TAVALLINEN TIISTAI YLE-TV:SSÄ: JANKUTUSTA RASISMISTA, ÄÄNESSÄ TEEMU MÄKI, RONJA SALMI, SARA CHAFAK...

Yleisradion ohjelmapolitiikasta vellova kohu ei ota laantuakseen. Viimeksi tänään yhtiön hallintoneuvoston perussuomalaiset jäsenet Olli Immonen, Leena Meri, Jari Ronkainen ja Jussi Wihonen vaativat Yleltä selvitystä sensuurikohusta. Taustalla on tuotantopäällikkö Rakel Liekin äärivasemmistolaiset kolumnistivalinnat ja kirjoitusten sensurointi. 

Yle on jättänyt julkaisematta ainakin kolumnistien Janne Saarikiven, Sanna Ukkolan, Jari Ehnroothin ja Rajkumar Sabanadesanin kirjoituksia. Perussuomalaisten pinna paloi vasta kun historioitsija Teemu Keskisarjan Talvisotaan 1939-40 liittynyt kolumni reputettiin vain siksi, että tekstissä mainittiin tuon ajan normaalikäytössä ollut sana ryssä. Keskisarja kirjoittaa tapauksesta viimeisimmässä Ilta-Sanomien kolumnissaan Historioitsija ryssi hommansa Yleisradiossa käyttämällä ryssä-sanaa.

Olisi turha kuvitella, että Ylen punaväriliputus näkyisi vain verkkosivuilla ja Yle Radio 1:ssä kuultavissa kolumneissa. Massoille suunnattu  raskaan sarjan yksipuolinen propaganda näkyy parhaiten Ylen tv-kanavilla. Ei tarvitse kuin katsoa tämän päivän tiistain tärpit Ylen kolmelta televisiokanavalta, niin tietää, mikä porukka "meidän kaikkien suomalaisten ohjelmakanavaa" hallitsee:


TV1, tiistai 19.5.2020 klo 21.33, Perjantai-dokkari: Kuka saa olla kaunis? 

Miss Suomet Alina Voronkova, Sara Chafak ja Lola Odusoga kertovat, minkälaista rasismia ja vihaa he ovat saaneet niskaansa. Miten sen kanssa voi elää? Ohjaus Ami Assulin. HD ohjelmatekstitys (suom). Linkki ohjelmaan.

Suomeen pääseet kiittämättömät naikkoset eivät osaa muuta kuin narista olemattomasta rasismista. Dokumentin ilmiselvä tarkoitus on syyllistää perusteetta suomalaisia ja uhriuttaa muukalaisia. Sitä paitsi ei ole mitään "rasismia" siten kuin itseinhoiset tasa-arvouskovaiset asian olkiukkona esittävät –  on vain ihmisiä väärässä paikassa.


TV2, tiistai 19.5.2020 klo 21.00 Mitä mietit, Ronja Salmi?

Kausi 3, 10/10. Mistä puhumme, kun puhumme sukupuolesta? Mitä sukupuoli merkitsee ihmiselle, joka on pohtinut omaa sukupuoli-identiteettiään enemmän? Minkälainen kokemus sukupuolenkorjausprosessi on? Ronja vierailee Janne Naakan ja Valtteri Sandbergin luona ja juttelee somevaikuttajien kanssa stereotyyppisestä mies- ja naiskuvasta. HD ohjelmatekstitys (suomi) 30 min. Linkki ohjelmaan. 

Sukupuolivärkkien räplääminen muodossa jos toisessa selvästi kiinnostaa medialemmikki Ronja Salmea. Ohjelma kuvaa hyvin jo maatumistilassa olevan länsimaisen "nykykulttuurin" kiinnostuksen kohteita. Vaikka rotumuukalaiset miehittävät maata ilman aseita ja valtion taloustilanne on kohta puolin konkurssin partaalla, aina löytyy itsensä edistyksellisten etujoukoksi nostanut porukka, jonka mielestä pissavehkeet ovat mielivaltaisesti vaihdettavissa kuten mielisairas joka uskoo olevansa välillä Napoleon. Ylen ohjelmapolitiikasta vastaavien mielestä vaihdettavaa jalkoväliasiaa ei vain voi jättää kertomatta kerta toisensa jälkeen. 

TV2, tiistai 19.5.2020 klo 21.30, Äidit puuhaavat pornoa (16)

3/3. Kuvaukset ovat käynnistymässä, mutta kuvauspaikan ja näyttelijöiden löytäminen osoittautuu hankalaksi. Eroottisten elokuvien ohjaaja Erika Lust on saapunut naisten tueksi. Miten valmis elokuva otetaan vastaan? HD 47 min. Linkki ohjelmaan. 

Tällaistakin tehdään ja näytetään vielä televisiossa. Moralismi sikseen, eniten tässä häiritsee Iso-Britannian rodunsekoituksen ja monirotuisuuden ennennäkemätön eteneminen. Ohjelman niin sanottua tiedostavaa pornoa puuhavista futisäideistä puolet näyttää olevan ulkoeurooppalaisia. Mitä taas tulee feministiseen pornoon, kyseessä täytyy olla oksymoroni; siis vähän sama kuin feministinen huumori – ei naurata, ei kiihota.

Yle Teema, tiistai 19-5.2020 klo 20.00, Marcel Duchamp ja mahdollisuuksien taide

Ranskalainen Marcel Duchamp oli yksi 1900-luvun alun merkittävimmistä modernismia edustaneista taiteilijoista. Dokumentti selvittää, kuinka Duchampin vallankumoukselliset ideat muovasivat käsitystä estetiikasta, taiteesta ja kulttuurista ja kuinka hänen työnsä loi suuntaviivoja 2000-luvun taiteelle. T: Electrolift Creative/ZDF/Arte, Yhdysvallat. HD 55 min

Tämän ohjelman lähettämisessä ei ole sikäli mitään kummallista: Yle vain noudattaa hegemonista rappioliberaali taidekäsistystä. Tosin jos Ylellä olisi halua ja rohkeutta esitellä vastavirtaan kulkevia taiteilijoita, se ei etsisi niitä kuluneiden modernistien keskuudesta. 

Yle Teema, tiistai 19.5.2020 klo 21.01, Historia: Australia värikuvissa

3/4. Maahanmuuttajien Australia. Toisen maailmansodan jälkeen Australia avasi ovensa maahanmuuttajille, ja lisääntynyt työvoima kohensi maan taloutta. Alkuperäisasukkaat sen sijaan joutuivat kärsimään julman rasistisista teoista. T: Arrow Media/Stranger than Fiction Films/SBS, Australia HD ohjelmatekstitys (suomi) 48 min. Linkki ohjelmaan.

Rasismi siellä, Ylen punavetelä täällä. Frankfurtin koulun kritiikin kulttuuri näkyy tässä rainassa suoranaisena kouluesimerkkinä: kaikista valkoisten asuttamista maista halutaan antaa kielteinen yleisarvosana, mikäli niissä on harjoitettu vähänkin populaatiogeneettistä itsesuojelua. Tarinaan kuuluu, että vain valkoiset voivat olla rasisteja so. "pahoja", muun rotuisille ns. rikkaamman kulttuurin edustajille on varattu sen sijaan pyhimysmäisen "uhrin" rooli.

Yle Teema, 19.5.2020 klo 21.50 Timanttinen keikka

Suomiräpin konkari Asa esiintyy bändinsä kanssa G-Livelabin Timanttisella keikalla ja esittää kappaleita vuosien varrella. Groovavan keikan ohella Asa jakaa Sami Kuoppamäelle filosofisia näkemyksiään sanojen merkityksestä, luonnosta sekä yhdessä tekemisen tärkeydestä. HD ohjelmatekstitys (suomi) 60 min. Linkki ohjelmaan.

Kun nykypäivänä televisiossa esitetään aikamme nuorisomusiikkia, kyse on lähes poikkeuksetta (((suurten kansainvälisten levyhtiöiden))) promotoimasta monikulttuurisesta rap-"musiikista". Vaikka huomattava osa nuorisosta ymmärrettävästi vierastaa afroamerikkalaista puhelaulua, Ylessä uskotaan itsepintaisesti toiston voimaan. Siellä nimittäin tiedetään, että joillekin junttimainen trendikkyyden houkutus on niin suuri, että he retkahtavat jatkuvassa mediapommituksessa niinkin primitiiviseen mölyyn kuin rap. Silti on vaikea kuvitella, mitä terve nuori valkoinen nuori (puhumattakaan aikuisesta) saa irti näin yksinkertaisen monotonisesta jollotuksesta, jota lahjattomat "artistit" esittävät vähämielisesti elehtien.

Yle Teema, 19.5.2020m klo 22.50 Uusi Kino: Pakolaiskeskusteluja (12) 

Teemu Mäen dokumenttielokuva pakolaisuudesta ja muukalaisvihasta Suomessa, maailman onnellisimmassa maassa. Elokuvassa haastatellaan kolmea irakilaispakolaista, jotka odottavat turvapaikkapäätöstä. Lisäksi dokumentissa ovat lähteinä pakolaisuutta ja maahanmuuttoa käsittelevät kirjoitukset, puheet, keskustelut ja Suomen valtion ja EU:n viralliset tilastot. T: Greenlit Productions, 2020. HD ohjelmatekstitys (suomi) 1 h 33 min. Linkki ohjelmaan. 

Minkälainen puheenvuoro pitäisi antaa kissan päälle masturboineelle eläinrääkkääjälle, julkikommunistille ja rappiotaidefriikille televisiossa? Jos tv-katsojat saisivat äänestää, pervotaitelija Teemu Mäen näkemyksiä eli 2000-luvun kommunistipropagandaa ei nähtäisi ollenkaan. Ylessä sen sijaan ollaan mielissään Teemu Mäen puuhasteluista ja siksi tänään nähdään juuri niin mustavalkoisen moralistinen dokumentti kuin kulttuurimarxilaiselta punamädättäjältä voidaan odottaakin.

Dokumenttielokuva on tekijänsä näköinen. Uuden ajan "tieteellistä kommunismia" ohjelmassa edustavat EU:n tuottamat tendenssitutkimukset ja tilastot, joiden mukaan maahanmuutto ja pakolaisuus ovat kokonaistaloudellisesti hyödyllisiä Euroopalle (sittemmin tämä hokema on lakaistu maton alle). EU:n harhaanjohtavien taloustilastojen esille ottaminen dokumentissa on sikäli erikoista, koska näin kommunistinen ohjaaja tulee kannattaneeksi globalistien suosimaa "argumenttia" elintasopakolaisten taloudellisesta hyödystä kapitalistiselle järjestelmälle (joka ei edes pidä paikkaansa).
 
Räikeimmästä päästä valittujen maahanmuuttokriittisten nettikirjoituksia lukee puolestaan joku näyttelijä pää punaisena, jolloin argumenteista tulee sivuseikka ja katsoja kiinniittää huomion pelkkään "irrationaalisen vihan" ilmaisuun. 

Muslimit ja turvapaikkaturistit saavat esittää oman asiansa rauhallisesti ymmärtäväisten jatkokysymysten saattamina. Selostajana toimiva Teemu Mäki lukee rauhallisella äänellä muslimien ja rotumuukalaisten historiallisista saavutuksista. Kuvituksena käytetään kuvia kärsivistä turvapaikanhakijoista ja hakaristilippuja kantavista suomalaisista.

Ohjelman päälleliimattu tarkoitus on antaa maahanmuuttokysymyksessä molemmille "rintamille" tasapuolinen mahdollisuus puheenvuoroihinsa ja lisätä näin molemminpuolista "ymmärrystä". Tosiasiassa ohjelma on rakennettu siten, että takarivin Taavollekin syntyy se ainoa mahdollinen käsitys ketkä ovat "hyviä" ja ketkä "pahoja". 

Ylipäätään koko vuoropuhelu maahanmuutosta on harhaanjohtamista. Siinä vaiheessa kun muukalaisinvaasion estämisen mielekkyys tulee edes keskustelunaiheeksi, on kansakunnassa jo tapahtunut jokin peruuttamaton nyrjähdys; luopuminen maailman viisaimmasta ajatuksesta, jonka viisaat bramiinit tiesivät Intiassa tuhansia vuosia sitten kunnes tuo viisaus katosi, väestö sekoittui ja kulttuuri tuhoutui. Siinähän keskustelette luhistetuilla jättiläisen harteilla.

Teemu Mäkeä ei kiinnosta luonnonsuojelu, vaan
kommunismi taikauskoisine tasa-arvouskontoineen.

SOSIALISTIHALLITUS HALUAA RYÖVÄTÄ KANSALAISTEN VERORAHOJA MYÖS YKSITYISELLE VALTAMEDIALLE

Valtioneuvoston pää-äänenkannattajana toimivaa Yleä rahoitetaan kansalaisten verotuksella, mutta tämä ei vielä riitä nykyhallitukselle, vaan se haluaa veronmaksajilta tulonsiirtoja myös yksityisille tiedotusvälineille. Suomalaisvihamielistä "arvopohjaa" joka kotitalouteen levittävän Ylen näkyvyys on ainakin liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakalle (sd) riittämätöntä; Ilta-Sanomien mukaan hän perää vastuulliselle journalismille erillistä koronatukea ja pysyvää tukijärjestelmää. Toisin sanoen hallitus pakkolunastaa kansalaisilta rahaa, jolla kustannetaan heihin kohdistuva punaliberaali aivopesu ja indoktrinaatio. Näin röyhkeä chutzpah tuo ensimmäisenä mieleeni miehen, joka tapettuaan ensin vanhempansa, anoo tuomioistuinta armahtamaan itsensä, koska on orpo.

Korona-kriisin aikana valtamedian ylitse tulviva mahti on vain korostunut, mutta tästä huolimatta se on entistä neuroottisempi puolitotuuksia oikovista kriittisistä äänistä, jotka pääsevät suurten tiedotusvälineiden propaganda- ja sensuurivallin läpi. Siksi ministeri Harakkakin toteaa tämänpäväisessä tiedotustialisuudessaan tuohtuneena, että "TOSIASIAPOHJAINEN tiedonvälitys on yhteiskunnan kivijalka, ja luotettavan tiedon merkitys korostuu korona-aikoina" ikään kuin tämän takaajana voisi olla vain ja ainoastaan hallituksen ideologisia intressejä seuraavat valtamediat. Omia virheitään ja valheitaan peittelevän Harakan ministeriön hätä on niin suuri, että se on tilannut pahamaineiselta punavihreältä khmeriltä, toimittaja-kirjailija Elina Grundströmiltä, selvityksen journalismin tukemisesta koronakriisin aiheuttamassa poikkeustilanteessa.

Grundström ehdottaa eräänlaista hesariveroa, jolla tuettaisiin vapailla  markkinoilla toimivia suuria meditaloja. Vallitsevan globalistisen ideologian pönkittämiseksi veronmaksajista halutaan tehdä maksumiehiä yhtä totuutta julistavalle medialle. Näin taataan se, että massojen tietoisuudesta pyyhitään vaihtoehtoiset tiedonhankintakanavat. Kun verovaroin tuetut valtamediat toitottavat samaa, kuluttajille ei jää enää edes mahdollisuutta äänestää lompakollaan. Ilta-Sanomat:

Selvityksessä ehdotetaan harkinnanvaraista tukea koronan takia talousvaikeuksiin joutuneille tiedotusvälineille. Tukea voisi hakea hankkeisiin, joilla vahvistettaisiin laadukasta paikallista tai alueellista journalismia, kuten tutkivaa journalismia tai tavanomaista perusteellisempien juttukokonaisuuksien tuottamista.

Tukea saisi myös journalististen digisisältöjen rakentamiseen. Grundström esittää tiedotusvälineille myös valikoimatonta tukea. Se olisi prosentuaalinen avustus, joka olisi suhteutettu tiedotusvälineiden viime vuonna saamiin tilaus- ja irtonumerotuottoihin.

Samaan sisäsiittoiseen valtakilikkiin Harakan kanssa kuuluva Grundstörm ei luonnollisestikaan kerro selvityksessään todellista syytä sille, miksi kansalaiset eivät enää halua maksaa suurten tiedotusvälineiden journalismista. Maksuhaluttomuuden taustalla kun on se yksinkertainen tosiasia, että kuluttajat eivät halua maksaa asenteellisesta agendauutisoinnista. 

Valtamedian toimittajien omat järjestöt ja julkaisut toki toitottavat kuinka "tutkimusten mukaan" kansalaiset luottavat heihin vähintään yhtä paljon kuin neuvostokansalaiset isä aurinkoiseen, mutta suorasukaisemmalla kysymyksenasettelulla tulokset ovat ovat aivan toisenlaisia. Kun tendenssitutkimukset jätetään pois saadaan tuloksia, jotka näyttävät selittävän pitkälti lukijamäärien viime aikaisen romahtamisen.  

Kapitalismin "luovaan tuhoon" liittyvällä median digitalisaatiolla on oma osuutensa printtimedian alamäkeen, mutta on tietoista harhautusta sivuuttaa kokonaan median uskottavuuskato. Tämän julkituominen vaatisi valtamedialta itsekritiikkiiä, mutta tällöin se saattaisia menettää loputkin uskottavuudestaan. Siksi se keikistelee mieluummin totuuden lainahepenissä ja julkaisee omakehun värittämiä uutisia valamedian luotettavuudesta.

Eräs tällainen omahyväinen puheenvuoro kuultiin jokin aika sitten Ylen vastaavalta päätoimittajalta. Uutisessa Vastaavalta päätoimittajalta: Korona kirkastaa Ylen tehtävän Aamulehdestä Yleen nostettu lässyliberaali Jouko Jokinen rehvastelee johtamansa propapandakeskuksen saavutuksilla. Eikä hän todellakaan säästele kehujaan:

Ylessä harjoitellaan paljon poikkeusolojen toimintaa. Nyt harjoittelun tulokset näkyvät, kuten näkyy myös toimitusten luontainen taipumus panna parastaan yllättävissä tilanteissa.

Vallan vahtikoira on muuttunut viimeistään nykyhallituksen edessä sisäsiistiksi sylikoiraksi, joka nuoleskelee mielellään poliittisesti korrektia feministihallitusta:

Poliittiset päättäjät ovat kovassa paineessa. Reunamerkinnöistä huolimatta järjestelmämme ja päättäjämme toimivat erinomaisesti. Poliitikot ovat paljon esillä mediassa, ja toiveeni heille liittyy suoriin lähetyksiin. Rakentakaa viestistänne uutinen. Tärkein ensin, tiiviisti ja selkeästi. Pysytään faktoissa. Toivominen, poliittiset puheet ja pikkuserkun kannustaminen Pohjanmaalla voivat odottaa rauhallisempia aikoja 

Kohtuullisesti puheet sujuvat, mutta ehkä poliitikkojen puhetaito voisi painottua enemmän Sanna Marinin kuin Krista Kiurun suuntaan.

Punavihreässä mediakuplassa hengailevalta Ylen väeltä puuttuu vilpitön halu tarkastella uutisointiaan kriittisin silmin. Jopa valtavirran internet-toimijoilta tulevaan tyrmäävään palautteeseen suhtaudutaan Ylessä loukkaantumalla. Herranjestas, eihän nyt "eettisesti vastuullinen" Yle voi toimia missään olosuhteissa väärin! Tällainen mielikuva syntyy väkisinkin Yle News Labin päällikkö Jukka Nivan kirjoituksesta Kun Google määritti Ylen uutiset vahingollisiksi.

Google-kaupassa oleva Yle.fi-sovellus toimi aivan kuten pitikin. Mutta keskellä koronaa Googlen robotit kuitenkin epähuomiossa tulkitsivat julkisen palvelun uutistoiminnan vahingolliseksi. Google yrittää aktiivisesti estää erilaisten huijarien yritykset käyttää hyväksi ihmisten koronahuolia.

Vastasimme automaattiviestiin vakuuttaen, että Yleisradion uutisapplikaatio on nyt kyllä kuulkaa ihan tärkeä uutispalvelu suomalaisille. Kerroimme myös perusasiat kuten sen että Ylen uutiset on Suomen luotetuin uutispalvelu.

Närkästys oli suuri, koska Ylessä uskotaan, että internetjättien algoritmit sensuroivat ja poistavat vain väärien toimijoiden juttuja ja palveluja. Ylehän on Totuusmedia, ei siihen saa koskea! Joka muuta väittää, on viha- ja valeuutisten levittäjä – mikäli uskomme yleläisten omaan meriselitykseen.

Kurkistus hevosen suuhun eli Ylen omaan uutistarjontaan kertoo lahjomattomasti millaista on vastuullinen journalismi kulttuurmarxilaisilla standardeilla. Parin viime päivän aikana Yle-verkkouutisissa on korona-kriisistä huolimatta jyllännyt feministinen identiteettipolitiikka. Ihmisiä kuolee, yhteiskunta on kipsissä ja talousjärjestelmä kaatumassa, mutta Ylessä pidetään tarkkaa huolta siitä, että valtiouskonnoksi kohotettu sukupuolinarsistinen femikommunismi saa näkyvän paikkansa vastuullisessa tiedottamisessa. 

Viimeksi tänään Ylen toimittelijafeministi Sanna Vilkaman lällätteli miehille siitä, kuinka viime vuonna Suomen elokuvasäätiön tuotantotukea saaneista elokuvista 52 prosenttia oli naisen ohjaamia. Uutisjutussa Elokuvatukien jako tasa-arvoistui: "Miesten hakemuksia on ollut enemmän, mutta naisten ovat olleet parempia" oltiin tietenkin innoissaan mykän puujamala Tasa-arvon uusista aluevaltauksista näillä lakeuksilla. Se, saadaanko tasa-arvokommunistisella rahanjaolla parempia elokuvia on vielä yhtä lailla toteen näyttämättä kuin Jeesuksen toinen tuleminen.

Toisessa Ylen feministiuutisessa, Metoo-liikettä terrorismiin ja shariaan verrannut nainen repii Tanskan Akatemiaa – useat jäsenet eivät enää suostu osallistumaan toimintaan, paheksutaan tanskalaisten femikommunismin heikompaa julkista näkyvyyttä Ruotsiin verratuna. Suomalaisessa kultturihegemonisessa keskustelussa ollaan Ruotsin linjoilla, mikä selittää sen, miksi uutisjutussa hämmästellään Me too -liikkeeseen kohdistuvaa kritiikkiä. Hei, tämänhän piti olla "sovittu asia", loppuunkäsitelty juttu! Näin siis ajattelee se valtamedian kulttuurikuoro, jonka mielestä Me too -liike on tähänastisen maailmanhistorian upein juttu.

Feminismin nykytilaa on ehkä kaikkein parhaiten viime aikoina tuonut esiin Ylen verkkosivuilta löytyvä uutiseksi naamioitu mielipidekirjoitus Paleletko työpaikalla? Jonotatko aina vessaan? Brittitietokirja todistaa, että naiset elävät miehille suunnitellussa maailmassa. Agendauutinen kiteyttää konkreettisin esimerkein hyväosaisten feministinaisten iänikuisen kitinän nykypäivän naisen päivänpolttavista "ongelmista". Koko jutun voi ampua alas jo otsikkoa myöten kysymällä, miksi ne upeat vahvat naiset eivät sitten itse keksi mitään? Jos ei kelpaa, niin tehköön itse. 

Tämähän ei käy Britanniassa asuvalle feministi ja tietokirjailija Caroline Criado-Perezille, jonka vuodatuksiin lähes koko Ylen uutisjuttu perustuu. Asenne, jossa kaikki pitäisi saada itselle muiden tekemänä, johtuu Criado-Perzin kohdalla todennäköisesti siitä, että hänen monimiljönääri-isänsä johtaa brittiläista supermarkettiketjua. Nirppanokkaisesta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi Criado-Perezistä tuleekin väistämättä mieleen 1970-luvun Suomessa paljon käytetty lausahdus: "On helppo olla kommunisti, kun on rikkaat vanhemmat". 



                                                    *********************************



Yle Teema, tiistai 28.4.2020 klo 20.00 Valitut sanat : Engman & Andersson 

Terrorismi kasvaa sorron ja uhriutumisen kokemuksista. Pascal Engmanin yhteiskunnallinen dekkari Patriootit kuvaa sitä, miten viha yhteiskunnassa syntyy, kehittyy ja kanavoituu. Haastattelijana Li Andersson. HD ohjelmatekstitys (ruotsi) 30 min. Linkki ohjelmaan.

Taas päästään Teemalla  puhumasta päästyään puhumaan äärioikeistosta. Sehän on poliittis-kulttuuriselle pseudoeliitille se ongelma, ei nomenklatuuran itse aiheuttamat epäonistuneet yhteiskuntakokeilut, jotka antavat maaperää äärioikeistolle. Ohjelmassa ministeri Li Andersson haastattelee Ruotsin juutalaista toimittaja-kirjailija Pascal Engmania, joka on "yllättäen" kirjoittanut jälleen kirjan naziäärioikeistosta. Jutustelu noudattaa jo moneen kertaan avattuja psykologisoivia ja "ymmärtäviä" latuja. Haukotus.

TV2, tiistai 28.4.2020 klo 21.00 Mitä mietit, Ronja Salmi? 

Kausi 3, 7/10. Pettäminen on tositv:ssä viihdettä, mutta parisuhteessa raastavaa. Mitä pettäminen on ja miten siitä voi selvitä? Osataanko suhteissa keskustella tarpeeksi suhteen rajoista ja säännöistä? HD ohjelmatekstitys (suomi) 30 min. Linkki ohjelmaan.

Ronja Salmi on kouluesimerkki suomalaisten kultuuripiirien pienuudesta ja siitä, kuinka mitättömillä eväillä päästään mukaviin kulttuurihomiin jos vain osaa tuoda esiin oikeanlaista agendaa. Ylioppilas Salmi on tullut tutuksi Helsingin kirjaviikon poliittisesti korrektina ohjelmajohtajana, jossa tehtävässä hän mm. peruutti Timo Hännikäisen Kiuas-kustantamon näytteillepanon. Syynä boikottiiin oli Hännikäisen arvomaailma, joka ei Salmen mukaan kuulemma vastaa Helsingin kirjaviikon valikoivaa suvaitsevaisuutta.

Salmen pikkupioneerimainen ehdottomuus on huomattu myös Ylessä. Siellä löytyy aina aatesisaria suosivia punavihreitä, jotka haluavat edistää uuden politrukkisukupolven hyväkkäiden uraa. Salmella on kaikki kohdallaan, etenkin sopiva aatteellinen pakettiajattelu: homoseksualismi-feminismi-monikultturismi. Sitä paitsi alapäänasioista sairaalloisesti kiinnostuneelle Salmelle oli helppo räätälöidä ohjelmasarja, jossa aihetta sivutaan jatkuvasti. Tv-sarja ei olisi mitään, ellei milleniaalisukupolven peiliin katsojan nimi olisi ohjelman nimessä. Ronja tosiaan miettii paljon, mutta enimmäkseen vain niitä alapään juttuja.

TV1, tiistai 28.4.2020 klo 23.40, Maailma liekeissä (16) 

7/7. Tehtävä mantereella. Lois synnyttää lapsen, miten vauva otetaan vastaan? Harry on saanut erikoistehtävän ja pian koittaa ensimmäinen komennus. Minne se hänet vie? Kuinka Lois pärjää kaksin vauvan kanssa? HD 55 min. Linkki ohjelmaan.

Aikoinaan BBC:lla oli tapana tehdä realistisia laatusarjoja, mutta tällä vuosituhannella se on vajonnut yhä syvemmälle kulttuurimarxismin ja identiteettipolitiikan loputtoman sokkeloisiin kuiluihin. Varoitusmerkit olivat jo ilmassa kun tätä sarjaa mainostetiin "katsojien ja kriitikoiden ylistämänä tv-sarjana". Selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että sarjasta ovat meuhkanneet pääasiassa identiteettipolitiikkaa ajavat hipinreuhakkeet The Guardianin kaltaisissa vasemmistojulkaisuissa.

Briteissä on julkaistu vuosikymmenten aikana tolkuton määrä toista maailmansotaa ja natseja kuvaavia tv-sarjoja ja "dokumentteja". Yleensä ne edustavat yksioikoista moralismia, joka on suoraa jatkoa 1940-luvun sotapropagandalle. Tosin viime vuosina pitkävihaisen saksalaisvastaisuuden rinnalle on tullut täysin uusia, entistä kieroutuneempia piirteitä. Historiaa ei  kirjoiteta enää ideologisesti sopivaksi, vaan se muokataan nyky"arvojen" mukaiseksi.

Maailma liekeissä tv-sarja tuo esiin vasemmistolaisen identiteettipolitiikan rynnistyksen viihteessä asettamalla merkityksettömät vähemmistöt keskeisiin rooleihin. Esimerkiksi toisen maailmansodan aikaan homous oli länsimaissa rikos ja se luokiteltiin sairaudeksi. Käytännössää kyse oli marginaali-ilmiöstä, josta ei vaahdottu lainkaan. Tässä tv-sarjassa mustan ja valkoisen homopariskunnan suhteen kuvaus on kuitenkin keskeisessä roolissa sivuuttaen näin suuren normaalipopulaation elämän. 

Suomessa sarjasta ei ole valtamediassa kirjoitettu mitään kriittistä, mutta Englannista löytyy sentään lehtiä kuten Daily Mail, joka analysoi tarkasti ohjelman päälleliimattua identiteettipolitiikkaa ja vasemmistolaisten halua paisutella "fassismin" uhkaa. Britanniassa sir Oswald Mosleyn fasistipuolueella ei ollut mitään poliittista valtaa, mutta silti sarjan ensimmäsessä jaksossa sikäläisille mustapaitojen kömpelölle demonisoinille annetaan suhteettomasti ruutuaikaa.

On ikävää, että Ylen ohjelmahankkijat levittävät iltojen ratoksi näin halpahintaista sotapropagandaa vielä 75 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Ilmeisesti he ovat laskeneet sen varaan, että aina löytyy joukko hyväuskoisia demarieläkeläisiä ja nyyhkiviä kulttuuritätejä, joita voidaan jymäyttää historiapoliittisilla valheilla.

KULTTUURIMAFIAN MIELIVALTA KERTOO VAIN VASEMMISTON RAPPION SYVENEMISESTÄ

Kulttuurväen Isosisko julistaa kahden minuutin vihahetken
Timo Hännikäisestä.

Yle Radio 1, keskiviikko 17.10.2018 klo 17.30, Pyöreä pöytä: Ihmisoikeudet on sillä amerikkalaisella postmodernilla taideteoksellakin

Auttaako ilmastonmuutokseen se, että otan lyhyempiä suihkuja? Miksi haukumme aina Trumppia vaikka itsellämmekin on varsin ymrpäristövastainen hallitus? Saako messuilla ja markkinoilla kaikenlaiset ryhmät olla esillä? Tuleeko brexit todella? Hyviä kysymyksiä vastauksineen esittivät Pauli Aalto-Setälän johdolla Maija Vilkkumaa, Juha Itkonen ja Mika Pantzar. Twitter: #pyöreäpöytä

Linkki Yle Areenaan.

Ylen uutispuolella on oltu hiljaa totalitaristisen äärivasemmiston viimeisimmistä vihakampanjasta, jossa kansallismielisyyteen kytköksissä oleva Kiuas Kustannus poistettiin Helsingin kirjamessujen järjestäjien joukosta. Tapauksen tarkemmat taustat paljastavat, kuinka vasemmiston vaatima poliittinen korrektius ylittää jälleen parodiahorisontin.

Kaikki alkoi siitä, kun vain pari päivää ennen messuja äärivasemmistolainen mitättömyys ja pahamaineinen kantelupukki nimeltä Veikka Lahtinen teki kirjamessujen johdolle valituksen Kiuas Kustannuksen osallistumisesta tapahtumaan. Tämän jälkeen hän teki valituksesta julkisen Facebook-sivullaan, jota voi pitää jossain määrin kunnioitettavana (joskin omahyväisenä) ratkaisuna, koska yleensä äärivasemmiston nilkit tekevät Stasi-ilmiantonsa anonyymisti.

Messujen ohjelmajohtaja, itseään neljännen polven feministiksi kutsuva Ronja Salmi, ei asiaa kauaa harkinnut, kun hän jo parin tunnin päästä ilmoitti, että Kiuas Kustannus on suljettu pois messuilta. Mitään keskusteluja Kiuaksen edustajien kanssa ei käyty, vaan päätös tehtiin ilman heidän kuulemistaan. Ratkaisunsa perusteluksi Salmi ilmoitti, että Kiuas Kustannus ei edusta Helsingin kirjamessujen arvoja. Kummallista kyllä, messujen arvoista ei voi lukea oikeastaan missään, mutta tapauksen johdosta lienee selvää, ettei ko. arvoihin kuulu ainakaan sananvapaus.

Sensuuria ja poliittista tukahduttamista kannattaville äärivasemmistolaisille olisi ollut edullisinta, että kirjailija Timo Hännikäisen vetämä kirjayhtiö olisi suljettu kaikessa hiljaisuudessa pois messuilta, jolloin se ei saisi näkyvyyttä ja myyntiä. Tämä olisi kuitenkin edellyttänyt sitä, että valtamedia olisi ollut hiljaa epämieluisan kirjakustantajan pois potkimisesta, mutta vihakampajan ja sen sympatisoijien harmiksi Helsingin Sanomat kertoi asiasta näyttävästi. Ylessäkin reagoitiin sen verran, että Messugate otettiin yhdeksi aiheeksi Yle Radio 1:n Pyöreä pöytä -ohjelmaan.

Aiheen otti esille Pyöreä pöydän vakiovieras, vasemmistotaustastaan tunnettu laulaja Maija Vilkkumaa. Suurin osa hänen puheenvuorostaan meni Hännikäisen persoonan ja maailmankatsomuksen sättimiseen, mutta jopa hän epäili Kiukaan poissulkemisen mielekkyyttä. Nimittäin jo nyt on käymässä selväksi, että Hännikäisen kirjafirma saa valtavasti ilmaista julkisuutta. Kiukaan oman ilmoituksen mukaan sen kirjamyynti onkin moninkertaistanut parissa päivässä ja nimi jäänyt niidenkin mieleen, jotka eivät ole kuulleet kustantamosta koskaan mitään. Jälleen kerran vasemmisto ampui totalitaristisissa vaatimuksissaan itseään jalkaan.

Pyöreän pöydän muut vieraat kuten Juha Itkonen ja varsinkin Mika Panzar pitää Kiuas Kustannuksen syrjimistä pöyristyttävänä ja huolestuttavana ilmiönä, vaikka eivät liberaaleina kannatakaan Hännikäisen ja Sarastus-verkkolehden poliittisia näkemyksiä. Keskusteluilmapiirin polarisoituminen alkaa muistuttaa selvästi Amerikassa pitkään käytyä kulttuurisotaa. Kuten sielläkin, myös täällä siihen on syyllinen likaisia keinoja käyttävä hegemoninen liberaalivasemmisto, joka ei kestä, että sen vuosikymmeniä hallinneita näkemyksiä kyseenalaistetaan. Suomessa tilanne on jopa Amerikkaa pahempi, koska täällä ei ole samanlaista sananvapauden suojaa kuin Yhdysvalloissa. Sen vuoksi kulttuurikenttää hallitseva vasemmisto oikeistolaisine aisankannattajineen voi yksinkertaisesti vedota inhoaminsa mielipiteiden "rikollisuuteen" saadakseen tahtonsa läpi. Julkisten mielipiteiden portinvartijoina he voivat myös melko rauhassa sensuroida näkemyksiä, joista eivät itse satu pitämään.

Todellisuudesta yhä etäämmälle kaikonnut nykyvasemmisto on hulluksi tulemisestaan huolimatta edelleen vaikutusvaltainen ja tuhoisuudessaan siten vaarallinen. Silti vallan humalluttamanakin se on lopulta heikko ja kaukana siitä sisäisestä voimasta, joka sillä oli kun se taiseli tavallisten perheellisten työtätekevien kansanjoukkojen puolesta.

2000-luvun Stasi-ilmiantajana jo pitkään toiminut Veikka Lahtinen on tyyppiesimerkki vasemmiston rappiosta. Vähintään neljään biologiseen sukupuoleen uskova Lahtinen on pumpulissa kasvanut lumihiutale, jonka vasemmistolaisuus on niin pakkomielteistä tasa-arvofundamentalismia, että tavallisen duunarin on käytännössä mahdoton samaistua siihen. Sankarillisen työväenluokan arvoja eivät edusta myöskään hänen valituksessaan mainittu vaatimus turvatilasta (safe space) vähemmistöjen (so. globaalin enemmistön) edustajille, koska Hännikäisen edustama uusfasistinen ajattelu muka uhkaa niitä. Tällaiselle mekkoeinarille voi tosiaan lahjoittaa hamekangasta, koska hänen mielestään tietyt sanat ja totuudet ovat järjestelmän suosikkiryhmille niiden fyysisen olemassolon uhka!

Jossain Facebookin keskustelussa ihmeteltiinkin, miksi Veikka Lahtisen kaltainen Stasi-vasikka liikkuu edelleen kahdella terveellä jalalla. Joku irvileuka kommentoi, että jostain brittiläisestä veikkaustoimistosta voisi kysäistä, että mikä mahtaa olla Mikki Hiiri -paitaan sonnustautuneen uuskommunistin mahdollinen kerroin ivaliditeetista syyskaudella 2018. Lahtisen kohdalla näin drastisten toimien harkinta on kuitenkin turhaa, sillä helpoiten hänen hauraan mielensä saa järkkymään, jos joku huutaisi hänelle postiluukuusta, että SUKUPUOLIA ON VAIN KAKSI!

Milleniaalisukupolven Veikka Lahtinen on lopultakin vain huomiohuora, joka tekee vasemmiston likaisen työn. Todellinen syyllinen Messugatessa on se taustaporukka, joka on jostain käsittämättömästä syystä valinnut vasta 25-vuotiaan punaviherpimatsu Ronja Salmen Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtajaksi. Omituinen valinta kuitenkin osoittaa, että hegemonisen vasemmiston tarkoitus on työntää vaivihkaa korkeille paikoille fanaattisia punaliberaalizombeja, jotka sitten toteuttavat mitä mielipuolisempia uusvasemmiston päähänpistoja stalinistella päättäväisyydellä.

Kun Salmi sai käsiinsä tuttunsa Lahtisen valituksen, hän ei kyseenalaistanut sitä mitenkään, vaan toteutti aateveljen toiveen sellaisenaan pika-aikataulussa. Äkkiväärän asenteen erimielisiä kohtaan ymmärtää, kun tietää, että Salmi on punavihreä poliittinen broileri, jonka kulttuuritoimintaa määrittää pelkästään ideologia, johon kuuluu militantti feminismi ja äärivasemmistolaisuus. Millaisia asenteita voi ylipäätään odottaa ihmiseltä, joka on kahden punavihreän lesboäidin kasvattama?

Vasemmistolaista ulkoaohjautuvuutta ja ennalta-arvattaa laatikkoajattelua, jota Lahtinen ja Salmikin edustavat, kuvaa parhaiten viime päivinä maailmanlaajuiseksi meemiksi noussut NPC-hahmo. Kyse on tietokonepelin hahmosta, jonka lyhenne NPC (Non-Player Character) tarkoittaa statistia, jonka tekemisiä ohjaa tietokoneen algoritmi. Kyseessä on siis henkilö tai hahmo vailla omaa ajattelua ja sellaisia löytyy eittämättä eniten äärivasemmistolaisista SJW-kliseekimpuista ja Facebook-ilmiantajista.

Kuten sanottua Salmen valinta messujohtajaksi täytyi johtua hänen sopivasta ideologiastaan, jota hän on myös tarpeen tullen valmis noudattamaan. Taiteellisia ja kulttuurisia meriittejä tällä ylioppilaalla (v. 2012) ei käytännössä ole juuri lainkaan, ellei sellaisiksi lasketa sitä, että hän on tehnyt lapsille pari heppakirjaa ja juontanut lastenohjelmaa. Timo Hännikäinen onkin vetoomuksessaan vaatinut Salmen erottamista tämän ilmeisen epäpätevyyden vuoksi. Erottaminen tuskin tulee kyseeseen, sillä messuista vastaava vasemmistoliberaali taustaporukkka ei voi perääntyä tuumaakaan kasvojen menettämisen pelossa. Koska virheitä ei tunnusteta, tapaus tulee osaltaan vain syventämään kansakunnan kahtiajakoa ja poteroitumista omiin juoksuhautoihinsa.

MEDIAN VALITSEMAT ASIANTUNTIJAT HARHAANJOHTAMASSA KANSAA

Hei Maa, täältä tulee Ihmisoikeudet!!

Nykyjournalismissa näkyy tätimäistyminen, joka on koko ajan kiihtynyt, koska kantaväestö ei suostu väkisin nielemään sille syötettyä unelmahöttöä. Tilanne on mennyt vain pahemmaksi sen jälkeen, kun media on näennäistä uskottavuutta lisätäkseen rekrytoinut megafonikseen yliopistojen "auktoriteetteja", jotka saarnaavat epäuskoisille kansalaisille elämän reaaliteeteista vieraantunutta suvaitsevuutta. Monet Ylen verkkosivujen ja Voima-lehden maksullisen painoksen Nyt-liitteen jutut alkavat muistuttaa lukion filosofian kurssia, jota moralistinen kirkkotäti luennoi nokkelin esimerkein. Viimeksi tällaista kädestä pitäen syötettyä moraalioppia ovat tarjoilleet julkisuudessa filosofiset mekkoeinarit, tiedekolumnisti Jani Kaaro ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori Timo Airaksinen.

Ylen verkkosivujen kolumnissa Neutraalisti natseista Jani Kaaro haluaa opettaa meitä alamaisia moraalista ja ihmisoikeuksista käyttäen esimerkikkinä mielikuvituksellisesti kansallissosialisteja. Se, että Kaaro ei ottanut esimerkikseen kommunisteja, monikultturisteja, muslimiradikaaleja ja sionisteja selittynee sillä, että hän on toiminut aiemmin äärivasemmistolaisen Voima-lehden toimitussihteerinä ja kirjoittanut säännöllisesti Helsingin Sanomiin. Onpa tämä ylioppilas palkittu myös vuoden 2014 tiedetoimittajaksi, mikä kertoo osaltaan popularisoivan tieteen politisoitumisesta vasemmalle. Jopa kepulaisvasemmistolainen äärioikeistolaisten metsästäjä Jussi Jalonen pitää blogikirjoituksessaan Kaaroa ideologisena punavihreänä, joka sekoittaa objektiivisen tieteen ja oman punavihreyden:

Eräänlainen virstanpylväs oli Kaaron edellinen kirjoitus, jossa hän pohdiskeli oikeistolaisen politiikan yhteyttä henkirikosten ja itsemurhien määrään. Tiedetoimittajalta voisi odottaa, että hän myös problematisoisi käsittelemiään tutkimuksia, mutta Kaaro tyytyi viittaamaan siteeraamiinsa angloamerikkalaisiin lähteisiin sellaisenaan.

Ylen leipiin siirryttyään Kaaro jatkaa samalla linjalla, sillä "Neutraalisti natseista" -kolumnissa hän liputtaa avoimesti puolueellisuuden puolesta, mikäli tulilinjalla ovat (valkoiset) rasistit. Kirjoitus alkaa filosofisen dilemman esittelyllä, sillä mystinen uusnatsi oli esittänyt hänelle vaatimuksen, että median (luultavasti verorahoitteisen Ylen) pitää olla yhteiskunnallisissa kysymyksissä neutraali:

Yksi päivä kävi niin, että minuun otti yhteyttä uusnatsi. Hän oli harmissaan siitä, että media ei kohdellut heitä neutraalisti.

Yhteydenoton todenperäisyyttä voidaan epäillä, koska on mahdollista, että kirjoittaja on keksinyt sen omasta päästään, jotta tekstille saadaan sopivan raflaava narratiivinen kehys; itse tehtyjä argumentatiivisia olkiukkoja kun ei ole tunnetusti kovin vaikea ampua alas. Oletetaan kuitenkin, että tarina on tosi, joten voin tarkastella kirjoitusta analyyttisen lukijan näkökulmasta. 

Vastauksia Kaaro pyrkii antamaan "historian opetusten" näkökulmasta. Lähteenä hän käyttää journalisti Andrew Nagorskin kirjaa Hitlerland, jossa moititaan tiettyjä amerikkalaisia toimittajia liian puolueettomasta asenteesta kansallissosialistista Saksaa kohtaan ennen kristalliyötä. Kaaron mukaan jälkipolvet ovat olleet sitä mieltä, että "journalistit epäonnistuivat karkeasti siinä, mitä heidän olisi pitänyt tehdä: kertoa totuus siitä, mitä Saksassa tapahtuu." Tosiasia kuitenkin on, että Yhdysvalloissa suuret juutalaisomisteiset valtalehdet ja radiot julistivat vuosia ennen sotaa saksalaisten absoluuttista pahuutta, joka synnytti mielipideilmaston, jossa myönteisistä tosiasioista kertominen nähtiin natsismin myötäilynä. Amerikkalaisen median enemmistön vihakampanjassa toimittaja ei luultavasti näe näin jälkikäteen ongelmaa, toisin kuin tasapuolisemmissa mutta vähäisemmissä julkaisuissa.

Seuraavaksi toimittaja vahvistaa argumenttiaan ottamalla esimerkiksi Yhdysvaltojen rotuerottelun. Kommunistien, liberaalien ja juutalaisten masinoima kansalaisoikeustaistelu kuuluu läntisessä tietoisuudessa moraalisen oikeudenmukaisuuden kyseenalaistamattomaan kaanoniin, jonka myös Kaaro hyvin tiedostaa. Tosin hän myöntää rehellisesti, että uutisointi oli puolueellista, mutta hän perustelee sen jesuiittojen moraalilla, jossa tarkoitus pyhittää keinot:

Toimittajat koettavat ensin säilyttää objektiivisuutensa, mutta heittävät sen sitten romukoppaan. Monet ovat häpeämättä mustien aktivistien puolella ja rotuerottelun kannattajia vastaan. Miten olla neutraali toimittajana, jos ei voi olla neutraali ihmisenä? Äärioikeistolaiset lähettävät päätoimittajille vihaisia kirjeitä: ovatko toimittajat unohtaneet, että heidän on oltava neutraaleja? Reportterit kyseenalaistivat koko käsitteen.

(...) Mitä me ajattelemme näistä toimittajista nyt? Heistä tuli sankareita ja monen toimittajapolven esikuvia. He tunsivat moraalinsa. He puolustivat sitä, minkä tiesivät varmasti oikeaksi.

Nykyisen Amerikan etnisen tilanteen valossa tuollainen varmuus näyttää kyseenalaiselta, varsinkin kun mustat itse ovat todistetusti kaikkein etnosentrisimpiä ja rasistisimpia muita kohtaan. Amerikan ensimmäinen suurin virhe oli taloudellisessa lyhtynäköisyydessään tuoda maahan täysin erilaisia mustia, joita on sittemmin ollut lähes mahdotonta sopeuttaa yhteiskuntaan ilman että valkoisten on täytynyt taantua kulttuurisesti heidän tasolleen. Orjuuden jälkeen rotuerottelu oli yritys ratkaista etninen kitka ja kulttuurinen yhteensopimattomuus, mutta se sisälsi ylitsepääsemättömän ongelman, koska se ei kyennyt poistamaan peruskysymystä eli erirotuisten elämistä samassa yhteiskunnassa. Ainoa oikea ratkaisu olisi ollut mustien palauttaminen Afrikkaan, mutta koska he olivat jo tottuneet valkoisten luomaan suhteellisen korkeaan elintasoon, heistä ei löytynyt muuttohalukkuutta. Päinvastoin, äänekkäimmät mustat miehet halusivat kaikkea sitä mitä valkoisilla oli: varallisuutta ja valkoisia naisia. Mustien integroiminen valkoiseen yhteiskuntaan ei ollut ihanteellinen ratkaisu, vaikka se nyt sellaisena halutaankin esittää. Se oli vain eräs mahdollinen ratkaisu ongelmaan, jota ei olisi alun perin pitänyt synnyttää. 

Kun kansalaisoikeustaistelun lopputulosta katsotaan tilastojen valossa, mustilla menee nykyään sosiaalisesti paljon huonommin kuin ennen integraatiota: vastuuton vapaus on synnyttänyt yksinhuoltajakulttuurin, luhistuvat kaupungit kuten Detroitin, rikollisuuden ihannoinnin, väkivallan ja epideemisen raiskauskulttuurin, joka kohdistuu rasistisesti valkoisiin naisiin. Liberaalien mielestä tämä ei ole pelkästään rodullisen yhteiselon käypä hinta, vaan he pitävät pakkointegraatiota moraalisesti ihanteellisena mallina koko ihmiskunnalle. Jos epäonnistumiset pakon edessä välillä tunnustetaankin, ne selitetään "rasismilla", vaikka vapauksien ja etuoikeuksien lisääminen ovat näiden ongelmien todellinen syy. Rodullista tasa-arvoa on vaikea pitää absoluuttisena hyvänä silloin kun sillä pyritään luomaan etnisesti sekoittuneita yhteiskuntia, jotka vääjämättömästi johtavat sisäiseen konfliktiin. 

Kaaron koko alustuksen tarkoitus on oikeuttaa modernissa lännessä kehitelty käsitys "ihmisyyden moraalista", jolla hän tarkoittaa ensijassa yksilöä koskevia universaaleja ihmisoikeuksia:

Miten olla neutraali toimittajana, jos ei voi olla neutraali ihmisenä? Moraali on kuin ilmakehä; se ympäröi meitä kaikkia, eikä sen ulkopuolelle pääse vaikka miten rimpuilisi. Uskomme ihmisarvoon perustuu hyvin yksinkertaiseen moraaliin: siihen, että olemme ihmisiä. Koska me kaikki olemme ihmisiä, meitä koskee yhteinen ihmisyyden moraali.  

Tämä "meitä kaikkia" koskeva uskontunnustus tulee enemmän kirkkotädin kuin filosofin suusta. Ihmisoikeudet on melko nuori ideologinen keksintö, joka perustuu länsimaiseen individualismiin ja kristinuskon käsitykseen yksilön ainutlaatuisesta, jolla on historian tuolla puolen olevat "luovuttamattomat oikeudet", jotka on saatu vain siksi, että yksilö kuuluu ihmislajiin. Jo ajatus, että yksilöllä olisi moraalisia oikeuksia ohi yhteisönsä, on vieras lännen ulkopuolella. Länsimaita lukuunottamatta missään kulttuurissa moraalia ei säätele pelkkä kuuluminen biologiseen ihmislajin, vaan se on useimmiten sidottu omaan kulttuuriin ja etniseen yhteisöön.  Esimerkiksi kollektiivisesti ajattelevat islamilaiset katsovat moraalinsa piirin kuuluvan vain ne ihmiset, jotka jakavat saman uskon.

Ihmisyyden käsite on myös kiistanalainen, sillä tälläkin hetkellä maailman eri kolkilla siitä ollaan eri mieltä pelkästään siksi, että kysymys on esillä vain länsimaisessa ajattelussa. Ihmisyyden perusteleminen kaikille yhteisestä ihmisluonnosta on sekin ongelmallinen, koska ihmisluonto on kautta historian nähty eri kulttuureissa erilaisena. Ihmisyyttä voidaan toki julistaa vapaasti kuten kristinuskossa ja YK:ssa, mutta yleisesti ja yksimielisesti hyväksyttäviä empiirisiä ja rationaalisia perusteita sille ei ole.

Mitä tulee Kaaron korostamaan ihmisarvoon, se on ihmiselämästä irrotettua abstraktia ihmisyyttä. Varsinkin lännessä se on viimeisen 50 vuoden aikana ottanut paikan konkreettisemmalta kunnialta. Puhtaasti käsitteellistä ihmisarvoa ei voi perustella oikein muulla kuin moraalilla, joka erottaa ihmisen muusta luomakunnasta ja toisaalla tasa-arvolla, jossa kukaan ei ole toista arvokkaampi. Tämän vuoksi yksilön meriitillä ja laadulla ei ole mitään merkitystä ihmisarvon kanssa, vaan se on kiinteä osa perustelematonta "ihmisluontoa", joka on sama kehitysvammaisella, dementikolla ja terveellä. Koska ihmisarvoa ei voi vähentää tai lisätä, ovat murhaaja ja hyväntekijä ihmisarvon kannalta yhtä arvokkaita. Se, että ihminen ei todistetusti suhtaudu toisiin ihmisiin "ihmisarvon" vaan meriitin, lojaliteetin tai samankaltaisuuden mukaisesti, todistaa, että lockelaisella luonnonoikeudella ei ole käytännössä universaalia todistusvoimaa, vaan se on pelkkä teoreettinen argumentti länsimaiselle liberalismille. 

Pahin loukkaus ihmisyyttä vastaan on kohdella ihmisiä, niin kuin he eivät olisi ihmisiä. Jos kohtelemme ihmisiä, niin kuin he eivät olisi ihmisiä, suljemme heidät moraalin ulkopuolelle, ja se mitätöi koko moraalin.

Kaaron vaatimus noudattaa yhteistä ihmisyyden moraalia ei käytännössä koske muita kuin länsimaisia ihmisiä, jotka ottavat universaalit ihmisoikeudet todesta. Me toki voimme kulttuuri-imperalistisesti vaatia myös muita noudattamaan niitä, mutta käytännössä huomattava osa ihmiskuntaa, mm. miljardi islamilaista ja yli miljardi kiinalaista, ei niitä juurikaan noudata. Siksi heidän päästäminen länteen synnyttää tilanteen, jossa me olemme niitä, joita kohdellaan kuin emme olisi ihmisiä. 

Länsimaiden kannalta on suuri virhe, että sen poliittinen johto sulkee moraalinsa sisään koko ihmiskunnan vain siksi, että se näkee kaikilla ihmisillä olevan samanlaisia pyrintöjä kuten halun hyvinvointiin, vapauteen ja tuskan välttämiseen. Ihmisen tarvehierarkian alimman tason yhtäläiset perushalut eivät kuitenkaan ole peruste sillä, että kaikilla kehitysmaalaisilla olisi jokin "ihmisoikeus" tulla tänne ja loukata meidän kulttuurista ja geneettistä oikeuttamme säilyä uniikkeina. Jos länsimaat haluavat säilyttää alkuperäisen kulttuuriensa kirjon ja selviytyä myös väestöllisesti, meidän on tehtävä ero ulkoryhmään, muukalaisiin, jotka eivät voi nauttia moraalimme ja lakiemme suojasta, koska ne on tarkoitettu ensisijassa vain omia kansalaisia varten.

Jutun lopun pohdinnalla robottien objektiivisuudesta toimittaja halusi osoittaa, että ihmiselämässä viileä puolueettomuus ei saa olla arvionnin kriteerinä, vaan aito inhimillisyys löytyy vain Kaaron kaltaiselta punavihreältä. Näin ollen robotti on turha, koska poliittisesti korrekti toimittaja tietää aina oikean vastauksen arvokysymyksissä.


                                                      **************************

Nyt-liitteessä turvauduttin akateemisesti järeämpään kalustoon, kun se rasismia koskevassa jutussaan ”Käänteistä rasismia” tai ”käänteistä syrjintää” ei ole olemassa, filosofi ja yhdenvertaisuusvaltuutettu kertovat miksi on kaivanut naftaliinista 1960-luvulle jämähtäneen vanhuudenhöperön emeritusprofessori Timo Airaksisen.

Punavihreän toimittajan Juho Typpön idea haastatella Airaksista ja yhdenvertaisuusvaltuutettu (luoja näitä orwellilaisia titteleitä!) Kirsi Pimiää tuli samaisen aviisiin aikaisemmin ilmestyneestä ainekirjoituksesta, jossa feministi Ronja Salmi raivoaa sukupuolinarsismin puolesta ja valkoista miestä vastaan. Salmen jutussa kerrottiin valkoisten vastaisesta mustasta rap-kokoonpano Princess Nokian Helsingin keikasta, jossa laulaja kehoitti kaikkia paikalla olevia naisia sekä ”people of color” (Yhdysvalloissa ei-valkoiset) siirtymään eturiviin. Valkoisia miehiä "taiteilija" vaati kunnioittamaan näitä ihmisiä, sekä antamaan heille tilaa. Toimittaja Typpön mukaan kolumni herätti myös vastareaktioita, sillä jotkut kommentoijat pitivät Princess Nokian tempausta rasismina, joka kohdistui valkoisiin miehiin. 

Nyt-liitteen näkemys rasismista on se tuttu kulttuurimarxilainen, jossa valkoiset miehet eivät voi koskaan olla rasismin kohteena.  Toimittajien harmiksi kaikki lukijat eivät ole kuitenkaan sisäistäneet tätä doktriinia, joten heille pitää opettaa korrekti puoluelinjan mukainen näkemys akateemisen auktoriteetin avulla. Siksi toimittaja esittää emeritusprofessori Timo Airaksiselle kysymyksen, onko olemassa käänteistä syrjintää ja rasismia. Kenenkään ei tarvinnut pidättää hengitystään lukiessaan vastausta, sillä emeritusprofessori kiisti tällaisen yksiselitteisesti ja lausui perään oraakkelin varmuudella, että käänteinen rasismin on mahdoton käsite, paradoksi:

"Rasismi ja syrjintä määritellään valtasuhteiden kautta”, hän aloittaa.   ”Se, joka on vallassa, voi suhtautua huonosti alistettuun ryhmään ja se on syrjintää. Mutta jos alistettu ryhmä tavoittelee samaa tasoa, joka valtaryhmällä on – on aika omituista ajatella että se olisi syrjintää.

Airaksisen argumentointi edustaa klassista marxilaista luokkateoriaa. Mediassa usein äänessä olevista rasismitutkijoista poiketen hän ei käytä käsitettä rasismi selittämään näkemystä, jolla perustellaan ihmispopulaatioiden fyysiset ja kognitiivisten erot, vaan puhtaana luokkaterminä vallan näkökulmasta. Airaksinen puhuu ryhmistä, joilla on intressejä, vaikka liberaalidemokraattisessa yhteiskunnassa keskeistä on yksilö, hänen oikeutensa ja velvollisuutensa. Myös kaksijakoisessa anti-rasismin ideologiassa korostetaan, että ihmiset pitää nähdä ensisijassa yksilöinä eikä ryhmänsä edustajina, mutta silloin kun haetaan uhriteollisuuden kautta itselle hyötyä, on paras leimautua ryhmään, koska sen jäsenenä ollaan automaattisesti "oikeutettuja" kompensaatiohin ym. etuihin ilman henkilökohtaisia ansioita tai kärsimyksiä. 

Euroopan vanhoissa etnovaltioissa "rasismi" on itse aiheutettu ilmiö, koska globaalikapitalistit ja vasemmisto ovat yhdessä kansalta lupaa kysymättä tuottaneet niihin kilpailevia vieraspopulaatiota.  Koska varsinkin afrikkalaiset eivät kykene luomaan korkeaan teknologiaan perustuvaa vaurautta omissa maissaan,  he hakevat sitä sieltä, jossa siihen pystytään. Tässä mielessä Marxin ajatus "kullekin kykyjensä mukaan" kääntyy päälaelleen, sillä rasismikitinästään huolimatta afrikkalaiset saavat täällä kaiken sen, jota he eivät yksin eivätkä kollektiivisesti pystyisi koskaan kotimaissaan tuottamaan. 

Huolimatta länsimaissa saadusta hyvinvoinnista, johon vieraat afrikkalaiset eivät kognitiivisten kykyjensä perusteella ole edes oikeutettuja, he jaksavat silti valittaa, että kantaväestö jättää heidät jossain määrin ulkopuolisiksi, vaikka juuri valkoiset maat integroivat heitä maailmassa kaikkein eniten ja perusteellisimmin. Valitusrumbaa seuratessa näyttää siltä kuin afrikkalaisten ja heidän valkoisten emojensa itsetunto riippusi pelkästään siitä, ottavatko valkoiset heidät varauksettomasti yhteisöönsä vai eivät. Joka tapauksessa on selvää, että jokainen ei-valkoinen maahantulija lännessä pitää elämää valkoisten keskuudessa parempana kuin omiensa kanssa. He hylkäävät omansa muuttaakseen valkoisin maihin ja jaksavat sen jälkeen vielä marista, että valkoiset eivät toivota heitä riittävän hyvin tervetulleiksi. Siksi puhe rasismista ei ole muuta kuin rasistinen hyökkäys hyvätahtoisen hölmöä kantaväestöä vastaan.

Kommentin perusteella Airaksinen näkee huonommassa asemassa olevat ryhmänä sorrettuja pyhimyksiä, jotka ovat joutuneet tilanteeseen "sortajien" vuoksi eivätkä omasta ansiostaan. "Alistettujen" korkeaa moraalia korostaakseen he eivät Airaksisen mukaan halua muuta kuin tasa-arvoa korkeampiarvoisten kanssa. Mutta tätäkin voidaan pitää kohtuuttomana vaatimuksena, sillä Aristoteleen mukaan tasa-arvoisia on kohdeltava tasa-arvoisesti ja eriarvoisia eriarvoisesti. Jos kuitenkin hyväksytään huonommassa asemassa olevien vaatimus samanvertaisuudesta, sisältää sekin salatun valheen: tosiasiassa vaatijat käyttävät tasa-arvoa ponnahduslautana tavoittelessaan ylivaltaa kuten ketkä tahansa plebeijit, mikäli siihen suodaan vain mahdollisuus. Tämä on nähty kaikissa massojen kaunaisissa orjakapinoissa ja proletaarisissa vallankumouksissa; kalifiksi kalifin paikalla, vaikka kyvyt ovat kuin maan matosella!

Seuraavaksi toimittaja ja Airaksinen esittävät, että keskustelu käänteisrasismista on rasistista politiikkaa, koska värillisten positiivinen syrjintä ja muut fyysisiin ominaisuuksiin perustuvat kiintiöt ovat vain kertakaikkisen fantastinen juttu, jota ei tarvitse sen kummemmin perustella, koska tavoitteena on pyhä matemaattinen tasa-arvo:

Airaksisen mukaan koko käänteisrasismista puhuminen on nykyään oikeistopopulististen liikkeiden syytä: ”Rasistien vastaisku sille, että he kokevat asemaansa loukatun”, hän sanoo. 

”Populisteilla on valeuutiset ja ’vaihtoehtoiset faktat’, mutta eivät ne ole ainoa keino. Käsitteiden sotkeminen on yksi heidän strategiansa myös.”

Ketkä tässä ovat poliittisen korrektiuden avulla sotkeneet käsitteitä vuosikymmenien ajan? Uusvasemmisto on 1960-luvun lopulta lähtien systemaattisesti sotkenut kielimanipulaatiollaan käsitteitä, sillä juuri se on sen ominta aluetta. Nyt nuo vallan humalluttamat harmaat 60-lukulaiset ovat huolissaan siitä, että heidän hegemoninen asemansa on katoamassa ja projisoivat syyllisyytensä "kabaaliin äärioikeistoon".

Typpö ja Airaksinen pohtivat myös sitä, onko valkoinen heteromies aina etuoikeutettu, koska moni tähän ryhmään kuuluvista on syrjäytynyt ja köyhä. Airaksisen mukaan valtaväestön edustaja voi tippua kilpailukelkasta ja joutua marginaaliseen asemaan esimerkiksi sairauksien seurauksena. Professorin lähtökohtana kuitenkin on, että yhteiskunnassa ei ole mitään syrjiviä rakenteita, jotka altistaisivat valkoisen heteromiehen kurjuuteen. Kaikki on siis omaa syytä jos on luuseri, mutta jos et kuulu valkoisten joukkoon voit syyttää epäonnistumisistasi aina valkoisia etuoikeutettuja luusereita. 

Se ei ole rakenteellista syrjintää, että julkisen sektronin turvatuista työpaikoista suurin osa on naisilla, eikä sekään, että erotilanteessa lapset saa yleensä nainen.  Valkoisten miesten etuoikeutettu joukkoon kuuluminen tarkoittaakin sitä, että hän on se, jolle ei anneta mitään ylimääräistä puhumattakaan kilpailuedusta. Siinäkin mielessä kyse on erikoisesta hyvävelikerhosta, että armottomin kilpailu ja syrjintä käydään valkoisten miesten kesken ja huipulle pääsee kovalla työllä ja kyvyillä vain 5-10%. Tuohon huippuun vetoamalla kaikki valkoiset miehet esitetään etuoikeutettuina, ne luuseritkin, joita toiset valkoiset miehet halveksuvat ankarimmin kuin ketkään muut. Varsinainen etuoikeutettujen hyvävelikerho! 

Jutun loppupuolella haastateltu yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä toteaa positiivisesta syrjinnästä, että sillä on aina tavoiteltava todellista yhdenvertaisuutta, jonka vuoksi kyse ei ole syrjinnästä:

Sillä se, että kaikkia kohdellaan aina samalla tavalla, ei riitä edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista.

Eipä tietenkään, sillä juuri samoista lähtökohdista erottuvat ne, jotka ovat luonnostaan kyvykkäämpiä. Koska heikkotasoisempia ei geneettisten reunaehtojen vuoksi voi nostaa parempiensa tasolle, täytyy heille antaa etuja tai sitten ylemmät on alennettava samalle tasolle kuin heikommat aivan kuten kommunismissa. Tämä vain siksi, että matemaattinen tasa-arvopakkomielle toteutuisi. Järkeähän tässä ei ole kuten ei muissakaan uskon asioissa.

Lopussa palataan vielä alussa mainittuun black power -feministiryhmä Nokia Princessin julkilausumaan Helsingissä:

Teko oli ennen kaikkea symbolinen. Sillä artisti halusi tuoda yhteiskunnan valtarakenteet näkyville: osoittaa siis erityshuomiota niille ryhmille, jotka ovat heikommassa asemassa ja jotka joutuvat syrjinnän kohteiksi usein. ”Ja kun heitä kohdellaan paremmin, silloin ei syrjitä toista vaan tuodaan heitä yhdenvertaisempaan asemaan”, Pimiä sanoo.

Syrjivästä erityiskohtelusta tulee pysyvä yhteiskunnallinen tila, koska sen rinnalle on syntynyt tasa-arvoteollisuus, jolle on elinehtona tuottaa maahan kognitiivisesti haasteellista populaa, joka väistämättä joutuu turvautumaan sen konsultointiin ja resursseihin, jotka kustannetaan "etuoikeutettujen" verorahoista. Jo nyt on selvää, että ettei kannettu vesi kaivossa pysy.