HOLOKAUSTIRIIPPUVAISTEN VIIKOTTAISET KOVAN KAMAN ANNOKSET

Ylessä natsi on riittoisa sana, sillä sen saa yhdistettyä

vaikka Porin jatsiin ja änkyttävään papukaijaan. Pääasia,

että kulttuurimarxilaiset politrukit saavat jonkun tekosyyn

päästää suustaan tuon mukavalta kuulostavan sanan. Kaikkein

maukkaimmalta sana nazzzi maistuu Brooklynin miljoonien
"ihmeellisesti pelastuneiden" suissa, kun nämä lausuvat
sen tyypillisen narisevalla nasaaliäänellä, jolloin isossa
nenässä muodostuva värinä synnyttää myös fyysistä
mielihyvää.

Yle Teema, 5.5. klo 21:00, Historia: Mies, joka selviytyi Auschwitzista

Freddie Knoller kertoo kiehtovan selviytymistarinansa toisen maailmansodan syövereistä. Sodan aikana hän eli miehitetyssä Pariisissa ja toimi vastarintaliikkeessä kunnes lopulta joutui Auschwitzin keskitysleirille. T: BBC HD Äänitekstitys: suomi.


Tässä blogissa on moneen kertaan ja monesta eri kulmasta selvitetty, mikä on Ylen natsifiksaation taustalla. Asia on ollut jo pitkään loppuun käsitelty, miksi Ylessä ei ole viikkoakaan ilman natseja, mutta on kuukausia ilman bolshevikkeja ja vuosia ilman Maon kommunisteja ja vuosikymmen ilman Punaisia khmerejä. Yle Watchin tehtävä on enää lähinnä dokumentoida tätä ohjelmien tulvaa tulevien sukupolvien hämmästykseksi. Onpa joku sanonut leikkisästi, että "Kansantuomioistuin tutkii nämä sitten aikanaan ja tekee niistä omat päätöksensä".

Yleisradion ylin päättävä elin on hallintoneuvosto. Sen 21 jäsentä valitsee eduskunta vaalikauden ensimmäisillä valtiopäivillä. Tällä hetkellä hallintoneuvoston työvaliokuntaan kuuluu mm. Tuija Brax, Pekka Haavisto ja Silvia Modig. Tosin ilman heitäkin Yleä on vaivannut pahanlaatuinen natsiripuli jo vuosikausia. Siitä ovat aiemmin olleet vastuussa mm. Dokumenttiprojektin tuottajat Jarmo Jääskeläinen ja Iikka Vehkalahti. Sittemmin historiapropagandassa ovat kunnostautuneet yhtiön nykyiset kansainväliset ohjelmahankkijat Tarmo Kivikallio, Johan Förnäs ja Katja Karasvaara. He kaikki tunnustavat punavihreää väriä samalla kun liputtavat iloisesti ulosteen tahrimaa sateenkaarilippua.

Nämä taustat tekevät ymmärrettäväksi sen, miksi Ylessa on sairaalloinen kiinnostus sukupolvien takaiseen natsiaikaan eikä Suomelle maantieteellisesti, ajallisesti, poliittisesti ja historialliseti läheisempään kommunismiin. Jälkimmäistä teemaa Yle ei ole ollut kovin innokas vatvomaan, mikä johtuu puhtaasti ideologisista ja poliittisista syistä.

Ensinnäkin, se pyhäksi ja siten kyseenalaistamattomaksi uskonkappaleeksi korotettu 6 miljoonaa tapettiin ensin Neuvostoliitossa, Ukrainassa, 1932-33.  Toiseksi, se oli Stalin joka kutsui saksalaiset Moskovaan 23.8.1939 tekemään Molotov-Ribbentrop -sopimuksen, jonka jälkeen sota syttyi Saksan ja Neuvostoliiton yhteisellä hyökkäyksellä Puolaan. Kummallista kyllä, toisen maailmansodan aloittanut Iso-Britannian ja Ranskan sodanjulistus ei koskenutkaan Neuvostoliittoa, joka hyökkäsi Puolaan vain pari viikkoa Saksan jälkeen. Kolmanneksi, se oli kommunistinen Neuvostoliitto joka hyökkäsi Suomeen, vei suomalaisia keskitysleirille, pommitti ja tappoi naisia ja lapsia, ryösti alueita, teki etnisiä puhdistuksia, alisti sodan päätyttyä Suomen YYA-sopimukseen ja riehui Torni-hotellissa.  Vastaavasti Saksa oli se maa, joka ei kaapannut juutalaisia Suomesta, vaan Neuvostoliitto, joka pakkosiirsi Baltian juutalaisia Siperiaan ja aiheutti arviolta 27 Suomen-juutalaisen kuoleman sotatoimissa. Viidenneksi, Saksa pelasti elintarvike ja sota-avullaan Suomen, kun Neuvostoliitto yritti tuhota maamme kesäkuun 1944 Tali-Ihantalan taisteluissa. Näistä tosiasioista huolimatta Yleisradio jauhaa vain natseista...

Tietysti saamme kuulla päivittän muistakin medialähteistä kuin Yleisradiosta jatkuvaa paatosta pahoista natseistä, mutta silti Ylen televisiokanavien vyörytys on aivan omaa luokkaansa. Ja hyvin on "oppi" mennyt perille, josta kertoo Iltalehden toimittaja ja holokaustinarkkari Kreeta Karvala tuoreessa kolumnissaan Oudot lääkkeet. Siinä hän tunnustaa ylpeästi olevansa 60-luvun lopulta alkaneen yksipuolisen historiapoliittisen indoktrinaation lapsi:

Nimittäin mitä synkempänä maailman näen, sitä enemmän luen keskitysleiriltä selviytyneiden ihmisten tarinoita ja tuijotan keskitysleirielokuvia. Tänä keväänä on mennyt kolme kirjaa ja puolen tusinaa leffaa.  Tämä ”masennuslääkitysmalli” on ollut käytössäni jo 11-vuotiaasta lähtien, sillä silloin kävin ensimmäistä kertaa Auschwitzin ja Stutthofin keskitysleireillä ja maailman pahuus astui elämääni.

Kreeta näyttää olevan tyypillinen konformistinen kympin tyttö, joka on varmaan opettajan suosituksesta lukenut herkällä iällä Anne Frankin päiväkirjat ym. vastaavia satukirjoja. Historiakriittistä ja asioita koko ihmiskunnan historiaan suhteuttavaa käsitystä häneltä on turha tivata. Hän on Ylen propagandan ihanteellinen kohde: koulutettu, opportunistinen, Systeemi-uskollinen ja tunnemanipulaatiolle altis Gutmensch. Tällaiset lörpöttelevään lukeneistoon kuuluvat ja pikkusieluisen lukiolaistytön maailmankuvaa kantavat moralistit ovat mitä parhaimpia Ylen hyödyllisiä idiootteja, sillä he toimivat itsekin mediamaailmassa. He kun levittävät mm. Ylestä omaksumiaan kyseenalaisia virallisia totuuksia, yksipuolista historikuvaa ja lapsellisen manikealaista maailmankatsomusta sille yleisölle, joka ei tv:n "historiadokumentteja" juurikaan seuraa. Win-win mediaeliitille, lose-lose tavalliselle kansalaiselle.



Päivitys 8.5.2015:


Yle Fem, 8.5.2015 klo 18:30, Skandinavia Hitlerin otteessa

Sarja alkaa. Osa 1/5. Saksalaiset tulevat. Toinen maailmansota on käynnissä. Hitler pyrkii rakentamaan natsisuurvaltaa. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa hallitus pohtii, pitäisikö panna vastaan vai luovuttaa. Tanskan televisio. HD Äänitekstitys: ruotsi.

Yle Teema, 8.5.2015 klo 21:00. Toukokuun neljä päivää

(4 Tage im Mai, Saksa 2011) Orpokoti on vaarassa joutua tulilinjalle kun puna-armeija kohtaa joukon pakoon pyrkiviä saksalaissotilaita toisen maailmansodan viimeisinä päivinä Itämeren rannalla. O: Achim von Borries. Äänitekstitys: suomi. K12 (väkivalta, ahdistus).

Tämän natsimania alkaa saada jo farssin piirteitä....

YLEN OHJELMATARJONNASSA ON VAIN YHDENLAINEN YHTEISKUNNALLINEN NÄKEMYS: PUNALIBERAALI

TV2, 1.9.2010, klo 22.50 Dokumenttiprojekti: Mustaa ja valkoista

Rasismi elää edelleen USA:n etelävaltioissa. Morgan Freeman päätti yrittää murtaa rasismin traditioita entisen koulunsa päättäjäistanssiaisissa. O: Paul Saltzman, Kanada 2008

Dokumenttiprojekti jatkaa lempiteemallaan rasismilla, joka valtamedian virallisen näkemyksen mukaan tarkoittaa oletusarvoisesti vain valkoisten harjoittamaa rotusortoa, mikä loogisesti loppuun ajateltuna on aika rasistinen oletus tietyn populaation kulttuurisesta ja rodullisesta erityispiirteestä. Dokumenttiprojektin Mustaa ja valkoista (Prom Night in Mississippi, 2009) on juuri tällainen ohjelma, jossa tätä rasistista diskurssia uusinnetaan (huutonaurua sosiologien kielimagialle).

Ohjelman tuotantotiedot eivät myöskään luvanneet hyvää kun tuotantomaana on poliittisesti korrektin pehmeän totalitarismin Kanada ja ohjaajana liberaali juutalainen Paul Saltzman.

Dokumentti kertoo parintuhannen asukkaan Charlestonin pikkukaupungista Mississippissä, jonka kuuluisin asukas on Oscar-palkittu musta näyttelijä Morgan Freeman. Juuri hänen ideana oli lopettaa kaupungin lukion päättäjäistanssiaisten traditio, jossa mustilla ja valkoisilla on omat tanssiaiset. Perinne yritettiin lopettaa jo vuonna 1997, mutta silloin koulun johto vastusti ajatusta vedoten opiskelijoiden vanhempien tahtoon. 11 vuotta myöhemmin koulun johto oli jo pehmitetty Freemanin idealle ja ainoastaan valkoisten oppilaiden vanhempien väitettiin enää vastustavan ajatusta. Kun Freeman tuli kameroiden räiskyessä esittämään uudelleen ideansa koulun voimistelusalissa, ei yksikään oppilas esittänyt vastalausetta. Vaivautuneista ilmeistä päätellen erimieltä olevia oli paikalla, mutta kelläpä murrosikäisellä oppilaalla olisi ollut riittävästi itsetuntoa uhmata kameroiden edessä liberaalia integraatiopolitiikkaa, jota vielä puolustaa maailmankuulu elokuvanäyttelijä. Kun tämä monissa Hollywood-elokuvissa kliseistä Vanhaa viisasta mustaa miestä näyttellyt nykyajan Setä-Tuomo tarjosi vielä maksavansa tanssiaisten kaikki kulut, olivat epäilevät Tuomaatkin jo valmiit osallistumaan monikulttuuriseen lavastukseen.

Dokumentissa haastatellut nuoret korostivat, että uusi sukupolvi on vapaa (valkoisten) vanhempien ”ennakkoluuloista”. Vaikka dokumentissa ollaan syvässä etelässä, valkoisten nuorten asenteissa näkyi silmiinpistävästi integraation synnyttämän uuden koulujärjestelmän ja Hollywoodin indoktrinaation vaikutus, mikä ilmeni ulkoa opituissa kliseissä, joissa halveksutaan ”punaniskoja” ja ihannoidaan ”viileitä” mustia. Dokumentin nuorten asenteissa paljastui konkreettisesti postmodernin länsimaisen kulttuurin mentaalinen malli, jossa sosiaalista hyväksyntää hakevat valkoiset nuoret potevat syyllisyyttä omasta etnisestä identiteetistään. Esimerkiksi eräs haastateltu nuori tunsi syvää itseinhoa sen vuoksi, että joku hänen esi-isistään oli omistanut orjia, vaikka tilastollisesti on erittäin epätodennäköistä, että satunnaisen amerikkalaisen esivanhemmissa olisi orjanomistajia, sillä heitä oli aikoinaan vain 10 % kaikista valkoisista. Silti syyllisyyden taakkaa orjuudesta langetetaan kaikkien valkoisten päälle, jopa niiden valkoisten, jotka ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin orjuuden lopettamisen jälkeen! Tämän mallin täydellinen peilikuva näkyy dokumentin mustissa nuorissa, jotka ovat puolestaan oppineet ylpeän aggressiivisen asenteen, koska heille on vuosikausia valheellisesti opetettu, että heidän huonompi asemansa johtuu vain ja ainoastaan orjuudesta ja rasismista.

Katsojalle ei jää epäselväksi, ketkä on tarkoitettu dokumentin pahiksiksi. Valkoisten vanhempien huoli lapsistaan tuli haastatteluissa selväksi, mutta vain tarpeeksi laajakatseinen katsoja saattaa ymmärtää huolen todellisen syyn. Dokumentin alussa nimittäin mainittiin, että Charlestonin asukkaista vain 30 % on valkoisia ja kaikki loput mustia, joten on ymmärrettävää, että valkoiset vanhemmat näkivät Freemanin propagoiman pakkointegraation kulttuurisena ja etnisenä uhkana yhteisölleen. On vaikea kuvitella, että täydellisesti turmeltuneen Hollywoodin punaliberaali sanansaattaja olisi ryhtynyt dokumenttiin, mikäli hänen kotikaupunkinsa vähemmistönä olisi ollut valkoisten sijaan meksikolaiset tai aasialaiset. Päällepäin näkyvästä suvaitsevaisuuden ja integraation sanomasta huolimatta dokumentin todelliseksi agendaksi paljastui sota valkoista identiteettiä ja itsesäilytystä vastaan, sillä Morgan Freeman tuli itsekin lipsauttaneeksi, että yhteiset tanssiaiset mahdollistavat jatkossa mustien ja valkoisten – etenkin mustien poikien ja valkoisten tyttöjen - kanssakäymisen aina sukupuolisuhteeseen asti. Biologista sodankäyntiä tämäkin.

Kun tanssiaiset sitten lopulta järjestettiin, tehtiin se musiikkia myöten pelkästään mustan kulttuurin ehdolla. Valkoiset nuoret altistettiin heille vieraalle aggressiiviselle ja holtittomalle seksuaaliselle kulttuurille, joka manifestoituu primitiivisessä rap-musiikissa. Tanssiaisiin perinteisesti kuuluvaa aidosti eurooppalaisperäistä musiikkia kuten wienervalssia ei kuultu. Valkoisten vanhempien huoli jälkeläistensä identiteetin säilymisestä oli tämän vuoksi täysin perusteltua. Tällä pakkointegraatioteatterillaan ohjelmantekijät halusivat epäsuorasti kieltää kokoontumisoikeuteen ja yhdistyslakiin kuuluvan perusoikeuden, jonka mukaan yhteisö saa itse päättää jäsenistään ja kokoontumisistaan. On moraalisesti tuomittavaa, että Morgan Freeman kumppaneineen syyllistämällä ja lahjusta (tanssiaisten kustantaminen) avuksi käyttäen painosti alaikäiset valkoiset nuoret yhteisiin tanssiaisiin vanhempien vastustuksesta huolimatta.

On vaikea arvailla mitä Ylen päässä on ajateltu, kun he ovat hankkineet tämän dokumentin muotoon puetun propagandanäytöksen. Indoktrinaatio on ohjelmassa niin läpinäkyvää, että se saattoi jopa lisätä rotukysymykseen vielä epävarmasti suhtautuvan katsojan kielteistä asennetta monikulttuurista integraatiopolitiikkaa kohtaan. Kuten niin monen muunkin tämän kaltaisen ohjelman kohdalla, dokumentin hankkijat ovat todennäköisesti halunneet vain vahvistaa niiden katsojien maailmankuvaa, jotka jo syleilevät monikulttuurista ideologiaa ja uskovat tulevaisuuden suklaanruskeaan yhden kulttuurin utopiaan.

FST5, 1.9.2010, klo 21.00 Spotlight: Turvapaikkaloton häviäjät

Valbone ja Nimon eivät saaneet turvapaikkaa Suomesta vaikka heitä uhkaa kunniamurha kotimaassaan. Tänään he elävät pelossa ja piileskellen Kosovossa. Spotlight tapasi heidät piilopaikassaan.

Ylen ruotsinkieliset kanavat televisiossa ja radiossa kuluttavat yhtiön budjetista 25 %, vaikka ruotsinkielisten osuus maamme väestöstä on tällä hetkellä vain 4,5 %. Lisäksi FST:n ohjelmia seurataan vähemmän kuin tuo 4,5 %:n väestöosuus, sillä esimerkiksi suurimmassa ruotsinkielisessä väestökeskittymässä Pohjanmaan rannikolla katsotaan enimmäkseen Ruotsin valtion tv-kanavia. FST5 tv-kanavan ohjelmat ja sarjat ovat suurimmaksi osaksi samoja mitä näkyy Ruotsin puolella, joten se ei tarjoa suurtakaan lisäarvoa rannikon ruotsinkielisille. Kanavan oma tuotanto puolestaan myötäilee Ruotsalaisen kansanpuolueen linjaa: valikoivaa suvaitsevaisuutta ja vähemmistöfetisismiä.

Suomenkielisen A-Studion vastine Spotlight on ajankohtaisohjelma, joka keskittyy usein Ankkalinnan sisäisiin ”ongelmiin”, mutta silloin kuin teemat ovat kansallisia koskevat ne yleensä maahanmuuttajien ja seksuaalivähemmistöjen asioita – RKP:läisestä näkökulmasta tietenkin.

Maahanmuuttoa kannattavien keskuudessa järkevin keskustelustrategia on vaikuttaa pelkästään tunteisiin, sillä pysyttäytymällä järki-argumenteissa jäädään väistämättä alakynteen. Spotlight-ohjelman tekijät ovat ymmärtäneet tämän, sillä Turvapaikkaloton häviäjät -ohjelman keskiössä on yksilön näkökulma, eikä esimerkiksi vapaan maahanmuuton seuraukset koko Suomen kansalle.

Puolituntinen ohjelma kertoi kosovolaisesta uskonnollisesta sekaparista, joka pakeni sukujensa kunniamurha-uhkailujen ja väkivallan vuoksi Suomen Oravaisiin vuonna 2008. Pariskunnan nainen, Valbone, on muslimi ja hänen miehensä Nimon kuuluu albaanien 10 %:n katoliseen vähemmistöön. Vaikka sukulaiset olivat uhanneet kumpaakin, niin kenellekään ei liene yllätys, että vain muslimiperheen Valbonea oli myös pahoinpidelty. Ohjelmassa haastateltu Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo totesi, että pariskunnan turvapaikkahakemus oli hylättävä, koska kansainvälinen pakolaissopimus ei suo turvapaikkaoikeutta kunniamurhauhan vuoksi. Toimittaja Minna Knus-Galánin ilmeestä ja jatkuvasta inttämisestä päätellen tämä on suuri kosminen vääryys. Närkästystä lisäsi tieto, että Helsingin hallinto-oikeus teki valituksesta kieltävän päätöksen ja pariskunta joutui muuttamaan takaisin kotimaahansa. Vaikka toimittaja ei sanonut asiaa ääneen, antoi ohjelma ymmärtää, että suomalaisten on otettava vastuu albanialaisten normeja rikkovan pariskunnan vapaasta valinnasta ja annettava heille turvapaikka. Loogisesti loppuunvietynä kaikki maailman kunniaväkivallan uhan alla elävät pariskunnat pitäisi lennättää Suomeen elätettäviksi.

FST5:n ohjelmapolitiikan mukaan kärsivän yksilön etu menee kaiken edelle, vaikka sen johdonmukaisesta seuraamisesta kokonaiset populaatiot yksilöineen joutuisivat kärsimään. Subjektiivinen oikeus johtaa väistämättä umpikujaan, sillä maailmasta ei lopu koskaan kärsimys ja rutina. Ilmeisesti FST5 ja sitä tukeva RKP:n johto ajattelevat, että sokean humanismin antihumaanit seuraukset kiertävät heidät kaukaa ja laskun maksaa tyhmät tsuhnat. Voin sanoa, että he ovat tässä uskossaan väärässä.

YLE TEEMA, 1.9.2010, klo 20.00 Kevään 17 hetkeä
1/12. Sodan viimeisenä keväänä liittoutuneiden joukot iskevät joka rintamalla, ja osa Saksan joukoista tietää jo kohtalonsa. Moskovaan kiirii viestiä salaisista neuvotteluista. Kuka pettää ja ketä?

YLEn TEEMA mainostaa tänään alkanutta värilliseksi editoitua 12-osaista neuvostodraamaa Kevään 17 hetkeä katsojien toiveuusintana. En tiedä millä kriteerein Teema päättää suostua katsojien toiveuusintoihin, mutta epäilen vahvasti, ettei kovin suuri katsojasegmentti ole toivonut tätä uusintaa ja sekin joukko on valikoinut varsin suppeasta homogeenisesta ryhmästä eli vanhoista taistolaisista, jotka haluavat nostalgiatripin 1970-luvulle. Tämän katsojaryhmän toiveen toteuttaminen tulee tuskin YLE WATCH -blogin seuraajille yllätyksenä, sillä onhan (moni)kulttuurikanava Teeman väki enimmäkseen samaa vanhaa taistolaisporukkaa kuin toiveen esittäjätkin.

Ensijakson perusteella verkkaisesti etenevä sarja on taattua ”neuvostolaatua”, mikä saattaa olla nuorelle katsojalle eksoottinen katsojakokemus. Moralistiselta asetelmaltaan sarja tulee tuskin eroamaan lukuisista vastaavista amerikkalaisista ja englantilaisista kyhäelmistä. Silmiinpistävin ero lienee se, että sarjaan ei ole ainakaan ensijaksojen esittelyiden perusteella tungettu amerikkalaisista sotasarjoista tuttua pakollista holokausti-teemaa. Tarkkanäköinen voi kuitenkin omaksi nautinnokseen bongata ideologisia painotuksia, jotka eivät ole tuttuja länsimaisista sarjoista. Jo ensimmäisessä jaksossa sarjan päähenkilö SS-Standartenfűhrer Max Otto von Stirlitz, joka on todellisuudessa neuvostovakooja, keskustelee ravintolassa filosofisesti papin kanssa kristinuskosta ja kansallissosialismista. von Stirliz ajaa papin moraalifilosofiseen umpikujaan osoittamalla, että myös kristinusko perustuu fanaattisuuteen ja suvaitsemattomuuteen. Tällaiset näennäisen merkityksettömät mutta indoktrinaation kannalta tärkeät arkiset keskustelut sopivat hyvin kristinuskoa vastustavien kommunistien ideologisiin intresseihin.

Sarjana Kevään 17 hetkeä on pelkkä kuriositeetti, vaikkakin jälleen hyvä tekosyy märehtiä natsismia, tällä kertaa neuvostoliittolaisesta näkökulmasta.

YLE TV1, 1.9.2010, klo 19.00 Historiaa: Stalinin viimeinen juoni

Tammikuu 1953. Kuolemansa aattona Stalin kehittää mielessään vielä yhden vihollisen: juutalaiset lääkärit. O: Philippe Saada. T: Roche Productions, Ranska.

Ranskan valtion elokuvayhtiön tuottama ja juutalaisten kansanmurhayrityksen muistoa vaalivalle USC Shoah Foundation Institute for Visual History and Education -järjestön propagandamateriaaliksi tarkoitettu dokumentti Stalinin viimeinen juoni (Stalin’s Last Plot, 2009) on historiallisen evidenssin perusteella varsin yksipuolinen yritys valkopyykätä juutalaisten osuus Neuvostoliiton korkeimman johdon valtataistelusta 1950-luvun alussa. Ohjelman asiantuntija Jonathan Brent ja monet haastatellut kuten Natalja Rapoport ovat juutalaisia, joten heidän suustaan kuultiin vain yhdenlainen tulkinta Stalin väittämästä juutalaisten lääkärien salaliitosta. Ohjelman tulkinta tapahtumien kulusta noudattelee tuttua valtamedioiden narratiivia, jossa totalitääriset vallanpitäjät valehtelevat, juonittelevat ja lavastavat juutalaiset syntipukeiksi pitääkseen tietämättömän kansan tyytyväisenä. 

Katsoja samaistuu usein uhriin, ja länsimaissa ikuisen pyhän uhrin paikan on ominut itselleen juutalainen. Siksi Ylen punaliberaaleille ohjelmanhankkijoille ja toimittajakunnalle olisi mahdotonta lähettää kansalaisille dokumentti bolshevismin juutalaisista juurista tai juutalaisjohtoisen bolshevikkipuolueen suorittamasta yli viisi miljoonaa henkeä vaatineesta ukrainalaisten kansamurhasta vuosina 1932–33. Näiden kansanmurhien ja terrorin uhrien äänet eivät kaiu Ylen lähettämistä dokumenttiohjelmista.

Syy, mistä saamme kiittää Yleisradiota jatkuvasta holokaustiteollisuuden tukemisesta, on elokuvaohjaaja ja -tuottaja Jarmo Jääskeläisen 1990-luvun alussa aloittama Ylen Dokumenttiprojekti. Vielä 1980-luvulla holokaustista ei nähty montakaan tv-ohjelmaa yksinkertaisesti siitä syystä, ettei teema koskenut suomalaisia ja Suomen historiaa kuten ei edelleenkään. Sosialistisessa Puolassa elokuvaa 1960-luvulla opiskellut Jääskeläinen muutti Dokumenttiprojektin myötä tilanteen täysin. Ei liene sattuma, että kommunismin romahduksen jälkeen 1990-luvun alussa alkanut Dokumenttiprojekti keskittyi demonisoimaan ideologista tyhjiötä täyttämään tullutta kansallisuusaatetta kytkemällä sen väitettyihin juutalaisvainoihin. Jääskeläisen seuraaja, vasemmistoliberaalina tunnettu tuottaja Iikka Vehkalahti on jatkanut edeltäjänsä jalanjälkiä tuomalla juutalaisvainot aina vain uudestaan tv-katsojien eteen. Dokumenttiprojektin voidaan sanoa tehneen tehtävänsä, sillä se ei ole ollut enää pitkään aikaan ainoa juutalaisten kohtaloista kertova ohjelmapaikka, vaan holokausti-mania on vallannut, ei vain koko YLEn, vaan muutkin pääkanavat kuten MTV 3:n ja TV Nelosen.