KUNTA- JA ALUEVAALIT 2025 OLIVAT VÄSYNYTTÄ DEMOKRATIAILVEILYÄ

Äänestämisen merkitys yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on laskenut kolmena viimeisenä vuosikymmenenä ratkaisevasti Euroopassa. Tähän on vaikuttanut eniten itseriittoinen Euroopan Unioni, jonka päätökset muodostavat Suomen kaltaisessa kuuliaisessa maassa jo 60 prosenttia kaikesta lainasäädännöstä. Ainoastaan presidentinvaaleilla näyttää olevan vielä jonkinlaista merkitystä johtuen presidentin melko suurista ulkopoliittisista valtaoikeuksista. 

Ilman verotusoikeutta olevien hyvinvointialueiden vaaleilla on äänestäjille vähiten merkitystä, jonka  vuoksi ne haluttiin koplata yhteen kunnallisvaalien kanssa. Ratkaisu oli ymmärrettävä jo senkin vuoksi, että aluevaaleissa äänesti edelliskerralla vain alle puolet (47,5%) äänestysoikeutetuista. Kevään vaalitemppuilusta oli sen verran hyötyä, että aluevaalien oikeutus voidaan perustella sen yli 50-prosenttiin (51,7%) kohonneella äänestysaktiivisuudella. Sen sijaan kuntavaalien äänestysprosentti jatkaa edelleen laskuaan: edellisten vaalien 55,1%:sta 54,2%:iin. Parin viime vaalien luvut ovat silmiinpistävän pienet kun tiedetään, että vielä 1990-luvulla äänestyprosentti kunnallisvaaleissa oli yli 70%:ia. Eräs syy heikkoon äänestysaktiivisuuteen on kuntien kasvaneet velvoitteet, joista huomattavan osan maksaa nykyään EU:n ohjaama valtio. Toisin sanoen kuntien rahanjakopolitiikasta päättää yhä enenevässä määrin eduskunta eivätkä kunnanvaltuustot.

Kansalaisten kiinnostus kevään 2025 kunta- ja aluevaaleja kohtaan olivat odotetun vaisut huolimatta valtiollisen tv-jätin päivittäisestä vaalimarkkinoinnista. Vasta tuloksen ratkettua vaaleista alettiin löytää poliittiisia yllätyksiä, vaikka käytännössä niillä ei ole suurtakaan merkitystä Suomen taloudelliseen ja ulkopoliittiseen taaperrukseen. Päällimmäisenä mieleen jäivät SDP:n nouseminen maan suurimmaksi kuntapuolueeksi ja Perussuomalaisten kannatuksen puolittuminen edellisiin kuntavaaleihin verrattuna. Paljon vähemmälle huomiolle jäi ulkomaalaisten valtuutettujen raju kasvu ja hylättyjen äänien moninkertaistuminen.

Kaikissa suurissa kaupungeissa rotumuukalaisten määrä kasvoi valtuustoissa silmiinpistävästi. Esimerkisi Turussa pääsi kahdeksan ulkomaalaista valtuustoon: 4 Vasemmistoliitosta,  3 SDP:stä ja 1 Kokoomuksesta. Määrä on noin 1/6 valtuutetuista, mikä on suhteessa enemmän kuin ulkomaalaisten osuus kaupungin asukkaista. Miten ylipäätään on mahdollista, että ulkomaalaiset ilman kansalaisuutta saavat äänestää ja olla ehdolla Suomen kunnallisvaaleissa?

Vain orjakansa antaa kenen tahansa maan rajojen läpi tunkeutuneen muukalaisen äänestää samankaltaisiaan päättämään elättäjiensä asioista. Tätä kehitystä vielä ruokki veronmaksajien kustantama Yle, joka mainosti yli kuukauden ajan monta kertaa vuorokaudessa ulkomaalaisten oikeutta äänestää kunta- ja aluevaaleissa. "Humoristisissa" tietoiskuissa keski-ikäinen nainen toitotti, kuinka Ylen verkkosivuilta löytyy ohjeet kahdeksalla eri kielellä miten äänestää vaaleissa. On selvää, että sisällöntuotannoltaan punavihreässä Ylessä kehoitetaan ulkomaalaisia äänestämään, koska nämä antavat äänensä poikkeuksetta suomalaisvihamielisille punavihreille puolueille.

Maamme sosiaalipalveluja kaikkein eniten hyväksikäyttävät somalit näyttävät olleen näissä vaaleissa erityisen aktiviisia. Perussuomalaisten kuntavaaliehdokkaana Vantaalla ollut Jiri Keronen kertoo Facebookissa, että Vantaalla ja Helsingissä pääsi läpi "kasa somaleita, jotka eivät olleet vaivautuneet edes pistämään valokuvaansa Ylen vaalikoneeseen". Keronen jatkaa:

Ja paljon keskimääräistä demaria isommilla äänimäärillä. Hämähäkkivaistoni kertoo, että siellä on moskeijoissa kerrottu, ketä pitää äänestää. Todennäköisesti jengi ei osaisi edes äänestää, mikäli moskeijassa ei kerrottaisi sitä.

Kerosen ounastelut eivät ole "muukalaisvihamielistä salaliittoteoretisointia", sillä monet lähteet kertovat lähes kirjoitus- ja lukutaidottomien somalinaisten "äänestysohjauksesta" ei vain Suomessa vaan myös Somaliassa. Uskokaa tai älkää, mutta läntisessä arvopohjaisessa demokratiailveilyssä on mahdollista rakentaa Mogadishuun vaalipiste, jossa siellä asuvat paikalliset voivat äänestää Helsingissä, Vantaalla ja Turussa majailevia somaliehdokkaita!

Vain täysin kesytetty tolkun kansalainen ei tunnusta tosiasiaa, että Euroopan ulkopuolelta tulevat vapaamatkustajat ajavat vain ja ainoastaan oman etniteettinsä etua. Oma lukunsa on aktiivisesti Suomen tuhoa ajavat kantasuomalaiset punaporvarit, jotka äänestävät kiusallaan rotumuukalaisia. Esimerkiksi helsinkiläinen muusikko-rocktoimittaja Holle Holopainen on sanonut haastatteluissa äänestäneensä 1990-luvulta lähtien aina värillistä naista. Valitettavasti eksentrinen äänestyskäyttäytyminen ei rajoitu enää vain tavalliseen kansaan hajurakoa tekeviin taiteilijatyyppeihin. Suurimmissa kaupungeissa hyvesignaloiva etnomasokismi näyttää tätänykyä olevan erityisen suosittua nuorten opiskelijanaisten keskuudessa.

Mitä sitten tulee sosiaalidemokraattien vaalivoittoon, siinä ei ollut tippaakaan kyse heidän omista ansioistaan. Voitto tuli ilmaiseksi vain siksi, että suuri osa kansalaisista ei kykene ajattelemaan syitä ja seurauksia, vaan näkee edessään vain välittömät hyödyt ja haitat. He äänestivät viime eduskuntavaaleissa oikeistopuolueita, koska ymmärsivät sentään Marin-krapuloissaan maan eläneen yli varojen. Nykyhallitus lupasi vyön kiristystä ja kun se sitä sitten toteutti, se ei äänestäjille kelvannutkaan. Siksi kunta- ja aluevaaleissa kiukuttelevat äänestäjäkakarat antoivat valtakirjansa kyljellään röhnöttäville emakkodemareille, joiden ei tarvinnut tehdä muuta kuin odottaa, että voittoisa banaani putoaa suuhun. 

Näyttää pahasti siltä, että maan konkurssin partaalle ajaneen bile-Marinin kulutusjuhlat olivat niin loistokkaat, että niiden takaisinmaksu on tullut mahdottomaksi. Samat Marinia kannattaneet äänestäjät haluavatkin nyt löysätä valtiovelan vyötä, jolla hirttää itsensä juutalaisten globalistipankkiirien ikuisiksi velkaorjiksi. Tämä vain siksi, jotta voitaisiin ennen vedenpaisumusta  elää "ilmaiseksi" tulevista sukupolvista piittaamatta. Ehkä väestönvaihto ei olekaan välttämättä niin huono juttu, sillä näin typerä kansa ei ansaitse elää. Jotta sille voitaisiin suoda vielä jatkoaika, pitäisi se tapahtua jonkinlaisen fascistisen hallinnon kurinpalautuksella. 

Demareita äänestäneiden puolustuksesti on tosin sanottava, että Suomen heikko taloustilanne ei johdu yksin Marinin hallituksen epäonnistuneista ratkaisusta, sillä maamme talous ei ole kasvanut yhtään vuoden 2008 jälkeen. Itse asiassa Suomi kuuluu talouskasvussa maailman kymmenen heikomman maan joukkoon ja 2020-luvulla Suomen bruttokansantuotteen kasvu on Kreikan ohella EU:n heikoin. Koska 1990-luvun Nokia-huumassa talouden rakenneuudistukset jäivät tekemättä, Suomi on juuttunut paisuneeseen hyvinvointivaltioprojektiin, jonka kustantaminen 2020-luvun tulorakenteella on tullut mahdottomaksi. 

Kokoomuksessa tämä on tiedetty hyvin, vaikka sielläkin haluttaisiin elää 1980-luvun hyvinvointi-Suomen nostalgiassa. Pääasiassa Kokoomus on kiinnostunut vain suurimman puolueen asemastaan ja valtion kautta harjoittamastaan kaverikapitalismista. Koska kansansuosio on "kykypuolueelle" kaikki kaikessa, se oli viime hallituksen muodostamisessa sen verran ovela, että antoi kansan silmissä epäsuosituimman valtionvarainministerin salkun lyhytnäköisen vallanhimoisille persuille. Huonojen aikojen vain pahentuessa valtionvarainministeri joutuu olemaan kansan sylkykuppi, mikä ymmärrettiin Kokoomuksessa hyvin. Vaikka pääministeri Petteri Orpo onkin päävastuussa heikosta valtiontalouden hoidosta, vaaleissa kansan viha kohdistui leikkauksista vastanneeseen valtionvarainministeripuolue Perussuomalaisiin. Jälleen kerran muut hallituspuolueet saivat vetää kaikessa rauhassa hölmöjä Persuja kölin alta. 

Jos emme vielä halua heittää Suomen ja demokratian osalta lusikkaa nurkkaan, pitäisi poliittisella kartalla tapahtua perusteellinen muutos. Jotta edellä mainittu välttämätön "fascistinen kurinpalautus" nykyisen demokratuurin kontekstissa olisi edes teoreettisesti mahdollista, pitäisi eduskuntaan nousta puolue, joka ei tee kompromisseja eikä luovu kansallisen itsemääräämisen periaatteesta. Sinimustalla liikkeellä on tähän potentiaalia, mutta profiilia nostaakseen sen pitäisi tehdä radikaaleja ehdotuksia ja yksiselitteisiä irtiottoja nykypolitiikan "maan tavasta". Eräs shokkiaaltoja nostattava pelin avaus voisi olla vaatimus äänestysoikeuden epääminen kunta- ja aluevaaleissa niiltä, jotka eivät ole Suomen kansalaisia.

SUOMEEN TULOSSA PUNAVIHREÄ PAINAJAISHALLITUS – EI VÄLTTÄMÄTTÄ HUONO UUTINEN

Tämänpäiväinen Yle-uutinen SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen päätöksestä aloittaa neuvottelut kansanrintamahallituksen kokoamisesta ei tullut yllätyksenä muille kuin hämmästystä teeskenneille punavihreille toimittajille. On päivänselvää, että demarien hallitusneuvottelut olivat alusta alkaen pelkkää teatteria, sillä tulipunainen "äijäfeministi" Rinne oli jo kauan ennen vaaleja hinkunut maahan punavihreää kaunahallitusta. 

Nyt sellainen ollaan saamassa, koska vaalitappion kärsinyt vallanahne Kepu oli jälleen kerran valmis pettämään aiemmat lupauksensa. Näillä näkymin hallituksesta on tulossa naisvoittoinen "maailmanparannushallitus", joka reaalimaailman paineessa muuntuu suomalaiseksi dystopiaksi nopeammin kuin arvaammekaan. Tämä ei ole loppujen lopuksi lainkaan huono juttu!

Maamme nykytilanteessa apaattiset suomilampaat ansaitsevat punavihreän painajaishallituksensa. Siperialla on tapana opettaa. Toki hallituskauden alussa julkisen hallinnon punavihreä lukeneisto ja valtion etuuksista nauttivat anarkopummit saavat elää suurta Unelmaa valtion ottamalla lisävelkarahalla, mutta kauaa he eivät tästä tulevaisuudelta varastetusta samppanjasosialismista saa nauttia. Kun käsi alkaa pian hamuta valtion kassan pohjaa, saavat roskaväen lisäksi vyötään kiristää myös tavalliset duunarit, jotka lyhytnäköisyydessään äänestivät sosiaalidemokraatteja.

Mikä voisikaan mennä pieleen hallituksessa, jonka muodostavat SDP, Keskusta, Vihreät, Vasemmistoliitto ja RKP? Oikeastaan pitäisi kysyä, voiko enää huonompaa koalitiota ollakaan kuin edellä mainittu Rogue gallery. Vaikka oppositiossa ei ole juuri mitään kehuttavaa, tuleva hallituskokoonpano ei ole muuta kuin joukko paatuneita kansanvihollisia. Kansalta rahaa varastavan punabandiittijoukon kruunaa suomalaisvihamielisyydestään tunnettu pölhöhumanitaristinen RKP.

Millaista politiikkaa uuskommunistiselta kansanrintamahallitukselta on sitten odotettavissa?

Lisää verotusta.
Lisää tulonsiirtoja.
Lisää valtionvelkaa.
Lisää liittovaltio Eurostoliittoa.
Lisää homotusta ja transutusta.
Lisää sananvapauden rajoittamista.
Lisää kehitysmaiden "turvapaikanhakijoita".

Tämä kansa on näköjään lyötävä polvilleen ennen kuin se oppii realismia harhaisten utopioiden sijaan. Hyvä että oppii edes joskus. Se opetus on: asioiden on mentävä vielä huonommin, jotta ne voisivat mennä joskus paremmin. Siksi näin alkuun Suomen tien täytyy olla Kreikan tie.



                                                       *****************************


Päivän toinen hyvä kotimaan uutinen ei saanut läheskään yhtä suurta julkisuutta kuin Siperia-hallituksen mahdollinen muodostaminen. Ylen uutinen Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja vaihtuu huonosta työilmapiiristä syytetty Grundström ei hae jatkoa kertoo tunnetun vihreän khmerin jättävän "vastuullisen median" edunvalvojan tehtävät.

SIPILÄN HALLITUS EROSI – EI NIIN HISTORIALLINEN PÄIVÄ SITTENKÄÄN

Ex-pääministeri Juha Sipilä (Kesk.).

Tänään kaikki kotimaan mediat ja varsinkin Yle ovat puhuneet historallisesta päivästä, koska valtioneuvosto on eronnut kesken virkakautta viimeksi 1970-luvun lopulla. Tuohon aikaan hallitukset vaihtuivat tiuhaan tahtiin eikä sitä pidetty mitenkään kummallisena. Päinvastoin, 1970-luvulla normaaliin politiikkaan kuuluivat jatkuvat opposition epäluottamuslauseet ja hallitusten hajoamiset sisäisiin riitoihin, sillä silloin tehtiin aidosti vastakkaisista arvoista lähtevää politiikkaa. Lisäksi hallitusten hajoamisiin vaikutti tuolloin kaikkia valtaoikeuksia nauttinut presidentti, joka saattoi tyytymättömänä hajottaa eduskunnan ja määrätä pidettäväksi uudet vaalit. 

Kekkosen väistymisen jälkeen 1980-luvulla siirryttiin konsensuspolitiikkaan, jossa hallitukset kestivät koko vaalikauden. Tähän vaikutti osaltaan sosialismin romahduksen jälkeen vallalle päässyt ideologinen vaihtoehdottomuus. Olipa hallituskoalitio mikä tahansa, se noudatti aina "taloudellisia realiteetteja", joten suuria muutoksia politiikan sisällössä ei nähty riippumatta siitä oliko hallitusvastuussa SDP tai Kokoomus. Se, että Keskustan johtama hallitus erosi tänään ei ole merkki maamme politiikan taustalla vaikuttavan vaihtoehdottoman konsensuksen katoamisesta. Politiikka pysyy edelleen samoilla raiteilla pelurien vain vaihtuessa.

Vaikka pääministeri Juha Sipilä ilmoitti eroanomuksessaan, että eron syynä oli soten eli sosiaali- ja terveysuudistuksen meneminen karille, lienee todellinen syy viiden viikon päästä pidettävissä eduskuntavaaleissa. Vaaligalluppien mukaan Keskustan kannatus on hädin tuskin 14 prosenttia, vain hieman enemmän kuin nousussa olevilla perussuomalaisilla. Jotain oli siis tehtävä ja Sipilä katsoi tässä kohtaa vaalikampanjaa järkevimmäksi puhdistaa koko pöytä hajottamalla hallitus. Tuleeko tämä taktinen veto lopulta muuttamaan Keskustan kannatuksen nousujohteiseksi, jää nähtäväksi. 

Vaihtoehdottomassa konsensusdemokratiassa mikään ei muutu, mutta silti kansalaiset ovat valmiita äänestämään vaalikaudesta toiseen "muutoksen" puolesta. Nyt tätä näennäistä muutosta edustaa oppositiossa istuva historian jäänne Sosiaalidemokraatit. Kansan muisti on lyhyt, sillä vuosituhannen alussa äänestäjät halusivat eroon Paavo Lipposen oikeistodemarihallituksesta (ns. saateenkaarihallitus) suurin piirtein samoista syistä kuin äänestäjät Kepusta nyt. 

Markkinavetoiselle politiikalle vaaditaan siis vaihtoehtoa ja kansa luulee, että vanhaa maailmaa edustavat seniilit demarit olisivat kykeneviä siihen. Rahoittaakseen kaiken lupaamansa kivan SDP:n johtama hallitus joutuu ottamaan lisää kansainvälistä lainaa, jotta maamme voisi harjoittaa markkinoista vapaata sosialismia. Lopulta mennään ojasta allikkoon, sillä "kylmän markkina-ajattelun" selättämiseksi nykyiset ja tulevat sukupolvet joutuvat entistä pahempaan finanssimaailman korko-orjuuteen.

Kauniista sanoista huolimatta demarien tavoitteet ovat pitkälti samoja kuin porvaripuolueilla, mutta keinot erilaiset. Ennen kaikkea halutaan talouskasvua, työllisyyttä ja "hyvinvointia". Demarien erona porvareihin on se, että heidän hallitusvastuullaan nämä yksisilmäiset tavoitteet toteutuvat vielä heikommin. Vastaavasti yhteistä näille kaikille puolueille on EU-mielisyys ja monikultturismi, joten hallituksen vaihto ei tässä suhteessa muuta kansankunnan kuolonmarssin suuntaa. Se voi ainoastaan nopeuttaa sitä.

Ehkäpä juuri talouden romahdus ja etninen kaaos voisivat antaa flegmaattiselle kansalle riittävän sysäyksen todelliselle muutokselle. Kyynisesti ajateltuna olisi ehkä parasta, että vaalien jälkeen maata johtaisi SDP:n vetämä punavihreä hallitus. Se kasvattaisi valtion velkaa konkurssipisteeseen asti ja päästäisi maahan niin paljon kehitysmaiden vapaamatkustajia, että se synnyttäisi väkisin vallankumousta lähentelevän yhteiskunnallisen kuohunnan. Ikävä kyllä historiallinen totuus taitaa olla, että asioiden on mentävä entistä huonommin ennen kuin ne voivat mennä paremmin.