KUINKA POLIITTINEN JOHTOMME HUORASI SUOMEN USA:N ILMAISEKSI ETUVARTIOKSI

Viime torstaina 12. toukokuuta nähtiin käsikirjoituksn mukainen historiallinen mediaspektaakkeli, jossa maamme poliittinen johto julisti Suomen jättävän hakemuksen sotilasliitto Natoon. Valtioneuvoston pääministeri Sanna Marin ja presidentti Sauli Niinistö olivat valinneet julistuksensa päivämääräksi suomalaisuuden päivän, mikä sopikin hyvin valheen aikakauteemme, jossa sota on rauhaa ja tietämättömyys voimaa. Suomalaisuuden päivän merkkihahmona juhlittava valtiofilosofimme J. V. Snellmanin lentävä lause Historia lohduttaa meitä sillä, että kansalla, joka todella tahtoo olla itsenäinen, aina on voimaa puolustaa itseään saa aikamme kieroutuneessa postmodernissa tulkinnassa aivan uuden sisällön: mitä enemmän luovutamme itsenäisyyttämme, sitä itsenäisempiä olemme! Tämä sama logiikka on vallalla kaikkialla lännessä, jossa alkuperäisväestön korvaaminen kleptoparasiittisilla muukalaispopulaatoilla selitetään rikkaudeksi, "joka tekee meistä vahvempia".

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on tarkoituksella vaiettu kaikenlaisen liittoutumisen kääntöpuolena oleva kansallisen itsenäisyyden väheneminen ja lopulta sen menettäminen. Kun Suomi on luopunut poliittisesta päätöksentekovallastaan, omasta valuutastaan ja itsenäisestä puolustuksestaan ainoastaan ilveilijä voi väittää maan olevan enää itsenäinen. Kyse on vain kulisseista ja siksi olisi pelkkä muotoseikka, jos Suomi liitettäisiin osaksi EU:n tulevaa liittovaltiota. Itsenäisyyspäivän juhlinta ja muut liputuspäivät ovat jo tällä hetkellä pelkkiä kuolleita rituaaleja, joilla kansalaisille luodaan illuusio yhteisestä suvereenista Suomesta. Näillä rituaaleilla kansalaisilta halutaan peittää kansanvallan anastaminen pala palalta ja sen siirtäminen historian hämärämiesten suljettuihin saleihin.

Länsimaiden poliittinen luokka Suomesta Portugaliin ei ole vuosikymmeniin sitoututunut ajamaan kansojensa intressejä, vaan heidän "yhteisöjään" ovat epädemokraattiset kansainväliset organisaatiot ja niiden pienet läpinäkymättömät piirit. Suomessa tätä Yhdysvaltojen syvän valtion johtamaa liberaalidemokraattista imperialismia, "kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen" etua, on korostanut näkyvimmin presidentti Sauli Niinistö. Natoon liittyminen on ollut Niinistön kaltaisille maamme atlantistisille globalisteille keskeinen osa universalistista projektia, jossa suomalaisten resurssit ohjataan puolustamaan liberaalidemokratian nimellä kulkevan globalistikerhon valtapyyteitä. 

Toisin kuin asia julkisuudessa esitetään juuri Sauli Niinistö on ollut jo vuosikymmeniä Suomen Natoon liittymisen harmaa eminenssi. Tuoreimman esimerkin tosiasioiden kääntämisestä päälaelleen tarjoaa Turun Sanomissa 13. toukokuuta ilmestynyt koko sivun agendauutinen "Sauli Niinistön Nato-kannan käänsi lopulta Putinin uhkailu". Jatkuvalle median propaganda-altistukselle joutuneelle kansalle TS:n meriselitys saattaa mennä vielä läpi, mutta kun kysymystä tarkastelee julkitulleiden todisteiden valossa, Niinistö on ajanut Natoon liittymistä vuosikausia ennen ainuttakaan Putinin Venäjän aggressiota. Niinistön halu Suomen Nato-jäsenyydelle ei siis liity aktuaaliin Venäjän uhkaan, vaan yksinkertaisesti pyrkimykseen sitoa Suomi lopullisesti lännen globalistiseen valtapiiriin. Tässä kohtaa on syytä muistuttaa, että Niinistö on ollut mukana aikaisemmissa projekteissa, joissa Suomea ajettiin Euroopan Unioniin ja luovuttiin omasta valuutasta. 

Niinistön operettiesitys on mennyt kansan syvissä riveissä hyvin läpi, sillä hän on aina osannut haistaa populistisesti tuulen suunnan oikein. Aikana, jolloin kansa oli hyvin Nato-vastaista Niinistö ei rohjennut kansanuosion laskun pelossa esittää avoimesti kantaansa sotilasliittoon liittymisen puolesta, vaan päinvastoin teeskenteli epäilevää Tuomasta. Vaikka kyse ei olekaan mistään valtiomiesmäisestä älyn jättiläisestä, istuva presidenttimme on osannut taitavasti vedota kansaan, josta yhtenä esimerkkinä uutinen vuodelta 2016: Presidentti Niinistö Ylellä: Natosta pitäisi kysyä myös kansalta. Niccolò Machiavellin Ruhtinas-kirjaa apuna käyttäen Niinistön poliittista vallankäyttöä voisi leijonan sijaan symboloida kettu. 

Presidenttimme kettumaisuus näkyy parhaiten siinä, kuinka hän on otollisissa olosuhteissa valmis paljastamaan todellisen karvansa ja pyörtämään aiemmat poliittiset vaatimuksensa. Viime aikoina tähän on antanut mahdollisuuden kaukainen Ukrainan sota, joka päästi suomalaisissa ilmoille kaikki ne pelot, joita mediapooli on vuosikausia jatkuneella Venäjän yksipuolisella demonisoinnillaan lietsonut. Poissa ovat nyt Niinistön puheet kansanäänestyksestä, sillä se antaisi lisää harkinta-aikaa kansalaisille ja voisi tehdä tyhjäksi hetkeksi avautuneen Nato-ikkunan. Niinistö ymmärtää parlamentaarisen päätöksen ainutkertaisuuden, sillä Nato-jäsenyyttä voitaisiin tuskin ottaa pois tilanteessa, jossa sen kannatus olisikin jonkin maailmantilanteen vuoksi kääntynyt alle 40:een prosenttiin. Kansanäänestyksen sijaan presidentti katsoo tarkoitushakuisten galluppien olevan tässä tilanteessa riittävä legitimiteetti luopua Suomen sotilaallisesta itsemääräämisoikeudesta. Samalla hän on voinut astua julkisuuteen harkitsevana kansan tahtoa noudattavana valtiomiehenä, joka on vasta pitkän ja ankaran mietinnän jälkeen päättänyt Natoon liittymisen olevan hyvä asia Suomelle. Poliittista historiaa hieman tarkemmin seuranneille tämä kerronta on yksi Suomen lähihistorian häikäilemättömistä peitetarinoista. 

Näyttöä toisenlaisesta Niinistöstä on riittämiin ja siitä ovat valmiita kertomaan hänen poliittiset aikalaistodistajansa, joilla vallasta syrjäytettyinä ei ole enää mitään menetettävää. Yksi heistä on Keskustapuolueen grand old man Paavo Väyrynen, joka on ollut omalla tavallaan hyvin samanlainen opportunistinen kettu kuin Niinistökin. Vasta kun Väyrynen on joutunut poliittiselle sivuraiteelle, hän on laskelmoivan politikoinnin sijaan alkanut puhua totta. Näitä paljastuksia hän on julkaissut blogissaan, johon valtamedia ei halua vahingossakaan viitata. Itse asiassa Väyrynen on tällä hetkellä mediassa persona non grata eikä häntä uskalleta kutsua Ylessä yhteenkään poliittiseen keskusteluun EU:sta ja Natosta, koska hän kyseenalaistaisi ikävällä tavalla vakiovieraiden Mika Aaltolan ja Charly Salonius-Pasternakin lännettyneen narraation.

Väyrynen julkaisi 22. huhtikuuta blogikirjoituksen Vaarallista uhkapeliä isänmaan kohtaloilla, jossa hän kirjoitti istuvasta presidentistä muun muassa tähän tapaan:

Hyvin erikoinen on ollut tasavallan presidentti Sauli Niinistön rooli.

Poliitikkona Sauli Niinistö kannatti liittoutumispolitiikkaa ja myös Nato-jäsenyyttä. Tultuaan valituksi tasavallan presidentin tehtävään vuonna 2012 hän alkoi esiintyä perinteisen linjan tukijana.

Minäkin luotin tähän ja kannatin aluksi Niinistön uudelleenvalintaa.

Helmikuun 18. päivänä 2016 julkaisemassani blogissa perustelin kantaani sillä, että ”luotan Niinistön pitävän Suomen Paasikiven linjalla ja turvaavan Suomen säilymisen sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana.”

Ajan oloon aloin epäillä Niinistön turvallisuuspoliittista linjaa. Kesäkuun 12. päivänä 2017 julkaisemassani blogissa ”En voi enää tukea Sauli Niinistön uudelleenvalintaa” kirjoitin:

”Nykyisen hallituksen toimikaudella on otettu selviä askeleita sotilaallisen liittoutumisen suuntaan. Olen hyväuskoisesti tulkinnut, että ne ovat toteutuneet valtioneuvoston tahdosta. Viime aikoina on alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, että Sauli Niinistö on tasavallan presidenttinä tätä kehitystä johtanut.”

Niinistö oli vanhana kehäkettuna hivuttamassa Suomea kyökin kautta Natoon jo vuonna 2014, jolloin virallinen Suomi liittyi kansalta kysymättä niin sanottuun isäntämaasopimukseen (Host Nation Support eli HNS), joka mahdollistaa Nato-maan joukkojen tukemisen niiden ollessa Suomen alueella. Sopimuksen sanotaan lisäävän Suomen valmiutta vastaanottaa Natolta apua ja järjestää harjoituksia Suomessa niin rauhan kuin kriisin aikana. Tämäkin oli vain yksi vaihe kohti Niinistön ideologista ja poliittista päätavoitetta, Natoon liittymistä, jonka toteutumiselle antoi tilaisuuden Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. 

Yksinkö Venäjän informaatiovaikuttamista ja propagandaa?

Kaikesta yksipuolisesta informaatiosta huolimatta ei voida kiistää, etteikö kansalaisten halu liittyä Natoon olisi aitoa ja päällisin puolin perusteltua. Venäjän itsepuolustukseksi naamioitu aggressio eteläisen Euroopan laidalla on kiistämätöntä, jonka vuoksi Lännen asiamiehet saivat käteensä retorisesti vakuuttavan ässäkortin, joka on nyt lätkäisty pöytään Nato-jäsenyyden puolesta. Lisäksi unestaan herätetyn kansan historiallinen muisti tietää kaikkea ikävää mitä venäläiset ovat aiheuttaneet suomalaisille. Nykytilanteesta huolimatta Suomi on elänyt lähes 80 vuotta rauhassa itänaapurinsa kanssa eikä Venäjä ole edes slaavilaisen veljessodan keskellä esittänyt sotilaallisia uhkauksia Suomelle. Päinvastoin, Venäjä on halunnut korostaa Suomen puolueettomuutta ja näkee sen yhtenä Itämeren sotilaallisen vakauden takaajana. Vasta Suomen valtiojohdon puheet Natoon liittymisestä ovat saaneet Venäjän johdon reagoimaan. 

Kansan enemmistön jyrkkä takinkäännös myönteiselle Nato-kannalle ei johdu pelkästään Ukrainan sodasta, vaan osasyynä on median vuosia jatkunut systemaattinen Venäjän vastainen kampanja ja lobbaus maamme Natoon liittymisen puolesta. Kyse ei ole mistään ajan myötä syntyneestä asenteesta, vaan kampanja voidaan ajoittaa tarkasti vuoteen 2014, jolloin Suomen mediakenttään syntyi yhdessä amerikkalaisten kanssa Mediapooli-niminen verkosto. Se toimii valtion Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä ja saa siltä rahoituksensa. Mediapooliin kuuluu koko etabloitunut tiedotusvälinekenttämme, niin lehdistö, Yle, MTV kuin keskeisimmät kirjankustantajat. Julkisuudessa tästä verkostosta ei ole puhuttu ymmärrettävästi juuri mitään ja Internetin portivartijat ovat pitäneet huolta siitä, ettei "kerhosta" löydy edes Wikipedia-artikkelia. Kun Mediapoolin ottaa missä tahansa foorumissa esille, alkaa jo pian kuulua syytöksiä "salaliittoteorioista", mikä onkin kätevä tapa tukahduttaa keskustelu alkuunsa.

Vain harva media-alan ihminen on kirjoittanut asiasta, poikkeuksena Suomen Kuvalehden, Iltalehden ja Uuden Suomen päätoimittajana ja Helsingin Sanomien toimittajana toiminut Mauno Saari. Hän kirjoittaa vuonna 2018 ilmestyneessä kirjoituksessaan Mediapoolista näin:

Mediapooli on valtion Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä tai alaisuudessa toimiva liitto tai yhtymä, johon kuuluu käytännössä koko maan media. Poolin tehtäväksi on määritelty ”median toiminnan turvaamiseksi tarvittavan varautumistoiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen”. Hauskasti sekavan määritelmän takaa löytyy ajatus Venäjän uhkasta ja sen torjumisesta.

Mediapooli ”seuraa myös informaatiovaikuttamista ja sosiaalisen median ilmiöitä”, Huoltovarmuuskeskuksen sivuilla kerrotaan. Sivuilta löytyy poolin puheenjohtajan haastattelu, jossa hän avoimesti sanoo, että toiminnan taustalla on Krimin siirtäminen Venäjän hallintaan.

Mediapooliin kuuluu siis ”kattavasti” koko Suomen lehdistö. Kun Suomen Kuvalehti äskettäin antoi vuotuisen journalistipalkintonsa (jota olin perustamassa SK:ssa 1970-luvulla!), valinta kohdistui Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Arja Paanaseen. Oiva valinta, jos perusteena on käytetty venäjävihan määrää.

Väitän, että tällainen toiminta on upouutta suomalaisessa mediassa, mutta myös kansainvälisesti. Niin pooli itsekin sanoo todetessaan kotisivuillaan, että tällainen yhteistyö viranomaisten kanssa on ”kansainvälisesti ainutlaatuinen”. Valtiolla on Huoltovarmuuskeskuksen kautta tarkkailijan, linjaajan ja kontrolloijan asema koko Suomen mediakentässä!  Mihin unohtui median tehtävä vallan vahtikoirana? Heiluttaako häntä koiraa?

Saari jättää mainitsematta, että Mediapoolilla on läheiset suhteet Yhdysvaltain hallintoon ja mediakenttään. Esimerkiksi avoimesti kulttuurimarxilaista politikointia harjoittava, yksipuolisena "faktantarkastajana" tunnettu toimittaja Johanna Vehkoo, on saanut Mediapoolin avittamana "journalistista koulutusta" Yhdysvalloissa. Tämä selittää osaltaan Vehkoon yksipuolisen, Yhdysvaltain demokraattipuolueen agendoja ajavan journalismin.

Avoimesti kriittistä ja tasapuolista Nato-keskustelua Suomen tiedotusvälineistä ei löydy, koska kovassa kiireessä toimitaan kuin käytettyjen autojen kauppias, joka torppaa heti alkuunsa ikävät kysymykset. Sen sijaan valtamedia korostaa, että henkilöissä, jotka tuovat esiin ikäviä totuuksia Natosta ja Ukrainasta, täytyy olla jotain epäilyttävää. Pitäisi puhua vain ja ainoastaan Venäjän pahuudesta ja Naton autuaaksi tekevästä voimasta. Ylipäätään Nato-kriittisten lyttäämisessä on vallalla henkilöön käyvä virheargumentaatio, jossa sotilaallista puolueettomuutta vaativien kiusallisia perusteluja ei juuri kuunnella, vaan heidät leimataan yksiselitteisesti hörhöiksi, kommunisteiksi, itsetarkoituksellisiksi vastarannan kiiskeiksi tai salaliittoteoreetikoiksi.  Koko ongelmaa ei olisi, jos media pyrkisi edes muodolliseen objektiivisuuteen. Koska media on hylännyt valtakriittisen tehtävänsä, jää riippumattomien tiedotusvälineiden epäkiitolliseksi velvollisuudeksi kertoa vaietuista näkökannoista ja tosiasioista.

Silloin kun maamme tiedotusvälineissä otetaan puheeksi propaganda, se keskittyy lähes pelkästään läntisen kulttuuripiirimme ulkopuolisiin maihin kuten Kiinaan, Afganistaniin ja Venäjään. Kansalaisten tietoisuuden kannalta oman propagandan paljastaminen olisi kuitenkin tärkeämpää, koska vain siihen voimme vaikuttaa. Venäjän itsestäänselvän propagandan kauhistelu ei vaikuta mitenkään tuon propagandan olemassaoloon, sillä se tekee sitä meistä riippumatta. Sen sijaan jos lännen propaganda omia kansalaisia vastaan nousisi puheeksi sillä olisi jo vaikutusta ko. manipulaation jatkuvuuteen.

Propagandoissa on myös eroja. Venäjän propaganda on niin kömpelöä ja suoraa, että sen huomaa tyhmempikin. Vastaavasti Lännen propaganda on petollisuuudessaan niin sofistikoitunutta, ettei sitä usein edes tunnisteta propagandaksi. Tähän on syynä Lännen tai paremminkin Amerikan mediaa hallitsevien Levantin perillisten yli sadan vuoden etumatka (Hollywood syntyi 1910-luvulla) massojen joukkomanipulaatiossa. Manipulaatio on entistä hienostuneempaa, koska sen on pitänyt pysyä samassa tahdissa yleisen koulutustason nousun kanssa. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että mitä koulutetumpi ihminen, sitä kritiikittömämmin hän on sisäistänyt hallitsevan doktriinin (vrt. Gramscin hegemoniateoria).

Kansalaisten henkilökohtaisen, monesti sukutaustalla oikeutetun, Venäjä-vihan pitää olla vapaassa maassa sallittua. Sen sijaan silloin kun valtiollinen Yle ja muun virallinen Suomi alkaa vuosikymmenien hiljaiselon jälkeen demonisoida itänaapuria pitää hälytyskellojen soida ja kysyä kuka hyötyy. On selvää, ettei globalistinen eliittimme taloudessa, politiikkassa ja mediassa tunne vihaa Venäjää kohtaan, kunhan se vain alistuisi liberaalidemokratiaamme ja rapistuvan Yhdysvaltojen hegemoniaan. Valtiojohdon suojelema Mediapooli on osoitus siitä, että Venäjän vastaisuutta on jauhettu suurille massoille kyynisen systemaattisesti jo vuosia ainoana päämääränä pehmittää kansalaiset myönteiselle Nato-kannalle. 

Suomen tie Natoon ei ole missään vaiheessa ollut sen omissa käsissä eikä poliittinen johtomme ole sitä oikeastaan toivonutkaan, koska se on aina halunnut istua Lännen isojen poikien pöydässä kilttinä kuunteluoppilaana keräten lattialta armopaloja. Varsinkin maamme haitallisimmalla puolueella Kokoomuksella on jo pitkään ollut alemmuudentuntoinen hinku hinata Suomea kaikkiin mahdollisiin lännen liberaalidemokraattisiin instituutioihin. 

Virallisen selityksen mukaan Suomen Natoon hakemisen syynä oli Venäjän aggressio Ukrainassa. Jos asiaa kelaa hieman taakse päin syy-seurausketju ei ole näin yksiselitteinen, vaan sodan syitä pitää hakea Yhdysvaltain ja Venäjän välisestä valtataistelusta globaalilla pelikentällä. Yhdysvaltain demokraattihallinto teki heti Joe Bidenin presidenttikauden alussa selväksi, että se haluaa panna Venäjän polvilleen, koska se ei näytä alistuvan Amerikan poliittiselle ja kulttuuriselle hegemonialle. Bidenin hallinto tiesi, että mikäli Venäjän turvallisuushuolia Ukrainassa ei kuunnella, se yrittää sotilaallista ratkaisua kuten maa oli aiemmin avoimesti julistanut. Rauhansopimus ja takeet Ukrainan puolueettomuudesta olisivat olleet mahdollisia, mutta Yhdysvaltain johto ei tätä koskaan halunnut, koska sen tavoitteena oli alusta alkaen saada Venäjä hyökkäämään, jolloin sille voitaisiin julistaa epäsuorasti sota. Hölmö Venäjä astui kuin astuikin hyökkäyksellään miinaan, josta se voi syyttää vain itseään. Se on ilman muuta vastuullinen, mutta olisi itsepetosta väittää, ettei USA/Natolla olisi ollut osuutta asiaan.

Läntisen valtaeliitin viime vuosikymmenellä kohtaamat takaiskut, Donald Trumpin vaalivoitto, maahanmuuttovastaisen populismin nousu ja Iso-Britannian Brexit, näyttävät viimeisen parin vuoden ajan pyyhkiytyneen kokonaan pois – Globalist American Empire strikes back!  Ensinnäkin Joe Bidenin kiistatta kyseenalaisella vaalivoitolla Yhdysvaltain johtama länsi palasi takaisin "normaaliin". Syrjäyttämällä koko läntisen establishmentin vihaaman arvaamattoman ja osin kontrolloimattoman Trumpin, Yhdysvaltain liberaalidemokraattinen syvä valtio saattoi jälleen harjoittaa sen ideologisena vihollisena pitämänsä Venäjän vastaista voimapolitiikkaa. 

Toiseksi, finanssikapitalismin luoma talouden pyramidihuijaus oli jo purkautumassa Italian valuuttakriisiin v. 2019, mutta heti seuraavan vuoden alussa ilmestyi kuin tyhästä pelastavaksi enkeliksi Covid-19, jonka piikkiin voitiin panna talousongelmat ja lykätä romahdusta rahan painamisella. Korona on  ollut valtaeliitille loistava työkalu massojen hallinassa ja demokratian resetoinnissa, mutta todellinen jättipotti saatiin merkityksettömästä Ukrainasta, johon Venäjä upotettiin lännen kompromissihaluttomalla sopimuspolitiikalla. Lisäksi pakotepolitiikalla on voitu ehkäistä talouskuplan puhkeaminen kasvattamalla inflaatiota samalla kun lännen talouden alamäen syyt voidaan sälyttää Venäjän kontolle. Sodan muita hyviä puolia ovat olleet lännen sotilaallisen imperialismin takaajana olevan Naton laajentuminen Ruotsin ja Suomen liittyessä yhteisrintamaan. Kansalaisten intresseille vihamielisen eliitin käsittämätöntä tuuria on lisännyt myös riemu siitä, että nyt jopa hurraa-isänmaalliset pölvästit on saatu puolustamaan lännen multikulti- ja homoarvoja ja kannattamaan etnonationalismin vastaisuudestaan tunnettua Natoa. On sitten toinen asia riittääkö tämä ilmeisen epäilyttävä tuuri liberaalin lännen totaaliseen voittoon vai luhistuuko valheelle kyhätty korttitalo tekijään x, jota emme vielä tiedä.

Joka tapauksessa Yhdysvaltain poliittisen johdon kannalta maailmanlaajuinen shakkiottelu on sujunut odotettua paremmin, joskin voidaan olla melko varmoja siitä, että maan keskushallinnon skenaarioissa on otettu alusta asti huomioon Suomen ja Ruotsin ajautuminen Naton helmoihin Ukrainan tapahtumien pelottelemana. Vastaavasti maamme johto puhuu Nato-jäsenyydestä kovaan ääneen Suomen etuna, vaikka jo nyt näyttää selvältä, että suurin hyötyjä on Yhdysvallat, sillä se saa hölmöistä sven dufvista ilmaista tykinruokaa sen määrittelmää "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä" kyseenalaistavaa Venäjää vastaan. Suomesta tulee Amerikka-Natolle ekspansiivisen liberaalidemokratian ilmainen puskurivyöhyke Venäjää vastaan, josta lopullisen hinnan maksamme me. Ja tämä vain siksi, että poliittinen johtomme haluaa niin vimmaisesti samaistua "ihmiskunnan kärkijoukkona" esiintyvään omahyväiseen Länteen. 

Monoliittisen valtamedian esittämän poliittisen teatterin tuloksena jopa kansallismieliset ovat kiitelleet sosiaalisessa mediassa presidentti Niinistöä ja pääministeri Marinia myönteisestä Nato-päätöksestään. Tätä voi pitää jo Tukholman syndroomana, jossa uhrit samaistuvat pahantekijöiden ajamille tavoitteille. Suomessa poliittiset prostituutit ovat koko ajan myyneet maatamme globalismin alttarille, mutta tästä huolimatta jopa "eliitin vastaiset nationalistit" jaksavat uskoa, että poliitikot ajavat sittenkin suomalaisten etua.

On historiallisesti erikoista, että maamme itsemääräämisoikeuden lopuistakin rippeistä ollaan valmiita luopumaan kaukaisten sotatapahtumien vuoksi. Näin on syntynyt argumentatiivisesti kyseenalainen kvanttihyppy, jossa Ukrainan sota merkitsee automaattisesti Venäjän hyökkäystä Suomeen, jonka vuoksi tarvitsemme koko läntisen maailman ydinaseineen tueksemme. Tosiasiassa tilanne Suomen lähialueilla on säilynyt rauhallisena ja vakaana, eikä Suomen geopoliittisessa asemassa ole tapahtunut muutosta.

Natoon liittymistä voi tuskin estää enää mikään, vaikka sen kannattajille onkin tullut joitain harmaita pilviä näköpiiriin. Ensimmäisenä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä on alkanut käydä kauppaa Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan, joka vaatii jäsenyyden ehdoksi Ruotsia luopumaan PKK:n terroristien suojelusta. Huonoin tilanne olisi se, että nyt kun Suomi on lännen lihaksilla haastanut riitaa Venäjälle sitoutumalla yhteisiin taloudellisiin pakotteisiin ja antamalla perustuslain vastaisesti aseapua sotaa käyvälle maalle, sellaiset maat kuin Turkki ja Unkari kieltäytyisivätkin allekirjoittamasta Suomen Nato-hakemusta. Matka kuviteltujen voittajien leiriin voikin katketa alkuunsa ja Suomi saattaa jäädä orvoksi piruksi, koska poliittinen johtomme on jo etukäteen voitonvarmalla ylimielisyydellään katkaissut välinsä Venäjään. 

Mikäli Turkin ehtona Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydelle on sen pääsy EU:n hakuprosessiin voi lopputuloksena olla se, että EU:n tulevana jäsenmaana sieltä valuu satojatuhansia tummahipiäisiä uusmiehittäjiä Suomeen asti. Pitkään on ollut selvää, että muukalaisinvaasio Suomeen tapahtuu pääsääntöisesti lännestä eikä itärajalta, joten tilanne Nato-jäsenyyden myötä ei tule ainakaan tältä osin parantumaan.

Mitkä sitten ovat ne NATO-vastaiset argumentit, jotka Yle Watchissa nähdään perusteltuina?Terveydenhuollon erikoislääkäri ja Helsingin yliopiston dosentti Mikko Paunio, Perussuomalaisten Varsinais-Suomen Piirin pääaktiivi Jyrki Åland ja It-alalla työskentelevä pitkän linjan sosialidemokraatti VTM Pekka Paunio ovat tehneet hyvää työtä perusteellisessa raportissaan Viisaasti NATO:n ulkopuolella. Julkaisemme tässä lopuksi tuon ohjelman 14 pääteesiä:

1) Artikla 5:n antamat koskaan käytännössä testaamattomat turvatakuut ovat monesta syystä ongelmalliset, eivätkä ne takaa Suomen turvallisuutta, erityisesti mikäli syntyy laaja-alainen konflikti, koska sotaa käytäisiin erityisesti Suomen maaperällä tuhoisin seurauksin.

2) Saksan Venäjän kanssa tekemä kaasun toimituksen huoltovarmuussopimuksen ensijaisuus rikkoo nyt po. selonteon myönteisesti huoltovarmuuskontekstissa mainitsemaa NATO:n Artikla 8:a. Tämä osoittaa käytännössä NATO-artiklojen olevan tulkinnanvaraisia kriisitilanteessa.

3) NATO:n nykyinen Venäjän kanssa vastakkain asetteluun pyrkivä politiikka tekee siitä Venäjän silmissä hyökkäys- ei puolustusliiton, mikä lisää tuntuvasti Suomen mahdollisesti hakiessa NATO:n jäsenyyttä siihen liittyviä sotilaallisia ja poliittisia riskejä.

4) NATO:n maksimaalinen laajeneminen Venäjän lähialueille saattaa heikentää niistä saatavia turvatakuita ja se voi heikentää lännen yhtenäisyyttä nykyisen kaltaisen konfrontaatiokehityksen myötä.

5) NATO:n turvatakuita heikentää aivan erityisesti lännen vuosikymmeniä käymä sota energiaa vastaan. Tämä sota on mahdollistanut Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan ja se kylvää nyt eripuraa EU:n ja NATO:n jäsenvaltioiden välille, koska Yhdysvallat vaatii Euroopalta mahdottomia, mutta se itse ei ole tekemässä uhrauksia.

6) Poliittisesti viljellyt illuusiot Vihreän siirtymän huoltovarmuutta lisäävästä merkityksestä voivat merkittävästi haitata lännen sanktiopolitiikkaa ja eräiden lisätekijöiden summana Venäjän energiatoimituksista riippuvaiset NATO-maat – mukaan lukien USA – voivat joutua vakaviin niiden yhtenäisyyttä heikentäviin taloudellisiin ja sisäpoliittisiin vaikeuksiin. Tämä todennäköisesti vähentäisi mahdollisesta NATO-jäsenyydestä saatavia hyötyjä.

7) Vaikka selonteko tunnustaa kaksinapaisen uuden maailmanjärjestyksen synnyn, siinä ei analysoida sanktiopolitiikan kielteisiä vaikutuksia maailmanjärjestyksen muuttuessa. Tämä tilanne voi heikentää länttä ja NATO-jäsenyydestä saatavia hyötyjä.

8) Venäjän ja Ukrainan dominoidessa maailman vehnämarkkinoita on vaara, että sodan pitkittyessä Eurooppaan kohdistuu massamaahanmuuton paineita Lähi-Idästä ja Afrikasta.

9) Ruotsin ja Suomen puolueettomuus ja niiden tiivistyvä yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa lisäävät todennäköisesti Itämeren alueen vakautta.

10) Mikäli Ruotsi ei hae NATO-jäsenyyttä, se on todellinen ongelma Suomelle.

11) Yhdysvaltojen nykyhallinnon yhä jyrkkenevä alamäki ja mahdolliset Yhdysvaltojen tulevat ulkopolitiikan suunnanmuutokset lisäävät mahdollisen NATO-jäsenyyden tuomiin turvatakuisiin liittyvää epävarmuutta. Yhdysvaltain nykyhallinnon heikko tilanne tekee sen toimien ennakoimisen vaikeaksi.

12) Suomen mahdollinen NATO-jäsenyys NATO:n noudattaman sääntömääräisen turvallisuuspolitiikan myötä kaventaisi demokratiaa.

13) NATO saattaisi ennakkopäätöksenä tehdä Suomesta jäsenensä eräiden NATO-intoilijoiden toiveiden mukaisesti nopeutetussa aikataulussa, mutta siihen liittyisi suuria riskejä NATO:n yhtenäisyyden näkökulmasta sekä – mikä tärkeintä – Suomen oman riskinarvioinnin näkökulmasta, vaikka Suomi juridisesti olisi tällöin paremmin NATO:n turvatakuiden turvassa liittymisprosessin aikana.

14) Suomen tekemä hävittäjähankinta yhdessä NATO-jäsenyyden kanssa luo potentiaalisen ydinaseuhan Venäjälle siitäkin huolimatta ettei Suomen maaperälle sijoitettaisi ydinaseita rauhan aikana. Tämä tuli ilmi ulkoministeriön 2017 NATO-selonteossa.

VEHKOO-OIKEUDENKÄYNNIN KUMOAVA PÄÄTÖS – VAIN TOIMITTAJILLA TÄYSI SANANVAPAUS

Professori Matti Tolvasella on syytä hymyyn kun oikeuden 
sijaan poliittinen väri voitti Johanna Vehkoon jutussa.

Kun tiedotusvälineiden ja hallitsevan nomenklatuuran edustajat puhuvat julkisuudessa ääni väristen oikeudesta sananvapauteen, he tarkoittavat tällä tietenkin vain toimittajia ja muita julkisen sanan virallistettuja käyttäjiä. Tätä kantaa edustaa myös politisoitunut korkein oikeus, joka vapautti kunnianloukkauksesta syytetyn toimittajan kansalaisvaikuttaja Junes Lokkaa vastaan käydyssä oikeusprosessissa. Asiasta kertoo Ylen uutinen Korkein oikeus kumosi toimittaja Johanna Vehkoon kunnianloukkaustuomion – Vehkoo: "Kyse ei ole vain minun sananvapaudestani".  

Korkeimman oikeuden mukaan toimittaja Johanna Vehkoo ei syyllistynyt kunnianloukkaukseen hänen nimitettyä oululaista ex-kaupunginvaltuutettua Junes Lokkaa muun muassa rasistiksi ja natsipelleksi. Korkein oikeus ei arvioinut tapausta sinällään, vaan perusti tuomion vastaajan aikaisempiin sanomisiin:

– Ottaen huomioon Lokan julkisuudessa esittämät tiettyjä ihmisryhmiä halventavat ja vihamieliset kannanotot, kirjoitusta kokonaisuutena arvioitaessa siinä käytettyjen ilmaisujen ei katsottu selvästi ylittäneen sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä, toteaa KKO tuomiossaan.

Sen sijaan syytettynä olleen toimittaja Johanna Vehkoo poliittista taustaa ei arvioitu mitenkään, vaikka hänen solvauksesta kytkeytyvät vahvasti julkisanottuun suomalaisvihamielisyyteen ja miesvihaa lietsovaan ideologiaan. Yle uutisessa tällä yksipuolisella "faktantarkastajalla" oli vielä otsaa hurskastella päätöstä sananvapauden voittona aitoon neuvostotyyliin:

– Ei ole kyse vain minun sananvapaudestani vaan kaikkien sananvapaudesta: voidaanko puhua äärioikeistosta ja sen toiminnasta vapaasti tilanteessa, jossa sen uhka on nousussa. Selkeästi Suomessa on ollut tarvetta tällaiselle ennakkopäätökselle.

Rasistiksi ja natsipelleksi leimaaminen on siis Vehkoon mielestä normaalia yhteiskunnallista keskustelua äärioikeistosta, johon kaikilla, erityisesti toimittajilla, pitää olla oikeus. 

Vihamielisen eliitin halussa oleva valtamedia on jo pitkään demonisoinut kansallismielisyyttä ja nähnyt vainoharhaisesti kaikkialla "äärioikeistoa", mutta Vehkoon mukaan tämäkään kampanjointi ei vielä riitä. Hänen mielestään toimittajilla pitää olla myös oikeus nimitellä kaikkia kansallismilelisiä, varsinkin silloin kun ne haastavat hegemonisen vasemmistoliberalismin ja niiden levittämät valtavirtavalheet ja pimitykset (mm. Lokan paljastukset Oulun rotumuukalaisten raiskausepidemiasta). 

Korruptoituneen median ylistämä mutta kansan keskuudessa pahamaineisena äärivasemmistolaisena agendatoimittajana syystä pidetty Vehkoo tuskin peräänkuuluttaisi samaa tarvetta korkeimmman oikeuden ennakkopäätökselle, mikäli  nimittelyn kohteena olisi petoksellinen vasemmisto, laittomat maahantulijat, islamilaiset fundamentalistit ja vaikutusvaltaiset juutalaiset. 

Samaa kaksinaamaisuutta edustaa punaisen yliopiston rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen. Ylen uutisessa "Tämä oli sananvapauden voitto" – rikosoikeuden professorin mukaan toimittaja Johanna Vehkoon vapauttava tuomio ohjaa nyt lainkäyttöä voitonriemua uhkuva yliopistopoltirukki katsoo, että "varsin leimaavienkin ilmaisujen käyttäminen voi olla sallittua silloin, kun sen katsotaan liittyvän yhteiskunnalliseen tai poliittiseen keskusteluun". Muuttujat muutettuina Tolvasen näkemyksen pitäisi pysyä samana, mutta näinhän ei tietenkään ole kun syytetyn poliittinen väri muuttuu. 

Tämä on näkynyt mm. hänen intonaan puolustaa syyttäjää oikeusprosessissa, jossa kansanedustaja Päivi Räsästä syytetään homoutta arvostelevan Raamatun lainauksen käytöstä mielipidekirjoituksessaan. Ylen uutinen Tutkijat kummeksuvat: Päivi Räsänen yrittää käydä oikeutta mediassa mielenosoitusten saattelemana ennen käräjiä on julkeudessaan mitä härskein, sillä siinä juuri professorit käyvät julkisuuden kautta itse oikeutta kansanedustajaa vastaan. Lainsäädäntöämme vääristäneeseen äärivasemmistolaiseen lobbausjärjestö Demlaan kuuluneen Tolvasen kitkerä asenne Räsäsen tapausta kohtaan kertoo, ettei hän panisi pahakseen jos kansanedustaja tuomittaisiin ajatusrikoksesta. 

Aikaisemmin Tolvanen on osoittanut tyytyväisyyttään Ilja Janitskinin saatua poliittisen sananvapaustuomion MV-lehdestä. Professorin poliittisesti valikoivasta sanavapauskäsityksestä kertoo niin ikään tapaus, jossa hän oli median ajojahdin tukemana ensimmäisenä vaatimassa Perussuomalaisten nuorille tuomiota järjestön käytettyä sananvapauttaan poliittisessa twiitissään. 

Tolvaselle sanavapaus tulee tärkeäksi vasta silloin kun sillä pitää turvata äärivasemmistolaisten toimittajien oikeus solvata poliittisia vihollisiaan. Vehkoon tapauksesta hän toteaa tahattoman orwellilaisesti ylimmän oikeusasteen ratkaisun olevan "sananvapauden kannalta erittäin myönteinen":

– Käräjä- ja hovioikeus painottivat enemmän kunnian suojaa ja korkein oikeus taas sananvapautta. Mielestäni tämä korkeimman oikeuden ennakkopäätös on sananvapauden voitto. Se varmasti tulee ohjaamaan syyttäjien ja tuomioistuinten toimintaa.

Professori on varmasti oikeassa siinä, että päätös tulee ohjaamaan jo entisestään politisoituneiden ja vapaamuurirvelikytköksisään tunnettujen syyttäjien ja oikeusistuimien toimintaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nyt mielivaltainen äärioikeistolaiseksi leimaaminen saa virallisen syytesuojan kuin missä tahansa totalitaristisessa valtiossa, jossa poliittisesta oppositiosta tehdään vapaata riistaa. Tilanne ei eroa mitenkään Neuvostoliitosta: sananvapaus suodaan vain virallista valhetta toitottaville toimittajalle kun taas tavallinen kansalainen saa varoa sanojaan.

PERSUJEN VAALIMAINOSKOHU – YLEN FAKTANTARKASTUS VAATI JÄLLEEN FAKTANTARKASTUSTA

Demokraattisissa valtioissa politiikassa ei ole kyse totuudesta tai edes tosiasiaväittämistä, vaan tietyn arvomaailman ja yhteiskuntaideaalin vapaasta kilpailusta. Koska politiikka on ennen kaikkea ystävän ja vihollisen erottamista, olisi mieletöntä takertua yksittäisiin, usein monitulkintaisiin väitelauseisiin, ja väittää niiden olevan olennaista politiikassa. Ajatus on ajallemme tyypillisen teknokraattinen, koska siinä yhteiskunnan uskotaan olevan kellokoneisto yksiselitteisine ratkaisuineen. Tätä tympeän ylimielistä yhteiskuntainsinööriajattelua edustaa maassamme räikeimmin Yle, jonka tuore verkkosivujen uutinen Poliitikot ovat varovaisia faktojen kanssa, sanoo tutkija – Ylen faktantarkistuksessa pääset kokeilemaan, erotatko todet väitteet epätosista perustelee tosiasioiden auktoriteettiaseman valehtelemalla tosiasoista itse.

Television ja radion puolella sama uutinen oli typistetty entisestään ja varsinaiseksi uutiskoukuksi nostettiin väite, jossa perussuomalaiset olisivat esittäneet väärää tietoa Helsingin vaalimainoksessaan. Sähköisissä viestimissä kerrottiin kyllä miksi Petteri Orpon ja Sanna Marinin vaalipuheet eivät tarkasti ottaen pidä paikkaansa, mutta perussuomalaisten kohdalla ei esitettykään mitään perusteita vaalimainoksen väitetylle valheellisuudelle. Sitä ei kerro myöskään Ylen verkkosivuille haastateltu Tampereen yliopiston politiikan tutkija Johanna Vuorelma. Jos journalistista faktantarkastusta peräänkuuluttava Vuorelma tietäisi miksi persujen väite ulkomaalaisten tilastollisesta etusijasta asunnonsaannissa Helsingissä ei pidä paikkaansa, hän olisi myös kertonut sen. Hän vaikeni perusteista, koska tietää, että ne olisi helppo ampua alas.

Jos uskoisimme pelkkää virallista ohjeistusta, jonka mukaan ulkomaalaisiila ei ole taustansa vuoksi mitään etusijaa asunnon saannissa Helsingissä, Persujen vaalimainos olisi tietenkin epätosi. Käytännössä suomalaiset ja ulkomaalaiset ovat kuitenkin eriarvoisessa asemassa, koska hakijat jaetaan erittäin kiireellisiin, kiireellisiin ja asunnon tarpeessa oleviin. Helsinkiin muualta Suomesta änkeytyvät ulkomaalaiset (lue: ei-valkoiset ulkoeurooppalaiset) ohittavat tarveharkinnan vuoksi pitkään jonottaneet suomalaiset, koska heillä on suurperhe, he ovat varattomia ja vailla vakinaista asuntoa. Tämän epävirallisen ohituskaistan todistaa myös Helsingin kaupungin asunnot Oy:n toimitusjohtaja on Jaana Närö Ylen uutisessa Perussuomalaisten paheksuntaa herättäneet vaalimainokset poistetaan katukuvasta – Halla-aho: Mielenkiintoista, jos mainoslauseiden on oltava kirjaimellisesti totta:

– Kaikkein kiireellisimmässä luokassa on ihmisiä iso määrä, ja jollain perusteella heidät valitaan kiireellisimmän luokan sisältä. Se puoli ei ole mitenkään avointa. Silloin se tarkoittaa sitä, että siinä luokassa saattaa olla ihmisiä pitkään saamatta asuntoa.

On selvää, että kiireellisyys on syy jonon ohittamiselle ja että muukalaiset täyttävät suomalaisia useammin "kiireellisempien" tapausten kriteerit. Tämän tosiasian tiesivät myös punavihreät, mutta he teeskentelivät tietämätöntä ja aloittivat poliittisista syistä kampanjan mainosyhtiö JCDecaux ja Helsingin kaupungin liikennelaitosta vastaan, jotta nämä poistaisivat perussuomalaisten tulenarkaa tabua ronkkivat katumainokset.

Ylen faktantarkastusuutisesta tuli jälleen kerran uutinen, jossa tarvittaisiin Yleisradion uutisointiin keskittyvää tosiasioiden tarkistamista. Valistuneet kansalaiset toki jo tietävät, että Ylen Faktantarkastus™ on pitkälti politisoitunut projekti, jota on johtanut surullisen kuuluisa äärivasemmistolainen feministi Johanna Vehkoo. Yle tarkistaa "faktat" vain silloin kun ne ovat poliittisesti tarkoituksenmukaisia ja silloinkaan faktantarkatus ei kestä tarkempaa tarkastelua. Tästä kertoo kulttuurin ja yhteiskuntatutkimuksen lehti Media & Viestintä artikkelissaan Tarkistuksissa vielä parannettavaa: Ylen faktantarkistuksen tarkistus:

Tätä analyysiä varten tarkistimme faktantarkistuksen keinoin Yleisradion faktantarkistukset vuoden 2019 eduskuntavaaleissa. Ylen 36 faktantarkistuksesta 17, eli 47 prosenttia, rikkoi vähintään yhtä kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden perusteella asettamaamme faktantarkistuksen kriteeriä. Tämä on 11 prosenttiyksikköä vähemmän kuin Ylen tulos viime presidentinvaalien yhteydessä (58 prosenttia). Tulosta ei kuitenkaan voi pitää hyvänä. Ylen tarkistuksiin oli valikoitunut 39 prosenttia sellaisia väitteitä, joille ei voida määrittää totuusarvoa. Näiden väitteiden paikkansapitävyyttä ei voida käytännössä tarkistaa. Näistä eniten oli epämääräisiä väitteitä (n=6), ja toiseksi eniten tulevaisuutta koskevia väitteitä (n=4). Moraalisia arvoja koskevia väitteitä, kielikuvia, mielipiteitä ja tavoitteenasetteluja oli yksi kutakin. Yle ei purkanut kompleksisia propositioita tarkistettaviksi kvasivirkkeiksi (n=6 eli 17 prosenttia). Johtopäätöksemme on, että Ylen pitää selkeyttää väitteiden valikointiaan ja niiden arviointia. 

YLEN VASEMMISTOLIBERALISTINEN AGENDAJOURNALISMI EI HELLITÄ OTETTAAN

Maamme suurimmat valtamediat Yleisradio ja Helsingin Sanomat ovat koronoviruskriisin keskellä olleet odotetusti huolissaan monotonisen äänensä täydellisestä kuuluvuudesta. Vajaan kuuluvuuspeiton lisäksi media-ajan dinosauruksille tuottaa ahdistusta lisäksi se, että kansalaiset hankkivat tietonsa jostain muualta. Erityisesti vapaan tiedonvälityksen Internet on niiden uskottavuudelle ja näkyvyydelle valtava uhka, jonka vuoksi toimittajarengit pyrkivät leimaamaan ne valeuutisiksi tai vähintään poliittisesti motivoituneeksi informaatiovaikuttamiseksi. 

Projisoiva syyttely muistuttaa Neuvostoliiton valtalehti Pravdan ("Totuus") tapaa julistautua ainoaksi totuuden haltijaksi. Tällainen arrogantti asenne ei ole sinänsä yllättävää, koska suurin osa valtamedian toimittajista on puoluekannaltaan tutkitusti punavihreitä. Asian voi tarkastaa myös suoraan seuraamalla Ylen ajankohtaisohjelmien ja uutisten tarjontaa. Tässä muutama täky tältä päivältä:


Yle Radio 1, 23.3.2020 klo 7.30, Ykkösaamu: Korona, Biden ja Trump presidentinvaalitaistelussa

Koronavirus, Joe Biden ja Donald Trump ottavat yhteen Yhdysvaltain presidentinvaalissa. Turun yliopiston John Morton -keskuksen johtaja Benita Heiskanen ja Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Charly Salonius-Pasternak. Juontaja Tom Kankkonen. Toimittajat Marja Ala-Kokko ja Jukka Vanninen. Tuottaja Sakari Kilpelä. Linkki ohjelmaan.


Politiikan asiantuntijoita luulisi ymmärrykseltään laajakatseisiksi ihmisiksi, mutta ikävä kyllä suurin osa heistä on hakeutunut alalle ainoastaan ajaakseen ideologiaa, jonka he hyväuskoisina idiootteina oppivat punaliberaalissa yliopistossa. Kun peilikuva ei miellytä, vian täytyy olla maailmassa. Tai ainakin Trumpissa. Tätä lapsellisen personoivaa maailmanselitystä edustivat Ykkösaamussa jälleen kerran tutut itkupillit Ulkopoliittisesta Insitituutista (UPI) ja Turun yliopistosta. 

UPI:n vanhempi tutkija, pahamaineinen Nato-sionisti (((Charly Salonius-Pasternak))) on ollut politiikan seuraajille jo pitkään suurta hupia, sillä hän ei ole päässyt vieläkään henkisesti yli Donald Trumpin vaalivoitosta 2016. Voi olla, että pakonomainen Trumpin haukkuminen tyhmäksi ja röyhkeäksi on joillekin sopivaa arkiterapiaa, mutta politiikan asiantuntijan suusta sanottuna se on pelkästään myötähävettävää toistamista. Silti Ylellä riittää julkeutta pitää herraa vuodesta toiseen Trumpin presidenttiyden hoviasiantuntijana.

Toinen Trumpin presidenttikauden ammattivalittaja on Turun yliopiston John Morton -keskuksen johtaja Benita Heiskanen. Toisin kun valtavirta-atlantisti Salonius-Pasternak, Heiskanen uiskentelee alhaisessa yksinäisyydessään kulttuurimarxismin syvässä päädyssä. Vai mitä meidän pitäisi ajatella "tutkijasta", joka käyttää alituiseen valkoisia vihaavien feministirasistien termiä "rodullistaminen"? 

Ylessä tällainen hörhödiskurssi menee tietenkin toimittajilta läpi kuin Kokoomuksen jatkoilla tarjottu ilmainen kuohuviini, mutta todellisuuden kuvaajaksi siitä ei ole. Heiskanen kun tuli väittäneeksi, että Trumpin viholliskuva on "rodullistava" ja se ilmenee jopa hänen tavassaan puhua koronoviruksesta. Perusteeksi riittää, että Trump oli jossain tviitissään käyttänyt koronasta kansanomaista termiä Chinese Virus. Se, että Trump kutsuu Kiinasta lähtöisin olevaa virusta kiinalaiseksi, onkin Heiskasen mukaan anteeksiantamatonta "rodullistavaa" rasismia. Yeah right, soittakaa jo se Paranoid!

Yle Radio 1, 23.3.2020 klo 10.00, Roman Schatzin Maamme-kirja: Mihin kannattaa globaalin kriisin aikana uskoa?

Väärää tietoa Corona-viruksesta leviää vielä nopeammin kuin virus itse. Maailman Terveysjärjestö varoittaa paitsi itse taudista myös niin kutsutusta infodemiasta. Liikkeellä on valtava määrä informaatiota, josta hyvin suuri osa on täyttä potaskaa tai jopa hengenvaarallinen. Mihin kannattaa globaalin kriisin aikana uskoa? Missä kulkee maalaisjärjen ja hysterian välinen raja? Miksi ihmisillä on niin kova tarve uskoa valeuutisiin, vaihtoehtoisiin faktoihin ja salaliittoteorioihin? Vieraina toimittaja ja tietokirjailija Johanna Vehkoo ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkija Jonas Sivelä. Linkki ohjelmaan.

Satuin toisella korvalla kuulemaan ohjelman, enkä kiinnittänyt sen suuremmin huomiota asiantuntijana esiintyneen naisen jäkätykseen "valeuutisista". Näitähän Ylen radiokanavilla riittää. Vasta myöhemmin ohjelmatietoja katsoessani huomasin, että Virallista Totuutta puolustava naisääni oli kukapa muu kuin "faktantarkastaja" Johanna Vehkoo. Siis tämä raivofeministinen äärivasemmistolainen, joka kaikkien valhekäryjen jälkeenkin uskottelee edustavansa puolueetonta ja objektiivista tiedonvälitystä. Hänen poliittinen sitoutumisensa, kunnianloukkaukset ja faktojen tarkistamattomuus näyttävät olevan kaikille muille tuttuja paitsi Roman Schazille. Muutoin hänen valintaansa totuusmedian puolustajaksi on vaikea selittää.

Tietysti kyse saattaa olla Schazin saksalaisesta mustasta huumorista, että hän valitsi juuri äärivasemmistolaisen agendajournalisti Vehkoon puhumaan asiantuntijan suulla valeuutisista, vaihtoehtoisista faktoista ja salaliittoteorioista. Semminkin kun Vehkoo faktantarkastajatovereineen on jäänyt kiinni samoista asioista, joista hän ohjelmassa syytti muita. 

Sateenkaarilinssien läpi maailmaa katsovat faktantarkastajat eivät ole saaneet kovin hyvää arvosanaa esimerkiksi kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen lehdessä Media ja Viestintä. Sen viime vuoden lopussa ilmestyneen numeron (Vol 42 Nro 4, 2019) artikkelissa "Tarkistuksissa vielä parannettavaa: Ylen faktantarkistuksen tarkistus", itsensä valvovaksi elimeksi nostaneet hyväkkäät saavat totuudellisuudestaan arvosanan, joka alittaa netin heikommat klikkijournalistiset uutissivustot.

SISÄMINISTERIÖN TYÖRYHMÄN JA YLEN MIELESTÄ SANANVAPAUS EI KUULU KANSALLISMIELISILLE

Arkkipiispa emeritus Kari Mäkinen ja poliittisesti korrekti
taulu muslimi-Jeesuksesta, joka vihaa valkoista
heteromiestä. "Tarkotit loukata!!1!"

Mitä tyytymättömäksi kansa käy vieraita intressejä palvelevien päättäjien ja vaikuttajien politiikkaan, sitä vihamielisemmin hallitseva nomenklatuura käy omaa kansaansa vastaan. Tämä käy selväksi eilisessä Yle-uutisessa Työryhmä esittää kansallista vihapuheen vastaista toimintaohjelmaa – Ehdotuksissa mukana myös lakimuutoksia. Jo se seikka, että kyseinen viidennen kolonnan työryhmä on ylipäätään perustettu, kertoo karua kieltään kansanvihollisten soluttautumisesta maan virkamieskuntaan muodostaen näin Syvän valtion ytimen. Siksi ei ole yllättävää, että virkamiehet ovat valinneet sisäministeriön vihapuhetyöryhmän vetäjäksi punaisena arkkipiispana tunnetun Kari Mäkisen. 

Viime vuonna mädätystyöstään eläkkeelle jäänyt arkkipiispa on päässyt nyt todellisen kutsumustehtävänsä pariin. Toki hän saattoi jo vasemmistoliberaalina troijalaisena tehdä myyräntyötään kirkon saattamiseksi muslimeja kumartavaksi homofoorumiksi. Sisäministeriön työryhmässä hänen ei ole kuitenkaan enää tarvinnut peitellä tulipunaista ideologiaansa, vaan on voinut täysin avoimesti ajaa kulttuurimarxismiin kuuluvaa repressiivistä toleranssia. Siinä marxilaisille ihanteille vastakkaisia ideoita ja käsityksiä ei tule suvaita ja niitä esittävät ihmiset tulee mustamaalata – ja toisaalta länsimaiselle kulttuurille tuhoisat ideat tulee nostaa päivänvaloon tekemällä niistä hyväksyttäviä ja tavoiteltavia.

Työryhmän johtajana Mäkinen on voinut luultavasti itse päättää sen koostumuksesta. Jäsenluettelon perusteella kyseessä on varsinainen Mäkisen The Punamädätys Dream Team, johon kuuluvat ne tutut Usual Suspects:

-valtionsyyttäjä Leena Metsäpelto,Valtakunnansyyttäjänvirasto
-Elina Grundström, Julkisen sanan neuvosto
-toimittaja ja tietokirjailija Tuomas Muraja, YTT, tutkijatohtori (Jyväskylän yliopisto)
-Reeta Pöyhtäri
-OTT Stiina Löytömäki
-rikoskomisario Pekka Hätönen, Helsingin poliisilaitos
-Kati Ruohonen, Suomen Somalialaisten Liitto ry
-Alina Heywood, Etnon edustaja, Suomen Nuorisovaltuustojen liitto ry ja sosiaalipsykologi
-koulukuraattori Minttu Salminen
-Some-turva ja erityisasiantuntija Robin Harms, Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto
-Hankkeen sihteeristönä ja ohjausryhmänä toimi kehittämispäällikkö Tarja Mankkinen (pj), sisäministeriö
-poliisitarkastaja Måns Enqvist, Poliisihallitus (Yle Watchin vanha tuttu hänkin)
-opetusneuvos Heli Nederström, opetus- ja kulttuuriministeriö
-neuvotteleva virkamies Yrsa Nyman, oikeusministeriö, 
-Nymanin varajäsenenä johtaja Johanna Suurpää, oikeusministeriö.
-Lisäksi kokouksiin on osallistunut asiantuntijana hankepäällikkö Milla Aaltonen, oikeusministeriö.

Kokouksissa kuultiin seuraavia asiantuntijoita:

-professori Atte Oksanen, Tampereen yliopisto
-professori Marjo Kaartinen, Turun yliopisto
-professori Jaana Hallamaa, Helsingin yliopisto
-sovitteluasiantuntija Miriam Attias
-tiedottaja Päivi Ojanperä, Tasa-arvovaltuutetun toimisto.

Keskustelussa vihapuheesta pitäisi heti ensimmäisenä avata koko käsite ja tuoda esiin sen poliittisesti motivoitunut käyttötarkoitus. Vasta sitten kun suurelle yleisölle kerrotaan, että termin vihapuhe kehittivät vasemmistoliberaalit opiskelijat ja professorit Yhdysvaltain Itärannikon elitiityliopistoissa 1980-luvun lopulla valkoista identiteettiä ja perinteisiä perhearvoja vastaan, voidaan keskustelu aloittaa puhtaalta pöydältä. Sitä ennen kyse ei ole muusta kuin vasemmistolaisten arvojen junttaamisesta ja niistä poikkeavien ajatusten ajamisesta marginaaliin jopa lainsäädännön avulla. 

Toinen kysymys koskee vihapuheen väitettyä haitallisuutta ja yleisyyttä. Kenelle se on ongelma ja kuinka laajalle se on levinnyt? On todennäköisestä, että "ongelma" ei ole edes viime vuosina kasvanut, vaan sitä esiintyy lähinnä vain niillä internetin sivustoilla, joihin nykysensuuri ei ole vielä ulottanut lonkeroitaan. 

Kun asiaa taas kysytään arkkipiispa emeritus Kari Mäkisen johtamalta työryhmältä, sen antamassa vastauksessa kerrotaan ilman mitään tilastotietoja, että "Vihapuheesta on viime vuosina muodostunut niin suuri ongelma Suomessa, että sen kitkeminen edellyttää hallitusohjelman tasoisia toimia". Luonnollisesti silkkaa suomalaisvihaa huokuva työryhmä haluaa tehdä itsensä tärkeäksi paisuttelemalla ongelmaa, jota ei ole yksiselitteisen sananvapauden kontekstissa edes olemassa. Työryhmän näennäiseettinen puuhastelu on jälleen kerran yksi esimerkki verorahojen ja resurssien tuhlaamisesta uusmarxilaisten yhteiskuntainsinöörien harhaisiin projekteihin.

Sanovatpa työryhmän ideologiset "asiantuntijat" mitä tahansa, vihapuhe ei ole kansalaisille sen enempää kuin vähemmistöillekään ongelma, vaan ainoastaan vallanpitäjille. Käsitteenä vihapuhe onkin totuuspuhetta, josta norsunluutornissa elävä "eliitti" ei vain satu pitämään. Siksi totuuspuhe pitää kieltää erilaisin verukkein, joiden pohjalta työryhmä on kehitellyt peräti kaksitoista ehdotusta "vihapuheen ehkäisemiseksi".

Koska vihapuhetta ei mainita Suomen laissa eikä sitä ole määritelty muutenkaan tarkasti, se tarjoaa oivan stalinistisen työkalun Hyvien ihmisten oikukkaille päämäärille. Jos löyhä käsite saadaan vielä kirjattua lakiin, sitä voidaan venyttää mielivaltaisesti kulloistenkin poliittisten tarpeiden mukaan. Juuri tässä piilee takaovi totalitarismille demokraattisessa järjestelmässä. Siksi on oireellista, että kyseinen poliittisesti valittu pieni työryhmä määrittää omaehtoisesti vihapuheen kriteerit, jonka pohjalta aletaan kenties sorvaamaan uusia ajatusrikoslakeja uuden punavihreän hallituksen johdolla.

Lopulta tässä kaikessa on kyse euroopplaisesta perusoikeudesta, sananvapaudesta: joko sitä on tai sitten ei ole. Kuitenkin Ylen ja Mäkisen johtaman juntan mielestä kakun voi säästää syömällä se. 

Vihapuheesta keskusteltaessa esille nousee aina sananvapaus. Vihapuheen ja sananvapauden rajanvetoa pohdittiin myös työryhmässä. Mäkinen painottaa, että vaikka sananvapaus on luovuttamaton oikeus, sen perusteella ei kenelläkään ole oikeutta tuhota toisen ihmisen elämää.  

– Yhteiskunnassa ihmisillä vapaus liikkua minne he haluavat, mutta se ei tarkoita sitä, ettei heidän tarvitsisi noudattaa liikennesääntöjä, Mäkinen vertaa. Entinen arkkipiispa myös muistuttaa, että vihapuhe itsessään kaventaa sananvapautta pyrkiessään ohjaamaan muiden ihmisten puhetta ja käyttäytymistä. 

– Asian vakavuus näkyy historiaa peilatessa. Siellä missä vihapuheeseen ei ole tartuttu, eikä sen juurisyihin ole pureuduttu, se on purkautunut vihan tekoina.

Mäkinen tekee kummallisen ajatuksellisen loikan ikävien tosiasioiden sanomisesta kansanmurhaan, jolla hän tuskin viittaa tasa-arvovaltio Neuvostoliiton tekemään ukrainalaisten kansanmurhaan. On orwellilaisen absurdia ja kieroa väittää, että totuuspuheen l. vihapuheen tukahduttaminen ei olekaan sensuuria, vaan sen sijaan sitä edustaa johdonmukainen sananvapauden noudattaminen!

Mitä taas tulee monien yhteiskunnallisten konfliktien juurisyihin, niin monikulttuurin kritiikki ja siitä johdetut toimenpiteet nimenomaan estävät väkivaltaa synnyttävän etnisen kilpailun samalla maantieteellisellä alueella. Mikäli laillista ja laitonta kehitysmaalaisten invaasiota ei saa vastustaa hyvillä argumenteilla edes sanan voimalla, Mäkinen on valmis hylkäämään demokraattiset oikeudet ja antamaan vallan globaalia enemmistöä palveleville politrukeille.

                                                  ***********************************



Länsimaiden valtaapitävien räksyttävinä vahtikoirina toimivat valtamediat eivät takavuosina juurikaan vatvoneet sananvapauskysymystä, "vihapuhetta" ja vaalivaikuttamista. Siihen ei ollut syytä, koska vaalikarja noudatti pitkälti punaisen 1960-luvun arvoliberalismia ja äänesti aina valtaan kansojaan vihaavat keskustavasemmistolaiset valtavirtapuolueet. 

Vielä tuolloin omahyväinen globalistiklikki katsoi kansan syvistä riveistä nousevaa yhteiskuntakritiikkiä läpi sormien, koska sen viesti ei ollut vielä tavoittanut suuria massoja internetissä ja vaaliuurnilla. Sitä paitsi lännen varjohallitusten näkökulmasta oli täysin järkevää olla asettamatta ankaraa sensuuria ja kampanjoimatta toisinajattelijoita vastaan, koska tällaiset toimet olisivat tuoneet valtavaa julkisuutta länsimaiden aidoille oppositiovoimille. 

Kun vahinko pääsi sitten lopulta tapahtumaan Brexitin, Trumpin ja Itä-Euroopan kansallismielisten hallitusten muodossa, poliiitikot ja media eivät voineet muuta kuin reagoida erilaisilla tukahduttamistoimilla. Oman toiminnan kriittinen arviointi ja politiikan muuttaminen kansaa miellyttäväksi oli pois tämän tuholaislauman laskuista.

Tulevien eurovaalien kohdalla hallitsevan nomenklatuuuran aggressio nousevaa kansallismielisyyttä vastaan on saanut aikaisempaa epätoivoisempia muotoja. Suomessa tätä yksipuolista vaalityötä on alustettu mm. valtamedian viime vuonna aloittamalla vastuullista journalismia -kampanjalla, jonka tarkoituksena on uskotella, että vain hallitsevilla tiedotusvälineillä olisi hallussaan ainoa oikea tieto ja että kaikki muut ovat sen vuoksi valehtelijoita, valemedian edustajia. Jo tätä ennen Ylessä alkoi surullisen kuuluisa faktantarkastajien projekti, jonka tarkoituksena on syynätä täikammalla ainoastaan kansallismielisten ja konservatiivien uutisia. Tämä on ymmärrettävää, sillä faktantarkastajien keskeiset vaikuttajat kuten Johanna Vehkoo kannattaa punavihreitä puolueita ja kuuluu marxilaisfeministiseen lobbauryhmään nimeltä ajatushautomo Hattu.

Viime päivien kuvaava esimerkki "vastuullisesta journalismista" löytyy Ylen verkkosivuilla maanantaina julkaistusta maratonpitkästä propagandavyörytyksestä Läntiset yhteiskunnat ovat mätiä ja Notre Damen polttivat keltaliivit – nämä ja muut valheet leviävät valeuutisista elävissä ryhmissä. Toimittaja Anna Sarasteen stalinistisen syytöskirjelmän uskottavuutta on yritetty lisätä ulkomaisilla faktantarkistajien kirjoitusavulla. Jutun lopussa vielä mainitaan, että artikkelin kirjoittajat olivat saaneet taloudellista tukea Robert Bosch -säätiöltä ja n-ost-verkostolta "vastuulliselle journalismilleen". Kenellekään ei tule varmaankaan yllätyksenä, että Robert Bosch -säätiö on yhdessä George Sorosin Open Society -säätiön kanssa edistämässä kolmannen maailman maahanmuuttoinvaasiota Eurooppaan.

Mistään aidosta tutkivasta journalismista jutussa ei ole kyse, sillä Saraste kertoo, että "haastatellut asiantuntijat ovat tutkijoita, toimittajia, faktantarkistajia, ministeriöiden työntekijöitä, sosiaalisen median yhtiöiden edustajia ja aktivisteja". Toisin sanoen kyseiset auktoriteetit edustavat hegemonista valtaa eikä heillä ole siksi aikomustakaan kyseenalaistaa virallisia totuuksia, vaan vääristynyt suurennuslasi kohdistetaan ainoastaan nykyjärjestelmän kriitikoihin. Jonkinlaisesta kouristuksenomaisesta konformismista puolestaan kertoo se, että asiantuntuntijat katsovat jopa satiirisiksi tunnistettujen meemienkin kuuluvan disinformaation piiriin.

Kuten odottaa saattaa kirjoitus noudattaa tuttuun tapaansa Ylen perinteistä faktantarkastusta. Artikkelin mukaan sosiaalisessa mediassa jaettavista "valeuutisista" vastaavat vain kansallismieliset ikään kuin ilmiö loistaisi poissaolollaan vasemmistoliberaalien ja äärivasemmistolaissa agitaattorien päivityksistä. Kertomatta kun jää, että punaliberaalit massapostaavat ilman bännipelkoa hallusinaatiovasemmiston salaliittoteorioita ja valtamedian  poliittisesti värittynyttä virallista propagandaa omissa viiteryhmissään. 

Haukotuttavan pitkässä todisteluketjussa toimittajaryhmä uusintaa median viime vuosina esiin nostamaa ontuvaa meriselitystä, jonka mukaan "yhteiskuntarauhaa häiritsevä" populistinen EU-vastaisuus ja kansallismielisyys johtuisivat pääasiassa Venäjän hybridivaikuittamisesta. Tässä tarinassa osasyyllisiä ovat myös lännen kansallismieliset, sillä kansallismielisyyden katsotaan ajavan Venäjän etua. Tämän mediasadun kieroutuneen logiikan lopputulemana on, että kansallismielisyys on itse asiassa epäisänmaallista toisin kuin EU-federalismi ja Nato-kiima! 

Anna Sarasteen toimittama mielipideartikkeli tuo surullisella tavalla ilmi nykyjournalistien ideologisen korruption, joka näyttäytyy täydellisenä välinpitämättömyytenä ilmiselville tosiasioille. Sarasteelle tiedoksi, että populistien esiinmarssilla Euroopassa ei ole mitään tekemistä Venäjän kanssa, vaan syynä on kansalaisten tyytymättömyys harjoitettuun politiikkaan jäsenmaissa sekä koko EU:n organisaatiossa.



                                                  ***********************************

YLEN UUTISPROPAGANDA SAI NYT VIRALLISEN PRAVDA-LOGON

Yle pääsi mainostamaan jälleen kerran omaa luotettavuuttaan kun eilen alkoi viralliseen asemaan nostetun Julkisen sanan neuvoston (JNS) 50-vuotista taivalta mainostava kampanja. Asiasta kerrottiin näyttävästi Yle tv 1:n pääuutislähetyksestä ja sen sisällön voi lukea verkkosivujen jutusta Öö, siis mikä? Harva tuntuu tietävän, mikä on Julkisen sanan neuvosto.

JSN:n kampanjassa on tarkoitus tehdä selväksi mitkä mediat Suomessa noudattavat toimittajien yhteisiä pelisääntöjä eli journalistin ohjeita. Toisin sanoen kyse on siitä, mitkä mediat julkaisevat luotettavaa tietoa.

Vuolaan kehuvassa jutussa ei mainita sanallakaan vuonna 1968 perustetun  "toimittajien itsesäätelyelimen" taustasta, joka löytyy kuohuvan 60-luvun vasemmistoradikalismista. Jo tuolloin "tiedostavien" toimittajien rinki halusi monopolisoida itselleen ns. vastuullisen tiedottamisen kriteerit. Tuohon aikaan poliittisesti epäkorrektia vastuuttomuutta oli JNS:n mielestä mm. neuvostovastaisuus, tänään sen paikan on ottanut maahanmuuttokriittisyys ja Seta-agendan vastustaminen. 

Vaikka Julkisen sanan neuvosto ja Yle toitottavat JSN:n puolueettomuutta, se on jäsenvalinnoillaan ja langettavilla päätöksillään todistanut olevansa tiettyä agendaa kannattava omavaltainen auktoriteetti, joka on vain julistanut itsensä alansa ylimmäksi toimijaksi. Se ei eroa juurikaan Demlan kaltaisista valtion sisään soluttautuneista järjestöistä, joiden toimintaa on verrattava pukkiin kaalimaan vartijana. 

Poliittisuus näkyy jo henkilövalinnoissa, sillä neuvostoon kuuluu mm. Ylen "faktantarkistaja" Johanna Vehkoo, joka on tunnettu äärivasemmistolainen ja miesvihamielisen feministihautomo Hatun perustajajäsen. Jostain syystä hänen vasen puolensa on täysin halvaantunut, sillä hän katsoo, että valeuutisia on vain äärioikealla. 

Journalistisen puolueettomuuden kannalta Vehkoota vahingollisempi on JSN puheenjohtajaksi vuonna 2016 nostettu punavihreä monikultturisti Elina Grundström. Hänen valintaansa tuki ennen kaikkea Helsingin Sanomat, joka oli kustantanut hänelle aiemmin viiden vuoden "journalistiikan professuurin", vaikka häneltä puuttui akateeminen kompentenssi virkaan. Helsingin Sanomille ja Ylelle oli riittävää, että ne saivat JSN:n johtoon sopivan jees-naisen, joka kannattaa antaumuksella poliittista korrektiutta.

Ylen jutussa Grundström todisti olevansa valtamedian luotettava hyödyllinen idiootti, sillä hän moittii pelkästään niitä medioita, jotka eivät noudata JSN:n "eettisiä sääntöjä", joihin kuuluu mm. vaikeneminen rikollisten etnisestä taustasta. Vastaavasti hän puolustaa valtamediaa, joka propagoi vain yhden maailmankuvan puolesta. Tällöin JSN:llä ei olekaan syytä antaa moitteita:

Moni uskoo, että myös Julkisen sanan neuvostoon kuuluvat mediat julkaisevat epäluotettavaa tietoa. Arvostelua herättävät etenkin jutut, joiden näkökulma ei vastaa omaa maailmankuvaa. Yksittäisessä uutisessa ei kuitenkaan voi olla kaikki näkökulmat mukana, muistuttaa JSN:n puheenjohtaja Grundström. 

Uutistenlukijana tunnettu satusetä Matti Rönkä toimi eilen oman progandatehtaansa mainosmiehenä kun hän julisti JSN-uutisessa, kuinka juuri Yle kuuluu niihin luotettaviin tiedotusvälineisiin, joihin kansalaisten kannattaa uskoa. Varmuuden vuoksi hän esitteli JSN lanseeraman vastuullisen journalismin logon, jota myös Yle käyttää ylpeänä verkon uutisjutuissa. Kansalaisten laajalle levinnyt ironinen ilmaisu "virallisesta totuudesta" on muuttunut nyt Ylen ja kumppanien kohdalla neuvostoliittolaiseksi todellisuudeksi, jossa kaikki muu paitsi Pravda ("Totuus") julistetaan sabötöörien levittämäksi valheeksi.

                                                          ***************************


Ylen ei tarvitse valehdella suoraan, vaan se voi levittää progandansa yksipuolisilla tulkinnoilla ja tarkoin valituilla asiantuntijoilla. Tämä käy selväksi kuuntelemalla Yle Radio 1:tä. Kanavan ainoa hyvä puoli on siinä, ettei sieltä kuulu lökäpöksynuorison vähämielistä hip hop jumputusta. Muutoin se on ylivoimaisesti kulttuurimarxilaisin kaikista Ylen kanavista voittaen jopa Yle Fem Teeman ja multikultibimboille suunnatun nuorisokanava YleX:n. 

Yle Radio 1 toistaa lähes sellaisenaan kaiken sen mitä punaisen yliopiston yhteiskunnallisissa tiedekunnissa sopuleille opetetaan. Näennäisestä älyllisyydestään huolimatta Yle Radio 1:n ohjelmat ovat poliittiselta agendaltaan haukotuttavan ennalta arvattavia. Tämä aamu lähti käyntiin Ykkösaamulla (3 min. eteen päin), jossa esitettiin vain yksi näkökulma Suomen juutalaisten kokemaan turvattomuuteen. 

Yle Radio 1, tiistai 13.3.2018 klo 07.30, Ykkösaamu Juutalaisten turvattomuus

Juutalaisten turvattomuus. Suomen juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston puheenjohtaja Yaron Nadbornik. Paavi vallassa viisi vuotta. Kirkkohistorian dosentti Mikko Ketola. Kansalaisaloite uhan alla? Avoin ministeriö ry:n puheenjohtaja Joona Pekkanen sekä Tuula Haatainen (sd.) ja Mauri Pekkarinen (kesk.). Kolumnisti Heli Vaaranen. Lähetystöjen alkuaikojen arkistot. UM:n tietohallintopäällikkö Jyrki Paloposki. Juontaja Päivi Neitiniemi.

Toimittajaa ei ohjelmassa tarvittu, sillä juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston puheenjohtaja Yaron Nadborni sai esittää asiansa miten lystäsi ilman kiusallisia välikysymyksiä. Kuten valtamedialla myös Narbornilla suurin huoli on internetin vielä toistaiseksi melko vapaa julkaisuoikeus. Haastattelusta kävi selväksi, että olisi hyvä jos ns. äärioikeiston suut saataisiin tukittua myös netissä, sillä muuallahan se on tehty jo ajat sitten. Vaikka Narbornin päähuoli olikin "tarroja levittävässä äärioikeistossa", hän tuli pariinkin kertaan lipsauttaneeksi, että konkreettisin uhka juutalaisille tulee Lähi-idän siirtolaisista eli muslimeista. 

Toinen kerta jolloin Nadborni tuli maininneeksi siirtolaiset liittyi hänen mainitsemaan salaliittoteoriaan, jonka mukaan "juutalaiset tuovat Suomeen ja Euroopaan muslimeja". Väite on olkiukko, sillä sellaista ei ole kukaan väittänyt. Sen sijaan on totta, että Euroopassa ja Yhdysvalloissa juutalaisintellektuellit ovat olleet keskeisessä roolissa edistäessään monikultturismin ideologiaa lännessä (mutta ei tietenkään etnovaltio Israelissa). Kiistatonta on myös se, että juutalaistaustainen spekulantti George Soros on auttanut taloudellisesti kolmannen maailman vapaamatkustajia siirtymään Eurooppaan. 

Yle Radio1, maanantai 12.3.2018, Ruben Stiller,  Mitä Jeesus tekisi pakolaisille?

Jeesus kehotti tekemään kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Nyt Jeesuksen tahdon toteuttamiseen on tullut oiva mahdollisuus kun sadat turvapaikanhakijat ovat kääntyneet kristityiksi. Kääntynyt muslimi voi joutua vainotuksi, jos hänet palautetaan kotimaahan. Pitääkö turvapaikanhakijan kääntymiseen luottaa? Miten uskonnollista vakaumusta mitataan? Ruben Stillerin vieraina ovat Helsingin piispa Teemu Laajasalo, pastori Marjaana Toiviainen ja Maahanmuuttajaviraston uskontoasiantuntija Anu Karppi

Se ei ole kansallismielisten vika, jos juutalaiset käyttäyvät stereotyyppisesti. Suomessa lähes kaikki julkisuudessa työskentelevät heprealaiset toimittajat ja muut mielipidevaikuttajat ovat jonkin sortin monikultturisteja ja "suomalaisuuden epädramatisoijia". Yksi tunnetuimmista on Ruben Stiller, jolle identiteettipolitiikan kaikki muodot kelpaavat, kunhan niissä kyseenalaistetaan suomalaisuus, valkoisuus, sukupuoli, seksuaalisuus ja perhe.

Stiller on taitava indoktrinaatiossaan, sillä hän ei itse juurikaan tyrkytä mielipiteitään vaan teettää työn muille, jolloin vastuu siirtyy haastatelluille. Jo Pressiklubi ja Pyöreä pöytä -ohjelmista muistamme, kuinka Stillerin kuningasideana on valita vieraat, jotka tukevat hänen agendaansa. 

Kuten arvata saattaa, tässä radio-ohjelmassa ei ole kriittisiä opponentteja, vaan musliminvaasion puolesta saavat vaahdota täysin pidäkkeettä suomalaisvihamielisen tärähtäneistön edustajat piispa Teemu Laajasalo, rikoksista tuomittu punapappi Marjaana Toivainen ja Maahanmuuttoviraston Anu Karppi. Miksi tällaista yksiäänistä selkään taputtelua kehdataan Ylessä kutsua keskusteluksi?

Yle Radio 1, perjantaina 3.11.2017, Pahan ytimessä Jakso 2: Politiikka 

Poliittinen kenttä on kirjavoitunut, poliittinen keskustelu kärjistynyt ja vastakkainasettelu on enemmän poikkeus kuin sääntö. Mutta mikä on pahuutta politiikassa? Vai onko sitä ensinkään? 

Toimittaja Anna-Maria Talvio tutkii poliittisten peruskäsitteiden ja –ideologioiden ydintä. Vieraina jaksossa anarkisti ”Salli Sitruuna”, tutkija Oula Silvennoinen, professori Jussi Pakkasvirta, sekä nuori nainen, joka kertoo kokeneensa poliisiväkivaltaa. Käsikirjoitus, äänitys ja leikkaus Anna-Maria Talvio, äänisuunnittelu Anders Wiksten, masterointi Mikko Lohenoja. Äänimateriaali Dallapé-puistosta tekijän luvalla.

Pahuutta käsittelevän ohjelmansarjan toinen jakso oli vielä kliseisempi, mustavalkoisempi ja ideologisesti tendenssimäisempi kuin ohjelmatiedot antavat ymmärtää. Jo se, että ohjelmasarjan on toimittanut 90-luvulla kettutyttöliikkeessä vaikuttanut äärivasemmistolainen toimittaja Anna-Maria Talvio, panee hälytyskellot soimaan. Ylen Watchin hakutoiminnosta löytyy yksi osuma, jossa hän vahvistaa valheellista Yle-narraatiota mustan nuorisorikollisen Trayvon Martinin kuolemaan johtaneiden tapahtumien taustoista.

Ohjelman alussa Talvio yrittää harhauttaa kuulijaa leikkimällä tasapuolista. Hän mainitsee suhtatuvansa epäluuloisella pelolla kolmeen aatteeseen, natsismiin, fasismiin ja anarkismiin. Hänen mukaansa niihin sisältyy paljon ennakkoluuloja, mutta hän on valmis antamaan niille mahdollisuuden puolustautua. Tämä mahdollisuus suodaan vain anarkismille, jota puolustaa sujuvasanainen opiskelijapoika. Tosiasiassa lukkarinrakkautta vasemmistolaisuutta ja anarkismia kohtaan tuntevalla Taviolla ei ollut aikomustakaan kritisoida anarkismia ja sen pahuutta, vaan hän antoi "Salli Sitruunalle" mahdollisuuden esittää kaunistellun tulkinnan aatteestaan. Pahuus oli varattu vain kansallisosialismille, fasismille ja nationalismille. Sen sijaan kommunismin ja sosialismin (mkl. sosiaalidemokratia) pahuus sivuutettiin täysin; kuin se vankilassa istuva kuopus, josta ei perhejuhlissa hiiskuta sanallakaan.

Vasemmistolaisina yliopistomiehinä tunnetut Oula Silvennoinen ja Jussi Pakkasvirta liittivät puheenvuoroissaan poliittisen "pahuuden" ainoastaan fasismiin. Vaikka puhe oli politiikan pahuudesta, he eivät maininneet sanallakaan siitä, että tasa-arvoa ajavat aatteet johtavat paremmin menestyneiden demonisoimiseen ("luokkaviha") ja lopulta kansanmurhiin, joita on nähty mm. Stalinin Venäjällä, Maon Kiinassa ja Pol Potin Kamputseassa. Syy, miksi tätä politiikan kaikkein yleisintä "pahuuden" dynamiikkaa ei käsitelty ohjelmassa, kertoo toimittajan ja haastateltujen peitellystä ideologiasta.

Ohjelman loppupuolella anarkisteille annettiin lisää sympatiapisteitä, kun äärivasemmistolainen nuori nainen sai syyttää poliiseja väkivallasta Helsingin Dallapé-puistossa, jossa anarkistihuligaanien provosointi johti konfliktiin. Toimittaja Talvio ei pahemmin säästele asenteellisuuttaan tekemällä räyhävasemmistosta pahan poliisin uhreja, unohtamalla kommunismin ja samaistamalla fasismin pahuuteen. 

Toimittajan ideologisen tarkoitushakuisuuden kruunaa aivan lopussa kerrotut tarinat poliittisesta pahuudesta, jota ilmentävät MV-lehden entisen omistajan saamat syytteet ja Asema-aukion kuolemantapaus. Tällainen yksipuolinen revittely salaa sen tosiasian, että ideologisella vastapuolella on itsellään verta käsissä. Kun "edistykselliset" edistävät Euroopan ulkopuolelta tulevien laittomien siirtolaisten maahanpäästämistä, he ovat välillisesti syyllisiä näiden tekemiin murhiin ja raiskauksiin. Samalla hyväkkäät tulevat luoneeksi aiemmin tuntemattomia etnisiä konflikteja ja yhteiskunnallista eripuraa. He ovat syyllisiä myös siihen, että muukalaisten elättäminen maksaa valtiolle valtavasti rahaa, joka on nollasummapelin mukaisesti pois kantaväestön köyhiltä. Tämä on pahuutta, jossa ei niin hyvät aikeet on kivetty tie Helvettiin. 

TV 1, maanantaina 12.3.2018 klo 19:00, Historia: Kuoleman enkelin metsästys 

Josef Mengele oli pahamaineinen natsirikollinen, joka tunnettiin julmista ja tappavista ihmiskokeista. Toisen maailmansodan jälkeen hän katosi, eikä häntä laajoista etsinnöistä huolimatta löydetty. Mitä hänelle tapahtui? HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi. Äänitekstitys: suomi. K12 (väkivalta, ahdistus).

Kohukirjailija Timo Hännikäinen kommentoi uusinta Historia-dokumenttia julkisessa Facebook-profiilissaan:

Ylen natsipakkomielle on kyllä kummallinen. Natsi- ja keskitysleiridokumenttien määrä ylittää kevyesti kaikki kuviteltavissa olevat valistukselliset tarkoitusperät. Jos ohjelmistoa laativat pitävät, kuten oletan, natseja kaiken pahan ja tuomittavan ilmentymänä, eikö ole vähän outoa että he haluavat rypeä päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen sellaisesta kertovassa informaatiossa. Miettikääpä vertailun vuoksi, millaista olisi jos Ylen kanavilta tulisi joka päivä pari kolme dokumenttia eläinrääkkäyksestä.