MEDIAN VALITSEMAT ASIANTUNTIJAT HARHAANJOHTAMASSA KANSAA

Hei Maa, täältä tulee Ihmisoikeudet!!

Nykyjournalismissa näkyy tätimäistyminen, joka on koko ajan kiihtynyt, koska kantaväestö ei suostu väkisin nielemään sille syötettyä unelmahöttöä. Tilanne on mennyt vain pahemmaksi sen jälkeen, kun media on näennäistä uskottavuutta lisätäkseen rekrytoinut megafonikseen yliopistojen "auktoriteetteja", jotka saarnaavat epäuskoisille kansalaisille elämän reaaliteeteista vieraantunutta suvaitsevuutta. Monet Ylen verkkosivujen ja Voima-lehden maksullisen painoksen Nyt-liitteen jutut alkavat muistuttaa lukion filosofian kurssia, jota moralistinen kirkkotäti luennoi nokkelin esimerkein. Viimeksi tällaista kädestä pitäen syötettyä moraalioppia ovat tarjoilleet julkisuudessa filosofiset mekkoeinarit, tiedekolumnisti Jani Kaaro ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori Timo Airaksinen.

Ylen verkkosivujen kolumnissa Neutraalisti natseista Jani Kaaro haluaa opettaa meitä alamaisia moraalista ja ihmisoikeuksista käyttäen esimerkikkinä mielikuvituksellisesti kansallissosialisteja. Se, että Kaaro ei ottanut esimerkikseen kommunisteja, monikultturisteja, muslimiradikaaleja ja sionisteja selittynee sillä, että hän on toiminut aiemmin äärivasemmistolaisen Voima-lehden toimitussihteerinä ja kirjoittanut säännöllisesti Helsingin Sanomiin. Onpa tämä ylioppilas palkittu myös vuoden 2014 tiedetoimittajaksi, mikä kertoo osaltaan popularisoivan tieteen politisoitumisesta vasemmalle. Jopa kepulaisvasemmistolainen äärioikeistolaisten metsästäjä Jussi Jalonen pitää blogikirjoituksessaan Kaaroa ideologisena punavihreänä, joka sekoittaa objektiivisen tieteen ja oman punavihreyden:

Eräänlainen virstanpylväs oli Kaaron edellinen kirjoitus, jossa hän pohdiskeli oikeistolaisen politiikan yhteyttä henkirikosten ja itsemurhien määrään. Tiedetoimittajalta voisi odottaa, että hän myös problematisoisi käsittelemiään tutkimuksia, mutta Kaaro tyytyi viittaamaan siteeraamiinsa angloamerikkalaisiin lähteisiin sellaisenaan.

Ylen leipiin siirryttyään Kaaro jatkaa samalla linjalla, sillä "Neutraalisti natseista" -kolumnissa hän liputtaa avoimesti puolueellisuuden puolesta, mikäli tulilinjalla ovat (valkoiset) rasistit. Kirjoitus alkaa filosofisen dilemman esittelyllä, sillä mystinen uusnatsi oli esittänyt hänelle vaatimuksen, että median (luultavasti verorahoitteisen Ylen) pitää olla yhteiskunnallisissa kysymyksissä neutraali:

Yksi päivä kävi niin, että minuun otti yhteyttä uusnatsi. Hän oli harmissaan siitä, että media ei kohdellut heitä neutraalisti.

Yhteydenoton todenperäisyyttä voidaan epäillä, koska on mahdollista, että kirjoittaja on keksinyt sen omasta päästään, jotta tekstille saadaan sopivan raflaava narratiivinen kehys; itse tehtyjä argumentatiivisia olkiukkoja kun ei ole tunnetusti kovin vaikea ampua alas. Oletetaan kuitenkin, että tarina on tosi, joten voin tarkastella kirjoitusta analyyttisen lukijan näkökulmasta. 

Vastauksia Kaaro pyrkii antamaan "historian opetusten" näkökulmasta. Lähteenä hän käyttää journalisti Andrew Nagorskin kirjaa Hitlerland, jossa moititaan tiettyjä amerikkalaisia toimittajia liian puolueettomasta asenteesta kansallissosialistista Saksaa kohtaan ennen kristalliyötä. Kaaron mukaan jälkipolvet ovat olleet sitä mieltä, että "journalistit epäonnistuivat karkeasti siinä, mitä heidän olisi pitänyt tehdä: kertoa totuus siitä, mitä Saksassa tapahtuu." Tosiasia kuitenkin on, että Yhdysvalloissa suuret juutalaisomisteiset valtalehdet ja radiot julistivat vuosia ennen sotaa saksalaisten absoluuttista pahuutta, joka synnytti mielipideilmaston, jossa myönteisistä tosiasioista kertominen nähtiin natsismin myötäilynä. Amerikkalaisen median enemmistön vihakampanjassa toimittaja ei luultavasti näe näin jälkikäteen ongelmaa, toisin kuin tasapuolisemmissa mutta vähäisemmissä julkaisuissa.

Seuraavaksi toimittaja vahvistaa argumenttiaan ottamalla esimerkiksi Yhdysvaltojen rotuerottelun. Kommunistien, liberaalien ja juutalaisten masinoima kansalaisoikeustaistelu kuuluu läntisessä tietoisuudessa moraalisen oikeudenmukaisuuden kyseenalaistamattomaan kaanoniin, jonka myös Kaaro hyvin tiedostaa. Tosin hän myöntää rehellisesti, että uutisointi oli puolueellista, mutta hän perustelee sen jesuiittojen moraalilla, jossa tarkoitus pyhittää keinot:

Toimittajat koettavat ensin säilyttää objektiivisuutensa, mutta heittävät sen sitten romukoppaan. Monet ovat häpeämättä mustien aktivistien puolella ja rotuerottelun kannattajia vastaan. Miten olla neutraali toimittajana, jos ei voi olla neutraali ihmisenä? Äärioikeistolaiset lähettävät päätoimittajille vihaisia kirjeitä: ovatko toimittajat unohtaneet, että heidän on oltava neutraaleja? Reportterit kyseenalaistivat koko käsitteen.

(...) Mitä me ajattelemme näistä toimittajista nyt? Heistä tuli sankareita ja monen toimittajapolven esikuvia. He tunsivat moraalinsa. He puolustivat sitä, minkä tiesivät varmasti oikeaksi.

Nykyisen Amerikan etnisen tilanteen valossa tuollainen varmuus näyttää kyseenalaiselta, varsinkin kun mustat itse ovat todistetusti kaikkein etnosentrisimpiä ja rasistisimpia muita kohtaan. Amerikan ensimmäinen suurin virhe oli taloudellisessa lyhtynäköisyydessään tuoda maahan täysin erilaisia mustia, joita on sittemmin ollut lähes mahdotonta sopeuttaa yhteiskuntaan ilman että valkoisten on täytynyt taantua kulttuurisesti heidän tasolleen. Orjuuden jälkeen rotuerottelu oli yritys ratkaista etninen kitka ja kulttuurinen yhteensopimattomuus, mutta se sisälsi ylitsepääsemättömän ongelman, koska se ei kyennyt poistamaan peruskysymystä eli erirotuisten elämistä samassa yhteiskunnassa. Ainoa oikea ratkaisu olisi ollut mustien palauttaminen Afrikkaan, mutta koska he olivat jo tottuneet valkoisten luomaan suhteellisen korkeaan elintasoon, heistä ei löytynyt muuttohalukkuutta. Päinvastoin, äänekkäimmät mustat miehet halusivat kaikkea sitä mitä valkoisilla oli: varallisuutta ja valkoisia naisia. Mustien integroiminen valkoiseen yhteiskuntaan ei ollut ihanteellinen ratkaisu, vaikka se nyt sellaisena halutaankin esittää. Se oli vain eräs mahdollinen ratkaisu ongelmaan, jota ei olisi alun perin pitänyt synnyttää. 

Kun kansalaisoikeustaistelun lopputulosta katsotaan tilastojen valossa, mustilla menee nykyään sosiaalisesti paljon huonommin kuin ennen integraatiota: vastuuton vapaus on synnyttänyt yksinhuoltajakulttuurin, luhistuvat kaupungit kuten Detroitin, rikollisuuden ihannoinnin, väkivallan ja epideemisen raiskauskulttuurin, joka kohdistuu rasistisesti valkoisiin naisiin. Liberaalien mielestä tämä ei ole pelkästään rodullisen yhteiselon käypä hinta, vaan he pitävät pakkointegraatiota moraalisesti ihanteellisena mallina koko ihmiskunnalle. Jos epäonnistumiset pakon edessä välillä tunnustetaankin, ne selitetään "rasismilla", vaikka vapauksien ja etuoikeuksien lisääminen ovat näiden ongelmien todellinen syy. Rodullista tasa-arvoa on vaikea pitää absoluuttisena hyvänä silloin kun sillä pyritään luomaan etnisesti sekoittuneita yhteiskuntia, jotka vääjämättömästi johtavat sisäiseen konfliktiin. 

Kaaron koko alustuksen tarkoitus on oikeuttaa modernissa lännessä kehitelty käsitys "ihmisyyden moraalista", jolla hän tarkoittaa ensijassa yksilöä koskevia universaaleja ihmisoikeuksia:

Miten olla neutraali toimittajana, jos ei voi olla neutraali ihmisenä? Moraali on kuin ilmakehä; se ympäröi meitä kaikkia, eikä sen ulkopuolelle pääse vaikka miten rimpuilisi. Uskomme ihmisarvoon perustuu hyvin yksinkertaiseen moraaliin: siihen, että olemme ihmisiä. Koska me kaikki olemme ihmisiä, meitä koskee yhteinen ihmisyyden moraali.  

Tämä "meitä kaikkia" koskeva uskontunnustus tulee enemmän kirkkotädin kuin filosofin suusta. Ihmisoikeudet on melko nuori ideologinen keksintö, joka perustuu länsimaiseen individualismiin ja kristinuskon käsitykseen yksilön ainutlaatuisesta, jolla on historian tuolla puolen olevat "luovuttamattomat oikeudet", jotka on saatu vain siksi, että yksilö kuuluu ihmislajiin. Jo ajatus, että yksilöllä olisi moraalisia oikeuksia ohi yhteisönsä, on vieras lännen ulkopuolella. Länsimaita lukuunottamatta missään kulttuurissa moraalia ei säätele pelkkä kuuluminen biologiseen ihmislajin, vaan se on useimmiten sidottu omaan kulttuuriin ja etniseen yhteisöön.  Esimerkiksi kollektiivisesti ajattelevat islamilaiset katsovat moraalinsa piirin kuuluvan vain ne ihmiset, jotka jakavat saman uskon.

Ihmisyyden käsite on myös kiistanalainen, sillä tälläkin hetkellä maailman eri kolkilla siitä ollaan eri mieltä pelkästään siksi, että kysymys on esillä vain länsimaisessa ajattelussa. Ihmisyyden perusteleminen kaikille yhteisestä ihmisluonnosta on sekin ongelmallinen, koska ihmisluonto on kautta historian nähty eri kulttuureissa erilaisena. Ihmisyyttä voidaan toki julistaa vapaasti kuten kristinuskossa ja YK:ssa, mutta yleisesti ja yksimielisesti hyväksyttäviä empiirisiä ja rationaalisia perusteita sille ei ole.

Mitä tulee Kaaron korostamaan ihmisarvoon, se on ihmiselämästä irrotettua abstraktia ihmisyyttä. Varsinkin lännessä se on viimeisen 50 vuoden aikana ottanut paikan konkreettisemmalta kunnialta. Puhtaasti käsitteellistä ihmisarvoa ei voi perustella oikein muulla kuin moraalilla, joka erottaa ihmisen muusta luomakunnasta ja toisaalla tasa-arvolla, jossa kukaan ei ole toista arvokkaampi. Tämän vuoksi yksilön meriitillä ja laadulla ei ole mitään merkitystä ihmisarvon kanssa, vaan se on kiinteä osa perustelematonta "ihmisluontoa", joka on sama kehitysvammaisella, dementikolla ja terveellä. Koska ihmisarvoa ei voi vähentää tai lisätä, ovat murhaaja ja hyväntekijä ihmisarvon kannalta yhtä arvokkaita. Se, että ihminen ei todistetusti suhtaudu toisiin ihmisiin "ihmisarvon" vaan meriitin, lojaliteetin tai samankaltaisuuden mukaisesti, todistaa, että lockelaisella luonnonoikeudella ei ole käytännössä universaalia todistusvoimaa, vaan se on pelkkä teoreettinen argumentti länsimaiselle liberalismille. 

Pahin loukkaus ihmisyyttä vastaan on kohdella ihmisiä, niin kuin he eivät olisi ihmisiä. Jos kohtelemme ihmisiä, niin kuin he eivät olisi ihmisiä, suljemme heidät moraalin ulkopuolelle, ja se mitätöi koko moraalin.

Kaaron vaatimus noudattaa yhteistä ihmisyyden moraalia ei käytännössä koske muita kuin länsimaisia ihmisiä, jotka ottavat universaalit ihmisoikeudet todesta. Me toki voimme kulttuuri-imperalistisesti vaatia myös muita noudattamaan niitä, mutta käytännössä huomattava osa ihmiskuntaa, mm. miljardi islamilaista ja yli miljardi kiinalaista, ei niitä juurikaan noudata. Siksi heidän päästäminen länteen synnyttää tilanteen, jossa me olemme niitä, joita kohdellaan kuin emme olisi ihmisiä. 

Länsimaiden kannalta on suuri virhe, että sen poliittinen johto sulkee moraalinsa sisään koko ihmiskunnan vain siksi, että se näkee kaikilla ihmisillä olevan samanlaisia pyrintöjä kuten halun hyvinvointiin, vapauteen ja tuskan välttämiseen. Ihmisen tarvehierarkian alimman tason yhtäläiset perushalut eivät kuitenkaan ole peruste sillä, että kaikilla kehitysmaalaisilla olisi jokin "ihmisoikeus" tulla tänne ja loukata meidän kulttuurista ja geneettistä oikeuttamme säilyä uniikkeina. Jos länsimaat haluavat säilyttää alkuperäisen kulttuuriensa kirjon ja selviytyä myös väestöllisesti, meidän on tehtävä ero ulkoryhmään, muukalaisiin, jotka eivät voi nauttia moraalimme ja lakiemme suojasta, koska ne on tarkoitettu ensisijassa vain omia kansalaisia varten.

Jutun lopun pohdinnalla robottien objektiivisuudesta toimittaja halusi osoittaa, että ihmiselämässä viileä puolueettomuus ei saa olla arvionnin kriteerinä, vaan aito inhimillisyys löytyy vain Kaaron kaltaiselta punavihreältä. Näin ollen robotti on turha, koska poliittisesti korrekti toimittaja tietää aina oikean vastauksen arvokysymyksissä.


                                                      **************************

Nyt-liitteessä turvauduttin akateemisesti järeämpään kalustoon, kun se rasismia koskevassa jutussaan ”Käänteistä rasismia” tai ”käänteistä syrjintää” ei ole olemassa, filosofi ja yhdenvertaisuusvaltuutettu kertovat miksi on kaivanut naftaliinista 1960-luvulle jämähtäneen vanhuudenhöperön emeritusprofessori Timo Airaksisen.

Punavihreän toimittajan Juho Typpön idea haastatella Airaksista ja yhdenvertaisuusvaltuutettu (luoja näitä orwellilaisia titteleitä!) Kirsi Pimiää tuli samaisen aviisiin aikaisemmin ilmestyneestä ainekirjoituksesta, jossa feministi Ronja Salmi raivoaa sukupuolinarsismin puolesta ja valkoista miestä vastaan. Salmen jutussa kerrottiin valkoisten vastaisesta mustasta rap-kokoonpano Princess Nokian Helsingin keikasta, jossa laulaja kehoitti kaikkia paikalla olevia naisia sekä ”people of color” (Yhdysvalloissa ei-valkoiset) siirtymään eturiviin. Valkoisia miehiä "taiteilija" vaati kunnioittamaan näitä ihmisiä, sekä antamaan heille tilaa. Toimittaja Typpön mukaan kolumni herätti myös vastareaktioita, sillä jotkut kommentoijat pitivät Princess Nokian tempausta rasismina, joka kohdistui valkoisiin miehiin. 

Nyt-liitteen näkemys rasismista on se tuttu kulttuurimarxilainen, jossa valkoiset miehet eivät voi koskaan olla rasismin kohteena.  Toimittajien harmiksi kaikki lukijat eivät ole kuitenkaan sisäistäneet tätä doktriinia, joten heille pitää opettaa korrekti puoluelinjan mukainen näkemys akateemisen auktoriteetin avulla. Siksi toimittaja esittää emeritusprofessori Timo Airaksiselle kysymyksen, onko olemassa käänteistä syrjintää ja rasismia. Kenenkään ei tarvinnut pidättää hengitystään lukiessaan vastausta, sillä emeritusprofessori kiisti tällaisen yksiselitteisesti ja lausui perään oraakkelin varmuudella, että käänteinen rasismin on mahdoton käsite, paradoksi:

"Rasismi ja syrjintä määritellään valtasuhteiden kautta”, hän aloittaa.   ”Se, joka on vallassa, voi suhtautua huonosti alistettuun ryhmään ja se on syrjintää. Mutta jos alistettu ryhmä tavoittelee samaa tasoa, joka valtaryhmällä on – on aika omituista ajatella että se olisi syrjintää.

Airaksisen argumentointi edustaa klassista marxilaista luokkateoriaa. Mediassa usein äänessä olevista rasismitutkijoista poiketen hän ei käytä käsitettä rasismi selittämään näkemystä, jolla perustellaan ihmispopulaatioiden fyysiset ja kognitiivisten erot, vaan puhtaana luokkaterminä vallan näkökulmasta. Airaksinen puhuu ryhmistä, joilla on intressejä, vaikka liberaalidemokraattisessa yhteiskunnassa keskeistä on yksilö, hänen oikeutensa ja velvollisuutensa. Myös kaksijakoisessa anti-rasismin ideologiassa korostetaan, että ihmiset pitää nähdä ensisijassa yksilöinä eikä ryhmänsä edustajina, mutta silloin kun haetaan uhriteollisuuden kautta itselle hyötyä, on paras leimautua ryhmään, koska sen jäsenenä ollaan automaattisesti "oikeutettuja" kompensaatiohin ym. etuihin ilman henkilökohtaisia ansioita tai kärsimyksiä. 

Euroopan vanhoissa etnovaltioissa "rasismi" on itse aiheutettu ilmiö, koska globaalikapitalistit ja vasemmisto ovat yhdessä kansalta lupaa kysymättä tuottaneet niihin kilpailevia vieraspopulaatiota.  Koska varsinkin afrikkalaiset eivät kykene luomaan korkeaan teknologiaan perustuvaa vaurautta omissa maissaan,  he hakevat sitä sieltä, jossa siihen pystytään. Tässä mielessä Marxin ajatus "kullekin kykyjensä mukaan" kääntyy päälaelleen, sillä rasismikitinästään huolimatta afrikkalaiset saavat täällä kaiken sen, jota he eivät yksin eivätkä kollektiivisesti pystyisi koskaan kotimaissaan tuottamaan. 

Huolimatta länsimaissa saadusta hyvinvoinnista, johon vieraat afrikkalaiset eivät kognitiivisten kykyjensä perusteella ole edes oikeutettuja, he jaksavat silti valittaa, että kantaväestö jättää heidät jossain määrin ulkopuolisiksi, vaikka juuri valkoiset maat integroivat heitä maailmassa kaikkein eniten ja perusteellisimmin. Valitusrumbaa seuratessa näyttää siltä kuin afrikkalaisten ja heidän valkoisten emojensa itsetunto riippusi pelkästään siitä, ottavatko valkoiset heidät varauksettomasti yhteisöönsä vai eivät. Joka tapauksessa on selvää, että jokainen ei-valkoinen maahantulija lännessä pitää elämää valkoisten keskuudessa parempana kuin omiensa kanssa. He hylkäävät omansa muuttaakseen valkoisin maihin ja jaksavat sen jälkeen vielä marista, että valkoiset eivät toivota heitä riittävän hyvin tervetulleiksi. Siksi puhe rasismista ei ole muuta kuin rasistinen hyökkäys hyvätahtoisen hölmöä kantaväestöä vastaan.

Kommentin perusteella Airaksinen näkee huonommassa asemassa olevat ryhmänä sorrettuja pyhimyksiä, jotka ovat joutuneet tilanteeseen "sortajien" vuoksi eivätkä omasta ansiostaan. "Alistettujen" korkeaa moraalia korostaakseen he eivät Airaksisen mukaan halua muuta kuin tasa-arvoa korkeampiarvoisten kanssa. Mutta tätäkin voidaan pitää kohtuuttomana vaatimuksena, sillä Aristoteleen mukaan tasa-arvoisia on kohdeltava tasa-arvoisesti ja eriarvoisia eriarvoisesti. Jos kuitenkin hyväksytään huonommassa asemassa olevien vaatimus samanvertaisuudesta, sisältää sekin salatun valheen: tosiasiassa vaatijat käyttävät tasa-arvoa ponnahduslautana tavoittelessaan ylivaltaa kuten ketkä tahansa plebeijit, mikäli siihen suodaan vain mahdollisuus. Tämä on nähty kaikissa massojen kaunaisissa orjakapinoissa ja proletaarisissa vallankumouksissa; kalifiksi kalifin paikalla, vaikka kyvyt ovat kuin maan matosella!

Seuraavaksi toimittaja ja Airaksinen esittävät, että keskustelu käänteisrasismista on rasistista politiikkaa, koska värillisten positiivinen syrjintä ja muut fyysisiin ominaisuuksiin perustuvat kiintiöt ovat vain kertakaikkisen fantastinen juttu, jota ei tarvitse sen kummemmin perustella, koska tavoitteena on pyhä matemaattinen tasa-arvo:

Airaksisen mukaan koko käänteisrasismista puhuminen on nykyään oikeistopopulististen liikkeiden syytä: ”Rasistien vastaisku sille, että he kokevat asemaansa loukatun”, hän sanoo. 

”Populisteilla on valeuutiset ja ’vaihtoehtoiset faktat’, mutta eivät ne ole ainoa keino. Käsitteiden sotkeminen on yksi heidän strategiansa myös.”

Ketkä tässä ovat poliittisen korrektiuden avulla sotkeneet käsitteitä vuosikymmenien ajan? Uusvasemmisto on 1960-luvun lopulta lähtien systemaattisesti sotkenut kielimanipulaatiollaan käsitteitä, sillä juuri se on sen ominta aluetta. Nyt nuo vallan humalluttamat harmaat 60-lukulaiset ovat huolissaan siitä, että heidän hegemoninen asemansa on katoamassa ja projisoivat syyllisyytensä "kabaaliin äärioikeistoon".

Typpö ja Airaksinen pohtivat myös sitä, onko valkoinen heteromies aina etuoikeutettu, koska moni tähän ryhmään kuuluvista on syrjäytynyt ja köyhä. Airaksisen mukaan valtaväestön edustaja voi tippua kilpailukelkasta ja joutua marginaaliseen asemaan esimerkiksi sairauksien seurauksena. Professorin lähtökohtana kuitenkin on, että yhteiskunnassa ei ole mitään syrjiviä rakenteita, jotka altistaisivat valkoisen heteromiehen kurjuuteen. Kaikki on siis omaa syytä jos on luuseri, mutta jos et kuulu valkoisten joukkoon voit syyttää epäonnistumisistasi aina valkoisia etuoikeutettuja luusereita. 

Se ei ole rakenteellista syrjintää, että julkisen sektronin turvatuista työpaikoista suurin osa on naisilla, eikä sekään, että erotilanteessa lapset saa yleensä nainen.  Valkoisten miesten etuoikeutettu joukkoon kuuluminen tarkoittaakin sitä, että hän on se, jolle ei anneta mitään ylimääräistä puhumattakaan kilpailuedusta. Siinäkin mielessä kyse on erikoisesta hyvävelikerhosta, että armottomin kilpailu ja syrjintä käydään valkoisten miesten kesken ja huipulle pääsee kovalla työllä ja kyvyillä vain 5-10%. Tuohon huippuun vetoamalla kaikki valkoiset miehet esitetään etuoikeutettuina, ne luuseritkin, joita toiset valkoiset miehet halveksuvat ankarimmin kuin ketkään muut. Varsinainen etuoikeutettujen hyvävelikerho! 

Jutun loppupuolella haastateltu yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä toteaa positiivisesta syrjinnästä, että sillä on aina tavoiteltava todellista yhdenvertaisuutta, jonka vuoksi kyse ei ole syrjinnästä:

Sillä se, että kaikkia kohdellaan aina samalla tavalla, ei riitä edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista.

Eipä tietenkään, sillä juuri samoista lähtökohdista erottuvat ne, jotka ovat luonnostaan kyvykkäämpiä. Koska heikkotasoisempia ei geneettisten reunaehtojen vuoksi voi nostaa parempiensa tasolle, täytyy heille antaa etuja tai sitten ylemmät on alennettava samalle tasolle kuin heikommat aivan kuten kommunismissa. Tämä vain siksi, että matemaattinen tasa-arvopakkomielle toteutuisi. Järkeähän tässä ei ole kuten ei muissakaan uskon asioissa.

Lopussa palataan vielä alussa mainittuun black power -feministiryhmä Nokia Princessin julkilausumaan Helsingissä:

Teko oli ennen kaikkea symbolinen. Sillä artisti halusi tuoda yhteiskunnan valtarakenteet näkyville: osoittaa siis erityshuomiota niille ryhmille, jotka ovat heikommassa asemassa ja jotka joutuvat syrjinnän kohteiksi usein. ”Ja kun heitä kohdellaan paremmin, silloin ei syrjitä toista vaan tuodaan heitä yhdenvertaisempaan asemaan”, Pimiä sanoo.

Syrjivästä erityiskohtelusta tulee pysyvä yhteiskunnallinen tila, koska sen rinnalle on syntynyt tasa-arvoteollisuus, jolle on elinehtona tuottaa maahan kognitiivisesti haasteellista populaa, joka väistämättä joutuu turvautumaan sen konsultointiin ja resursseihin, jotka kustannetaan "etuoikeutettujen" verorahoista. Jo nyt on selvää, että ettei kannettu vesi kaivossa pysy.

SUOMALAISVIHAMIELISEN "ÄLYMYSTÖN" VAALIEN JÄLKEISTÄ ITKUA

Vaalituloksesta pöyristynyt vasemmisto itkee. Kuvassa
oikealla professori Markus Jäntti ja Veronika Honkasalo.

Maamme johtavat mediamonopolit, Yle ja HS, ovat ennalta arvattavasti antaneet vasemmiston tärähtäneistölle vapaan kanavan purkaa vaalien jälkeistä pahaa oloaan. Vaalipäivän jälkeisenä maanantaina (20.4.2015) Helsingin Sanomat antoi puheenvuoron punakuplassa eläville pääkaupungin degeneraateille ja kulttuuripuuhastelijoille. Vaalitulos sai kenties ensimmäistä kertaa näyttelijä Krista Kososen pohtimaan, että suomalaisia asuu myös Helsingin ulkopuolella:

Ehkä sitä elää itse sellaisessa helsinkiläisessä kulttuurikuplassa, en tunne ketään joka olisi äänestänyt perussuomalaisia.

Samaa itkua jatkoi Ylen puolella joka kysymyksen asiantuntija, vasemmistohenkinen filosofi Timo Airaksinen. Tällä kertaa median mielipideautomaatti narisi voittajapuolueiden uskonnollisista vakaumuksista, jotka ovat hänen mukaansa liian monokulttuurisia eivätkä heijastele hänen toivomaansa suurta unelmaa, monikulttuurista yhteiskuntaa:

– Meillä on pian monikulttuurinen yhteiskunta, mutta kuitenkin meidän tuleva valtiovarainministerimme on harras katolinen ja pääministeri lestadiolainen. Ja vielä niiltä alueilta, joilla uskonnollisuus yhä merkitsee jotakin. Tällaista vanhaa ateistia se kyllä vähän hirvittää

Tuossahan on koko joukko sitä ihanaa monimuototisuutta, mutta jostain syystä se ei kelpaakaan kulttuuribolshevikille. Ai niin, sieltähän puuttui se monikulttuurisuuden kakun kruunaava kirsikka, rauhanuskontona tunnettu islam. Vasta sitten kun maamme johdossa on muslimi, olemme saavuttaneet diversiteetin pyhimmän tason. Tai ainakin silloin kun asiaa kysytään Airaksiselta.

Kososen ja Airaksisen ulostulot ovat vain jäävuoren huippu siitä jäätävästä itkusta, mitä erilaiset vasemmiston kellokkaat ja kulttuurikilarit ovat esittäneet blogeissaan ja sosiaalisessa mediassa. Tästä linkistä löytää punakaartin maukkaimmat näytteet vitutuksen multihuipennuksesta. Ehkä parhaiten vasemmiston tunteet kiteytti omien sanojensa mukaan "Paraisilla asuva turkulainen polkypyöräilevä vihervasemmistolainen feministi" Julius Karlsson (Vasemmistoliiton kansaeudustajaehdokas) twitterissä:

Yle Watchin mediakriittiseen linjaan sopii puolestaan näyttää mainosrahoitteisilla kanavilla puuhastelevan Alizad Armanin twiitti, joka paljastaa miten mädättäjät toimivat vaistomaisesti tietämättä välttämättä mitään varsinaisesta kulttuurimarxilaisuudesta. Lopputulos on silti sitä samaa ehtaa:

Sosiaalisessa mediassa toimiva Poliittisen Korrektiuden Parhaat -sivusto analysoi hienosti millaiseen röyhkeyteen kiittämättömät kultamunat saattavat yltää myös paremmissa piireissä:

Näitä esiintuloja on sitten tipahdellut pitkin päivää. Vuorossa kiittämättömän kitinää pakolaisena erään Suomeen päässeen veijarin suusta. Tämä kaveri haluaa muuttaa sen yhteiskunnan, joka hänet otti pakolaisena vastaan, koulutti ja järjesti hänelle turvallisen elämän. Hän kuitenkin haluaa muuttaa sen samanlaiseksi vasemmistolaiseksi paratiisiksi, jota vastaan meidän suomalaisten isoisät aikoinaan taistelivat. Arman haluaa Suomesta monikulttuurisen vasemmistoyhteiskunnan, eli Neuvostoliiton uuden version. Nationalistin on syytä lukea tarkkaan mitä Alizad Arman on kommentoinut. Ja boikotoida kaikkea hänen hallitsemaansa, edustamaansa julkisuutta ja mediaa. Suomalaisella nationalistilla ei ole tilaa Armanin ihanneyhteiskunnassa. Jk. Tämä aika muistuttaa päivä päivältä enemmän YYA-ajan Kekkoslovakiaa. Kun pistää sanan "monikulttuuri" sanan "kommunismi" tilalle, niin kaikki sloganit stallareilta ovat multikultisteilla aivan ajantasalla.

Armanin twiitti voisi yhtä hyvin olla jonkun Ylen ohjelmapäällikön tai ohjelmanhankkijan (mm. Tarmo Kivikallio, Johan Förnäs ja Katja Karasvaara) kirjoittama. Hekin haluavat keskittää voimansa vasemmistolaisen agendan edistämiseen. Siitä esimerkkinä tämän illan Yle Teeman ties monesko natsidokumentti:

Yle Teema, 21.4.2015,  klo 21:00, Historia: Hitlerin juutalainen naapuri

Edgar Feuchtwanger oli viisivuotias, kun hänen naapurustoonsa vuonna 1929 muutti asumaan tuleva diktaattori Adolf Hitler. Juutalaislapsi saattoi piankin huomata ilmapiirin käyvän entistä uhkaavammaksi. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi. Äänitekstitys: suomi.

Linkki ohjelmaan.

Vai että oikein naapuri, kas kun ei Hitlerin vessansiivooja. Nyt nimittäin aletaan jo kaapia viimeisiä muruja ison natsisäkin pohjalta. Mediakeisareilla riittää vielä toistaiseksi mielikuvitusta tuoda mitä kummallisempia näkökulmia puhkikuluneesta aiheesta, jotta poliittisesti hyödyllisiä natseja voidaan pitää keinotekoisesti esillä julkisuudessa. Pääasiahan näissä "dokumenteissa" on pitää kansalaiset jatkuvassa negatiivisessa natsitietoisuudessa, jottei nyt näkyvästä länsimaisesta kriisistä tehtäisi "vääriä" johtopäätöksiä oli kyse sitten maahanmuuttopolitiikasta tai taloudesta. Vastaavasti se mitä Hitler ja natsit sanoivat itse esimerkiksi talouspolitiikasta ei voisi koskaan olla dokumentin aiheena. Tästä aiheesta antaa pienen aavistuksen nämä kaksi suomenkielistä videota YouTubessa (video 1 ja video 2).