EUROOPPALAISVÄESTÖN VAIHTAMINEN JA KUIHTUMINEN TUNNUSTETAAN YLEN KOLUMNISSA

Ylen verkkosivuilla luettavissa ja Ylen Radio 1:ssä kuultavissa olevat kolumnit eivät ole läpileikkaus suomalaista yhteiskuntaa askarruttavista kysymyksistä, koska kirjoittajat ovat lähes kaikki vihervasemmistolaisia. Tästä ideologisesta epäsuhdasta vastaa Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen demaritaustainen tuottaja Rakel Liekki. Pornotähtenä aiemmin "kunnostautunut" rappioliberaali on valinnut kolumnisteiksi vain hänen maailmankuvaansa sopivia hyödyllisiä idiootteja, joita kansan keskuudessa kutsutaan syystäkin punamädättäjiksi. 

Eräs heistä, joskaan ei pahimmasta päästä, on tiedetoimittajaksi itseenä tituleeraava Jani Kaaro. Hän kirjoittaa viimeisimmässä kolumnissaan Muslimitko sitten jyräävät meitin? varsin avoimesti valkoisen väestön vaihdosta ja väestökadosta, mikä on poikkeuksellista ns. tiedostavissa piireissä. Toki Kaaro tekee odotetusti olkiukon väestönvaihtoteoriasta ja pitää sitä Helsingin Sanomien tapaan "salaliittoteoriana", mutta alkaa heti sen perään vyöryttää tilastotietoja, joissa ei ole mitään salaista:

On varmasti on totta, kuten HS:n artikkeli kertoo, että kyseessä on salaliittoteoria, mutta samanaikaisesti on sanottava, että jotakin hassua on tapahtumassa valkoiselle länsimaiselle väestölle. Esimerkiksi viimeisin väestönlaskenta Englannissa paljasti, että Lontoon asukasluku oli kasvanut miljoonalla, mutta samanaikaisesti 620 000 valkoista brittiä oli muuttanut Lontoosta pois(siirryt toiseen palveluun). Tämä tarkoitti, että valkoisesta kantaväestöstä tuli Lontoossa vähemmistö. Heidän osuutensa lontoolaisista on 45 prosenttia.

Sekulaarille humanistille on tyypillistä kuvata valkoisen väestön ilmeistä sukupuuttoa "hassuna tapahtumana", ilmaus, jota Kaaro tuskin käyttäisi esimerkiksi tiibetiläisten tai Amazonin alkuasukkaiden kohdalla.

Julkisessa keskustelussa Kaaron esittelemien tilastotietojen julkituomista vältellään, koska se kyseenalaistaisi valtamedian jankuttaman väitteen, että maahanmuutto ei muuta juuri mitenkään väestösuhteita eikä siten myöskään valtasuhteita. Tästä linjasta ei ole poikettu, koska se on ollut hyödyllistä vasemmistolaisten monikultturistien ja uusliberalistisen oikeistolaisten epäpyhälle liitolle, jolla kusetetaan kansan syviä rivejä. Miksi sitten Kaaron annetaan kertoa asiasta ja antaa näin aseita todellisen poliittisen opposition käsiin?

Eräs syy kirjoituksen julkaisemiselle voi olla se, että läntisessä maailmassa sulkuportit mutavyörylle on avattu lopullisesti, eikä tosiasian kertomista pidetä enää poliittisesti vaarallisena. Nomenklatuuraan kuuluvien toimittajien keskuudessa ollaan luultavasti vakuuttuneita, että viimeisen niitin pahalle valkoiselle vallalle löi valkoinen vanhus. Yhdysvaltain presidentivaalit kyseenalaisella tuloksella voiton napannut (((vanhan liberaalieliitin))) marionetti Joe Biden kun on luvannut ensitöikseen antaa kansalaisuuden 11 miljoonalla laittomalle siirtolaiselle. Asiasta kirjoitti Helsingin Sanomat 25.11.2020:

Tammikuussa virallisesti toimensa aloittava Biden kertoi NBC:lle, että ensimmäisen sadan päivän aikana hän tahtoisi saada läpi maahanmuuttouudistuksen, jolla mahdollistettaisiin kansalaisuuden saaminen yli 11 miljoonalle paperittomalle.

Kaaro jopa tunnustaa Ku Kluxin Klanin jo 1960-luvulla esittämät varoitukset Amerikan väestösuhteiden muutoksesta. Aivan viime vuosiin asti niitä on pidetty paholaismaisten ihmisten vainoharhaisena pelotteluna, vaikka todelliset silmää tekevät ovat aina tienneet Klaanin olleen oikeassa. Totuuden voi kertoa vasta nyt kun muutos näyttää peruuttamattomalta:

Vielä dramaattisempia lukemia on ilmoitettu Yhdysvalloista. Vielä 1950-luvulla valkoisen väestön osuus kokonaisväestöstä oli lähellä 90 prosenttia. Viimeisessä väestönlaskennassa se on kuitenkin laskenut 60 prosenttiin. Yhdysvaltain väestönlaskentaviraston mukaan valkoisesta väestöstä tulee Yhdysvalloissa vähemmistö joskus vuosien 2040-2050 välillä. Alle 16-vuotiaiden joukossa valkoiset ovat jo vähemmistö, joten Yhdysvallat ”tummenee alhaalta ylöspäin”, kuten Brookings Instituutin tutkija William Fey asian ilmaisee.

Kolumnissa kerrotaan myös totuudenmukainen syy nykyiselle poliittiselle kahtiajaolle, joka ei koske ainoastaan länsimaita, vaikka kirjoittaja ei tätä sanokaan. Perusteltu pelko väestömuutoksen peruuttamattomuudesta on niin ikään taustalla Puolan ja Unkarin uppiniskaisuudessa alistua EU:n orwellilaisesti määrittelemällle oikeusvaltioperiaatteelle. Sehän pakottaisi maat ilman laukaustaan päästämään rajojensa sisälle tuhansia rodullisesti ja kulttuurisesti vieraita maahantunkeutujia. Kolumnisti toteaa:

Lontoon yliopiston poliittisen historian professori Eric Kaufmann väittää tuoreessa kirjassaan, Whiteshift, että tämä väestötason muutos on pääsyy nykyiseen poliittiseen kahtiajakoon. Valkoiset konservatiivit ovat havahtuneet siihen tosiasiaan, että he voivat ajautua vähemmistöön omassa maassaan; mikä tapahtuu kuitenkin todennäköisimmin väestöjen sekoittuessa kuin korvautuessa. Samalla konservatiivit ovat alkaneet vaatia tunnustusta ”valkoiselle elämäntavalle”, korostamaan oikeuksiaan ja käyttäytymään aivan kuin he jo olisivat vähemmistö.

Kirjoituksen toisella puoliskolla hypätään väestönvaihdon pelosta kansallisvaltioiden väestönkasvun laskuun. Vaikka nämä ilmiöt kytkeytyvät toisiinsa, ne ovat silti eri kysymyksiä. Esimerkiksi Japanissa on laskeva väestökäyrä, mutta se ei ole toistaiseksi päättänyt korvata kansaansa kognitiivisesti vähemmän kyvykkäillä kehitysmaalaisilla toisin kuin moralistisessa mielenhäiriössä toimiva Jeesus-kompleksinen länsi. Tosin nousevan auringon maassakin länsimaiden hulluuden alttarit ovat jo esillä, jos on uskominen uutiseen, jonka mukaan Japanin ulkoministeri Toshimitsu Motegi (Liberaalidemokraattinen puolue) pyrkii muuttamaan maansa monietniseksi länsimaaksi. Nyrjähtäneen suunnanmuutoksen takaa löytyvät tietenkin ulkopuoliset voimat, nuo Usual Suspects, josta poliittinen tarkkailija Andre Udjku kirjoittaa hiljattain osuvasti:

Back in 2018, leftists in the U.S. began demanding that Japan embrace multiculturalism because a half-Japanese tennis player with a Haitian-American father won the US Open. In an article entitled Japan Needs ‘Foreigner Blood’ Like Naomi Osaka’s, the Daily Beast’s Jake Adelstein acknowledged that limited immigration, ethnically homogenous Japan has a low crime rate and that shootings remain in the single digits every year, but claimed this is due to strong policing and gun control laws. Asserting that “xenophobia runs deep” in Japan, Adelstein urged the country to “create the multiracial society it needs to survive and thrive as a nation” due to its declining birth rates. “With a dwindling population but a slightly increasing number of international marriages, Japan has to decide how to combat racism, embrace multiculturalism and tolerance if it wants to survive,” he concluded, drawing attention to a UN migration plan that suggests in order to keep the size of the working-age population constant, Japan “would need 33.5 million immigrants from 1995 through 2050. ”The Japanese people are largely opposed to mass immigration, displaying hostility even towards Chinese migrants despite the fact they make up a small fraction of the population. Notice how they say “if country x wants to survive, it needs embrace diversity, multiculturalism and anti-racism.” Barbara Spectre said the same of Sweden and Europe. Sounds like a not so subtle threat.

Globaalilla tasolla väestönkasvun väheneminen on tietenkin hyvä asia, mutta se ei yksinään ehkäise siirtolaisuutta länsimaihin, vaikka Kaaro niin lukijoille uskotteleekin. Niin kauan kun länsimaita hallitsevat kansan intressistä piittaamattomat petokselliset poliitikot tulijoista ei tule olemaan pulaa. Tässä mielessä kehitysmaiden naisten kouluttaminen ei auta länttä yhtään, mikäli meille vihamielinen eliitti on vallassa:

Islamilaisissa kulttuureissa voi kuitenkin olla yksi tekijä, joka vaikuttaa muslimien tavallista korkeampaan syntyvyyteen – ja se on naisen asema. Kaikissa maissa, joissa naisilla on mahdollisuus kouluttautua ja käydä palkkatöissä, syntyvyys on yleensä laskenut nopeasti ja jyrkästi. Monissa islaminuskoisissa kulttuureissa naiset ovat kuitenkin kotona eivätkä aina edes luku- ja kirjoitustaitoisia, ja silloin lapsiluku on yleensä korkea. Eikö tässä ole ratkaisun makua? 

Jos maahanmuuton vastustajat pelkäävät, että muslimit jyräävät meidät korkeammalla syntyvyydellään, pidetään huoli, että musliminaiset saavat koulutuksen ja että heillä on pääsy työmarkkinoille.

Viimeisesssä kappaleessa kolumnisti tarkoittaa oletettavasti jo täällä olevia muslimeja. Muukalaisongelma ei kuitenkaan poistu sillä, että täällä oleville kaadetaan verovaroista lisää rahaa "koulutukseen", vaan ainoa todellinen ratkaisu on tulijoiden lähettäminen kotimaihinsa. 

                                                     *******************************



Yle TV1, maanantai 30.11.2020 klo 23.00, Prisma: Väestöräjähdyksen haasteet

Vuonna 2050 ihmiskunnan lukumäärä ylittää ennusteiden mukaan 10 miljardia. Chris Packham matkustaa ympäri maailmaa etsien vastauksia liikakansoituksen monimutkaiseen ongelmaan. Voidaanko nopeaa kasvua hidastaa? T: Curious Film/BBC, Iso-Britannia HD 52 min. Linkki ohjelmaan.

Vasemmistoliberaalien tabuaihetta käsitellään yllättäen Ylessä. Syykin selviää kun katsoo ohjelman.

TAPAUS RAKEL LIEKKI ELI KUINKA PUNAVIHREÄ YLE KIISTÄÄ OLEVANSA PUNAVIHREÄ

Rakel Liekin eräs meriitti Ylen tuottajaksi.

Sosiaalisessa mediassa ja YouTubessa on vellonut jo monta päivää keskustelu Yleisradion kolumnistien vasemmistolaisuudesta. Luonnollisesti Yle on omilla verkkosivuillaan ollut täysin hiljaa kohusta. Tohina alkoi maanantaina, jolloin Perussuomalaisten Suomen Uutiset kertoi verkkokolumnien sensuurista. Esimerkkitapaukseksi lehti nosti hallitusta moittineen professori Janne Saarikiven kolumnin, jonka Yle kieltäytyi julkaisemasta. Perjantaina hullunmylly lähti uusille kierroksille Liberan sisältöjohtaja Tere Sammallahti (kok.) nostamasta videosta, jossa tarkastellaan Ylen kolumnistien yksipuolista poliittista suuntausta, jota voi kutsua vasemmisto-feminismiksi. 

Syy, miksi lähes kaikki kolumnistit ovat antikapitalistisia vihervasemmistolaisia, johtuu SDP-taustaisesta Ylen tuottajasta Rakel Liekistä, joka pääsee yksinvaltaisesti vaikuttamaan kolumnistivalintoihin. Hänellä ei ole media-alan ammattitutkintoa eikä muutakaan akateemista korkeakoulututkintoa, mutta tästä huolimatta hänet on valittu Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen tuottajaksi. 

Ei ole sattumaa, että Rakel Liekki nimitettiin tehtäväänsä sen jälkeen kun Merja Ylä-Anttila aloitti Ylen toimitusjohtajan pestin syyskuussa 2018. Yle Watch varoitteli punamädättävästä Ylä-Anttilasta jo huhtikuussa 2018, jolloin hänen valintansa toimitusjohtaksi varmistui. Tuolloin ilmestyneessä kirjoituksessa Maanpetturikommunistia ylistävästä ylioppilaasta Ylen uusi toimitusjohtaja kerrotaan Ylä-Anttilan ensimmäisestä antamastaan haastattelusta toimitusjohtavalinnan jälkeen. Haastattelussaan hän lupasi muitta mutkitta lisätä Ylen monikulttuuripropagandaa ja marginaalivähemmistön identiteettipolitiikkaa:

Suomalaisuus on niin monelaista tänä päivänä, Ylellä on paljon roolia myös siinä, että se vahvistaa erilaisten vähemmistöjen identiteettejä ja selviytymistä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Rakel Liekin valinta on Ylen selvä linjanveto rajumpaan vasemmistoradikaaliin ohjelmapolitiikkaan. Pornotähtenä tunnettu raivofeministinen hyvesignaloija sai tuottajana vihdoin oman ideologisen hiekkalaatikkonsa, jossa voi häpeämättä ajaa vähäpätöisten kummajaisryhmien asiaa. Heti ensimmäiseksi Liekki värväsi kolumnistiksi suomalaisvihamielsen somalifeministi Maryan Abdulkarimin, joka on sattumoisin Feministisen puolueen perustajajäsen ja entinen varapuheenjohtaja.

Vauhtiin päästyään sukupuolinarsisti Liekki rekrytoi lokakuussa 2018 (vain kuukausi Ylä-Anttilan toimitusjohtajakauden aloittamisen jälkeen)  kolumnistiksi feministiaktivisti Emmi Nuorgamin, joka on tunnettu vihreän puolueen aktiivisti. Saman vuoden marraskuussa kolumnistien propagandatiimiin valittiin kirjailija ja transaktivisti (sic) Susi Nousiainen, joka katsoo meriitikseen opiskelleensa sukupuolentutkimusta. Samaa ideologista kaartia edustaa "taiteilija" Aiju Salminen, joka puuhastelee vasemmistolaisessa kulttuuriyhdistys Kiilassa ja on tehnyt Feministiselle puolueelle vaalitaidetta. Liekki värväsi nettipunakaartiinsa myös yleistä hilpeyttä herättävän tohtori Saara Särmän, feministisen ajatushautomo Hatun keskeisen perustajan. Pienempiäkin nimiä kolumnistien joukkoon on kelpuutettu, riittää kun kuuluu Liekin tuttavapiiriin ja liputtaa kilarifeminismiä kuten kirjailijiksi itseään tituleeraava Sisko Savonlahti. Omien sanojensa mukaan Savonlahti on punavihreä feministi. Miehistä aisankannattujuutta edustaa puolestaan "tuhokapitalistisista talousliberaaleista" kirjoittava päätoimittava Tuukka Tervonen. Poliittiselta taustaltaan hän on vasemmistoliittolainen.

Jo ennen Ylä-Anttilan ja Liekin nimityksiä Ylen kolumisteiksi on kutsuttu lähinnä vasemman laidan taapertajia kuten degrowth-ideologiaa ja antikapitalismia kirjoituksissaan vaatineet Jani Kaaro, Joona-Hermanni Mäkinen ja Janne Saarikivi. Samaa ideologiaa edustaa myös pahamaineinen sukupuolentutkimuksen tohtori Mona Mannevuo, joka opettaa vasemmistoliitolle feminismisiä ja Suomen kommunistiselle pguolueelle marxilaisia tulevaisuudenäkymiä. Unohtaa ei sovi myöskään Yle Watchin vanhaa tuttua, professori Heikki Hiilamoa, joka on äärivasemmistolaisen Voima-lehden suurosakas ja vihreiden entinen eduskuntavaaliehdokas. 

Perinteisen tanttafeminismin puolesta liputtavat ehdottomaksi feministiksi itseään kutsuva Asta Leppä, Hesaristakin tuttu toimittaja-feministi Reetta Räty, pulska goottifeministi Maria Pettersson sekä pornoaktivistina tunnettu feministi-toimittaja Ina Mikkola. Ei-vasemmistolaisista kolumnisteista Nato-trolli Janne "Rysky" Riiheläinen, Jari Ehrnrooth ja Kari Enqvist eivät viisasteluineen juurikaan poikkea edellä maintuista punakaartilaisista, sen verran myötäsukaisesti he suhtautuvat vasemmiston lempiteemoihin kuten maahanmuuttoon ja persu-inhoon.

Yleä kriittisesti seuraaville tuossa uusvasemmiston kuka on kukin -värväyslistassa ei ole mitään uutta. Yle Watch on kymmenevuotisen olemassolonsa aikana ollut ensimmäinen säännöllisesti ilmestyvä sivusto, jossa Yleisradion poliittinen puolueellisuus tuodaan esiin aina kuin mahdollista. Siksi onkin outoa, että vasta nyt ollaan heräämässä Ylen punavihreään politikointiin, vaikka asia on tiedetty jo pitkään. Ilmeisesti tarvittiin Ylä-Anttilan ja Rakel Liekin kaltaisten politrukkien harjoittamaa läpinäkyvää kulttuurimarxilaisuutta ennen kuin valtavirran poliittisessa oppositiossa herättiin ongelmaan.

On selvää, että vaikka näkyvät politiikot ovatkin ottaneet kantaa Ylen puolueellisiin kolumnistivalintoihin, yhtiöllä itsellään ei ole aikomustaan nostaa asiaa esille omilla foorumeillaan. Tosin mediajätti on joutunut perustelluiden syytösten edessä vastamaan kiusallisiin kysymyksiin esimerkiksi Twitterissä. Jopa toimitusjohtaja  Merja Ylä-Anttilaan oli pakko vastata julkiseen vetoomukseen Twitterissä, koska sen esitti tunnettu kokoomuspoliitikko Eija-Riitta Korhola. Vastauksessaan Ylä-Anttila viittasi kintaalla koko kysymykselle ja väitti ilman perusteluja, ettei syytteissä politisoitumissyytteissä ole mitään perää. Vastaus on yhtä uskottava kuin hipsterillä, joka itsepintaisesti kiistää olevansa hipsteri.

Valitettavasti television tai parhaassa tapauksessa Ylen verkkosivujen varassa olevat demarieläkeläismassat ovat autuaan tietämättömiä tästä debatista, koska Yle ei mainitse itse niistä mitään. Niin kauan kuin suuri yleisö on Ylen mediamonopolin vuoksi tietämätön näistä syytöksistä ja kiistämättömistä todisteista, kanavan johto voi vielä huokaista helpotuksesta. Toisaalta Ylen poliittisuus alkaa olla jo niin räikeää, että sen pitäisi huomata jokaisen vähänkin Yleä seuraavan kansalaisen. Punavihreillehän tämä ei ole mikään ongelma, koska nykyisessä muodossaan puna-Yle palvee loistavasti heidän intressejään. Kitinä alkaisi vasta sitten, jos Ylen verkkosivut täyttyisivät kansallismielisten kolumneista.. Ruben Stillerin tilalle palkattasiin emeritus professori Timo Vihavainen ja Historiadokumenteissa jankattaisiin joka maanantaina kommunistien ja muiden vasemmistolaisten rikoksista.

MEDIAN VALITSEMAT ASIANTUNTIJAT HARHAANJOHTAMASSA KANSAA

Hei Maa, täältä tulee Ihmisoikeudet!!

Nykyjournalismissa näkyy tätimäistyminen, joka on koko ajan kiihtynyt, koska kantaväestö ei suostu väkisin nielemään sille syötettyä unelmahöttöä. Tilanne on mennyt vain pahemmaksi sen jälkeen, kun media on näennäistä uskottavuutta lisätäkseen rekrytoinut megafonikseen yliopistojen "auktoriteetteja", jotka saarnaavat epäuskoisille kansalaisille elämän reaaliteeteista vieraantunutta suvaitsevuutta. Monet Ylen verkkosivujen ja Voima-lehden maksullisen painoksen Nyt-liitteen jutut alkavat muistuttaa lukion filosofian kurssia, jota moralistinen kirkkotäti luennoi nokkelin esimerkein. Viimeksi tällaista kädestä pitäen syötettyä moraalioppia ovat tarjoilleet julkisuudessa filosofiset mekkoeinarit, tiedekolumnisti Jani Kaaro ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori Timo Airaksinen.

Ylen verkkosivujen kolumnissa Neutraalisti natseista Jani Kaaro haluaa opettaa meitä alamaisia moraalista ja ihmisoikeuksista käyttäen esimerkikkinä mielikuvituksellisesti kansallissosialisteja. Se, että Kaaro ei ottanut esimerkikseen kommunisteja, monikultturisteja, muslimiradikaaleja ja sionisteja selittynee sillä, että hän on toiminut aiemmin äärivasemmistolaisen Voima-lehden toimitussihteerinä ja kirjoittanut säännöllisesti Helsingin Sanomiin. Onpa tämä ylioppilas palkittu myös vuoden 2014 tiedetoimittajaksi, mikä kertoo osaltaan popularisoivan tieteen politisoitumisesta vasemmalle. Jopa kepulaisvasemmistolainen äärioikeistolaisten metsästäjä Jussi Jalonen pitää blogikirjoituksessaan Kaaroa ideologisena punavihreänä, joka sekoittaa objektiivisen tieteen ja oman punavihreyden:

Eräänlainen virstanpylväs oli Kaaron edellinen kirjoitus, jossa hän pohdiskeli oikeistolaisen politiikan yhteyttä henkirikosten ja itsemurhien määrään. Tiedetoimittajalta voisi odottaa, että hän myös problematisoisi käsittelemiään tutkimuksia, mutta Kaaro tyytyi viittaamaan siteeraamiinsa angloamerikkalaisiin lähteisiin sellaisenaan.

Ylen leipiin siirryttyään Kaaro jatkaa samalla linjalla, sillä "Neutraalisti natseista" -kolumnissa hän liputtaa avoimesti puolueellisuuden puolesta, mikäli tulilinjalla ovat (valkoiset) rasistit. Kirjoitus alkaa filosofisen dilemman esittelyllä, sillä mystinen uusnatsi oli esittänyt hänelle vaatimuksen, että median (luultavasti verorahoitteisen Ylen) pitää olla yhteiskunnallisissa kysymyksissä neutraali:

Yksi päivä kävi niin, että minuun otti yhteyttä uusnatsi. Hän oli harmissaan siitä, että media ei kohdellut heitä neutraalisti.

Yhteydenoton todenperäisyyttä voidaan epäillä, koska on mahdollista, että kirjoittaja on keksinyt sen omasta päästään, jotta tekstille saadaan sopivan raflaava narratiivinen kehys; itse tehtyjä argumentatiivisia olkiukkoja kun ei ole tunnetusti kovin vaikea ampua alas. Oletetaan kuitenkin, että tarina on tosi, joten voin tarkastella kirjoitusta analyyttisen lukijan näkökulmasta. 

Vastauksia Kaaro pyrkii antamaan "historian opetusten" näkökulmasta. Lähteenä hän käyttää journalisti Andrew Nagorskin kirjaa Hitlerland, jossa moititaan tiettyjä amerikkalaisia toimittajia liian puolueettomasta asenteesta kansallissosialistista Saksaa kohtaan ennen kristalliyötä. Kaaron mukaan jälkipolvet ovat olleet sitä mieltä, että "journalistit epäonnistuivat karkeasti siinä, mitä heidän olisi pitänyt tehdä: kertoa totuus siitä, mitä Saksassa tapahtuu." Tosiasia kuitenkin on, että Yhdysvalloissa suuret juutalaisomisteiset valtalehdet ja radiot julistivat vuosia ennen sotaa saksalaisten absoluuttista pahuutta, joka synnytti mielipideilmaston, jossa myönteisistä tosiasioista kertominen nähtiin natsismin myötäilynä. Amerikkalaisen median enemmistön vihakampanjassa toimittaja ei luultavasti näe näin jälkikäteen ongelmaa, toisin kuin tasapuolisemmissa mutta vähäisemmissä julkaisuissa.

Seuraavaksi toimittaja vahvistaa argumenttiaan ottamalla esimerkiksi Yhdysvaltojen rotuerottelun. Kommunistien, liberaalien ja juutalaisten masinoima kansalaisoikeustaistelu kuuluu läntisessä tietoisuudessa moraalisen oikeudenmukaisuuden kyseenalaistamattomaan kaanoniin, jonka myös Kaaro hyvin tiedostaa. Tosin hän myöntää rehellisesti, että uutisointi oli puolueellista, mutta hän perustelee sen jesuiittojen moraalilla, jossa tarkoitus pyhittää keinot:

Toimittajat koettavat ensin säilyttää objektiivisuutensa, mutta heittävät sen sitten romukoppaan. Monet ovat häpeämättä mustien aktivistien puolella ja rotuerottelun kannattajia vastaan. Miten olla neutraali toimittajana, jos ei voi olla neutraali ihmisenä? Äärioikeistolaiset lähettävät päätoimittajille vihaisia kirjeitä: ovatko toimittajat unohtaneet, että heidän on oltava neutraaleja? Reportterit kyseenalaistivat koko käsitteen.

(...) Mitä me ajattelemme näistä toimittajista nyt? Heistä tuli sankareita ja monen toimittajapolven esikuvia. He tunsivat moraalinsa. He puolustivat sitä, minkä tiesivät varmasti oikeaksi.

Nykyisen Amerikan etnisen tilanteen valossa tuollainen varmuus näyttää kyseenalaiselta, varsinkin kun mustat itse ovat todistetusti kaikkein etnosentrisimpiä ja rasistisimpia muita kohtaan. Amerikan ensimmäinen suurin virhe oli taloudellisessa lyhtynäköisyydessään tuoda maahan täysin erilaisia mustia, joita on sittemmin ollut lähes mahdotonta sopeuttaa yhteiskuntaan ilman että valkoisten on täytynyt taantua kulttuurisesti heidän tasolleen. Orjuuden jälkeen rotuerottelu oli yritys ratkaista etninen kitka ja kulttuurinen yhteensopimattomuus, mutta se sisälsi ylitsepääsemättömän ongelman, koska se ei kyennyt poistamaan peruskysymystä eli erirotuisten elämistä samassa yhteiskunnassa. Ainoa oikea ratkaisu olisi ollut mustien palauttaminen Afrikkaan, mutta koska he olivat jo tottuneet valkoisten luomaan suhteellisen korkeaan elintasoon, heistä ei löytynyt muuttohalukkuutta. Päinvastoin, äänekkäimmät mustat miehet halusivat kaikkea sitä mitä valkoisilla oli: varallisuutta ja valkoisia naisia. Mustien integroiminen valkoiseen yhteiskuntaan ei ollut ihanteellinen ratkaisu, vaikka se nyt sellaisena halutaankin esittää. Se oli vain eräs mahdollinen ratkaisu ongelmaan, jota ei olisi alun perin pitänyt synnyttää. 

Kun kansalaisoikeustaistelun lopputulosta katsotaan tilastojen valossa, mustilla menee nykyään sosiaalisesti paljon huonommin kuin ennen integraatiota: vastuuton vapaus on synnyttänyt yksinhuoltajakulttuurin, luhistuvat kaupungit kuten Detroitin, rikollisuuden ihannoinnin, väkivallan ja epideemisen raiskauskulttuurin, joka kohdistuu rasistisesti valkoisiin naisiin. Liberaalien mielestä tämä ei ole pelkästään rodullisen yhteiselon käypä hinta, vaan he pitävät pakkointegraatiota moraalisesti ihanteellisena mallina koko ihmiskunnalle. Jos epäonnistumiset pakon edessä välillä tunnustetaankin, ne selitetään "rasismilla", vaikka vapauksien ja etuoikeuksien lisääminen ovat näiden ongelmien todellinen syy. Rodullista tasa-arvoa on vaikea pitää absoluuttisena hyvänä silloin kun sillä pyritään luomaan etnisesti sekoittuneita yhteiskuntia, jotka vääjämättömästi johtavat sisäiseen konfliktiin. 

Kaaron koko alustuksen tarkoitus on oikeuttaa modernissa lännessä kehitelty käsitys "ihmisyyden moraalista", jolla hän tarkoittaa ensijassa yksilöä koskevia universaaleja ihmisoikeuksia:

Miten olla neutraali toimittajana, jos ei voi olla neutraali ihmisenä? Moraali on kuin ilmakehä; se ympäröi meitä kaikkia, eikä sen ulkopuolelle pääse vaikka miten rimpuilisi. Uskomme ihmisarvoon perustuu hyvin yksinkertaiseen moraaliin: siihen, että olemme ihmisiä. Koska me kaikki olemme ihmisiä, meitä koskee yhteinen ihmisyyden moraali.  

Tämä "meitä kaikkia" koskeva uskontunnustus tulee enemmän kirkkotädin kuin filosofin suusta. Ihmisoikeudet on melko nuori ideologinen keksintö, joka perustuu länsimaiseen individualismiin ja kristinuskon käsitykseen yksilön ainutlaatuisesta, jolla on historian tuolla puolen olevat "luovuttamattomat oikeudet", jotka on saatu vain siksi, että yksilö kuuluu ihmislajiin. Jo ajatus, että yksilöllä olisi moraalisia oikeuksia ohi yhteisönsä, on vieras lännen ulkopuolella. Länsimaita lukuunottamatta missään kulttuurissa moraalia ei säätele pelkkä kuuluminen biologiseen ihmislajin, vaan se on useimmiten sidottu omaan kulttuuriin ja etniseen yhteisöön.  Esimerkiksi kollektiivisesti ajattelevat islamilaiset katsovat moraalinsa piirin kuuluvan vain ne ihmiset, jotka jakavat saman uskon.

Ihmisyyden käsite on myös kiistanalainen, sillä tälläkin hetkellä maailman eri kolkilla siitä ollaan eri mieltä pelkästään siksi, että kysymys on esillä vain länsimaisessa ajattelussa. Ihmisyyden perusteleminen kaikille yhteisestä ihmisluonnosta on sekin ongelmallinen, koska ihmisluonto on kautta historian nähty eri kulttuureissa erilaisena. Ihmisyyttä voidaan toki julistaa vapaasti kuten kristinuskossa ja YK:ssa, mutta yleisesti ja yksimielisesti hyväksyttäviä empiirisiä ja rationaalisia perusteita sille ei ole.

Mitä tulee Kaaron korostamaan ihmisarvoon, se on ihmiselämästä irrotettua abstraktia ihmisyyttä. Varsinkin lännessä se on viimeisen 50 vuoden aikana ottanut paikan konkreettisemmalta kunnialta. Puhtaasti käsitteellistä ihmisarvoa ei voi perustella oikein muulla kuin moraalilla, joka erottaa ihmisen muusta luomakunnasta ja toisaalla tasa-arvolla, jossa kukaan ei ole toista arvokkaampi. Tämän vuoksi yksilön meriitillä ja laadulla ei ole mitään merkitystä ihmisarvon kanssa, vaan se on kiinteä osa perustelematonta "ihmisluontoa", joka on sama kehitysvammaisella, dementikolla ja terveellä. Koska ihmisarvoa ei voi vähentää tai lisätä, ovat murhaaja ja hyväntekijä ihmisarvon kannalta yhtä arvokkaita. Se, että ihminen ei todistetusti suhtaudu toisiin ihmisiin "ihmisarvon" vaan meriitin, lojaliteetin tai samankaltaisuuden mukaisesti, todistaa, että lockelaisella luonnonoikeudella ei ole käytännössä universaalia todistusvoimaa, vaan se on pelkkä teoreettinen argumentti länsimaiselle liberalismille. 

Pahin loukkaus ihmisyyttä vastaan on kohdella ihmisiä, niin kuin he eivät olisi ihmisiä. Jos kohtelemme ihmisiä, niin kuin he eivät olisi ihmisiä, suljemme heidät moraalin ulkopuolelle, ja se mitätöi koko moraalin.

Kaaron vaatimus noudattaa yhteistä ihmisyyden moraalia ei käytännössä koske muita kuin länsimaisia ihmisiä, jotka ottavat universaalit ihmisoikeudet todesta. Me toki voimme kulttuuri-imperalistisesti vaatia myös muita noudattamaan niitä, mutta käytännössä huomattava osa ihmiskuntaa, mm. miljardi islamilaista ja yli miljardi kiinalaista, ei niitä juurikaan noudata. Siksi heidän päästäminen länteen synnyttää tilanteen, jossa me olemme niitä, joita kohdellaan kuin emme olisi ihmisiä. 

Länsimaiden kannalta on suuri virhe, että sen poliittinen johto sulkee moraalinsa sisään koko ihmiskunnan vain siksi, että se näkee kaikilla ihmisillä olevan samanlaisia pyrintöjä kuten halun hyvinvointiin, vapauteen ja tuskan välttämiseen. Ihmisen tarvehierarkian alimman tason yhtäläiset perushalut eivät kuitenkaan ole peruste sillä, että kaikilla kehitysmaalaisilla olisi jokin "ihmisoikeus" tulla tänne ja loukata meidän kulttuurista ja geneettistä oikeuttamme säilyä uniikkeina. Jos länsimaat haluavat säilyttää alkuperäisen kulttuuriensa kirjon ja selviytyä myös väestöllisesti, meidän on tehtävä ero ulkoryhmään, muukalaisiin, jotka eivät voi nauttia moraalimme ja lakiemme suojasta, koska ne on tarkoitettu ensisijassa vain omia kansalaisia varten.

Jutun lopun pohdinnalla robottien objektiivisuudesta toimittaja halusi osoittaa, että ihmiselämässä viileä puolueettomuus ei saa olla arvionnin kriteerinä, vaan aito inhimillisyys löytyy vain Kaaron kaltaiselta punavihreältä. Näin ollen robotti on turha, koska poliittisesti korrekti toimittaja tietää aina oikean vastauksen arvokysymyksissä.


                                                      **************************

Nyt-liitteessä turvauduttin akateemisesti järeämpään kalustoon, kun se rasismia koskevassa jutussaan ”Käänteistä rasismia” tai ”käänteistä syrjintää” ei ole olemassa, filosofi ja yhdenvertaisuusvaltuutettu kertovat miksi on kaivanut naftaliinista 1960-luvulle jämähtäneen vanhuudenhöperön emeritusprofessori Timo Airaksisen.

Punavihreän toimittajan Juho Typpön idea haastatella Airaksista ja yhdenvertaisuusvaltuutettu (luoja näitä orwellilaisia titteleitä!) Kirsi Pimiää tuli samaisen aviisiin aikaisemmin ilmestyneestä ainekirjoituksesta, jossa feministi Ronja Salmi raivoaa sukupuolinarsismin puolesta ja valkoista miestä vastaan. Salmen jutussa kerrottiin valkoisten vastaisesta mustasta rap-kokoonpano Princess Nokian Helsingin keikasta, jossa laulaja kehoitti kaikkia paikalla olevia naisia sekä ”people of color” (Yhdysvalloissa ei-valkoiset) siirtymään eturiviin. Valkoisia miehiä "taiteilija" vaati kunnioittamaan näitä ihmisiä, sekä antamaan heille tilaa. Toimittaja Typpön mukaan kolumni herätti myös vastareaktioita, sillä jotkut kommentoijat pitivät Princess Nokian tempausta rasismina, joka kohdistui valkoisiin miehiin. 

Nyt-liitteen näkemys rasismista on se tuttu kulttuurimarxilainen, jossa valkoiset miehet eivät voi koskaan olla rasismin kohteena.  Toimittajien harmiksi kaikki lukijat eivät ole kuitenkaan sisäistäneet tätä doktriinia, joten heille pitää opettaa korrekti puoluelinjan mukainen näkemys akateemisen auktoriteetin avulla. Siksi toimittaja esittää emeritusprofessori Timo Airaksiselle kysymyksen, onko olemassa käänteistä syrjintää ja rasismia. Kenenkään ei tarvinnut pidättää hengitystään lukiessaan vastausta, sillä emeritusprofessori kiisti tällaisen yksiselitteisesti ja lausui perään oraakkelin varmuudella, että käänteinen rasismin on mahdoton käsite, paradoksi:

"Rasismi ja syrjintä määritellään valtasuhteiden kautta”, hän aloittaa.   ”Se, joka on vallassa, voi suhtautua huonosti alistettuun ryhmään ja se on syrjintää. Mutta jos alistettu ryhmä tavoittelee samaa tasoa, joka valtaryhmällä on – on aika omituista ajatella että se olisi syrjintää.

Airaksisen argumentointi edustaa klassista marxilaista luokkateoriaa. Mediassa usein äänessä olevista rasismitutkijoista poiketen hän ei käytä käsitettä rasismi selittämään näkemystä, jolla perustellaan ihmispopulaatioiden fyysiset ja kognitiivisten erot, vaan puhtaana luokkaterminä vallan näkökulmasta. Airaksinen puhuu ryhmistä, joilla on intressejä, vaikka liberaalidemokraattisessa yhteiskunnassa keskeistä on yksilö, hänen oikeutensa ja velvollisuutensa. Myös kaksijakoisessa anti-rasismin ideologiassa korostetaan, että ihmiset pitää nähdä ensisijassa yksilöinä eikä ryhmänsä edustajina, mutta silloin kun haetaan uhriteollisuuden kautta itselle hyötyä, on paras leimautua ryhmään, koska sen jäsenenä ollaan automaattisesti "oikeutettuja" kompensaatiohin ym. etuihin ilman henkilökohtaisia ansioita tai kärsimyksiä. 

Euroopan vanhoissa etnovaltioissa "rasismi" on itse aiheutettu ilmiö, koska globaalikapitalistit ja vasemmisto ovat yhdessä kansalta lupaa kysymättä tuottaneet niihin kilpailevia vieraspopulaatiota.  Koska varsinkin afrikkalaiset eivät kykene luomaan korkeaan teknologiaan perustuvaa vaurautta omissa maissaan,  he hakevat sitä sieltä, jossa siihen pystytään. Tässä mielessä Marxin ajatus "kullekin kykyjensä mukaan" kääntyy päälaelleen, sillä rasismikitinästään huolimatta afrikkalaiset saavat täällä kaiken sen, jota he eivät yksin eivätkä kollektiivisesti pystyisi koskaan kotimaissaan tuottamaan. 

Huolimatta länsimaissa saadusta hyvinvoinnista, johon vieraat afrikkalaiset eivät kognitiivisten kykyjensä perusteella ole edes oikeutettuja, he jaksavat silti valittaa, että kantaväestö jättää heidät jossain määrin ulkopuolisiksi, vaikka juuri valkoiset maat integroivat heitä maailmassa kaikkein eniten ja perusteellisimmin. Valitusrumbaa seuratessa näyttää siltä kuin afrikkalaisten ja heidän valkoisten emojensa itsetunto riippusi pelkästään siitä, ottavatko valkoiset heidät varauksettomasti yhteisöönsä vai eivät. Joka tapauksessa on selvää, että jokainen ei-valkoinen maahantulija lännessä pitää elämää valkoisten keskuudessa parempana kuin omiensa kanssa. He hylkäävät omansa muuttaakseen valkoisin maihin ja jaksavat sen jälkeen vielä marista, että valkoiset eivät toivota heitä riittävän hyvin tervetulleiksi. Siksi puhe rasismista ei ole muuta kuin rasistinen hyökkäys hyvätahtoisen hölmöä kantaväestöä vastaan.

Kommentin perusteella Airaksinen näkee huonommassa asemassa olevat ryhmänä sorrettuja pyhimyksiä, jotka ovat joutuneet tilanteeseen "sortajien" vuoksi eivätkä omasta ansiostaan. "Alistettujen" korkeaa moraalia korostaakseen he eivät Airaksisen mukaan halua muuta kuin tasa-arvoa korkeampiarvoisten kanssa. Mutta tätäkin voidaan pitää kohtuuttomana vaatimuksena, sillä Aristoteleen mukaan tasa-arvoisia on kohdeltava tasa-arvoisesti ja eriarvoisia eriarvoisesti. Jos kuitenkin hyväksytään huonommassa asemassa olevien vaatimus samanvertaisuudesta, sisältää sekin salatun valheen: tosiasiassa vaatijat käyttävät tasa-arvoa ponnahduslautana tavoittelessaan ylivaltaa kuten ketkä tahansa plebeijit, mikäli siihen suodaan vain mahdollisuus. Tämä on nähty kaikissa massojen kaunaisissa orjakapinoissa ja proletaarisissa vallankumouksissa; kalifiksi kalifin paikalla, vaikka kyvyt ovat kuin maan matosella!

Seuraavaksi toimittaja ja Airaksinen esittävät, että keskustelu käänteisrasismista on rasistista politiikkaa, koska värillisten positiivinen syrjintä ja muut fyysisiin ominaisuuksiin perustuvat kiintiöt ovat vain kertakaikkisen fantastinen juttu, jota ei tarvitse sen kummemmin perustella, koska tavoitteena on pyhä matemaattinen tasa-arvo:

Airaksisen mukaan koko käänteisrasismista puhuminen on nykyään oikeistopopulististen liikkeiden syytä: ”Rasistien vastaisku sille, että he kokevat asemaansa loukatun”, hän sanoo. 

”Populisteilla on valeuutiset ja ’vaihtoehtoiset faktat’, mutta eivät ne ole ainoa keino. Käsitteiden sotkeminen on yksi heidän strategiansa myös.”

Ketkä tässä ovat poliittisen korrektiuden avulla sotkeneet käsitteitä vuosikymmenien ajan? Uusvasemmisto on 1960-luvun lopulta lähtien systemaattisesti sotkenut kielimanipulaatiollaan käsitteitä, sillä juuri se on sen ominta aluetta. Nyt nuo vallan humalluttamat harmaat 60-lukulaiset ovat huolissaan siitä, että heidän hegemoninen asemansa on katoamassa ja projisoivat syyllisyytensä "kabaaliin äärioikeistoon".

Typpö ja Airaksinen pohtivat myös sitä, onko valkoinen heteromies aina etuoikeutettu, koska moni tähän ryhmään kuuluvista on syrjäytynyt ja köyhä. Airaksisen mukaan valtaväestön edustaja voi tippua kilpailukelkasta ja joutua marginaaliseen asemaan esimerkiksi sairauksien seurauksena. Professorin lähtökohtana kuitenkin on, että yhteiskunnassa ei ole mitään syrjiviä rakenteita, jotka altistaisivat valkoisen heteromiehen kurjuuteen. Kaikki on siis omaa syytä jos on luuseri, mutta jos et kuulu valkoisten joukkoon voit syyttää epäonnistumisistasi aina valkoisia etuoikeutettuja luusereita. 

Se ei ole rakenteellista syrjintää, että julkisen sektronin turvatuista työpaikoista suurin osa on naisilla, eikä sekään, että erotilanteessa lapset saa yleensä nainen.  Valkoisten miesten etuoikeutettu joukkoon kuuluminen tarkoittaakin sitä, että hän on se, jolle ei anneta mitään ylimääräistä puhumattakaan kilpailuedusta. Siinäkin mielessä kyse on erikoisesta hyvävelikerhosta, että armottomin kilpailu ja syrjintä käydään valkoisten miesten kesken ja huipulle pääsee kovalla työllä ja kyvyillä vain 5-10%. Tuohon huippuun vetoamalla kaikki valkoiset miehet esitetään etuoikeutettuina, ne luuseritkin, joita toiset valkoiset miehet halveksuvat ankarimmin kuin ketkään muut. Varsinainen etuoikeutettujen hyvävelikerho! 

Jutun loppupuolella haastateltu yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä toteaa positiivisesta syrjinnästä, että sillä on aina tavoiteltava todellista yhdenvertaisuutta, jonka vuoksi kyse ei ole syrjinnästä:

Sillä se, että kaikkia kohdellaan aina samalla tavalla, ei riitä edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista.

Eipä tietenkään, sillä juuri samoista lähtökohdista erottuvat ne, jotka ovat luonnostaan kyvykkäämpiä. Koska heikkotasoisempia ei geneettisten reunaehtojen vuoksi voi nostaa parempiensa tasolle, täytyy heille antaa etuja tai sitten ylemmät on alennettava samalle tasolle kuin heikommat aivan kuten kommunismissa. Tämä vain siksi, että matemaattinen tasa-arvopakkomielle toteutuisi. Järkeähän tässä ei ole kuten ei muissakaan uskon asioissa.

Lopussa palataan vielä alussa mainittuun black power -feministiryhmä Nokia Princessin julkilausumaan Helsingissä:

Teko oli ennen kaikkea symbolinen. Sillä artisti halusi tuoda yhteiskunnan valtarakenteet näkyville: osoittaa siis erityshuomiota niille ryhmille, jotka ovat heikommassa asemassa ja jotka joutuvat syrjinnän kohteiksi usein. ”Ja kun heitä kohdellaan paremmin, silloin ei syrjitä toista vaan tuodaan heitä yhdenvertaisempaan asemaan”, Pimiä sanoo.

Syrjivästä erityiskohtelusta tulee pysyvä yhteiskunnallinen tila, koska sen rinnalle on syntynyt tasa-arvoteollisuus, jolle on elinehtona tuottaa maahan kognitiivisesti haasteellista populaa, joka väistämättä joutuu turvautumaan sen konsultointiin ja resursseihin, jotka kustannetaan "etuoikeutettujen" verorahoista. Jo nyt on selvää, että ettei kannettu vesi kaivossa pysy.