SUOMEEN TULOSSA PUNAVIHREÄ PAINAJAISHALLITUS – EI VÄLTTÄMÄTTÄ HUONO UUTINEN

Tämänpäiväinen Yle-uutinen SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen päätöksestä aloittaa neuvottelut kansanrintamahallituksen kokoamisesta ei tullut yllätyksenä muille kuin hämmästystä teeskenneille punavihreille toimittajille. On päivänselvää, että demarien hallitusneuvottelut olivat alusta alkaen pelkkää teatteria, sillä tulipunainen "äijäfeministi" Rinne oli jo kauan ennen vaaleja hinkunut maahan punavihreää kaunahallitusta. 

Nyt sellainen ollaan saamassa, koska vaalitappion kärsinyt vallanahne Kepu oli jälleen kerran valmis pettämään aiemmat lupauksensa. Näillä näkymin hallituksesta on tulossa naisvoittoinen "maailmanparannushallitus", joka reaalimaailman paineessa muuntuu suomalaiseksi dystopiaksi nopeammin kuin arvaammekaan. Tämä ei ole loppujen lopuksi lainkaan huono juttu!

Maamme nykytilanteessa apaattiset suomilampaat ansaitsevat punavihreän painajaishallituksensa. Siperialla on tapana opettaa. Toki hallituskauden alussa julkisen hallinnon punavihreä lukeneisto ja valtion etuuksista nauttivat anarkopummit saavat elää suurta Unelmaa valtion ottamalla lisävelkarahalla, mutta kauaa he eivät tästä tulevaisuudelta varastetusta samppanjasosialismista saa nauttia. Kun käsi alkaa pian hamuta valtion kassan pohjaa, saavat roskaväen lisäksi vyötään kiristää myös tavalliset duunarit, jotka lyhytnäköisyydessään äänestivät sosiaalidemokraatteja.

Mikä voisikaan mennä pieleen hallituksessa, jonka muodostavat SDP, Keskusta, Vihreät, Vasemmistoliitto ja RKP? Oikeastaan pitäisi kysyä, voiko enää huonompaa koalitiota ollakaan kuin edellä mainittu Rogue gallery. Vaikka oppositiossa ei ole juuri mitään kehuttavaa, tuleva hallituskokoonpano ei ole muuta kuin joukko paatuneita kansanvihollisia. Kansalta rahaa varastavan punabandiittijoukon kruunaa suomalaisvihamielisyydestään tunnettu pölhöhumanitaristinen RKP.

Millaista politiikkaa uuskommunistiselta kansanrintamahallitukselta on sitten odotettavissa?

Lisää verotusta.
Lisää tulonsiirtoja.
Lisää valtionvelkaa.
Lisää liittovaltio Eurostoliittoa.
Lisää homotusta ja transutusta.
Lisää sananvapauden rajoittamista.
Lisää kehitysmaiden "turvapaikanhakijoita".

Tämä kansa on näköjään lyötävä polvilleen ennen kuin se oppii realismia harhaisten utopioiden sijaan. Hyvä että oppii edes joskus. Se opetus on: asioiden on mentävä vielä huonommin, jotta ne voisivat mennä joskus paremmin. Siksi näin alkuun Suomen tien täytyy olla Kreikan tie.



                                                       *****************************


Päivän toinen hyvä kotimaan uutinen ei saanut läheskään yhtä suurta julkisuutta kuin Siperia-hallituksen mahdollinen muodostaminen. Ylen uutinen Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja vaihtuu huonosta työilmapiiristä syytetty Grundström ei hae jatkoa kertoo tunnetun vihreän khmerin jättävän "vastuullisen median" edunvalvojan tehtävät.

SIPILÄN HALLITUS EROSI – EI NIIN HISTORIALLINEN PÄIVÄ SITTENKÄÄN

Ex-pääministeri Juha Sipilä (Kesk.).

Tänään kaikki kotimaan mediat ja varsinkin Yle ovat puhuneet historallisesta päivästä, koska valtioneuvosto on eronnut kesken virkakautta viimeksi 1970-luvun lopulla. Tuohon aikaan hallitukset vaihtuivat tiuhaan tahtiin eikä sitä pidetty mitenkään kummallisena. Päinvastoin, 1970-luvulla normaaliin politiikkaan kuuluivat jatkuvat opposition epäluottamuslauseet ja hallitusten hajoamiset sisäisiin riitoihin, sillä silloin tehtiin aidosti vastakkaisista arvoista lähtevää politiikkaa. Lisäksi hallitusten hajoamisiin vaikutti tuolloin kaikkia valtaoikeuksia nauttinut presidentti, joka saattoi tyytymättömänä hajottaa eduskunnan ja määrätä pidettäväksi uudet vaalit. 

Kekkosen väistymisen jälkeen 1980-luvulla siirryttiin konsensuspolitiikkaan, jossa hallitukset kestivät koko vaalikauden. Tähän vaikutti osaltaan sosialismin romahduksen jälkeen vallalle päässyt ideologinen vaihtoehdottomuus. Olipa hallituskoalitio mikä tahansa, se noudatti aina "taloudellisia realiteetteja", joten suuria muutoksia politiikan sisällössä ei nähty riippumatta siitä oliko hallitusvastuussa SDP tai Kokoomus. Se, että Keskustan johtama hallitus erosi tänään ei ole merkki maamme politiikan taustalla vaikuttavan vaihtoehdottoman konsensuksen katoamisesta. Politiikka pysyy edelleen samoilla raiteilla pelurien vain vaihtuessa.

Vaikka pääministeri Juha Sipilä ilmoitti eroanomuksessaan, että eron syynä oli soten eli sosiaali- ja terveysuudistuksen meneminen karille, lienee todellinen syy viiden viikon päästä pidettävissä eduskuntavaaleissa. Vaaligalluppien mukaan Keskustan kannatus on hädin tuskin 14 prosenttia, vain hieman enemmän kuin nousussa olevilla perussuomalaisilla. Jotain oli siis tehtävä ja Sipilä katsoi tässä kohtaa vaalikampanjaa järkevimmäksi puhdistaa koko pöytä hajottamalla hallitus. Tuleeko tämä taktinen veto lopulta muuttamaan Keskustan kannatuksen nousujohteiseksi, jää nähtäväksi. 

Vaihtoehdottomassa konsensusdemokratiassa mikään ei muutu, mutta silti kansalaiset ovat valmiita äänestämään vaalikaudesta toiseen "muutoksen" puolesta. Nyt tätä näennäistä muutosta edustaa oppositiossa istuva historian jäänne Sosiaalidemokraatit. Kansan muisti on lyhyt, sillä vuosituhannen alussa äänestäjät halusivat eroon Paavo Lipposen oikeistodemarihallituksesta (ns. saateenkaarihallitus) suurin piirtein samoista syistä kuin äänestäjät Kepusta nyt. 

Markkinavetoiselle politiikalle vaaditaan siis vaihtoehtoa ja kansa luulee, että vanhaa maailmaa edustavat seniilit demarit olisivat kykeneviä siihen. Rahoittaakseen kaiken lupaamansa kivan SDP:n johtama hallitus joutuu ottamaan lisää kansainvälistä lainaa, jotta maamme voisi harjoittaa markkinoista vapaata sosialismia. Lopulta mennään ojasta allikkoon, sillä "kylmän markkina-ajattelun" selättämiseksi nykyiset ja tulevat sukupolvet joutuvat entistä pahempaan finanssimaailman korko-orjuuteen.

Kauniista sanoista huolimatta demarien tavoitteet ovat pitkälti samoja kuin porvaripuolueilla, mutta keinot erilaiset. Ennen kaikkea halutaan talouskasvua, työllisyyttä ja "hyvinvointia". Demarien erona porvareihin on se, että heidän hallitusvastuullaan nämä yksisilmäiset tavoitteet toteutuvat vielä heikommin. Vastaavasti yhteistä näille kaikille puolueille on EU-mielisyys ja monikultturismi, joten hallituksen vaihto ei tässä suhteessa muuta kansankunnan kuolonmarssin suuntaa. Se voi ainoastaan nopeuttaa sitä.

Ehkäpä juuri talouden romahdus ja etninen kaaos voisivat antaa flegmaattiselle kansalle riittävän sysäyksen todelliselle muutokselle. Kyynisesti ajateltuna olisi ehkä parasta, että vaalien jälkeen maata johtaisi SDP:n vetämä punavihreä hallitus. Se kasvattaisi valtion velkaa konkurssipisteeseen asti ja päästäisi maahan niin paljon kehitysmaiden vapaamatkustajia, että se synnyttäisi väkisin vallankumousta lähentelevän yhteiskunnallisen kuohunnan. Ikävä kyllä historiallinen totuus taitaa olla, että asioiden on mentävä entistä huonommin ennen kuin ne voivat mennä paremmin.