YLEN (RACE) MIX -OHJELMAN ETNISESTI POIKKEAVA KAKSIKKO TARJOAA POLIITTISTA KORREKTIUTTA VARHAISNUORILLE

Yle Mixin Jasmin Beloued ja Kiia Keskikylä.

– Mix viittaa myös sekoitukseen. Kun on Mix-karkkipusseja, niin olemme ehkä makein uutissekoitus lapsille.

Miksi verorahoin tuotetun varhaisnuorisolle suunnatun uuden uutispalvelun Yle Mixin juontajat Jasmin Beloued ja Kiia Keskikylä eivät ole ylivoimaiseen enemmistöön kuuluvia etnisiä suomalaisia? Vastaus on kaikille ilmiselvä: juontajien etninen tausta ja ulkoinen habitus on viesti sinänsä. Juontajavalinnallaan Yle haluaa antaa suomalaisuutta väheksyvän roturutsaavan viestin herkässä manipuloitavassa iässä oleville varhaisteineille. Tällä indoktrinaatiolla pyritään kasvattamaan globalistista "arvopohjaa" tunnustavaa uutta sukupolvea pian väistyvien demarieläkeläis-boomerien jatkoksi.

Suomalaisuutta väheksyvä etninen vinouma suomalaisten kustantamassa valtion valtamediassa pitäisi olla vakava julkisen keskustelun paikka, mutta Ylen uutisessa "Kommentoi tuonne alle, jos sulla on juttuaiheita" – Yle Mix on uutispalvelu lapsille, katso ensimmäinen video Areenasta tai Youtubesta juontajien poikkeuksellista taustaa ei edes sivuta, vaan jutussa käydään iloisen kepeästi läpi varhaisnuorten tarvetta "omille" uutisille.

Jokaisen vastuullisen suomalaisen, joka haluaa kasvattaa lapsistaan omilla aivoillaan ajattelevia kansalaisia, pitäisi jäkikasvunsa kanssa käydä kriittinen keskustelu Yle Mixistä ja sen katsomisen mielekkyydestä. 

On nimittäin selvää, että juontajina toimivat rotumuukalaiset eivät tule mitenkään edistämään etnisten suomalaisten identiteettiä. Päinvastoin, he tulevat tarjoamaan varhaisteineille valikoidusti mustavalkoisia uutisia, joissa vasemmistoliberaali rajat auki -globalismi on siististi cool, kun taas suomalaisten ja muiden eurooppalaisten etnonationalismi on sekä vanhanaikaista että pahaa. Lisäksi voi vain kuvitella, kuinka kritiikittömän palvovasti Yle Mix suhtautuu oman ikäpolvensa "pyhimyksen" Greta Thunbergin falskeihin mutta täynnä moralistista kiihkoa oleviin näkemyksiin ilmastosta.

Tämä kaikki on tuttua jo tavallisista Ylen uutisista, joita sen toimittajat kehtaavat vielä mainostaa "luotettavina ja vastuullisina". Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja Riikka Räisänen ymmärtää varsin hyvin, miksi Isosiskovaltiota edustavan Ylen täytyy osallistua kilpailuun nuorten uutistarjonnasta: 

– Kaiken somessa tarjolle vyöryävän sisällön keskelle tarvitaan myös luotettavaa ja vastuullisesti tehtyä uutisjournalismia lapsille, ikätasolle sopivasti kerrottuna, sillä lapset käyttävät todella paljon mediaa. Lapset ovat tärkeä yleisö uutisille, Räisänen sanoo.

Yle Mixin tuottaja Santtu Natri puolestaan rehvastelee kulissien takaa, että "Yle Mix kertoo sen, mitä juuri nyt on tarpeen tietää – olipa kyseessä uutiset koronasta, koulusta tai Trumpista". Orange Man Bad! Sehän tiedetään jo aikuisten uutisista, jotka voisivat yhtä hyvin olla Yle Mix.

YLEN PARANOIDISSA MULTIKULTISSA JOPA VÄÄRÄ RUOKAVALIO NÄHDÄÄN "RASISMIN" LÄHTEENÄ

Bon Appétit!

Parodiahorisontin rajat vain paukkuivat kun Yle pani tällä viikolla menemään parilla ruokakulttuuria koskevalla mielipideuutisellaan. Niissä aiheen käsittelytapa ei ole mitenkään uusi, sillä monet muistavat viiden vuoden takaa nettimeemiksi nousseen Yle uutisen Rasismi ei kannata salaatin teossa, jonka insertissä sanotaan:

Nurkkakuntaisuus ja silmien sulkeminen muulta maailmalta on iso virhe salaattia valmistaessa. Maistuvaa salaattia tehtäessä kannattaa ottaa raaka-aineita ympäri maailmaa.

Jokseenkin samaa härskiintynyttä tofusalaattia kauhotaan tuoreessa propagandauutisessa Tutkijat: Outo ruoka lisää tasa-arvoa. Valveutunut kansalainen ymmärtää poistaa aseesta aina varmistimen, kun hän kuulee sanan tutkija, varsinkin jos tämä edustaa punaisen yliopiston yhteiskuntatieteellistä alaa. Tälläkin kertaa asiantuntijuus ilmenee tieteen kaapuun puettuna marxilaisuutena, kun sosiologi Taru Linblom esittää mielipiteitään. Yhtään sen arvovapaampaa näkemystä emme saa kuulla jutun toiselta asiantuntijalta, Tampereen yliopiston tutkijatohtori Markus Vinnarilta. Kaiken karvaisilla asiantuntijoilla markkinoidut mielipideuutiset uppoavat todennäköisesti kaikken parhaiten auktoriteettiuskoisiin demarieläkeläisiin, joille tämäkin juttu lienee ensi sijassa kohdistettu.

Varhaiskasvatuksen ruokasuositusten tavoitteena on terveyden edistämisen lisäksi muun muassa "edistää elinikäistä ruokaoppimista". Se ei tarkoita pelkästään ennakkoluulottomuutta uusien makujen edessä tai sitä, että kiinnostuu ruokakulttuurista, vaan ruokasivistyneisyyttä. Piittaamattomuus ravinnosta voi johtaa tutkijoiden mukaan jopa syrjäytymiseen.

Ja syrjäytyminen johtaa....rasismiin! Lainauksen normatiivinen tyyli on kuin suoraan Neuvostoliitosta, vaikka kokoomusvetoinen maamme johto on jo pitkään korostanut edustavansa länsimaista liberalismia, jossa valtiolla ei ole oikeutta astua kansalaisen kynnyksen yli. Demarien miehttämä virkamieskunta ja punainen yliopisto ovat kuitenkin taanneet sen, että maamme kulttuuria hallitsee edelleen bysanttilaisuus, jossa kansalaisia ohjeistetaan ja määrätään käyttäytymään tietyllä tavalla korrektisti. Tämä Syvän valtion (engl. Deep state)  Leviathan näkyy niin raskaassa byrokratiassa ("kyllä valtio tietää") kuin virallisina suosituksina, jota tämä paternalistinen Varhaiskasvatuksen ruokasuosituskin edustaa. 

Sen lisäksi, että demarihenkinen Syvä valtio ajattelee Sinun parastasi, se haluaa nykyään myös ajatella puolestasi. Siksi ruokasuosituksissakin pitää olla sisään asennettuna monikultuurisuus ja tasa-arvo ikään ne edustaisivat jotain tavoiteltua hyvää ja absoluuttista totuutta. Eivät ne edusta, mutta sitäkin enemmän ne edustavat puhdasta sosialismia uusilla iskusanoilla. 

Tutkijat tulevat sanoneeksi rivien välistä, että perinteiseen, ekologisesti tuotettuun suomalaiseen lähiruokaan turvautuminen on merkki kavahdettavasta nationalismista, jossa syrjitään uusia makuja ja siten myös uusia näkemyksiä kuten muukalaisinvaasion tarpeellisuutta:

Toki ruokaa voi pitää pelkkänä polttoaineena, mutta se on paljon muutakin. Osallistumattomuuteen liittyy eriarvoisuutta. Esimerkiksi poliittisesti passiivisten on havaittu osallistuvan huonosti elämän muihin alueisiin, Lindblom sanoo. Jos ihminen ei halua siis altistaa itseään uusille mauille, miksi hän haluaisi altistaa itseään uusille näkemyksillekään.

Suorastaan poliittiseksi tutkija Lindblom ryhtyy silloin, kun hän sivuuttaa kansojen itsemääräämisoikeuden ja pitää kehitysmaalaisten maahanmuuttoa automaattisesti kannatettavana asiana. Ruokakulttuuriin sovelletulla kohtaamisteorialla tutkija yrittää selittää pois maahanmuuttoinvaasiosta seuraavat ristiriidat – kunhan syöt kebabia alat väistämättä pitää kurdeista, turkkilaisista ja arabeista:

Ruoka on keino mennä toisen nahkoihin, purkaa vastakkainasettelua. Avoimuus vieraita kulttuureita kohtaan vähentää tutkitusti vihamielisyyttä vähemmän tuttuja asioita – myös ruokia kohtaan, Taru Lindblom sanoo.

Tavalliselle kansanosalle markkinoidut eksoottiset ruokamaut tulevat käytännössä suurimmista maahanmuuttomaista Lähi-idästä. Heillä ei ole juuri muuta  tarjottavana kuin jauhelihasta tehdyt feikkikebabit (ei lampaanlihaa), joita myyvät ruokapaikat ovat käyneet turhankin tutuiksi suomalaisten kaupunkien ja taajamien katukuvassa. Yksipuolisen monokulttuurisessa bulkkiruuassaan monikulttuuri ei tuo juuri mitään uutta, paitsi sen että Lähi-idän veijarit ovat sukulaisten ilmaistyövoimalla, polkumyynnillä ja verokikkailulla syrjäyttäneet suomalaiset ravintolat ja nakkikioskit kaupunkimiljööstä.

Tutkijatohtori Markus Vinnari on suomalaiskaunaisessa punamädätyksessään vieläkin suorasukaisempi kuin Taru Lindholm. Hän puhuu kuin svekomaaninen hallintoviranomainen joka väittää, että suomalaisilla ei ole mitään omaa, edes ruokaa. Koska olemme saaneet kaiken Hyvän armollisilta naapureiltamme, meidän täytyy sen vuoksi hylätä suomalaisuutemme tai tehdä se sellaiseksi, että kaikki afrikkalaiset voivat olla myös suomalaisia ja tulla tänne valmiiseen pöytään nauttimaan venäläisen keittiön lihapadoista:

Suomalaista ruokakulttuuria ei pidä erehtyä luulemaan itsenäiseksi tai erityisen ainutkertaiseksi. Se tulee vähintään neljästä ilmansuunnasta: Venäjältä, Ruotsista, pohjoisesta – ja nykyään etenkin amerikkalaisesta ruoka- ja juomateollisuudesta.  

– Kun tajuaisimme, että meidätkin on koottu monista vaikutteista, pystyisimme entistä paremmin kyseenalaistamaan sen, mitä suomalaisuus oikeastaan on, tutkijatohtori Markus Vinnari sanoo.

Miksi näiden yliopistojen perässähiihtäjien mielestä vain suomalaisuus pitää kyseenalaistaa, miksei yhtä hyvin kansainvälisyyttä tai muita kulttuureja? 

Jutun lopussa sosiologit ovat yhtä mieltä siitä, että suomalaisuudesta vierottavassa aivopesussa hedelmällisintä maaperää ovat tietämättömät lapset ja nuoret. Aivan kuten DDR:ssä.

Tuleeko uusiin ruokiin siirtyminen olemaan suomalaisille vaikeaa? Ei välttämättä. Keskon selvityksen mukaan jo nyt noin kolmannes suomalaisista valitsee ruokakoriinsa eksoottisia aineksia, kuten korianteria ja kookosmaitoa. Uusi herkkusukupolvi uusine makumieltymyksineen kasvaa hyvää vauhtia. 

Jos näiden lasten innostus ruokaan säilyy, ja heillä on vielä keskiluokan ostovoimaa, tulee markettien, kauppahallien ja torien ruokatarjonta – eli siis myös suomalaisten ruokamaku – olemaan ennennäkemättömän värikästä.

Ksenofiilisen ruokahifistelyn siirtyminen sosiologian tutkimuskohteeksi ei ole mitenkään yllättävää ajallemme. Ikävä kyllä sosiologiassa ei haluta pohtia pakkomielteisen ruuasta puhumisen historiallisia ulottuuvuuksia ja toistuvuuksia, koska ne kertoisivat jostain muusta kuin edistysuskovaisten saarnaamasta "kehityksestä". 

Historiantutkijat ovat huomanneet eri kulttuurien rappiovaiheessa toistuvan ilmiön: hillittömän hedonistisen nautinnonhalun. Rooman valtakunnan lopussa ruualla leikkittelystä ja uusien eksoottisten makujen etsimisestä tuli degeneroituneen elitiin yksi suosituimmista harrastuksista. Televisiossa tällä vuosikymmenellä esiin marssineet julkkiskokit olivat tuttu ilmiö jo lopun ajan Roomassa, jonka vuoksi ajastamme on helppo vetää yhtäläisyyksiä yleiseen kulttuurin rappioon.

Hedonismin lisäksi Itsestään selvänä pidetystä ruuasta on tullut myös statusta ja nirppanokkaista identiteetin määrittämistä. Nykypäivän keskiluokkainen porvaristo ei voi henkisen laiskuutensa vuoksi enää erottautua rahvaasta kirjallisella sivistyksellään, varsinkin kun kirjojen arvo on romahtanut ja kirjahyllyt menettäneet statuksensa sisutuselementtinä. Siksi erikoisesta ja ennen kaikkea kalliista ruokahifistelystä on tullut ns. paremman väen keino tehdä hajurako epäterveellisen juntisti syövään alaluokkaan. Samalla ruualla keikarointi on osoitus sivistyneistön rappiosta, jossa on siirrytty henkisestä kilvoittelusta kulinaristisiin makunautintoihin.

PS. Ihmetyttää miksi Suomessa arvostetaan poikkeuksellisen paljon kaikkea ulkomaalaista, etenkin ruokaa. Teoksessaan Länsimaiden tuho (2009) emeritusprofessori Timo Vihavainen kumoaa vallalla olevan ksenofiilisen ennakkoluulon, jonka mukaan suomalaisilta puuttuu herkut, joita eksotiikan nälkäiset ulkomaalaiset söisivät mielellään:

(...) Ravintolan kannalta ihanteellisinta olisi kai tarjota suomalaisia uuniruokia esimerkiksi sunnuntaibrunssilla, hiukan samaan tapaan kuin Englannissa tehdään, mutta voisihan perinteeksi ottaa senkin, että suomalaisen uuniruuan tarjoiluaika sijoittuisi päivittäin esimerkiksi iltaan, vaikkapa 18-20 välille. Miltä tuntuisikaan tulla raskaan työpäivän jälkeen herkkupöytään, jossa höyryäisivät vastapaistettujen karjalanpiirakoiden ja ruisleivän ohella rasvainen karjalanpaisti, savolainen ohrarieska, silakkalaatikko, uunihauki ja erinäiset muut uuniruuat. Näiden ohella tarjolla olisi maalaisvoita, paistettuja muikkuja ja uunilohta, savustettua lahnaa tai siikaa, suolamuikkuja sipulin ja smetanan kera, muikun ja mateen mätiä, suolattua särkfileetä, graavattua lohta ja siikaa sekä saunapalvikinkkua, joka on kypsytetty lähes puumaisen kovaksi. Keitoista kermainen lohikeitto, muikuista tehty rantakala, matikkakeitto, savulihalla maustettu hernekeitto, lammaskaalikeitto ja maitoon keitetty haukikeitto kilpailevat voitollisesti minkä tahansa ulkomaisen vastineen kanssa. Uunissa täysin kypsiksi paistetut lanttukuutiot täydentävät erinomaisesti karjalanpaistia ja erilaisiin kastikkeisiin ja uuniruokiin antavat vastustamattoman makunsa suomalaiset sienet, jotka ovat yhtä kaukana viljeltyjen siitakkeiden tai herkkusienten keskinkertaisuudesta kuin taivas on maasta. Suolattuna taikka ymmärryksellä marinoituna suomalainen sieni sopii verrattomasti myös kylmän snapsin kyytipojaksi, ja muutoin ruokajuomana on oivallinen kylmä kalja, jota ei ole tehty uutteesta, vaan maltaista. Jälkiruuaksi sopii ternimaidosta tehty uunijuusto sokerin ja kanelin kanssa, lakat, metsämansikat ja mustikat jäätelön kera antavat viimeisen silauksen aterialle, josta parhaimmillaan muodostuu suomalaisen keittiön ylistyslaulu. 

Tällaiselle aterialle haluaisin kutsua sen ulkomaalaisen ystäväni, joka vaatimattomuuksissaan teki pilaa käsitteestä Finnish cuisine odottaen minunkin nauravan asialle makeasti. Miksi tämä ei ole todellisuudessa mahdollista? Mikä meitä estää panemasta pöytään sitä, mikä meillä on aitoa ja parasta? 

Ennen muuta kysymys lienee ilmiöstä, jota voisi kutsua kansalliseksi alaikäisyydeksi. Olemme tuijottaneet suu auki ulkomaiden ihmeitä ja matkineet parhaamme mukaan sitä, mitä kuvittelemme eurooppalaisuudeksi. Niin sanotut mestarikokit eivät nähtävästi ole omanneet sen tason henkistä kapasiteettia, että olisivat uskaltaneet poiketa joukosta. Varakkaat ravintolavieraat ovat halunneet erottua rahvaasta hankkimalla pätevyyden eksoottisten makujen tuntemuksessa. Ravintolat eivät puolestaan ole edes yrittäneet tarjota suomalaista ruokaa kunnianhimoisesti hyvin valmistettuna. Siihen on jo ennakolta suhtauduttu ikään kuin alempiarvoiseen tavaraan, jota hyvä ravintola ei edes voi tarjota. Esimerkiksi saksalaisen laaturavintolan arvolle sopii mainiosti tarjota lounaaksi halpaa ja kansanomaista Eintopf-pataa. Mutta koettakaapa kysyä vastaavaa Suomessa (s. 240-241).

                                                        *************************

Ylen verkkosivujen toisessa ruokauutisessa Analyysi: Miksi irakilaista ruokaa ei arvosteta lompakolla mutta japanilaiskeittiötä kyllä? toimittaja Santtu Natri saa itkupotkuraivarin, koska eri maiden ruokakulttuureja ei arvosteta samalla tavalla. Yhtä hyvin voitaisiin kysyä, että miksi kaikki ruoka ei ole samanhintaista:

Miksi eri kulttuurien herkut arvotetaan eri tavoin? Toisen maan ruoka mielletään polkuhintaiseksi etniseksi "mätöksi", toisen maan ateria taas on kallista ulkomaista herkkua. Sanakirjamääritelmä etniselle ruoalle viittaa "eri kulttuurien kansallisruokiin". Termi on itsessään melko neutraali. Kansainvälinen. Mutta sanapari "etninen ravintola" herättää jo latautuneempia mielikuvia. Noutokebabia, buffetaasialaista, krapulapitsaa. Siis halpaa.

Halpuudella on syynsä. Kebabien ja pitsojen suhteellinen edullisuus etnisissä "ravintoloissa" johtuu pitkälti halvoista raaka-aineista, joita arabit, turkkilaiset ja kurdit rahtaavat Liettuasta ja muualta Itä-Euroopasta. Toinen hintaa laskeva tekijä on työvoimakustannusten ja verovelvoitteiden kiertäminen. 

Hinnan korottaminen ei monestikaan nosta tuotteen arvoa ja haluttavuutta, jos itse tavara on mitä on. Yksikään formulaa sunnuntaisin seuraava suomalainen ei ostaisi krapulapitsaansa ja kebabmättöänsä, jos niiden hinta nostettaisiin halpojen kotimaisten ravintolahintojen tasolle, sanotaan hintahaarukkaan 14-25 eroa kappale. Hinnankorotuksella statuksen saaminen etniselle perusmätölle on siis täysin turhaa sekä ostajan että myyjän näkökulmasta. 

Etnisen bulkkiruuan hintaa pitäisi kuitenkin saada nostettua, mutta ei sillä perusteella, että muhammedit saisivat toimittaja Natrin kaipaamaa sosiaalista lisäarvostusta. Yksinkertainen ja luonnollinen syy hintojen nostamiselle olisi yhtäläisten kilpailusääntöjen ulottaminen myös ulkomaalaisiin. Nythän viranomaiset katsovat turhan usein läpi sormien etnisten kebab-pitseroiden epämääräistä raaka-aineiden hankintaa ja veronmaksamista. Yle Watch kommentoi tarkkemmin vieraan kebab-teollisuuden käänteitä maaliskuussa 2015 jutussaan Kebabit ja pitsat vaarallisia suomalaisille:

Median paljon ylistämät ahkerat Lähi-idän pitseriayrittäjät eivät todennäköisesti kykenisi toimimaan kotimaansa jo täyteen ahdetuilla ja kilpailuilla pikaruoka-markkinoilla. Sen sijaan perustaessaan Suomeen valtion strattirahan turvin kebab-pitserian, he saavat uuden enemmän maksavan asiakaskunnan ja neitseelliset markkinat, jossa he voivat kilpailla ulos paikalliset yrittäjät röyhkeällä vilunkipelillä. He eivät ole Suomelle mitään Fazerin ja Finlaysonin kaltaisia kultamunia, jotka luovat uusia tuotteita ja innovaatioita vientiteollisuuteen. He eivät ole muuta kuin ihmisen perustarpeita tyydyttävän stabiilin markkinasegmentin ulkomaalaisia valtaajia. Talouden näkymättömän käden mekanismi ei tuota tässä omalle kansalle taloudellista lisäarvoa, sillä vieraat yrittäjät työllistävät vain itsensä ja sukunsa eivätkä tuota edes uusia korvaamattomia hyödykkeitä vientiin. Ellei heitä olisi, suomalaiset ostaisivat pitsansa toisiltaan, mutta nyt varallisuutta siirtyy suomalaisilta asiakkailta suoraan aavikoilta tulleiden verovilunki-yrittäjien taskuihin. Kyse on siis silkasta nollasummapelistä, jossa suomalaiset ovat häviäjiä.

JÄLKIMARXILAISTA NAISTENPÄIVÄÄ, TOIVOTTAA YLE

Mustat naiset - matemaattisesti lahjakas voimavara vai
pokakonttorin kuningattaria?

Sillä aikaa kun länsimaista sivilisaatiota murennetaan stalinistisilla väestönsiirroilla ja harmaata finnanssimaailmaa hyödyttävällä velkataloudella, median sisällöstä vastaavat jälkivasemmistolaiset nostavat kansalaisten keskustelunaiheiksi rasismijankutuksen ja sukupuolien rajattoman määrän. Punavihreän kuplan ryhmähenkeä nostattavissa jutuissa puolestaloukkaannutaan milloin mistäkin, mikä onkin helppoa, sillä loputtomasti oikeuksia vaativat yksilö-pyksilöt kokevat tulevansa "syrjityiksi" tai "loukatuiksi" lähes kaikista ihmiselämään kuuluvista itsestäänselvyyksistä.

Silti näillä muka rationalismia ja tiedettä puolustavilla toimittelijoilla on otsaa närkästyä "totuuden jälkeisestä ajasta", vaikka heidän oma suhde todellisuuteen on pelkkää hermoherkkää subjektivismia. Heidän toistuvalle moraaliselle närkästykselle ei ole juuri koskaan objektiivisia perusteita, joten sormella osoittelu kielii enemmän toimittajien prinsessamaisesta asenteesta, jossa aina uudestaan löydetyille "sorretuille" pitää levittää eteen punainen matto, jottei maailman likaiset "vääryydet" koskettaisi heitä. 

Tällaisten "epäoikeudenmukaisuuksien" esille tuominen on varmasti palkitsevaa vihervasemmistolaistille toimittajille, jonka vuoksi uutinen voidaan tehdä heppoisesta aiheesta kuten käy ilmi Ylen Santtu Natrin jutusta Äitiyspakkauksen nimi vaihtoon syrjivyyden takia? Tuleva perheministeri kannattaa muutosta. Jutussa käy ikävällä tavalla selväksi myös se, että poliittisen korrektiuden taustalla oleva sanamagia, dekonstruktio, ei ole vain punavihreiden kulttuurimarxilaisten monopoli, koska ehdotusta äitiyspakkauksen nimen vaihtamisesta on vaatinut Keskustapuolueen kansanedustaja Annika Saarikko. Todellisia ongelmia kuten rasistisen muukalaisinvaasion vaikutusta väestön lopulliseen koostumukseen poliitikot ja media eivät nosta julkiseen keskusteluun, vaan skolastiikan hengessä he saivartelevat korrekteista käsitteistä, jotta kansalaiset unohtaisivat olennaisen. 

Sosialistisesta perinteestä kumpuavasta naistenpäivästä on ainakin Suomessa tehty toimittajien ansiosta päivä, jolloin ei juurikaan korosteta naisten arvoa elämän antajana, vaan se nähdään tilaisuutena lisätä uhristatusta kuten Ylen jutussa Vuoden tieteentekijä naistenpäivästä: "Shut up and be pretty" käy ilmi. Yleensä päivä muistetaan siitä, kuinka suomalaiset miehet pahoinpitelevät naisiaan kyllästymättä 24/7. Voisi kuvitella, että miestenpäivänä (19.11.) tuotaisiin esiin vastavuoroisesti naisten lapsentapot ja muut ikävät ilmiöt. Mitä vielä, mekkoeinari-ritarit piiskaavat itseään ja monesti miestenpäivän jutut kertovat siitä, kuinka entiset vaimonhakkaajat ovat kyenneet vähentämään väkivaltaa erilaisten vihanhallintakurssien avulla. Niin, sinä suomalainen mies siellä, vieläkö hakkaat vaimoasi?

Yle Fem, keskiviikko 8.3.2017 klo 22:30, Elämä käännekohdassa 

7/8. Lotta oli menestynyt ja itsevarma kolmen lapsen äiti, joka eli väkivaltaisessa parisuhteessa. Vuosia kestäneen kaltoinkohtelun jälkeen hän jätti miehensä. Nyt hän johtaa väkivaltaa kokeneiden naisten klinikkaa. HD Kuulovammaisille tarkoitettu tekstitys: ruotsi.

Yle TV1, keskiviikko 8.3. klo 21:05, A-studio 

Naistenpäivänä kolme valovoimaista naista pohtii A-studiossa mitkä asia kaipaavat vielä kipeästi muutosta tasa-arvossa. Juontajana Annika Damström. #yleastudio HD


Yle TV2, keskiviikko 8.3. klo 22:00, Stacey Dooley: Naisten helvetti

1/2. Tutkiva brittitoimittaja Stacey Dooley matkustaa Filippiineille tutkimaan tyttöjen laajamittaista seksuaalista hyväksikäyttöä. Kontaktointi ja kaupankäynti tapahtuu netissä viranomaisten ulottumattomissa. HD K12 (ahdistus, seksi).

                                                     ****************************

Tiedostavan toimittajan unelmajuttu koostuu todennäköisesti sankaritarinasta, jonka ainesosissa yhdistyy naissukupuoli ja ei-valkoisuus. Näin naistenpäivänä sellainen on ilmestynyt parahiksi jo pari päivää sitten (4.3.2017), kun Ylen verkkosivuilta on saanut lukea totuutta kaunistelevaa tendenssimäistä kertomusta Naiset, joiden laskelmat veivät ensimmäiset astronautit avaruuteen. 

Artikkelin kirjoittanut Aishi Zidan on "sattumalta" itsekin nainen ja värillinen, joten motiivia mustien naisten jalustalle nostamiselle ei tarvitse hirveästi arvailla. Pienellä googlauksella löytyi Kodin Kuvalehden Zidanista tekemä iso henkilökuvajuttu, jonka poliittisissa painotuksissa sen kynäillyt naistoimittaja Hanna Jensén ei pahemmin kainostele omaa kantaansa:

Kuusitoistavuotias Aishi ei ollut tietoinen siitä, että Euroopan neuvoston rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio arvosteli Suomea turvapaikkahakemusten hitaasta käsittelystä. Se arvosteli myös Suomen poliisia välinpitämättömyydestä rikosilmoituksia kohtaan, joita maahanmuuttajat olivat tehneet syrjinnästä. Ei, Aishi opetteli markan vaihtumista euroksi ja kertoi kaiken kuudella.

Jutussa toistuu se tuttu tarina, jossa Lähi-idän toivioretkellään tummaan ulkomaalaiseen rakastunut toiseudenpalvoja on tietenkin suomalainen nainen eikä mies, jonka seurauksena piti muuttaa vauraaseen Pohjolaan synnyttämään rotuhybridi. Etelän taatelintallaajavaltioihin verrattuna Aishi Zidan on todennäköisesti ollut kiitollinen siitä, että on saanut asua Suomessa, joskin etninen ulkopuolisuus vieraalla reviirillä on herättänyt alemmuudentunnetta suomalaisuutta ja ylipäätään valkoisuutta kohtaan. Jutun perusteella kaikki toiminta, joka vähentää valkoista valtaa valkoisten kotimaissa, on ollut Aishi Zidanille mieleen, joten ei ole ihme, että hän hakeutui Helsingin Sanomiin levittämään monikultturismia ja päätyi lopulta Amnesty Internationalin tiedottajaksi. 

On surullista huomata, että rehtien suomalaisnaisten kuten marttojen suosima Kodin Kuvalehti, on nykyään täynnä toimittajakoulusta tulleita punavihreitä toimittajia, jotka vakuuttelevat päätoimittajalle muodikkaan ajan hengen vaativan sivuille monikulttuurisuutta. Toimittaja Hanna Jansén on varmasti tyytyväinen kun saa toimittajakavereilleen todistaa olevansa suomalaisuuden epädramatisoija antamalla suunvuoron etnisesti sekoittuneelle multikultisaarnaajalle, jonka mielestä suomalaisuus on pelkkä ilmoitusasia, vaikka se käytännössä tarkoittaa sitä, että avoimien ovien päivinä maamme rajoille tulisi viisi miljardia värillistä, jotka haluaisivat kokea Suomen kodikseen ja imeä aitojen suomalaisten kovalla työllä luoman hyvinvoinnin kuiviin:

"Toivoisin, että yhteiskunnassa ei luokiteltaisi ketään sen perusteella, miltä hän näyttää tai onko hänellä vaikka jokin sairaus. On väärin, että monien pitää ponnistella tullakseen hyväksytyiksi, mutta he eivät sittenkään tule." Ei ole olemassa yhtä suomalaisuuden mallia, Aishi muistuttaa. Hänellä on näkemys siitä, kuka on suomalainen. Se, joka kokee Suomen kodikseen.

Mitä tulee Aishi Zidanin Ylelle kirjoittamaan juttuun, hän olisi tuskin ollut tietoinen siitä ilman vasemmistoliberaalissa Hollywoodissa tehtyä tuoretta elokuvaa Hidden figures, joka saa Suomessa ensi-iltansa tänään naistenpäivänä. Kyynisten juutalaismogulien tuottama puolifiktio on melko tyypillinen massoille suunnattu raina, jossa mitätöidään kaikki mikä on eurooppalaisperäistä ja jossa sankareiksi nostetaan värilliset, jotka sorrosta huolimatta todistavat olevansa moraalisesti ja myös älyllisesti ylivertaisia valkoisiin wasp-miehiin verrattuna. Ainoat valkoiset, joita Hollywood suostuu ylistämään on valkoiset rotuluopiot ja tietenkin itsensä ihmiskunnan vapahtajiksi nostaneet juutalaiset. Toisaalta Hollywoodin, Wall Streetin ja Washingtonin vaikutavaltaisia juutalaisia ei oikeasti kiinnosta neekerien kohtalo, paitsi silloin, mikäli heidän nostamisellaan voidaan etnisessä nollasummapelissä vähentää valkoisen asemaa juutalaisten hyväksi. 

Jo pelkkä Hidden figure -elokuvan mainos on melko chutzpah, kun siinä rehvastellaan, että kyseessä on tositarina, jota ei ole kerrottu koskaan aiemmin ("Based on the untold true story"). Elokuva ja Ashi Zidanin kirjoitus tuovat varmaan hyvän mielen niille, jotka haluavat uskoa satuihin, mutta koska Yle Watch -blogissa ollaan tiukasti kiinni tämänpuoleisessa, olemme valmiita pilaamaan hyvän tarinan ikävillä faktoilla. 

Ensinnäkin, elokuvan promokuvat ja Ylen jutun valokuvat tarinan keskeisestä hahmosta Katherine Johnsoninsa ovat keskenään ristiriidassa. Oikeasti tarinan kolme "mustaa" naista ovat hädintuskin negridejä ollenkaan, varsinkin Katherine Johnson näyttää 1/16 osaa mustalta eli hexadecaroonilta tai quarteronnélta, jolla on valkoisen perimän taustalla vain 1/32 osaa neekeriverta. Amerikan perinteisen yksi pisara -säännön mukaan siellä on pidetty viime vuosisadan alkuun asti ei-valkoisena henkilöä, jonka taustasta löytyy vain 1/64 osaa mustan Afrikan perimää. Tästä johtuu, että Yhdysvalloissa presidentti Barack Obamaa ei kutsuttu mediassa puolivalkoiseksi tai mulatiksi, jollainen hän tosiasiallisesti on, vaan pelkästään mustaksi, "afroamerikkalaiseksi".
 

Elokuvan kolmikko esitetään mustina, joskin heillä
on fotogeeniset valkoiset piirteet.

Catherine Johnson, musta afroamerikkalainen?
 Hän on lähes valkoihoinen ja sinisilmäinen "musta".

Hollywood, valheen mestarit.

Jos NASA:n naismatemaatikot todella olisivat olleet silminähden negridejä, se olisi kuulostanut uskomattomalta paljastukselta, mutta koska vaivattoman internet-salapoliisityön ansiosta kaikille on käynyt selväksi, että he olivatkin perimältään pääasiassa valkoisia, tarina ei kuulostakaan enää niin uskomattomalta. Tämä selittyy sillä, että tieteellisesti moneen kertaan vahvistetut älykkyysmittaukset eri populaatioiden välillä todistavat, että Saharan eteläpuolisella negeridiväestöllä on keskimäärin huomattavasti alhaisempi älykkyysosamäärä kuin itäaasialaisilla ja eurooppalaisilla. Koska äo-testeissä mitattava yleisälykkyys eli g-faktori on ratkaiseva abstraktia ajattelua vaativissa aineissa kuten matematiikassa, on erittäin todennäköistä, että Katherine Johnsonin ja Dorothy Vaughan'in keskimääräistä paremmat matemaattiset kyvyt olivat peräisin heidän hallitsevasta valkoisesta perimästään.

Ihmisen arvon näkeminen vain hänen älyykkysosamääränsa kautta on tietenkin ahdasaivoista fetisismiä, sillä vaikka älykkyydellä on yksilölle ja koko yhteiskunnalle suuri merkitys, se ei ole ihmisen koko mitta, vaan tärkeitä ovat myös muut ominaisuudet kuten rehellisyys, itsehillintä ja pitkäjännitteisyys. Toisaalta eri ympäristöt suosivat paikallisten ihmispopulaatioiden tiettyjä henkisiä ja fyysisiä ominaisuuksia, jonka vuoksi ne ovat tehneet mustista menestyjiä villissä ja primitiivisessä Afrikassa. Mutta kun mustien Afrikassa syntyneet menestystekijät yhdistetään heidän heikkoon yleisälykkyyteensä, niistä tulee ilmiselvä haitta valkoisten ja itäaasialaisten kehittelemissä korkean teknologian yhteiskunnissa. Tämä on tiedetty jo pitkään, mutta se ei ole estänyt länsimaissa yhteiskuntakeskustelua määrittäviä liberaaleja ja teknokraatteja rakentamasta monikulttuurista yhteiskuntaa atomistisen tasa-arvouskon varaan. 

Koska sokea usko ihmispopulaatioiden absoluuttiseen samankaltaisuuteen on ristiriidassa todellisuuden kanssa, liberaalit yrittävät peitellä valheitaan ja tyynnytellä valkoista kantaväestöä sillä, että ihmisten erot löytyvät vain ihonväristä, jonka vuoksi mustien menestymättömyys johtuu pelkästään oletetusta "rasismista". Vastaavasti Hidden figure -elokuva lähestyy ympyrän neliöimistä sillä, että se yrittää todistella mustien, vieläpä naisten, olevan kaikista esteistä huolimatta periaatteessä yhtä lahjakkaita kuin sivilisaation matemaattisen perustan luoneet valkoiset miehet. Tällainen manipulaatio saattaisi toimiakin, mikäli propagandassa voitaisiin käyttää historiallisesti vahvistettuja tietoja poikkeuksellisista mustista NASA:n riveissä. Faktat eivät kuitenkaan tue elokuvan esittämää "tositarinaa", vaan henkilöhahmoissa kyse on naisista, jotka luokiteltiin kenties sosiaalisesti värillisiksi, vaikka he olivat geneettisesti ja jopa fenotyypiltään enimmäkseen valkoisia.   

Toiseksi, se matematiikka jota nuo pseudomustat naiset harjoittivat oli enimmäkseen rutiininomaista laskentaa, jonka olisivat voineet tehdä ketkä tahansa keskimääräistä paremmin aritmetiikkaa hallinneet amerikkalaiset. Lainaus ko. Ylen artikkelista:

Naiset tekivät raakaa ja joskus mekaanistakin laskutyötä Langleyn tutkimuskeskuksessa Virginian osavaltiossa. – Laskija saattoi saada lomakkeen, jolle oli merkattu testeissä saadut luvut kohta kohdalta. Osalla naisista oli laskukoneet, joihin he syöttivät numeron kerrallaan, kuvailee Nasan tiedottaja Gail Langevin puhelimitse Langleyn tutkimuskeskuksesta.

Tästä huolimatta Aishi Zidanin jutusta saa mielikuvan ikään kuin ilman mustia naisia vaativa avaruusprojekti ei olisi koskaan toteutunut. Käytännössä NASA:n avaruusprojektien ratkaisevasta suunnittelu- ja insinöörityöstä vastasivat alusta loppuun valkoiset miehet. Heillä oli muutakin tekemistä kuin kuluttaa aikansa mekaanisiin mutta välttämättömiin laskelmiin, joten ne delegoitiin alemman tason ammattilaisille. 

Matematiikassa pitää muistaa myös se, että sitä saattaa oppia melko korkealle tasolle jo pelkän tilastollisen todennäköisyyden perusteella muutama Gaussin kellonkäyrän oikealle puolelle päätynyt musta. Silti heidän geneettiseen klusteriin kuuluvat ihmiset eivät ole koskaan kehittäneet opiskelemaansa matematiikkaa tai ratkaisseet sen vaikeimpia klassisia ongelmia.

NASA:n avaruusprojektien menestykselle mustia naisia äärettömästi tärkeämpiä olivat natsi-insinöörit, mutta sen korostaminen globalistisen massamedian aikana ei taida oikein sopia narraatioon, jossa "yhteinen ihmiskunta" matkaa kohti tähtiä. 

Etenkin saksalainen tohtori ja raketti-insinööri Wernher von Braun oli ratkaisevassa roolissa kun suunniteltiin ja tehtiin kuulentoja. von Braun ei ollut suinkaan ainoa natsi-Saksan raketti-insinööri, joka värvättiin ensin Yhdysvaltain ilmavoimiin ja sittemmin NASA:an. Siksi ei ole liioiteltua sanoa, että ilman natsien aivovoimaa Yhdysvallat olisi hävinnyt avaruuden valloituksen Neuvostoliitolle, joka niin ikään oli värvännyt väkisin saksalaisia insinöörejä ydin- ja avaruusohjelmiinsa. Nämä ovat kuitenkin uuden uljaan maailman julistajien kannalta historiallisia epäolennaisuuksia, sillä Suurelle Unelmalle on tärkeämpää uskoa tasa-arvoa pyhittävään tarinaan mustista matematiikkonaisista, joita ilman valkoinen mies ei olisi käynyt kuussa.