 |
| Fyysikko Kari Enqvist. |
Globalistisen ideologian ja politiikan tietää olevan kriisissä, kun sen puolustajiksi nostetaan luonnontieteen ammattilaisia, joiden puheilla uskotaan olevan tieteellisen objektiivisuuden vakuuttavuutta. Viimeisin esimerkki turvautumisesta tieteen auktoriteettiin on Ylen verkkosivuilla julkaistu Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvistin kolumni Fasismin tieltä väistyvät ensin faktat. Varsinaisia esimerkkejä fasistien epätieteellistä faktoista hän ei kuitenkaan esitä, vaan tyytyy sättimään populistien fasistisia piirteitä, jotka ovat hänen mielestään esteenä tieteen vapaudelle ja maailman muuttamiseksi monoliittiseksi sosiaalidemokratiaksi.
Koska Enqvistin kirjoituksen tyylinä on kolumni, se ei ole mielipidekirjoitusta kummoisempi julistus yhden yhteiskuntafilosofian puolesta toista vastaan. Sellaisena se pitäisi myös nähdä, mutta valitettavasti Ylen suurimmalle seuraajasegmentille demarieläkeläisille kaikki on suurempaa viisautta kunhan se tulee vain kovan tieteen auktoriteetilta. Sekä tuulipukukansa että spesifin tieteen ammattilaiset näyttävät uskovan, että asiantuntijuus tietyllä alalla tekee puhujasta tietäjän mistä tahansa asiasta.
Enqvistin ohella maamme toinen joka alan asiantuntija on Turun yliopiston avaruustieteen professori Esko Valtaoja, joka lausuu milloin mistäkin asiasta näkemyksiä, jotka voisivat yhtä hyvin tulla Esson baarin aikamiesporukan suusta. Tämä ei ole retorinen heitto, sillä tutkimuksissa, joissa on arvioitu koehenkilöiden kykyä arvioida ennustettavien asioiden toteutumista, asiantuntijat ovat menestyneet niissä vain hieman paremmin kuin keskimääräiset kansalaiset. Tämä tosin vain silloin kun ennustettava asia on liittynyt asiantuntijoiden omiin aloihin, mutta heti kun on menty oman erikoisosaamisen ulkopuolelle, ero tavallisten ihmisten ja asiantuntijoiden arvioiden välillä on kutistunut olemattomiin. Tämä käy erityisen selväksi poliitikassa, jonka kehityksen arviointi on pelkkää arvaamista omilla ideologisilla mieltymyksillä.
Tieteen ideologiaa puolustessaan Enqvist ottaa keppihevosekseen fasismin ja sen eri kuvitellut muodot. Tekstin ainoa huomionarvoinen neutraali havainto löytyykin juuri siinä kohtaa, kun kirjoittaja tunnistaa anarkokommunisteissa fasistisia piirteitä, vaikka tarkempaa olisi puhua yleisinhimillisestä fanaattisuudesta, suvaitsevattomuudesta ja oikeassaolemisen halusta, jotka löytyvät vähintään piilevinä jokaikisestä ideologiasta ja uskonnosta:
Esimerkiksi Hampurin hiljattaisen G20-kokouksen anarkistirieha oli eräiltä piirteiltään fasistista vaikka se antifasistiseksi julistautuikin. Tuo kadun kaoottinen parlamentti, jonka väkivalta-osasto pukeutuu mustaan huppari-univormuun, vastusti globalisaatiota aivan kuten Hitler syytti Saksan kuvitellusta alennustilasta ei vain juutalaisia vaan nimenomaan kansainvälistä juutalaista finanssipääomaa.
Fasistisen mielen ehdottomuus, sen järkkymätön usko henkisen ja fyysisen väkivallan puhdistavaan voimaan, sen luottamus kuvitellun kansan luovuttamaan kuviteltuun valtakirjaan, on täysin vastakkainen tieteen eetokselle.
Jälkimmäisen kappaleen vastakkainasettelu on yhtä mielekäs kuin sanoisi, että tuli on vastakkainen jään olemukselle, jonka vuoksi edellistä ei saisi olla. Eihän tietyn yhteiskuntajärjestyksen taustalla olevalla elämänfilosofialla pitäisi sinällään olla mitään merkitystä tieteelle, joka toimii itsenäisesti omilla ehdoillaan. Riippumatta ideologiasta yhteiskuntajärjestyksen todellisuus ja olemus on aina eri kuin tieteen, joten niiden asettaminen keinotekoisesti vastakkain on järjetöntä. Yhtä hyvin voisi sanoa, että monikulttuurisen ja arvorelativistisen yhteiskunnan mentaliteetti on vastakkainen tieteen eetokselle, koska edellä mainitun "eettisenä" vaatimuksena on suvaita keskenään ristiriitaisia arvostelmia.
Kulttuurissa tiede on vain yksi ilmaus inhimillisestä toiminnasta, mutta Enqvist uskoo sen olevan kaikkein tärkein ja perustavin vain siksi, että sattuu harjoittamaan sitä itse. Hänen on vaikea hyväksyä sitä, että länsimaisen kulttuurin lopun sivilisaatiovaiheessa syntynyt tiede on sen pelkkä sivutuote, vaikka sitä ollaankin nyt nostamassa uskonnon korvaajaksi ja koko kulttuurin päämääräksi. Mikäli tämä yksiulotteisen "kaiken selittävä" maailmankatsomus ei pääsekään hallitsemaan kaikkialla ja olemaan ylimpänä, syynä täytyy olla fasismin kaltaisen vastavoiman synnyttämä kitka. Enqvist kirjoittaa, että
Tiede ei menesty fasismissa, vaan näivettyy pois, kuten se näivettyi Hitlerin Saksassa ja Mussolinin Italiassa, kun parhaat tutkijat pakenivat ulkomaille. Tiede on fasismia edeltävän ajan ensimmäinen uhri. Tieteen kohtalo varoittaa tulevasta kuin kanarialintu kaivoksen kaasuista. Ja nyt kanarialintua heikottaa Trumpin Yhdysvalloissa, Erdoganin Turkissa ja muuallakin, kuten Puolassa ja Unkarissa. On siis aika haistella tuulta ja yrittää arvuutella, mihin suuntaan olemme menossa.
On omituista, että kirjoittajan listalta puuttuu kokonaan teokratiaan perustava islam, jolla ei ole lainkaan tieteellistä traditiota. Silti edes islam ei suhtaudu (luonnon)tieteeseen vihamielisesti vaan ainoastaan välinpitämättömästi. Sen sijaan fasismin puhumattakaan nykyisen populismin pitämistä tiedevastaisina on tahallista liiottelua. Euroopan 1920-40 lukujen fasistiset liikkeet ja hallinnot eivät suinkaan halunneet kumota tiedettä, vaan antoivat sille yhteiskunnassa roolin, jossa se ei ole itsetarkoituksellisen johtavassa asemassa kuten se on nyt tutkaparinsa markkinakapitalismin kanssa.
Se, että fasistisissa maissa tiede nähtiin vain yhtenä monista kulttuurin muodoista, on tieteisuskoville tietenkin silkkaa irrarationaalista tiedevastaisuutta, sillä heidän mielestään kaiken pitää olla tieteelle alisteista. Yhdysvaltain ja Itä-Euroopan populististen hallintojen pitäminen tiedevastaisina on vielä fasismiakin perusteettomampaa, koska mitään tieteenvapauden vastaisia toimia niissä ei ole tehty. Toisin kuin lännessä Itä-Euroopassa nimenomaan puolustetaan puhdasta tiedettä, kun valtio supistaa määrärahoja tietyiltä ideologisilta yhteiskuntatieteiltä ja kulttuurimaxilaiselta propagandalta kuten sukupuolentutkimukselta ja rasistiselta "valkoisen etuoikeuden" tendenssitutkimukselta. Näitä huuhaa-aineita ei Itä-Europpassa kielletä, vaan niitä kehoitetaan hankkimaan rahoituksensa itse tai siirtymään sinne minne ne yliopiston sijaan kuuluvat eli kansanopistoihin.
Vaikka kirjoittaja pelottelee fasismilla, hänen todellisena päähuolenaan on populismi, jonka piirteitä hän samaistaa historialliseen fasismiin, jotta sillä ei olisi legitimiteettiä toimia liberaalidemokratiassa. Kansanvallan eli demokratian kannalta on suorastaan koomista, että Enqvist pitää populismin kansaan vetoamista tuomittavana fasistisena piirteenä, vaikka suoraa demokratiaa on harjoitettu Antiikissa ja viimeisen parinsadan vuoden aikana lähes kaikissa länsimaiden poliittisissa liikkeissä.
Kirjoituksen varsinainen poliittiinen viesti on, että tulipa nykypopulismi ("fasismi") sitten oikealta tai vasemmalta, se on tuomittavaa, koska se panee jarruja yksiulotteisen utilitaristiselle globaalikapitalismille hidastaen näin samalla myös tieteen laajenemispyrkimyksiä. Tieteentekijät kuten Kari Enqvisti puolustavat politiikassaan raakaa globaalikapitalismia sen suomien resurssien lisäksi myös siksi, ettei se vaadi tieteelle ja sen sovellutusten seurauksille juuri mitään rajoituksia. Tämä siksi, että kapitalismin ylläpitämässä tieteellis-teknisessä maailmassa muutos nähdään "edistyksenä" ja edistys on puolestaan hyvä, jota ei voida kyseenalaistaa. Kun oikeisto- ja vasemmistopopulistit haluavat nostaa esille vaatimuksen oikeudenmukaisesta hyvästä elämästä, joka ei ole sidottu kapitalistiseen hyötyajatteluun ja tieteen etenemiseen, tiedeuskovat näkevät sen "taantumuksena", koska tuollainen asenne palvelee ensisijassa vain ihmisen ja luonnon hyvinvoinnin intressiä eikä fetissiksi nostettua edistystä.
Siitä huolimatta, että tieteentekijät ja taloususkovaiset kannattavat edistystä, he tulkitsevat sen eri tavalla, joka synnyttää eripuraa näiden välillä. Taloususkovaisille tiede on pelkkä väline tehokkaamman tuotannon ja uusien innovaatioiden synnyttämisessä, kun taas liikemaailman rahoituksesta pitkälti riippuvainen "tiedeyhteisö" haluaisi olla ylin auktoriteetti siinä, miten maailma ja elämä tulisi ymmärtää ja miten ihmisyhteisöjä pitäisi pelkän tieteellisen maailmankuvan perusteella hallinnoida. Kolumnisti Enqvist ei turhaan peittele kantojaan, millaista tieteen ja kapitalismin määräämää yhdenmukaistettua monokultturista tulevaisuutta hän meille kaavailee.
Enqvist perustelee ainoana oikeana pitämänsä kehityssuunnan oman tieteenalansa fysiikan termodynamiikan toisella pääsäännöllä, jossa suljetun järjestelmän epäjärjestys eli entropia kasvaa. Rinnastamalla fysiikan ilmiön kulttuurin muutokseen kolumnisti ei välttämättä syyllisty suoranaiseen kategoriavirheeseen, mutta on selvää, että tällöin puhutaan eri ilmiömaailmoista, joissa pätevät eri lainalaisuudet:
Otetaan oppia fysiikasta. Sen mukaan kuuma ja kylmä sekoittuvat aina, kun vain aikaa on tarpeeksi. Pienikin yhteys niiden säiliöiden välillä riittää sotkemaan molekyylit tasalämpöisiksi. Ja todellisuushan on pohjimmiltaan fysiikkaa.
Myös maapalloistuminen on suuri tasapäistäjä. Edes historiastaan ylpeät kiinalaiset eivät enää pukeudu keisarilliseen silkkiin vaan edustavat samaa tummanpuhuvaa kravattikapitalismia kuin kaikki muutkin.
Tässä kohtaa pitää väljästi ymmärrettynä muistaa, että maapallo ei ole suljettu systeemi, koska me saamme energiaa ulkopuolella olevasta auringosta. Juuri se on taannut sen, että paikallisessa avoimessa järjestelmässä kuten maapallolla on syntynyt elämää ja sen myötä ihmisen luomaa kulttuuria. Tietysti nykymaailmasta löytyy Enqvistin kaltaisia kaaoksen ruhtinaita, joille on tärkeää, että maailman eri kulttuurit muunnetaan yhtenäiseksi haaleaksi litkuksi. Tämä ei ole kuitenkaan väistämätön kehityskulku, jonka myös Enqvist myöntää, koska vaivautuu varoittamaan globalisaation vastaisista voimista.
Kun luonnontieteilijät alkavat selittää yhteiskuntaa ja kulttuuria koskevia asioita, he heijastavat niihin universalisoivia käsityksiä, jotka ovat lähtöisin tieteellisestä ajattelusta. Tällaisessa ajattelussa peruuttamattomasti erilaisten kulttuurien ja ihmispopulaatioiden kuvitellaan poikkeavan toisistaan vain näennäisesti, sillä lopulta ihmislajia ohjaa kaikille yhteinen järki. Koska rationalismiin ja sen luomaan universalistisen yhteinäiskulttuurin voittoon ovat uskoneet eniten tiedemiehet, ei ole yllättävää, että he ovat mieltyneet ideologioihin, jotka näitä asioita parhaiten edistävät.
Tänään se on finassikapitalismin ohjaama globalismi, eilen se oli kommunisimi. Fysiikan ohella 1970-luvun Suomessa erityisesti matematiikka oli yliopistossa kommunistien suosiossa, koska sen uskottiin formaalina eli käsitteellisenä tieteenä olevan linjassa kommunistisen "rationaalisen" ja universalistisen maailmankäsityksen kanssa. Lännen kommunistiopiskelijoiden erityinen analogiavirhe oli se, että heidän suosiman matematiikan analyyttiset välttämättömät totuudet rinnastettiin kommunistisen materialismin ja yhteiskuntafilosofian "järkähtämättömiin totuuksiin". Laajemmassa yhteydessä tieteellinen kommunismi oli työkalu, jolla varmistettiin kommunismin vääjämätön etenenminen historian päämääränä. Tämä on tuttua Karl Marxilta, joka otti jo varhain vaikutteita Hegelin idealismista ja teleologisesta (päämäräisestä, tarkoituksellista) historianfilosofiasta.
Fyysikko-kolumnisti Kari Enqvistin universalistinen optimismi ei juonnu kommunismista, vaan luultavasti 1990-luvulla uushegeliläisyyttä edustaneesta Francis Fukuyamasta, joka julkaisi vuonna 1992 maailmanlaajuisen best-sellerin Historian loppu ja viimeinen ihminen. Toisin kuin Marx, joka piti kommunismia ihmiskunnan päätepisteenä ja huippuna, Fukuyama katsoo kirjassaan liberaalidemokratian edustavan historian loppua. Tosin myöhemmin hän irtisanoutui tästä kannasta. Itse asiassa Fukuyama epäili jo kirjansa viimeisessä viidennessä luvussa, että Nietzschen kuvaama materialistisella hyvinvoinnilla kyllästetyn viimeisen ihmisen elämänmuoto ei tyydytä koko ihmiskuntaa, vaan aina löytyy ihmisiä, jotka omasta edusta piittaamatta haluavat jotain itseään suurempaa, jonka puolesta ei ainoastaan elää vaan ennen kaikkea kuolla. Ikuinen rauha ilman ihmisryhmien taistelua itseään suuremman asian puolesta olisi tylsyydessään maanpäällinen Helvetti. Jo Antiikin kreikkalaiset ymmärsivät, että jotta Ihmiselämä olisi täyttä, siihen täytyy kuulua myös traaginen ulottuvuus. Enqvist toivoo sen sijaan kesytettyjen ja kuohittujen ihmislampaiden maailmaa:
Kysykää siis itseltänne, kumpi on todennäköisempää: että tuhannen vuoden kuluttua maapallo on edelleen riitaisten kansallisvaltioiden kokoelma vai jonkinlaisen maailmanhallituksen ohjailussa?
Enqvist viittaa kirjoituksena alussa Timothy Snyderin kirjaan Tyranniasta, jossa varotellaan fasmismin vaaroista, mutta juttunsa lopussa hän toivoo, että maailmaa hallitsisi totalitaristinen ja yhdenmukaistava maailmanhallitus. Enqvistin toiveessa ei ole mitään uutta, sillä viimeksi Neuvostoliitto Itä-Euroopan satelliitteineen yritti laajentua koko maailman kattavaksi valtiolliseksi järjestelmäksi.
Mikäli tuollainen sekulaarihumanistinen ja universalistinen valtio joskus syntyisi, merkitsisi se politiikan kuolemaa. Oikeusfilosofi Carl Schmittin mukaan maailmanvaltio ei voisi olla poliittinen yksikkö sanan varsinaisessa merkityksessä, koska politiikan maailma ystävine ja vihollisineen on väistämättä monenkeskinen pluriversumi eikä universumi. Koska politiikka muuttuu maailmanvaltiossa käsitteellisesti mahdottomaksi, siellä ei voi silloin olla myöskään demokratiaa, jonka kolumisti epäsuorasti tunnustaakin puhumalla "maailmanhallituksen ohjailusta".
Baabelin tornin rakentaminen on tuhoon tuomittu yritys, mutta oman kulttuuripiirin käsittävät kokonaisuudet kuten Rooman imperiumi tai mongolivalloittajien imperiumi idässä todistavat, että suuretkin kokonaisuudet ovat mahdollisia, mutta vain tiettyjen kulttuuristen ja etnisten ehtojen vallitessa. Belgialaispoliitikko Jean-François Thiriart (1922–1992) ideoi jo 1950-luvulla eurooppalaisen imperiumin, jossa valtiot noudattava itsenäistä talous- ja kulttuuripolitikkaa, mutta ovat samalla liittoutuneet sotilaallisesti yhteen. Tämä voisi olla järkevää aikana, kun maanosaamme kohdistuu sekä muslimien väestöpaine että Yhdysvaltain ja Venäjän halu määrätä asioitamme. Pisimmälle menevissä visioissa, joita ovat esittäneet Francis Parker Yockey ja sittemmin Guillaume Faye, vaaditaan valkoisen rodun imperiumia Dublinista Vladivostokiin.
Nämä kaikki vaihtoehdot takaisivat, että myös tulevaisuudessa inhimillisen kulttuurin korkeimmat ilmenemismuodot säilyisivät ja matka tähtiin olisi mahdollinen. Enqvistin visio ei tätä turvaisi, sillä se muistuttaa liikaa globaalieliitin suosimaa Richard Coudenhove-Kalergin suunnitelmaa, jossa kulttuuri laskeutuu afrikkalaiselle tasolle, kun väestöjä pyritään maailmanvaltion nimissä yhdistämään:
Annan heti oikean vastauksen: jos haluamme olla elossa vielä tuhannen vuoden kuluttua, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jälkimmäinen. Se on maali, jota kohti historian nuoli osoittaa. Jos tuo nuoli menee ohi, ihmiskunta on suunnattomissa vaikeuksissa
Se suunta mihin globalistit ja Enqvistin kaltaiset Yhden maailman utopistit ovat planeettaamme viemässä on jo nähty. Kaiken elämän yksipuolistuminen ja samanlaistuminen alkaa näkyä lähes kaikkialla maailmassa. Se taas perustuu standardisoituun kulutuskeskeiseen elämäntapaan, jonka hintana on paheneva ekokastastrofi. Kun tähän universalistiseen keitokseen lisätään ihmislajisolidaarisuus, saamme Afrikan väestöräjähdyksen, jonka paineaalto tekee kaikkialla maailmassa ekologista, etnistä ja kulttuurista tuhoa. Jos lajimme haluaa olla elossa vielä tuhannen vuoden kuluttua, niin silloin mikä tahansa muu vaihtoehto kuin Enqvistin ehdottama soisi sille paremman mahdollisuuden.
