ANTIFAN JA PUNAVIHREIDEN POLIITIKKOJEN KIELTOPROJEKTI KUSI REISILLE TAMPEREELLA

Yle Watch ei yleensä kirjoita suomalaisvihamielisen marginaalin edesottamuksista, sillä blogin ajutus on pyydystää isoja kaloja ja näyttää millaista vallan väärinkäyttöä hallitseva nomenklatuura poliitikoista toimittajiin käyttää. Silloin tällöin järjestelmän prostituoituna toimiven äärivasemmistolaisten puuhakerhojen toimet osuvat yhteen globalismia ajavan valtarakenteen kanssa, jonka vuoksi blogillamme on syy käsittellä myös näitä uutisia. Niistä tuorein Yle uutinen, Tampereella kauhistuttiin: uusnatsit kokoontuvat kaupungin tiloissa – Tieto kumottiin kiireesti kertoo, kuinka Tampereen kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja, vihreiden Iiris Suomela, oli tviitannut kuvakaappauksen anarkokommunistisen Varisverkoston virheellisestä tiedotteesta, jonka mukaan uusnatsit järjestävät toimintaa Tampereen kaupungin omistamassa kiinteistössä.

Uutisesta käy ilmi, että Vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän puheenjohtaja Mikko Aaltonen ja vihreiden kaupunginvaltuutettu ja kansanedustaja Olli-Poika Parviainen kertoivat, ettei kyseinen kiinteistö olisikaan Tampereen kaupungin omistuksessa. Vastavasti Ylen tietojen mukaan kiinteistö on yksityisessä omistuksessa ja Tampereen kaupunki vuokraa kiiinteistöstä vain osan museon varastoksi. 

Sittemmin Iiris Suomela on myöntänyt Ylelle, että hänen ensimmäinen Twitter-viestinsä aiheesta sisäsi väärää tietoa. Hän ei silti halua luopua poliittisesti erimielisten tukahduttamistoimista ja toivoo, ettei kansallismielisiä rock-konsertteja saisi olla punaisessa Tampereessa lainkaan:

Suomela toivoo, että tällaisia tapahtumia ei järjestettäisi Tampereella ollenkaan.

– Toivon, että Tampereen kaupunki aloittaa vakavan keskustelun siitä, millaisten toimijoiden kanssa pystymme olemaan samoissa kiinteistöissä.

– Lisäksi toivon kaiken kaikkiaan, että tamperelaiset poliitikot ja Tampereen kaupunki ottavat vahvasti kantaa natsismia ja äärioikeistoa vastaan, Suomela sanoo.

Niin sanotut oikeistopuolueet ovat Tampeerella hiiren hiljaa 2000-luvun punaviherkaartin junttaukselle. Ne ovat täysin kulttuurimarxistien määrittämän poliittisen korrektiuden kahleissa ja toimivat alistuneesti vihervasemmiston aisankannattajiana. Porvallisten puolueiden edustajile olisi varmasti kauhistus, jos joku heidän jäsenistään ehdottaisi vastavetona nykyiselle punakaartille, että tamperelaisten poliitikkojen ja Tampereen kaupungin pitää ottaa vahvasti kantaa uuskommunismia ja äärivasemmistoa vastaan. 

On käsittämätöntä, että liberalistista sananvapautta puolustavat porvaripuolueet kannattivat Tampereen valtuuston viime tammikuun päätöstä, jossa kaupunki ei suostu vuokraamaan tiloja "rasistisille" järjestöille, mutta sallii silti sen tukien kera äärivasemmistolaisille kansankiihottajille. Näin porvaripuolueet tulevat kannattaneeksi vasemmiston etua ajavaa strategiaa, jossa punavihreille epämieluisat radikaalit vaihtoehdot kielletään ja suljetaan pois. Punavihreille totalitaristeille tällainen linja on täysin luonteva, sillä se ei ole koskaan sietänyt avointa poliittista kilpailua. Se, miksi porvarit alistuvat punavihreälle junttapolitiikalle kertoo taas siitä, että heikosta kansansuosiostaan huolimatta vasemmistolaiset ovat taitavalla psykologisella sodankäynnillään onnistuneet iskostamaan eetoksensa hegemoniseen asemaan, jolle myös nynnyilevä oikeisto alistuu.

Punavihreän vasemmiston suhteeton ja siten epädemokraattinen poliittinen valta johtuu osittain sen kyvystä verkostoitua ja edetä kansanruumiin soluissa vikkelään kuin syöpä. Sivumennen sanottuna tämä tuo mieleen erään pienen muukalaisperäisen etnis-uskonnollisen populaation, joka on sattumoisin monien kulttuurimarxilaisten virusten alkulähde. 

Tarra voi olla kuvamanipulaatio, mutta juuri noin varikset
oikeasti ajattelevat, vaikka eivät sitä ääneen sanokaan.

Joka tapauksessa, työväenluokan edustajina esiintyvät punaviherpoliitikot ovat tätä nykyä osa rupattelevaa luokka, jonka taustalla on yliopistossa tapahtuva verkostoituminen. Sen alinta kastia on Varisverkosto, jossa enemmistönä olevat naispuoliset riviaktivistit tulevat varakkaista punaporvariperheistä. Varikset näyttävät omaksuneen mukatyöväenluokkaisen vasemmistoideologian vain siksi, että heidän professorinsa ja valtamedia pitävät sitä kovin muodikkaana. He ovat kuitenkin sen verran verran fiksuja, että ymmärtävät Suvi Auvisen tapaan verkostoitumisen tärkeyden jo fuksivuotena, jolloin kannattaa osallistua yliopistoaktivismiin ja kansalaisjärjestöihin. Koska nuo organisaatiot ovat sidoksissa valtioon, poliiittiset opportunistit voivat kiivetä eräänlaisen ideologisen sukulaissuosinnan avulla niiden kautta yhteiskunnassa pitkälle aivan kuten Suvi Auvinen ja Iiris Suomela ovat tehneet.

Hyväsisar-kerhon olemassalo paljastuu IIris Salmelan poliittisessa toiminnassa. Kun kaupungin korkealla pallilla istuva punavihreä khmeri seuraa ja jakaa äärivasemmistolaisen opiskelijaklikin Stasista muistuttavia ilmiantotiedotteita, se kertoo paljon siitä, miten tiiviisti punavihreä establishmentti ja sen liepeillä viihtyvä valevallankumouksellinen räyhävasemmisto on verkostoitunut keskenään. Jo nimensä mukaisesti Varisverkosto on verkostoitunut organisaatio, jolla on vahvat kytkökset etabloituneeseen punavihreään valtaeliittiin ja valtion rahoittamiin "kansalaisjärjestöihin", jotka eivät ole muuta kuin äärivasemmiston "epäpoliitiisia" bulvaaneja. 

Vaikka heprealainen suurkapitalisti George Soros ei rahoitakaan suoraan mitättömiä varisverkostoja, hän kuitenkin tukee median hyvämaineiseksi pesemiä "kansalaisjärjestöjä", joiden edustajilla on puolestaan suorat henkilökohtaiset kytkökset äärivasemmiston ruohonjuuritason puuhastelijoihin kuten Suomessa antifalaiseen Varisverkostoon. Ei ole myöskään mikään salaisuus, että yksi Varisverkoston perustajista on Dan Koivulaakso. Koska Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson on hänen hyvä ystävänsä, on todennäköistä, että Anderssonilla on suoria kontakteja Varisverkostoon. 

Luultavasti Varisverkossa on mukana on myös näiden kahden vasemmistopoliitikon yhteinen tuttu, toimittaja Mikael Brunila, joka on kerännyt kuva-arkistoa suomalaisista kansallismielisistä. Laissa kielletyn henkilörekisterin ylläpitämisen tausta on sikäli huvittava, että äärivasemmisto on perustellut pelkurimaista naamioitumistaan sillä, että äärioikeisto muka kuvaa sitä, vaikka he ovat todistetusti itse ainoa epävirallinen taho, joka arkistoi vihollisiaan systemaattisesti. Anarkomarkojen reiluuslogiikassa vain heillä pitäisi olla oikeus tehdä kuvarekisteri poliittisista vastustajistaan samalla kun he turvautuvat laittomaan naamioitumiseen sillä verukkeella, että äärioikeisto kuvaa heitä tiedostoihinsa. Varsinainen syy yksipuoliseen naamioitumiseen on se, että näin anarkokommunistit voivat kätkeä henkilöllisyytensä tehdessään rikoksia vastamielenosoituksissa.

Julkinen antifasistien henkilögalleria joka tiedetään puhuu sen puolesta, että mm. Takku.netissä ja Varisverkostossa toimivat agitaattorit ovat enimmäkseen yliopistojen kampuksilla viihtyviä humanististen alojen ikiopiskelijoita, poikkeuksina väkivalta-anarkisti Antti Rautiainen ja vasemmistoaktivisti Syksy Räsänen. Heistä aktiivisimmat eivät ole edes etnisesti suomalaisia kuten jo pitkään sairaseläkkettä nauttinut tamperelainen Juan Meneses, joka toimii Takku.nettiin vähvasti kytköksissä olevan Punk in Finland -foorumin ylläpitäjänä. 

SUURENNA KUVAA KLIKKAAMALLA.

Viime aikoina anarkokommunistista agitaatiota on harrastanut näkyvästi portugalilainen Tiago Silva, joka on SKP:n (Suomen Kommunistinen Puolue) Turun piirijärjestön puheenjohtaja. Tämä 31-vuotias Turun yliopiston yleisen historian tohtorikoulutettava on aktiivinen Turun seudun "antifasistisessa" toiminnassa ja vaikuttaa myös Varisverkostossa. Kulttuuriorganisaatioiden ja yliopiston kulttuurimarxilaisesta mädätyksestä kertoo puolestaan se, että Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahasto on myöntänyt Silvan väitöskirjatyöhön apurahaa 24 000 euroa (hulppea apuraha tuo mieleen Koneen säätiön palkitseman Miika Tervosen). Silvan päasiallinen tutkimustyö on tähän mennessä ollut islamille myönteistä tendenssitutkimusta ja se jatkuu myös dhimmi-henkisessä väitöskirjassa, jonka pitäisi käsitellä islamin kohtaamista Portugalin keskiaikaisissa historiankirjoituksissa.

Kolmas mainitsemisen arvoinen vierasperäinen anarkokommunisti on Helsingin suunnalla vaikuttava venäjänjuutalainen Dmitry Gurbanov. Terveydenhoitoalaa opiskellut Gurbarov on jo pitkään yrittänyt luoda Helsinkiin antifasistista skinhead-katujengiä (sic) siinä mainittavammin onnistuen. Siksi hän onkin keskittynyt nettitrollaamiseen, väkivaltaisten uhkauksten lähettämiseen fasisteiksi katsomilleen henkilöille ja kansallismielisten henkilötietojen levittämiseen. On kuitenkin näyttöä siitä, että Gurbanov on edelleen mukana Antifan kaltaisessa katuhäiriköinnissä ja ilkivallassa.

Hajanaisesta paljastetettujen otoksesta huolimatta suurin osa punaporvarillisista "antfasisteista" on opiskelijatyttöjä. Miespuoliset aisurit saattavat olla johdossa, mutta toiminnan jalkaväki on naisissa. Tämä näkyy "antifasistien" vastamielenosoituksissa ja ylioppilaskuntavaalien gallerioissa. Niissä näkyvät punavihreät aktivistit toimivat myös anonyymeinä varisverkoston kaltaisissa suljetuissa sisäpiirikerhoissa.

Yhteistä kaikille anarkomarkoille on se, että he ylenkatsovat valkoisten natiivien perinteistä työtätekevää luokkaa, jota väittävät puolustavansa. Yhdysvaltalaisen Storia-lehden toimittaja Alex Witoslawski on kuvannut osuvasti tätä seurakuntaa suomennetussa kirjoituksessa Marx panisi nykyvasemmiston seinää vasten:

Jos tapaatte jonkun Antifan tai BAMNin jäsenen, keskustelkaa hänen kanssaan kommunistisesta teoriasta, ja huomaatte etteivät he tiedä siitä mitään. He osaavat vain toistella kielikuvia mustien, homojen ja maahanmuuttajien sorrosta. Tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä – menkää mihin tahansa vasemmistolaiseen kirjakauppaan yliopistokaupungissa, ja huomaatte pian että siellä on enemmän kirjoja intersektionaalisesta mustasta LGTB-feministisestä seksuaalisuudesta kuin Marxista ja Leninistä. Lyhyesti sanottuna, Antifan ja BAMNin kaltaiset ryhmät väittävät olevansa kommunistisia tai anarkosyndikalistisia, mutta niiltä puuttuu kaikki todellinen tieto ideologioista ja filosofioista, joita ne väittävät kannattavansa. 

Tämä pätee muuhunkin vasemmistoon: sillä ei ole lainkaan luokkatietoisuutta, sen kannattajat ovat joko eliittikakaroita tai ryysyköyhälistöä, jotka on huijattu uskomaan, että valkonaaman tai heteron vihaaminen on tärkeämpää kuin luokkataistelu. Jos moderni marxilainen vallankumous todella tapahtuisi länsimaissa, heidät kaikki pantaisiin seinää vasten ja ammuttaisiin luokkapettureina. Miksi siis jokin aidosti luokkatietoinen liike kuten Alt-right tai populistinen oikeisto ottaisi nykyvasemmiston vakavasti?

Witoslawskin jutun perusteella herää kysymys, miksi nähdä vaivaa poliittisesta muka-vastustajasta, jonka "anti-autoritääriset" aktiivit ovat jämähtäneet kaikkitietävän 15-vuotiaan  lukiolaiskakaran mustavalkoiseen moralismiin, joka on vieläpä omaksuttu koulujen ja yliopistojen auktoriteeteilta (sic!). Sääliäkään tukirahakapinallisia ei oikein voi, koska he ovat laskelmoivassa konformismissaan alistuneet vapaaehtoisesti systeemin egalitaarisille epäarvoille ja vieneet puhdasoppisuuden kiihkossa ne toiseen potenssin aivan kuten Kiinan nuoret maolaisessa kulttuurivallankumouksessa 1960-luvulla.

Korruptoituneen järjestelmän kannalta on tietenkin edullista, että nationalistit ainoana todellisena globalismin vastaisena oppositiona tuhlaisivat energiansa systeemin juoksupoikina toimivan räähkävasemmiston kanssa painimiseen. Merkitystä elämälleen etsiville anarkomarkoille nykykulttuurin demonisoima äärioikeisto on luonnollisesti sopiva lohikäärme, jota vastaan taistelemalla voi tuntea hetken emotionaalista ja sankarillista mielihyvää. Kansallismielisten ei kuitenkaan kannattaa näihin hiekkalaatikkoleikkeihin vakavasti ryhtyä, sillä paukut pitää säästää todellista vihollista vastaan.

Tästä huolimatta syy, miksi Yle Watch nyt poikkeuksellisesti käsittelee tätä marginali-ilmiötä johtuu siitä, että äärimmäisellä vasemmistolla on vaikutusta yliopistoelämään, josta verkostoinnin avulla noustaan lopulta vallan huipulle. Nimenomaan vallasta ja sen rakenteista koko vasemmisto on sairaalloisen kiinnostunut, siksi se puhuukin siitä jatkuvasti, tosin siten kuin se ei koskisi sitä itseään. 

Valtaa ja näkyvyyttää voidaan myös saada vastikkeellisesti, mutta se edellyttää äärivasemmistolaisilta lehmänkauppoja arvoliberaalien ja globalistikapitalistien kanssa. Siksi on ymmärrettävää, ettei edes "vallankumouksellinen" äärivasemmisto hyökkää todellisia vallanpitäjiä ja suurkapitalisteja kuten George Sorosia vastaan. Anarkokommunismia larppaavien räyhäräähköjen onkin paljon helpompi saada itselleen tunne-elämää ravitseva "moraalinen" palkinto hyökkäämällä tavallisia isänmaallisia suomalaisia työläisiä vastaan kuin ottaa riski ja purra ruokkivaa kättä. He tietävät itsekin olevansa uusliberaalien, markkinakapitalistien ja hämärien globalistien hyödyllisiä idiootteja, mutta eivät voi vastustaa kiusausta, jossa viholliseksi nimetään se, jolla ei ole todellista vaikutusvaltaa.