ANARCHY IN THE UK? KIITOS GLOBALISTIEN AJAMAN MONIKULTTUURIN JOTA KANSA EI PYYTÄNYT!

Viimeisen viikon aikana maamme valtamediat ovat alun epäröinnin jälkeen alkaneet kertoa entistä enemmän Englannin maahanmuuttovastaisista levottomuuksista, vaikka tapahtumien sytytyslankana toimineen mustan nuoren tekemät lastenmurhat luoteisrannikon Southportissa 29. heinäkuuta eivät niitä jostain syystä kiinnostaneetkaan. Ensimmäisissä uutisiksi naamioiduissa Ylen mielipidekirjoituksissa tapahtumille haluttiin antaa yksiselitteinen äärioikeistolaisuuden leima, jonka toivotaan pysyvän niin kauan kunnes protestointi loppuu tai se lopetetaan. 

Asenteen ymmärtää, sillä koko läntinen valtamedia on halunnut salata samaan aikaan käynnissä olleet värillisten ja äärivasemmistolaisten mellakat ja hyökkäykset yksittäisiä valkoisia vastaan ainakin Stokessa, Blackpoolissa, Plymouthissa, Boltonissa ja Leedsissä, jossa mustalaiset ehtivät mellakoida lämpimikseen jo pari viikkoa sitten. Toistaiseksi väkivaltaisimmat tilanteet ovat sattuneet Middlesbroughissa, jossa enimmäkseen mustat miehet jahtasivat yksittäisiä valkoisia machete-veitsillään. 

Vahvimman muistijäljen tapahtumien "oikeasta kulusta" suurelle yleisölle halusi antaa Ylen Lontoon kirjeenvaihtaja Kirsi Crowley harmaan propagandan jutullaan Äärioikeisto kaappasi lasten puukkomurhat väkivallan näyttämöksi. Koska nykyään lehdissä ei ole enää aitoa vastinepalstaa eikä Ylen verkkosivuilta löydy uutisjuttujen kohdalla kommentointimahdollisuutta, kirjoituksen retoriset harhautukset ja suoranaiset valheet jäävät elämään valtamediaa seuraavan boomer-sukupolven mieliin. On selvää, ettei tämän tyylinen uutisointi olisi ollut mahdollista 1980-luvun yhtenäiskulttuurin Suomessa. Mikä on siis muuttunut?

Suomalaisten kulttuurinen ja geneettinen homogeenisyys on luonut yhteiskunnan, jossa kansalaisten keskinäinen luottamus ja usko viranomaisiin on edelleen maailman huippuluokkaa. Poliittisen johdon ajaman maahanmuuton ja median edistämän "monimuotoisuuden" seurauksena voisi kuvitella, että suomalaisten luottamus esimerkiksi perinteiseen mediaan olisi muiden länsimaiden tapaan ehtinyt jo romahtaa. Kesäkuun Yle uutinen Raportti: suomalaisilla yhä vankka luottamus uutisiin – Ylellä kärkipaikka maailmanlaajuisesti kuitenkin väittää, että luotamme varsinkin Yleen, koska se kertoo maailman asioista selkeästi ja totuuteen perustuen. Väite on kummallinen, sillä myös Ylen ulkomaan uutiset perustuvat kontrolloitujen kansainvälisten uutistoimistojen ja mediatalojen lähteiseen, joiden on todettu olevan erittäin puolueellisia ja asenteellisia. 

Perinteisen auktoriteettiuskon lisäksi suomalaisten mediakriittisyyden puutetta selittänee edellä mainittu boomer-ikäluokka, jossa seurataan innokkammin valtamediaa, varsinkin televisiota ja sanomalehtiä. Toisin kuin verkon eri medialähteitä seuraavat nuoret, niin sanotut demarieläkeläiset uskovat edelleen Yleen ja Helsingin Sanomiin, koska ne olivat luotettavia heidän aktiivivuosinaan 1980-luvulla. Tosiasiassa tiedotusvälineemme, joista huomattava osa on jo ulkomaalaisomistuksessa, on 1990-luvulta lähtien seurannut orjallisesti kansainvälisten mediajättien ideologisia agendoja. Tämä on näkynyt myös hallituksen äänetorvena toimivan Ylen uutisissa, joissa EU, Nato ja maahanmuutto esitetään lähtökohtaisesti positiivisessa valossa. 

Yksipuolinen kehuminen on medialle helppoa, mutta silloin kun kansalle väkisin tyrkytetyn asian tai ilmiön ongelmat nousevat väistämättä pintaan, alkaa selittely, jossa myös vanhoja valheita joudutaan paikkailemaan. Kirsi Crowleyn tarkoitushakuinen analyysi on kouluesimerkki globaalin järjestelmän propagandistina toimivasta apparatsikkista, joka kiinnittää huomion tapahtumaketjun seurauksiin eikä syihin. Syyllisiä tilanteeseen ovatkin Crowleyn mielestä vihaiset kansalaiset, jotka ovat kyllästyneet valtiojohdon rahtaamiin ulkomaalaisraiskaajiin- ja murhaajiin. Toimittaja nojaa tarinassaan ylikansallisten mediajättien uutislähteisiin, jotka toistavat kaikki kuin yhdestä suusta yhtä ja samaa harhauttavaa tarinaa:

Äärioikeistolaiset aktivistit alkoivat heti iskun jälkeen sosiaalisessa mediassa kutoa valheellista tarinaa siitä, että tekijä oli veneellä Englannin kanaalin yli saapunut islamistinen turvapaikanhakija, jota tiedustelupalvelu tarkkaili. Hänen nimekseen kerrottiin muslimitaustainen nimi. Tämä tarina elää yhä muun muassa viestipalvelu X:ssä.  

Merseysiden alueen poliisi ilmoitti, että somessa leviävä tekijän väitetty nimi ja muut väitteet eivät pidä paikkaansa. Todellisuudessa iskun tekijän tiedetään olevan 17-vuotias nuori mies, joka on etniseltä taustaltaan ruandalainen ja oletettavasti kristitty Ruandan valtauskonnon mukaisesti.  

Hän syntyi ja kasvoi Britanniassa. Perhe asuu kohtalaisen vauraassa Banksin kylässä Southportin kupeessa Liverpoolin pohjoispuolella. Naapurit tiesivät pojan sisäänpäin kääntyneeksi ja hiljaiseksi nuoreksi, joka lapsena tukeutui äitiinsä.  Poliisi ei voi kertoa tekijän henkilöllisyyttä, koska hän on alaikäinen.

Valtamedian ymmärtävä tapa kuvata juuri 18-vuotta täyttävää Axel Muganwa Rudakubanaa lähes syyntakeettomaksi uhriksi muistuttaa paljon sitä, jolla suurelle yleisölle esiteltiin amerikkalainen nuorisorikollinen Trayvon Martin ja taparikollinen narkomaani George Floyd. Sen sijaan kolmeen murhaan ja kymmeneen murhayritykseen reagoineet kansalaiset kuvataan vesikauhuisiksi äärioikeistolaisiksi, jotka saivat "surullisesta tragediasta" vain tekosyyn riehumiselleen. 

Eikä tämä vielä riitä, Crowley toistaa globaalimedian epäolennaisen ja siksi harhaanjohtavan tarinan "valheellisesta someväitteestä", joka on samaa luokkaa kuin syyttäisi henkilöä, joka sanoo maapallon olevan pyöreä vaikka se on tarkalleen ottaen päiväntasaajalta hieman pullistunut eli litistynyt ellipsoidi. Koska protesteissa on kyse maahanmuuttopolitiikan arvostelusta, olennaista ei ole tekijän oikea nimi tai uskonto, vaan se, että Rudakubana on aikuisiän kynnyksellä oleva ulkomaalainen musta nuori, jonka ruandalaiset hutu-heimon vanhemmat olivat tulleet pakolaisina Englantiin 1990-luvulla. Koska veri on vettä sakeampaa, edes toisen polven maahanmuuttajuus ei ehkäissyt veritekoa, mikä saattaa johtua osin perhetaustasta, sillä Rudakubanan isä tai setä on ehkä syyllistynyt sotarikoksiin Ruandan sisällissodassa.

Protestiaalto olisi lähtenyt liikkeelle kaikesta huolimatta, vaikka tekijä olikin lopulta vain ihan perusruandalainen toisen polven pakolainen eikä islamistinen turvapaikan hakija. Mikäli alkuperäisen "somevalheen" sijaan murhaajaksi olisi paljastunut jostain mielikuvituksellisesta syystä ruotsalainen liinatukka Håkan Svensson, silloin media olisi voinut syystäkin rummuttaa nyt toistamaansa narraatiota kaiken selittävästä somevalheesta. 

Kömpelöin Suomesta löytyvä ad hoc -selitys Englannin tapahtumille löytyy Ylen verkkosivujen jutusta Valheelliset someväitteet sytyttivät mellakat Britanniassa – tutkijoiden mukaan sama voisi tapahtua myös Suomessa, jossa median kertomus spinnataan sopivasti valittujen asiantuntijoiden avulla Venäjän myyräntyöksi. Selitys on täysin posketon, mutta sitä tyrkytetään silti kansalaisille, koska he näyttävät uskovan mitä tahansa, mitä median sertifioima puhuva pää väittää Venäjästä, ilmastonmuutoksesta⁹ ja kymmenistä sukupuolista. 

Normaalisti aidot asiantuntijat ovat kriittiisiä lausunnoille, joissa poliittiset päättäjät, tässä tapauksessa Britannian hallitus, epäilee, että mellakoita lietsovan disinformaatiokampanjan takana on vieraan valtion vaikuttamisyritys. Ylen verkkosivujen jutun pohjana olleessa Ylen Aamu -ohjelmassa (6.8.2024) päähaastateltuna ollut Hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen tutkimusjohtajana Hanna Smith sen sijaan pitää ehdottomana totuutena Ylen toistamaa brittihallituksen väitettä, että mellakoiden taustalla olisi "valeuutisia levittävä" Channel 3 Now -verkkosivu, jolla "tiedetään olevan yhteyksiä Venäjään". 

Tärppinä heitetyn oletuksen tarkoituksena on uskotella, että marginaalinen nettisivusto kykenee kampanjoimaan koko maan laajuisen spontaanin protestiliikehdinnän. Varsinkin kun nopealla tarkastuksella selviää, että sivulla on alle 1600 kävijää. Sittemmin on selvinnyt, että brittihallituksen lähteenä on ollut The Telegraph -sanomalehden uutinen, jossa ei viitsitty mainita, että verkkosivusto oikaisi juttunsa ja pahoitteli väärän nimen julkaisemista.

Tämänkaltaiseen epäuskottavaan oljenkorteen Smith tarttuu mielellään, sillä hän tietää, että monille Venäjä on poliittisesti sopiva mörkö, jolla voi selittää ihan mitä tahansa, koska se menee pelotellulle tuulipukukansalle läpi kuin Iltalehden Putin-lööppi.

Viime vuosina Venäjä on selvästi osallistunut samantyyppisiin tapahtumiin, sanoo Smith. Hän kertoo, että Venäjä ei itse aloita tilanteita, vaan hyödyntää esimerkiksi propagandasivustojen väitteitä. Hän korostaa, etteivät valheita levitä todelliset uutismediat vaan sosiaalisen median kanavat ja niin kutsutut valemediat.    

Smithin mukaan venäläiset mediat vahvistavat valemedioissa esiintyneiden väitteiden sanomaa rummuttamalla niitä eteenpäin.    

Kun tilanne kärjistyy, Venäjä pystyy osoittamaan, ettei maahanmuutto ole hallinnassa, hallitus ei ota tavallisia kansalaisia huomioon, eikä demokratia toimi.    

– Tämä on kaikki sellaista, mitä autoritaariset hallinnot, Venäjä mukaan lukien, haluavat näyttää kansalaisilleen.

Puhuessaan "samantyyppisistä tapahtumista" Smith antaa ymmärtää, että Britannian hallituksen ilmiselvä poliittisesti tarkoitushakuinen epäily olisi jo vahvistettu tosiasia. Vaikka näin tutkijan mielestä tietenkin on, hän kuitenkin väittää, ettei Venäjä itse asiassa olekaan provokaation alkuunpanija, vaan se ainoastaan hyödyntää "propagandasivujen" väitteitä. Samalla hän korostaa julkeasti, ettei häntäkin haastatteleva valtamedia levitä koskaan valheita, vaan siihen syyllistyvät ainoastaan somen kanavat ja valemediat.

Puheen edetessä Smith moittii venäläisiä tiedotusvälineitä, koska katsoo niiden vahvistavan valemedian väitteitä jakamalla niitä eteen päin. Ainakaan Venäjän median väitteet eivät pääse länsimaalaisten korviin asti, koska sananvapauden puolustajana tunnettu kollektiivinen länsi on estänyt kansalaisiltaan venäläisten uutiskanavien näkyvyyden ja pääsyn niiden verkkosivuille. Se lienee jokaisen maan oma ongelma, mitä virallinen media kansalaisilleen kertoo, mutta Hanna Smithin kaltainen lännen hybridityöläinen olisi todennäköisesti tyytyväinen vasta silloin kun Venäjällä olisivat äänessä vain BBC:n ja Ylen tyyliset sateenkaarimediat.

Toisena haastateltuna Ylen jutussa olleella Helsingin yliopiston vaihtoehtoajattelun tutkija Niko Pyrhösellä on puolestaan pahanlaatuinen pakkomielle äärioikeistoa kohtaan, sillä Stetson-Harrison -menetelmää käyttäen hän väittää Suomessakin olevan tahoja, "jotka odottavat tilaisuutta masinoida jotakin samankaltaista, mitä nyt Britanniassa nähdään".

– Suomessa on samanlainen infra, jota kautta valheellista tietoa pystytään välittämään nopeasti, ja on toimijoita, joiden intresseissä on toimia näin, Pyrhönen sanoo.

Punavihreänä tendenssitutkijana tunnetun Pyrhösen villit spekulaatiot kertovat joko manageriaalisen luokan yleisestä vainoharhasta tai sitten halusta luoda sisäpoliittisesti sopivia uhkakuvia ja syntipukkeja. Joka tapauksessa hän on tyyppiesimerkki nykytutkijasta, joka sekoittaa sujuvasti omat ideologiset mieltymyksensä ja antipatiansa "tutkimuksiinsa". Hybriditutkija siis.

Haastattelujutun toimittanut Iiris Korteniemi halusi hänkin jutun sisään oman mielipiteensä:

Maahanmuutto jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Kun yhteiskunnassa tapahtuu Britannian puukotusiskun kaltainen tapahtuma, tietyt ryhmät voivat hyödyntää tilannetta ja laittaa tarkoituksellisesti liikkeelle väärää tietoa.

Se mahdollisuus, että kansalaiset olisivat aidosti suuttuneet pysyvän hallinnon vuosikymmeniä jatkuneeseen petokseen, ei käy näiden kuplassa elävien apparatsikkien mielessäkään. Lisäksi heidän taipumuksensa luoda ja ylläpitää kaksoisstandardeja näkyy räikeimmin maahanmuutossa ja etnisissä suhteissa. Kun amerikkalainen musta väkivalta- ja huumerikollinen kuolee fentanyyli-päissään pidätystilanteessa, BLM-huligaanit sytyttivät puoli Amerikkaa tuleen eikä mediassa puhuttu mitään tilanteen hyödyntämisestä. Jos valkoinen nuori olisi tehnyt samanlaisen hirviömäisen teon mustille lapsille, Britannia olisi mennyt välittömästi chimp out -tilaan ja aamu-tv:ssä asiantuntijat olisivat antaneet ymmärtäviä lausuntoja kuten he tekivät värillisten polttaessa Pariisia 2005 ja rotumuukalaisten mellakoidessa Lontoossa 2011. 

Siksi ei ole yllättävää, että väkivaltaiselle BLM-liikkeelle solidaarisuuden osoituksena aiemmin polvistunut Britannian uusi pääministeri Keir Starmer totesi ensimmäisen hätäkokouksen tiedonannossaan, että "äärioikeistolaisten" (eli työväenluokan valkoisten) mellakoille ei ole mitään oikeutusta ja osalliset tulevat tuntemaan lain koko voiman. Tuoreessa Ylen uutisessa Britannian mellakoista ensimmäiset tuomiot – hallituksella tiukka linja mellakoihin osallistujia kohtaan pääministeri sanoi odottavansa merkittävää määrä tuomioita langetettavan loppuviikkoon mennessä:

– Sen pitäisi lähettää painokkaan viestin kaikille, jotka ovat olleet osallisina suoraan tai verkon kautta.

Hallitus aikoo nitistää pakkomonikulttuuria vastustavan orastavan kansannousun ilman keskusteluja silkalla väkivallalla: oikeusministeri Heidi Alexander kertoi hallituksen vapauttaneen noin 500 vankipaikkaa sekä kutsuneensa palvelukseen 6 000 poliisia. Pääministeri Starmer vakuutti vielä tiistaina, että poliisimäärä on riittävä. Sosialistiministerin rajut toimet ovat poikkeuksellisia, sillä rotumuukalaiset ja vasemmistolaiset ovat tälläkin kertaa saaneet mellakoida rauhassa ilman pelkoa pikaoikeuksista. Tämä on mahdollista, koska emme amerikkalaisen The Z blogin mukaan elä lännessä enää sääntöihin perustuvassa yhteiskunnassa, vaikka pahat pojat puhuvatkin alituiseen säännöistä. Se johtuu siitä, että he muuttavat sääntöjä tarpeidensa mukaan ja haluavat sinun noudattavan heidän sääntöjään, kun he tekevät mitä tahtovat.

Virallinen media kaikkialla lännessä pyrkii selittämään valkoisten harvinaislaatuisen kättä pitempään turvautuvan protestiaallon järjettömänä huliganismina ja äärioikeistolaisena yllytyksenä. Sen mielestä maahanmuuttovastaisuus ei ole legitiimi syy asettua rotumuukalaisia ja heidän rikollista toimintaa hyssytteleviä poliiseja vastaan. Argumentti sivuuttaa tietenkin alkuperäisväestön oikeuden puolustaa itseään ulkomaalaisinvaasiota ja sen arkipäiväistä terroria vastaan. Sitä paitsi briteiltä ei ole koskaan kysytty millään demokraattisella menetelmällä, haluavatko he täyttää maansa kognitiivisesti haasteellisilla ja väkivaltaisilla muukalaisilla. Joku siitä kuitenkin kansan ohitse aikoinaan päätti, mutta sen taustan penkominen on julkisuudessa ehdottoman kielletty. 

Työväenpuoluetta edustavan pääministeri Starmerin halu nitistää Britanian muukalaistamista vastustava valkoinen työväenluokka voi osaltaan johtua hänen juutalaisesta vaimostaan Victoriasta. Koko viikon kestäneiden levottomuuksien aikana Britannian juutalaisyhteisö on tuominnut jyrkästi "muslimeihin ja turvapaikan hakijoihin kohdistuvan väkivallan" sivuuttaen samalla lastenmurhat, muslimien mellakoinnin ja valkoisiin kohdistetun arkisen väkivallan. Samalla ties kuinka monilla korteilla pelaavat vaikutusvaltaiset juutalaiset tulevat pyllistäneeksi levottomuuksissa näkyvästi esiintyneelle maahanmuuttokriittiselle EDL-järjestölle, vaikka sen johtaja Tommy Robinson on puolustanut tilaisuuksissaan Israelia ja saanut mittavaa taloudellista tukea juutalaisilta. 

Mikäli Robinson olisi aito maahanmuuttovastainen nationalisti, hän kavahtaisi millainen rooli juutalaisilla on ollut rotumuukalaisten maahan päästämiselle vuoden 1948 jälkeen. Se oli tärkeä vuosi, koska silloin Britannian maahanmuuttopoliitikka muuttui ratkaisevasti. Tuolloin pikkuhattuisten heimo mursi junailullaan vallin, josta läpi päässyt vyöry on johtanut suoraan tämän viikon mellakoihin. Ei ihme, että vuoden 1948 vehkeilyistä vaietaan visusti kaikissa julkisissa keskusteluissa, joissa tarkastellaan avoimesti Britannian maahanmuuttopolitiikan lähtölaukausta.

Uraa uurtavassa artikkelissaan The SS Empire Windrush: The Jewish Origins of Multicultural Britain (2015) filosofian tohtori Andrew Joyce tuo esiin brittijuutalaiset Nathanin ja Isaacsin perheet, jotka omistivat New Zealand Shipping Companyn. He kuuluivat myös brittijuutalaisten "serkkuyhteisöön" (Cousinhood) kuin myös Harry Nathan, joka toimi strategisesti tärkeässä liikenneministerin tehtävässä 1946-1948. Nämä olivat ratkaisevia vuosia, jolloin monia ulkomaisia ​​ja kotimaisia ​​entisiä sotilasaluksia käytettiin kaupallisiin tarkoituksiin. Useimmiten kuninkaallinen laivasto luovutti alukset yksityisille, enimmäkseen juutalaisten omistamille yrityksille. Juutalainen sotaministerinä ja liikenneministerinä oli tietenkin hyvä uutinen "serkkuyhteisön" jäsenille, jotka olivat monopolisoineet laivayhtiöitä ja reittejä ja hyötyivät nyt täysin mitoin valtion kanssa tehdyistä sopimuksista, joiden ansioista oli hankittu äskettäin aluksia, mukaan lukien Empire Windrush. Näillä valtion sopimuksilla ja juutalaisten voiton pyyteillä oli valtava rooli kaupallisen matkustajateollisuuden nousussa, koska se toisi mustien, intialaisten ja pakistanilaisten maahanmuuttoaallon toisensa perään Britanniaan seuraavien kahden vuosikymmenen aikana.

Andrew Joyce ei varsinaisesti pohdi artikkelissaan juutalaisten motiivia muukalaisten maahantuonnille, vaan arvio lähinnä sen vaikutuksia:

Minua ei oikeastaan ​​kiinnosta, oliko tämän liikkeen synty osa yhteistä kampanjaa, jolla Britanniaan saadaan tulvimaan värillisiä, oliko motivaatio puhdas voitontavoittelu vai oliko se molempien yhdistelmä. Tosiasia on, että juutalaisilla oli näkyvä rooli koko prosessin ajan. Jopa menetelmä, jolla mustat houkuteltiin lähtemään Britanniaan, on huomion arvoinen. Noin kolme viikkoa ennen kuin Empire Windrush saapui Jamaikalle, mustia pommitettiin mainoksilla halvoista matkoista Britanniaan ja artikkeleilla, jotka ylistävät heidän uutta elämäänsä Lontoossa. Stephen Pollard kirjoittaa, että "vastaus oli melkein välitön. Jonot muodostuivat varaustoimiston ulkopuolelle ja jokainen paikka myytiin.” Monet mainoksista olivat propagandaesitteitä, jotka antoivat ruusuisen kuvan elämästä ja työmahdollisuuksista Britanniassa – mikä taas oli jyrkässä ristiriidassa synkän todellisuuden kanssa. Siitä huolimatta mainokset onnistuivat saamaan aikaan innostuksen mustien keskuudessa, jotka halusivat muuttaa uuteen hyvinvointivaltioon.

Yksinkertaisuudessaan tapahtumien kulku meni siten, että juutalainen sotaministeri siirsi Empire Windrushin juutalaisten omistukseen ja juutalainen liikenneministeri antoi vihreää valoa voittojen kasvattamiselle tuomalla värillisiä Britanniaan. Juutalaisten omistama media Jamaikalla puolestaan innoitti paikallisia lähtemään valtavin joukoin kohti Britanniaa. Näistä tosiseikoista huolimatta aluksen saapumisen jälkeen Britanniassa syntyi hyvin erilainen kertomus. Pollard kirjoittaa, että ”Empire Windrushin saapumisen jälkeisinä vuosina on ollut vallalla myytti, jonka mukaan Britannian hallitus oli vastuussa matkustajien tuomisesta osana yhteistä suunnitelmaa työvoimapulan voittamiseksi…mutta tämä ei pidä paikkaansa. Muiden ministerien reaktiosta käy selvästi ilmi, että he olivat yhtä hämmästyneitä kuin yleisö, kun he ensimmäisen kerran saivat tietää Jamaikan vt. kuvernöörin sähkeestä 11. toukokuuta, mitä oli tapahtumassa.” Myytti oli hyödyllinen, koska se tunnusti tapahtuman epädemokraattisen luonteen samalla kun se käänsi syyllisyyden pois vitsauksen ilmeisimmästä lähteestä – laivateollisuuden juutalaisista ja liikenneministeriöstä. On mielenkiintoinen tosiasia, että kun asiaan kuuluvat sopimukset oli täytetty ja prosessi päässyt käyntiin, Harry Nathan luopui kaikessa hiljaisuudessa liikenneministerin virastaan 31. toukokuuta 1948. On hämmästyttävää, että tuon päivämäärän jälkeen Nathan on välttynyt kaikesta tieteellisestä ja journalistisesta huomiosta lukuunottamatta Joycen artikkelia.

Empire Windrushin saapumisen jälkimainingeissa työväenpuolueen hallitus piti kiinni kuvitelmastaan, että takertumalla 'perinteeseen', jonka mukaan siirtomaiden asukkailla pitäisi olla "vapaa pääsy Yhdistyneeseen kuningaskuntaan", voisi toimia keinona pitää mureneva imperiumi koossa. Samalla luotiin pohja hallituksen tiukalle kirjaimen noudattamiselle, tosin aiemmin merkityksettömän pöytäkirjan painoarvoon on saattanut vaikuttaa myös silloisen maahanmuuttolain tulkinta. Vastuu voimassa olevan lain tulkinnasta kruunulle ja hallitukselle kuuluu kuitenkin varaoikeuskanslerille, jona toimi tuolloin juutalainen Frank Soskice. Hänen brittivihamieliset toimensa tunnetaan parhaiten lakiesityksestä, joka sisälsi ensimmäistä kertaa säännöksen, joka kieltää joukkoherjauksen. Samainen Sosckice luotsasi parlamentin kautta läpi rotujen välisiä suhteita koskevan lain vuonna 1965, jolloin alkoivat orwellilaiset sortotoimet valkoisen kantaväestön itsepuolustusta vastaan. Näitä samoja lakeja vielä ankarammin tulkittuina käyttää hyväkseen nykyinen pääministeri, joka vaatii tuomareita antamaan mahdollisimman kovia rangaistuksia vain valkoisille mellakoijille.

LIBERALISTISEN GLOBAALIJÄRJESTELMÄN VAHTIKOIRA TARJA MANKKINEN HALUAA RIISTÄÄ KANSALAISOIKEUTESI

Ihmisiä hypnoottisessa otteessaan pitävän Internetin harvoja hyviä puolia on se, että vaikka itse ei muistaisi niin se kyllä muistaa. Kun Yle puskee ympäri vuorokauden passiivisille vastaanottajilleen totalitaristista liberaalidemokratiaa puolustelevaa agendajournalismia, yksittäistä haastateltua kansanvihollista ei välttämättä muista, koska lähes kaikki valtamediassa esiintyvät asiantuntijat ovat toistensa kaltaisia suomalaisvihamielisiä mädättäjiä. Kun hätä on suurin, on apukin lähellä: Yle Watch blogin hakutoiminnolla löytää nimihaulla kätevästi ainakin merkittävimmät henkilöt, jotka ovat viime vuosikymmeninä nakertaneet systemaattisesti kansallista integriteettiämme. 

Kaikessa ennalta arvattavuudessaan Ylen verkkosivujen hybridivaikuttamisjutussa Turvallisuusasiantuntija: Suomessa kaikkiin uhkiin ei ole varauduttu (25.7.2024) pomppaa esiin nimet, jotka oli helppo kaivaa Yle Watchin arkistosta. Jutun tehnyt Yle Turun toimittaja Merja Niilola sai viisi osumaa ja haastateltu turvallisuusasiantuntija Tarja Mankkinen kolme. Kansallismielisestä näkökulmasta jo pelkästään nämä lähteet ovat raskauttavia. Avoimen vasemmistolaisen Niilolan journalistisen tyylin ja poliittisen asennoitumisen voi tarkista näistä (1, 2, 3, 4, 5) YW:n jutuista. Sattumoisin numeron 4 Yle Watch juttu Politisoituneiden tutkijoiden harjoittaman projisoinnin anatomiaa helmikuulta 2020 perustuu Ylen vuodatukseen Tutkija: Some-raivo on uusi väkivallan muoto – Milloin ihmiset unohtivat, miten toisia kohtaan käyttäydytään?, joka on saanut nyt jatkoa käsiteltävänä olevassa mielipideuutisessa. Yle tv-uutisten puolella Niilolan haastattelujuttua kuvailtiin otsikolla "kärijistynyt some-huutelu voi johtaa väkivaltaan", mikä tiivistää varsin osuvasti keskeisen virheargumentin sisällön.

Tarja Mankkinen (1, 2, 3) on taustaltaan paatunut julkisen sektorin virkamiesnainen, joka on saanut toteuttaa idelogiaansa ja siitä kehkeytynyttä järjestelmäuskollisuuttaan eri viroissa ja tehtävissä, mm. sisäministeriön poliisiosaston kehittämispäällikkönä ja sisäisen turvallisuuden sihteeristön päällikkönä, ekstremismin kansallisen yhteistyöverkoston puheenjohtajana sekä väkivaltaisen radikalisoitumisen kansallisena koordinaattorina. Hänen muihin luottamustehtäviin ovat kuuluneet jäsenyys arkkipiispa Kari Mäkisen johtamassa vihapuheen vastaisessa työryhmässä, joka julkaisi vuonna 2019 valtioneuvoston painattaman raportin Sanat ovat tekoja : Vihapuheen ja nettikiusaamisen vastaisten toimien tehostaminen. Yle Watch kertoi tämän ideologisesti valitun työryhmän toiminnasta toukokuun 2019 jutussaan  Sisäministeriön työryhmän ja Ylen mielestä sananvapaus ei kuulu kansallismieliselle. Koska projekti oli lähtöisin pääasiassa sisäministeriöstä, herää epäilys, josko aloitteen takana olisi ollut innokas pikkupioneeri Tarja Mankkinen. 

Mankkisen jakobiinisen avoin pyrkimys mielipidesensuuriin ja poliittisten toimintavapauksien rajoittamiseen pseudoeliitin määrittelemillä "moraalisilla" verukkeilla on näkynyt myös tällä vuosikymmenellä. Edellisen feministihallituksen aikana maaliskuussa 2021 kuntaministeri Sirpa Paatero (sdp) esitteli valtiovarainministeriön ja oikeusministeriön Åbo Akademilta tilaaman 28-sivuisen raportin (hinta: 48 500 euroa) Kansalaispaneeli sananvapaudesta, jossa ehdotettiin toimenpiteitä ”julkisissa ammateissa toimivien henkilöiden suojelemiseksi vihapuheelta". Hallitus perusteli paneelin kansalaisluonnetta sillä, että se oli valittu satunnaisesta 3000 suomalaisen joukosta, josta muodostettiin 29-jäseninen anonyymi paneeli, joka sitten esitteli toiminpiteitä Åbo Akademin tekemää raporttia varten. Tosiasiassa panelistien mietintöjä oli ollut ohjaamassa seitsemän vasemmistohumanismia kannattaavaa yhteiskunnallista asiantuntijaa, joista yksi oli sisäministeriön poliisiosaston kehittämispäällikkö Tarja Mankkinen. 

On selvää, ettei joukko johon kuului Mankkisen lisäksi mm. infosota-aktivisti Jessikka Aro, yhdenvertaisuusvaltuutetun edustaja Robin Harms, Tiedolla vihaa vastaan -hankkeen päällikkö Milla Aaltonen, Amnesty Internationalin vaikuttamistyön avustaja Vilja Härkönen ja vihapuhetutkija Reeta Pöyhtäri, voi edustaa minkäänlaista puolueetonta asiantuntijuutta. Puhe jostain kansalaispaneelista oli muutenkin silkkaa orwellilaista absurdismia, sillä miten voidaan selittää se, että panelistien ("läpileikkaus suomalaisista") ehdoton enemmistö kannatti kaikkia raportissa ehdotettuja toimenpiteitä ja oli muutoinkin harvinaisen yksimielinen satunnaisotannalla valikoituneeksi joukoksi. Hankkeen taustoista voi lukea tarkemmin Suomen Uutiset verkkolehden jutusta Mitä ihmettä? Valtioneuvoston julkaisussa esitelty ”demokraattinen innovaatio” estäisi vaaliehdokkuuden jatkossa niiltä, jotka eivät irtaudu vihapuheesta. Tämäkin projekti valaisee hyvin sitä, kuinka järkkymättömästi Mankkinen viettelee mielipiteillään hyväksymään sensuurin ja kansalaisvapauksien riiston. 

Merja Niirolan tuoreessa haastattelussa Mankkinen jatkaa siitä  mihin hän jäi lähtiessään kolme vuotta sitten Suomesta työskennelläkseen EU:n komission sisäasioiden pääosastolla projektipäällikkönä. Ylen jutun mukaan hän vastasi "väkivaltaisen radikalisoitumisen ehkäisystä EU-alueella". Jutun alussa toimittaja pääsee toistamaan puhkikulunutta punaisen yliopiston mantraa "meistä" ja "heistä" ikään kuin lainausmerkkien käyttö tekisi tyhjäksi yhteiset juuriin menevät ylisukupolviset identiteetit. Turvallisuusasiantuntijaksi sisäministeriön poliisiosastolle syksyllä palaava Mankkinen sanoo ensimmäisenä kommenttinaan, ettei palaa lintukotoon:

– Suomihan ei ole ollut lintukoto enää 20 vuoteen. Maailma on niin rajaton. Netistä alkava rähinä voi pahimmillaan kärjistyä sanoista teoiksi.

Ensin Mankkisen kaltaiset idealistiset byrokraatit ovat ajaneet monikulttuurisuutta eli rajatonta maahanmuuttoa kuin käärmettä pyssyyn vuosikymmenien ajan ja sitten hämmästystä teeskennellen etsivät syitä rähinöille Internetin puhetulvasta. Kaikille lukutaitoisille on selvää, että tässä on tädillä syy- ja seuraussuhde mennyt ideologisista syistä päälaelleen. 

Koska ideologia edellä mennään, Mankkinen kuuluu myös siihen tosiuskovaisten joukkoon, joka väittää itsepintaisesti sanojen olevan tekoja. Ja koska ne ovat "tekoja", ne voidaan silloin sananvapautta kiertäen myös kieltää:

– Somen kovassa maailmassa sanotaan, mitä sylki suuhun tuo. Pilkataan. Sanat ovat voimakkaita ja osalla on vaara ryhtyä sanoista tekoihin. He ovat yleensä ihmisiä, jotka kokevat olevansa heikossa asemassa ja väärin kohdeltuja. Heitä koetetaan yllyttää väkivaltaisiin tekoihin, äärimmillään terroristi-iskuihin, Mankkinen sanoo.

Yleensä sanojen takana on todellisuus, josta ne kumpuavat. Sanat itsessään eivät ole mitään. Kun palestiinalaiset turvautuvat terroriin laitonta sionistimiehittäjää vastaan, syynä on tuskin Mankkisen orwellialaisesti määrittämä "vihapuhe". Vastaavasti islamilaisten matalan teknologian puukkoterrorismin taustalla on arabisiirtolaisten yleinen kauna, kateus ja katkeruus länsimaisuutta kohtaan. Heidän asenteensa on jo lähtökohtaisesti kulttuurisesti vihamielinen, jota vielä ruokkii vasemmistoliberaalien eurooppalaisia syyllistävä hegemoninen julkinen puhe. Islamistien ylläpitämät nettikeskustelut antavat vain moraalisen alibin kaunalle, joka etsii kohdettaan. Sitä vastoin mitään valkoisten äärioikeistolaista kiihtotusta ei ole edes olemassa, mikä näkyy iskujen vähyytenä, Suomessa täydellisenä olemattomuutena. Jonkun mopotalliporukan pidättäminen kotietsinnästä löytyneen vääränlaisen kirjallisuuden tai kotitekoisen aseen vuoksi ei vielä ole terrorismia, vaikka Mankkinen kansaa pelottelevissa uhkaskenaarioissaan haluaa sen sellaiseksi nimittääkin.

Sitten puhe siirtyy median ja tendenssitutkijoiden lempiaiheena pitämään salaliittoteoria-ajatteluun.  Mankkisenkin pääviesti on, että hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää, kaikki on kunnossa.

Koronan jälkeen salaliittoteoriat ja hybridi-ideologiat ovat korostuneet. Tarkoitus on sekoittaa ajatuksia ja käyttää hyödykseen ihmisten kokemia epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden tunteita.  

– Se tarkoittaa äärimmillään sitä, että ihmiset, jotka ei välttämättä tuntisi mitään kiinnostusta vaikkapa natsiaatteeseen, voivat nyt kokea, että tämä ideologioiden ja salaliittoteorioiden sekoitus vetää heitä puoleensa.

Mankkisen selittely kuulostaa itsessään salaliittoteorialta ikään kuin olisi jokin taho, jonka "tarkoitus on sekoittaa ajatuksia". Epäuskottavan yksilöpsykoloinnin lisäksi hän esittelee haastattelun edetessä sopivan salaliittoja levittelevän mörkön, joka käy muutoinkin yleisavaimena vähän kaikkeen. Joka tapauksessa "salaliittoteoriasta" jankuttamisesta on ollut valtakoneistolle, jota Mankkinenkin edustaa, tehokas keino tehdä naurunalaiseksi kaikki, jotka epäilevät virallisia selityksiä. Syy, miksi termin käyttö on ollut viimeisiä vuosia lukuunottamatta tehokasta, johtuu siitä, että julkiseen tarkasteluun on otettu vain epäuskottavia teoroita ja niiden höyrypäisiä kannattajia. Tällä hetkellä esimerkisi Amerikan poliitista tilannetta tarkasteltaessa tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi. Niin sanotut salaliittoteoriat ovat usemmiten järkevämpiä ja uskottavampia kuin kömpelöt ja täynnä aukkoja olevat Yhdysvaltain valtiokoneiston viralliset selitykset.

Hatusta vedetty selitysyritys kansallissosialismin suosion kasvusta on puolestaan tyyppiesimerkki siitä, kuinka korruptoitunut järjestelmä ja sen asiamiehet ja -naiset ovat kykenemättömiä etsimään juurisyitä omasta päädystä. Olisi nimittäin perin kummallista, elleivät globaalieliitin ja sitä nuoleskelevien suomalaisten pyrkyrien aiheuttamat yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja väestölliset murrokset synnyttäisi kansallissosialismin kaltaisia vastareaktioita. Tästä huolimatta Mankkinen on valmis löytämään syyn verkon varjoissa vellovista salaliittoteoriosta. Muutoinhan niitä on lähes mahdotonta löytää, mikäli seuraa vain Internettiä hallitsevia ja sananvapauden pilanneita Facebookin kaltaisista somejättejä.

Maailmantilanteen kiristymisen ja yhteiskunnallisten kriisien seurauksena vastakkainasettelu on tullut entistä näkyvämmäksi, koska mainoshymyn takaa taistellaan viime kädessä aina rajallisista resursseista. Mankkinen näkee jälleen vain oireet ongelmallisina, sillä avoin keskustelu syistä kyseenalaistaisi hänen punasävyisen liberaalidemokratiansa:

– Vastakkainasettelu on totta kai turvallisuusuhka. Vastapuoli nähdään vihollisina, meihin kuulumattomina ja epäinhimillistettyinä. Heidän mielipiteensä ovat vääriä. Kaikki asiat, mitä he tekevät, ovat vääriä. Se koettaa oikeuttaa, että näihin ihmisiin kohdistetaan vihaa ja jopa väkivaltaa.

Mankkisen voivottelema vastakkainasettelu katoaisi suurelta osin jo sillä, jos eliitiin tänne päästämät muukalaiset lähetettäisiin takasin kotimaihinsa. Sitä hän ei tietenkään ehdota, vaan pitäytyy itsepintaisesti monikulttuurissa kuin venäläiset neuvostokommunismissa 1970-luvulla, jolloin he toivoivat kommunismin lisääminen pelastavan jollain ilveellä järjestelmän. Liberalistiseen toiveajatteluun kuuluu, että kunhan eri taustoista samalle demografiselle alueelle istutetut ihmiset vain oppisivat tuntemaan toisensa, niin paratiisi aukeaisi silmissä. Jos ja kun ongelmia ilmenee, ne "korjataan" lisämäällä monikulttuuria eli maahanmuuttoa. Toistuvista yrityksistä huolimatta näin ei ole käynyt, mutta Mankkinen halua pitää silti kiinni utopiastaan. Se "onnistuu" vain lisäämällä valkoisiin kohdistuvaa sananvapauden tukahduttamista ja poliittisen toiminnan rajoittamista. 

Edellä mainitut salaliittoteoriat kuuluvat sanomattakin Mankkisen määrittelemään hybridivaikuttamiseen. Haastattelun loppupuolella hän on vakuuttunut tällaisen lähteen ainoasta poliittisesti korrektista alkuperästä:

Mankkisen mukaan Suomessa on hybridivaikuttamista, jonka alkuperä on Venäjällä. Tavoitteena on vaikuttaa valtion päätöksiin ja toimintaan kohdistamalla vaikuttamista ja manipulointia yksilöihin.

Kun mediassa esiintyvä asiantuntija ei kykene antamaan varmennettua ja aidosti validia selitystä kyseessä olevalle ilmiölle, hän valitse patenttisanat Venäjä ja ilmastonmuutos tai molemmat yhdessä. Toimittajalle tämä kelpaa yleensä mainiosti kuin myös uutisia seuraavalle hyväuskoiselle demarieläkeläiselle. Siksi onkin hirtehistä, että Mankkinen alkaa seuraavaksi paasata syvällä rintaäänellään länsimaisen ihmisen medialukutaidosta:

– Länsimaissa ja Suomessa pitäisi olla valppaampia sen suhteen, miten meihin vaikutetaan. On tarkkailtava, miten netissä vaikutetaan varsinkin nuoriin ihmisiin ja miten muutamat maat osoittavat rahoitusta suomalaisille toimijoille. Meillä Suomessa on vielä varsin hyvä tilanne, mutta tarkkana pitäisi olla.

Onpa näiden mankkisten motiviina sitten manageriaalisen luokan systeemiuskollisuus tai älyllis-moraalinen kyvyttömyys itsereflektioon, selvää on ainakin se, etteivät he varoittele läntisen koulutusjärjestelmän ja kontrolloidun valtamedian vaikutusvallasta nuoriin. Tosin eivät neuvostoviranomaisetkaan nähneet nuorten indoktroinnnissa mitään ongelmallista, sillä se paha aivopesu ja propaganda tuli ainoastaan rajan takaa.

Mielipideuutisen kruunaa viimeisen väliotsikon "Kuraa niskaan, kun viesti ei miellytä" alla esitetyt Mankkisen ja toimittajan omahyväiset marttyyri-avautumiset.

– Aika moni on arka esittämään mielipiteitä, joista tietää etukäteen, että kuraa tulee niskaan. Tässähän erityisesti tutkijat ovat vaikeassa asemassa. Jos esimerkiksi tutkimustulos on somehyökkääjien mielestä väärä, on tutkija pulassa erilaisten kampanjoiden pyörteessä.

Toisaalta taas some lietsoo sananvapauden väärinkäyttöä, kun levitetään esimerkiksi rasistisia mielipiteitä ja huudetaan nettimantraa: ”mitään ei saa enää sanoa. Tällöin usein tarkoituksena on heikentää jo valmiiksi heikoilla olevan ihmisten asemaa.

Sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus. Tälle parivaljakolle se on pikemminkin oman syyllisyyden epäsuoraa tunnustamista. He kääntävät valta-asetelman väärinpäin uhriuttamalla itsensä kaltaiset vallankäyttäjät samalla kun antavat varauksettoman tukensa uuskolonialistisesti tuotetulle vapaamatkustajien joukolle. 

Kuplassaan elävän manageriaalisen luokan hyväkkäiden suurin pelko on, että läntisen pellemaailman koko lystin maksava normaali valkoinen kantaväestö ei tottelekaan  "moraalisen eliitin" pakottamia patologisia tasa-arvolakeja, vaan kääntyy tuon uusaatelin mielivaltaa vastaan. Estääkseen epämieluisana pitämänsä poliittisen liikehdinnän järjestelmän lakeijat yrittävät jo ennalta käsin ehkäistä sellaisten argumenttien ja ihmisten pääsyn julkisuuteen, jotka kyseenalaistavat korruptoituneen järjestelmän legitimiteetin. 

Tällaisessa tilanteessa kaikki epätoivoiset keinot aina julkiseen natsitteluun, nettisensuuriin ja poliittisen liikkeiden lakkauttamiseen näyttävät olevan valtiokoneistolle sallittuja. Tarkastelemalla Mankkisen politisoitunutta uraa voidaan nähdä, kuinka hän on yksi niistä lukuisista järjestelemän rottweilereistä, jotka ovat valmiita riistämään sinunkin kansalaisoikeutesi mikäli et tunnusta lännen pervonormatiivisuutta ja etnomasokismia.

EM-JALKAPALLO – MEDIAN YLISTÄMÄÄ MONIKULTTUURISTA SIRKUSHUVIA MASSOILLE

Vaikka asiasta ei ääneen puhutakaan, tunnettu tosiasia on, että Ylessä on 1960-luvulta lähtien edistetty lähes yksinomaan vasemmiston muotiaatteita. Punaisen toimittajakunnan tunkeutuminen Yleisradion käytäville ei ole mikään yllätys, sillä se on saanut oppinsa pahamaineisilta tiedotusopin proffesoreilta Pertti Hemánukselta (1934-2012) ja Kaarle Nordenstrengiltä (s. 1941). Helsingin Sanomien omaa toimittajakoulutusta lukuunottamatta suurin osa maamme "pätevöityneistä" toimittajista on käynyt journalismin opissa joko Tampereen yliopistossa (Hemánus) tai Helsingin yliopistossa (Nordenstreng). Professorien perinnöksi opinto-ohjelmiin jättämä Frankfurtin koulun kriittinen teoria näkyy myös tämän päivän toimittajien koulutuksessa vai pitäisikö sanoa heidän indoktrinaatiossaan. Niin sanottu tiedostava (woke) asenne näkyy myös urheilujournalismissa aina pakonomaisia naiskiintiöitä myöten.

Hiljattain päättyneet jalkapallon EM-kisat ovat politisoituneet entisestään, mutta Ylen toimittajat eivät kritisoineet mitenkään tätä kehitystä, vaan luovivat ajan virrassa kuin kalat vedessä. Silloin kun pelaajat ilmaisivat poliittisia symboleja ja näkemyksiä, suomalaistoimittajat seurasivat tunnontarkasti isojen globaalien mediatalojen esimerkkiä. Kun Turkin Merih Demiral teki Itävalta-ottelussa maaliensa jälkeen äärioikeistojärjestö Harmaat Sudet -käsimerkin saksalaispoliitikot pillastuivat ja UEFA määrääsi Demiralille kahden ottelun pelikiellon. Moraalista närkästystään toi ilmi myös Ylen toimittaja Mika Halonen, joka tuomitsi poliitikkojen suulla nationalismin "eurooppalaisten arvojen vastaisena" jutussaan Tämän kuolemanpartion historia järkyttää – nyt EM-sankaria uhkaa pelikielto sormimerkistä, josta ministerit jyrähtävät.

Jopa Saksan sisäministeri Nancy Faeser jyrähti turkkilaispelaajan tuuletuksesta.  

– Turkkilaisten äärioikeistolaisten symboleilla ei ole sijaa stadioneillamme. Jalkapallon EM-kisojen käyttämistä rasismin alustana on täysin mahdotonta hyväksyä, Faeser kirjoitti X:ssä.

Myös Saksan maatalousministeri, turkkilaistaustainen Cem Özdemir otti asiaan jyrkästi kantaa. Hän kirjoitti X:ssä, että Demiralin eleessä ei ole kyse mistään piiloviesteistä.  

– Hänen viestinsä on äärioikeistolainen ja edustaa terroria sekä fasismia. Tämä keskustelu on väsyttävää. Uefan pitää vetää johtopäätökset.

Ottelurangaistuksessa ei olisi ollut mitään ongelmallista, mikäli samaa politikoinnin kieltoa olisi noudatettu kisoissa johdomukaisesti. Näin ei kuitenkaan tehty, vaan Ranskan maajoukkueen musta hyökkääjätähti Kylian Mbappé sai käydä Hampurin tiedotustilaisuudessaan rauhassa vaalikampanjaa Kansallisista liittoumaa vastaan ennen parlamenttivaalien toista kierrosta. Ylen verkkosivujen uutisjutussa Kaksi maahanmuuttajataustaista menestyjää hallitsee nyt otsikoita Ranskassa, ja maahanmuutosta he ovat aivan eri mieltä asiaa ei edes pohdita, vaan toimittaja Paula Tapola antaa Mbappélle vapaan suunvuoron ilman kriittistä kommentointia – luultavasti siksi, että on tämän kanssa samaa mieltä! 

Nyt maajoukkueen kapteeni Mbappé on ottamassa myös yhteiskunnallista roolia. Hän pelaa parhaillaan Saksassa jalkapallon EM-kisoissa, ja sieltä käsin hän on jo kahdesti varoittanut ääriaineksista ja kehottanut ranskalaisia vaaliuurnille äänestämään ”oikeaa puoluetta”. Lausunnot on yleisesti tulkittu laitaoikeistolaisen, maahanmuuttoa vastustavan kansallisen liittouman vastaisiksi.  

– Meillä on mahdollisuus valita maamme tulevaisuus. Kaikki nuoret eivät välttämättä ole tietoisia siitä, kuinka tärkeästä asiasta tässä on kyse, Mbappé sanoi kesäkuun puolella.

Kylian Mbappé kehottaa kaikkia ranskalaisia äänestämään.  

– Emme voi luovuttaa maatamme näiden ihmisten käsiin. Tilanne on vakava. Ensimmäisen kierroksen tulos oli katastrofaalinen, Mbappé sanoi.

Aikamme kaksinaismoralismista kertoo paljon se, että siinä missä valkoisten kannattama oman etnisen ryhmän suojelu tuomitaan rasismina, voivat poliittisen eliitin maahan päästämät rotumuukalaiset ajaa omaa etuaan häikäilemättä, vieläpä isäntäkansaa vastaan ja sitä hyväksi käyttäen. Täytyy olla täydellisen ulkoaohjautuva valkoinen NPC-zombi ellei kykene näkemään Mbappén etnosentristä rasismia eri populaatioiden käymässä nollasummapelissä.

Tiedotusvälineiden korkeimmassa johdossa ylitsekäymätön etninen ristiriita tiedostetaan, mutta sille työtä tekevät toimittajat ovat joko indoktrinoituja tai sen verran opportunistisia, että he kykevät julistamaan vain alkeellista monikultuurisuutta, jota lisäämällä äärioikeiston osoittamat ongelmat tuntuvat ratkeavan kuin itsestään. Tätä mieltä on ainakin ilmeisestä viidakkokuumeesta kärsivä Ylen toimittaja Maija Salmi, joka ei malta pysyä pikkupöksyissään kirjoittamaassaan jutussa Maajoukkueen nuoret tähdet tykittävät maaleja EM-kisoissa, ja se ärsyttää Espanjan äärioikeistoa. Agendauutista lukiessa käy nopeasti ilmi, että Espanjan äärioikeiston lisäksi myös Maija Salmi on ärsyyntynyt, tosin päinvastaisesta syystä. 

Tähtipelaajasta [alaikäisen maahan tullut Lamine Yamal] on tullut monikulttuurisen Espanjan sanansaattaja samaan aikaan, kun maan parlamentissa kiistellään Suomen tapaan maahanmuutosta.  

Äärioikeistolainen Vox-puolue vaatii käännytyslakia, joka mahdollistaisi rajan yli tulleiden palauttamisen ilman turvapaikkakäsittelyä.  

Se vastustaa myös Kanarialle tulleiden alaikäisten siirtolaisten sijoittamista muualle Espanjaan.

Paria pallopelin menestystarinaa esittelemällä Salmi näyttää uskovan presidentti Alexander Stubbin lailla, että "monikulttuuri on rikkaus, ei mulla muuta":

Espanjalaisuutta edustavat tällä kertaa ennen kaikkea ne urheilijat, jotka eivät kuulu kantaväestöön.

Muun muassa vuoden 2010 jalkapallon MM-kisojen Espanjan voittoon luotsannut ex-valmentaja Vicente del Bosque totesi, että monikulttuurisuus tekee maajoukkueesta paremman, vaikkeivät kaikki espanjalaiset ajatuksesta pidäkään.

Yamalin lisäksi joukkueen nuoriin huippupelaajiin kuuluu muun muassa 22-vuotias Nico Williams.  

Williamsin vanhemmat lähtivät 90-luvulla ihmissalakuljettajien matkassa Ghanasta kohti Eurooppaa.  

Vaikka Williamsin äiti oli raskaana, salakuljettajat hylkäsivät perheen keskelle Saharan autiomaata.  

Päivien kävelemisen jälkeen Williamsin vanhemmat saapuivat Espanjalle kuuluvan Melillan rajalle. Espanjan erillisalue sijaitsee Afrikan mantereella.  

Siellä poliisi pidätti pariskunnan ja heidät oli määrä palauttaa takaisin kotimaahansa.  Hyväntekeväisyysjärjestön papin neuvojen ansiosta heidän onnistui kuitenkin jäädä Espanjaan.

Humanismia monikultturismin verhona käyttävät hyväkkäät toistavat loputtomasti, kuinka jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, vaikka samalla he haluavat myydä ideologiaansa uusista tulijoista saadun hyödyn perusteella. Tosin jos maahanmuuttajien taloudelliset ja urheilulliset hyödyt laitetaan vaakaan kustannusten kanssa, hyödyt eivät paina juuri mitään. Espanjanlaisia tuskin lohduttaa loppupeleissä se, että parin miljoonan kongnitiivisesti haasteellisen afrikkalaisen joutomiehen joukosta löytyy jokunen Yamal ja Nico kansainväliseen pallopelisirkukseen. 

Jalkapallo, yleisurheilu ja musta tanssimusiikki ovat kevyttä viihdettä, mutta ainoita, joissa värilliset voivat loistaa. Juuri siksi mediakeisarit kiusaavat niillä taukoamatta silmiämme ja korviamme. Eurooppalaiset on tarkoituksella totuteltu muukalaisiin samalla kun omaa kulttuuria on pyritty marginalisoimaan. Eikä tämäkään vielä riitä, varsinkaan jalkapallossa. Läntiset maajoukkueet eivät ole enää vain monirotuisia, vaan monikultturistisen ideologian loogisena lopputuloksena niistä on tullut monokulttuurisia, yksirotuisia. On tapahtunut väestönvaihto. Selvimmin tämä "kehitys" on näkynyt Ranskan jalkapallomaajoukkueessa. Toisaalta se on synnyttänyt kantaeurooppalaisissa katsojissa myös vastaeaktion.

Viime vuosikymmeninä  jalkapallojoukkueiden kannattaminen on mennyt aikamme reaalipolitiikan tapaan identiteettipolitiikaksi riippuen siitä keneltä kysytään. Moni eurooppalainen katsoja kannatti Saksassa käydyissä EM-kisoissa yleensä sitä joukkuetta, jossa on enemmän alkuperäisasukkaita. Toisaalta on myös niitä, jotka kannattavat esimerkiksi Ranskaa juuri sen vuoksi, että se on niin afrikkalainen. Näppituntumalta voi väittää, että nämä "kannattajat" ovat enimmäkseen woke-naisia, joita ei edes oikeasti kiinnosta jalkapallo vaan vieraiden fanitus on aggressiivis-passiivinen ilmaus käsittämättömästä kaunasta valkoista miestä kohtaan. 

Rotukysymystä ei ajateltu jalkapallossa 1970-luvulla eikä edes 1980-luvullakaan, koska sille ei ollut todellista syytä. 1990-luvulla alkanut kantaväestön edustajien kiihtyvä katoaminen maidensa maajoukkueista onkin suora seuraus politiikasta, jota päättäjät ovat harjoittaneet kansalaisilta kysymättä. Koska mitään merkkejä siitä, että rotumuukalaisten muuttosuunta olisi kääntymässä, tullaan Suomessakin näkemään vielä jalkapallon maajoukkue, joka muistuttaa nykypäivän Ranskan joukkuetta.

Kisojen jo päätyttyä Ylen verkkosivuilta saatiin lukea kenties sekavin ja höyrypäisin EM-kisajuttu, jonka yhteiskunta-analyysit ovat kuin suoraan punaisen yliopiston sössölogian peruskurssilta. Kommenttijutun Väärä valtio voitti Euroopan mestaruuden, ja väärä maa hävisi loppuottelun kirjoittanut Riku Porvari vetelee suurella pensselillä Euroopan separatistista nationalismin historiaa ja päivittelee toisaalla englantilaisten lähisuhdeväkivaltaa (!) liittämällä ne molemmat väkinäisesti jalkapalloon. Lähisuhdeväkivallan ja Englannin jalkapallo-otteluiden välinen korrelaatio muistuttaa erehdyttävästi yksioikoista syy-seuraussuhdetta, jossa jäätelönsyönnin osoitetaan tilastollisesti lisäävän hukkumiskuolemia, vaikka tilastoanalyysissä on jätetty huomioimatta kolmas tekijä. Ylen jutussa tämä mainitsematon tekijä on todennäköisesti brittimiesten alkoholin käyttö pelin katsomisen yhteydessä. 

Syy, miksi Porvari otti esimerkikseen juuri miehet on vähemmän yllättävää. Oman sukupuolen demonisoinnin uskotaan edustuvan ritarillisuutta, josta naiset pitävät. Tosiasiassa edes feministit eivät lämpene mekkoeinarien mielistelyille. Siksi oliskin ollut vaihtelun vuoksi räväkämpää väittää naisten tekemillä lasten surmilla ja myöhäisten Englannin otteluiden seuraamisilla olevan tilastollista yhteyttä.

Transsukupuolisuuden ja feminismin lisäksi aikaansa seuraavan tiedostavan toimittajan muistilistaan kuuluu myös rasismi. Tätä herkkua Porvari tykittelee jutun loppupuolella oikein urakalla:

Esimerkiksi El Diarion toimittaja Marco Schwartz kirjoittaa Williamsin ja Lamine Yamalin symbolisesta merkityksestä.  

– Heidän valtaisan jalkapallotaituruutensa lisäksi heitä yhdistää se, että molemmat ovat maahanmuuttajien lapsia.  

– Haluaisimme, että Nico ja Lamine symboloisivat ainoastaan jalkapallon taikaa. Niin tapahtuisikin normaalissa maailmassa. Näinä muukalaispelkoisten ja rasististen aikojen keskellä on vääjäämätöntä, että nämä kaksi urheilijaa ovat poliittisesti merkittäviä, Schwartz toteaa.

Ja kun vauhtiin ollaan päästy, niin valkoisten rasismista märehtimistä ei malteta lopettaa, vaan jotta juttua riittäisi, muistellaan vanhoja valikoidulla narraatiolla:

Viime EM-kisojen loppuottelussa Englanti hävisi Italialle rangaistuspotkukilpailussa. Marcus Rashford, Bukayo Saka ja Jadon Sancho epäonnistuivat pilkuissaan. He joutuivat rasismin kohteeksi.

Muun muassa päävalmentaja Southgate ja kapteeni Harry Kane tuomitsivat rasismin. Englannin jalkapalloliitto FA on vaatinut muutosta, mutta se on ollut pientä. Joukkue myös joutui valmistautumaan rasismin kohtaamiseen ennen EM-turnauksen alkua.  

Jalkapallo on maailman suosituin urheilulaji, jonka rumat kasvot usein unohtuvat euforisten hetkien aikana. Samalla kyse on lajista, jonka parissa ystävyyssuhteita luodaan maailmanlaajuisesti.  

Uskon, että toivoa paremmasta on, vaikka se on entistä vaikeampaa jakautuneissa maailmankuvissa ja mielipiteissä. Vähemmän erimielisyyksiä ja väkivaltaa. Enemmän ajatustenvaihtoa ja rauhaa.

Aivan. Sitä rauhaa saadaankin aikaa miesten demonisoilla ja yksipuolisesti vain valkoisia rasisteiksi syyttelemällä.

HIKINEN JA VERINEN ILTAPÄIVÄ PENNSYLVANIASSA

Viime sunnuntai 14. kesäkuuta tullaan muistamaan päivänä, jolloin Yhdysvaltain republikaanipuolueen presidenttiehdokas Donald Trump yritettiin salamurhata Pennsylvanian Butlerissa pidetyssä kampanjatilaisuudessa. Suomen valtamedia osana lännen monoliittista propagandakoneistoa puhui aluksi vain "ampumavälikohtauksesta" eikä tapauksen vakavuutta korostavaa sanaa "salamurhayritys" käytetty kuin vasta vajaa vuorokausi myöhemmin illan Yle tv-uutisessa. 

Ylipäätään valtamedian uutisoinnin sävy ei ole ollut murhayrityksen kohdetta kunnioittava, vaan iskussa, jossa entistä presidenttiä oli ammuttu haavoittavasti Yle otsikoi uutisen 7-päivää tyyliin "Katso kuvat sekunneista kun Trump piileskelee lavalla ampujaa". Vain pelkurit piileskelevät, joten tässäkin Trump-kaunaisen toimittajan oli ihan pakko lyödä navan alle. Myöhemmin Yle vaihtoi sanan "piileskelee" ilmaisuun "suojautuu". Voi vain kuvitella millaisella tavalla murhayritystä olisi käsitelty massatiedotusvälineissä silloin, jos kohteena olisi ollut istuva presidentti. Toisin kuin Trumpin tapauksessa, jokainen kynnelle kykenevä järjestelmän maksama asiantuntija olisi ensimmäisinä sanoinaan pukeltanut millainen uhka demokratialle salamurhayritys oli.

Trumpiin kohdistuneen salamurhayrityksen käsittely "liberaalissa" valtamediassa todistaa sen olevan häpeämätömästi kansan syvien rivien vihollinen. Niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin media on käynyt vuodesta toiseen joka päivä patologista vihakampanjaansa Donald Trumpia vastaan. Tässä on tulos. Kun toimittajat ovat vuosien ajan julistaneet "edistykselliselle" kuulijakunnalle Trumpin joukkojen tappavan poliittisia vihollisiaan, ei ole ihme ketkä ryhtyvät oikeasti tappamaan. Vasemmistolainen uskon kiihko on aina omien pimeiden halujen ja vihamielisten tavoitteiden projektiota poliittisesti vääräuskoisiksi katsottuja kohtaan.

Sunnuntainen murhayritys osoitti, kuinka Demokraattipuolueen suojissa viihtyvät anarkomarkot olivat sitten päättäneet "meidän demokratiaa" suojellakseen ryhtyä sanoista tekoihin. Trump-vastaisen median moralistiseen raivoon kiihottama 20-vuotias Antifa-sympatisoija Thomas Matthew  Crooks halusi punaliberaalissa kuplassaan ehättää ensimmäisenä "pelastamaan ihmiskunnan". Koska Ylen kaltaisella valtamedialla ei ole intressiä kertoa tosiasioita vaan luoda seuraajilleen poliittisesti hyödyllisiä mielikuvia, julkaisee se juttuja, jonka otsikkona on Tämä Trumpin epäillystä ampujasta tiedetään: 20-vuotias oli rekisteröitynyt republikaanien äänestäjäksi. 

Juttua lukiessa käy selväksi, että vaikka Crooks oli rekisteröitynyt republikaanipuolueen äänestäjäksi, se ei merkitse silti republikaanien kannattamista. Itse asiassa kevään esivaaleissa demokraattiaktivistien piirissä syntyi trendi, jossa he republikaanipuolueen äänestäjäksi rekisteröityneenä saattoivat äänestää Trumpin kilpailevaa ehdokasta. Vasemman laidan demokraateille halpamaisista keinosta onkin tullut viimeisten vuosien aikana normi, joka sallii Trumpin kampittamisen keinolla millä hyvänsä. Crooksin vasemmistolaisuutta tukee uutismedia CCN:n lähde, jonka mukaan hän antoi 15 dollarin lahjoituksen demokraattipuoluetta lähellä olevalle Progressive Turnout Project -ryhmälle vuonna 2021.

Crooksin taustojen penkominen on synnyttänyt Internetissä jo nyt valtaisan spekulaation eri salaliittoteorioista. Teorioita ruokkii valtamedia, sillä se selvästi panttaa tietoja, jotka ovat saatavilla julkisista lähteistä. Amerikkalaismediat ovat suhtautuneet vältellen ja nihkeästi Crooksin Antifa-kytköksiin, mikä kertoo osaltaan, että väiteissä on todennäköisesti jotain perää. Esimerkiksi riippumaton uutissivusto Assets Magazine luetteloi Crooksin osallistumisia äärivasemmiston eri mielenosoituksiin:

2023 Crooks osallistui Seattlessa Antifan väkivaltaiseen mielenosoitukseen, jossa hyökättiin viranomaisia vastaan.

2022 Portlandissa Crooks oli mukana Antifan järjestämässä mellakassa, jossa eri poliittiset osapuolet ottivat yhteen.

2021 Crooks marssi Antifa-joukkojen mukana Minneapolisin mielenosoituksessa, joka muuttui lopulta Antifan hyökkäykseksi poliiseja vastaan.

Nämä mellakat liittävät Crooksin ainakin seuraaviin väkivaltaisiin äärivasemmistoryhmiin: Portland Black Bloc, Seattle Antifa Collective, New York City Antifa, Los Angles Antifa Network, Chicago Anti-Racist Action.

Nämä väitteet odottavat vielä vahvistustaan, mutta lienee selvää, ettei Crooks ollut äärioikeiston masinoima väärän lipun toimija, joka äärivasemmiston salaliittoteorioiden mukaan halusi ohi ampumisellaan saada sympatiaa Trumpille. Sikäli kuin jokin salaliittoteoria pitää paikkaansa, on sitä syytä etsiä Yhdysvaltain hallintojärjestelmästä. Tähän viittaisi turvallisuuspalvelun kummallinen huolimattomuus entisen presidentin suojelemisessa. 

Tätä mieltä on myös Iltalehden haastattelema Helsingin Varuskunnan Ampujat ry:n puheenjohtaja Mikael Kaislaranta jutussa Suomalainen ampujamestari epäilee, että Trump-laukaukset olivat viranomaisten tahallinen virhe – "Ei ole voinut vahingossa sinne päätyä". Herää kysymys, miksi 150 metrin päässä olevaa rakennusta ei oltu kartoitettu ja valvottu, vaan Crooks pääsi ryömimään sen katolla vapaasti. Silminnäkijät kertoivat poliisille katolla olevasta hiipparista poliisille 5-7 minuuttia ennen ampumisen alkamista, mutta viranomaiset eivät reagoineet huolestuneisiin havantoihin mitenkään. Lisäksi on erikoista, että Bidenin hallinto eväsi lukuisista pyynnöistä huolimatta Trumpilta riittävän suojan kampanjatilaisuuksissa.

Tuuliset ampumaolosuhteet ja Trumpin pään kääntyminen juuri ennen ensimmäistä laukausta luultavasti pelastivat tulevan presidentin hengen. Crooks ehti ampua ainakin kolme laukausta, joista yksi tappoi sivullisen. 30 sekunnin kuluttua epäonnistumisestaan hän sai surmansa turvallisuuspalvelun ampumasta luodista. Ripeä toiminta kriittisellä hetkellä kertoo, että tarkka-ampujilla oli ammattimaista valmiutta koviin ratkaisuihin. Tämä taas on jyrkässä ristiriidassa 5-10 minuuttia aikaisemmin sattuneisiin hutilointeihin. Oma lukunsa oli turvahenkilöstön panikointi, koska varsinkin kiintiönaiset eivät osanneet toimia kovan paineen alla. Vain hyvä onni pelasti Trumpin yhteiskunnan pakkomielteiseltä tasa-arvopelleilyltä. Pikapalvelu X:n suosittu postaaja Benny Johnson kuvaakin osuvasti turvallisuuspalvelun tohelointia sinä hetkenä kun Trumpia oli ammuttu:

Täydellinen nöyryytys naispuolisten salaisen palvelun agenteille, koska he eivät osanneet käsitellä aseitaan, varusteet putoilivat maahan ja he etenivät nykivin ja pelonsekaisin askelin.

Valtavirran amerikkalaiset tiedotusvälineet olivat selvästi jo etukäteen valmistautuneet Trumpiin kohdistuneeseen murhayritykseen, sen verran yksiselitteistä narraatiota ne ovat uutisissaan noudattaneet. Lehdistö ja sähköinen media ovat hyökänneet ankarasti niitä republikaanipoliitikkoja vastaan, jotka sanovat tiedotusvälineillä olevan verta käsissään, koska ne ovat vuosikausia kiihottaneet läntisen maailman "liberaalit" Trump-vihaan. Tällaisiin puheisiin ei ole tietenkään reagoitu itsekritiikillä, vaan toimittajat ovat leimanneet ne "tiedotusvälineiden oikeuksien loukkaamiseksi" ja "salaliittoteoriaksi". 

Osataan sitä täällä varauksettomasti Amerikkaa apinoivassa Suomessakin. Tieteellisen tutkimuksen irvikuvana tunnetun Ulkopoliittisen Instituutin propagandisti Maria Lindénin sairaalloinen Trump-viha ei laannu edes silloin kuin ex-presidentti yritetään murhata, vaan hän julistaa vielä murhayrityspäivänä Trumpin käyttävän tapausta kyynisesti hyväkseen vaalikampanjassaan. Iltalehden jutussa  Asiantuntija: Näin Trump tulee hyödyntämään salamurhayritystä kampanjoinnissaan satukirjan Trumpista kirjoittanut Lindén heittää hatusta, että tämä "on aiemmin rakentanut ”uhritarinaa” sellaisissa tilanteissa, joissa se on ollut perusteetonta". Ilmeisesti hän pitää myös Trumpiin kohdistunutta salamurhayritystä "perusteettomana uhritarina" väittäessään että "tästä tulee taas yksi esimerkki tarinasta, jossa kaikki ovat häntä vastaan".

Jos hyvin käy, Pennsylvanian hikinen ja verinen iltapäivä saattoi avata niiden hyväuskoisten silmät, jotka edelleen luottavat valtamedian puolueettomuuteen ja asiallisuuteen.  Sen sijaan jo aikoja sitten punapillerin napanneille on ollut selvää millaisia systeemin pikku prostituutteja jatkuvasti valehtelevat toimittajat ja korruptoituneet tutkijat ovat. Jos länsimaissa tapahtuu vielä kansannousuja, toimittajat tulevat olemaan ensimmäinen ryhmä, joka joutuu kansantuomioistuimen eteen. Paljon suurempi työ onkin globaalia sirkusta pyörittävien varjohallitsijoiden savustamisessa ulos koloistaan, mutta kun iso pyörä lähtee liikkeelle, edes he eivät voi paeta kohtaloaan. Eteenpäin! 

EU-VAALIT – KANSANVALLAN IRVIKUVA

Poliittis-taloudellisen valtakerroksen sanomaa levittävälle konsensusmedialle viime sunnuntain Euroopan Unionin parlamenttivaalit olivat tärkeä teatteriesitys, koska näin federalistisen politiikan jatkuminen voidaan oikeuttaa "kansalaisten tahdolla". Politiikan toimittajien EU-vaali-innostus ei kuitenkaan resonoi kansan syvien rivien tuntojen kanssa. Suomessa tämä näkyi  laiskuutena vaaliuurnilla äänestysprosentin jäädessä 42,4:ään. Se jäi selvästi alle muun Euroopan, tosin sielläkin yllettiin vain rimaa hipoen yli 50 prosentin. Tuokaan prosenttimäärä ei anna aitoa mandaattia EU:lle, sillä huomattava osa äänistä oli annettu protestipuolueille, jotka vastustavat unionina ja etenkin sen epädemokraattisesti masinoimaa liittovaltiokehitystä. 

Jopa Yle tunnusti verkkosivuillaan olevansa huolissaan alhaisesta äänestysaktiivisuudesta jutussaan Suomalaisten eurovaali-innostus viimekertaista hieman vaatimattomampaa – äänestysprosentti jäi 42,4:ään. Vaaliasiantuntija Sami Borg katsoi äänestämättömyyden johtuneen vaaliaikatauluista kun taas Ylen politiikan erikoistoimittaja Ari Hakahuhta arveli, että koko Suomen yli sunnuntai aamupäivällä pyyhkäissyt saderintama oli syynä suureen äänestämättä jättämiseen. Tekosyiltä vaikuttaneita spekulointeja pyörittäneet asiantuntijat eivät vahingossakaan halunneet pohtia ilmeisempiä syitä eli kansan tyytymättömyyttä etäiseksi koettuun unioniin ja Suomen edustajien olemattomana pidettyä vaikutusvaltaa EU-parlamentissa. 

Jo yli viisimiljoonaiselle kansalle edustuksellinen demokratia on kaukana kansanvallasta, varsinkin kun todelliset valtakeskukset alkavat olla muualla kuin eduskunnassa. Mutta mitä voidaan sanoa yli 400 miljoonan äänestäjämassasta, joista suomalaisia äänioikeutettuja on vajaa 4,5 miljoonaa? Minkälainen demokratia toteutuu suomalaisille silloin kun he voivat valita 15 edustajaa 720-jäseniseen europarlamenttiin? Tällöin suomalaismepit edustavat parlamentissa maatamme peräti 2,08 %:in osuudellaan!

On tietenkin totta, että poliittisen päätöksenteon kannalta EU-koneisto on maanosamme merkittävin vallankäyttäjä, vaikka kansalaisten enemmistö ei sitä tunnustakaan. Suomen lainsäädännöstä noin 60%:ia tulee EU:sta ja Kuntaliiton tilaaman selvityksen mukaan kuntienkin toiminnasta 45%:ia juontaa juurensa unionin lainsäädännöstä. Näiden tosiasioiden valossa Euroopan Unioni on Neuvostoliiton kaltainen monikansallinen hirviö, jolla ei ole kansalaisten tunnustamaa legitimiteettiä, mutta joka tästä huolimatta tekee suurimman osan keskeisistä poliittisista päätöksistä. 

Yhtäläisyyttä Neuvostoliittoon löytyy myös hallitsevasta nomenklatuurasta, jonka  valtakeskus ei ole suinkaan parlamentti, vaan sen nimittämä 27-jäseninen EU-komissio, joka tekee ministerineuvostojen ohella yhteisön todelliset päätökset. Komission kokoonpanon valintaan unionin kansalaisilla ei ole tietenkään mitään vaikutusmahdollisuutta kuten ei myöskään sen hallinnolliseen palkka-armeijaan, joka koostuu 33 000 kovapalkkaisesta globalistisesta virkamiehestä. 

Enemmistö kansalaisista on ymmärtänyt, ettei kovempaa äänestämisellä ole juuri mitään vaikutusta EU-parlamentin politiikkaan, koska päätökset tekee komissio ministerineuvostojen ohella. Silti valtamedia jaksaa kauhistella kuvitteellisen laitaoikeiston voittoa ikään kuin se kääntäisi EU-venettä suuntaan tai toiseen. Pidemmällä aikavälillä kasvaneella oikeistopopulismilla saattaa toki olla vaikutusta esimerkiksi Ukrainan projektin hiipumiseen ja laittoman maahanmuuton ("laillinen" invaasio jatkuu tästä huolimatta) vähentämiseen. Unionin kovan ytimen päätöksiin vahvistuneella oppositiolla ei ole toistaiseksi suurta vaikutusta, vaan komissio tullee jatkamaan ideologisella järkähtämättömyydellään federalistista linjaa, jossa taakkoja jaetaan, yhteistä budjettia rakennellaan ja uusia köyhiä maita otetaan sisään. EU:n hajoamista ja rapautumista uhkaavatkin eniten sen innokkaimmat edistäjät eivätkä niinkään liittovaltion vastustajat. Ahneella on paskainen loppu kuten on tapana sanoa.

Koska Suomen osuus valtavan kokoisessa EU-parlamentissa on lähes olematon, kotimaan vaalituloksen analysoiminen tuntuu merkityksettömältä. Jotta siihen saataisiin edes jotain mieltä, tulosta on tarkasteltava nykyisen hallituspolitiikan valossa. Seuraavaksi YW esittää vaaleista lyhyet huomiot puolueista, joiden voitot ja tappiot ovat herättäneet eniten huomiota julkisuudessa.

Kokoomus. Lännen huoraksi täydellisesti antautunut puolue seilaa nyt Mediapoolin lietsoman aggressiivisen Nato-sotaintoilun aallon harjalla. Ajamalla amerikkalaisten miehitystä maassamme sallivaa DCA-sopimusta, Kokoomus on totisesti ansainnut toisen haukkumanimensä Zogoomus, sillä vieraskorean hölmöläisdiilin myötä Suomesta tulee kirjaimellisesti Amerikan sionistisen miehityshallinnon (ZOG) alainen. Ironisesti kykypuolueeksi kutsulla epäkansallisella koplalla ei ole juuri mitään omia ansioita politiikassa, kunhan vain kehtaavat käyttää kyynisesti hyväkseen kulloisiakin ajan trendejä. Asettamalla hallituskumppani Perussuomalaiset median luomien paskamyrskyjen kilveksi, Kokoomuksen onnistui saada EU-parlamenttiin yhden lisäpaikan, mikä tarkoittaa neljää europarlamentaarikkoa. Samalla Kokoomuksesta tuli maamme suurin puolue unionin parlamentissa. 

Tuoreista läpimenneistä uuden suojatyöpaikan Brysselistä sai epätoivoisena pyrkyrinä tunnettu Mika Aaltola, joka on jo hyvissä ajoin ehtinyt hakea uudelleen UPI:n johtajaksi ja siinä sivussa flopannut presidentivaaleissa median ilmaisesta tuesta huolimatta. Toinen EU-parlamenttiin sisään päässyt medialemmikki Pekka Toveri tunnetaan Aaltolan lailla huonoista ennustajan lahjoistaan. Siinä missä Aaltola arvasi Trumpin menestyksen 2016 koko ajan väärin, on median armoittama "rautainen sota-asiantuntija" Toveri mennyt puolestaan arvioissaan päin metsää lähes kaikessa mikä on koskenut Ukrainan sotaa. Saamansa äänimäärän perusteella tämä ei ole silti häirinnyt kotisohvien isänmaallisia, sillä ilmeisesti heidän mielestään Toverin amerikkalaisperäinen ryssäviha on tärkeämpää kuin hänen toiveajatteluksi osoittautuneet sotaennusteensa. Suomalaisten kannalta on tietenkin onnellista, että tämä koomikkopari poistuu ainakin viideksi vuodeksi jokapäiväisestä julkisuudesta. Uskostaan vaikutusmahdollisuuksiinsa nämä kovapalkkaiset tyhjäntoimittajat eivät ole kuitenkaan luopuneet, vaan esimerkiksi Aaltola on jo ehtinyt arvuutella julkisuudessa saavansa heti komissaarin paikan, koska "paalupaikka tuli".

Persusuomalaiset. Nämä vaalit menivät persuille kirjaimellisesti persiilleen ja syystäkin. Toisin kuin karvalakkipersut Kokoomus on puolueena ymmärtänyt miten pidetään Sauli Niinistön esimerkkiä noudattaen kansansuosiota yllä. Ensinnäkin persuilta oli jokseenkin hölmöä ottaa hallitusneuvotteluissa vastaan valtionvarainministerin posti, sillä lähes kaikki hallitusta vastustavat protestit kohdistuvat väistämättä sen haltijaan. Koska puoluejohtaja Riikka Purra on joutunut toimimaan hallituksen ukkosenjohdattimena, kookomuslaiset ovat voineet täysin rinnoin nauttia johtamastaan epäsuositusta politiikasta. 

Eniten Perussuomalaisten kurituspolitiikka on vaikuttanut liikkuviin äänestäjät, jotka jäivät tällä kertaa kotiin. Äänestyshaluttomuutta lisäsivät myös puolueen kyvyttömyys pitää kiinni aikaisemmista lupauksistaan: bensa maksaa edelleen lähes kaksi euroa litralta, maahanmuuttajien vuosittainen määrä on moninkertaistunut ja vasemmiston totalitaristeja mielisteleviä ajatusrikoslakeja on lisätty entisestään. 

Persujen vaalituloksen perseelleen menoa kuvaa kirjaimellisesti ainoa valituksi tullut meppi Sebastian Tynkkynen. "Rynkkyseksi" kutsuttu elostelija on varsinainen anateema kaikelle sille mitä perussuomalainen protestiäänestäjä haluaa ehdokkaaltaan. Nationalistisena oksymoronina tunnettu Tynkkynen seurustelee maahamme ties millä statuksella livahtaneen mustan rotumuukalaismiehen kanssa. Tynkkysen valinta europarlamentaarikoksi symboloikin erinomaisesti perussuomalaisten tämän hetkistä alennustilaa.

RKP. Gallupeissa kerrottiin ruotsalaispuolueen menettävän ainoan parlamenttipaikkansa, mutta niinhän siinä kävi, että kieli- ja puolueuskollisuus voittivat jälleen kerran. Vaaleista ja suhdanteista riippumatta RKP:n kannattajat ovat aktiivisia äänestäjiä, jonka vuoksi heidän painoarvonsa on populaatiotaan suurempi. Kokoomuslaisten ohella ruotsinkieliset ovat kuin Amerikan juutalaiset, jotka määrästään huolimatta saavuttavat äänestysaktiivisuudellaan ja politiikkaan osallistumisellaan suhteettoman suuren vallan. Loppujen lopuksi puoluejohtajan tehtävät jättäneellä Anna-Maja Henrikssonilla oli helppo työ tulla valituksi.

Vasemmistoliitto. Itseään ilman ironiaa Hyviksi ihmisiksi kutsuvien joukko on tunnettu sopulikäyttäytymisestään. Tosin kuin yleensä kuvitellaan, juuri tälle hyväkkäiden massalle kollektivismi ja johtajan palvonta ovat verissä, mistä kertoo aiempi varaukseton tuki Sanna Marinille. Nyt tunteellisen fanituksen kohteeksi oli vaihtunut Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Enimmäkseen naisista koostuva Hyvien ihmisten hurmoksellinen koalitio vaikuttaa Vihreissä, Vasemmistoliitossa ja SDP:ssä, jonka vuoksi uuden messiaan rooli ei ole rajattu vain tietylle punavihreälle puolueelle. Vain määrätyillä arvoilla, ennen kaikkea tasa-arvofundamentalismilla ja sen taakse naamioituneella passiivis-aggressiivisella feministisellä kaunalla, on vaikutusta kun tämä porukkaa valitsee itselleen johtajan.

Perinteisen vasemmistoeetoksen lisäksi Anderssonin valtakunnallisesti saamat ennätykselliset lähes neljännesmiljoona ääntä kertoo pitkään velloneesta protestista hallituksen leikkauksia vastaan. Yhteiskunnan saamapuolella olevat passiiviset pokakonttorin asiakkaat aktivoituivat kerrankin joukolla ja päättivät oikeistopopulistien tapaan äänestää kovempaa. Anderssonin vanavedessä Vasemmistoliitto kolminkertaisesti meppiensä määrän (nyt kolme), mikä tukee käsitystä, että äänestäjät ymmärsivät EU:n olevan instanssi, jossa Suomenkin asiat päätetään. Fiksulta näyttävä logiikkaa jää kuitenkin puolitiehen, sillä vaikka suurin osa maamme asioista päätetäänkin Brysselissä, suomalaisilla mepeillä ei niihin päätöksiin ole osaa eikä arpaa. Varsinkaan kolmella Vasemmistoliiton edustajalla.

Sisäpoliittisten motiivien ohella Anderssonin saama äänipotti saattaa heijastella myös jossain määrin pinnan alla kuohuvaa ulkopolitiikkamme kritiikkiä. Massiivisesta median propagandasta huolimatta kaikki suomalaiset eivät olekaan lähdössä soitellen sotaan USA-Naton eskaloimiin uhkarohkeisiin projekteihin, joissa kovimman hinnan voi joutua maksamaan lännen eturintamaksi vapaaehtoiseksi julistautunut Suomi. Hallituksen Amerikkaa myötäilevä Israel-politiikka lienee toinen ulkopoliittinen syy, miksi osa kansalaisista kerkesi äänestämään Anderssonia. 

Olivatpa kansalaisten motiivit äänestää Anderssonia mitkä tahansa, Vasemmistoliiton vaikutusvalta Suomessa ja Euroopassa ei voitosta huolimatta suinkaan kolminkertaistunut. Siitä pitää huolen 720-jäseninen EU-parlamentti ja valtaa käyttävä komissio.

Vihreät, SDP ja Keskusta. Ennusteista huolimatta nämä puolueet säilyttivät parlamenttipaikkansa. Ilman Perussuomalaisten mahalaskua ne olisivat todennäköisesti menettäneet paikkojaan, joten mistään torjuntavoitosta ei voida puhua. Varsinkin kun äänet jäivät vähäisemmäksi kuin edellisissä EU-parlamenttivaaleissa. 

Sen sijaan muualla Euroopassa gallupit pitivät kutinsa ja oikeistopopulistit lisäsivät paikkojaan. Valhelehdistöön kyllästyneisiin keski-eurooppalaisiin ei tehonnut samalla tavalla viikkokausia jatkunut "laitaoikeistolla" pelottelu kuin auktoriteettiuskoisiin suomalaisiin. Populismin noususta huolimatta keskustaoikeisto hallitsee edelleen parlamenttia, mutta poliittisen opposition kasvu sekä oikealla että vasemmalla vaikeuttaa entisestään federalististen EU-byrokraattien junttaaman politiikan toteuttamista. Koko 2020-luvun kriisejä hyödyntäneen EU-eliitin yhtenäisyyseuforia saattaakin olla jo historiaa uudella viisivuotiskaudella.