Tulipunainen kulttuurikommunisti Rosa Liksom kertoo uudessa iltasadussaan lempiaiheestaan fasismista. Tällä vanhalla taistolaisella jos kellä on tässä asiassa oma lehmä ojassa.
Yle TV1, sunnuntai 10.9. klo 18:45. Arto Nyberg
Suorassa lähetyksessä haastateltavina kirjailija-kuvataiteilija Rosa Liksom, Suomen tunnetuin radio- ja televisioääni Jari Karjalainen sekä palindromilevyn julkaiseva maisteri Simo Frangen. HD
Punavihreästä politisoitumisesta johtuen suomalaiset toimittajat ovat enemmän progandisteja ja jees-miehiä kuin aidosti kriittisiä journalisteja. Tämä tuli jälleen todistetuksi Arto Nybergin myötäkarvaisessa Rosa Liksomin(oik. Anni Ylävaara) haastattelussa, jossa tunnetun kulttuurikommunistin taustat ja motiivit jätettiin kertomatta, kun hän pääsi vapaasti mainostamaan uusimman teelmyksensä patologista fasismin vastaisuutta. Jos toimittaja olisi ollut hereillä, hänen olisi ollut helppo pudottaa norsunluutornistaan sisäsiittoisen kulttuurielämän yliarvostama keskinkertaisuus ja kertoa hänelle salaisuus, että fasismi on yhteiskuntajärjestelmä eikä vasemmistolainen seksuaalifantasia. Sikäli punkkaripoikana tunnetun Arto Nybergin imelä mielistely ei ollut yllätys, koska myös muualla vasemmistoliberaalissa valtamediassa kuten Helsingin SanomissaLiksomin alamittainen punaripulointi ei herättänyt ainuttakaan vasta-argumenttia.
Siinä ei pitäisi olla mitään uutisarvoa, että nuoruudessaan Tiedonantaja-lehteä jakanut taistolainen kulttuurikommunisti syyllistää ja lyttää suomalaisia kutsumalla heitä fasisteiksi. Toimittajat eivät tunnista keisarin uusia vaatteita, jonka vuoksi saamme kuulla haukotukseen asti Liksomin poliittisen manifestin olevan "rohkeaa", "ennakkoluulotonta" ja "tabuja rikkovaa". Tässä yhteiskunnassa mikään ei ole helpompaa kuin julistautua rasismin ja fasismin vastustajiksi, koska se on rohkeudessaan samaa luokkaa kuin ilmoittaisi Vatikaanivaltiossa kannattavansa katolilaisuutta. Ylipäätään Liksomin väsynyttä tendenssiajattelua leimaa neuvostoliittolainen asenne, jossa kaikki mikä ei miellytä vasemmistolaista leimataan "fasismiksi".
Liksom ei ole muuta kuin suomalaisvihamielisen eliitin arvoja propagoiva apurahakapinallinen ja Systeemin syöttiläs. Helsingin Sanomissa tämä kulttuurikommunisti julisti, että Suomen olisi pitänyt olla maahamme hyökänneeen Neuvostoliiton kanssa samalla puolella. Arto Nybergissä hän taas esitti fantasiaan perustuvan olkiukon, jossa sodan voittanut Saksa olisi tuhonnut suomalaiset tai tehneet meistä vähintään orjia. Tämä pahantahtoisen valheellinen fantasia kuulostaa sitäkin kummallisemmalta kun tietää mitä Stalin olisi tehnyt Viron historian tietäen Suomelle, jos Liksomin sympatisoima Neuvostoliitto olisi vallannut maamme.
Mikä motiivi kirjailijalla on potkia kuollutta hevosta, yhteiskunnalliseksi blanko-termiksi muuttunutta "fasismia", ellei sitten satu itse edustamaan tiettyä totalitarismia kuten 2000-luvun kommunismiksi kutsuttua monikultturismia? Rosa Liksom on muun kulttuuriväen lailla laiskasti ja ennalta arvattavasti "ajatteleva" kulttuurimarxilainen, joka yrittää pitää kynsin hampain kiinni vääriksi osoittautuneista nuoruuden ihanteistaan. Juuri nämä Liksomin kaltaiset "hyvät ihmiset" ovat epäpyhässä liitossa globalistikapitalistien kanssa, koska molempien Unelmaan kuuluu tuhota eurooppalaisten kansallisvaltiot. Siksi molempien retoriikkaan kuuluu jatkuva eurooppalaisten syyllistäminen fasismilla ja rasismilla.
Olemukseltaan lappalaista noitaa monellakin tapaan muistuttava Liksom puhuu vihaisesti niiden toisten vihasta, mutta ei tunnu ollenkaan ymmärtävän omaa vihaansa. Mistä näiden jälkimarxilaisten kaunainen viha oikein kumpuaa? Kuka tässä oikeastaan vihaa ja ketä?
Yle TV1, 18.5.2015 klo 19:00, Historia: Varsovan kansannousu
Varsovan kansannousussa vuonna 1944 vastarintajoukot koettivat vapauttaa saksalaisten miehittämän Varsovan, mutta yritys epäonnistui pahoin. Puolalaiset onnistuivat kuvaamaan urheata taisteluaan muistoksi jälkipolville. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi. Äänitekstitys: suomi.
Mitähän tämän maanantainen Ylen historiadokumentti mahtaa käsitellä? Ai niin, turha kysyä...
Yle Teema, 18.5.2015 klo 21:00, 2/2.Stephen Fry homofobian jäljillä
Millaista on homojen elämä eri puolilla maailmaa? Fry selvittää, mistä homofobia oikein syntyy. Millaiset lait ja moraalikoodit säätelevät yhteisöjen ja ihmisten suhtautumista homouteen? HD Äänitekstitys: suomi.
Jännä termi tuo kulttuurimarxilaisten masinoima poliittisesti motivoitunut homofobia. Pahantahtoisesti luodussa termissä biologisiin tosiasiasiohin perustuvat objektiiviset havainnnot on valheellisesti psykopatologisoitu "fobiaksi". Sairaus on käännetty päälaelleen; mielenhäiriöstä ei kärsikään poikkeva sodomiitti, vaan se joka uskaltaa sanoa ääneen, että sodomiitti on luonnonoikku ja geneettinen umpikuja. Juutalaistaustainen vasemmistoliberaali Stephen Fry selittelee ohjelman kakkososassa asiat homoille taas parhain päin. Ei kai pinkki-Yle tätä ohjelmaa muuten esittäisikään ja vieläpä uusintana. PÄIVITYS: 19.5.2015: Yle Teema,19.5.2015 klo 20:00,Mies, joka pelasti Louvren Toisen maailmansodan alkuhetkillä Louvren museon johtaja Jacques Jaujard toteutti uskomattoman, salaisen operaation, jossa Louvren taideaarteet piilotettiin natseilta. Miten operaatio oikein toteutettiin? HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: suomi. Äänitekstitys: suomi
Tämähän menee jo aivan mitään häpeämättömäksi mielipuolisuudeksi! Siis mitä helvettiä? Heti eilisen jälkeen TAAS nazzzzi-"dokumentti"! Mikä ihme kuvio siellä Ylessä on oikein meneillään? Kuka vanha stallari-haisuli on päässyt toteuttamaan omia propagandafantasioitaan??
YLE TV 1, 26.12.2013, klo 19.30, Suomalainen kirjailija: Aulikki Oksanen
Hän on elokuvanäyttelijä, laulaja, 60-luvun vasemmistolainen tulisielu,
rakastettu laululyyrikko, romaanikirjailija ja runoilija. Toimittaja
Marika Kecskeméti, käsikirjoitus ja ohjaus Laura Joutsi.
Vanhan taistolais-stalinistin vuosikymmeniä kestäneet kulttuuria mädättäneet puuhastelut näytetään valtio-omisteisessa televisiokanavassa mitä myönteisemmässä valossa, onhan Aulikki Oksanen sentään oikeaoppinen Nainen ja ollut aina Hyvien asioiden™ puolella. Täynnä verenpunaista naisenergiaa olevassa Ylessä ymmärretään, että taistolaisille katumus on ruma sana ja kauniin aatteen häpäisemistä. Kyllä Ylen toverit ymmärtävät.
Punaporvarilla on mukavan kokoinen pytinki, mutta nukkuuko hän yönsä hyvin?
Yle Radio 1:n Ykkösaamussa haastateltiin tänään Tampereen yliopiston viestinnän ja median tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Pentti Raittilaa, joka oli kovasti huolissaan "vihapuheesta", varsinkin sellaisesta, joka kyseenalaistaa poliittisen diskurssin vasemmistolaisen hegemonian. Hän yhdistää verkossa vielä toistaiseksi sensuroimattoman "vihapuheen" sotapropagandaan:
Se on ollut hyvin systemaattista vihan lietsomista toista kansaa
kohtaan. Sillä on luotu maaperää sille, että ihmiset saadaan tekemään
väkivaltatekoja toisia kohtaan sodassa.
Miksi Raittila puhuu sotapropagandan kohdalla vain kansasta, sillä olleessaan nuori taistolainen hänen kaltaisensa puhuivat luokasta ja luokkasodasta täysin vapaasti ja ylpeyttä tuntien. Vai
onko niin, että silloin kuin itse itsensä "nuorison parhaimmistoksi"
nostanut porukka haastoi 1970-luvulla yhteiskuntaa, heidän puheensa ei
ollutkaan vihapuhetta vaan "kritiikkiä" - samaan tapaan kuin Maon
kulttuurivallankumouksessa. Nyt kun sinipaidat ovat itse vallassa ja
hegemonisessa asemassa yliopistoissa ja mediassa, heidän kannattamansa
politiikan kritiisoiminen onkin muuttunut "vihapuheeksi". Tällaisessa
tilanteessa vihapuhe tarkoittaa kaikkea sitä, josta kulttuurimarxilaiset
viidennen kolonnan venkulat eivät satu pitämään.
Raittilan
huoli "vihapuheesta" on helppo ymmärtää kun tietää mitä hän on
puuhastellut punaisen yliopiston suojatyöpaikassaan viime vuodet. Herra
vaikuttaa "tieteellisen" tuotantonsa perusteella fanaattiselta
suomalaisvihaajalta, joka rasismi-tutkimuksen nimissä pyrkii syyttämään
rasistisesti vain suomalaisia rasisteiksi ikään kuin petturieliitin
maahan päästämät maahantunkeutujat eivät ajaisi omaa etnistä etuaan.
Lista tämän "ex"-taistolaisen lahottajasienen tuotannosta tässä linkissä.
Yleisradion suomalaisvihamielinen propaganda, joka on naamioitu monikulttuurisuuden ja holokaustista jankuttamisen kaapuun ei ole syntynyt tyhjästä. Sen pohjana ovat vanhojen taistolaistoimittajien opit, jotka on sosialismin romahduksen jälkeen päivitetty monikultturistisen ideologian viitekehykseen.
Martti Valkosen vain sähköisenä versiona saatava paljatuskirja Journalismin salat II: Ideologia korvaa tiedon on erityisen mielenkiintoinen, koska se kertoo mm. taistolaisten toimittajien levittäytymisesta suomalaiseen mediaan. Kirjassa on taistolaisen Toimittajaliiton epätäydellinen lista sen jäsenistä aikana 1978-1985. Osa seuraavaksi mainituista Ylessä työskennelleistä "ex"-taistolaisista toimittajista vaikuttaa edelleen Yleisradiossa. Lista Ylen taistolaisista on puutteellinen, mutta sitä täydennettään tässä blogissa myöhemmin lisää:
Jyrki Richt
Vesa Granath
Santtu Luoto
Taina West
Telle Virtanen
Kristian Åberg
Leif Salmen
Jukka Arvassalo
Tapio Furuholm
Tom Moring
Tässä vielä koko lista, josta osa on varmuudella yleläisillä. Mikäli tiedät heistä, kerro siitä blogin kommenttiosastolla.
Aalto, Matti
Ahola, Keijo
Ailasmaa, Eija
Airaksinen, Jukka
Alanen, Pellervo
Alanen, Kaarina
Alatalo, Liisa
Alitalo, Tuike
Almonkari, Ilkka
Andersson, Arja
Andersson, Dag
Ansio, Jari
Ansio, Annamaija
Arvassalo, Jukka
Autiosaari, Riitta
Autiosaari, Toivo
Backström, Carita
Baer, Petteri
Bengs, Hellevi
Bengs, Christer
Berger, Martti
Berndtson, Klas
Björkenheim, Susanne
Blåfield, Paula
Blåfield, Antti
Carlsson, Marianne
Cederström, Kanerva
Eerikäinen, Hannu
Einola, Karetta
Erjos, Mikko
Eskola, Atte
Forsström, Raija
Fransberg, Klas
Fredriksson, Peter
Furuholm, Tapio
Ginman, Susanne
Grönholm, Jouko
Grönick, Ritva
Gustavsson, Sixten
Haapala, Heikki
Haila, Yrjö
Hakala, Asko
Hakanen, Yrjö
Hakkola, Matti
Halla, Tarja
Halme, Reto
Halmetoja, Raila
Halonen, Ilpo
Hanen, Gunnell
Happonen, TM
Heikkilä, Inga
Heikkinen, Jukka
Heininen, Lassi
Heinonen, Eino
Heiskanen, Juha
Hellman, Heikki
Helminen, Marjut
Hietanen, Risto
Hietaniemi, Helena
Hokkanen, Lauri
Hirvonen, Jussi
Hoikkala, Tommi
Holmila, Paula
Holopainen, Irma
Hongisto, Kari
Honkanen, Pertti
Honkanen, Kai
Hortans, Hans
Houni, Pirjo
Hovi, Jaakko
Huovila, Markku
Hyvärinen, Matti
Häggman, Lars-Erik
Häggman, Pirkko
Häikiö, Heikki
Hämäläinen, Terttu
Hänninen, Antti
Hänninen, Paul
Idman, Irja
Iisalo, Seppo
Ilola, Iris
Isaksson, Carola
Jaakkola, Juha
Jaakkola, Reino
Jalonen, Pertti
Jalonen, Riitta
Jauho, Sinikka
Jokinen, Urho
Joutsalmi, Sinikka
Jyrkiäinen, Jyrki
Jänis, Jukka
Jänis, Maija
Kaarela, Mikko
Kaatikko, Heikki
Kajaniemi, Juha
Kalmakurki, Reijo
Kamu, Monna
Kanerva, Unto
Kangas, Pertti
Kankaanpää, Cay
Kankaanpää, Eero
Karikoski, Kaisa
Karkkolainen, Heikki
Kaspio, Allan
Kaurismäki, Aki
Kelloniemi, Erkki
Keteli, Veikko
Kihlström, Lasse
Kiljunen, Jukka
Kimmel, Veli-Matti
Kivelä, Unto
Kivinen, Sulo
Kiviniemi, Pentti
Koivusalo, Veikko
Korhonen, Mirjam
Korkea-aho, Markku
Korpela, Helena
Koskenniemi, Tuula
Kosola, Martti
Koste, Aulikki
Koste, Timo
Kovanen, Hilkka
Kujamäki, Pentti
Kulmanen, Marjukka
Kulmanen, Juha
Kultalahti, Pertti
Kymäläinen, Mauri
Kyntömaa, Airi
Köhler, Christine
Könönen, Juha
Laakkonen, Teuvo
Laakso, Jakke (Jaakko)
Laakso, Terttu
Laine, Seppo
Laine, Matti
Lampi, Eija
Lampi, Ilkka
Lappalainen, Vesa
Laurikainen, Sampo
Lehtinen, Tuula
Lehtinen, Eeva
Lehto, Juhani
Lehtonen, Kimmo
Lehtonen, Kauno
Lehtonen, Raini
Lehtonen, Mikko
Lempinen, Kari
Leppänen, Airi
Leppänen, Kari
Liljelund, Tessa
Lindberg, Laila
Lindfors, Jorma
Lindfors, Jukka
Lindholm, Jussi
Lindholm, Bengt
Lindholm, Carl-Eric
Linnalaakso, Jukka
Linsiö, Timo
Linsiö, Tuula
Lintonen, Kati
Lipponen, Päivi
Lohikoski, Mikko
Loikkanen, Torsti
Luoto, Santtu
Malin, Liisa
Manninen, Erkki
Martin Christer
Marttinen, Hannu
Mattila, Jorma
Mattson, Mauri
Mattsson, Börje
Mattsson, Monika
Mauno, Auli
Melakoski, Cai
Melakoski, Kaarina
Metsälampi, Erkki
Micklin, Thomas
Miikkulainen, Anitta
Mikkonen, Teuvo
Moring, Tom
Moring, Kirsikka
Moustgaard, Christian
Mäntylä, Jorma
Määttä, Sirkku
Mönkkönen, Urpo
Nieminen, Hannu
Nikkilä, Reijo
Nordberg, Auli
Nummijärvi, Raija
Nurminen, Marjatta
Nurmio, Hannu
Nuutinen, Arvo
Nylund, Glen
Nylund, Heikki
Oittinen, Vesa
Oksala, Raimo
Oksanen, Tauno
Oksanen, Hannu
Ollilainen, Pekka
Ovaskainen, Kai
Paalanen, Naani
Paavolainen, Paula
Packalen, Bengt
Pajunen, Tuulikki
Pajunen, Rauno
Pakaslahti, Riitta
Pakaslahti, Johannes
Pallasmaa, Sirkku
Pasanen, Reijo
Pekkarinen, Eino
Perä, Terttu
Piitulainen, Leo
Pilvi, Väinö
Pirinen, Hannu
Pitkänen, Ritva
Pitkänen, Juhani
Porri, Hannele
Pärnänen, Outi
Pääkkönen, Matti
Pöyhönen, Tiina
Pöysä, Jorma
Raitio, Pellervo Raittila, Pentti
Raivio, Kari
Raivio, Sinikka
Ranni, Arja
Rauss, Sinikka
Ravela, Timo
Rekola, Juha
Rentola, Kimmo
Repo, Petri
Repo, Pirkko
Repo, Risto
Repo, Taina
Rintala, Anna-Maija
Rislakki, Jukka
Ronkainen, Leena
Rossi, Matti
Rotkirch, Kristina
Rovamo, Pertti
Ruikka, Mirjam
Ruotsalo, Anssi
Rutanen, Reijo
Räike, Tuula
Räike, Ilmari
Saarinen, Merja
Sajama, Sinikka
Salin, Olli
Sallamaa, Kari
Salmen, Leif
Salmi, Pauli
Salminen, Kai
Salminen, Olli
Salo, Markku
Salonen, Juhani
Salonen, Kristiina
Saloriutta, Jorma
Sarje, Kimmo
Sauli, Iiris
Savolainen, Sanna
Schalin, Laila
Seilonen, Kalevi
Seppälä, Annamaija
Seppänen, Kari
Sevon, Ritva
Sillanpää, Raimo
Silvonen, Jussi
Sinnemäki, Anssi
Sundberg, Ralf
Suni, Markku
Suomalainen, Jouni
Suominen, Anne
Susi, Erkki
Söderström, Solbritt
Taari, Juhani
Tamminen, Timo
Tapaninen, Mikko
Tapaninen, Mirja
Tapio, Kari
Tapola, Lasse
Tapola, Pekka
Tavi, Liisa
Tegelman, Pekka
Teikola, Arja
Teittinen, Tuija
Tennilä, Jukka
Tikkanen, Matti
Tolvanen, Margareta
Torvalds, Nils
Torvinen, Pauli
Tulkki, Pasi
Tulusto, Esko
Tuomi, Raimo
Tuominen, Eero
Udd, Risto
Ukkonen, Esko
Uljas, Risto
Urpelainen, Kalevi
Uusiniemi, Markku
Vala, Erkki
Valkonen, Markku
Wallendarf, Tauno
Valpola, Auli
Vanajas, Lea
Vekkeli, Jukka
West, Taina
Vesteri, Jarmo
Vesterinen, Riitta
Westman, Juhani
Viialainen, Riitta
Virkkunen, Juha
Virta, Timo
Virtanen, Pekka J.
Virtanen, Telle
Vuorela, Marja
Vuorio, Hannu
Åberg, Kristian
Älli, Heikki
Yllättävää kyllä, Ylen MOT-ohjelma lähetti vuonna 2000 reportaasin äärivasemmistolaisista toimittajista. Ohjelmassa mainitaan Toimittajaliiton yli 300 nimen jäsenlista 1979-81, joka julkaistiin Ylen nettisivuilla, mutta joka poistettiin nopeasti talon sisältä tulleen painostuksen vuoksi. Linkki MOT-ohjelmaan tästä.
27.1.2011, YLE TEEMA, klo 18.30, Historia: Pako Auschwitzista
Kesäkuussa 1942 Auschwitzin keskitysleiriltä kaarsi ulos komendantin auto sisällään neljä SS-univormuihin pukeutunutta miestä. He olivat kuitenkin leirin vankeja. Yksi pakenijoista kertoo uskaliaasta paostaan.
27.1.2011, YLE TEEMA, klo 19.30 Anne Frankin päiväkirja
Marraskuussa Annen turhautuminen salaisen siiven asukkeihin syvenee. Tyttö elää murrosikää mutta ei pysty purkamaan pahaa oloaan kuin hetkittäin. Talvi koventaa otettaan, ja uutiset ulkoa ovat pelkästään huonoja. 3/5.
27.1.2011, YLE TV 1, klo 22.30 Holokaustin värit
Rax Rinnekankaan dokumenttielokuva antisemitismistä ja sen vähiten tunnetuista taustatekijöistä.
28.1.2011, YLE TEEMA , klo 20.05 Historia: Maailmansodan kurimuksessa (K13)
Tulimeri. Vuonna 1941 taistelut laajentuivat niin merelle kuin Afrikan aavikoille. Hitler aloitti hyökkäyksensä Neuvostoliittoon, operaatio Barbarossa ei kuitenkaan sujunut Saksan sodanjohdon suunnitelmien mukaan. 3/6.
11.1.2011, Yle Teema, klo 19.00 Anne Frankin päiväkirja
(The Diary of Anne Frank) Uusi tulkinta nuoren Annen elämästä 1/5. Anne saa 13-vuotislahjaksi päiväkirjan. Siihen alkaa syntyä heti merkintöjä, kun isosisko saa virallisen kirjeen, joka mullistaa perheen elämän. T: BBC.
On turha luullakaan, että Yleisradio lopettaisi eurooppalaisia poliittisin taka-ajatuksin syyllistävän holokausti-uskonnon saarnaamisen. Nythän sille löytyi tänään oikein syykin, kun Suomi hyväksyttiin Holocaust Task Force -järjestön täysjäseneksi, jota Opetushallituksen politrukit olivat jo pitkään kinuneet. Ilmeisesti päätöksestä tietoisena Yle Teemalla alkoi tänään viisi-osainen (!) tv-sarja Anne Frankin elämästä.
Anne Frank on jo pitkään ollut holokausti-uskonnon kruununjalokivi niin kouluissa kuin valtamediassa. Keskivertokansalaiselle Stalinin ja Pol Potin vainot tuntuvat etäisiltä, koska niiden uhrit esittäyvät vain pelkkänä harmaana massana ja abstrakteina numeroina. Toisin on holo-kultin laita. Holokausti-tarinasta tuli heti koskettavampi, kun sen kyytipojaksi saatiin tunteisiin vetoava tarina herkästä yksilöstä sodan jaloissa. Elokuvantekijät, nuo propagandisteista mahtavimmat, ovat aina tienneet, että todellisen tai fiktiiivisen henkilöhahmon kautta yksilöt voivat samaistua sankariin tai uhriin samalla kun katsoja ikään kuin huomaamattaan omaksuu sankarin/uhrin mustavalkoisen näkökulman draaman/historian tapahtumista.
Ne, jotka ovat halunneet nykypäivänä käyttää holokaustia poliittisia päämääriä varten, ovat varmasti pitäneet Anne Frankin päiväkirjoja kuin parhaana Hollywood-tarinana. Ellei niitä olisi ollut, ne olisi pitänyt keksiä. Osa Anne Frankin päiväkirjoista onkin sepitettä, mutta se ei ole tässä olennaista. Tärkeintä on hänen välinearvonsa holokausti-propagandassa, jonka tarkoitus on demonisoida kaikkien valkoisten kansallismielisyys ja oikeus etniseen kansallisvaltioon; se, mikä on nyt patologisoitu Euroopassa, on Israelissa, Kiinassa ja Japanissa tervettä kansallista itsesuojeluvaistoa. Tässä manipulaatiossa Yleisradion jälkitaistolaiset internationalistit eli monikultturistit ovat onnistuneet loistavasti.
TV2, 1.9.2010, klo 22.50 Dokumenttiprojekti: Mustaa ja valkoista
Rasismi elää edelleen USA:n etelävaltioissa. Morgan Freeman päätti yrittää murtaa rasismin traditioita entisen koulunsa päättäjäistanssiaisissa. O: Paul Saltzman, Kanada 2008
Dokumenttiprojekti jatkaa lempiteemallaan rasismilla, joka valtamedian virallisen näkemyksen mukaan tarkoittaa oletusarvoisesti vain valkoisten harjoittamaa rotusortoa, mikä loogisesti loppuun ajateltuna on aika rasistinen oletus tietyn populaation kulttuurisesta ja rodullisesta erityispiirteestä. Dokumenttiprojektin Mustaa ja valkoista (Prom Night in Mississippi, 2009) on juuri tällainen ohjelma, jossa tätä rasistista diskurssia uusinnetaan (huutonaurua sosiologien kielimagialle).
Ohjelman tuotantotiedot eivät myöskään luvanneet hyvää kun tuotantomaana on poliittisesti korrektin pehmeän totalitarismin Kanada ja ohjaajana liberaali juutalainen Paul Saltzman.
Dokumentti kertoo parintuhannen asukkaan Charlestonin pikkukaupungista Mississippissä, jonka kuuluisin asukas on Oscar-palkittu musta näyttelijä Morgan Freeman. Juuri hänen ideana oli lopettaa kaupungin lukion päättäjäistanssiaisten traditio, jossa mustilla ja valkoisilla on omat tanssiaiset. Perinne yritettiin lopettaa jo vuonna 1997, mutta silloin koulun johto vastusti ajatusta vedoten opiskelijoiden vanhempien tahtoon. 11 vuotta myöhemmin koulun johto oli jo pehmitetty Freemanin idealle ja ainoastaan valkoisten oppilaiden vanhempien väitettiin enää vastustavan ajatusta. Kun Freeman tuli kameroiden räiskyessä esittämään uudelleen ideansa koulun voimistelusalissa, ei yksikään oppilas esittänyt vastalausetta. Vaivautuneista ilmeistä päätellen erimieltä olevia oli paikalla, mutta kelläpä murrosikäisellä oppilaalla olisi ollut riittävästi itsetuntoa uhmata kameroiden edessä liberaalia integraatiopolitiikkaa, jota vielä puolustaa maailmankuulu elokuvanäyttelijä. Kun tämä monissa Hollywood-elokuvissa kliseistä Vanhaa viisasta mustaa miestä näyttellyt nykyajan Setä-Tuomo tarjosi vielä maksavansa tanssiaisten kaikki kulut, olivat epäilevät Tuomaatkin jo valmiit osallistumaan monikulttuuriseen lavastukseen.
Dokumentissa haastatellut nuoret korostivat, että uusi sukupolvi on vapaa (valkoisten) vanhempien ”ennakkoluuloista”. Vaikka dokumentissa ollaan syvässä etelässä, valkoisten nuorten asenteissa näkyi silmiinpistävästi integraation synnyttämän uuden koulujärjestelmän ja Hollywoodin indoktrinaation vaikutus, mikä ilmeni ulkoa opituissa kliseissä, joissa halveksutaan ”punaniskoja” ja ihannoidaan ”viileitä” mustia. Dokumentin nuorten asenteissa paljastui konkreettisesti postmodernin länsimaisen kulttuurin mentaalinen malli, jossa sosiaalista hyväksyntää hakevat valkoiset nuoret potevat syyllisyyttä omasta etnisestä identiteetistään. Esimerkiksi eräs haastateltu nuori tunsi syvää itseinhoa sen vuoksi, että joku hänen esi-isistään oli omistanut orjia, vaikka tilastollisesti on erittäin epätodennäköistä, että satunnaisen amerikkalaisen esivanhemmissa olisi orjanomistajia, sillä heitä oli aikoinaan vain 10 % kaikista valkoisista. Silti syyllisyyden taakkaa orjuudesta langetetaan kaikkien valkoisten päälle, jopa niiden valkoisten, jotka ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin orjuuden lopettamisen jälkeen! Tämän mallin täydellinen peilikuva näkyy dokumentin mustissa nuorissa, jotka ovat puolestaan oppineet ylpeän aggressiivisen asenteen, koska heille on vuosikausia valheellisesti opetettu, että heidän huonompi asemansa johtuu vain ja ainoastaan orjuudesta ja rasismista.
Katsojalle ei jää epäselväksi, ketkä on tarkoitettu dokumentin pahiksiksi. Valkoisten vanhempien huoli lapsistaan tuli haastatteluissa selväksi, mutta vain tarpeeksi laajakatseinen katsoja saattaa ymmärtää huolen todellisen syyn. Dokumentin alussa nimittäin mainittiin, että Charlestonin asukkaista vain 30 % on valkoisia ja kaikki loput mustia, joten on ymmärrettävää, että valkoiset vanhemmat näkivät Freemanin propagoiman pakkointegraation kulttuurisena ja etnisenä uhkana yhteisölleen. On vaikea kuvitella, että täydellisesti turmeltuneen Hollywoodin punaliberaali sanansaattaja olisi ryhtynyt dokumenttiin, mikäli hänen kotikaupunkinsa vähemmistönä olisi ollut valkoisten sijaan meksikolaiset tai aasialaiset. Päällepäin näkyvästä suvaitsevaisuuden ja integraation sanomasta huolimatta dokumentin todelliseksi agendaksi paljastui sota valkoista identiteettiä ja itsesäilytystä vastaan, sillä Morgan Freeman tuli itsekin lipsauttaneeksi, että yhteiset tanssiaiset mahdollistavat jatkossa mustien ja valkoisten – etenkin mustien poikien ja valkoisten tyttöjen - kanssakäymisen aina sukupuolisuhteeseen asti. Biologista sodankäyntiä tämäkin.
Kun tanssiaiset sitten lopulta järjestettiin, tehtiin se musiikkia myöten pelkästään mustan kulttuurin ehdolla. Valkoiset nuoret altistettiin heille vieraalle aggressiiviselle ja holtittomalle seksuaaliselle kulttuurille, joka manifestoituu primitiivisessä rap-musiikissa. Tanssiaisiin perinteisesti kuuluvaa aidosti eurooppalaisperäistä musiikkia kuten wienervalssia ei kuultu. Valkoisten vanhempien huoli jälkeläistensä identiteetin säilymisestä oli tämän vuoksi täysin perusteltua. Tällä pakkointegraatioteatterillaan ohjelmantekijät halusivat epäsuorasti kieltää kokoontumisoikeuteen ja yhdistyslakiin kuuluvan perusoikeuden, jonka mukaan yhteisö saa itse päättää jäsenistään ja kokoontumisistaan. On moraalisesti tuomittavaa, että Morgan Freeman kumppaneineen syyllistämällä ja lahjusta (tanssiaisten kustantaminen) avuksi käyttäen painosti alaikäiset valkoiset nuoret yhteisiin tanssiaisiin vanhempien vastustuksesta huolimatta.
On vaikea arvailla mitä Ylen päässä on ajateltu, kun he ovat hankkineet tämän dokumentin muotoon puetun propagandanäytöksen. Indoktrinaatio on ohjelmassa niin läpinäkyvää, että se saattoi jopa lisätä rotukysymykseen vielä epävarmasti suhtautuvan katsojan kielteistä asennetta monikulttuurista integraatiopolitiikkaa kohtaan. Kuten niin monen muunkin tämän kaltaisen ohjelman kohdalla, dokumentin hankkijat ovat todennäköisesti halunneet vain vahvistaa niiden katsojien maailmankuvaa, jotka jo syleilevät monikulttuurista ideologiaa ja uskovat tulevaisuuden suklaanruskeaan yhden kulttuurin utopiaan.
FST5, 1.9.2010, klo 21.00 Spotlight: Turvapaikkaloton häviäjät
Valbone ja Nimon eivät saaneet turvapaikkaa Suomesta vaikka heitä uhkaa kunniamurha kotimaassaan. Tänään he elävät pelossa ja piileskellen Kosovossa. Spotlight tapasi heidät piilopaikassaan.
Ylen ruotsinkieliset kanavat televisiossa ja radiossa kuluttavat yhtiön budjetista 25 %, vaikka ruotsinkielisten osuus maamme väestöstä on tällä hetkellä vain 4,5 %. Lisäksi FST:n ohjelmia seurataan vähemmän kuin tuo 4,5 %:n väestöosuus, sillä esimerkiksi suurimmassa ruotsinkielisessä väestökeskittymässä Pohjanmaan rannikolla katsotaan enimmäkseen Ruotsin valtion tv-kanavia. FST5 tv-kanavan ohjelmat ja sarjat ovat suurimmaksi osaksi samoja mitä näkyy Ruotsin puolella, joten se ei tarjoa suurtakaan lisäarvoa rannikon ruotsinkielisille. Kanavan oma tuotanto puolestaan myötäilee Ruotsalaisen kansanpuolueen linjaa: valikoivaa suvaitsevaisuutta ja vähemmistöfetisismiä.
Suomenkielisen A-Studion vastine Spotlight on ajankohtaisohjelma, joka keskittyy usein Ankkalinnan sisäisiin ”ongelmiin”, mutta silloin kuin teemat ovat kansallisia koskevat ne yleensä maahanmuuttajien ja seksuaalivähemmistöjen asioita – RKP:läisestä näkökulmasta tietenkin.
Maahanmuuttoa kannattavien keskuudessa järkevin keskustelustrategia on vaikuttaa pelkästään tunteisiin, sillä pysyttäytymällä järki-argumenteissa jäädään väistämättä alakynteen. Spotlight-ohjelman tekijät ovat ymmärtäneet tämän, sillä Turvapaikkaloton häviäjät -ohjelman keskiössä on yksilön näkökulma, eikä esimerkiksi vapaan maahanmuuton seuraukset koko Suomen kansalle.
Puolituntinen ohjelma kertoi kosovolaisesta uskonnollisesta sekaparista, joka pakeni sukujensa kunniamurha-uhkailujen ja väkivallan vuoksi Suomen Oravaisiin vuonna 2008. Pariskunnan nainen, Valbone, on muslimi ja hänen miehensä Nimon kuuluu albaanien 10 %:n katoliseen vähemmistöön. Vaikka sukulaiset olivat uhanneet kumpaakin, niin kenellekään ei liene yllätys, että vain muslimiperheen Valbonea oli myös pahoinpidelty. Ohjelmassa haastateltu Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo totesi, että pariskunnan turvapaikkahakemus oli hylättävä, koska kansainvälinen pakolaissopimus ei suo turvapaikkaoikeutta kunniamurhauhan vuoksi. Toimittaja Minna Knus-Galánin ilmeestä ja jatkuvasta inttämisestä päätellen tämä on suuri kosminen vääryys. Närkästystä lisäsi tieto, että Helsingin hallinto-oikeus teki valituksesta kieltävän päätöksen ja pariskunta joutui muuttamaan takaisin kotimaahansa. Vaikka toimittaja ei sanonut asiaa ääneen, antoi ohjelma ymmärtää, että suomalaisten on otettava vastuu albanialaisten normeja rikkovan pariskunnan vapaasta valinnasta ja annettava heille turvapaikka. Loogisesti loppuunvietynä kaikki maailman kunniaväkivallan uhan alla elävät pariskunnat pitäisi lennättää Suomeen elätettäviksi.
FST5:n ohjelmapolitiikan mukaan kärsivän yksilön etu menee kaiken edelle, vaikka sen johdonmukaisesta seuraamisesta kokonaiset populaatiot yksilöineen joutuisivat kärsimään. Subjektiivinen oikeus johtaa väistämättä umpikujaan, sillä maailmasta ei lopu koskaan kärsimys ja rutina. Ilmeisesti FST5 ja sitä tukeva RKP:n johto ajattelevat, että sokean humanismin antihumaanit seuraukset kiertävät heidät kaukaa ja laskun maksaa tyhmät tsuhnat. Voin sanoa, että he ovat tässä uskossaan väärässä.
YLE TEEMA, 1.9.2010, klo 20.00 Kevään 17 hetkeä 1/12. Sodan viimeisenä keväänä liittoutuneiden joukot iskevät joka rintamalla, ja osa Saksan joukoista tietää jo kohtalonsa. Moskovaan kiirii viestiä salaisista neuvotteluista. Kuka pettää ja ketä?
YLEn TEEMA mainostaa tänään alkanutta värilliseksi editoitua 12-osaista neuvostodraamaa Kevään 17 hetkeä katsojien toiveuusintana. En tiedä millä kriteerein Teema päättää suostua katsojien toiveuusintoihin, mutta epäilen vahvasti, ettei kovin suuri katsojasegmentti ole toivonut tätä uusintaa ja sekin joukko on valikoinut varsin suppeasta homogeenisesta ryhmästä eli vanhoista taistolaisista, jotka haluavat nostalgiatripin 1970-luvulle. Tämän katsojaryhmän toiveen toteuttaminen tulee tuskin YLE WATCH -blogin seuraajille yllätyksenä, sillä onhan (moni)kulttuurikanava Teeman väki enimmäkseen samaa vanhaa taistolaisporukkaa kuin toiveen esittäjätkin.
Ensijakson perusteella verkkaisesti etenevä sarja on taattua ”neuvostolaatua”, mikä saattaa olla nuorelle katsojalle eksoottinen katsojakokemus. Moralistiselta asetelmaltaan sarja tulee tuskin eroamaan lukuisista vastaavista amerikkalaisista ja englantilaisista kyhäelmistä. Silmiinpistävin ero lienee se, että sarjaan ei ole ainakaan ensijaksojen esittelyiden perusteella tungettu amerikkalaisista sotasarjoista tuttua pakollista holokausti-teemaa. Tarkkanäköinen voi kuitenkin omaksi nautinnokseen bongata ideologisia painotuksia, jotka eivät ole tuttuja länsimaisista sarjoista. Jo ensimmäisessä jaksossa sarjan päähenkilö SS-Standartenfűhrer Max Otto von Stirlitz, joka on todellisuudessa neuvostovakooja, keskustelee ravintolassa filosofisesti papin kanssa kristinuskosta ja kansallissosialismista. von Stirliz ajaa papin moraalifilosofiseen umpikujaan osoittamalla, että myös kristinusko perustuu fanaattisuuteen ja suvaitsemattomuuteen. Tällaiset näennäisen merkityksettömät mutta indoktrinaation kannalta tärkeät arkiset keskustelut sopivat hyvin kristinuskoa vastustavien kommunistien ideologisiin intresseihin.
Sarjana Kevään 17 hetkeä on pelkkä kuriositeetti, vaikkakin jälleen hyvä tekosyy märehtiä natsismia, tällä kertaa neuvostoliittolaisesta näkökulmasta.
YLE TV1, 1.9.2010, klo 19.00 Historiaa: Stalinin viimeinen juoni
Tammikuu 1953. Kuolemansa aattona Stalin kehittää mielessään vielä yhden vihollisen: juutalaiset lääkärit. O: Philippe Saada. T: Roche Productions, Ranska.
Ranskan valtion elokuvayhtiön tuottama ja juutalaisten kansanmurhayrityksen muistoa vaalivalle USC Shoah Foundation Institute for Visual History and Education -järjestön propagandamateriaaliksi tarkoitettu dokumentti Stalinin viimeinen juoni (Stalin’s Last Plot, 2009) on historiallisen evidenssin perusteella varsin yksipuolinen yritys valkopyykätä juutalaisten osuus Neuvostoliiton korkeimman johdon valtataistelusta 1950-luvun alussa. Ohjelman asiantuntija Jonathan Brent ja monet haastatellut kuten Natalja Rapoport ovat juutalaisia, joten heidän suustaan kuultiin vain yhdenlainen tulkinta Stalin väittämästä juutalaisten lääkärien salaliitosta. Ohjelman tulkinta tapahtumien kulusta noudattelee tuttua valtamedioiden narratiivia, jossa totalitääriset vallanpitäjät valehtelevat, juonittelevat ja lavastavat juutalaiset syntipukeiksi pitääkseen tietämättömän kansan tyytyväisenä.
Katsoja samaistuu usein uhriin, ja länsimaissa ikuisen pyhän uhrin paikan on ominut itselleen juutalainen. Siksi Ylen punaliberaaleille ohjelmanhankkijoille ja toimittajakunnalle olisi mahdotonta lähettää kansalaisille dokumentti bolshevismin juutalaisista juurista tai juutalaisjohtoisen bolshevikkipuolueen suorittamasta yli viisi miljoonaa henkeä vaatineesta ukrainalaisten kansamurhasta vuosina 1932–33. Näiden kansanmurhien ja terrorin uhrien äänet eivät kaiu Ylen lähettämistä dokumenttiohjelmista.
Syy, mistä saamme kiittää Yleisradiota jatkuvasta holokaustiteollisuuden tukemisesta, on elokuvaohjaaja ja -tuottaja Jarmo Jääskeläisen 1990-luvun alussa aloittama Ylen Dokumenttiprojekti. Vielä 1980-luvulla holokaustista ei nähty montakaan tv-ohjelmaa yksinkertaisesti siitä syystä, ettei teema koskenut suomalaisia ja Suomen historiaa kuten ei edelleenkään. Sosialistisessa Puolassa elokuvaa 1960-luvulla opiskellut Jääskeläinen muutti Dokumenttiprojektin myötä tilanteen täysin. Ei liene sattuma, että kommunismin romahduksen jälkeen 1990-luvun alussa alkanut Dokumenttiprojekti keskittyi demonisoimaan ideologista tyhjiötä täyttämään tullutta kansallisuusaatetta kytkemällä sen väitettyihin juutalaisvainoihin. Jääskeläisen seuraaja, vasemmistoliberaalina tunnettu tuottaja Iikka Vehkalahti on jatkanut edeltäjänsä jalanjälkiä tuomalla juutalaisvainot aina vain uudestaan tv-katsojien eteen. Dokumenttiprojektin voidaan sanoa tehneen tehtävänsä, sillä se ei ole ollut enää pitkään aikaan ainoa juutalaisten kohtaloista kertova ohjelmapaikka, vaan holokausti-mania on vallannut, ei vain koko YLEn, vaan muutkin pääkanavat kuten MTV 3:n ja TV Nelosen.
