YLEN DOKUMENTTI PALJASTAA TAHATTOMASTI FEMINISMIN ITSEKKYYDEN

Yle TV 2, tiistai 29.10.2024 klo 22.31, Regina - Kuningattaren kehä

Riina on painikuningatar Regina Rosendahl, joka haluaa voittaa showpainin Suomen mestaruuden ja nousta supertähdeksi. Perinteisesti naiset eivät ole voineet olla mestareita. Ottelut kuitenkin käsikirjoitetaan, joten voisiko käsikirjoitustiimi kirjoittaa populaarifeminismin nimissä naismestarin? Onko hän valmis olemaan röyhkeä ja itsekäs? (Suomi 2024) (U) ohjelmatekstitys (suomi) 1 h 23 min. Linkki ohjelmaan.

Amerikasta lähtöisin oleva showpaini on käsikirjoitettua teatteria, jolla pyritään luomaan illuusio ottelijoiden välisestä aidosta taistelusta. Voittajaksi leivotaan etukäteen roolihahmo, jonka oletetaan näyttävän mediaseksikkäämältä kuin monesti paremman vastustajan. Valtamedian pinnalle puskemat identiteetti-ideologiat perustuvat myös todellisuuden käsikirjoittamiseen, jolla  mahdottoman uskotellaan olevan mahdollista. Tässä mielessä feminismin yhdistäminen showpainiin alleviivaa liberaalia fantasiaa, jossa biologisen todellisuuden reunaehdot muutetaan ja kuka tahansa voi olla mitä tahansa. 

Tv-dokumentti Regina - Kuningattaren kehä on mitään häpeämätön kuvaus kolmekymppisestä feministisatanistista, joka raivoaa kuvittelemaansa kaikkivaltiasta patriarkaattia vastaan. Hän näyttää olevan selvästi vapaan kasvatuksen tuote, jossa ei ole jälkeäkään isän kurista. Muodikkaan syömishäiriöisenä naisena Regina, siviilissä Riina Kalma, vihaa miehiä, mutta haluaa olla kehässä ja siviilissä kuin äijä. Tyypillistä feminismiä on myös se, että hän on itse hetero, mutta vierastaa silti lasten saamista puolustaen samalla lgbt-ihmisiä, koska heidän esiinmarssillaan voidaan kyseenalaistaa yhteiskuntaa koossa pitävä heteroseksuaalisuus. Tahaton huumorielementti löytyy puolestaan Reginan kannattamasta satanistiyhdistyksestä, joka ei ole muuta kuin poliittisesti korrektia liberalismia lgbt-ripulointineen.

On vaikea sanoa, onko kyse vain luonnevikaisesta ja yksiselitteisen vittumaisesta feminististä vai läntisen sivilisaation rappiosta, jossa tällaiset itsekkäät kulttuuriparasiitit pääsevät esteettä rehottamaan. Seistään edellisten sukupolvien saavutuksilla eli jättiläisen hartioilla, josta käsin voidaan sitten raivota miesvihaa, ylistää lapsettomuutta ja saarnata lgbt-friikkisirkuksen puolesta. 

Dokumentin miehet ovat puolestaan säälittäviä feminismin mielistelijöitä ja aisankannattajia, jotka luulevat alistumisellaan hillitsevän itsekkään harpyian kaoottista mieltä. He eivät ymmärrä, että Reginan omahyväinen itsekkyys vain lisääntyy ellei sille ei aseteta mitään rajoja. 

Kun dokumenttia tarkastelee viileän analyyttisesti, se ei ole lainkaan hassumpi. Harvoin näkee ohjelmaa, jossa sen päähenkilö näkemyksillään ja toiminnallaan paljastaa nykyfeminismin olevan pelkkää karkeaa ja häikäilemätöntä itsekkyyttä. Kyse ei siis ole tasa-arvosta, vaan halusta päästä ilman palleja kukoksi tunkiolle ja kalifiksi kalifin paikalle. Tietenkin ohjelma  antaa kaikenlaisille varttihulluillle voimaannuttavan (sic) luvan toteuttaa sukupuolinarsismiaan, mutta suuren yleisön Reginan viheliäisyys vierottaa väistämättä. Dokumentin tekijät ja sen lähettänyt Yle eivät ole ehkä ajatelleet näitä asioita aivan loppuun asti.

                                               *************************

Yle Radio 1, keskiviikko 23.10.2024, Kalle Haatanen: Suomalaisen vapaamuurariuden historia

Vapaamuurarit on maailman tunnetuin "salaseura". Sen juuret ovat luultavasti renessanssin ja valistuksen ajan aatevirtauksissa.  Vaikka nykyiset vapaamuurarit ovat sangen avoimia toimissaan, on kuitenkin asioita, joita he eivät halua julkisuuteen - mikä salaseura niin haluaisi?  Historiantutkija Samu Nyström on päässyt ensimmäisenä tutkijana perehtymään kaikkeen vapaamurarien toimintaan tutkijan etiikalla.  Syntyy rikas historiallinen kuva myös syrjitystä järjestöstä maailmanhistorian kulussa. Linkki ohjelmaan.

Ylelle freelancerina podcasteja tekevä Kalle Haatanen on yhtiön palkkalistoilla oleviin toimittajiin verrattuna poikkeus, sillä hän tunnustaa avoimesti väriä. Hän ei edes teeskentele olevansa objektiiviinen ja arvovapaa toimittaja, vaan sanoo suoraan olevansa arvoliberaali, mikä selkokielellä voisi tarkoittaa perinteistä vasemmistohumanistia. Ylessä tiedostavasta vasemmistoliberaalista välttämättömyydestä tulee väistämättä hyve, mikä merkitsee sitä, ettei muita ääniä sitten kuullakaan. Toisin sanoen ellei Haatanen olisi liberaali Yle tuskin ostaisi hänen ohjelmiaan.

Suomalaisista vapaamuurareista kirjan tehneen Samu Nyströmin haastattelu olisi voinut olla avartavaa kuuneltavaa, mutta valitettavasti Haatasen pakkomielle äärioikeistoon vääristi täysin ohjelman kulun. Haataselle ns. äärioikeisto näyttää olevan kaiken yhteiskunnallisen pahan selittäjä, eräänlainen mörkö ja eksistentiaalinen toinen, jonka toimintaa ei voi ymmärtää rationaalisista lähtökohdista. 

Tässä mielessä toimittaja on selvästi Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian kannattaja ohjenuoranaan Theodor Adornon toimittama tieteen kaapun puettu propagandateos The Authoritarian Personality (1950), jossa ei-vasemmistolaisuus psykopatologisoidaan ja kuvataan vainoharhaisuutena. Nykyisessä poliittisesti oikeaoppisessa mediailmastossa jo Frankfurtin koulun esiin ottaminen "väärässä kontekstissa" leimataan suoraan salaliittoajatteluksi.

Siksi ei ole yllättävää, että Haatanen pyrkii ohjelmasta toiseen selittämään "kabaalin äärioikeiston" maailmanymmärryksen pelkkänä salaliittoteoriana. Tämä näyttää olevan muutoinkin yleinen trendi hegemonisen liberalismin piirissä, sillä viime vuosina myös Suomessa on ilmestynyt suuri joukko kirjoja salaliittoteorioista. Niissä korostuu erityisesti äärioikeiston suuri osuus, mikä johtunee nykyistä valtaa puolustavien hämmennyksestä poliittisen haasteen edessä. Koska heidän on vaikea myöntää, että ns. äärioikeistolla on täysin legitiimejä perusteita politiikalleen ja rationaalisia ratkaisuja nykyongelmille, ne pyritään kiistämään selittämällä niiden perustuvan "vainoharhalle" ja "salaliittoteoriohin".  

Vehkeilystään tunnetut vapaamuuraritkin alkavat Haatasen mielestä näyttää pelkästään edistyksellisiltä uhreilta, koska tiettynä historian jaksona äärioikeisto on vastustanut niitä. Asenteen taustalla oleva logiikka menee jotenkin niin, että epäilyttäväkin ilmiö on moraalisesti hyvä jos kerran eksistentiaalisesti Paha äärioikeisto sitä vastustaa. Siksi ei ole yllättävää, että eräässä vaiheessa haastattelua Haatanen näkee vapaamuurarit pelkästään hyvänä ja kannatettavana asiana, koska äärioikeistolaiset suhtautuvat niihin kielteisesti. On jokseenkin huvittavaa, kuinka rationaalisuudellaan ja loogisuudellaan rehvastelevat liberaalit paljastuvat poliittisen viholliskuvan luomisessaan pelkiksi taikauskoisiksi kiemurtelijoiksi. 

TALOUSYHTEISTYÖTÄ VENÄJÄN KANSSA EDISTÄNEET POLIITIKOT OVAT KOKO AJAN OLLEET LÄNNEN GLOBALISMIN ASIALLA

Vladimir Putin ja Paavo Lipponen.

Viimeisen kuukauden aikana länsi on purkanut Ukrainan sodan vuoksi rajusti taloudellista yhteistyötään Venäjän kanssa. Osana lännen pakotteita monet isot suomalaisfirmat ovat vetäneet toimintansa pois Venäjältä samalla kun isot yhteistyöhankkeet kuten ydinvoimalan ja kaasuputken rakentaminen on lopetettu kerralla. 

Lännen tavoitteena on tehdä Venäjästä maatalousvoittoinen kehitysmaa samaan tapaan kuin suunnitteltiin Saksalle vuonna 1945. Tuolloisesta Morgenthau-suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin, koska parempana strategiana saksalaisen nationalismin ja korkeakulttuuriin tuhoamiseksi nähtiin integraatio, taloudellinen yhteistyö ja Marshall-apu. Venäjä tulee tuskin sortumaan Saksan tapaan sotilaallisesti, vaikka se joutuukin maksamaan harkitsemattomasta Ukrainan seikkailustaan kohtuuttoman hinnan saatuun hyötyyn nähden. Tällaisessa tilanteessa venäläisten kesyttäminen taloudellisella integraatiolla ei voi tulla tietenkään enää kysymykseen, sillä globalistisen lännen näkökulmasta Venäjä on ainakin toistaiseksi menetetty tapaus. Viimeistään sotatoimillaan Ukrainassa Venäjä on poikennut Yhdysvaltojen määräämästä "sääntöpohjaisesta" maailmanjärjestyksestä, jossa moraalisesti oikeutettuja sotia voidaan käydä vain Amerikan johdolla. 

Koska Venäjää ei sodan vuoksi voida enää globalisoida osaksi lännen määrittämää "kansainvälistä yhteisöä", se täytyy irrottaa siitä kokonaan. Ydinasevaltiota on vaikea uhata suoraan sotilaallisesti ilman ettei polta omia näppejään, jonka vuoksi lännen parhaaksi vaihtoehdoksi ovat jääneet taloudelliset pakotteet. Tosin niiden lopullisesta onnistumisesta ei ole varmuutta, koska Venäjä voi siirtää taloudellisen yhteistyön painopistettä nouseviin talousvoimiin Kiinaan, Intiaan, Brasiliaan ja Afrikkaan. Joka tapauksessa tavallisten venäläisten näännyttäminen vallanvaihdoksen toivossa tulee tuskin onnistumaan maan pitkälle kehitetyn omavaraisen maataloustuotannon vuoksi. Lännen kannalta pakotteissa on lisäksi ongelmallista se, että ne haavoittavat myös sitä itseään, etenkin Eurooppaa, joka on ollut riippuvainen Venäjän energiatuonnista. 

Suomen tiedotusvälineissä on vaadittu kaiken taloudellisen yhteistyön purkamista Venäjän kanssa. Samalla on nostettu tikun nokkaan ne poliitikot ja talousvaikuttajat, jotka ovat takavuosina kehittäneet taloudellista yhteistyötä itänaapurin kanssa. Ylen uutisraportissa Paavo Lipponen, Esko Aho ja monet muut ex-poliitikot tukivat vuosia Venäjän hankkeita, mutta nyt suurin osa on jättäytynyt pois – paitsi Gerhard Schröder suomalaispolittikkojen vihjataan olleen Venäjän etua ajavia "Putinin morsiamia" tai vähintään hyödyllisiä idiootteja. Tätä oivaltaksi ylistettyä jälkiviisautta on toistanut myös sodan aikana punavihreäksi kokoomuslaiseksi paljastunut perussuomalaisten Jussi Halla-aho. 

Vähänkin rehellisempi ja analyyttisempi tilannearvio taloudellisen yhteistyön todellisista motiiveista antaa aivan toisenlaisen kuvan mitä valtamedian narraatio tuottaa suurelle yleisölle. Todellisuudessa johtavien poliitikkojen pyrkimykset lisätä taloudellista yhteistyötä Venäjän kanssa eivät ole perustuneet niinkään lyhytnäköiseen oman edun tavoitteluun vaan lännen yleiseen strategiaan, jossa talouden avulla yritetään integroida Venäjä länteen ja sen arvoihin. Taloudellista keskinäisriippuvutta lisäämäällä ja materialistisen hyvinvoinnin kasvattamisella uskottiin Venäjän sulautuvan osaksi läntistä maailmaa. Strategia on rationaalisesti täysin perusteltu, sikäli kuin sen perustuu lännessä vielä vallalla olevaan Homo economicus -ihmiskuvaan. Venäjän ja aiemmin tiettyjen islamilaisten maiden tapaukset kuitenkin todistavat, että lännen eliitin harmiksi on maita, joita ei kyetä lahjomaan länsimaiseen universalismiin ja liberalismiin taloudellis-materialistisilla kannustimilla.

Ymmärrettävästi julkisuudessa ei olla avoimesti ruodittu aiemmin niin hyväksytyn lännen ja Venäjän välisen talousyhteistyön todellisia motiiveja. Tarkalla mediaseurannalla löytyy kuitenkin aina asiantuntijoita, jota lipsauttavat ääneen totuuden. Yle Radio 1:n ajan ilmiötä tarkastelevassa Kalle Haatanen -ohjelman viimeisessä jaksossa "Historian poliittinen käyttö" haastateltu kulttuurihistorian dosentti Reima Välimäki toteaa ohimennen saman mitä tässä sanottiin edellä: taloudellisen yhteistyön tarkoitus on ollut integroida Venäjä länteen osaksi globalistista järjestelmää. 

Näin pitkälti näyttikin, koska presidentti Vladimir Putin jopa ystävystyi läheisesti globalistien näkyvän yhteistyöjärjestö Maailman talousfoorumin (WEF) perustajan Klaus Schwabin kanssa. Sodan puhjettua WEF kuitenkin katkaisi suhteensa Venäjään, mikä on viesti siitä, että maailmanlaajuinen globalisaatio on toistaiseksi peruttu.

                                                               **********************

Yle TV2, maanantai 21.3.2022 klo 21.55 Suomineidot

Kausi 1, 1/4. Et sä voi ajatella tolleen. Etnonationalistiksi tunnustautuva Meri kertoo maailmankuvastaan. Jasmina on huolissaan monikulttuurisuuden ihanteesta. Puoliksi venäläinen Liisa koki lapsena ulkopuolisuutta. HD ohjelmatekstitys (suomi) 29 min

Tämän viikon kotimainen kulttuurikohu on ollut maanantaina alkanut ja Yle Areenasta löytyvä reality-sarja Suomineidot - Dokumenttisarja Suomen kansallismielisistä naisista. Mitään kohua ei luonnollisesti olisi ilman nettipunakaartia, joka aloitti sarjan julkaisun jälkeen välittömästi kampanjointinsa somessa. Vielä tämäkään ei olisi taannut julkisuutta, elleivät punavihreät toimittajat olisi nostaneet näiden ulisijoiden peppukipua valtakunnalliseen julkisuuteen.

Mustasukkaisesti median poliittisista oikeaoppineisuutta vahtivien punaisten lumihiutaleiden raivon nostatti sarjan naisten tavanomaisuus, koska se heidän mukaansa "normalisoi natseja". Heidän mielestään kansallismielisistä saa esittää vain demonisoivia ohjelmia tai heidät naurettaviksi tekeviä olkiukko-dokumentteja tyyliin Sieg Heil Suomi (1994).

Suomineidoissa seurataan kolmen eri naisen kautta kansallismielisen kentän koko spektriä. Tampereella asuva venäläis-suomalainen Liisa edustaa kosher-konservatiivisen "kansallismielisyyden" valtavirtaa, niin sanotun poliittisen valeopposition liberaalinationalismia. Liisassa kuten valtavirtapersuissa ylensä, nationalismi on vain pelkkää pintaa. Sen alla lepää kaikkien valtapuolueiden ja pysyvien hallitusten jakama länsimainen liberalismi. Liisan harmiton hahmo ei herätä katsojassa juuri mitään tunteita, tuskin edes vasemmistoänkyrässä.

Jasmin on helsinkiläinen yliopisto-opiskelija, jonka nationalismi edustaa kaikista kolmesta perinteisintä kansallismielisyyttä. Hänen aatemaailmansa taustalla on vanha suomalainen kulttuurinationalismi, oman kielen arvostus ja luontosuhde. Ainoa radikalismiin viittaava näkemys littyy hänen sympatiaansa edesmenneeseen kalastaja Pentti Linkolaan. Silti Jasiministakaan on vaikea leipoa mitään "natsia".

Ohjelman saama natsittelu perustuu ainoastaan kolmekymppisen rekkakuskin Merin näkemyksiin. Julkisuudessa paheksutun Merin mielipiteet eivät loppujen lopuksi ole kovin radikaaleja, vaan esimerkiksi vielä 1980-luvulla ne olisivat edustaneet melko valtavirtaista ajattelua. Silloin esimerkiksi Merin mainitsema afrkkalaisten tunkeminen itsetarkoituksellisesti mainoksiin olisi pidetty vihamielisenä  propangandana mitätöidä suomalaisuus. Nyt voimme nähdä 1990-luvun laman aikana alkaneen pehmityskampanjan, neekerinormalisoinnin, tulokset katukuvassa.

Puhe "natsismin normalisoimisesta" pitäisikin kääntää ihmetykseen siitä, kuinka hajottavat vasemmistolaiset arvot ovat saaneet yliotteen kaikissa läntisissä yhteiskunnissa. Ne, jotka ovat ohjelmasta eniten älähtäneet ovat niitä, joiden poikkeavia elämäntapoja ja ideologiota vihamielisen eliitin kontrolloima media on normalisoinut voimallisesti viimeisen 30 vuoden aikana ja jopa sitä aiemmin. Kyse on kulttuurihegemoniasta ja sen hallinnasta. Uuden epänormaalin ylläpitäjät eivät halua, että vallitsevaa hegemoniaa haastetaan näkyvästi ja avoimesti. Suomineidot herättää heissä alitajuista pelkoa, että mädätys ei olekaan ikuista, vaan propagandalla pohjustettu horjuva hegemonia voi romahtaa pienestäkin avoimesta haasteesta.

TV 1, sunnuntai 20.3.2022 klo 21.55 Stephen Lawrencen tapaus (12)

2/3. Uusia todisteita. Uusien todisteiden valossa Stephenin surma avataan kunnolla. Rikosylikomisario Driscollilla on täysi työ vakuuttaa poliisijohto sekä uhrin omaiset, että jutulla on mahdollisuuksia ratketa. HD 45 min. Linkki ohjelmaan.

Ulkomaan uutisointia 1990-luvulla seuranneet eivät voineet välttyä uutisvirralta, joka koski mustan Stephen Lawrencen kuolemantapausta Lontoossa. Tekijöiksi epäiltiin valkoisia miehiä, mikä nosti jälleen kerran keskusteluun rasismin, jolla viitataan rasistisesti vain valkoisiin. Lawrencen tapauksessa marxilaisesti virittäytyneet toimittajat puskivat agendansa rasistisesta poliisista ja vallalla olevista "rasistista rakenteista". Tämä siitä huolimatta, että rotujen välisessä väkivallassa valkoiset olivat moninkertaisesti uhreina mustiin nähden.

Mustat tappavat länsimaissa sekä suhteellisin että absoluuttisin luvuin moninkertaisesti valkoisia kuin valkoiset mustia. Tämä ei kuitenkaan synnytä mediahuomiota. Englannissa mustien tekemät rotumurhat eivät ole saaneet juuri minkäänlaista näkyvyyttä puhumattakaan siitä moralistis-hysteerisestä mediasirkuksesta, minkä tapaus Stephen Lawrence sai aikaan. Tämä tosiasian julkituomisessa ei ole kyse nykyään niin muodikkaasta whataboutismi-sönkötyksestä, vaan kaksoisstandardin osoittamisesta. One law for them, and another law for us.

Ylen lähettämä Stephen Lawrencen tapaus ei palvele muuta kuin valkoista syyllisyyttä, jonka lopullisena päämääränä on antautuminen ja rajojen avaaminen kaiken maailman vapaamatkustajille.

TV1, sunnuntai 6.3.2022 klo 21.56 Ridley Road (12) 4/4.

Tahrattu ihminen. Vivienin uhraus voi vielä kantaa hedelmää mutta vain, jos hän löytää uudestaan todisteet, joiden avulla natsien puolimilitaristinen joukko saadaan pysäytettyä. Kuinka hänen itsensä ja unelman käy? HD 56 min. Linkki sarjaan.

Brittiläis-amerikkalainen draamasarja juutalaistytöstä, joka soluttautuu englantilaiseen natsijärjestöön vuonna 1962. Sarja perustuu löyhästi tositapahtumiin, joita tosin niitäkin manipuloidaan sangen luovalla tunteisiin vetoavalla tavalla. Historiallista hahmoista sarjassa esiintyvät National Socialist Movementin johtaja Colin Jordan (1923-2009) ja American Nazi Partyn George Lincoln Rockwell (1918-1967) ovat odotetusti pelkkiä karikatyyrejä.

Sarja on kummallinen sekoitus poliittista jännäriä ja rakkausdraamaa, eikä se oikein osaa päättää kumpaa se olisi. Joka tapauksessa Ridley Road edustaa taitavaa psykologista manipulaatiota, jossa katsoja asettuu kuin itsestään rotumuukalaisten puolelle ja saa puolestaan tuntemaan vihaa niitä kohtaan, jotka puolustavat valkoisen katsojan todellista etua. Sarjan edustama propaganda on erityisotos siitä, mikä on vallalla länsimaissa laajemmin.

YLEN JULKAISUPOLITIIKASSA VIHOLLISKUVA MUODOSTUU KONSERVATIIVEISTA JA ISÄNMAALLISISTA

Konservatiivit vaalivat ainoastaan eilispäivän liberaalien
ideoita. 25 vuotta sitten Trumpia olisi pidetty tavallisena
 liberaalina.

Yle Radio 1, perjantai 23.8.2019 klo 10.00, Kalle Haatanen: USA:n äärioikeisto ja fasismi

Donald Trump on muuttanut radikaalisti USA:n politiikan kieltä ja toimintatapoja. Trumpin kausi on vaikuttanut paljon myös republikaanisen puolueeseen. Toimittaja Markus Tiittulan mukaan Trump on muuttanut puolueen herrakerhosta ääriliikkeeksi, jonka taktiikat muistuttavat fasistien toimintatapoja. Trump on saanut luotua republikaaniseen puolueeseen pelon ilmapiirin, jossa kukaan ei uskalla vastustaa häntä. Kaikki pelkäävät Trumpin uudelleen valintaa, jonka jälkeen vastustajat menettäisivät asemansa. Uskonnollisen oikeiston suhtautuminen Trumpiiin on muuttunut. Viime vaaleissa uskovien mielestä rivosuinen Trump oli pienempi paha kuin Hillary Clinton. Nyt uskonnollinen äärioikeisto ihailee Trumpia estoitta. Toimittaja Markus Tiittula on seurannut USA:n äärioikeiston nousua Trumpin presidenttikaudella. Hän on nyt Kalle Haatasen vieraana.

Linkki ohjelmaan.

Yle Radio 1:n asiaohjelmien sarjaan kuuluvassa Kalle Haatasen haastatteluissa taso vaihtelee jyrkästi riippuen vieraasta ja aiheesta. Silloin kuin teema tulee politiikan ulkopuolelta keskustelua kestää yleensä kuunnella ilman hampaiden kiristystä. Ikävä kyllä näitä keskusteluja on liian vähän ja siksi sijaa saavat vasemmiston peppukivusta nouseva reklamointi milloin mistäkin sosiaalisesta kysymyksestä. 

Vaikka Haatanen on tohtorismies, hänellä ei ole silti kykyä tai halua tarkastella aiheitaan edes muodollisen puolueettomasti kuten edesmenneellä toimittaja Perttu Häkkisellä. Turhan usein hän asettuu haastateltavan puolelle ilman todellista haastamista. Tämä on helppoa, sillä varsinkin poliittisista aiheissaan Haatanen valitsee vieraakseen poikkeuksetta samanlaisen vasemmistoliberaalin kuin hän on itse. Tosin hänen kunniakseen on todettava, että toisin kuin muut Ylen toimittajat, hän sanoo rehellisesti olevansa globalisteja kannattava vasemmistoliberaali. Näin hän tekee myös viimeisimmän lähetyksen loppupuolella.

Tämän kertainen jakso oli nolointa Haatasta pitkiin aikoihin, sen verran innokkaasti hän kuolasi toimittajakirjailija Markus Tiittulan punasokealle vuodatukselle. Yhdysvaltain vasemmistoliberaalilta Itärannikolta Iltalehdelle kirjoittava Tiittula on patologisessa Trump-kaunassaan jopa Suomen mittakaavassa tragikoominen hahmo. Hänet selättää vain Washingtonin ja New Yorkin demokraattipuolueita suosivien valtalehtien toimittajat, joilta hän poimii suurimman osan tulikivenkatkuisesta retoriikastaan. 

Yle Watch huomioi herran fiksaation "äärioikeistoon" ja Trumpiin jo tammikuussa 2017 ilmestyneessä jutussaan Trump-uutisoinneissa valtamedia on luopunut viimeisistäkin puolueettoman journalismin rippeistä. Normaalit ihmiset hyväksyvät tosiasiat ja jatkavat elämäänsä muuttuvissa olosuhteissa, mutta Tiittulan kaltaisille vasemmistolaisille vinkuleluille Trumpin valinta hiertää edelleen rektumia. Tiittulalle ei ole riittänyt Iltalehdelle vuosia jatkuneet mielipidekolumnit Amerikan äärioikeistosta, vaan hän on tehnyt hiljattain aiheesta kokonaisen poliittisen pamfletin, jota haastattelija kutsuu julkeasti tietokirjaksi.

Valtamedia on kuvaava sana, koska se käsittää sekä massatiedotusvälineet että uutisiksi valikoituvat aiheet. Esimerkiksi laatujournalismillaan pöyhistelevä Yle Radio 1 tunnetaan toimittajista, jotka eivät turhaan peittele sympatiaansa vasemmistolaisuutta kohtaan samalla kun ruoskivat kaikkea mikä voidaan tulkita konservatismiksi ja "äärioikeistolaisuudeksi". Siksi Haatasen ohjelmassa ei koskaan kuulla kriittistä puheenvuoroa vasemmiston hegemonisesta myrkynkylvöstä ja länsimaisten perusarvojen alasajamisesta Frankfurtin koulun kriittisen teorian hengessä. Ongelmallisena nähdään vain "äärioikeisto", vaikka sen ilmaantuminen on pelkkä reaktio ja oire sivilisaation sairaudesta, jota manifestoi näkyvimmin vasemmistoliberalismi.

Hallitsevassa (vasemmisto)liberaalissa ajattelutavassa ja politiikassa ei koskaan tunnusteta omia virheitä nykyiseen kriisiin, vaan syitä etsitään salaliittomaisesti muualta kuten "äärioikeistosta". Tämä on huvittavaa kun tietää, kuinka vasemmistoliberaalit ovat perinteisesti syyttäneet äärioikeistoa salaliittoteorioista. Näin tulee ymmäretyksi se, että Iltalehden toimittajan mielestä läntisessä maailmassa kaikki olisi hyvin ja "normaalia" kunhan nuo pahantahtoiset äärioikeistolaiset eivät vain olisi tulleet häirtsemaan hyvin edennyttä liberaalia projektia. 

Vanhan järjestyksen asiamieheksi ryhtynyt Tiittula ei leimaa kansallismielisiä populisteja pelkästään moraalisesti pahoiksi ihmisiksi, vaan haastattelun alussa hän nimittää heitä suoraan mielisairaksi viittaamalla Yalen yliopiston psykiatrian naisprofessori Bandy X. Leen kyseenalaiseen todistajalausuntoon Trumpista. Talousliberaalin Mises-insituutin asiantuntuja Yuri N. Maltsev ihmetteleekin kirjoituksessaan, kuinka Bandy Lee voi arvioida psykiatrisesti Trumpia, jota hän ei ole koskaan tavannut. Silti professori päätyy kutsumaan presidenttiä väkivaltaan taipuvaksi mielenhäiriöiseksi, vaikka tästä ei ole olemassa mitään näyttöä. 

Sinänsä tällaisessa psykopuheessa ei ole mitään uutta, sillä sekä vanha äärivasemmisto että liberaali uusvasemmisto ovat aina pyrkineet psykopatologisoimaan kansallismieliset konservatiivit. Tämä strategia tunnettiin jo Theodor Adornon toimittamasta politisoituneesta "tutkimuksesta" Autoritäärinen persoonallisuus (1950), jota pidetään epätieteellisestä poliittisesta propagandastaan huolimatta monien toimittajien ja vasemmistolaisten maailmanselityksenä "edistyksellisten" (lue: sosialistien) poliittisesta vihollisesta. 

Mustamaalaamisen toista ulottuvuutta edustaa tahraavat mielikuvakampanjat, joissa kansansa tulevaisuudesta huolestuneet tavalliset kansalaiset yhdistetään demonisoituihin natseihin ja fasisteihin. Tästä taktiikasta kertoo kommunisminvastaisen John Birch Societyn G. Edward Griffin vuonna 1969 filmatussa luennossaan. On ironista, että haastattelussa Markus Tiittula tölvii ohimennen juuri John Birch Societyä samalla kun hän leimaa hollywoodilaisen kuvaston mukaisesti Trumpin äänestäjiä sivistymättömiksi väkivaltaisiksi uusnatsien kavereiksi. Kalle Haatanen puolestaan vihjaa tyypillisen Trumpin kannattajien olevan sisäsiittoisia valkoisia tavalla joka tuli tunneksi elokuvasta Syvä joki (1972).

Tosiuskovan tapaan Tiittula ei anna mitään positiviista tunnustusta sen enempää Trumpille kuin hänen miljoonille äänestäjillekään. Kaikki huono ja väärä Yhdysvalloissa johtuu ainoastaan heistä. Hän mainitsee toki käynnissä olevan kulttuurisodan, mutta näkee syyllisenä vain "äärioikeiston", vaikka juuri vasemmiston 1968-sukupolvi käänsi kaiken päälaelleen ja on sittemmin ajanut koko sivilisaation syyllisyydentuntoiseen heikkouden tilaan. 

Puhe äärioikeiston väkivallasta ja hyökkäyksestä yhteiskuntaa vastaan on hassua, kun tietää, että koko mielettömyyden aloitti uusvasemmisto, jonka hengenheimolaiset yrittävät nyt mustasukkaisesti pitää kiinni hiipuvasta hegemoniastaan. Niin sanotut edistykselliset eivät ole tyytyneet edellisen sukupolven hajotustyöhön, vaan ovat viemässä tuhkatkin pesästä mielenvikaisilla puheillaan kymmenistä sukupuolista ja rajojen avaamisesta Väli-Amerikan ja Afrikan miljardimassoille. 

Kun tähän hulluuden riemumarssiin sitten vihdoin ja viimein reagoidaan, mädän järjestelmän apparatsikit alkavat räksyttää vesikauhuisten puudelien lailla fasismista ja rasismista. Näille tuholaisille olisi myrkkyä, jos Ylessä esittäisiin edes kerran raportti järjestelmän suojeluksessa olevasta väkivaltaisesta äärivasemmistosta tai kulttuurivasemmiston systemaattisesta arvopohjan rapauttamisesta "hyvien asioiden" nimissä.

Tuikitavallisen demonisoinnin ja mustamaalauksen lisäksi Tiittula vetelee hatusta suoranaisia valheita. Hän väittää, että Trump valehtelee koko ajan, mutta sanoo itse toisaalla, että Trump olisi kutsunut Charlottesvillen lailllisia alt-right mielenosoittajia "hyviksi tyypeiksi". Tosiasiassa Trump tuomitsi vaihtoehto-oikeiston mielenosoituksen, mutta medialle tämä ei kelvannut, koska samaan hengenvetoon presidentti moitti myös äärivasemmiston luvattomia provokaatiomielenosoittajia. Tällainen tasapuolisuus ei tietenkään "liberaalille" valtamedialle kelvannut, sillä se katsoo äärivasemmiston räyhäävien ammattimielenosoittajien olevan aina hyvällä asialla keinoista riippumatta.

Haastatellussa tehtiin näkyväksi se falski ja puolinaisuuksiin turvautuva retoriikka, jota valtamedian punavihertävät toimittajat harjoittavat kun puheeksi tulee kansallinen suvereniteetti ja valkoisen väestönosan oikeus etniseen itsesäilytykseen. 

Oma lukunsa ohjelmassa oli korruptoituneen liberaalin järjestelmän puolustaminen ja Amerikan republikaanipuolueen syyttäminen rappeutuneeksi ja tekopyhäksi jollainen "hyviksiä" mediassa edustava demokraattipuolue ei tietenkään ole. Kaikkien läntisten valtapuolueiden tapaan myös republikaanipuolue on rappiolla, mutta täysin eri syistä mitä ohjelman parivaljakko toi valikoidusti esiin.

Yllättäen haastattelussa otettiin harvinaislaatuisesti puheeksi Syvä valtio, mutta siitäkin puhuttiin korrektisti vain asian vierestä ja korostettiin armeijan roolia, jonka sätkynukkena Trumpin nähdään olevan. Tavallaan totta, mutta mainitsematta jää, että hän on ulkopolitiikassa pääasiassa sionistien kuten AIPAC-lobbyn vietävissä. Syvä valtio näytti olevan keskustelijoille sen verran kuuma peruna, ettei sen käsittelyä uskallettu jatkaa sen pitemälle. Ymmärrettävää, kun tutustuu asiaan verkkotietosanakirja Conservapediassa (vasemmistolainen Wikipedia on huomattavasti asenteellisempi ja siten vääristyneempi), jossa Syvä valtio (Deep State) määritellään seuraavasti:

Syvä valtio (jota kutsutaan joskus "pysyväksi valtioksi" tai varjohallitukseksi) on termi, jota käytetään kuvaamaan byrokraatteja ja muita vaikuttaja, joita ei ole valittu vaaleilla, mutta jotka tosiasiassa kontrolloivat hallitusta ja sen politiikkaa. Tässä varjohallituksessa julkishallinnon virastojen ja asevoimien byrokraatit sekä tietyt liittolaiset varsinaisten virastojen ulkopuolelta (kuten valtamedia, poliittiset puolueet, lobbaajat, konsulttiyhtiöt ja suuryritykset) ovat mukana määrittelemässä, hallitsemassa ja manipuloimassa hallituksen politiikkaa. Nämä henkilöt kannattavat yleensä liberaalia ja globalistista maailmankuvaa, jonka perimmäisenä tarkoituksena on luoda utooppinen Maailmanhallitus. Syvä valtio on yhtä kuin hallinnollinen valta.

Haatasen viimeisin ohjelma oli sen verran yksipuolisen propagandistinen, että jopa asialle myötämieliset kuulijat joutuvat puistelemaan päitään. Tasapainoisemmalla ja kriittisemmällä otteella tämäkin jakso olisi voinut ollut hyvä tuokiotunti vasemmistoliberalistisen globalismin puolesta. Nyt se kuulosti läpinäkyvältä ristiretkeltä Trumpia ja kaikkia kansallismielisiä vastaan, jonka vuoksi tuskin kukaan taipui vierailijan esittämille näkökulmille. Tosiuskovat saivat tietenkin maailmankuvalleen vahvistusta, mutta suurelle enemmistölle ohjelma näytti tukevan näkemystä, että Yle on toden totta vasemmistolaisten miehittämä ja naisittama valemedia.


                                                      *******************************


Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi näyttää olevan yllättävän monen nationalistin suojeluksessa, vaikka tämä tunnetaan häiritsevän vasemmistoliberaaleista mielipiteistään. Eräät kansallismielisiksi ilmoittautuneet antavat hyväksyntänsä Saarikiven pehmoisille puheille vain siksi, että professori kuulemma sallii tietyissä rajoissa suvakkien ja rajakkien puhua vapaasti facebook-sivullaan. Suosiota professori on kerännyt myös sillä, ettei hän ole suoralta kädeltä tuominnut kirjailija Timo Hännikäisen oikeutta julkaista tekstejään. Näillä huikeilla meriiteillä häntä on pidetty jonkinlaisena nationalistien kotisuvakkina.

Jotta suomut putoaisivat silmiltä, näille aisureille pitää suositella Saarikiven viimeisintä Ylessä (missäs muuallakaan) julkaistua kolumnia Isänmaa ja uskonto on varastettu, ottakaa varkaat kiinni! Siinä vähän kaikkien kaverina pidetty naapurin nallekarhu näyttää hyväuskoiselle kansallismieliselle, että tämän herran pehmeän ulkokuoren alla asustaa suomalaisten etnisyyttä väheksyvä piinkova internationalisti. Tietysti aina löytyy niitä julkista diskurssia myötäileviä opportunistisia hölmöjä, jotka kuvittelevat Saarikiven kannattaman liberaalinationalismin (Civic nationalism) käyvän isänmaallisuudesta kuin väärän rahan.

Jo heti kahdessa ensimmäisessä kappaleessa kirjoittaja tunnustaa ranskalaisten jälkistrukturalistien näkemyksen sanojen vallasta. Yleisesti hyväksytty käsitys on, että länsimaissa vääntö sanojen merkityksistä on näkynyt enimmäkseen vasemmistolaisten haluna muuttaa sanastoa ideologiansa mukaiseksi. Ilmiö tunnetaan poliittisena korrektiutena, mutta Saarikivi ei puutu siihen, vaan näkee poststrukturalistien tapaan ainoastaan traditionaaliset käsitteet "ongelmallisina". Siksi hän potkii jo valmiiksi maassa makaavaa isänmaata ja uskontoa: 

Yhteiskuntaelämä on taistelua sanoista ja niiden merkityksistä. Kaikkina aikoina on asioita, joita ei oikein voi sanoa, koska joku vatipää on kaapannut itselleen niihin liittyvät sanat.   

Näihin sanoihin kuuluvat esimerkiksi isänmaa ja uskonto.

Seuraavaksi kolumnistimme tuo esiin sen kuinka näillä sanoilla ei saisi olla sellaista sisältöä mitä niillä on alun perin ymmärretty. Saarikiveä selvästikin kirvelee se, että Suomen valtiorajat käsittävä isänmaa kuuluu ensisijaisesti suomalaisille ja että kristinuskossa suojellaan ihmisyhteisöjen keskeisiä insituutioita kuten miehen ja naisen välistä avioliittoa. Toisin kuin Saarikivi meille uskottelee, maastamme löytyy koko joukko puolueita ja ihmisiä, jotka aivan avoimesti eivät tunnusta sen enempää isänmaata kuin kristinuskoakaan. 

Jossain mahdollisessa maailmassa voisin esimerkiksi kuvata maailmankuvaani seuraavasti: olen isänmaallinen kristitty suomalainen. Mutta se ei oikein ole mahdollista oikeassa maailmassa, sillä sekä isänmaahan, Suomeen että kristinuskoon liittyvä sanasto on kaapattu pienen piirin käyttöön. Suomessa on puolue, joka julistaa nimessään olevansa varsinaisia suomalaisia, ja toinen, joka edustaa kristittyjä. Keitä muiden puolueiden kannattajat sitten lienevät?

Puhe jostain kaappauksesta on vasemmistoliberaalien härski projektio itsensä harjoittamasta käsitteiden kaappauksesta. He jos ketkä ovat liberaalissa urbaanikuplassaan omineet sanat isänmaa ja kristinusko sellaiseksi, että niiden alkuperäinen tarkoitus on vesittynyt kokonaan. Siksi Saarikiven halventava heitto kansallisten symbolien omimisesta tuntuu erityisen ontuvalta:

Leijonariipusta kantavat varttinatsit omivat katupartioilleen ja Suomi ensin -teltoilleen paitsi maamme vaakunan myös sen nimen ja sitä puolustaneiden sotaveteraanien asian. Heille on turha selittää, että isoisäni, joka haavoittui sodassa puolustaessaan jälkipolvien oikeutta öyhöttää, oli vieraista kulttuureista, kuvataiteista ja enkeleistä kiinnostunut pehmo.

Kansallismieliset aktivistit eivät ole omimassa kansallisia symboleita, vaan he käyttävät niitä siinä tarkoituksessa mihin ne on alunperin luotukin. Sitä paitsi olisi aika erikoista, jos kansallismieliset eivät käyttäisi kansallisia symboleita. Suomen valtion symbolit ja sotaveteraanien asia ovat aina olleet kaikkien suomalaisten omaisuuutta, mutta  isänmaattomat kosmopoliitit, marxilaiset, kauppakamarinulikat ja kulttuuriradikaalit ovat vihanneet niitä ja halunneet päästä niistä eroon. Jostain syystä nämä isänmaattomat haluavat vaalia kovaan ääneen kansallisia perusarvoja juuri nyt, vaikka he ovat jo ajat sitten luopuneet suomalaisuuden ideasta ja kristinuskosta. 

Koska itseään sivistyneistönä pitävä lukeva luokka ei aidosti välitä tuon taivaallista suomalaisuudesta ja kristinuskosta, miksi he ovat silti närkästyineitä siitä, että joku on niihin vielä sitoutunut perinteisellä tavalla? Heillehän asian pitäisi olla yhdentekevä. Sitä se ei heille kuitenkaan ole, koska isänmaa, suomalaisuus ja kristillisyys ovat edelleen hyödyllisiä termejä kunhan niiden sisältö vain muutetaan globalismia palvelevaksi. Kun antinationalisti ja rotumuukalainen käyttävät kansallisia symboleja, tämä voidaan nähdä todisteena isänmaan sisällöllisestä merkityksettömyydestä; kuka tahansa voi olla "isänmaallinen" ja "suomalainen" kunhan vain oleilee maan rajojen sisäpuolella.

Saarikivi ei malta olla sortumatta hipsteri-ironiaan hänen kiitellessä sotaveteraaneja syistä, jotka sopivat hänen omaan ideologiseen pirtaan:

Miten todella arvostankaan sotaveteraaneja. Kohtalo riisti heiltä nuoruuden, jota itse sain elää sydämeni kyllyydestä. Mudan ja veren keskellä vuosikaudet rämpiessään he lunastivat meille mahdollisuuden riidellä vihollisvaltion sijasta vessojen sukupuolineutraaleista kylteistä ja loukkaantua tykkitulen asemesta siitä, miten twitterissä on vilahtanut rodullistava ilmaus 

Sotaveteraanien uhrin ansiosta parhaat meistä ajattelevat nyt liberaalin länsieurooppalaisesti eivätkä konservatiivisen itäeurooppalaisesti. Eli siis esimerkiksi siten, että väkivallan ihannoinnin asemesta kyseenalaistavat sodan merkityksen kansakunnan identiteetin luojana. Kiitos siitä veteraanit 1939-1945!

Kolumnistimme mielestä on huvittavaa, että sotaveteraanien toive taistelun avulla turvata Suomen suvun säilyminen ei ole tietylle osalle nykypolvea merkityksellistä. Päinvastoin, hän iloitsee siitä, että sodat käytiin nykyälymystön tulkinnan mukaan  "demokratian" eikä isänmaan puolesta. Tässä yhteydessä demokratia tarkoittaa henkiseksi plebeijiksi taantuneen keskiluokkaisen lukeneiston mahdollisuutta pyöritellä oman navan ympärillä pyöriviä asioita, jotka vääjäämättä johtavat pehmentyneen kansakunnan surkastumiseen ja  itsesuojelukyvyn katoamiseen muukalaisaallon paineessa. Viidenkymmenen vuoden päästä kuka tahansa täysjärkinen suomalainen eläisi mieluummin itäeurooppalaisen konservatiivisessa Suomessa kuin liberalismista "yllättävän" loikan tehneessä ultrakonservatiivisessa islamilaistasavallassa.

Vasemmistoliberaali ei ole vallanhimoisessa idealismissaan koskaan tyytyväinen eikä Saarikivikään anna kristinuskolle armoa vaikka se on jo nyt polvillaan:

Mutta kun avaan television, puhuvat siellä uskonnostani yleensä ne, joilla on jotain homoseksiä koskevaa asiaa. Kun alle yhden prosentin herätysliikettä edustava Päivi Räsänen avaa suunsa, protestoivat miljoonien ihmisten kansankirkon jäsenet eroamalla kirkosta. Vaikka Päivi Räsäsellä ei edes ole kirkossa mitään erityistä asemaa

Olisipa Saarikivi edes rehellinen tässä naurettavassa olkiukossaan. Kun Ylen pakkoveron alainen katsoja avaa television puhuvat siellä kristillisyydestä yleensä kirkkoon kuulumattomat liberaalit, joilla on jotain homoseksiä koskevaa asiaa. Niissä keskusteluissa ihmisoikeusloukkaukseksi taidetaan tätänykyä katsoa jo se, etteivät homomiehet saa ainakaan vielä rynkytellä vapaasti alttarilla tai edes sakastin puolella. Perushomotusta ja sukupuolineutraalia transutusta tulee joka tuutista, mutta tämä ei ole kolumnistin mielestä tietenkään riittävää. Erityisen loukkaavaa stadilaisessa sateenkaarikuplassa elävälle on se, että johonkin niin vanhanaikaiseen kuin sananvapauteen vetoamisella päästetään Päivi Räsänen kerran vuodessa laukomaan jotain ikävää mikä lukee Raamatussa.

Minua loukkaa, että hän puhuu ikään kuin minunkin nimissäni, koska meillä on sama uskonto. Että hänelle ja eräille muille äänekkäille tuhansien vuosien hengellisessä traditiossa on kyse siitä, miten yhteiskunnan tulisi rajoittaa jonkun oikeutta rakastaa toista.

Yhtä lailla lukuista suomalaista korpeaa se, että punaisen yliopiston professori puhuu suurena auktoriteettina alamaisille, kuinka tuhansien vuosien kristinuskoa pitäisi tulkita vain liberaalin muotiaatteen mukaan. Sitä paitsi kukaan ei ole kieltämässä oikeutta rakastaa, ei edes niiltä yhden illan juttuja hakevilta sitoutumiskammoisilta hedonistihomoilta. Kyse on avioliittoinstituutiosta, jolla virallistetaan miehen ja naisen pyhä liitto, joka taas turvaa mahdollisen jälkipolven syntymisen ja elinmahdollisuuden. Tässä kohtaa homoliitosta puhuminen ei ole vain ilveilyä vaan häpeämätön loukkaus yhteisön perussolun eritysiasemaa kohtaan.

Tekisikin mieli huutaa näille isänmaallisen ja hurskaan kansalaisen larppaajille: älkääpä pilkatko isänmaatani ja uskontoani. Että minun Suomeni ja minun kristinuskoni on suvaitsevainen, kaikki ihmiset käsittävä, avoin.  

Mutta enpä huudakaan. Sillä kysymys on siitä, että ei ole olemassa jotain “minun” Suomeani vaan ainoastaan se Suomi, joka kuuluu kaikille. Eikä ole olemassa mitään minun privaattia kristinuskoanikaan vaan ainoastaan kaikkien kristittyjen yhteinen usko.

Vain ihmiskuntauskovainen liberaali voi kirjoittaa jotain näin järjetöntä, joka toteutuneena ei kestäisi päivääkään sortumatta kaaokseen ja hobbesilaiseen alkutilaan. Suomi ei todellakaan kuulu kaikille aivan kuten Tiibet, Japani ja Isreal eivät nekään kuulu kaikille. Luvaton maassaoleminen ja tai maahan pyrkiminen ei tee kenestäkään suomalaista, joten suomalaisten etuja ajavalla Suomen valtiolla on täysi oikeus rajata ulos muukalaiset.

Suomen säilymistä kannattavat eivät tietenkään puhu "minun" Suomesta vaan meidän, suomalaisten Suomesta. Kristinuskossakin puhutaan meistä kun sillä viitataan sen korkeimpaan auktoriteettiin, Raamatun sanaan. Saarikivi on toki oikeassa siinä, ettei kristinuskossa voi olla mikään privaattia tulkintaa, vaikka juuri kolumnistin kaltaiset liberaalit turvautuvat eniten itselle räätälöityyn uskoon.

Kirjoituksen lopussa Saarikivi yltyy yhteinen ihmiskunta -palvonnassaan suorastaan runolliseksi:

Siksi Suomi ei kuulu Perussuomalaisille tai Suomi ensin -liikkeelle vaan kaikille, jotka täällä asuvat. Siksi kristinusko ei kuulu kristillisdemokraateille, helluntaisaarnaaijille ja helvetillä pelottelijoille. Se kuuluu koko maailmalle, armo ja evankeliumi, kutsu rakastaa. Siksi kaikkien tulee huutaa: sanamme on varastettu!

Ottakaa varkaat kiinni! Palauttakaa yhteiset sanamme niille, joille ne kuuluvat, kaikille.

Jos uskomme ihmiskuntaan näemme, että ihmisen universaaliin olemukseen kuuluu luontainen taipumus tehdä ero meihin ja muihin. Erilaisuus on syntynyt eristyksissä ja kohtaamisissakin erityisyyttä on vaalittu reviirin puolustamisella. Ilman näitä ilmiöitä paljon ylistettyä divesiteettiä ei olisi olemassakaan ja koko ihmiskunta olisi yhtenäistä harmaata massaa. 

Todellisessa maailmassa rakkautta ja armoa riittää pääasiassa vain lähimmäisille, mutta yltäkylläisyyden harhassa elävä länsimainen pullukka voi kuvitella niiden olevan rajaton resurssi, jota voi jakaa kuin ilmaista leipää kaikille halukkaille. Tätä voi yrittää, mutta hyvin nopeasti huomataan maailmassa olevan rajat.

FRANKFURTILAINEN "KRITIIKIN KULTTUURI" YLESSÄ.

YLE Radio 1, 10.7.2014, klo 10.05, Kalle Haatanen: Suur-Suomi -aatteen synty ja tuho

1930 -luvulla ja sotien aikana monet suomalaiset unelmoivat Suur-Suomesta, joka yhdistäisi suomalaiset ja rajan takaiset heimoveljat yhdeksi kansakunnaksi ja jossa koittaisi uusi vaurauden aika. Sodan jälkeen Suur-suomi-unelmat piti unohtaa ja tulevaisuus piti laskea aivan uudenlaisten visioiden varaan. Mutta miten Suur-Suomi-aate syntyi ja kuinka helppo siitä oli luopua? Mitä sodan ajan idealismille oikein tapahtui? Sota-ajan aatteellisia virtauksia pohditaan nyt Kalle Haatasen ohjelmassa. Hänen vieraanaan on tutkija Jenni Kirves.

Linkki ohjelmaan.

Toimittaja Kalle Haatanen on parhaita Yle Radio 1:n toimittajia ainakin siinä mielessä, että hän kertoo avoimesti tunnustavansa väriä eli vaaleanpunaista liberalismia. Lisäksi Haatanen on uskaltanut ajottain käsitellä aiheita, joita voisi ainakin Ylen mittarin mukaan pitää epäkorrekteina. Sen sijaan samaa ei voi sanoa hänen haastattelemasta konformistisesta kympin tytöstä, tutkija Jenni Kirveestä. Yle Watch kertoi millaisesta tendenssitutkijasta on kyse päivityksessä (26.5.2013) TARKOITUSHAKUISTA HISTORIAN POLITISOINTIA EURO-JYTKYN JÄLKEEN.

YLE Radio 1, 10.7.2014, klo 22.05, Naisen heinäkuun Todellisia tarinoita. Olenko mies vai mikä

Norjan Barras-vuorella kokoontuu ryhmä, jonka jäsenet eivät kuulu perinteiseen miehen tai naisen sukupuolilokeroon. Valokuvan avulla he tutkivat omaa toisenlaista sukupuoltaan ja omaa minuuttaan. Vertaisryhmään kuuluvat mm. naista sisällään piilottava xxy-mies Pertti, testosteronin korvaushoidossa oleva Lauri ja sukupuolensa naiseksi korjannut Jutta. Ryhmän vetäjä on valokuvaaja Miina Savolainen. Toteutus Helena Itkonen, Kai Rantala ja Hannu Karisto.

Linkki ohjelmaan.

Jo tuo insertti paljastaa olennaisesti sen, mitä poliittinen korrektius on: valhetta, ja käsitteiden vääristämistä poliittinen päämäärä silmällä pitäen. Kun ihminen poikkeavasti mutiloi peniksensä vaginaksi hän ei Isosisko-valtion kustannuksella korjaa sukupuoltaan, vaan yrittää vaihtaa - tosin epäonnistuneesti - sukupuolensa vastakkaiseksi. Artikkelissaan "Poliittisen korrektiuden alkuperä" amerikkalainen kansalaisaktivisti William Lind kirjoittaa siitä, mikä kuvaa hyvin sitä miksi Yle lähettää Naisen heinäkuu  kaltaisia radio- ja tv-ohjelmia jatkuvalla syötöllä:

Nykyaikaiset ilmiöt, kuten radikaalifeminismi, naistutkimus, homotutkimus ja mustien tutkimus, ovat kaikki ”kriittisen teorian” haaroja. Frankfurtin koulukunta sai todellisuudessa vaikutteita 1930-luvun marxismista sekä Freudista luoden opin, jota kutsutaan kriittiseksi teoriaksi. Nimitys on nerokas, koska se saa jokaisen kysymään: ”Mikä teoria?” Teorian mukaan pitää kritisoida. Sen mukaan keino romahduttaa länsimainen kulttuuri ja kapitalistien valta on olla antamatta vaihtoehtoa. He nimenomaan kieltäytyvät tekemästä sitä. He sanovat, ettei sellaista voi olla, he eivät pysty kuvittelemaan, miltä heidän rakentamansa ”vapaa” yhteiskunta näyttäisi. Niin kauan kuin elämme kapitalistisen talouden vallan alistamina, joka (heidän mielestään) luo freudilaisen tilan (Freudin kuvailemat ilmentymät sorron alla elävissä ihmisissä), emme voi edes kuvitella vapaata yhteiskuntaa. Kriittinen teoria on yksinkertaisesti kritisointia. Se vaatii kaikkein tuhoisinta mahdollista kritiikkiä kaikin tavoin, jotta nykyinen valta saadaan murrettua. Tietenkin feministien kertoessa koko yhteiskunnan suhtautuvan vihamielisesti naisiin on valitus peräisin suoraan kriittisestä teoriasta. Se on peräisin 1930-luvulta, ei 1960-luvulta.

1984 = 2014