MEDIAN VALITSEMAT ASIANTUNTIJAT HARHAANJOHTAMASSA KANSAA

Hei Maa, täältä tulee Ihmisoikeudet!!

Nykyjournalismissa näkyy tätimäistyminen, joka on koko ajan kiihtynyt, koska kantaväestö ei suostu väkisin nielemään sille syötettyä unelmahöttöä. Tilanne on mennyt vain pahemmaksi sen jälkeen, kun media on näennäistä uskottavuutta lisätäkseen rekrytoinut megafonikseen yliopistojen "auktoriteetteja", jotka saarnaavat epäuskoisille kansalaisille elämän reaaliteeteista vieraantunutta suvaitsevuutta. Monet Ylen verkkosivujen ja Voima-lehden maksullisen painoksen Nyt-liitteen jutut alkavat muistuttaa lukion filosofian kurssia, jota moralistinen kirkkotäti luennoi nokkelin esimerkein. Viimeksi tällaista kädestä pitäen syötettyä moraalioppia ovat tarjoilleet julkisuudessa filosofiset mekkoeinarit, tiedekolumnisti Jani Kaaro ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori Timo Airaksinen.

Ylen verkkosivujen kolumnissa Neutraalisti natseista Jani Kaaro haluaa opettaa meitä alamaisia moraalista ja ihmisoikeuksista käyttäen esimerkikkinä mielikuvituksellisesti kansallissosialisteja. Se, että Kaaro ei ottanut esimerkikseen kommunisteja, monikultturisteja, muslimiradikaaleja ja sionisteja selittynee sillä, että hän on toiminut aiemmin äärivasemmistolaisen Voima-lehden toimitussihteerinä ja kirjoittanut säännöllisesti Helsingin Sanomiin. Onpa tämä ylioppilas palkittu myös vuoden 2014 tiedetoimittajaksi, mikä kertoo osaltaan popularisoivan tieteen politisoitumisesta vasemmalle. Jopa kepulaisvasemmistolainen äärioikeistolaisten metsästäjä Jussi Jalonen pitää blogikirjoituksessaan Kaaroa ideologisena punavihreänä, joka sekoittaa objektiivisen tieteen ja oman punavihreyden:

Eräänlainen virstanpylväs oli Kaaron edellinen kirjoitus, jossa hän pohdiskeli oikeistolaisen politiikan yhteyttä henkirikosten ja itsemurhien määrään. Tiedetoimittajalta voisi odottaa, että hän myös problematisoisi käsittelemiään tutkimuksia, mutta Kaaro tyytyi viittaamaan siteeraamiinsa angloamerikkalaisiin lähteisiin sellaisenaan.

Ylen leipiin siirryttyään Kaaro jatkaa samalla linjalla, sillä "Neutraalisti natseista" -kolumnissa hän liputtaa avoimesti puolueellisuuden puolesta, mikäli tulilinjalla ovat (valkoiset) rasistit. Kirjoitus alkaa filosofisen dilemman esittelyllä, sillä mystinen uusnatsi oli esittänyt hänelle vaatimuksen, että median (luultavasti verorahoitteisen Ylen) pitää olla yhteiskunnallisissa kysymyksissä neutraali:

Yksi päivä kävi niin, että minuun otti yhteyttä uusnatsi. Hän oli harmissaan siitä, että media ei kohdellut heitä neutraalisti.

Yhteydenoton todenperäisyyttä voidaan epäillä, koska on mahdollista, että kirjoittaja on keksinyt sen omasta päästään, jotta tekstille saadaan sopivan raflaava narratiivinen kehys; itse tehtyjä argumentatiivisia olkiukkoja kun ei ole tunnetusti kovin vaikea ampua alas. Oletetaan kuitenkin, että tarina on tosi, joten voin tarkastella kirjoitusta analyyttisen lukijan näkökulmasta. 

Vastauksia Kaaro pyrkii antamaan "historian opetusten" näkökulmasta. Lähteenä hän käyttää journalisti Andrew Nagorskin kirjaa Hitlerland, jossa moititaan tiettyjä amerikkalaisia toimittajia liian puolueettomasta asenteesta kansallissosialistista Saksaa kohtaan ennen kristalliyötä. Kaaron mukaan jälkipolvet ovat olleet sitä mieltä, että "journalistit epäonnistuivat karkeasti siinä, mitä heidän olisi pitänyt tehdä: kertoa totuus siitä, mitä Saksassa tapahtuu." Tosiasia kuitenkin on, että Yhdysvalloissa suuret juutalaisomisteiset valtalehdet ja radiot julistivat vuosia ennen sotaa saksalaisten absoluuttista pahuutta, joka synnytti mielipideilmaston, jossa myönteisistä tosiasioista kertominen nähtiin natsismin myötäilynä. Amerikkalaisen median enemmistön vihakampanjassa toimittaja ei luultavasti näe näin jälkikäteen ongelmaa, toisin kuin tasapuolisemmissa mutta vähäisemmissä julkaisuissa.

Seuraavaksi toimittaja vahvistaa argumenttiaan ottamalla esimerkiksi Yhdysvaltojen rotuerottelun. Kommunistien, liberaalien ja juutalaisten masinoima kansalaisoikeustaistelu kuuluu läntisessä tietoisuudessa moraalisen oikeudenmukaisuuden kyseenalaistamattomaan kaanoniin, jonka myös Kaaro hyvin tiedostaa. Tosin hän myöntää rehellisesti, että uutisointi oli puolueellista, mutta hän perustelee sen jesuiittojen moraalilla, jossa tarkoitus pyhittää keinot:

Toimittajat koettavat ensin säilyttää objektiivisuutensa, mutta heittävät sen sitten romukoppaan. Monet ovat häpeämättä mustien aktivistien puolella ja rotuerottelun kannattajia vastaan. Miten olla neutraali toimittajana, jos ei voi olla neutraali ihmisenä? Äärioikeistolaiset lähettävät päätoimittajille vihaisia kirjeitä: ovatko toimittajat unohtaneet, että heidän on oltava neutraaleja? Reportterit kyseenalaistivat koko käsitteen.

(...) Mitä me ajattelemme näistä toimittajista nyt? Heistä tuli sankareita ja monen toimittajapolven esikuvia. He tunsivat moraalinsa. He puolustivat sitä, minkä tiesivät varmasti oikeaksi.

Nykyisen Amerikan etnisen tilanteen valossa tuollainen varmuus näyttää kyseenalaiselta, varsinkin kun mustat itse ovat todistetusti kaikkein etnosentrisimpiä ja rasistisimpia muita kohtaan. Amerikan ensimmäinen suurin virhe oli taloudellisessa lyhtynäköisyydessään tuoda maahan täysin erilaisia mustia, joita on sittemmin ollut lähes mahdotonta sopeuttaa yhteiskuntaan ilman että valkoisten on täytynyt taantua kulttuurisesti heidän tasolleen. Orjuuden jälkeen rotuerottelu oli yritys ratkaista etninen kitka ja kulttuurinen yhteensopimattomuus, mutta se sisälsi ylitsepääsemättömän ongelman, koska se ei kyennyt poistamaan peruskysymystä eli erirotuisten elämistä samassa yhteiskunnassa. Ainoa oikea ratkaisu olisi ollut mustien palauttaminen Afrikkaan, mutta koska he olivat jo tottuneet valkoisten luomaan suhteellisen korkeaan elintasoon, heistä ei löytynyt muuttohalukkuutta. Päinvastoin, äänekkäimmät mustat miehet halusivat kaikkea sitä mitä valkoisilla oli: varallisuutta ja valkoisia naisia. Mustien integroiminen valkoiseen yhteiskuntaan ei ollut ihanteellinen ratkaisu, vaikka se nyt sellaisena halutaankin esittää. Se oli vain eräs mahdollinen ratkaisu ongelmaan, jota ei olisi alun perin pitänyt synnyttää. 

Kun kansalaisoikeustaistelun lopputulosta katsotaan tilastojen valossa, mustilla menee nykyään sosiaalisesti paljon huonommin kuin ennen integraatiota: vastuuton vapaus on synnyttänyt yksinhuoltajakulttuurin, luhistuvat kaupungit kuten Detroitin, rikollisuuden ihannoinnin, väkivallan ja epideemisen raiskauskulttuurin, joka kohdistuu rasistisesti valkoisiin naisiin. Liberaalien mielestä tämä ei ole pelkästään rodullisen yhteiselon käypä hinta, vaan he pitävät pakkointegraatiota moraalisesti ihanteellisena mallina koko ihmiskunnalle. Jos epäonnistumiset pakon edessä välillä tunnustetaankin, ne selitetään "rasismilla", vaikka vapauksien ja etuoikeuksien lisääminen ovat näiden ongelmien todellinen syy. Rodullista tasa-arvoa on vaikea pitää absoluuttisena hyvänä silloin kun sillä pyritään luomaan etnisesti sekoittuneita yhteiskuntia, jotka vääjämättömästi johtavat sisäiseen konfliktiin. 

Kaaron koko alustuksen tarkoitus on oikeuttaa modernissa lännessä kehitelty käsitys "ihmisyyden moraalista", jolla hän tarkoittaa ensijassa yksilöä koskevia universaaleja ihmisoikeuksia:

Miten olla neutraali toimittajana, jos ei voi olla neutraali ihmisenä? Moraali on kuin ilmakehä; se ympäröi meitä kaikkia, eikä sen ulkopuolelle pääse vaikka miten rimpuilisi. Uskomme ihmisarvoon perustuu hyvin yksinkertaiseen moraaliin: siihen, että olemme ihmisiä. Koska me kaikki olemme ihmisiä, meitä koskee yhteinen ihmisyyden moraali.  

Tämä "meitä kaikkia" koskeva uskontunnustus tulee enemmän kirkkotädin kuin filosofin suusta. Ihmisoikeudet on melko nuori ideologinen keksintö, joka perustuu länsimaiseen individualismiin ja kristinuskon käsitykseen yksilön ainutlaatuisesta, jolla on historian tuolla puolen olevat "luovuttamattomat oikeudet", jotka on saatu vain siksi, että yksilö kuuluu ihmislajiin. Jo ajatus, että yksilöllä olisi moraalisia oikeuksia ohi yhteisönsä, on vieras lännen ulkopuolella. Länsimaita lukuunottamatta missään kulttuurissa moraalia ei säätele pelkkä kuuluminen biologiseen ihmislajin, vaan se on useimmiten sidottu omaan kulttuuriin ja etniseen yhteisöön.  Esimerkiksi kollektiivisesti ajattelevat islamilaiset katsovat moraalinsa piirin kuuluvan vain ne ihmiset, jotka jakavat saman uskon.

Ihmisyyden käsite on myös kiistanalainen, sillä tälläkin hetkellä maailman eri kolkilla siitä ollaan eri mieltä pelkästään siksi, että kysymys on esillä vain länsimaisessa ajattelussa. Ihmisyyden perusteleminen kaikille yhteisestä ihmisluonnosta on sekin ongelmallinen, koska ihmisluonto on kautta historian nähty eri kulttuureissa erilaisena. Ihmisyyttä voidaan toki julistaa vapaasti kuten kristinuskossa ja YK:ssa, mutta yleisesti ja yksimielisesti hyväksyttäviä empiirisiä ja rationaalisia perusteita sille ei ole.

Mitä tulee Kaaron korostamaan ihmisarvoon, se on ihmiselämästä irrotettua abstraktia ihmisyyttä. Varsinkin lännessä se on viimeisen 50 vuoden aikana ottanut paikan konkreettisemmalta kunnialta. Puhtaasti käsitteellistä ihmisarvoa ei voi perustella oikein muulla kuin moraalilla, joka erottaa ihmisen muusta luomakunnasta ja toisaalla tasa-arvolla, jossa kukaan ei ole toista arvokkaampi. Tämän vuoksi yksilön meriitillä ja laadulla ei ole mitään merkitystä ihmisarvon kanssa, vaan se on kiinteä osa perustelematonta "ihmisluontoa", joka on sama kehitysvammaisella, dementikolla ja terveellä. Koska ihmisarvoa ei voi vähentää tai lisätä, ovat murhaaja ja hyväntekijä ihmisarvon kannalta yhtä arvokkaita. Se, että ihminen ei todistetusti suhtaudu toisiin ihmisiin "ihmisarvon" vaan meriitin, lojaliteetin tai samankaltaisuuden mukaisesti, todistaa, että lockelaisella luonnonoikeudella ei ole käytännössä universaalia todistusvoimaa, vaan se on pelkkä teoreettinen argumentti länsimaiselle liberalismille. 

Pahin loukkaus ihmisyyttä vastaan on kohdella ihmisiä, niin kuin he eivät olisi ihmisiä. Jos kohtelemme ihmisiä, niin kuin he eivät olisi ihmisiä, suljemme heidät moraalin ulkopuolelle, ja se mitätöi koko moraalin.

Kaaron vaatimus noudattaa yhteistä ihmisyyden moraalia ei käytännössä koske muita kuin länsimaisia ihmisiä, jotka ottavat universaalit ihmisoikeudet todesta. Me toki voimme kulttuuri-imperalistisesti vaatia myös muita noudattamaan niitä, mutta käytännössä huomattava osa ihmiskuntaa, mm. miljardi islamilaista ja yli miljardi kiinalaista, ei niitä juurikaan noudata. Siksi heidän päästäminen länteen synnyttää tilanteen, jossa me olemme niitä, joita kohdellaan kuin emme olisi ihmisiä. 

Länsimaiden kannalta on suuri virhe, että sen poliittinen johto sulkee moraalinsa sisään koko ihmiskunnan vain siksi, että se näkee kaikilla ihmisillä olevan samanlaisia pyrintöjä kuten halun hyvinvointiin, vapauteen ja tuskan välttämiseen. Ihmisen tarvehierarkian alimman tason yhtäläiset perushalut eivät kuitenkaan ole peruste sillä, että kaikilla kehitysmaalaisilla olisi jokin "ihmisoikeus" tulla tänne ja loukata meidän kulttuurista ja geneettistä oikeuttamme säilyä uniikkeina. Jos länsimaat haluavat säilyttää alkuperäisen kulttuuriensa kirjon ja selviytyä myös väestöllisesti, meidän on tehtävä ero ulkoryhmään, muukalaisiin, jotka eivät voi nauttia moraalimme ja lakiemme suojasta, koska ne on tarkoitettu ensisijassa vain omia kansalaisia varten.

Jutun lopun pohdinnalla robottien objektiivisuudesta toimittaja halusi osoittaa, että ihmiselämässä viileä puolueettomuus ei saa olla arvionnin kriteerinä, vaan aito inhimillisyys löytyy vain Kaaron kaltaiselta punavihreältä. Näin ollen robotti on turha, koska poliittisesti korrekti toimittaja tietää aina oikean vastauksen arvokysymyksissä.


                                                      **************************

Nyt-liitteessä turvauduttin akateemisesti järeämpään kalustoon, kun se rasismia koskevassa jutussaan ”Käänteistä rasismia” tai ”käänteistä syrjintää” ei ole olemassa, filosofi ja yhdenvertaisuusvaltuutettu kertovat miksi on kaivanut naftaliinista 1960-luvulle jämähtäneen vanhuudenhöperön emeritusprofessori Timo Airaksisen.

Punavihreän toimittajan Juho Typpön idea haastatella Airaksista ja yhdenvertaisuusvaltuutettu (luoja näitä orwellilaisia titteleitä!) Kirsi Pimiää tuli samaisen aviisiin aikaisemmin ilmestyneestä ainekirjoituksesta, jossa feministi Ronja Salmi raivoaa sukupuolinarsismin puolesta ja valkoista miestä vastaan. Salmen jutussa kerrottiin valkoisten vastaisesta mustasta rap-kokoonpano Princess Nokian Helsingin keikasta, jossa laulaja kehoitti kaikkia paikalla olevia naisia sekä ”people of color” (Yhdysvalloissa ei-valkoiset) siirtymään eturiviin. Valkoisia miehiä "taiteilija" vaati kunnioittamaan näitä ihmisiä, sekä antamaan heille tilaa. Toimittaja Typpön mukaan kolumni herätti myös vastareaktioita, sillä jotkut kommentoijat pitivät Princess Nokian tempausta rasismina, joka kohdistui valkoisiin miehiin. 

Nyt-liitteen näkemys rasismista on se tuttu kulttuurimarxilainen, jossa valkoiset miehet eivät voi koskaan olla rasismin kohteena.  Toimittajien harmiksi kaikki lukijat eivät ole kuitenkaan sisäistäneet tätä doktriinia, joten heille pitää opettaa korrekti puoluelinjan mukainen näkemys akateemisen auktoriteetin avulla. Siksi toimittaja esittää emeritusprofessori Timo Airaksiselle kysymyksen, onko olemassa käänteistä syrjintää ja rasismia. Kenenkään ei tarvinnut pidättää hengitystään lukiessaan vastausta, sillä emeritusprofessori kiisti tällaisen yksiselitteisesti ja lausui perään oraakkelin varmuudella, että käänteinen rasismin on mahdoton käsite, paradoksi:

"Rasismi ja syrjintä määritellään valtasuhteiden kautta”, hän aloittaa.   ”Se, joka on vallassa, voi suhtautua huonosti alistettuun ryhmään ja se on syrjintää. Mutta jos alistettu ryhmä tavoittelee samaa tasoa, joka valtaryhmällä on – on aika omituista ajatella että se olisi syrjintää.

Airaksisen argumentointi edustaa klassista marxilaista luokkateoriaa. Mediassa usein äänessä olevista rasismitutkijoista poiketen hän ei käytä käsitettä rasismi selittämään näkemystä, jolla perustellaan ihmispopulaatioiden fyysiset ja kognitiivisten erot, vaan puhtaana luokkaterminä vallan näkökulmasta. Airaksinen puhuu ryhmistä, joilla on intressejä, vaikka liberaalidemokraattisessa yhteiskunnassa keskeistä on yksilö, hänen oikeutensa ja velvollisuutensa. Myös kaksijakoisessa anti-rasismin ideologiassa korostetaan, että ihmiset pitää nähdä ensisijassa yksilöinä eikä ryhmänsä edustajina, mutta silloin kun haetaan uhriteollisuuden kautta itselle hyötyä, on paras leimautua ryhmään, koska sen jäsenenä ollaan automaattisesti "oikeutettuja" kompensaatiohin ym. etuihin ilman henkilökohtaisia ansioita tai kärsimyksiä. 

Euroopan vanhoissa etnovaltioissa "rasismi" on itse aiheutettu ilmiö, koska globaalikapitalistit ja vasemmisto ovat yhdessä kansalta lupaa kysymättä tuottaneet niihin kilpailevia vieraspopulaatiota.  Koska varsinkin afrikkalaiset eivät kykene luomaan korkeaan teknologiaan perustuvaa vaurautta omissa maissaan,  he hakevat sitä sieltä, jossa siihen pystytään. Tässä mielessä Marxin ajatus "kullekin kykyjensä mukaan" kääntyy päälaelleen, sillä rasismikitinästään huolimatta afrikkalaiset saavat täällä kaiken sen, jota he eivät yksin eivätkä kollektiivisesti pystyisi koskaan kotimaissaan tuottamaan. 

Huolimatta länsimaissa saadusta hyvinvoinnista, johon vieraat afrikkalaiset eivät kognitiivisten kykyjensä perusteella ole edes oikeutettuja, he jaksavat silti valittaa, että kantaväestö jättää heidät jossain määrin ulkopuolisiksi, vaikka juuri valkoiset maat integroivat heitä maailmassa kaikkein eniten ja perusteellisimmin. Valitusrumbaa seuratessa näyttää siltä kuin afrikkalaisten ja heidän valkoisten emojensa itsetunto riippusi pelkästään siitä, ottavatko valkoiset heidät varauksettomasti yhteisöönsä vai eivät. Joka tapauksessa on selvää, että jokainen ei-valkoinen maahantulija lännessä pitää elämää valkoisten keskuudessa parempana kuin omiensa kanssa. He hylkäävät omansa muuttaakseen valkoisin maihin ja jaksavat sen jälkeen vielä marista, että valkoiset eivät toivota heitä riittävän hyvin tervetulleiksi. Siksi puhe rasismista ei ole muuta kuin rasistinen hyökkäys hyvätahtoisen hölmöä kantaväestöä vastaan.

Kommentin perusteella Airaksinen näkee huonommassa asemassa olevat ryhmänä sorrettuja pyhimyksiä, jotka ovat joutuneet tilanteeseen "sortajien" vuoksi eivätkä omasta ansiostaan. "Alistettujen" korkeaa moraalia korostaakseen he eivät Airaksisen mukaan halua muuta kuin tasa-arvoa korkeampiarvoisten kanssa. Mutta tätäkin voidaan pitää kohtuuttomana vaatimuksena, sillä Aristoteleen mukaan tasa-arvoisia on kohdeltava tasa-arvoisesti ja eriarvoisia eriarvoisesti. Jos kuitenkin hyväksytään huonommassa asemassa olevien vaatimus samanvertaisuudesta, sisältää sekin salatun valheen: tosiasiassa vaatijat käyttävät tasa-arvoa ponnahduslautana tavoittelessaan ylivaltaa kuten ketkä tahansa plebeijit, mikäli siihen suodaan vain mahdollisuus. Tämä on nähty kaikissa massojen kaunaisissa orjakapinoissa ja proletaarisissa vallankumouksissa; kalifiksi kalifin paikalla, vaikka kyvyt ovat kuin maan matosella!

Seuraavaksi toimittaja ja Airaksinen esittävät, että keskustelu käänteisrasismista on rasistista politiikkaa, koska värillisten positiivinen syrjintä ja muut fyysisiin ominaisuuksiin perustuvat kiintiöt ovat vain kertakaikkisen fantastinen juttu, jota ei tarvitse sen kummemmin perustella, koska tavoitteena on pyhä matemaattinen tasa-arvo:

Airaksisen mukaan koko käänteisrasismista puhuminen on nykyään oikeistopopulististen liikkeiden syytä: ”Rasistien vastaisku sille, että he kokevat asemaansa loukatun”, hän sanoo. 

”Populisteilla on valeuutiset ja ’vaihtoehtoiset faktat’, mutta eivät ne ole ainoa keino. Käsitteiden sotkeminen on yksi heidän strategiansa myös.”

Ketkä tässä ovat poliittisen korrektiuden avulla sotkeneet käsitteitä vuosikymmenien ajan? Uusvasemmisto on 1960-luvun lopulta lähtien systemaattisesti sotkenut kielimanipulaatiollaan käsitteitä, sillä juuri se on sen ominta aluetta. Nyt nuo vallan humalluttamat harmaat 60-lukulaiset ovat huolissaan siitä, että heidän hegemoninen asemansa on katoamassa ja projisoivat syyllisyytensä "kabaaliin äärioikeistoon".

Typpö ja Airaksinen pohtivat myös sitä, onko valkoinen heteromies aina etuoikeutettu, koska moni tähän ryhmään kuuluvista on syrjäytynyt ja köyhä. Airaksisen mukaan valtaväestön edustaja voi tippua kilpailukelkasta ja joutua marginaaliseen asemaan esimerkiksi sairauksien seurauksena. Professorin lähtökohtana kuitenkin on, että yhteiskunnassa ei ole mitään syrjiviä rakenteita, jotka altistaisivat valkoisen heteromiehen kurjuuteen. Kaikki on siis omaa syytä jos on luuseri, mutta jos et kuulu valkoisten joukkoon voit syyttää epäonnistumisistasi aina valkoisia etuoikeutettuja luusereita. 

Se ei ole rakenteellista syrjintää, että julkisen sektronin turvatuista työpaikoista suurin osa on naisilla, eikä sekään, että erotilanteessa lapset saa yleensä nainen.  Valkoisten miesten etuoikeutettu joukkoon kuuluminen tarkoittaakin sitä, että hän on se, jolle ei anneta mitään ylimääräistä puhumattakaan kilpailuedusta. Siinäkin mielessä kyse on erikoisesta hyvävelikerhosta, että armottomin kilpailu ja syrjintä käydään valkoisten miesten kesken ja huipulle pääsee kovalla työllä ja kyvyillä vain 5-10%. Tuohon huippuun vetoamalla kaikki valkoiset miehet esitetään etuoikeutettuina, ne luuseritkin, joita toiset valkoiset miehet halveksuvat ankarimmin kuin ketkään muut. Varsinainen etuoikeutettujen hyvävelikerho! 

Jutun loppupuolella haastateltu yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä toteaa positiivisesta syrjinnästä, että sillä on aina tavoiteltava todellista yhdenvertaisuutta, jonka vuoksi kyse ei ole syrjinnästä:

Sillä se, että kaikkia kohdellaan aina samalla tavalla, ei riitä edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista.

Eipä tietenkään, sillä juuri samoista lähtökohdista erottuvat ne, jotka ovat luonnostaan kyvykkäämpiä. Koska heikkotasoisempia ei geneettisten reunaehtojen vuoksi voi nostaa parempiensa tasolle, täytyy heille antaa etuja tai sitten ylemmät on alennettava samalle tasolle kuin heikommat aivan kuten kommunismissa. Tämä vain siksi, että matemaattinen tasa-arvopakkomielle toteutuisi. Järkeähän tässä ei ole kuten ei muissakaan uskon asioissa.

Lopussa palataan vielä alussa mainittuun black power -feministiryhmä Nokia Princessin julkilausumaan Helsingissä:

Teko oli ennen kaikkea symbolinen. Sillä artisti halusi tuoda yhteiskunnan valtarakenteet näkyville: osoittaa siis erityshuomiota niille ryhmille, jotka ovat heikommassa asemassa ja jotka joutuvat syrjinnän kohteiksi usein. ”Ja kun heitä kohdellaan paremmin, silloin ei syrjitä toista vaan tuodaan heitä yhdenvertaisempaan asemaan”, Pimiä sanoo.

Syrjivästä erityiskohtelusta tulee pysyvä yhteiskunnallinen tila, koska sen rinnalle on syntynyt tasa-arvoteollisuus, jolle on elinehtona tuottaa maahan kognitiivisesti haasteellista populaa, joka väistämättä joutuu turvautumaan sen konsultointiin ja resursseihin, jotka kustannetaan "etuoikeutettujen" verorahoista. Jo nyt on selvää, että ettei kannettu vesi kaivossa pysy.

HUOMIO POIS MATUJEN RAISKAUKSISTA: YLE KAIVOI 90-LUVUN SKINIT NAFTALIINISTA

Skinien mielenilmaus Joensuussa talvella 1995.

Multikulti-Ylen umpikieroon uutisointitaktiikkaan kuuluu huomion suuntaaminen pois tämän hetken akuutista maahantunkeutumis-kysymyksestä, joka on itse asiassa ollut jo pitkään koko läntisen sivilisaation olemassaoloa koskeva ongelma. Tällä kertaa Yle uutisten nettisivullla kiinnitettiin huomio 20 vuoden takaiseen Mikkelin ja Joensuun skinhead-ilmiöön, jonka ainoa todellinen relevanssi nykypäivään on se, että sinne minne ei-eurooppalaiset tunkeutuvat, se synnyttää väistämättä ongelmia ja siten myös vastareaktion. Tietysti Yle näkee vanhan skini-ilmiön ajankohtaisuuden omasta marginaalisesta agendastaan käsin, jonka vuoksi sillä ei ole intressiä tarkastella ilmiötä laajemassa kontekstissa, jossa syy- ja seuraussuhteita tarkasteltaisiin viileän objektiivisesti. 

Mari Karjalaisen toimittama juttu Teini-ikäiset skinit herättivät pelkoa Mikkelin kaduilla – Rasismia vähäteltiin 90-luvulla noudattaakin perin tuttua psykologisoivaa, moralisoivaa ja syyllistävää kaavaa, jossa eettisesti oikeutettu geneettinen ja kulttuurinen itsesuojelu halutaan mitätöidä epäsosiaalisuudeksi ja moraaliseksi mielenhäiriöksi. Tämä indoktrinoinnin malli muistuttaa jossain määrin massiivista holokausti-propagandaa, jossa yli 70 vuotta vanhojen asioiden loputtomalla pakkomuistelemisella yritetään syyllistää kaikkia valkoisia. Molempien propaganda-aiheiden psykologisena tavoitteena ei ole mikään muu kuin saada revittyä kansalaisten geneettis-kulttuurisen itsepuolustuksen suojaus auki. Rikkirevittyyn identieettiin voidaan sitten helposti istuttaa hegemonisen eliitin suosimia etnomasokistia arvoja, joiden se katsoo etunsa mukaisesti olevan sopivia suurten lammaslauma-massojen kaitsemiseksi.  

Ylen nettiartikkeli toimii hyvänä esimerkkitapauksena, kuinka kulttuurimarxilaisesti virittäytynyttä tiedottamista harjoitetaan. Siksi juttu on hyvä avata kokonaan ja katsoa mitä tämä propagandistinen roska pitää oikein sisällään.

Pizzerian ikkunat paiskottiin säännöllisesti rikki Mikkelissä 1990-luvulla. Nuorten skinien asenteet olivat avoimen rasistisia. Tuolloin suuri yleisö ei ottanut kantaa rasismiin. Nykyisin antirasistinen toiminta on kasvanut eivätkä ihmiset halua olla vain hiljaa.

Todellisuudessa "anti"-rasistinen toiminta ei ole muuta kuin vaivon peiteltyä suomalaisvihaa, jolle antaa oikeutuksen marxilaisten ja liberaalien eksistentiaaliseksi mörköksi nostama rasismi, jonka halutaan rasistisesti koskevan vain valkoisia. "Anti"-rasistinen toiminta on edelleen marginaalisten äärivasemmistolaisten, monikulttuurikiihkoilijoiden ja toimittajien keskinäistä puuhastelua, jolla ei ole mitään yhteyttä kansan syviin riveihin. 

Hallituskadulla, nykyisen kauppakeskus Stellan kohdalla, sijainneen pizzerian ikkunat paiskottiin rikki säännöllisesti. Turkkilaislähtöinen ravintolayrittäjä Veysi Zengil kertoo, että maahanmuuttajilla ei ollut tuolloin mitään mahdollisuuksia liikkua kaupungilla iltaisin.

Skinien kuin myös tavanomaisesti pukeutuneiden nuorten ilkivaltaa kebab-paikkoja vastaan tapahtui Mikkelissä jonkin verran, mutta olisi hölmöä uskoa Veysi Zengilin jokaista sanaa, sillä hänellä on omat motiivinsa uhriuttaa etninen viiteryhmänsä. Kriittinen toimittaja olisi tehnyt tässä kohtaa tarkentavia kysymyksiä, kuten kuinka monta kertaa ikkunat tarkalleen ottaen rikottiin esim. vuoden aikana. Myös väite, että 1990-luvulla jossain päin Suomea värilliset ulkomaalaisporukat eivät olisi muka voineet liikkua laisinkaan iltaisin, tuntuu vähintään liioittelulta ellei peräti puhtaalta valheelta. Valtamediat levittävät tällaista myyttiä mielellään, sillä ne haluavat projisoida sille kiusalliset värillisten no-go alueet ja raiskaajajengit kuvitteelliseen menneisyyteen, jossa vain valkoiset olivat pahantekijöitä.

Zengil kertoo, että skinien kanssa ei voinut keskustella. Selvin päin he olivat ujoja ja alkoholin vaikutuksen alaisina väkivaltaisia. Kun poliisi kysyi nuorilta, minkä vuoksi he käyttäytyvät uhkaavasti, selkeää vastausta ei saanut. – Eivät he oikeastaan tienneet, mitä olivat tekemässä. Heidän piti vain näyttää jotain. Monelta herähti itku kuulusteluissa, kertoo Saksa.

Poissaolevista on helppo puhua pahaa, sillä he eivät ole esittämässä vasta-argumentteja ja omaa tulkintaansa tapahtumista. Toimittajien ja tutkijoiden tapaan myös kebab-yrittäjä ja poliisi ovat oppineet psykologisoinnin taidon, eivätkä he siksi halua etsiä skinien käytökselle yhteiskunnallisia tai identiteettipolitiikkaan liittyviä syitä. Toimittaja Mari Karjalaiselle ei tullut varmaan edes mieleen, että hän olisi saanut informatiivisesti tasapuolisemman jutun, jos hän olisi haastatellut myös entisiä skinejä, mutta siihen hän ei ryhtynyt, koska se olisi saattanut rikkoa etukäteen lukkoon lyödyn narraation. 

Eläkkeellä oleva poliisi Saksan käsityksen mukaan skini-ilmiö johtui Mikkelissä siitä, että skiniporukoiden nuorilta puuttui vanhempien tuki ja elämän suunta. (...) Saksan mielestä Mikkelissä ei ollut kuitenkaan ongelmaa skinien kanssa. – Lehdet kirjoittelivat, että täällä on skinejä. Mutta ei meillä ongelmaa ollut. Mikkeliä yritettiin verrata Joensuuhun, mutta ei kaupunki päässyt lähellekään.

Poliisimiehellä on varmasti oma tulkintansa ilmiön syistä, joissa hän varmaan osuu joidenkin kohdalla oikeaan. Ilmiön varsinaiseksi selittäjäksi siitä ei silti ole, vaikka Saksa onkin oppinut hyvin sosiaalitätien diskurssin. Skini-ilmiön varsinaisena katalysaattorina toimineet Afrikan muukalaiset on jätetty kokonaan huomioimatta. Tässä kohtaa on hyvä muistaa Helsingin kaupungin entisen pormestarin Raimo Ilaskiven toteamus: "Suomessa ei  ollut rasismia ennen kuin somalit tulivat".

Tampereen yliopiston dosentti ja rasismin tutkija Anna Rastas sanoo, että rasismin olemassa oloa vähäteltiin 1990-luvulla. Rasismia kokevia maahanmuuttajia tai tummaihoisia suomalaisia oli vielä vähän. Vähättely ei käy, sillä kaikkiin rasistisiin toimiin pitää puuttua heti.

Tässä vaiheessa juttua mukaan tuodaan pakollinen "rasismi-asiantuntija", jonka sosiologista tendenssi-sössötystä ja palopuheita lukija joutuukin seuramaan lähes koko artikkelin loppuun asti. Anna Rastas on tunnettu äärivasemmistolainen monikulttuuri-aktiivi, joten hänen tieteen varjolla esittämiin lausuntoihin on syytä suhtautua suurella varauksella, sillä hänen motiivinsa eivät tässä kysymyksessä ole lähelläkään puolueetonta saati totuuteen pyrkivää. Lainauksessa, jossa Rastas väittää, että rasismia vähäteltiin 1990-luvulla, ei pidä millään mittareilla paikkaansa. 1990-luvulla media jauhoi rasismista yhtä väsymättömästi kuin tänään, jonka vuoksi  teema oli jatkuvasti otsikoissa. Asian voi tarkastaa vaikka tuon ajan lehdistä ja niissä käydyistä mielipidekirjoituksista. Jopa Yle TV1:n kulttuuriohjelma Valopilkku oli niin rasismipuheen pauloissa, että valitsi 1990-luvulla antirasistiseksi maskotiksi ryhtyneen joensuulaisen rikosylikomisario Erkki Kanervan "Vuoden valopilkuksi", vaikka herran teot eivät liittyneet kulttuuriin ja taiteeseen mitenkään. Tapaus oli hyvä esimerkki tuon ajan ilmapiiristä, jossa monet asiat politisoitiin monikultturismin alttarille. Sama henki on jatkunut näihin päiviin asti.

Ei ole vain lasten ja nuorten oma vika, että he eivät ymmärrä ajatustensa ja toimiensa olevan rasistisia. Aikuisilla on vastuu siitä, millaisessa maailmassa lapset ja nuoret elävät. – Kaikilla lapsilla pitää olla oikeus kasvaa joihinkin muihin arvoihin kuin rasismiin ja vihaan. Pitää olla huolissaan, jos lasten maailmassa suositaan vihaa. Entinen nuorisotoimenjohtaja Teuvo Kurki toivoo, että kaikki aikuiset pitäisivät huolta yhteisestä ilmapiiristä puuttumalla nuorten piirissä esiintyvään vihaan.

Viha viha....mutta kuka oikeastaan vihaa ja ketä? Rastas esittää tässä vaatimuksia millaista maailmaankuvaa lapsille ei saisi opettaa. Hän ei sano suoraan millaisia arvoja lapselle sitten pitäisi opettaa, mutta koska kyseessä on suomalaisvihamielinen kulttuurimarxilainen, jokainen voi päätellä asian itse. Esittämällä karikatyyrin "rasismista", joka on vain muka pelkkää vihaa, hän rakentaa taitavasti psykologisen olkiukon, joka on helppo kaikkien tuomita. Silti jokainen toimiva yhteisö on jossain määrin "rasistinen", sillä ilman poissulkevuutta ei voisi olla kulttuuria synnyttäviä erillisiä kokonaisuuksia, jotka näin luovat aidon diversiteetin. Muutoin maailma olisi yksi yhtenäinen harmaa maailmankylä täynnä yksilöatomeja, jotka kävisivät sotaa toisiaan vastaan rajallisista resursseista. On vaikea sanoa minkälaiseen maailmaan Rastas itse tähtää, mutta on selvää, ettei sellainen tue ainakaan ihmiskunnan kulttuurista erilaisuutta, jonka takaavat ainoastaan erilliset kansalliset etniteetit ja kulttuurit. Siksi jatkuva jankkaus vihasta onkin Rastaan heijastuma omasta vihasta, jonka kohteena on etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen Suomi.

Valtaväestö ei koskaan koe suoraa rasismia Suomessa. Ei tiedetä, miltä tuntuu, kun kadulla uhkaillaan, haistatellaan ja syljetään. Monet suomalaiset tulevat kosketuksiin rasismin kanssa vasta, kun he lukevat rasismista tai ottavat osaa rasismikeskusteluun. – Antirasistisia toimijoita kuten tutkijoita ja poliitikkoja uhkaillaan. Jos olet hiljaa, se ei tule tietoon, Anna Rastas sanoo.

Nyt ollaan kulttuurimarxilaisen hevonpaskan ytimessä. On vaikea kuvitella mitään niin suurta ja läpinäkyvää valhetta kuin väite, että valkoiset kuten suomalaiset eivät kohtaisi rasismia ellei koko käsitteelle sitten anneta täysin uutta sisältöä. Vai mitä on sanottavat niistä sadoista ja taas sadoista suomalaisnaisista, jotka afrikkalaiset ovat valinneet himonsa ja vihansa kohteiksi? Värilliset raiskaavat, ryöstävät ja tappavat Euroopassa nimenomaan rodullisin perustein, mutta viidakkokuumetta poteva Anna Rastas ei halua tunnustaa tätä, koska se ei sovi ideologiaan, jossa rasistinen uhrius kuuluu vain värillisille. On kiistämätön fakta, että länsimaissa mustien rodullisesti motivoitunut väkivalta on moninkertaista suhteessa valkoisiin. Tämä jos mikä on poliittinen tabu, jota valtamedia ei halua päästää julkiseen keskusteluun ja josta uhriutumiseen turvautuvan Rastaan on mahdoton rimpuilla millään väitteillä ulos.

– Suurin osa maahanmuuttajista ei osaa hakea viranomaisilta apua rasismiin. He ovat enemmän hiljaa, kuin että esittäisivät asian eteen päin. Poliisin tietoon tulevat vain räikeät rasismitapaukset kuten vakavat pahoinpitelyt. Valtaosa rasismista on asenteita ja arkisia toimia. – Maahanmuuttajanuorten on vaikea saada työharjoittelupaikkoja. Se on hiljaista rasismia, Zengil sanoo.

Tässä uusinnetaan hyväksi havaittua uhripuhetta, joka riistää kysymykseltä rehellisen lähestymistavan. Termiä rasismi käytetään tavalla, jossa se pitää sisällään ajatuksen, että rasismin kohde on aina ei-valkoinen, joten uhrin etnisyyttä ei tarvitse edes mainita, koska lähtöoletus on rasistinen: vain valkoinen voi olla rasisti. Jo pelkkä ajatus, että tutkittaisiin neekerien ja somalien rasistisia asenteita valkoisia kohtaan olisi rasismi-tutkijoille kauhistus. Vastaavasti Zengil ei perustele syrjintäväitettä mitenkään, vaikka hylkäämisten taustalla saattaa olla yksinkertaisesti muukalaisten osaamattomuus, sillä on tunnettua, että esimerkiksi afrikkalaisilla koulumenestys on heikkoa.

Rastaan mukaan rasismia ei edelleenkään oteta riittävän vakavasti. Vähättelyä tapahtuu esimerkiksi viranomaisten, poliitikoiden sekä yleisen keskustelun ja jopa tutkijoiden piirissä. Viranomaisten vähättely voi johtua siitä, että voimakkaita kannanottoja vältetään. – Ajatellaan, että siten pidetään yhteiskuntarauhaa yllä eikä ainakaan lietsota pelkoja. Silloin vähätellään joidenkin ihmisten kokemaa uhkaa. Kaikkia Suomessa asuvia ei aseteta samaan asemaan, Rastas sanoo.

Etnomasokistisille fundamentalisteille ei riitä mikään, sillä vaikka Suomi muutettaisiin Zimbabweksi, jossa valkoisten määrä on kutistettu väkivallalla ja etnisellä syrjäyttämisillä alle prosenttiin, aina löytyisi Rastaan kaltaisia fanaatikkoja, jotka kirkuisivat, että (valkoisten) rasismia ei oteta riittävän vakavasti. Kun Rastas puhuu ihmisten kokemasta rasistisesta uhasta, hänen ajatuksensa ovat koko ajan värillisissä eikä suomalaisissa, joita neekerit ja arabit ryöstävät ja raiskaavat tälläkin hetkellä monin verroin enemmän kuin toisin päin. Rastas ei ole esittänyt ainuttakaan puheenvuoroa, jossa hän kertoisi olevan huolissaan turvapaikkasiirtolaisten aiheuttamista uhista tavallisten suomalaisten arjelle. Rastas taitaa olla siis rasisti. 

Matti Saksa harmittelee, ettei poliisilla ole enää aikaa olla läsnä kaupungilla. Samalla hän tuomitsee nykyiset katupartiot, joiden pyrkimyksenä on ottaa tehtäviä, jotka kuuluvat poliisille. Turvallisuuden ylläpito kuuluu poliisille. – Ne pitää karsia heti pois. Saksa näkee ympäri Suomea kerätyissä katupartioissa ja 1990-luvun skiniporukoissa yhtäläisyyksiä. Molemmissa on ajattelemattomia ihmisiä, jotka eivät ole saaneet tarpeeksi tukea muihin ongelmiinsa.

No jopas oli Ylen toimittaja valinnut haastateltavaksi sopivan poliisin, joka kannattaa hallituksen perustuslain vastaista suomalaiskammoista linjaa katupartiontikysymyksessä. Yleensä median ajatellaan toimivan vallan vahtikoirana, mutta multkulti-Suomessa siitä onkin tullut vallan sylikoira. Juuri skinien ja katupartioiden samaistamista Yle on jutullaan hakenut ja sen rikosylikonstaapeli Saksa tarjoaa sille suoraan kädestään. Hänen keittiöpsykologisoinnit katupartioiden osallistujista ovat osa sitä virallista selitystä mitä media on pitänyt koko ajan yllä, joten ne voi jättää omaan arvoonsa. 

Katupartioiden kohdalla valtamedia on alusta asti pyrkinyt vähättelemään ja marginalisoimaan sen osallistuja, jotta "kunnon kansalaiset" eivät voisi tuntea sympatiaa heidän työtään kohtaan. Viimeksi Helsingin Sanomien Nyt-liite nälvi Soldiers of Odin -ryhmää sen nimestä, jonka käytöllä ei pitäisi olla perusteita, koska kulttuurimarxilaisten mädättämä islantilainen Ásatrúarfélagið-nimisen aasa-uskontokunnan homoliberaali ylipappi sanoo niin. Se, että joku Hesarin luihu hipsteri-toimittaja näkee vaivan ottaa yhteyttä Islantiin, kertoo jo sairaalloisesta pikkusieluisuudesta, jossa halutaan rääpiä kaikin keinoin inhokiksi koettua katupartiota.  

Nuorisotoimenjohtaja Teuvo Kurki sekä yrittäjä Veysi Zengil arvioivat, että viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen rasismin vastaisella yhteistyöllä oli merkitystä tilanteen eheytymisessä. Positiivista on se, että nykyisin valtaväestö tuomitsee entistä selkeämmin rasismin. 1990-luvulla suuri enemmistö oli vielä hiljaa. – Antirasistinen toiminta on kasvanut nopeasti. Ihmiset eivät halua olla enää hiljaa, Rastas sanoo. Yrittäjä Veysi Zengil on onnellinen, että Mikkelistä löytyi tukijoita jo 1990-luvulla. – Mikkeliläiset ymmärsivät, että näin ei voi jatkua. Kaupungin maine oli mennyt huonoksi. Jos kaikki olisivat olleet hiljaa, tilanne olisi jatkunut, Zengil sanoo.

Kansan tahdon vastaisessa epäonnistuneessa monikulttuurikokeilussa yhteisö ei eheydy aidosti missään, vaan näennäistä yhteiskuntarauhaa pidetään yllä juhlapuheilla, valtamedian massiivisella multikulti-propagandalla, vain kanta-asukkaisiin kohdistuvalla "viharikos"-lainsäädännöllä, jo lastentarhassa aloitetulla DDR-tyylisellä multikulti-indoktrinaatiolla, "positiivisella" syrjinnällä, ei-suomalaisten rikosten pimittämisellä ja verotuksen lisäämisellä – toisin sanoen: valheella ja sorrolla.

ERÄÄN "SOMEKOHUN" ANATOMIA MEDIASSA

Vapaudenristi. Varikset haluavat kieltää heiltä 
parikin perusvapautta. Vapauden nimissä.

Valtamediat ovat jo pitkään nostaneet otsikoihin sosiaalisessa mediassa höpöttävien ihmisten yhdentekeviä mielipiteitä. Löytyypä somesta koko joukko toimittajia, jotka eivät oikeastaan tee muuta kuin yrittävät pilkkiä repäiseviä "somekohuja" enimmäkseen perussuomalaisten varavaltuutettujen fb-seinäkirjoituksista. Näiden "uutisten" käyttövoimana on Hyvien ihmisten (oma ilmoitus) tarve moraaliseen närkästykseen, kun punavihreän kuplan ulkopuolella on taas esitetty vääriä mielipiteitä.

Viimeisin somekohu nostettiin valtamediassa pinnalle hieman eri reittiä kuin tavanomainen stalkkaus Olli Sademiehen tai jonkun muun perussuomalaisen seinällä. Itse asiassa helsinkiläisen hevibaarin "natsikonsertilla" ja sen peruuntumisella ei ollut juuri mitään tekemistä sosiaalisen median kanssa, mutta koska uutisen julkaiseminen vaati perustelukseen "kohun" sai facebook toimia sellaisen tekosyynä. 

Se, kuinka "uutinen" huomioitiin tänään myös Ylessä, noudattaa perinteistä median itseään kiihottavaa kaavaa, jossa hegemonisen arvomaailman vastainen underground-kulttuuritapahtuman merkitys paisuu yli äyräiden. Tästä kaikesta on kiittäminen punaporvariskakaroiden anarkistista runkkurinkiä nimeltä Varis-verkosto, joka koostuu lähinnä työväenluokasta vieraantuneista yliopisto-opiskelijoista ym. valtion (sic) syöttiläistä. Se julkaisi nettisivuillaan tiistaina 21.7.2015 tiedotteen, jossa se melko perinpohjaisen skene-kyyläyksen perusteella ruotii tapahtuman bändeja ja antaa lopuksi klassiseen DDR:n Stasi-tyyliin ohjeet kuinka vihatotuuksia levittävien ajatusrikollisten suhteen on toimittava:

Kehotamme jälleen ottamaan yhteyttä PRKL-klubiin ja tekemään selväksi, ettei natsikeikkojen järjestäminen ole sananvapautta vaikka asiaa kuinka kääntelisi.

Punaisen runkkuringin julistukset eivät merkitsisi mitään, elleivät varikset todella sananmukaisesti olisi verkosto. Teollisuushallien pölyä kavahtavat varikset eivät  tietenkään ole verkostoituneet vihaisten duunarien ja työttömien kanssa, vaan heidän yhteistyökumppaneitaan ovat eliittiin kuuluvat valtamedian toimittajat, jotka internet-ajasta huolimatta toimivat edelleen julkisen keskustelun portinvartijoina. Verkostoitumisesta kertoo se, että juuri Nuoriso-Hyysäri eli Helsingin Sanomien Nyt-liite tarttui ensimmäisenä aiheeseen kun se kirjoitti päivä Variksen tiedotteen jälkeen jutun "Äärioikeistolaisten bändien keikasta nousi somekohu – hevibaarin omistaja kommentoi". Joko Nyt-liitteen punavihreät hipsteritoimittajat seuraavat itse aktiivisesti Varis-verkoston ja Takku.netin sivuja tai sitten varikset ovat vinkanneet suoraan jollekin heille myötämieliseen punavihreään femakkotoimittajaan kuten Maria Petterssonille.

Jonkinlaisesta yhteydestä kielii myös se, että jutun tehnyt Juho Typpö kirjoittaa, että "keikkaa mainostetaan saksalaisella Herrenblut-sivustolla, jonka iskulause on "NSBM Kulturkampf"". Todellisuudessa takkuisat varikset ovat onkineet tietonsa jo viikkoja sitten kotimaisilta metallifoorumeilta kuten Imperiumista ja blackmetal.fi:stä, joissa komukyylien tiedetään muutenkin stalkkaavan aktiivisesti ja seuraavan onko maahan tulossa "poliittisesti epäilyttäviä" konsertteja. Tätä ei luonnollisestikaan haluta sanoa ääneen, josta pitää huolen asialle ymmärtäväinen toimittaja.

Sen sijaan että varikset olisivat heti kuuluttaneet löydöstään, he panttasivatkin tietoaan vasta konserttiviikolle, jotta "paljastuksen" haittavaikutus olisi maksimaalinen. He olivat laskeskelleet, että kohu velloisi pari päivää ennen kuin ravintolan omistaja antaisi periksi ja peruuttaisi konsertin. Tästä he olivat melko varmoja, sillä toisessa tiedotteessaan he painostivat jo ravintoloitsijaa vuokrasopimuksen purkamisella kiihottamalla lukijoitaan ottamaan yhteyttä vuokranantajaan: 

Tilojaan Goldiamo Oy vuokraa kiinteistösijoitusyhtiö Spondalta, jota on tiedotettu sen vuokralaisen kytköksistä natsi-ideologian levittämiseen. Jos haluat tiedustella, miten Sponda reagoi sen omistamien tilojen käyttämiseen natsitoiminnassa, voit ottaa yhteyttä yhtiön viestintäosastoon.

Tällaisen ilmiantokehoituksen ansiosta Varis-verkosto on vahvasti kiinni tämän vuoden Pavlik Morozov -mitalissa. Neuvostoliittolainen kommunistinuori Morozov tunnettiin siitä, että hän ilmiantoi omat porvarillisiksi uskomansa vanhempansa.

Koska varikset tiesivät valtakunnallisen mediakohun ja ilmiantouhkailujen johtavan lähes varmaan konsertin peruuntumiseen, täytyi tiedonannon julkistamisen ajankohdan olla optimaalisen lähellä konserttia, jotta konserttijärjestäjille ei riittäisi aikaa hankkia uutta paikkaa. Uusimpien tietojen mukaan järjestäjillä on uusi konserttipaikka tiedossa, joten tässä suhteessa Sosiaalisen Oikeudenmukaisuuden Soturien hyökkäys jäi puolitiehen, vaikka olikin muuten ulkomaalaisia esikuvia seuraten ammattimaisest toteutettu. 

Varisten, takkujen ja antifanttien yrityksessä kieltää vastakulttuurillinen rock-konsertti on jotain samaa kuin Sex Pistols -kohussa 1978, jolloin maamme poliittiset järjestöt oikealta vasemmalle onnistuivat kieltämään "rääväsuiden" maahan pääsyn. Suurin ironia tässä on se, että varisten ja takkutukkien taustat löytyvät pitkälti juuri punkin alakulttuurista,  jonka yhteiskunnan vastaisuus on sittemmin degeneroitunut Systeemin myötäsilittämäksi apurahakapinallisuudeksi. Varisten kapinallinen asema pehmustetetussa liberaalityranniassamme tuo mieleen 1970-luvun jämähtäneen Neuvostoliiton, jossa sosialistivaltion tukemat artistit esittivät "yhteiskuntakriittisiä" ja "vallankumouksellisia" esityksiä vallassa olevalle nomenklatuurelle. Vastaavasti punk on saanut varsinkin Suomen valtamedioissa koskemattoman pyhän aseman, sillä harva muistaa onko liikkeestä 1980-luvun alun jälkeen kirjoitettu mitään negatiivista puhumattakaan että mukana olisi edes ripaus moraalipaniikkia. Ammattitoimittajien suhde punkkiin on suorastaan liikuttavan yksimielistä ja ylistävää kuten esimerkiksi tuore juttu Puntala-rockfestivaalista, jossa toimittaja suhtautuu lempeän ymmärtäväisesti punkkareihin.  Ylelle ja Helsingin Sanomille punkmielisten "kapina" on turvallinen varoventtiili toisin kuin niiden karvaasti vihaama ja halveksuma kansallismielisyys. 

Se, että punkkien perillisinä toimiva akateeminen anarkoväki onnistui aikaansaamaan tapahtumaketjun, joka esti underground-konsertin pitämisen Helsingin keskustan hevibaarissa, pantiin tyytäväisenä merkille myös edellä mainitussa Ylen uutisessa.  Uutisjutun lopussa vinoillaan fb-kommentaattorin suulla niille, jotka pitävät Variksen toimintaa sensuurina:

PRKL Clubin vastuuhenkilöiden päätös perua keikka, on jo saanut osakseen lisäkritiikkiä baarin Facebook-sivulla. Monet keskustelijoista ovat tuohtuneita päätöksestä. – Ihmiset vain reagoivat Varis-verkoston paljastamaan, ilmeisesti hyvinkin totuudenmukaiseen informaatioon bändien taustoista, ja antoivat palautetta. Tiedon paljastaminen on tietääkseni sensuurin vastakohta. Sananvapautta parhaimmillaan. Baari itse taas päätti peruuttaa tapahtuman, joka taas on Sensuuria isolla S:llä, toteaa yksi kommentin jättäneistä.

Joko kommentoija on hurskastelija tai sitten hän tekeytyy tietämättömäksi. Vanhoja merkkejä seuraten on helppo päätellä mitkä olivat Varis-verkoston "tiedon paljastamisen" motiivit ja mihin ilmiannolla tähdättiin. Kun varisten epäkansallisia arvoja peesaava kosmopoliittimedia saatiin tutun verkoston avulla nostamaan "somekohu" valtakunnalliseksi uutiseksi, ei lopputuloksena voinut olla muu kuin ravintoloitsijan perääntyminen ja sensuuri.

Informaatiota maailmassa todella riittää, mutta valtamediat eivät ole kovin halukkaita paljastamaan esimerkiksi valkoisiin kohdistuvaa epideemistä rodullista väkivaltaa, mutta palstamillimetrejä irtoaa sen sijaan runsaasti natsihenkisen rock-konsertin sättimiselle. Tapahtuman saaman julkisuuden perusteella kyseessä näyttäisi olevan valtava yhteiskunnallinen ongelma. Todellakin, kyse on ongelmasta, mutta se ei ole ongelma yhteiskunnalle, vaan sen kulttuurimarxilaisille toimijoille, jotka haluavat harjoittaa repressiivinen toleranssin metodia ajaakseen omaa ideologiaa.

Takkirauta-blogissa (24.3.2011) repressiivinen toleranssi määritellään ajatusmalliksi 

jonka mukaan marxilaisille ideaaleille vastakkaisia ideoita ja käsityksiä ei tule suvaita ja niitä esittävät ihmiset tulee kompromettoida - ja toisaalta länsimaiselle kulttuurille ja yhteiskunnalle vihamieliset ja tuhoisat ideat tulee nostaa päivänvaloon ja niistä tehdä hyväksyttäviä, ideaalisia ja suvaittavia. Keinona tässä tulee käyttää klassista liberalismia, sen ideaaleja - ja tavoitteena tulee olla liberalismin haltuunotto (...)

Poliittista korrektiutta vaativat kellokkaat ja variksen uudet kirkkotädit elävät siinä uskossa, että juuri heidän asiansa on määrittää mitä saa olla ja mitä ei. He ovat olevinaan liberaaleja, mutta toimivat kuin puritaanit, jotka ovat valmiita heittämään vääräoppiset tuleen.

Aivan kuten entisaikojen kirkkotäditkin, te haukotte henkeänne kauhusta ja pidätte rienauksena sitä, että joku sattuu hairahtumaan Pyhästä Kirjoituksestanne. Te ette voi sietää sitä, että ihmiset, jotka ajattelevat eri tavalla kuin te, saavat olla olemassa. Niinpä saamme kuulla loputtomista yrityksistänne häväistä, vaientaa ja hankkia potkut töistä ja karkotuksen sivistyneestä yhteiskunnasta kaikille, jotka harhautuvat teidän opistanne. Teidän pyrkimyksenne kontrolloida, hiljentää ja karkottaa kaikki oppositio on uskonnollinen mielijohde, ei looginen.

*******************************************************************

PÄIVITYS 24.7.2015

Varikset ovat olleet tänään aktiivisia ja saaneet urkittua "natsikonsertin" uuden konserttipaikan, josta Systeemin puudelit kertovat uudessa tiedotteessaan. Varsinaisena paljastelijana (heh) ei toiminut kuitenkaan Varis-verkosto, vaan suomenruotsalainen heavy-suvakki, toimittajanakin tunnettu Nalle Österman. Herra on kunnostautunut "anti"-fasistisina aiemminkin yrittämällä paljastelullaan  estää hiljattain venäläisen Korrozia Metallan konsertin. Nyt nilkkiliberaali on onkinut uuden kohukeikan paikan tiedot kaveeraamalla PRKL-ravintolan henkilökunnan kanssa. Saatuaan tiedot Österman myi ne ruotsinkieliselle Ylelle.