Tätä kirjoitusta tarjottiin verkkolehti Sarastukseen, mutta se kieltäytyi sen julkaisemisesta. Nyt artikkeli julkaistaan Yle Watchissa ja myös uutispalvelu Partisaanissa.
Antiikin Kreikassa kansalaisuuden yhtenä keskeisenä moraalisena ehtona oli tieto ja ymmärrys poliittisista asioista. Sen sijaan jälkimodernissa lännessä demokratia ei edellytä äänestysoikeuden saaneelta juuri muuta kuin kyvyn kirjoittaa ehdokkaan numero äänestyslippuun. Samaan alennustilaan kuuluu kansalaisten vääristynyt ja pinnallinen tieto politiikasta, jota valtamedia mielellään ylläpitää. Kun tähän lisätään vielä kulutusyhteiskunnan tarjoama helppous ja viihde, ollaan tilanteessa, jossa ihmisillä ei riitä kärsivällisyyttä yhteiskunnallisten kysymysten perinpohjaiseen haltuunottoon. Jos vakavampaa kiinnostusta työn ulkopuolisiin kysymyksiin ylipäätään löytyy, monet suuntaavat sen täysin toisarvoisten asioiden kuten fanaattiseen pallopelien ja pop-"kulttuurin" seuraamiseen. Tällaisessa yhteiskuntailmapiirissä yhdenmukaisten tiedotusvälineiden on helppo saada suurissa kysymyksissä massat hypnoottiseen otteeseensa. Näin on voitu iskostaa laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaan vain lännen johtajien määrittelemä liberaalidemokratia ja ihmisoikeudet varmistavat loistavan tulevaisuuden koko ihmiskunnalle.
Yhtenäisen tiedotuksen ja koulutuksen kautta sosiaalistettu normikansalainen on vilpittömästi vakuuttunut muun maailman kelvottomista ja vaarallisista "yksinvaltiaista". Tätä käsitystä halutaan vahvistaa päivittäin vyörytetyissä uutisraporteissa, joissa kerrotaan kuinka "demokratia on uhattuna maailmalla". Tästä viimeisimpänä esimerkkinä on Yle Uutisten juttu Länsi oireilee, kun Putin ja muut diktaattorit jyräävät – kovat ajat koettelevat demokraattisia arvoja myös meillä, sanoo tutkija. Tarkoitushakuisessa kirjoituksessa haastatetuilla asiantuntijoilla ei ole halua avata lukijalle, mitä he tarkoittavat "demokraattisilla arvoilla", sillä jos he niin tekisivät, paljastuisi, että he puhuvatkin tosiasiassa ideologisen liberalismin arvoista eivätkä demokratiasta neutraalina päätöksentekojärjestelmänä. Nomenklatuuran edustajina yhteiskuntatieteiden auktoriteetit ovat uskollisia järjestelmää ohjaavalle poliittis-taloudelliselle eliitille, jonka vuoksi he eivät halua keikuttaa venettä puhumalla liberaalidemokratiaan kuuluvista valuvioista, massoja yhdenmukaistavasta manipulaatiosta ja vallankäytön korruptiosta.
Silmiinpistävää näissä huolestuneissa uutisjutuissa on uskomus, että lännen ja idän vastakkainasettelu olisi yksiselitteinen seuraus Venäjän, Aasian, Etelä-Amerikan ja Afrikan kansanjohtajien aggressiivisesta halusta kyseenalaistaa liberaalidemokratia ja "ihmisoikeudet". Samalla toimittajat näkevät ns. autoritääristen maiden olevan aloitteellisia toimijoita, jotka uhkaavat länsimaiden demokratioiden lisäksi myös omia kansalaisiaan. Tällaisessa asenteellisessa journalismissa ei oteta juuri koskaan huomioon sitä mahdollisuutta, että uusliberalismia ja lännen määrittämää "kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää" karttavat maat haluavatkin kulkea vain omia polkujaan ja toivovat, että länsi jättäisi ne "eettisyydellään" rauhaan.
Länsimaiden ulkopuolella nykyinen vastakkainasettelu nähdäänkin lännen haluna määrittää kansainväliset säännöt, joiden kautta hallitaan ennen kaikkea taloutta. Kyse ei olekaan väitetystä sivilisaatioiden välisestä kulttuurisodasta, vaan lännen johtajien pelosta menettää osa globaaleista resursseista, jotka ovat olleet ennen heidän vapaata riistaansa. Lännen silmäätekevien tämänhetkisen raivoamisen taustalla ei siis ole moraalinen närkästys vaan pettymys, ettei esimerkiksi Venäjä tule olemaan sille enää puoli-ilmainen bensa-asema ja Kiina pelkästään nöyrä bulkkielektroniikan tuottaja.
Moralistisessa korkeaveisussaan "vapaan maailman" journalistiset palkkatyöläiset sattuvat sivuuttamaan niin ikään sen tosiasian, että Yhdysvaltojen johdolla liberaalidemokratiaa on levitetty toisesta maailmansodasta lähtien pommein kaikkiin maihin, jotka eivät alistu lännen universalistisen ylimielisille arvoille ja ryöstökapitalismille. Ennen tätä kutsuttiin kriitikkojen keskuudessa imperialismiksi, mutta nykyään jopa vasemmistoälyköt vaikenevat siitä ja pitävät päinvastoin upeana, että vielä jäljelle jääneisiin traditionalistisiin kulttuureihin istutetaan heidän ihastelemansa sateenkaari-ideologia ja individualismia pönkittävä ontto kulutuskulttuuri.
Toiseutta palvovista puheistaan huolimatta lännen ylintä valtakerrosta hallitseva luokka ylenkatsoo sekä idän ei-liberaaleja demokratioita että perinteisiin arvoihin sitoutuneita omia kansalaisiaan. Lännen demokratiafasadin pysyvissä hallinnoissa ainoa laillisesti ja moraalisesti hyväksytty vaalitulos on se, joka miellyttää hallitsevaa ylimystöä. Sen moraalista yksimielisyyttä kyseenalaistavat populistiset ulostulot tai "väärät vaalitulokset" esitetään sitä vastoin uhkana meidän demokratiallemme.
Aikamme kuvaan sopii, että päättäjät pyrkivät vähättelemään vaikutusvaltaansa ja korostamaan kansalaisten asemaa liberaalidemokraattisessa järjestelmässä. Tämä teatteri on tärkeää nykydemokratian legitimiteetille, sillä mikäli vallankäyttöä arvioitaisiin realistisesti edustuksellinen demokratia osoittautuisi pian harhakuvaksi. Tämän näytelmän paljastamisesta ovat pitäneet vastaansanomattomasti huolta kolme viime vuosisadan alussa Italiassa vaikuttanutta yhteiskuntatieteilijää, Vilfredo Pareto (1848–1923), Gaetano Mosca (1858–1941) ja Robert Michels (1876–1936). Heitä pidetään yleisesti modernin eliittiteorian isinä, sillä he muotoilivat ensimmäisinä perusajatuksen, että olkoonpa korkeakulttuurin yhteiskuntamuoto mikä tahansa, siihen muodostuu aina vähemmistönä oleva hallitseva luokka tai eliitti. Sittemmin sosialistinen yhteiskuntakokeilu on vain vahvistanut tätä ajatusta.
Vilfredo Pareton, kolmikosta kuuluisimman, yksi tunnetuimmista aksioomista on liiketoiminnan tuottavuutta ja taloudellista valtaa kuvaava Pareton periaate, jonka mukaan varallisuus jakautuu 80/20 säännön mukaan. Pareto periaate on Pareto-jakaumien erityistapaus, jonka mukaan missä tahansa ilmiössä 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä. Gaetano Mosca puolestaan analysoi yhteiskuntaa hallitsevan vähemmistön ja sille poliittisesti alisteisen massan dynamiikan kautta. Tätä vuorovaikutusta hän piti luonnollisena sosiaalisen elämän lakina. Saksalaissyntyinen Michels tutki mm. edustuksellisen demokratian puoluejärjestelmää, josta hän johti harvainvallan rautaisen lain. Tuon lain mukaan eliitit luovat ideologisen ylärakenteen (monikultturismi, tasa-arvo jne.), jolla hallitaan ihmisiä. Kolmikon empiiriset ja tilastolliset argumentit ovat vakuuttavuudessaan niin kiistattomia, ettei varsinkaan nykyinen poliittinen nomenklatuura halua ottaa niitä julkisessa keskustelussa esille. Häveliäisyydestään huolimatta aikamme uusaristokratian kaksinaismoraali on sen verran julkeaa, että omaa korvaamattomuutta pidetään välttämättömänä ehtona demokratian turvaamiselle.
Globalistisen Amerikan Imperiumin patologiaa vuosikausia analysoinut Z-man kirjoittaa, kuinka länsimainen demokratia on suistunut eräänlaiseen kolonialismiin, jossa hallitsijat vaativat säännöllistä vahvistusta hallituilta. Vaaleista onkin tullut näytöksiä, joissa ihmiset kiittävät hallitsijoitaan heidän palveluksistaan. Z-manin mukaan "hallitsijat ovat luonnollisesti loukkaantuneita, kun äänestäjät eivät täytä sopimusta". Länsimaisen demokratian uudessa yksipuolisessa yhteiskuntasopimuksessa hallitseva luokka käskee ja äänestäjät tottelevat. Kaikki muu on moraalinen uhka demokratiallemme ja vaatii kaikki tarvittavat keinot sen tukahduttamiseksi.
2020-luvulla eliiteille on tarjoutunut yllättävä tilaisuus testata kansalaisten järjestelmäuskollisuutta koronarajoituksilla ja Ukrainan sodan pakotteista syntyneillä talousvaikeuksilla. Koronasta vuorokaudet ympäriinsä toistettu narraatio mahdollisti tolkun kansalaiset hyväksymään ilman näkyviä protesteja kansalaisvapauksien koeluontoiset rajoitukset. Varotoimet ainakin suurille ikäryhmille näyttävät jälkikäteen ylimitoitetuilta, sillä mm. Ilta- Sanomat on kertonut hiljattain, että THL:n mukaan koronaan voi suhtautua kuin tavallisiin hengitystieinfektioihin. Suomessa osa jopa niin sanotusta järjestelmän vastaisesta äärioikeistosta on patistanut feministihallitukselta kovempia koronatoimia samalla kun se kirittää eduskuntaa, joka on valmis vahingoittamaan Euroopan taloutta amerikkalaisten vaatimien geopoliittis-ideologisten pakotteiden vuoksi. Toisaalta niin sanotun kriittisen vasemmiston äärilaita on yhtä korruptoitunut kuin oikeiston ja se kannattaa ehdoitta lännen kartellikapitalistien ja teknotyrannien ohjaamaa globalistista politiikkaa. Tällä hetkellä lännen apaattiset kansalaiset näyttävät olevan vasemmalta oikealle läntisen johdon tiukassa otteessa mitä tulee puhtaasti ideologisesti harjoitettuun vaihtoehdottomaan politiikkaan. Toisaalta läntisen eliitin rakentama korttitalo on niin horjuvalla pohjalla, että se saattaa luhistua pelkästään seuraavaan kylmään talveen tai Ukrainan sotatilanteen epätoivottuun muutokseen. Katteettomassa itsevarmuudessaan läntisillä päättäjillä ei ole tiettävästi mitään varasuunnitelmaa, mikäli ideologiset tavoitteet eivät kovasta uskosta huolimatta toteudukaan.
On vaikea sanoa, johtuuko länsimaalaisten alistuminen eliitin ideologiselle vaihtoehdottomuudelle orgaanisten yhteisöjen hajottamisesta seuranneesta sirpaloitumisesta, jolloin "yhteisön" ainoaksi yhteiseksi nimittäjäksi on tullut yksilön triviaalien mielihalujen turvaaminen. Tämä siitä huolimatta, että yksilövapauksien takaajina esiintyvät lännen päättäjät ovat globalismi-utopiaansa ajaessaan rajoittaneet kansalaisvapauksia viime vuosina rajusti. Nyt näyttääkin siltä, että vapauksien ennalta arvaamattomalla säännöstelyllä ja taloudellisella kurjistamisella kansalaisista on tehty riippuvaisia järjestelmästä, jolloin he ovat valmiita alistumaan mihin tahansa, kunhan luvataan paluu "normaaliin" joskus lähitulevaisuudessa.
Jostain syystä yhteiskunnallisen eliitin ja tavallisten kansalaisten välinen intressiristiriita ei valkene edes suurelle osalle kriittisiä kansalaisia. Se on aiemmin ehkä ymmärretty, mutta nykyisessä lännen ja idän vastakkainasettelussa toisinajattelijat ovat palanneet ruotuun ja asettuneet heitä aiemmin kyykyttäneen lännen johdon taakse. Mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että "kansalaisten parasta" ajattelevan koronavouhotuksen ja ulkopoliittisen loiskiehunnan keskellä läntiset eliitit jatkavat samaa kansan eduista piittaamatonta politiikkaa, jota ne ovat harjoittaneet jo vuosikymmeniä. Ne ylläpitävät hallintoja, joiden ensisijainen tarkoitus ei ole kansankunnan edun turvaaminen vaan globalistisen utopian toteuttaminen, josta antaa viitteitä mm. Maailman talousfoorumin esittämät visiot.
Lännen ulkopuoliset eliitit saattavat olla näkyvissä toimissaan mielivaltaisempia kuin täällä, mutta sen rummuttamisella ei ole merkitystä, koska se ei vaikuta elämäämme samalla tavalla kuin omiin eliitteihimme kohdistuvat protestit. Päinvastoin, johtajamme edistävät mielellään kriittistä keskustelua idän väitetyistä despooteista, koska se suuntaa arvostelevan katseen pois läntisten eliittien omavaltaisuudesta. Pitää muistaa, että silloin kun vaikutusvaltaiset länsimaalaiset moittivat itää ja kolmatta maailmaa demokratian puutteesta, kyseessä on useimmiten projektio omasta epädemokraattisesta vallankäytöstä, joka ei kestäisi päivänvaloa.
Jälkimoderni läntinen eliitti, jota voi kutua myös manageriaaliseksi luokaksi, on lähes kaikissa suurissa kysymyksissä eri puolella kuin kansa, vaikka se kaikin manipulatiivisin keinoin yrittääkin teeskennellä toista. Tyypillinen esimerkki aikamme ylimystön kaksinaamaisuudesta on sen pyrkimys tuputtaa hallintojensa kautta massoille tasa-arvon ideologiaa, vaikka se on omaksunut itselleen etuoikeuden identiteetin. Huolimatta kansallisvaltion johdon taktisesta yrityksestä esittää kansanomaista ja pikkuporvarillista, sen ilmiselvä eriytyminen on synnyttänyt moraalisen ongelman. Koska hallitsevat eliitit eivät ole enää sitoutuneita kansoihinsa, vaan maasta riippumatta tuntevat lojaliteettia vain toisiaan kohtaan, se on luonnollisesti herättänyt valveutuneessa kansanosassa ankaraa arvostelua. Käytännön ilmauksensa se on saanut populistipuolueiden EU:n, globalismin ja eliittien vastaisuudessa. Järjestelmän pelkona on ollut, että populistien viesti tavoittaisi myös kansan enemmistön.
Globaalisti verkostoituneet kansalliset johtajat ovat selvässä ristiriitatilanteessa, jossa heidän pitäisi huolehtia kansakuntiensa eduista, vaikka he ovat samalla sitoutuneet ylikansalliseen eliittiin, jonka intressit ovat toisaalla. Luodakseen moraalisen oikeutuksen (sic) kansan elintärkeiden etujen pettämiselle, eliittien on täytynyt muokata kansakunnat sellaisiksi, joissa yhteisestä historiasta kumpuavia intressejä ei juuri enää ole. Me kaikki tunnemme tämän eurooppalaista kantaväestöä vastaan käydyn sodan suklaalla kuorrutetut käsitteet: monikulttuurisuus ja monimuotoisuus.
Läntisten kansallisvaltioiden globalistinen eliitti asetti sosialismin romahduksen jälkeen Leninin tapaan itselleen kysymyksen: mitä on tehtävä? Vastaukseksi saatiin monikulttuurisuus, massamaahanmuutto ja moninaisuus, joiden tarkoitus on ollut luoda poliittiselle pelille aivan uudet parametrit. Kun poliittisten päättäjien omista kansakunnista tehdään monikulttuurisia ja liberaalisti "moniarvoisia", on synnytetty tilanne, jossa kansoja ei määritetäkään enää yhteisen historian ja kulttuurin kautta. Mikä tahansa läntinen kansa on nyt vain yksi monimuotoinen kansakunta muiden samanlaisten joukossa. Koska läntiset kansallisvaltiot määritellään enemmän monikulttuuri-ideologiaa palvelevien vähemmistöetuoikeuksien kuin kansallisen enemmistön etujen perusteella, globalisoituneiden kansallisten eliittien ei enää tarvitse välittää alkuperäisväestön ydinetujen turvaamisesta. Tällaisen manööverissä kansalaisia suostutellaan päättelyketjulla, jossa jokainen länsimaa on vain pienoismalli globalisoidusta maailmasta. Tällöin ei voi olla enää kansallisia etujakaan ja kansalliset johtajat voivat "oikeutetusti" ajaa pidäkkeetöntä globalismia välittämättä alkuperäisväestön tarpeista.
Eettisessä kuperkeikassaan lännen korruptoituneet johtajat voivat syyllistää kansojaan, sen sijaan että he joutuisivat kansantuomioistuimen eteen syytettynä valtiopetoksesta. Moraalisen aloitteen käsiinsä saanut yläluokka voikin nyt painostaa työtätekeviä eurooppalaisia luopumaan hyvinvoinnistaan mm. vihreän siirtymän verukkeella samalla kun "ilmastonmuutostalkoilla" oikeutetaan veronmaksajien tulonssiirrot kehitysmaihin. Globaaliin vastuuseen vetoamalla hyvinvoiva lännen eliitti saarnaa "yhteisestä ihmisyydestä" ja rajattoman maahanmuuton siunauksellisuudesta, vaikka se on itse eristäytynyt muusta ihmiskunnasta.
Lisäksi päättäjien suuruudenhullut tavoitteet koko maailman pelastamiseksi ovat pelkkää retorista moraaliposeerausta ilman konkretiaa. Tästä huolimatta heillä on röyhkeyttä pitää itseään ihmiskunnan ja Äiti Maan suojelijoina, joiden on hallittava ja valvottava tarkkaan tavallisten ihmisten valintoja. Managerialisen järjestelmän kerma katsoo, että heidän tehtävänsä ei ole vain määrätä ihmiskunnan suunta, vaan pitää huolta myös siitä, että heidän määräämiään sääntöjään noudatetaan asianmukaisesti. Näissä demokratian tekopyhyyden harjoitelmissa eliitti tähtää yhteiskuntaan, jossa kansakuntien ja samalla kansalaisten edut on pyyhitty pois jopa arkiajattelusta.
Kun nykyjohtajiamme tarkastellaan historian valossa, he näyttävät kaikissa suhteissa kehnommilta edeltäjiinsä nähden. Muinaisuudesta löytyy runsaasti halpamaista ylimystöä, mutta pahimmillaankin se tunsi sentään kohtalo- ja veriyhtyettä alamaisiinsa toisin kuin aikamme vastuuttomat kosmopoliitit. Tietysti jälkimodernien massojen lammasmaisuus, apaattisuus ja mukavuudenhalu on mahdollistanut pitkälti sen, että päättäjiksi on noussut mitä keskinkertaisinta ja kelvottominta väkeä. Oli miten oli, eliittien pompöösi esiintyminen yhdessä poptähtien ja Hollywoodin kerman kanssa kertoo yksiselitteisesti niiden laadullisesta rappiosta ja moraalisesta korruptiosta. Kansojensa etujen pettäminen ja universalistiset fantasiat ovat merkki hallitsijoiden selkärangan puutteesta, mille on vaikea löytää vertailukohtaa maailmanhistoriassa.
Poliittisen eliittimme kyvyttömyys on vääjäämätön seuraus pitkään jatkuneesta liberaalista järjestelmästä. Toisin sanoen länsimaiden heikkous ei johdu vallalla olevasta johtajuudesta sinänsä, vaan eliitit ovat samojen kehityskulkujen tuotetta kuin vallitseva lännen kriisi. Edellä lainatun Z-manin mukaan pääsyynä tähän on keskiluokkaisuutta idealisoiva kulttuuri, joka nitistää todelliset lahjakkuudet. Eliittimme ovat keskinkertaisia siitä yksinkertaisesta syystä, että se ilmaisee johdonmukaisesti jälkimodernia massayhteiskuntaa. Pääministeri Sanna Marin on lähes täydellinen esimerkki eliittimme luonteettomuudesta, koulutetun apinan keskinkertaisuuden syndroomasta.
Aikamme surkeat eliitit ovat myös seurausta aidon luonnonvalinnan puutteesta. Tämä taas johtuu siitä, että edellisten sukupolvien johtoon kiivenneet toisen luokan päättäjät valitsevat seuraajikseen kolmannen luokan miehiä – ja nykyään yhä useammin naisia – jotka puolestaan valta-asemassaan valitsevat ihmisiä, jotka eivät uhkaa heidän asemaansa. Managerialinen järjestelmä nostaa mielellään naispoliitikkoja, koska he ovat tunnetusti kaikkein järjestelmäuskollisimpia konformisteja. Koska naispoliitikot ja naisvirkamiehet kannattavat innokkaimmin lännelle tuhoisia muotiaatteita ja hylkivät idealisteina kaikkea reaalipolitiikkaa, he ovat oivaa materiaalia nykyhallintojen mannekiineiksi.
Managerialismi päätyykin aina johtajien epäpätevyyteen edistäen näin kulttuurista entropiaa. Vaikka myös nykyisen järjestelmän oletetaan takaavan omistavan luokan valta-aseman, se päätyy kuitenkin ennen pitkää korvaamaan sen epäpätevällä luokalla. Nykyjohto tietää toki oman heikkoutensa, mutta juuri siksi se haluaa peittää jälkensä täyttämällä koko järjestelmän epäpätevillä ihmisillä. Näin länteen on päässyt syntymään poliittinen järjestelmä, jonka julkisivua hallitsevat keskinkertaiset mutta vastuuttomuudessaan vallanhimoiset nuoret naiset sekä dementiasta kärsivät 80-vuotiaat marionetit.
Edellä kuvatun perusteella aikamme poliittiselle eliitille on tunnusomaista jakomielinen suhde kansaan. Yhtäältä ne kosiskelevat massojen makua samaistumalla latteaan pop-kulttuuriin ja Hollywoodiin. Osa näkyvän vallan käyttäjistä karttaa julkisissa ulostuloissaan vakavaa taidetta ja korkeakulttuuria, koska ne on leimattu mediassa elitistisiksi ja tavallista kansaa "syrjiviksi". Kyse ei ole vain amerikkalaisesta ilmiöstä, vaan mauttoman globalistisen eliittikulttuurin tyyli näkyy myös maamme pääministerin halussa esiintyä poptähtien ja julkkishomojen kanssa. Päättäjien trendien seuraaminen ei juuri eroa hipstereistä, jotka pykivät kulutusvalinnoillaan olemaan ajan hermolla. Tässä on jo elitismin tuoksua, mutta pop-kulttuurin maastossa se on vielä hyväksyttävää, vaikka varsinainen jetset-elämä koskeekin vain globalistista eliittiä eikä suurta äänestäjämassaa. Vuokramurjuissaan elävä kansa voi lävistyksineen ja karmeine musiikkimakuineen tuntea olevansa edes jossain määrin yhtä eliitin kanssa.
Toisaalta epävarmaksi itsensä tunteva nykyeliitti yrittää luoda etäisyyttä itsensä ja laajan keskiluokan välille. Sillä on selvästi epätoivoinen tarve erottautua vallitsevasta elämäntavasta, joka vahvistaa samankaltaisuutta. Tätä kaikkialle läpitunkevaa samuutta jälkimodernissa yhteiskunnassa on kuvannut filosofi Alain de Benoist artikkeleissaan ja tuoreimmassa kirjassaan The Ideology of Sameness. Ranskalaisfilosofi korostaa kuinka liberalismin ja individualismin aikakaudella kaikista ihmisistä on periaatteessa tullut vaihdettavia yksikköjä keneen tahansa toiseen. Hän jättää kirjoituksissaan kuitenkin huomioimatta eliitit, jotka voivat valtansa ja varakkuutensa ansioista pyristellä eroon massojen lohduttomasta yhdenmukaisuudesta.
On ironista, että "individualistista" samanlaisuutta synnyttävää järjestelmää hallinnoiva eliitti pyristelee kaikin keinoin irti sen harmaudesta korostaakseen omaa erityisyyttään. He kiirehtivät kansan suurelle enemmistölle vihamielisestä muotiaatteesta toiseen vain siksi, että pelkäävät sulautuvansa kulttuurimme latistavaan tylsyyteen. Heidän siirappiset palopuheensa erilaisten kummajaisten ja biologisten mahdottomuuksien puolesta eivät perustu niinkään ideologiseen kiihkoon vaan pelkoon, että keskiluokkainen merkityksettömyys tukahduttaa heidät. Puheet viidestäkymmenestä sukupuolesta ja monikulttuurista välttämättömänä voimavarana ovat triviaaleja esimerkkejä uuden ylimystön pyrkimyksestä luoda muuri vallitsevaa merkityksettömyyttä vastaan. Vaikka nämä eleet ovat sinänsä yhdentekeviä, ne synnyttävät ainakin toivotun moraalisen jakolinjan massojen ja "eliittien" välillä.
Demokratiaa on puolusteltu yleensä sillä, että siinä hallinto toteuttaa parhaiten kansan tahtoa. Aikamme päättäjien harjoittama politiikka kertoo kuitenkin toista, koska eliitillä ei näytä olevan mitään intressiä ajaa kansan asiaa. Sen lisäksi, että eliitin edut ovat muualla, se toimii kaiken lisäksi aktiivisesti kansan päämääriä vastaan; managerialisen luokan hallussa oleva valtio, media ja yliopisto painostavat kansalaisia alistumaan päätöksiin, jotka eivät ole missään mielessä enemmistön edun mukaisia. Olemme tilanteessa, jossa viranomaiset, valtamedia ja yliopistot julistavat, kuinka kantaväestön halu elää oman näköistensä ihmisten keskuudessa on moraalitonta. Kansalaisen ei ole edes sallittu tiedostamaan eri populaatioiden eroja, koska se on rasismia. Vanhemmat, jotka vastustavat koulujen Seta-propagandaa ja transvestiittien satutunteja lastentarhoissa saavat kuulla olevansa transfoobikkoja, josta esimerkiksi Norjassa voi saada kolmen vuotta ehdotonta vankeutta. Koska mitään massaliikettä näitä mielettömyyksiä vastaan ei ole syntynyt, managerialinen luokka voi helposti perustella toimensa kansan tahdolla.
Ilmiselvästä epävarmuudestaan ja keskinkertaisuudestaan huolimatta nykyeliitti kykenee silti pompottamaan kansaa mielin määrin. Tämä on arvoitus, joka vaatisi perusteellista tutkimusta tähän johtaneesta kulttuurista ja massojen lauhkeudesta. Niin kauan kuin kansalaiset välttävät mukavuudenhalussaan vaivannäköä ja riskejä, he alistuvat mitä kehnoimmalle eliitille.
Rappeutunutta uusaristokratiaamme vaivaava johtajuuden puute ja vastuuttomuus näkyy toistensa selkien taakse piiloutuvissa päättäjissä. Näille henkisille kääpiöille riittää, että he saavat palan eliitin kakusta sen sijaan, että asettuisivat järjestäytyneen vähemmistön hegemoniaa vastaan ja alkaisivat puolustaa kansaa edestä päin kuten Unkarin pääministeri Viktor Orbán. Voisi olettaa, että Suomessa suurta suosioita nauttiva presidentti Sauli Niinistö kuuluisi samaan sarjaan kuin Orbán, mutta tosiasiassa hän jos kuka on tyypillinen länsijohtaja, joka peräänkuuluttaa "kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää" ja ajaa Macchiavellin kärsivällisen ovelana kettuna atlantistien globalistista agendaa.
Oswald Spenglerin oletus lopun ajan kulttuuriin ilmestyvästä caesarismista onkin ennen aikaista, sillä esimerkiksi liberaalieliitin kavahtamasta Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpista ei tullut suon kuivattajaa, vaan hän osoittautui politiikassaan melko tavanomaiseksi järjestelmän mieheksi. Luultavasti tulemme kärsimään vielä pitkään itsestään liikoja luulevasta länsieliitistä. Järjestäytymättömän kansan varaan muutosta ei voi laskea, vaan uuden ajan vastuulliset ja voimakkaat päättäjät voivat nousta vain nykyeliiteistä, joiden mädännäisyyteen he eivät halua enää sitoutua.
