Modernin länsimaisen sivilisaation romahtamisesta on kirjoitettu viime vuosikymmeninä paljon erilaisia tutkimuksia ja puheenvuoroja, mutta niitä on hyvin harvoin haluttu nostaa julkiseen keskusteluun. Tämä on ymmärrettävää, sillä aiheen esiin tuomisella tunnustettaisiin ainakin epäsuorasti, että läntinen maailma elää kroonisessa kriisissä, joka on nykymenolla vain pahenemassa. Koska päättäjät ja heidän taustavaikuttajansa eivät halua vahvistaa massojen jo nyt olematonta luottamusta tulevaisuuteen, järjestelmän palveluksessa olevassa valtamediassa on nähty järkevänä vaieta koko asiasta.
Tästä huolimatta tiedotusvälineet kertovat päivittäin uutisia pitkittyneistä talousongelmista, "ilmastokriisistä", luontokadosta, ydinsodan uhasta, pakolaistulvasta, rikollisuudesta, kulttuurin alennustilasta, kehitysmaiden väestöräjähdyksestä ja eurooppalaisten syntyvyyden laskusta, mutta nämä kaikki esitetään aina erillisinä ongelmina. Vähänkin historiaa lukeneet kuitenkin ymmärtävät, että edellä mainitut ilmiöt ovat merkkejä laajemmasta kriisistä, jota voisi kutsua sivilisaatiokriisiksi tai matkaksi kohti romahdusta kuten ranskalainen uusoikeiston filosofi Guillaume Faye kuvaa tilannetta kirjassaan Convergences of Catastrophes (2004/2012).
Kulttuurisia ja sosiaalisia muotivillityksiä on usein erehdytty pitämään yksiselitteisesti merkkeinä rappiosta, vaikka kyse on useimmiten vain päiväperhosmaisista reaktioista yhteiskunnan jatkuviin rakenteellisiin muutoksiin. Sivilisaation pintavaahdon sijaan on olemassa tiettyjä merkkejä, jotka kertovat varmuudella syvällisestä kriisistä ja kenties peruuttamattomasta laskukierteestä. Tässä yksi tärkeimmistä indikaattoreista on syntyvyys, sillä se kertoo konkreettisesti kulttuurin ytimessä olevan kansan halusta jatkaa olemassaoloaan.
Puhuttaessa syntyvyydestä täsmällisessä merkityksessään on syytä kiinnittää huomio väestötieteilijöiden määrittelemään kokonaishedelmällisyyslukuun, joka kuvaa sitä, kuinka monta lasta naiset keskimäärin synnyttäisivät elämänsä aikana, jos ikäryhmittäiset hedelmällisyysluvut pysyisivät laskennan perusteena olevan vuoden tasolla. Suomessa aihe on noussut jatkuvasti otsikoihin sen jälkeen kun Tilastokeskus julkaisi toukokuussa vuoden 2023 hedelmällisyysluvut.
Lukujen julkistamisen jälkeen Yle avasi lyhyessä uutisjutussaan Syntyvyys on historiallisen matalaa – Tampereella erityisen synkät luvut mitä tilastot pitävät sisällään. Esimerkiksi syntyneiden vauvojen määrä, 43 383, on koko mittaushistoriassa ennätyksellisen alhainen. Tärkein luku on kuitenkin kokonaishedelmällisyysluku, joka oli viime vuonna vain 1,26 lasta naista kohti. On jokseenkin kauhistuttavaa, että vuonna 1776 aloitetusta väestötilastoinnista ei löydy yhtä alhaista kokonaishedelmällisyyslukua kuin mitä viime vuosi kertoo. Vielä vuonna 2010 naiset synnyttivät henkeä kohti 1,87 lasta, joka sekin on liian alhainen luku, koska naisten pitäisi synnyttää yli 2 lasta, jotta väestö uusiutuisi.
Tiiviin jutun muutkin luvut kertovat paljon Suomesta ja samalla koko länsimaisen sivilisaation demografisesta tilasta. Luvuissa riittää analysoitavaa pitkälle meneviin johtopäätöksiin, joista nousee päällimmäisinä esiin maahanmuuton raju kasvu, myöhäinen lasten saanti, naisten haluttomuus tehdä lapsia ja kaupungistuminen. Vai mitä on sanottava siitä, että syntyneistä noin 16 prosenttia syntyi vieraskielisille äideille, kun tämä osuus jäi vielä neljään prosenttiin vuonna 2000. Toinen silmiinpistävä luku on äidiksi tulleiden keski-ikä, joka on noussut 30,3 vuoteen. Syntyvyys on alhaisinta suurissa kaupungeissa, erityisesti Tampereella (uusiutuvuusluku 1,07) ja Turussa (1,08). Pääkaupunkiseudun suuremman syntyvyyden selittää maahanmuuttajien nopeasti lisääntynyt määrä.
Varsin myöhäisenä eurooppalaisena kulttuurikansana suomalaiset ovat omaksuneet varauksettoman innokkaasti uuden teknologian ja muualta tulevat sosiaaliset trendit. Samalla Suomesta on tullut nopean taloudellisen menestyksensä uhri, mikä näkyy mukavan elämän aiheuttamana laskevana syntyvyyskäyränä. Materiaalinen hyvinvointi on vaikuttanut erityisesti lisääntymisen kannalta ratkaisevassa asemassa olevien naisten asenteisiin.
Vielä toisen maailmansodan jälkeen aina 1970-luvulle asti naisten tulot ja yhteiskunnalta saatu tuki olivat sen verran pieniä, että avioliitto oli jo taloudellisestikin järkevää verrattuna yksineloon. Vaikka naiset arvostivat tuolloinkin miehen sosiaalista statusta ja varallisuutta, heidän oli suhteellisen epäitsenäisyytensä vuoksi valittava useimmiten "vain" oman tasoisensa mies. Vasta helpon avioeron saannin, valtion takaaman lasten elatusturvan, koulutuksen ja taloudellis-sosiaalisen nousun myötä naiset ovat voineet harjoittaa luontaista polygyynisyyttään, jossa mahdollinen avioliitto ja lasten saanti pyritään toteuttamaan ylemmän tason miesten (10-20% miespopulaatiosta) kanssa. Harvoja "pelimiehiä" ja "alfoja" lukuunottamatta naiset hallitsevat valtavasti suuremman kysynnän vuoksi täysin Internet-ajan parisuhdemarkkinoita. Vaikka tilanteen esiin nostaminen saa aina vastaansa puheen naisten turhasta syyllistämisestä, totuus kuitenkin on, että sosiaalisen nousunsa vuoksi naisista on tullut kiistämättä miesten suhteen hyvin valikoivia riippumatta siitä millaisia he itse ovat.
Koska kasvava joukko nuoria naisia haluaa naida ylöspäin pienestä osasta "ylemmän tason miehiä", jää huomattava osa tavallisista miehistä vastaansanomattomalla matematiikalla ilman naista. Kun tämän vuoksi parisuhteiden ja siten myös avioliittojen määrä on pääosin lähtenyt laskuun, siitä on seurannut väistämättä vähäisempi lasten määrä. Edes ne yksinhuoltajiksi jääneet naiset, jotka ovat halunneet tehdä lapsia monisuhteisille "alfamiehille" tai niin sanotuille jännittäville poikaystäville (rikolliset, rotumuukalaiset jne.) eivät ole ratkaisevasti muuttaneet vallitsevaa lapsikatoa. Tietenkin aikaisemmin normina pidettyjä tasavertaisia parisuhteita ja avioliittoja solmitaan lähes entiseen malliin, mutta lasten saannin kannalta ratkaisevinta on nuorten alle 30-vuotiaiden naisten päätökset parisuhdemarkkinoilla. Väestökehityksen kannalta on oireellista, että monille hedelmällisessä iässä oleville naisille ei tuota minkäänlaista ongelmaa olla ilman miestä ja lapsia, varsinkin, jos tarjolla on vain "taviksia".
Parisuhdemarkkinoiden vinoutumisen lisäksi syntyvyyden laskuun on vaikuttanut liian myöhäinen lasten hankinta. Miehet ovat tähän vähintään yhtä syyllisiä kuin naiset, varsinkin kun vallitsevat sosiaaliset normit sallivat miesten vastuun pakoilun ja loputtoman nuoruuden jatkamisen. Tietyn iän ylittäminen ei kuitenkaan vaikuta miesten biologiseen lisääntymiskykyyn toisin kuin naisilla. Osalle nykynaisista onkin tullut yllätyksenä, että jo kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen hedelmällisyys alkaa laskea ratkaisevasti. Pääasiassa naiset tiedostavat hedelmällisyyden aikaikkunan, mutta ovat siitä silti välittämättä mikä käy ilmi Ylen haastattelujutusta Moni kolmekymppinen ei hanki lapsia, vaikka tietää, että hedelmällisyys laskee – kolme heistä kertoo miksi.
Ylen jutussa naisten antamat vastaukset kuten raskaaksi tulemisen ongelmat ja pienet tulot selittävät vain melko pieneltä osin sen, miksi lasten saanti viivästyy biologisen kellon jo tikittäessä. Jutussa jää sanomatta, että huomattava osa 30-vuotta täyttäneistä naisista ei ajattele lapsia lainkaan, sillä parhaiden hedelmällisyysvuosien aikana he ovat halunneet opiskella, tehdä uraa, bailata ja matkustella. Vasta kun elämän kuvitellaan olevan raiteillaan saattaa lapsi tulla mieleen, mutta silloin voi olla biologisesti jo liian myöhäistä.
Sen sijaan haastattelun 28-vuotiaan miehen perusteet lapsettomuudelle lähtien "maailman tilasta, ilmastonmuutoksesta ja polarsiaatiosta" kuulostavat ontuvilta verukkeilta, joita on totuttu kuulemaan vasemmistolaisilta opiskelijatytöiltä. Haastateltu tiedostava mies kuuluu selvästi siihen harhautettujen hyväkkäiden joukkoon, joka ei suostu ymmärtämään sitä, että eurooppalaisten lapsettomuuden korvaaminen afrikkalaisella ylijäämäväestöllä on jo pelkästään luonnon kantokyvyn kannalta tuhoisaa. Syväekologi Eero Paloheimon kirjoihin perehtyminen voisi tässä kohtaa olla hyvä rokote aikamme indoktrinoiduille hyväkkäille, jos he vain olisivat avoimia tiedolle, jota ei ole suodatettu kansainvälisten uutistoimistojen kautta.
Suomalaisten alhainen lapsiluku ei ole poikkeuksellinen Euroopassa, ainoastaan sen nopea lasku lyhyessä ajassa on silmiinpistävää. Joka tapauksessa väestötieteilijöiden mukaan populaation hedelmällisyysluvulla on tietty raja-arvo, jonka alittuessa se ei voi lähteä enää nousuun. Tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa, ollaanko Suomen nykyisellä lapsiluvulla jo lähellä kriittistä pistettä, josta ei ole paluuta. Syntyvyyden nostamiseksi kulttuurisessa ilmapiirissä tarvittaisiin pikaisesti jyrkkä asennemuutos, jotta lapsiluku lähtisi tästä vielä nousuun kohti väestön uusiutumista.
Sen sijaan Etelä-Korean kohdalla saatamme jo todistaa ensimmäisen huipputeknologisen maan väestön lopullista romahtamista. Ylen verkkosivujen häkellyttävässä reportaasissa Lapsettomien maa kerrotaan Etelä-Korean kokonaishedelmällisyysluvun laskevan vuoden 2024 aikana 0,68:aan. Huolestuttavinta jutussa on se, että mitkään kannustetoimet eivät ole saaneet laskevaa väestökäyrää nousemaan. Siksi Suomessa viime aikoina ehdotetut lapsikannustimet, joista yhdestä Ylen verkkosivivut kertoo jutussaan Väestötutkija ehdottaa: Tuhansien eurojen etu, jos ensimmäisen lapsen saa alle 30-vuotiaana, saattavat olla jo teoriassakin epäonnistuneita yrityksiä paikata tilannetta.
Lapsitalkoisiin kehottajat ovat pääasiassa olleet miehiä, mutta on myös näkyviä naisia kuten Väestöliiton tutkimusjohtaja Anna Rotkirch, joka on listannut 20 ehdotusta tilanteen korjaamiseksi. Kuitenkin yleisesti ottaen vahvasti polygyynisiä naisia huolettaa miehiä huomattavasti vähemmän populaation säilymistä koskevat kysymykset, on kyse sitten maahanmuutosta tai syntyvyydestä.
Parisuhteesta osattomiksi jääneet nuoret miehet ovat kautta historian synnyttäneet levottomuuksia, sotia ja sivilisaatioiden alas repimisiä, mutta huomattava osa naisista ei ajattele tällaisia asioita lainkaan. Sillonkin kun he niin tekevät kyse on yleensä naisaktivisteista, jotka ovat sitä mieltä, että miesten rakentama ja ylläpitämä teknologiaan perustuva yhteiskunta saakin romahtaa. Romahduksen seurauksena maahan voi vyöryä barbaarimiehittäjiä, mutta tämäkään ei häiritse näitä feministejä, koska naiset lisääntyvät joka tapauksessa vaikka miespopulaatio vaihtuisikin. Tämä selittää pitkälti sen miksi juuri miehet puolustavat uppiniskaisen sitkeästi ja suvaitsemattomasti väestöään ja kulttuuriaan. Voitto tai Valhalla kuten viikingit tapasivat sanoa.
Tällä hetkellä ei ole näkyvissä osattomiksi jääneiden eurooppalaisten nuorten vihaisten miesten esiinmarssia. Niin kauan kuin enimmäkseen miesten luomien teknologisten innovaatioiden synnyttämä materialistinen hyvinvointi jatkuu, tulemme elämään kuhnuriyhteiskunnassa, jonka ensisijaisena tarkoituksena on tehdä naisväestön elämä mahdollisimman mukavaksi. Tätä kehitystä kuvaa vastaansanomattomalla tavallaan amerikkalainen sukupuolipoleemikko F. Roger Devlin kirjassaan Seksuaaliutopia (2006/2019).
Devlinin mukaan läntinen mies päihitettyään lähes kaikki vaaralliset kilpailijansa huomaa jääneensä lähes tarpeettomaksi vauraassa yhteiskunnassa, jota ei enää tarvitse puolustaa. Lopuksi mies hyökkää Nietzschen sanoin "itseään vastaan" säätämällä lakeja, joiden valtuuttamana valtio ja miehinen väkivaltakoneisto turvaa kaikissa oloissa naisen aseman, myös silloin kun tämä on jättänyt miehensä lasten kanssa. Tällaisen kehityskulun seurauksena miestä ei tarvita naisten elämässä välttämättä lainkaan, sillä hänen ainoa tehtävänsä on palvella innovaatioillaan, rakentamallaan infrastruktuurilla ja sen ylläpidolla järjestelmää, josta suurimman ilon ottavat irti naiset ja heitä viihdyttävät toimettomat maahanmuuttajamiehet.
Devlinin pohdinnat ovat tietenkin kärjistyksiä, mutta on totta, että näennäisestä valta-asemastaan huolimatta valkoisen miehen tehtävä feminisoituneessa bonobo-yhteiskunnassa on pitää lähinnä järjestelmän rattaat kunnossa, jotta kone tarjoaisi kaikille, vapaamatkustajillekin, loputonta hyvinvointia. Itsestäänselvyydestään huolimatta tämän ääneen sanomisesta on tullut julkisuudessa mahdotonta, koska jokainen asemastaan epävarma mies ei uskalla sanoa mitään, mikä voisi suututtaa naisia, koska heidän suosioon pääseminen näyttää olevan kaikki kaikessa. Toisaalta nykyisistä eduistaan kiinni pitäville naisille on taas edullista vaieta koko asiasta.
Empiirisen ja tilastollisen havaintoaineiston perusteella näyttää vahvasti siltä, että huomattava osa hedelmällisessä iässä olevista naisista ei ole kiinnostunut sen enempää tavallisista miehistä kuin lapsistakaan. Jotta heille mukava länsimainen elämäntapa säännöllisine ulkomaanmatkoineen voisi jatkua vielä tulevaisuudessa, he kannattavat mitä tahansa maahanmuuttoa, jonka väitetään pitävän talouden rattaat pyörimässä. Tällaiseen lopun ajan ahneuteen ovat syyllisiä myös tietyt miehet. Muiden EU-maiden tapaan Suomestakin löytyy suuri määrä hallitsevassa asemassa olevia aisankannattajamiehiä, jotka haluavat edistää rajatonta maahanmuuttoa eli väestönvaihtoa hinnalla millä hyvänsä. Eräs heistä on Helsingin pormestari Juhana Vartiainen (Kok.), joka kertoi Ylen TV 1:n A-talkissa (24.10.2024), että Tilastokeskuksen uusin väestöennuste on toteutuessaan hyvä uutinen julkistaloudelle koko kansakunnan tasolla.
Mitä Vartiainen tuli lopulta tarkoittaneeksi tällä? Asia käy helpoiten selväksi lukemalla Ylen verkkosivujen juttu Toivon päättäjien tekevän kaikkensa, jotta tällainen tulevaisuudenkuva toteutuu, sanoo kokoomuspormestari väestöennusteesta. Uutisjutun mukaan mukaan väestökadon sijaan Suomen väkiluku kasvaa 6,6 miljoonaan vuoteen 2075 mennessä. Kasvu perustuu maahanmuuttoon.
– Toivon, että suomalaiset päättäjät tekevät kaikkensa, jotta tällainen tulevaisuudenkuva toteutuisi, Vartiainen sanoo.
Helsingin pormestari ei ole ensimmäistä kertaa edistämässä väestönvaihtoa milloin huutavan työvoimapulan milloin alhaisen syntyvyyden tekosyyllä. Vartiainen saattaa jollain vääristyneellä toiveajattelulla uskoa aidosti kognitiivisesti haasteellisten afrikkalaisten ja aasialaisten nurkanvaltaajien ratkaisevan suorittavien alojen työvoimaongelman palkkatasoa laskemalla samalla kun tulijat lisäävät "suomalaisten" määrää. Jos laskennallinen huoltosuhde, työllisyyden kasvu ja talouskasvu ovat ainoat kriteerit, miksei suomalaisia syrjäytetä saman tien tehokkailla kiinalaisilla?
A-talkissa SDP:tä edustanut Demarinuorten puheenjohtaja oli juuri sellainen aivopesty kympin tyttö, joka on tuskin miettinyt hetkeäkään mitä seurauksia Tilastokeskuksen ennustama muukalaisinvaasio, 400 000 uutta tulijaa jo täällä olevan puolen miljoonan lisäksi, aiheuttaa kansakunnalle parissa kymmenessä vuodessa.
Demarinuorten puheenjohtaja Emilia Kangaskolkka sen sijaan vaati suurempia panostuksia työperäiseen maahanmuuttoon.
Vartiaisen mukaan maahanmuuton tarpeellisuuden ymmärtäminen on kuitenkin aivan eri tasolla kuin ennen.
– 25 vuotta sitten mun oli vaikeaa saada demarit mukaan tähän, vuonna 2015 SDP:stä kokoomukseen siirtynyt Vartiainen sanoi.
Aikaisempiin sukupolviin verrattuna nykypäivän läntiset poliittiset eliitit ovat ajatusmaailmaltaan selvästi laiskempia, sillä kun ongelmia tulee eteen, ne yritetään ratkaista poikkeuksetta paikkaavalla ad hoc -menetelmällä pohtimatta päätöksen myöhempiä seurauksia. Yleensä nokkeliksi kuvitelluissa korjausratkaisuissa mennään ojasta allikkoon. Tässä mielessä suomalaisten syntyvyyden laskun korjaaminen Vartiaisen ja Emilia Kangaskolkan ohjeilla olisi sama kuin pariskunnat luopuisivat vapaaehtoisesti omien lasten saamisesta, mutta sen sijaan adoptoisivat lapsia Afrikasta. Joidenkin pariskuntien vapaaehtoinen geeniperimänsä tuhoaminen tai vaihtaminen on vain yksilöiden lyhytnäköistä hölmöyttä, mutta kokonaisen kansakunnan kohdalla kyse on matalan intensiteetin peruuttamattomasta kansanmurhasta. Tällaista kohtaloa meille ja meidän jälkipolvillemme haluavat tarjota ohjelmassa esiintynyt pormestari, nuorisopoliitikko ja työeläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto.
Koko ajatus siitä, että miljoonaväestöjä siirrellään juuriltaan mantereelta toiselle vain siksi että jotkut työnantajat haluavat halpaa työvoimaa, on absurdi. Mitä tulee moraaliin ylipäätään, on yksiselitteisen tuomittavaa, että Eurooppa haalii kolmannesta maailmasta juuri sitä ahkerinta ja kekseliäintä porukkaa mitä lähtömaat tarvitsisivat itse kipeästi maidensa kehittämiseen. Valitettavasti tällaiset kysymykset eivät edes vilahda ulkomaalaiskiimaisten väestönvaihtajien mielissä, vaan he ovat omaksuneet globalistiherroiltaan ajatuksen, jossa maailman eri populaatiot ovat kuin raaka-aine varanto, jota voi kahmia ja kuljetella minne tahansa mielensä mukaan. Ainoa asia missä A-talkin keskustelijat olivat oikeassa oli sen faktan toteaminen, että suomalaisten syntyvyys on ollut viime vuodet jyrkässä laskussa. Sitä vastoin tästä tosiasiasta vedetyt johtopäätökset ovat sitten pelkkää talousliberaalien psykopatiaa ja hallusinaatiovasemmiston hourenäkyjä.
On harhaanjohtavaa propagandaa uskotella kansalle, että "työvoimapulalle" ja syntyvyyden laskulle ei olisi tarjolla muita kuin niitä putkinäköisiä ratkaisuja mitä poliitikot esittävät ja media levittää. Jos Suomi haluaa olla edelleen mukana globaalissa tuotantoteollisuudessa ja kaupassa, sen ei tarvitse välttämättä tehdä itseavusteista kansanmurhaa, vaan maamme voi sopeutua tilanteeseen monin eri keinoin perustamalla ne ideologiasta riippumattomiin todennäköisiin tulevaisuuden odotuksin.
Ensinnäkin, miksi on hirttäydyttävä ajatukseen, että Suomessa olevien ihmisten määrä pitäisi ulkomaalaistulvalla pitää mielivaltaisesti päätetyssä 5,5 miljoonassa tai nostaa se jopa 6,6 miljoonaan kuten Tilastokeskus on ennustanut? Vielä viime sotien aikaan suomalaiset pärjäsivät 3.5 miljoonalla, vaikka talous perustui työvoimavaltaisiin aloihin. Lisäksi on selvää, että tuolloinen väestö oli monelta osin laadultaan parempaa ja yhtenäisempää kuin kovaa vauhtia etnisesti sekoittuva nyky-Suomen populaatio. Jos Pisa-tutkimuksia olisi tehty 1930-1980-luvuilla, tuon ajan suomalaiset olisivat hakanneet nykynuoret tuloksissa mennen tullen. Toisin sanoen ei se määrä vaan laatu.
Toiseksi, jo nyt on selvää, että lähitulevaisuudessa työvoiman tarve tulee laskemaan rajusti automaation, robotiikan ja tekoälyn ansiosta. Jos kansainväliset sopimukset ovat olevinaan suomalaispoliitikoille niin tärkeitä, miksei Suomi voisi ehdottaa kaikkialle maailmaan automaation verottamista? Eläkeläisten kasvaviin terveyskuluihin ei tarvitsi ottaa lainaa, koska ne voitaisiin kattaa universaalilla teknologiaverolla oman valtion hyväksi. Vastaavasti vanhusten hoito tarvitsisi vähemmän työvoimaa esimerkkinään Japanissa jo toteutettu robotiikan käyttöönotto. Kun suuret ikäluokat ennen pitkää poistuvat haudan lepoon, iäkkäiden väestöpiikin synnyttämä ongelma katoaa kuin itsestään.
Nämä ovat toteuttavissa olevia käytännön ratkaisuja. Talouden rakenteisiin tehtävät syvälliset muutokset ovat sen sijaan vaikeampia ja ne todennäköisesti vaativat yhteistyötä maiden kanssa, jotka ovat niin ikään kyllästyneet velkaorjuuteen ja kohtuuttoman koron maksamiseen nollista ja ykkösistä globaaleille keskuspankeille. Valtion ensimmäinen tehtävä olisi palauttaa käyttöön oma valuutta markka, jolla voidaan taistella suhdannevaihteluja vastaan. Vastaavasti Suomen pankki pitäisi muuttaa puhtaasti valtion omistamaksi keskuspankiksi, jonka riippuvuus EKP:stä ja globaaleista lainoittajista vähennettäisiin niin pieneksi kuin mahdollista.
Kun talous ja rahoitusjärjestelmä on saatu terveelle pohjalle, häviää tarve haalia ulkomaalaisväestöä, josta ei ennen pitkää tule muuta kuin kulttuurinen ja taloudellinen rasite. Tällä ei kuitenkaan ratkaista läntisten maiden kuten Suomen syntyvyysongelmaa, vaan se vaatisi kokonaisen muutoksen sekä kulttuurissa että talousajattelussa. Jos ylenpalttinen materiaalinen hyvinvointi tosiaan aiheuttaa niin alhaisen syntyvyyden, ettei väestö enää uusiudu omin voimin, pitää koko talouspohjainen toimintamalli ajatella uudelleen.
Manifestissaan European Renaissance (1999/2012) ranskalaisfilosofi Alain de Benoist hahmottelee kulttuuria, joka ei pohjautuisi pelkästään markkinoihin. Jo Aristoteles katsoi teoksessaan Politiikka talouden olevan alisteinen politiikalle hänen korostaessa väestöpolitiikan tärkeyttä ellei jopa ensijaisuutta suhteessa kaikkeen muuhun. Benoist on samoilla linjoilla historiallisessa analyysissään, jossa liberalismi ja marxismi ovat poikkeuksia, koska niissä uskotaan talouden määrittävän luonnonlainomaisesti yhteiskunnan infrastruktuurin. Vanhoissa tuhatvuotisissa kulttuureissa on Benoistin mukaan aina ymmärretty se, että talous muodostaa koko yhteiskunnasta vain "kirotun osan", joka niskan päälle päästyään uhkaa tuhota kaiken tasapainon. Muinoin taloutta halveksuttiin, ei siksi että se olisi hyödytöntä, vaan siksi ettei se ole lopulta muuta kuin pelkkää hyötyä hyödyn vuoksi. Tähän liittyen Benoist esittää, että nykykapitalismissa vallalla oleva tavarafetisismi tunnistettiin jo muinoin vaaraksi: erilaisten hyödykkeiden valtava tuotanto synnyttää vain kateutta ja vastustamatonta ostamisen halua, joka johtaa lopulta vain epäjärjestykseen ja väkivaltaan rajallisista resursseista.
Nykyinen kasvu-uskonto perustuu oletukseen, että alati kasvavan materiaalisen hyvän hamuaminen olisi avain onnellisuuteen. Kun omaan napaansa solipsisesti tuijottavan materiaalisen yltäkylläisyyden tavoittelun uskotaan täyttävän elämän, ei ole ihme, ettei lasten saanti näytä kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Benoistin ratkaisu on palauttaa elämä aitoihin merkityksiin kuten omiin lapsiin edistämällä yhteiskunnan ei-laskennallisia (ei-taloudellisia) piirteitä. Siksi talous ja kohtuullinen hyvinvointi pitäisi asettaa vain yhdeksi osaksi elämää, jota määrittävät myös yhteiskunta, politiikka ja etiikka.
Benoistin visio on nykytilanteeseen nähden tietysti vielä utooppinen, mutta jos kansakunnan luonut väestö todella tahtoo elämänsä jatkuvan jälkipolvissa, sen on tehtävä valinta merkityksellisen elämän ja haihtuvan oman edun tavoittelun välillä. Ehkä tätä ratkaisua ei tarvitsekaan tehdä, vaan sen tekee puolestamme pyramiditaloushuijauksen romahdus.
