi kiistakapulaksi joutuneen Ukrainan kansan uhriasema. Sen itsepuolustus on moraalisesti oikeutettua, kun taas samaa ei voi sanoa Venäjän offensiivista. Luonnollisesti Ukraina ei ole halunnut laajamittaista sotaa, vaikka se onkin taistellut maan itäisellä venäläisenemmistöisellä alueella jo kahdeksan vuotta. Ukrainan kansa sai tahtomattaan päälleen sankarinviitan, mutta sen synnyttämä ylpeys ja hyöty tuskin korvaavat kuolonuhreja ja pommitettuja kaupunkeja. 

Niin vaikeaa kun se onkin nykyisessä polarisoituneessa tilanteessa tunnustaa, Ukraina ei ole 2000-luvulla ollut suvereeni valtio, vaan se on ollut jatkuvasti joko Venäjän tai Lännen (USA, EU, Nato)  vaikutuksen alainen. Tämä selittää osaltaan Ukrainan valtavan korruption, joka näkyy maan ylintä johtoa myöten. 

Suomessakin rajatonta ihailua saanut Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on tyyppiesimerkki rahan ja hämärien taustavoimien avulla saadusta vallasta. Vaikka juutalaistaustainen Zelenskyi on hengennostattajana sotaoloissa kieltämättä mies paikallaan, hän on poliittisesti läpikorruptoitunut taho, joka ei viime kädessä aja ukrainalaisten asiaa, vaan on sitoutunut anglosionistien tavoitteisiin uhriluvuista piittaamatta. Sanomalehti Kaleva kirjoitti ennen presidentinvaaleja huhtikuussa 2019 Zelenskyin päätukijan olevan Ukrainan varakkaimpiin miljardööreihin lukeutuva Ihor Kolomoiskyi. Länsimielisyydestään ja Israel-yhteykistään tunnettu juutalainen Kolomoiskyi omistaa useita ukrainalaisia tv-kanavia hallitsevan mediayhtiön. Zelenskyi nousi ukrainalaisten tietoisuuteen juuri Kolomoiskyin tv-kanavalla esitetyillä ohjelmillaan. 

Korruptio ja juutalaisten valta Ukrainan politiikan huipulla ei ole mitenkään poikkeuksellista, sillä vuodesta 2014 asti maassa on ollut vain juutalaisia presidenttejä kuten Petro Porošenko, joka ryvettyi pahasti korruptioskandaalissa keväällä 2019. Porošenkon jälkeen Ukrainan presidentiksi valittiin juutalaisen rahan turvin Volodymyr Zelenskiy, jonka rinnalle pääministeriksi nousi niin ikään juutalainen Denys Šmyhal. Voidaan kysyä, miksi ukrainalaiset valitsevat kerta toisensa jälkeen muukalaisia kansansa johtoon. Näyttelijänä ja klovinina aiemmin tunnetulla presidentillä saattaa olla kyky lumota ukrainalaiset, mutta olisi outoa, jos vaikka Suomessa  presidentiksi valittaisiin Zelenskyitä vastaava Ruben Stiller

Toisaalta on ymmärrettävää, että ukrainalaiset sietävät mieluummin maansa varat länteen pilkkahintaan puljaavia korruptoituneita juutalaispolitiikkoja kuin takapajuisen Venäjän määräämää nukkehallintoa. Joka tapauksessa tavallisille ukrainalaisille on tarjolla vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Olipa sodan lopputulos mikä tahansa, suurimman hyödyn näyttävät keräävään tässä vaiheessa erilaiset rikollisjärjestöt, joiden käsiin on päätymässä myös huomattava osa lännen antamasta aseavusta.

Suomi. Sisäisesti epävakaa ja sotilaallisesti aggressiivinen Venäjä ei ole Suomelle eduksi oikeastaan missään. Paitsi niille, jotka ovat halunneet liittää jo pitkään maamme globalistisen järjestelmän sotilaalliseksi siiveksi katsottuun Natoon. Tämä kokoomushenkinen porukka haluaa riisua Suomen viimeisetkin itsemäärämisoikeuden ulkoiset merkit, jotta integraatio länteen olisi lopullista ja täydellistä. Natoon liittymistä ovat vaatineet myös perussuomalaiset ja eräät näkyvät kansallismieliset, jotka perustelevat näkemyksensä puhtaasti sotilaspoliittisella turvallisuudella. He uskovat Naton liittymisen jälkeenkin  Suomessa voitavan harjoittaa kansallismielistä sisäpolitiikkaa. Oma lukunsa ovat vielä ne kansallismieliset, jotka ovat nettifoorumeilla aiemmin uhonneet, että "tulisipa sota ja  veriset vaatteet" ja sitten kun Euroopan laidalla pannaan vähän verta pakkiin, ovatkin itku kurkussa ensimmäisinä juoksemassa Nato-mamman helmoihin. 

Venäjän yllättävän ja brutaalin hyökkäyksen jälkeen myös niukka enemmistö maan hiljaisista on kääntymässä Ylen gallupin mukaan Nato-jäsenyyden kannattajiksi. Monille suomalaisille järkytyksenä alkanut Ukrainan sota uhkasi uneliasta arkea, johon ei kyetty vastaamaan muulla kuin Nato-paniikkinappulaa painamalla, koska "joku ratkaisu" on löydettävä. Sota näyttää lisäksi pudottaneen maanpinnalle monet ikuisesta rauhasta unelmoivat punavihreät haihattelijat, mikä onkin Ukrainan tapahtumien harvoja myönteisiä puolia Suomessa. Joka tapauksessa viime aikojen mielipideilmaston rajut muutokset eivät olisi olleet mahdollista ilman sotaa, joten ainakin kokoomuslaisille Nato-intoilijoille Venäjän hyökkäys oli kyynisesti ajateltuna onnenpotku.

Jos suomalaista heikkoitsetuntoista  ulko- ja turvallisuusspolitiikkaa tarkastelisi jalkapallon fanikulttuurin termein, olisimme mieshuoria ja Glory Hunterseja. Siinä emme tue oman paikallisen seuran menestymistä, vaan samaistumme ulkomaalaisten juurettomiin suurseuroihin, jotka lypsävät faneiltaan vain rahaa, mutta eivät anna viime kädessä muuta kuin sekaantumisen muiden suurseurojen välisiin kiistoihin.

Jalkapallovertaus on sikäli osuva, koska pieni Suomi yrittää aina olla voittajan puolella periaatteistaan riippumatta. Vuonna 1941 veikattiin voittavaksi hevoseksi Saksaa, mutta harva muistaa sen, että presidentti Urho Kekkonen sanoi vielä 1970-luvulla Neuvostoliiton voittavan lopulta ideologisen ja taloudellisen kilpailun Lännen kanssa. Tämä heijastui hänen ulkopolitiikassaan kuin myös opportunistisessa taistolaisliilkeestä, joka odotti vesi kielellä Neuvostoliiton maailmanvallankumousta. 1990-luvun liberalismin huumassa uskottiin kapitalistisen Neuvostoliittoon eli Euroopan Unioniin. Sitoutumisessa länteen ei hauttu ymmärtää kyseessä olevan uppoavan laivan, jonka amerikkavetoiset arvot tuhoavat Euroopan etnisesti ja kulttuurisesti. Se liberalismi, mikä meille myytiin vuonna 1994, ei ollutkaan brittiläistä 1920-luvun liberalismia, vaan viime kädessä kulttuurimarxismia yhdistettynä korporaatio- ja finanssikapitalismiin. Kun Suomikin nyt puolustaa pontevasti länttä, se tarkoittaa Amerikan ylivaltaa Euroopassa, reaalitaloudesta irtautunutta keinottelevaa finanssikapitalismia, loputonta kansat tuhoavaa maahanmuuttoa ja lgbt-propagandan tulemista viralliseksi "moraaliseksi" opiksi. Itsenäiseen puolustukseen pohjaava kansallismielisyys ei kuulu tähän projektiin.

Vuorottain vaihtuvasta Neuvostoliiton/Venäjän ja lännen mielistelystä huolimatta Suomi on julistanut ulkomailla olevansa sotilaallisesti puolueeton maa. Kansalaisilleen poliitikot puolestaan väittävät Suomen olevan itsenäinen maa. Euroopan Unioniin liittymisen jälkeen nämä puheet ovat olleet silkkaa kansallista itsepetosta. Mahdollisen Natojäsenyyden myötä poliitikkojen on pakkoa tunnustaa, ettei Suomi ole missään suhteessa enää itsenäinen valtio. Kun kerran maa on vapaaehtoisesti luopunut kaikista itsenäisyytensä tunnusmerkeistä, mitä mieltä silloin on enää puhua Suomesta ja Suomen turvallisuudesta. Pitäisi puhua vain EU:n ja Naton turvallisuudesta. 

Maan henkisestä tilasta kertoo paljon se, että vuoden 2015 lännen kautta tapahtuneesta muukalaisinvaasiosta vastuussa oleva kansanvihollinen, Kokoomuksen Petteri Orpo, saa median tukemana ja suosionosoitusten saattelemana vaatia Suomen välitöntä liittymistä Natoon. Hän vaati myös ensimmäisenä suomalaispolitiikkona Suomea antamaan aseapua sotaa käyvää maalle, vaikka tällä rikottiin maamme kaikkien hallitusten periaateohjelmia. Sotilasavun antaminen on käytännössä puoliavoin sodanjulistus Venäjälle. Koko manööverin tarkoituksena on todennäköisesti ajaa Suomi peruuttamattomastii ja seurauksista piittaamatta Naton syliin Venäjää vastaan. 

EU:n talouspakotteisiin osallistuminen ja materiaalisen avun kuten lääkintä- ja elintarvikkeiden antaminen Ukrainaille ovat vielä moraalisesti - joskaan eivät taloudellisesti - perusteltuja Suomen kaltaiselta pieneltä rajamaalta. EU:n ja Yhdysvaltojen talouspakotteilla saadaan varmasti suuri osa Venäjän taloudesta romutettua, mutta tässä huumassa on harvoin sanottu ääneen, mitä vakavia seurauksia toimilla on Suomeen. Bensan hinta on jo nyt sietämätön, mutta pakotteiden ja vastapakotteiden kilpajuoksussa jopa 95-oktaavisen bensiinin litrahinta voi nousta kesään menessä yli kolmeen euroon litralta. Samalla jo jonkin aikaa nousussa ollut inflaatio tulee Venäjä-pakotteiden myötä vain kasvaamaan. Vaikka ryssäviha on jo historiallisista syistä herkullista, sitä ei voi syödä, joten netti-isänmaallliset keskiolutkommandot voivat joutua pian valitsemaan jättääkö valmispitsan ostamatta, jotta eurot riittävät olueen. Pokakonttorista on turha ruinata lisää rahaa, sillä se menee ukrainalaisten pakolaisten elättämiseen.

Ellei satunnaista mielenhäiriötä oteta lukuun, on vaikea kuvitella mikä olisi se syy, miksi Venäjä hyökkäisi Suomeen. Vuonna 1944 edes Stalin ei katsonut tarpeelliseksi miehittää Suomea, eikä sen jälkeen yksikään kommunistijohtaja nähnyt maamme valtaamisessa juuri mitään mieltä. Putinin Venäjä on Neuvostolittoa huomattavasti pienempi voima ja siltä puuttuvat sen ideologiset ja sotilaspoliittiset tarpeet, jotka edes teoreettisesti ajaisivat maan hyökäämään Suomeen. Ainoastaan yksi syy voisi kiinnostaa Putinia ja se on sotilaallinen uhka, joka realisoituisi väistämättä mikäli Suomi kuuluisi Natoon. Silti tuollaisen uhan torjumiseksi Venäjällä ei olisi tarvetta miehittää Suomea, vaan siihen riittäisi parikymmentä taktista ydinohjusta suursodan ensimmäisen viiden minuuutin aikana. 

Mikäli Venäjällä olisi surkean Ukrainan sotaretken jälkeen vielä jostain kumman syystä tarvetta ja voimia hyökätä syrjäiseen Suomeen, se tekisi sen siinä tapauksessa Natosta riippumatta. Toisaalta sotilaallinen liittoutumattomuus olisi juuri se pidäke, mikä ehkäisisi "hullun koiran" hyökkäyksen, koska puolueettomaan maahan tunkeutuminen tekisi Venäjästä myös venäläisten silmissä anteeksiantamattoman pahantekijän. Konventionaalisessa maasodankäynnissä Suomelle tulisi niin paljon sympatiaa, että saisimme varmasti kansainvälistä apua. Kun armeijaamme vielä vahvistetaan hyvissä ajoin ja lisäämme puolustustahtoamme (ei luulisi olevan vaikeaa), pystyisimmme mahdollisessa sodassa sankaritekoihin, jotka sodan tappiosta huolimatta kannattelisivat vielä pitkään tulevien sukupolvien kansallista, sankarillista, identeettiä. Tässä kohtaa on syytä pitää mielessä Benjamin Franklinin sanat: "Ihmiset, jotka ovat valmiita luopumaan olennaisesta osasta vapauttaan saadakseen vähän turvallisuutta, eivät ansaitse kumpaakaan ja menettävät lopulta molemmat."

Puheet Naton turvatakuista henkivät rohkeuden ja itseluottamuksen puutteesta, viime kädessä halusta haudata suomalainen Suomi, koska se vaatisi omia uhrauksia. Tässä pelon ja laiskuuden ilmapiirissä ei ole yllättävää, että myös kansallismielisistä löytyy sivarihenkisiä hedonisteja ja rintamakarkureita, jotka haluavat Natoon yksinkertaisesti siksi, ettei tarvitsisi liikahtaa näppiksen ja halpakaljan ääreltä puolustamaan itse omaa maataan. Siksi ei ole yllättävää, että Ilta-Sanomat julkaisi äskettäin uutisen Venäjän hyökkäys Ukrainaan lisännyt reserviläisten hakeutumista siviilipalvelukseenAikamme itsekkyyden, laiskuuden ja mukavuudenhalun huippuna voi pitää toivetta, että joku muu puolustaisi maatamme puolestamme. Toisaalta mitä voidaan odottaa virtuaalielämään tottuneilta isänmaan toivojen sukupolvelta, joka aidosta seksistä vieraantuneena katsoo enimmäkseen pornoa. Eräs sotilaallista liittoutumista vastustava kansallismielinen totesikin sattuvasti, mistä näissä Natorunkkareissa on oikeastaan kyse:
Ymmärrän kyllä senkin liiallisen hauskuuteen ja helppouteen tottuneen syöpäisen Länsimaailman rappioittaman itsetunnottoman ja kunniattoman näkökulman, että selviytymistaistelussa tehdään kaikki mitä voidaan ettei vain satu "Juhaa leukaan", eli vaikka mennään Natoon, mutta matti myöhäisenä Naton helmoihin piilottautuminen on kuin liberaali-puna-pasifisti ulkoistaisi maanpuolustushengen. Liberaali-puna-pasifisti on juuri sellainen rauhanajan ilkkuja, joka kerjää nenille, mutta sitten kun tosi tilanne tulee, juoksee se helmoihin turvaa hakemaan. 
Tulevaisuudessa on myös itänaapuri uusine johtajineen ja erikoislaatuinen sijaintimme tarkoittaa erikoislaatuista tilannetajua ja myös vahvaa omapäisyyttä niin hyvässä kuin pahassa. Esi-isämme otti riskin ja se kannatti, löytyykö meistä edes piirun vertaa samaa periksiantamattomuutta ja omapäisyyttä? Liberaali-puna-pasifistilla on kaksi mahdollisuutta tositilanteen tullen, pötkiä Ruotsiin pakoon tai löytää itsestään se esi-isien tarmo, omapäisyys ja periksiantamattomuus. Ei haittaa vaikka olet huonokuntoinen pullea pelinarkomaani-sohvaperuna, joystick käsi tottuu kyllä dronekäsittelyyn, tai muuhun vastaavaan nykyajan teknologiaan, lisäksi kehossa on valmiiksi varaenergiaa. Ei se yli-iso kehonrakentajakaan ole sissinä täydellinen, koska tietty kömpelyys ja pitkaikaisen kestävyyden puute sekä kova proteiinin tarve saattaa hidastaa. Kuvat Ukrainasta osoittavat, että polttopulloja voi tehdä vaikka pyörätuolissa. Ääritilanteessa "perunankuorijakin" on yhtä tärkeä kuin etulinjan sotilas, koska jokainen tietää, että nälkäisenä hommasta ei tule mitään.
Valmiutta itsenäiseen kansallliseen puolustukseen on kuitenkin kyseenalaistettu viime vuosina jatkuvasti kulissien takaa, kun Suomea on vaivihkaisesti muilutettu askel askeelta Natoon. Puolustusvoimien johtoportaaseen on nostettu huomattava joukko Naton asiamiehiä aivan samaan tapaan kuin poliisijohtoomme on solutettu EU-uskollisia monikultturisteja. 
Media on pehmittänyt tavallista kansaa jo vuosikausia negatiivisilla Venäjä-uutisillaan ja toisaalta myötäkarvaisella suhtatumisellaan Nato-lähentymiseen. Tässä mediakampanjassa tärkeää "asiantuntija-apua" ovat antaneet Natopoliittisen instituutin (tunnetaan virallisesti nimellä Ulkopoliittiinen instituutti) kiiluvasilmäiset ammattiarvaajat Mika Aaltola ja Charly Salonius-Pasternak. Venäjän hyökättyä Ukrainaan kansalaisia oli pohjustettu niin hyvin, että heistä puolet on valmiita liittymään nyt Natoon. Liittoutumisen aallot käyvät siinä määrin korkealla, että jopa ns. laatumediassa kuulee puheenvuoroja, joissa Naton liittymisen vastustajat leimataan epäisänmaallisiksi putinisteiksi. Tällaisessä puheessa Natoa kannattavat somalit ovat suomalaisempia kuin suomalaiset sotilasliiton vastustajat, mikä tekee liittoutumista puolustavasta argumentista väistämättä tyyppiä Reductio ad absurdum. Vastaavasti eräiden valtamediaan kriittisesti suhtautuvien kansallismielisten vaihtoehtosivustojen Natoa ja Ukrainan sotaa käsitteleviä kirjoituksia ei voi enää erottaa avoimesti Nato-jäsenyyden puolesta liputtavan Helsingin Sanomien teksteistä tai Ylen kolumnisti Rysky Riiheläisen länsi-integraatiota puolustavista vuodatuksista. Paljon mainostetun Alain de Benoistin uusoikeistolainen globalismi-kritiikki loistaa poissaolollaan ja tilalle on tullut hallitsevan liberaalidemokratian konformistinen puolustaminen. 

Mikäli Suomi hakisi ja hyväksyttäisiin Natoon, se olisi viimeinen niitti vieraiden voimien hallinnan hyväksymiselle. EU:n, eurovaluutan ja Naton jälkeen ei olisi enää edes teoreettista mahdollisuutta karistaa niskoiltaan euro-atlanttinen moni- ja homokulttuuri, sillä kovan paikan tullen "kansainväliselle yhteisölle ja arvoille" lojaali Naton palkka-armeija kukistaisi kaikki pyrkimykset aloittaa kansallinen uudistusohjelma. Nimittäin Naton omassa historiikissa sanotaan suoraan, että se pyrkii estämään eurooppalaisen nationalismin uudelleensyntyminen (vrt. Serbian pommituksen v. 1999) sekä edistämään Euroopan maiden keskinäistä integraatiota. Näin ollen kaikki kansainväliset sitoomukset, joihin Suomea ajetaan, pyrkivät tarkoituksellisesti lisäämään meidän ja muiden valtioiden välistä keskinäisriippuvuutta. Tämä globalistien keskeinen strategia on läsnä myös Natossa, koska sotilasliitossa kansallinen riippumattomuus tehdään mahdottomaksi. Samalla jäsenmaiden kädet tahrataan yhteiseen vereen levittämällä kolmanteen maailmaan pommien avulla "demokratiaa ja ihmisoikeuksia".

Natoa pelastajana pitävät kansallismieliset mielipidevaikuttajat uskovat Ukrainan sodan olevan suomalaisia yhdistävä tekijä, joka poistaa jopa kansakuntaa vaivaavat kulttuurisodat. Tällaisessa euforiassa Suomi on kuin Saatanan kanssa sopimuksen tehnyt tohtori Faustus, joka toteuttaa Naton avulla kansalliset unelmansa. Tosiasiassa Ukrainan sota ja Nato-jäsenyyden hakeminen tulevat vain repimään kansakuntaa hajalle. Toisella puolella ovat kaikista itsenäisyyden rippeistä valmiina luopumaan olevat eduskuntapuolueet ja sitä vastassa poliittiseen järjestelmään pettyneet kansallisen suvereeniteetin puolustajat. Viime kädessä tällaisesta eripurasta hyötyvät globalistiset tahot, joille minkä tahansa eurooppalaisen kansallisvaltion yhtenäisyys on este heidän päämäärilleen.

Yhdysvallat. Venäjä on ollut Yhdysvaltain yksinapaiselle, "sopimuspohjaiselle" maailmanherruudelle, valtava pettymys 2000-luvulla. Vielä 1990-luvulla kun Venäjää ryöstivät länsisuuntautuneet juutalaiset oligargit, Yhdysvallat seurasi tilannetta tyytyväisenä. Humalainen Boris Jeltsin oli helposti pompoteltava presidentti, mutta ei kuitenkaan vielä täydellinen amerikkalaisten intressien marionetti. Toiveet Venäjän tulevalle "liberaalidemokraattiselle" presidentille ja hallinnolle olivat korkealla, mutta itsevaltaisen entisen KGB-mies Vladimir Putinin astuminen vallan kahvaan sotki Amerikan suunnittelmat. 

Viime vuosina vihaa ovat kasvattivat Venäjän taipumattomuus läntisille vasemmistoliberaaleille arvoille, valkoisten vastaiselle anti-rasismille, Cancel-kulttuurille, perhevastaisuudelle ja lgbt-ideologialle. Sopua ja yhteistyötä tällaisen Venäjän kanssa ei olla haluttu Amerikan kummankaan johtavan puolueen piirissä. Siksi presidentti Donald Trumpin kausi oli syvän valtion jatkuvaa sabotaasia suhteiden heikentämiseksi. Vaikka myös Trump on systeemin mies, vasta Bidenin kaltainen dementoitunut sätkynukke saattoi täyttää Amerikan valtaeliitin todelliset toiveet ja tarpeet. Jo virkakautensa alussa Biden lupasi panevansa Venäjän takaisin ruotuun.

Yhdysvaltain eliitin tavoitteissa Ukrainassa leimahtanut sota oli toivottu, odotettu ja osin provosoitu tapahtumaketju. Pitkittyvän ja uuvuttavan sodan uskotaan rampauttavan Venäjää siinä määrin, että tilanne voisi palauttaa Amerikalle hegemonisen kulta-ajan, joka joka sillä oli sosialismin romahduksen jälkeen 1990-luvulla. Siksi Ukrainalle annetaan aseapua sen verran että se voi jatkaa puolustustaisteluaan, mutta ratkaisevaa Nato-tukea vihollisen lyömiseksi ei tulla kuitenkaan antamaan. 

Sotilastrategisesti Washingtonin suurena tavoitteena on estää Venäjän pääsy Mustallemerelle ja Kaspianmerelle. Lopullisena päämääränä on pitää Venäjä ja Kiina ulkona keskeisiltä valtamerireiteltä ja hallita näin yksinoikeudella maailman meriä. Tässä suunnitelmassa Ukrainan sodalla ja Venäjään kohdistuvillla pakotteilla uskotaan olevan suuri merkitys.

Euroopan kannalta Yhdysvaltain tavoitteet eivät käy yksiin. Jo ennen sotaa aloittamillaan ja nyt moninkertaistuilla pakotteillaan Yhdysvallat pani Euroopan tuhoamaan oman taloutensa vahingoittaakseen Venäjää. Asettamistaan pakotteistaan Eurooppa kärsii eniten itse, varsinkin öljyn ja kaasun huiman hinnannousun vuoksi. Vastaavasti kiristyneen tilanteen vuoksi Euroopan maat joutuvat lisäämään puolustusmenojaan, josta hyödyn ottavat amerikkalaiset aseyhtiöt. Samalla entistä tiukempi sitoutuminen Natoon vain lisää Euroopan riippuvuutta Yhdysvalloista.

Euroopan laidalla käytävä Ukrainan sota on Amerikalle tuttu juttu sikäli, ettei se tälläkään kertaa joudu itse sotimaan Venäjää vastaan. Itse asiassa USA ja Venäjä eivät ole sotineet koskaan keskenään, vaan aina on peluutettu Eurooppaa.  Venäläiset ovat sentään taistelleet omilla raja-alueillaan toisin kuin Atlantin takaa kyyristelevä USA pitkän matkan ohjuksikseen. Nyt näyttää siltä, että Yhdysvallat ja Venäjä jakavat taas Eurooppaa, eivätkä sodi keskenään, vaan panevat eurooppalaiset tappamaan toisiaan. Tilanteessa on jotain samaa kuin jos toisilleen vihamieliset Suomi ja Norja hyökkäisivätkin Ruotsiin ja kohdatessaan toisensa miehittämässään maassa päättäisivät jakaa Ruotsin kaikessa rauhassa ilman yhteenottoa.

Kiina. 2000-luvullla taloudellisten suurvaltojen joukkoon astunut Kiina on seurannut Ukrainan sotaa varovaisesti asettumatta kummankaan puolelle. Läheisten taloussuhteiden vuoksi se ei kuitenkaan ole tuominnut Venäjän "erikoisoperaatiota". Pitääkseen yllä puolueettoman tarkkailjan roolia Kiina on ilmoittanut jopa halukkuudestaan toimia rauhanvälittäjänä. Luonnollisesti se ei ole halunnut liittyä Yhdysvaltain johtamaan pakoterintamaan, mikä on sille kieltämättä taloudellisesti järkevää.

Kärsivällisenä pelurina Kiina ei katso vielä kaikkia korttejaan, vaan odottaa sodan kehittymistä ja lopputulosta rauhassa. Ainakin lyhyellä tähtäimellä Kiina voi hyötyä EU-maiden Venäjän pakotteista, koska osa kaupankäynnistä siirtyy Itä-Aasiaan. Haittaa ei ole siitäkään, että Yhdysvallat kietoo huomattavan osan taloudestaan ja sotakoneistostaan pitkittyvään Ukrainan sotaan. Lisäksi sodasta näyttää olevan Kiinalle se hyöty, että Venäjästä tulee siitä entistä riippuvaisempi sekä taloudellisesti että sotilaallisesti.

Globalistit: EU ja Maailman talousfoorumi. Euroopan Unioni oli kriisiytymässä kovaa vauhtia vuoden 2019 aikana, jolloin Italian talous- ja velkaongelmat olivat murtaa koko unionin taloudellisen pohjan. Ponzi-huijaus sai helmi-maaliskuussa 2020 kuitenkin yllättävästi lisäaikaa, kun koronavirus astui näyttämölle. Talouden takkuaminen ja pankkikriisi pantiin kätevästi koronan piikkiin samalla kun koronarajoituksilla kyettiin torppaamaan ylituotantoa kysynnän laskettua. Viime vuoden syksystä lähtien kiihtynyt inflaatio on uusien talouspakotteiden vuoksi mennyt ylikierroksille, joten globaalin talousjärjestelmän sisäiset rakenteelliset ongelmat voidaan jatkossa sälyttää Venäjän niskoille.

Talouskriisin taustalla ovat finanssikapitalismin ja reaalikapitalismin entistä jyrkempi erkaantuminen toisistaan, valtava velan määrä ja ylituotanto. Maailman talousfoorumi ja sen perustaja Klaus Schwab ovat koronan varjolla vaatineet "kapitalismin uudistamista" eli järjestelmän nollaamista ongelmien "ratkaisemiseksi". Hyvä alku järjestelmän nollaamiselle on Venäjän sulkeminen pois SWIFT-maksujärjestelmästä. Jossain vaiheessa maksujärjestelmä halvaantuu ja luottamus rahoitusjärjestelmään horjuu, jolloin ratkaisuksi ehdotetaan maailmanlaajuista digitaalivaluuttaa. Mikäli digitaalivaluuttaan siirryttäisiin, merkitsisi se maailman poliittis-taloudelliselle eliitille valtavaa mahdollisuutta kontrolloida kansalaisiaan. Eräs kansalaisvaikuttaja pohti tätä näkymää sosiaalisessa mediassa näin:
On tuotu selvästi esille, Trudeaun ja USA:n teknokraattien jo aloitettua, että sinun rahasi eivät ole sinun rahojasi, vaan sinulla on ainoastaan rajoitettu käyttöoikeus niihin, ja ne voidaan hetken mielijohteesta puhaltaa olemattomiin. Tsaarin kultaa etsitään vielä tänäkin päivänä, mutta miten etsitään kirjanpidollista fiat-rahaa? Jos luulette Venäjän koskaan enää palaavan läntiseen rahajärjestelmään ja jättäytyvän sen armoille, miettikääpä uudestaan. On varmasti erittäin hyvä veto lyödä kaikki kortit kerralla pöytään ja ruveta kuolaamaan vastustajan kaikenpuolisella tuhoamisella, pilkkomisella ja nöyryyttämisellä. Mikä voisikaan mennä pieleen?
Venäjän sotatoimet hyväksyy lähinnä vain venäläiset itse, varsinkin kun hyökkäyksen oikeuttamiselle ei juuri löydy moraalisia argumentteja. Väärässä ovat myös ne länsimaalaiset, jotka puolustavat Venäjää siksi, ettei siellä virallisella tasolla kannateta lännen vasemmistoliberaaleja rappioarvoja. Tällaiset apologeetit ovat Venäjän hyödyllisiä idiootteja kuten ne lännen kommunistit, jotka tukivat Neuvostoliittoa sen hajoamiseen 1991 saakka. 

Lännen on itse parannettava sen sisuskaluja tuhoava syöpä. Tuota syöpää edustavat mm. Maailman talousfoorumiin kuuluvat globalistit, jotka ovat nyt muka Ukrainan puolella ja vetoavat meidän isänmaallisiin tunteisiimme, vaikka he itse vihaavat kaikkea isänmaallisuutta. He puhuvat Ukrainan itsenäisyyden ja vapauden puolesta, vaikka heille ne ovat vain kyynisiä sanoja, joiden tarkoitus on edistää globalistista agendaa, jossa Yhdysvallat määrää marssijärjestyksen.