SAULI NIINISTÖ – YHDYSVALTOJEN GLOBALISMI-IMPERIALISMIN PIKKU ASIAMIES

Neuvostoliiton romahdettua 1991 suomalainen poliittinen eliitti ei syvään juurtuneessa bysanttilaisuudessaan kyennyt pitämään ohjaksia omissa käsissään, vaan etsi Suomen kansan sijaan herrakseen uuden mahdin. Tämä tuli läpinäkyväksi Euroopan Unioniin liittymisen kansanäänestyksessä, jossa suurin osa valtapuolueista käänsi poliittisen lojaliteettinsa 180 astetta idästä länteen. Perusteluina käytettiin niinkin onttoa argumenttia kuin että "Suomen" eli sen poliittisen johdon on päästävä istumaan pöytiin, joissa "tehdään isot päätökset". Käytännössä Suomi menetti EU:n jäsenyyden myötä suvereeniteettiaan ja päätäntävaltaansa enemmän kuin koskaan, mutta sillä ei ole ollut merkitystä urapoliitikoille, joille on tärkeintä päästä kansainvälisiin piireihin edes kuunteluoppilaaksi. Historialliseksi kutsutusta EU-jäsenyyspäätöksestä huolimatta vieraita kumarteleva mentaliteetti säilyi samanlaisena kuin YYA-Suomessa. 

Viimeistään 1990-luvulla poliitikkomme alkoivat kiinnittyä manageriaaliseen luokkaan, jonka eetoksessa politiikka ei ole kutsumus palvella kansaa, vaan ainoastaan yksi urapolku teknokraattisessa ja globaalitaloudellisessa hallintoapparaatissa. Puoluekannasta riippumatta urapoliitikolle on tärkeintä, että Suomi saadaan mukaan kaikkiin kansainvälisiin organisaatioihin ja kuinka maamme täyttää niissä velvoitteensa tunnontarkasti "osana kansainvälistä yhteisöä". Suomen etua ei juuri ajatella ja isänmaallisuuteen vedotaan kieroutuneesti vain silloin kun kansalaisilta halutaan uhrauksia globalististen ja epädemokraatisten päämäärien hyväksi. Paljastavan esimerkin tästä tärjoaa Eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen (sd.) ylimielisen varomattomasti antama lausunto kesältä 2020: ”Oma kansa ensin -ajattelu on vahingollista”. 

Yksiulotteisena fanaatikkona Tuppurainen on helppo tuomita ideologisena globalistina, joka poikkeaa tolkun ihmisten mielestä jyrkästi "vastuullisista oikeistopoliitikoista". Idealistisen haihattelun vastavoimana valtamedia onkin esittänyt presidentti Sauli Niinistön (kok.) poliittisena realistina ja harkitsevana maan isänä. Mikä voisikaan olla kauempana totuudesta! Kun Niinistön toimintaa tarkastelee tehtyjen päätösten valossa, osoittautuu hän monin verroin vaarallisemmaksi ideologiseksi globalistiksi kuin Tytti Tuppurainen konsanaan. Hämmästyttävintä tässä on se, että Niinistön häikäilemättömyys ei ole valjennut missään vaiheessa kansan enemmistölle. Siitä on pitänyt huolen poliittisesti monoliittinen valtamedia ja Niinistön agendaa noudattavat poliitikkokollegat.

Päätöksenalaisissa kysymyksissä ammattijuristi Niinistö osaa retoriikan, jossa asioista ei puhuta niiden todellisilla nimillä. Näin hän pyrkii tietoisesti monimutkaistamaan kysymyksiä, jotta niiden oikea luonne ei paljastuisi televisiota töllöttävälle keskivertokansalaiselle. Yksi hänen "juridisista" suosikkiteemoistaan on vuodesta toiseen ollut kansainvälinen sääntöpohjainen järjestys, joka juhlavan luonnonoikeudellista nimestään huolimatta ei ole muuta kuin globalistisen Amerikan Imperiumin ja sille alisteisen EU:n muulle maailmalle pakottama sääntökirja. Tätä EU:n kalergista ja Amerikan kaganististista ääneen lausumatonta sääntökirjaa Niinistö on seurannut 1990-luvulta asti ja jälki on ollut Suomen suvereniteetin kannalta rumaa.

Pitkän syntilistan perisynti sattui Niinistölle jo 1990-luvun alkupuolella, jolloin hän oli Euroopan Unioniin liittymisen ponnekkain asiamies yhdessä demarien Paavo Lipposen kanssa. Median avittama tulos kansanäänestyksessä vaati eduskunnan hyväksynnän, mutta sen läpiviemiseksi EU:ta kannattaneet puolueet eivät noudattaneet perustuslakia. Jäsenhaun laillinen hyväksyminen edellyti perustuslakimuutoksia, joiden toteuttaminen eduskunnassa olisi vaatinut valtiopäiväjärjestyksen 67. §:n mukaisesti 5/6:n eduskuntanemmistön. Niinistö tuki itsepintaisesti juristikollegaa, pääsihteeri Seppo Tiitisen johtaman valtiosääntökomitean ehdottamaa poikkeuslakimenettelyä, jonka ansiosta EU:n jäsenhakemus hyväksyttiin eduskunnan 2/3 enemmistöllä. Itsenäisen Suomen päätäntävallan luovuttaminen Euroopan komissiolle ei kuitenkaan vielä tyydyttänyt Niinistön globalistista ruokahalua, sillä jo 1990-luvun alussa hän suunnitteli uutta kuprua Suomen päänmenoksi.

Jälleen kerran Niinistön rikostoverina oli EU-fanaattikko Paavo Lipponen heidän johdettua vuonna 1998 Suomen ainoana Pohjoismaana EU:n kovaan ytimeen, Euroopan talous- ja rahaliitto Emuun.  Päätöksen seurauksena Suomen itsenäisestä rahapolitiikasta luovuttiin ja markka vaihdettiin vuonna 2002 euroon. Toisin kuin EU:n jäsenyyskysymyksessä eurovaluuttaan siirtymistä on pidetty jopa maamme lehdissä kyseenlaisena päätöksenä ja perustuslain vastaisena. Väitteellä on pohjaa, koska vuonna 1994 eduskunnan perustuslakivaliokunta Sauli Niinistön johdolla totesi, että ”EU-liittymissopimus ei voi vielä merkitä sitoutumista Talous-ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen”. Toisin sanoen Niinistö ja Lipponen valehtelivat alusta lähtien päin naamaa Suomen kansalle. 

EU-ideologian äänitorvena maassamme esiintyvä Yle yritti vielä viisi vuotta sitten kiistää tarkoin valitsemiensa asiantuntijoiden avulla, ettei Niinistö vienyt Suomea euroon perustuslakia rikkoen. Hiuksia halkovat ammattijuristit saavat halutessaan mustan näyttämään valkoiselta ja näin Niinistö pääsi tästäkin valtiopetoksesta kuin koira veräjästä. Tämä on hävytöntä kun tietää, kuinka Emun ulkopuolelle jättäytynyt Ruotsi on voinut omalla valuutallaan vaikuttaa kansainväliseen kilpailukykyynsä ratkaisevasti paremmin kuin Suomi, joka joutuu ilman vaikutusmahdollisuuksia olemaan heikon euron armoilla. 

EU:n ja erityisesti Yhdysvaltojen agenttina Niinistö on ponnistellut vuosikymmeniä määrätietoisesti, jotta Suomi saataisiin kiinnitettyä lännen globalistien liekaan. Itsenäisestä puolustuspolitiikasta luopuminen ja Amerikan johtaman liittouman kansainvälisten sotatoimien avustaminen on ollut Niinistön toivoman Suomen ulkopolitiikan ytimessä jo pitkään. Se saavutti ensimmäisen merkittävän virstanpylväänsä 4. syyskuuta 2014, jolloin allekirjoittettiin Suomen ja Naton yhteisymmärryspöytäkirja, joka tunnetaan paremmin nimellä isäntämaasopimus. Siinä Suomi suostuu ulkomaalaisen sotilasmahdin komentoon antamalla mm. maa-alueensa tarvittaessa Naton käyttöön.

Sopimuksen allekirjoitti Suomen puolesta puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg, mutta varsinaisen päätöksen Nato-yhteistyöstä tekivät presidentti Niinistö ja ulkopoliittinen ministerivaliokunta heinäkuussa 2014. Mediassa sopimuksesta kerrottin sammutetuin lyhdyin ja se sai jonkin verran huomiota vasta sen jälkeen kun oikeuskanslerille oli saapunut lukuisia kanteluita sopimuksen allerkirjoittamisen laillisuudesta. Valituksen perustuivat siihen tosiasiaan, että isäntamaasopimuksen valmistelussa ei ollut noudatettu oikeaa menettelyä erityisesti sen vuoksi, että pöytäkirjaa ei ollut saatettu eduskunnan hyväksyttäväksi perustuslain mukaisesti. Eräissä kanteluissa puolestaan syytettiin, että sopimuksesta päättäneet tahot ja sen allekirjoittajat ovat syyllistyneet Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamiseen ja Suomen puolueettomuutta koskevien määräysten rikkomiseen. Silloinen oikeuskansleri, läpeensä länsikorruptoitunut Jaakko Jonkka,  osasi juristina kuitenkin kääntää raskaat syytökset päälaelleen, sillä päätöksessään hän totesi, "ettei yhteisymmärryspöytäkirja ole valtiosopimus, eikä se sisällä Suomelle uusia velvoitteita suhteessa Suomen jo aiemmin Naton kanssa tehtävään yhteistyöhön liittyviin valtiosopimuksiin". Tällaisella laki-skolastisella pilkunviilaamisella Niinistö ja Jonkka junailivat ilmiselvän valtiopetoksen "Suomen eduksi". 

Niinistön suuri hetki niputtaa Suomi lopullisesti  länsimaiseen arvoyhteisöön tapahtui helmikuussa 2022, jolloin Itä-Ukrainan separatistinen etnokonflikti laajeni Venäjän "erikoisoperaation" seurauksena täysmittaiseksi sodaksi. Kansalaisten paniikki ja huoli oli aitoa ja tätä Niinistö esikuntineen ei jättänyt käyttämättä hyväkseen. Yle Watch kertoi tästä tilanteesta viime vuoden toukokuussa ilmestyneessä kirjoituksessaan Kuinka poliittinen johtomme huorasi Suomen USA:n ilmaiseksi etuvartioksi. Edelleen ajankohtaista Niinistön kyynistä manööveriä kuvataan jutussa näin:

Presidenttimme kettumaisuus näkyy parhaiten siinä, kuinka hän on otollisissa olosuhteissa valmis paljastamaan todellisen karvansa ja pyörtämään aiemmat poliittiset vaatimuksensa. Viime aikoina tähän on antanut mahdollisuuden kaukainen Ukrainan sota, joka päästi suomalaisissa ilmoille kaikki ne pelot, joita mediapooli on vuosikausia jatkuneella Venäjän yksipuolisella demonisoinnillaan lietsonut. Poissa ovat nyt Niinistön puheet kansanäänestyksestä, sillä se antaisi lisää harkinta-aikaa kansalaisille ja voisi tehdä tyhjäksi hetkeksi avautuneen Nato-ikkunan. Niinistö ymmärtää parlamentaarisen päätöksen ainutkertaisuuden, sillä Nato-jäsenyyttä voitaisiin tuskin ottaa pois tilanteessa, jossa sen kannatus olisikin jonkin maailmantilanteen vuoksi kääntynyt alle 40:een prosenttiin. Kansanäänestyksen sijaan presidentti katsoo tarkoitushakuisten galluppien olevan tässä tilanteessa riittävä legitimiteetti luopua Suomen sotilaallisesta itsemääräämisoikeudesta. Samalla hän on voinut astua julkisuuteen harkitsevana kansan tahtoa noudattavana valtiomiehenä, joka on vasta pitkän ja ankaran mietinnän jälkeen päättänyt Natoon liittymisen olevan hyvä asia Suomelle. Poliittista historiaa hieman tarkemmin seuranneille tämä kerronta on yksi Suomen lähihistorian häikäilemättömistä peitetarinoista.

Valitettavasti kansan muisti on lyhyt, sillä poliitikkona Sauli Niinistö kannatti liittoutumispolitiikkaa ja myös Nato-jäsenyyttä johdonmukaisesti jo 1990-luvulla. Tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi ensimmäisen kerran vuonna 2012 hän alkoi kuin taikaiskusta esiintyä perinteisen puolueettomuuslinjan tukijana. Tämä yksinkertaisesti siksi, että valtaosa kansasta vastusti liittoutumista ja sotkeutumista kansainvälisiin sotiin. Galluppeja seuraavana populistina Niinistö on osannut muuttaa näkemyksensä äänestäjien enemmistöä  miellyttäväksi, vaikka on sisimmisään kannattanut aivan muuta. Tämän olisi ollut helppo kenen tahansa huomata, mutta kansan syville riveille ei riitä arkihuolineen intoa penkoa asioita syvemmälti ja siksi se tyytyy median antamaan kuvaan poliitikoista ja politiikasta. Ehkä juuri siksi presidentti Niinistö on saanut vuodesta toiseen kyselytutkimuksissa kannatuslukuja, joita on totuttu kuulemaan Pohjois-Korean kaltaisista totalitarisista maista. 

Kansan enemmistön perehtymättömyydestä kertoo myös se, ettei se kykene erottamaan Niinistön isänmaalliseen maanpuolustustahtoon käärittyä atlanttista ideologiaa, vaan uskoo niiden molempien kuuluvan saumattomasti yhteen. On vaikea perustella mitä Suomen etua palveli presidentin kieltäytyminen vastaanottamasta itsenäisyyspäivänä 2022 Venäjän, Valko-Venäjän ja Iranin suurlähettiläitä. Suomi ei ole sodassa Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa eikä maallamme ole mitään kahnausta Iranin kanssa, joten pikkumaista ja mielenosoituksellista tekoa ei voi pitää muuna kuin kumarruksena Yhdysvaltojen sotahaukkojen suuntaan. 

Maamme toimittajakunnan kritiikittömästi ylistämää presidentin itsenäisyyspäivän puhetta voidaan pitään varsinaisena tekopyhyyden harjoitelmana. Suurin osa puheesta keskittyi Ukrainan sotaan sisältäen niin paljon mustavalkoista moralismia, että sen olisi voinut luulla tulevan 16-vuotiaan tiedostavan lukiolaistytön suusta. Venäjää pitää toki moittia toimistaan, mutta on epärehellistä pitää maata poikkeuksellisena ja ainoana, joka on nykyaikana ryhtynyt sotaan: 

– Rajan tällä puolen on mahdotonta edes kuvitella, että toisen kansakunnan mieleen tulisi aloittaa sotiminen. Venäjän puolella rajaa asia on toisin. Ero on fundamentaalinen, sillä viime kädessä kyse on ihmisyyden ja elämän kunnioittamisesta.

Euroopassa sodittiin vielä 1990-luvulla Jugoslaviassa, johon USA puuttui pommittamalla Serbiaa vuonna 2000. Natoa kannattavana atlantistina Niinistön muisti on valikoivaa, kun tietää kuinka monen suvereeniin valtioon Yhdysvallat on hyökännyt omien tai Israelin intressien puolesta viime vuosikymmeninä. Se on tukenut sotilaallisesti Ukrainaan viimeistään vuodesta 2014 lähtien ja tällä hetkellä se käy Ukrainan avulla sotaa Venäjää vastaan, mistä kertoo sen viimeisin yli 40 miljardin dollarin tuki Zelenskyin korruptiovaltiolle. Myös velkainen Suomi on tukenut Yhdysvaltojen vanavedessä Ukrainaa ottamalla vastaan lähes 50 000 pakolaista. Kaikessa hiljaisuudessa maamme on antanut lakien vastaisesti sotaa käyvälle maalle huomattavaa sotilaallista tukea, jota Niinistö on vielä pohjustanut viime aikaisella tapaamisellaan Ukrainan johtajan kanssa. Jatkuvasti käsi ojossa olevalle juutalaiselle on jo annettu 600 miljoonaa euroa, mutta suomalaisten on syytä varautua lisäämään summaan ainakin yksi tai kaksi nollaa lisää – sen verran hampaat irvessä Yhdysvaltojen johtama länsi haluaa "voittaa" slaavikonfliktin, maksoi mitä maksoi.

Tulevaa maailmantilannetta ei voi ennustaa, mutta siihen voi ainakin yrittää sopeutua tekemällä muuttuneiden tilanteiden varalle varasuunnitelmia. Ikävä kyllä lännen johto sen enempää kuin Niinistökään eivät ole julkilausumissaan ja panostuksissaan edes harkinneet muita skenaarioita, joten kaikki näyttää olevan yhden kortin varassa. Pienelle Suomelle, jota on totuttu pitämään puolueettomana maana, on erityisen kohtalokasta panna kaikki panokset yhdelle värille. Menneen maailman unipolaarisessa hybriksessä, sääntöpohjaisessa maailmanjärjestyksessä, elävä Niinistö on koko poliittisen uransa ajan pelannut vaarallista rulettia Suomen kohtalolla. Mikäli Suomi jatkaa vielä olemassaoloaan tulevien vuosien turbulenssin jälkeen, Niinistön toimet tulevat varmasti ankaran uudelleen arvioinnin alaisiksi myös virallisella tasolla.

--------

Lukijat huom! Yle Watchin uudet kirjoitukset ovat jo yli vuoden verran löytyneet uutispalvelu Partisaanista. Tutustumisen arvoinen sivusto, jossa kerrotaan valtamedian vaikenemista maailman tapahtumista ja ilmiöistä ilman sensuuria.

VALKOISIA VALHEELLISESTI SYYLLISTÄVÄLLÄ RASISMIJANKUTUKSELLA HALUTAAN PEITTÄÄ VÄRILLISTEN VÄKIVALTARASISMI

"Kaikkia ihmisiä voi huijata jonkin aikaa, joitakin ihmisiä voi huijata kaiken aikaa, mutta kaikkia ihmisiä ei voi huijata kaiken aikaa."

-Abraham Lincoln

Tutkijat puhuvat mielellään tiedotusvälineiden vastuusta ja uutisten puolueettomuudesta. Nyrkkisääntönä on, että mitä suurempi media, sitä enemmän sen pitäisi olla arvoneutraali ja objektiivinen. Länsimaissa ja länsimaiksi haluaviksi maissa kuten Suomessa tilanne ei kuitenkaan ole tämä, sillä etenkin suurten mediatalojen uutisointissa – jopa säätiedotuksissa ja urheilussa – epäpoliittisetkin asiat ovat "tiedostavan" liberaalisosialistisen agendan läpikyllästämiä. 

Valkoisten kotimaiden säilymiselle vihamielinen liberaalidemokraattinen hegemonia näkyy päällekäyvimpänä median jatkuvassa rasismikampanjoinnissa. Virtahepo on selvästi olohuoneessa, mutta julkisuudessa kenenkään ei anneta sanoa ääneen ilmeistä totuutta: rasismijankutus on suunnattu rasistisesti vain valkoisia vastaan. Tuore esimerkki moraalisen syyttäjän roolin itselleen ottaneesta valtamediasta on Ylen tv- ja verkkouutinen Suomalainen valokuvaaja Uwa Iduozee kuvasi ihmisten arkea Yhdysvalloissa ja turhautui rasismiin: "Moni asia ei ole muuttunut lainkaan. Jo otsikoinnilla halutaan hieroa mutaa tavallisten suomalaisten naamaan esittämällä nigerialaistaustainen nuorukainen muina miehinä suomalaisena.

Uutisjutuksi naamioitu poliittinen palopuhe on rakennettu vanhentuneiden,  1970-luvulta peräisin olevien sosiologian teesien varaan. Toimittaja Minna Rinta-Tassi journalistinen laiskuus näkyy haluttomuutena haastaa Uwa Iduozeen löysät väitteet kaiken selittävästä "rakenteellisesta rasismista". Ideologiseen sosiologiseen jargoniin jämähtäneille lukijoille nigerilaismiehen syytökset todennäköisesti uppoavat vahvistavasti:

Uwa Iduozee kuvaa rakenteellista rasismia. Hänen mielestään se on juurtunut syvälle yhteiskuntaan ja on jokapäiväistä. 

– Haluan painottaa sitä, miten syvällä rasistiset rakenteet ovat ja miten monella tapaa ne vaikuttavat. Jos elää täällä, rasismia ei voi olla kohtaamatta.  

Rakenteellinen rasisimi voi olla sitä, ettei opinnoista valmistunut nuori saa ihonvärinsä takia työharjoittelupaikkaa, tai asunnonhakijaa ei hyväksytä asuntonäyttöön.  

– Rakenteellinen rasismi näkyy Yhdysvalloissa jokaisella yhteiskunnan osa-alueella: koulutuksessa, asuntopolitiikassa, terveydenhuollossa ja myös oikeusjärjestelmässä, Iduozee sanoo.

Mitään konkreettisia todisteita systemaattisesta rotusyrjinnästä Uwa Iduozee ei luonnollisestikaan esitä. Sen sijaan taikasanoilla rakenteellinen rasismi mustan identiteettipolitiikan asiamies pyyhkii kokonaan mustien oman oman vastuun, piintyneet kulttuuriset tavat ja rodulliset erot kuten kognitiiviset kyvyt ja impulsiivisuuden. Syy mustien suhteellisen heikkoon  asemaan löytyy pääasiassa isättömistä perheistä, machoa rikollisuutta palvovasta alakulttuurista, koulutuksen halveksunnasta ja kyvyttömyydestä abstraktia ajattelua vaativiin modernin teknologian ammatteihin. Jos "valkoinen etuoikeus ja ylivalta" olisivat aidosti olemassa edes valkoisten omissa kotimaissaan, itäaasialaiset ja juutalaiset olisivat samankaltaisessa asemassa kuin mustat. Mustiin verrattuna muiden vierasrotuisten menestys Yhdysvalloissa kertoo näiden ryhmien erilaisista kulttuurisista taipumuksista ja sisäsyntyisistä kyvyistä, jonka vuoksi selitys rakenteellisesta rasismista on kuin suoraan Deus ex machina.

Vielä parikymmentä vuotta sitten valtamediassa saatettiin haastaa vallitseva narraatio viattomien mustien uhriasemasta Yhdysvalloista. Monille voisi olla silmiä avaavaa lukea Helsingin Sanomissa 13.4.1997 ilmestynyt toimittaja Laura Pekosen kirjoitus Musta amerikkalaistoimittaja laukoo kovia Afrikan-vuosistaan. Se kertoo mustan toimittajan Keith B. Richburgin todellisia tabuja rikkovasta kirjasta Out of America, jossa hän kuvaa Washington Postin Afrikan kirjeenvaihtajavuosiaan. Jutun pääviesti on, että nykyiset Yhdysvaltain mustat ovat onnekkaita, koska heidän esivanhempansa vietiin orjiksi uudelle mantereelle:

Itsenäistyneiden Afrikan maiden ongelmat ovat arka paikka Amerikan mustalle yhteisölle. Monet maat, joiden valkoisen kolonialismin jälkeen piti nousta kukoistukseen, ovat ajautuneet kansanmurhiin ja jatkuviin kriiseihin.   

"Niin kutsutut mustat johtajamme sanovat, että valkoiset amerikkalaiset ovat meille velkaa sen vuoksi, että he toivat esi-isämme tänne orjina," Richburg kirjoittaa. "Afrikkaa - Äiti Afrikkaa - pidetään mustana Valhallana, jonne orjien jälkeläiset toivotettaisiin tervetulleiksi takaisin ja jossa mustat miehet ja naiset voivat kulkea pää pystyssä." "Anteeksi vain, mutta minä olen ollut siellä. Luojan kiitos, että tuntemattomat esi-isäni, jotka tuotiin meren yli kahleissa ja jalkaraudoissa, selvisivät hengissä. Luojan kiitos, että olen amerikkalainen."

Kun "suomalainen" valokuvaaja Iduozee pesee kätensä mustien vastuusta ja syyttää kaikesta valkoisia, olisi ehkä parempi jättää mustat oman onnensa nojaan. Silloin he pääsisivät ainakin eroon heille kuvittelemaansa kurjuutta aiheuttavista valkoisista. Toisaalta lopputuloksena olisi uusi Afrikka, joka ei pysyisi nälänhätineen, aidseineen ja heimosotineen päivääkään hengissä ilman valkoisten armeliaisuutta. Amerikkalaistoimittaja Richburg kysyykin oikeutetusti, miksi kovan historian kokeneet aasialaiset menestyvät huomattavasti paremmin kuin mustat:

Valkoisten syyllisyys hiljentää kritiikkiä "Amerikassa kukaan ei vain ole valmis sanomaan sitä, koska hänet leimataan kolonialistiksi ja rasistiksi. Afrikka käyttää hyväkseen valkoista syyllisyyttä." Richburgin mukaan Afrikan mustien hallitusten maine on niin tärkeää koko rodun itsetunnolle, että ulkomaiset mustat poliitikot ovat valmiita sulkemaan silmänsä vääryyksiltä. Richburg kyllästyi loputtomiin selityksiin, kuinka Afrikan kehitys takeltelee eurooppalaisen kolonialismin, kylmän sodan, heimoriitojen ja kielirajojen takia. Hän kysyy, miksi sitten Kaakkois-Aasian maat kukoistavat taloudellisesti, vaikka ne ovat käyneet läpi samantapaisen historian ja niiden etninen kirjo on yhtä laaja.

Richburgin mainitsema "valkoisten syyllisyys" on vipuvarsi, jota valokuvaaja Iduozee ja tästä kiiltokuvajutun tehnyt toimittaja Minna Rinta-Tassi käyttävät katteettoman uhri-ideologiansa ajamiseen. Ylen toimittaja ei ainoastaan syyllistä valkoisia yleisesti, vaan jutun loppupuolella hän pyrkii myös vesittämään suomalaisuuden kutsumalla Iduozeeta oksymoronilla "afrosuomalainen". Sekarotuisena käenpoikana Suomeen päässyt Iduozee kuuluu varmasti "tienraivaajasukupolveen", joka pyrkii ajamaan kaikin keinoin etnistä etuaan suomalaisten kustannuksella. Tämä tietysti viidennen kolonnan Ylen toimittajien, poliittikkojen ja talousvaikuttajien myötävaikutuksella:

Iduozeen valokuvia tulee esille Helsinki Biennaaliin, joka avautuu kesäkuussa. Näyttelyssä hänen kuvasarjansa kertoo ensimmäisen afrosuomalaisen tienraivaajasukupolven tarinan.  Iduozeen isä on on syntynyt Nigeriassa. Kuvat ovat kunnianosoitus ihmisille, jotka hänen isänsä tavoin, ovat aikuisiällä asettuneet asumaan Suomeen.

Motiivit rasismista kertoviin uutisjuttuihin ovat moninaiset, mutta yhtä kaikki ne ovat hyödyllisiä suomalaisvihamielisille voimille. Hallitsevilla tiedotusvälineillä kuten Yleisradiolla ja Helsingin Sanomilla rasismista jankuttaminen on selvässä yhteydessä mustien ja arabien rajusti kasvaneeseen väkivaltarasismin. Rasismista toitottaminen on nimittäin oiva keino kääntää huomio todellisesta vaarasta psykologisesti manipuloituun itsereflektioon so. "valkoiseen syyllisyyteen". Toimittajat kyllä tietävät, että mustat tappavat – vieläpä rasistisin motiivein –valkoisia moninkertaisesti enemmän kuin valkoiset mustia niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin, mutta tätä ei voida poliittisista syistä sanoa ääneen. 

Mustien ja arabien valkoisiin kohdistamasta rotuväkivallasta yksinkertaisesti vaietaan tai jätetään tekijä kertomatta kuten uunituoreessa Ylen uutisessa Alaikäisten riita päättyi rajuun tappeluun Helsingin Malminkartanossa – 17-vuotias löi toista poikaa taisteluveitsellä selkään. Pitkähkössä uutisessa kerrotaan laveasti tapahtuman taustoista, mutta ei sanallakaan tekijän etnisestä taustasta. Onneksi valtamedian parjaamat "valemediat" kertoivat tiedonjanoisille suomalaista selkään puukottaneen tekijän nimen, joka paljastui vähemmän yllättävästi afrikkalaistaustaiseksi Helton Muchangaksi. Asiasta kertoi mm. verkkolehti Partisaani uutisessaan Ruoholahden puukottaja on Helsingin Sanomien ylistämä afrikkalainen. Tapaus ei ole mitenkään ainutlaatuinen, sillä vierasperäisten nuorten primitiivireaktiot ovat tuottaneet myös kuolonuhreja, josta kertoo pari viikkoa siten Helsingin päärautatieasamalla tapahtunut tappo.

Kutsumattomat muukalaiset tappavat ja pahoinpitelevät nynneröiksi kasvatettuja suomalaisnuoria lähes rutiininomaisesti, mutta valtamedia ei nosta tätä olennaista rotunäkökulmaa esille, vaan täyttää mediatilan valkoisia syyllistävillä rasismitarinoilla. Afrikkalaiset eivät nähtävästi voi mitään impulsiivisuudelleen ja aggressiivisuudelleen, joten he eivät ole varsinaisia syyllisiä aivan kuten kettukaan ei ole syyllinen kanatarhan avatuksi jätetylle ovelle. Jos jollain on verta käsissään, niin he ovat kansastaan piittaamattomat poliitikot, toimittajat ja ahneet halpatyön tuojat.

TAPAUS KATAJA: MEDIAN MAALITTAMISTA "'ÄÄRIOIKEISTOLAISISTA" VIIMEINENKIN TODETTIIN SYYTTÖMÄKSI

Perussuomalaisten vaalipäällikön Pekka Katajan murhan yrityksestä syytetty 41-vuotias tuusulalaismies todettiin näytön puutteessa syyttömäksi Keski-Suomen käräjäoikeuden tänään tekemässä päätöksessä. Jo aikaisemmin valtamedian etukäteen lynkkaamat Jyväskylän kaupunginvaltuutettu Teemu Torssonen ja Kansallismielisten liittouman entinen puheenjohtaja Tero Ala-Tuuhonen vapautettiin syytteistä. 

Päätöksestä huolimatta Yle pysyy edelleen itsepintaisesti  politisoituneen syyttäjän kannalla uutisjutussaan Oikeus hylkäsi syytteen Pekka Katajan murhan yrityksestä mutta piti rikosta poliittisena – syyttäjä aikoo valittaa: "Vähän yllättävä päätös". Uutisen mukaan käräjäoikeus piti loppulasunnossaan tekoa todennäköisesti poliittisena. 

Käräjäoikeuden johtopäätös teon motiivista on viime kädessä pelkkää arvailua, koska teon tekijät jäivät de facto selvittämättä. Vapauttavan päätöksen vastapainona kärjäjäoikeus halusi luultavasti tehdä myönnytyksen poliittiselle poliisille, tuomioistuimelle ja valtamedialle väittämällä tekijöiden olleen "todennäköisesti" ns. äärioikeistolaisia. Väite on poliittisessa tarkoitushakuisuudessaan omituinen, koska syyllisiä ei ole edelleenkään löydetty. 

Todellista härskin puolueellista agendajournalismia edustaa pahamaineisen Yle-toimittaja Tuomas Rimpiläisen "analyysi" Meillä on nyt käsissämme selvittämätön poliittinen murhayritys – miten ihmeessä kameraan tallentuneet tekijät pääsivät pakoon?, jossa hän yrittää väen vängällä tehdä syytteistä vapautetuista "äärioikeistolaisista" syyllisiä. Rimpiläinen on toiveajattelussaan varma tekijöiden "äärioikeistolaisesta" motiivista:

Maassamme on nyt selvittämätön poliittinen murhayritys. Tekoa voi pitää poliittisena useasta syystä. Täyttä varmuutta asiasta ei tietenkään ole, kun tekijöitäkään ei ole saatu vastuuseen.

Molemmissa Ylen jutuissa ei spekuloida lainkaan Pekka Katajan motiiveja, muuttuneita kertomuksia ja rikostaustoja. Yle Watch kirjoitti heti tuoreeltaan heinäkussa 2020, että hämärän jutun taustalla saattaa olla täysin muita syitä, jotka valtamedia on laiminlyönyt tarkoituksellisesti:

Nuo motiivit saattavat löytyä rikollisesta alamaailmasta, sillä Katajalla väitetään olevan petoshistoriaa, johon kuuluu mm. epäily Jämsänkosken työttömien kassan kavaltamisesta. Hänen sanotaan myös haalineen itselleen perusteettomia matkakorvauksia ja yhdistyksen kiinteää omaisuutta kyseenalaisin keinoin. Jos näissä puliveivausväitteissä on perää, se on saattanut synnyttää kostomentaliteettia, joka on sitten realisoitunut viime perjantaina.

(...) Katajaan kohdistuneessa hyökkäyksessä näyttää olevan mukana sen verran sotkuista pikkurikollisuutta ja ristiriitaisia silminnäkijätodisteita, että paljastuessaan juttu tarjoaa luultavasti vain myötähävettävän puskafarssin, joista persuilla ei ikävä kyllä ole ollut viime aikoina pulaa.

Kaiken mediahälyn keskellä Katajan tapaus on poikinut lukuisia spekulointeja ja salaliittoteoriota. Niissä on vatvottu pelkästään "kabaalin ääriokeiston" kytköksiä, kun taas valtiovallan vehkeilyä kansallismielisiä vastaan ei olla käsitelty lainkaan. Asian puiminen onkin jäänyt vain riippumattomien uutissivustojen kuten Partisaanin varaan:

Perimmiltään hankkeessa oli kyse korruptoituneen poliisin vakoiluoperaatiosta Suomen kansallismielisiä ryhmiä vastaan. Poliisi käytti vakavan rikosnimikkeen suomia laajoja pakkokeinomenetelmiä hyväkseen vakoillakseen esimerkiksi Kansallismielisten liittouman ja Perussuomalaisten kansallismielisen siiven aktiivien puhelinliikennettä, sosiaalisia verkostoja, Internet-hakuja sekä sähköposteja. Lue lisää aiheesta artikkelistamme ”Pekka Katajan valheet kaatuvat – Teemu Torssoselle ei syytettä murhanyrityksestä!”.

 

                                                             ***********************

Valtavirran uutistarjonta Pekka Katajan tapauksesta on ollut yksipuolista ja ennalta tuomitsevaa tendenssijournalismia. Räikeä journalistinen puolueellisuus ei vaivaa Yleä, vaan päinvastoin se retostelee korruptoituneen valtamedian "vastuullisella tiedottamisella". Tästä tarjosi kuvaavan esimerkin eilen 10.3. klo 20:00 TV1:stä tullut Suuri Journalistipalkinto -gaala, jota juonsi itseoikeutetusti Ylen virallinen satusetä Matti Rönkä ja takakireä woke-journalisti Piia Pasanen.  

Gaalan kouristuksenomainen itsetehostus journalistisesta uskottavuudesta ei kerro muusta kuin valtamedian alennustilasta. Takavuosikymmeninä valtamedian ei tarvinnut toitottaa suurelle yleisölle uskottavuuttaan, koska se tiesi kansan luottavan siihen. Luottamus taas perustui totuuteen ja uskottavuuteen, joka läpipolitisoituneelta nykymedialta puuttuu. Pitääkseen yllä edes illuusiota luotettavuudesta,  globalismia ja rappioliberalisma propagoivan valtamedian pitää erikseen luoda pömpöösejä gaala-iltoja, joissa se palkitsee itse itsensä "vastuullisesta journalismista". Ohjelman idea tuo mieleen vanhan kunnon Neuvostoliiton, jossa lopun jo häämöttäessä apparatsikkit jaksoivat toistaa virallisia valheitaan entistä julkeammin.

Härskissä itsekehussaan törkeimmän rimanalituksen teki viidennen kolonnan Sadankomitean palkitsema ulkomaantoimittaja Antti Kuronen videokolumnissaan "Journalismi ei ole teatteria". Siinä hän sätti Itä-Eurooppaa ja etenkin Venäjää, jota hän kutsui maaksi, jossa uutisointi on pelkkää näytelmää toisin kuin länsimaisiin "arvoihin" sitoutuneessa Suomessa. Samaa Nato-vetoista Venäjän sättimistä harjoitti Hufvudstadsbladetin raivoliberaali Anna-Lena Laurén, joka sattumoisin palkittiin gaalassa vuoden journalistina. 

Vähänkään kriittistä ajattelua ymmärtävät kansalaiset tietävät, että globaalin järjestelmän apparatsikkeinä toimivat journalistit pyrkivät manipuloimaan suurta yleisöä. Harva sen sijaan on pohtinut sitä, että toimittajat ovat oman propagandansa uhreja, jonka vuoksi monista heistä huokuu samanlainen uskovarma fanaattiisuus kuin Ylen Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja Mika Hentusesta. 

Läpeensä korruptoitunut järjestelmä luhistuu vasta sitten kun sen edusmiehet ja -naiset eivät usko enää tuottamaansa valheelliseen informaatioon. Silloin on toisenlaisten gaalojen aika.

                                                             ***********************

TV1, torstai 11.3.2021 klo 22.00., Ulkolinja: Yhdysvallat vailla tasa-arvoa

Yhdysvalloissa valittiin varapresidentiksi ensimmäistä kertaa nainen, silti sukupuolten tasa-arvo ei maassa toteudu. #Metoo ja Black Lives Matter -liikeet ovat antaneet uutta pontta myös naisten tasa-arvoa ajavalle aktivismille. Sen marsseille osallistuu yhä suurempi ihmisjoukko - ja sama tasa-arvon vaatimus koskee kaikkia sukupuolia. HD 54 min. Ohjelman sivulle.


"Yhdysvallat vailla tasa-arvoa"? Ja paskan marjat! Tätä historian ilkeintä suurta valhetta on pikemminkin siellä liikaa.

illan Ulkolinja-ohjelmassa materiaalisesta pahoinvoinnista pöhöttyneille sohvaperunoille tarjotaan amerikkalaista propagandaa, joka ei kestä edes pintapuolista tarkastelua. Mitä enemmän tasa-arvoa eli sosialismia kaadetaan väkipakolla kansan kurkusta alas, sitä enemmän  paapotut lumihiutaleet rääkyvät tasa-arvon puutteesta. Pakonomainen tasa-arvomania lienee mailleen menneen Lännen näkyvimpiä merkkejä kulttuurisesta itsetuhosta.

Dokumentti, joka antaa  puheenvuoroja ilman kritiikkiä sellaisille etuoikeutetuille liberaaliräähkille kuin Hillary Clintolille, kertoo kaiken ohjelman asenteellisuudesta. Vastaavasti #Metoota ja Black Lives Matteria pidetään automaattisesti "hyvinä" liikkeinä, jotka eivä tee koskaan mitään väärää. Väkivaltainen mellakointi, miesviha ja valkoisten vastainen rasismi eivät tule dokumentin tekijöille edes mieleen.