YLEN STASI-TYYLINEN PIKKUPIONEERI ANNA FISKAR

Pitkää ja kunniallista historiaa kantava puoluepoliittisesti sitoutumaton Suomalaisuuden liitto tiedotti tänään Facebook-sivullaan asiasta, joka alkaa olla kovin tuttu nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä. Pieni joukko korruptoituneen Järjestelmän subventoimia äärivasemmistolaisia on valittanut S-ryhmän helsinkiläisessä ravintola William K:ssa itsenäisyyspäivänä esiintyvästä isänmaallisesta mutta epäpoliittisesta folk-artisti Pyhä Kuoleman konsertista. Seurauksena oli tapahtuman peruuttaminen. Suomalaisuuden liiton toiminnanjohtaja Sakari Linden kirjoittaa mm. näin:

HOK-Elannon toimialajohtaja Jouko Heinosen mukaan suomenmielisen keikkamme esiintyjä Pyhä Kuolema ei vastaa HOK-Elannon arvoja "suvaitsevaisuudesta ja eri kansanryhmien yhteisymmärryksestä". Tämän vuoksi he haluavat perua koko keikan.

Mielestämme Jouko Heinosen väitteelle ei ole perusteita. Itsenäisyyspäivän suomenmielisen keikan tarkoitus on ollut koota isänmaallisia ihmisiä yhteen hyvässä, myönteisessä hengessä ja laulaa yhdessä suomalaiskansallisten laulujen klassikoita.  

Suomalaisuuden Liitolla on ollut koko ajan hyvä yhteisymmärrys HOK-Elannon henkilökunnan kanssa tapahtumamme myönteisestä luonteesta. Löytäessämme Pyhän Kuoleman esiintyjäksi niin me Suomalaisuuden Liitossa kuin William K:ssa etsimme taustatietoa esiintyjästä emmekä löytäneet mitään, mikä olisi estänyt hänen valintansa esiintyjäksi.  

Nyt kuitenkin heidän saamansa vihainen palaute on saanut heidät säikähtämään tervehenkistä suomalaiskansallista tilaisuutta. Kaikille päätöksille olisi kuitenkin oltava hyvät perusteet. Ne puuttuvat nyt täysin.

Tiedotteessa kerrotaan lisäksi, että Suomalaisuuden liitto haluaa selvittää konsertin peruuttamiseen johtaneet syyt perusteellisesti. Kuten arvata saattaa, todellisia järkeviä syitä ei löytynyt, mikä tuodaan ilmi järjestön toisessa tiedotteessa, jossa kerrotaan Suomalaisuuden liiton edustajan  ja HOK-Elannon edustajan välillä käydystä puhelinkeskustelusta. Suomalaisuuden liitto tiedottaa Facebook-sivullaan:

Suomalaisuuden Liiton edustaja keskusteli tänään puhelimitse HOK-Elannon edustajan kanssa. Puhelinkeskustelussa kävi ilmi, että keikan perumisen pääsyyt olivat seuraavat: - Moni henkilö oli valittanut keikasta sähköpostitse - Keikalla nostetaan esille suomalaiskansallista identiteettiä. Puhelinkeskustelun perusteella keikan perumisen syy ei siis liittyisi mitenkään esiintyjään. Vastausta siihen, mitä pahaa suomalaiskansallisen identiteetin esille nostamisessa on, emme saaneet. Olemme vielä vähän ymmällämme tapahtuneesta. Olemme pahoillamme. Yritämme vielä keksiä jotain uutta muotoa tapahtumallemme.

Äärivasemmiston suvaitsemattomassa painostuskampanjassa yllättävintä oli tällä kertaa se, ainakin yksi ilmiantajista, Anna Fiskar, kertoo asiasta omalla nimellään ja kuvallaan. Yleensähän nämä äärivasemmiston omia kansalaisiaan ilmiantavat tempaukset tehdään nilkkimäisesti anonyyminä. Ihan tavallisesta Siwan kassan duunarista ei tässäkään silti ollut kyse, vaan Fiskar on yllätys yllätys – Ylen työntekijä!  Koska nimi Anne Fiskar nyt tunnetaan, Yle Watch lahjoittaa hänelle vuoden 2016 Pavlik Morozov -palkinnon. Neuvostoliittolainen Morozov tunnettiin siitä, että hän pikkupioneerina toimiessaan ilmiantoi kommunistisen aatteen vuoksi omat poliittisesti epäkorrektit vanhempansa.

Ylessä työskentelävä anarkistinen
pipopää Anna Fiskar.

Eniten Fiskarin kaltaisia vasikoita löytyi DDR:stä, jossa Stasille työskennelleet "Hyvät ihmiset" ilmiantoivat omia sukulaisiaan, jotka eivät noudattaneet virallista kommunismia, joka nykyisessä länsimaisessa demokratia-ilveilyssä vastaa monikultturismia. Jäljelle jää vain kysymys, kuinka Anna Fiskarin kaltaiset kehtaavat katsoa itseään aamulla peiliin ja väittävät olevansa hyviä, rehellisiä, ja kunniallisia kansalaisia. Fiskarin suomalaisvihamielinen teko ei tule unohtumaan kansan muistista ellei hän sitten pyydä julkisesti anteeksi halpamaista ilmiantoaan ja tunnustaudu kullttuurimarxilaisten hyödylliseksi idiootiksi. Sitä ennen häntä voi perustellusti pitää Pavlik Morozov -palkittuna opportunistina.

Edellä sanotusta huolimatta Yle Watchissa ei ole sen kummempaa halukkuutta nostaa Anna Fiskaria tikun nokkaan, sillä hänen halpamainen toimintansa on sangen yleistä moralistisessa raivossaan kiehuvan äärivasemmiston  keskuudessa. Ainutlaatuista Fiskarissa on vain se, että hän Ylen propagandatehtaan palkkalistoilla on sen verran voimantunnossaan, että uskalsi tunnustaa julkisesti olevansa mielivaltaista poliiittista korrektiutta vaativa vasikka, joka haluaa rajoittaa eri mieltä olevien mielipiteen-, sanan- ja kokoontumisenvapautta. Vasemmiston ilmiantokulttuurissa on surullisinta, että se kuvastaa paljastavimmillaan millaiseen rappion tilaan se on vaipunut, pelkkään rääpimiseen ja sabotaasiin. Sillä ei ole yhteiskunnalle ja kansalle enää mitään annettavaa ja ainoat ketkä siitä vielä jotain irti saavat, ovat sen ideologiaa tekosyynä käyttävät kaunaiset vandaalit.

Tietenkin öyhöttävä alaluokka tarttuu asiaan, mutta heidänkin pitää ymmärtää, ettei vasemmistolle  myötämieliselle medialle saa antaa mahdollisuutta leipoa Fiskarista marttyyria. Trendiperseilevän light-vasemmiston Image-lehti ja Voima odottavat jo vesi kielellä, että ne saisivat syyn haastatella "viatonta toisinajattelijaa", joka "rohkeasti uhmasi väkivaltaista äärioikeistoa" ja sai siksi osakseen "tappo- ja raiskausuhkauksia". Sen jälkeen uhriutumiseen tarttuvat Yle ja Hesari, jolloin koko maan mediakenttä täyttyy "äärioikeiston" päivittelystä, vaikka todellinen syyllinen oli Fiskar ystävineen, jotka halusivat rajoittaa kansallismielisten kansalaisvapauksia.

Kävi miten kävi, mutta Fiskarin vetämisestä julkisuuteen hän voi syyttää vain itseään. Saattaa olla kunniatonta, että jostain konformistisesta kympin tytöstä, hieman naivista moraaliposeeraajasta, tehdään julkinen esimerkkitapaus vasemmistolaisesta lierosta vasikasta. Joka tapauksessa hegemoninen vasemmisto on tehnyt tästä pelistä jo niin kunniatonta, että sitä joutuu aina vain hämmästymään, kuinka se kykenee alittamaan kerta toisensa jälkeen nilkkimäisyytensä. Hegemonista asemaansa puolustava vasemmisto saa jatkossakin tottua siihen, että sen aloittamassa kulttuurisodassa kansallismielisiä vastaan se tulee saamaan myös itse iskuja. Jos nettipunakaartilaiset luulevat tällaisten häpeällisten painostusten olevan voittoja, he erehtyvät pahasti, joten he voivat jo nyt pyyhkiä kasvoiltaan pirullisen virneensä.

Kuten muissakin äärivasemmistolaisten räyhärääköjen painostuskampanjoissa, huolestuttavinta on se, kuinka helposti suuret instituutiot ja jopa kaupalliset toimijat alistuvat heidän totalitaristisiin vaatimuksiinsa. Luulisi edes yrittäjien ymmärtävän, että alistuminen äärivasemmistolle on sama kuin ampuisi itseään jalkaan, sillä juuri kaiken karvaiset sosialistit ovat aina halunneet rajoittaa ja jopa lopettaa yksityisen yritystoiminnan. Siksi ihmetyttääkin, että S-ryhmän verkkosivulla kansanvihollisille suodaan avoin tila ilkkua isänmaallisille samalla kun he kiittävät kaupparyhmän alistumista apurahakapinallisten painostukselle. Milloin kauppaketjuista on tullut tällaisia matelijoita, säikkyjä pelkureita, jotka ovat täysin vietävissä muutamien punaisten edessä, jotka harjoittavat halpamaista painostusta käyttämällä ehdollisen refleksin synnyttäviä koodisanoja kuten "natsi" ja "rasisti"?

Kyse saattaa olla siitä, että myös suuret kauppaketjut on mädättetty hegemonisilla muotiaatteilla. Tämä selittäisi sen, miksi S-ryhmä taipui niin nopeasti punaisten moralistiselle kiristykselle. Näköjään suurbisnes ja äärivasemmisto ovat löytäneet kulttuurimarxilaisuudessa toisensa taistelussa suomalaisuutta vastaan. Konkreettisesti tämä näkyy siinä, että Varainhoitoyhtö FIM:in ohjauksessa S-ryhmä sijoittaa miljoona euroa kehitysmaalaisten maahantulijoiden työllistämiseen ohi suomalaisten.

Sanomattakin on selvää, että esimerkiksi Suomen Sisu lopettaa viikottaiset illanistujaisensa S-ryhmän William K -ravintolassa, joka peruuttaa täysin lainkuulaisen Pyhän Kuoleman konsertin, vaikka esiintyjä ei ole syyllistynyt edes ääivasemmiston määrittelemiin "ajatusrikoksiin".

YLESSÄ TÄRKEÄT UUTISET ESILLE - SIIS NE, JOTKA OVAT TÄRKEITÄ VAIN YLELLE.

Yle Uutiset verkossa 4.7.2014: Australialaisnaisen rasistinen purkaus tallentui videolle – internetkohu ja syyte

"Internetkohu" my ass....kysehän ei ole muusta kuin valkovihamielisten, kosmopoliittisten uutistoimistojen ja median suurenlasilla etsimästä yksittäistapauksesta, joka on tarkoituksella nostatettu julkisuuteen. Ylen internatsit tietenkin poimivat tällaiset "uutiset" mielellään uutisvirtaansa, sillä heillekin rasismi on koodisana, joka koskee vain valkoisia.

Australian rotusyrjinnän vastainen valtuutettu Tim Soutphommasane toteaa Twitterissä, ettei rasistisille loukkauksille ole mitään puolustusta. Hän kiittää kanssamatkustajia välikohtauksen kuvaamisesta. Se on yksi keino, jolla voimme saada rasistisesti herjaavat vastuuseen, Soutphommasane sanoo.

Näinä spektaakkelimaiseksi diversiteetti-ilveilyksi muuttuneena länsimaisen sivilisaation lopun aikoina paljon ylistetty individualismikin on lopulta vain pelkkää kollektivismia, joka ei maanisessa yhdenmukaisuuden tarpeessaan juurikaan eroa DDR:n Stasi-henkisestä ihmisjahdista, jossa naapurit ja jopa sukulaiset vasikoivat toisiaan ajatuksista, jotka eivät noudata virallisen valtiovallan konformismia. Metro-tapauksen johdosta Australian hallituksen pitäisikin myöntää näille valppaille ajatusrikoksia stalkkaaville Systeemin vahtikoirille Pavlik Morozov -mitalit!

"55-vuotias nainen pidätettiin myöhään tiistaina. Uuden Etelä-Walesin osavaltion poliisin mukaan naista syytetään hyökkäävästä kielenkäytöstä ja hän joutuu oikeuden eteen myöhemmin tässä kuussa. 

Miksi vain pidätettiin, sillä eiköhän nykymaailmassa näin moraalisesti sietämättömään rikokseen syyllistynyt pitäisi teloittaa heti aamunkoitteessa! Sosiaalisessa mediassa eräs kansalainen ilmaisi sen, mitä tapahtuisi, jos ajan hengen harjalla olevat valikoivaa suvaitsevaisuutta harjoittavat Hyvät ihmiset saisivat päättää asioista ilman seurauksia:

"PIDÄTETTIIN". Nainenhan olisi pitänyt hirttää lähimpään puuhun tai kivittää kuoliaaksi. Ajatelkaa, käytti rumia sanoja! Aivan mieletöntä! Hyvä, että koko muu maailma saa tietää, että tuollaisia rumia puhuvia ihmisiä löytyy vielä Australiasta. Tämä on varmaa Pulizer-ainesta. Kiitos Yle! Käykäämme kaikki taisteluun, hikeämme ja vertamme säästämättä, että tällaisilta hyökkääviltä kielenkäyttämisiltä säästyttäisiin Suomessa!

Samanlainen myrsky vesilasissa -tapaus on ilmennyt Pohjois-Irlannissa, jossa jokin aika sitten jotkut velikullat nostivat KKK-lipun lippusalkoon Belfastissa. Välittömästi kun asia nousi tietoisuuteen, median nosti sen ykkösuutiseksi samalla kuin valtiovallan edustajat tuomitsivat "tapauksen" jyrkästi. Mikseivät julistaneet saman tien koko Britanniaa poikkeustilaan, sillä olihan kyseessä sen luokan vakavasta ajatusrikoksesta, joka vaatii koko kansakuntaa pysymään varpaillaan!

HYÖDYLLINEN IDIOOTTI HALUAA PAKOTTAA LAPSET SUOMALAISVIHAMIELISELLE INDOKTRINAATIOLLE.

Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, paitsi me teitä paremmat Hyvät™ ihmiset.

Freelancer-toimittaja Anna Perhon kolumni YLE:n blogisivulla 23.10.2013.



Kokonaisen tutkimuksen aihe olisi selvittää, miksi toimittajat roikkuvat niin sitkeästi aikansa eläneissä monikultturismin ja valikoivan suvaitsevaisuuden muotiaatteissa. Ilmiö sinällään ei ole täällä uusi. Länsimaiden vihollisten asiaa ajavat hyödylliset idiootit kun on tunnettu jo Leninin ajoista lähtien. Taisipa juuri Lenin itse luoda hyödyllisen idiootin sanaparren kuvatessaan lännen liberaaleja, jotka ajoivat naivisti Neuvostoliiton asiaa.

Suomessa itseään katteettomasti fiksumpana väkenä pitävän porukan halu kuulua älylliseen ja moraaliseen eliittiin on viimeksi herättänyt suurta tragikoomista hilpeyttä taistolaisten valtakaudella 1970-luvulla. Valitettavasti realismin tajun menettäneet laumasielut, jotka toveripaineessa nielevät kritiikittä yliopiston yhteiskuntatieteellisten tiedekuntien punaiset opit, ovat edelleen keskuudessamme, mutta nyt vain muuntuneena viruksena. Tietysti marxismi-leninismi ei ole enää muodissa sen ikävän vuoden 1989 jutun jälkeen, koska se yksi porukka, jota kai kansaksi kutsutaan, päätti ikävästi romuttaa unelmat paremmasta maailmasta. Pahaksi onneksi hölmöille trendiperseille tuotettiin Frankfurtin koulukunnan sylttytehtaasta uutta pureskeltavaa, jota voisi Loka-Laitisen sanoin kutsua homoseksualismi-feminismiksi. Laitisen nimittämä oppi olisi jäänyt vajaaksi, ellei siihen olisi lisätty sen tärkeintä ainesta, monikultturismia, joka jalostaa aatteen pyhäksi kolminaisuudeksi.

Toimittajien ohella kulttuurin puolella työskentelevät valtion almuista riippuvaiset taiteilijat toistavat mielellään vasemmiston hegemonista sanomaa, vaikka pitävätkin itseään mielellään jonkin sortin kapinallisina. Näiden apurahakapinallisten niin sanottu vallankumouksellinen yhteiskuntakriitiikki tuo auttamattomasti mieleen Neuvostoliiton viralliset artistit, jotka esittivät eliitin rakastamia lauluja, joissa arvosteltiin porvareita ja kapitalistien ahneutta.

Suomessa tällaisen kriittisyyden lippulaiva on Teatterikorkeakoulu, joka oli  viimeinen taistolaisuuden linnake vielä 1990-luvulla. Teatterissa onkin jo pitkään esitetty yhteiskuntakriittisiä taidetta, joka käytännössä tarkoittaa kaiken sen mollaamista mikä on suomalaista. Vaikka elokuvataidekin on valtion vahvasti tukemaa, on sen yhteiskunnallisuus (lue: vasemmistolaisuus) yleensä harvinaisempaa kuin teatterin puolella. Aika ajoin myös sieltä ryöpsähtelee esiin nykyajan kommunismi eli roturutsainen monikultturismi kuten Neil Hardwickin vuonna 2010 ohjaama musikaalielokuva Jos rakastat osoittaa.

Sen sijaan Suomen omaa American History X:ää sai odottaa aina tähän vuoteen asti, kunnes Dome Karukosken ohjaama elokuva Leijonasydän näki  ensi-iltansa 18. lokakuuta. Tunnetun vasemmistolaisen Aleksi Bardyn käsikirjoittama elokuva sai lähtölaukauksen Karukosken mukaan tapauksesta, kun hän näki elokuvateatterissa "skinheadin", jonka mukana olleesta kolmesta lapsesta yksi oli aasialainen. On todennäköistä, että kyseessä ei ollut lainkaan skinhead, vaan ohjaajaparka vain halusi pitää isoa tatuoitua kaljupäätä  auttomaattisesti sellaisena. Tähän viittaisi myös se, että elokuvan skinhead-pukeutuminen on auttamattoman passé nykyaikaan ja tuo mieleen lähinnä  kymenlaaksolaisen pikkukaupungin nuorison keskiolutringin 1990-luvulta. 

Arvelluttavinta elokuvassa on yritys istuttaa kuvitteellisen skiniporukan örveltäminen johonkin laajempaan "äärioikeistolaiseen" kontekstiin. Poliittisesti yhtä tarkoitushakuinen elokuva tehtäisiin, jos appelsiinikiljua ryystävät spurguuntuneet krustipunkit esitettäisin vakavasti otettavan vasemmistolaisen yhteiskuntafilosofian tyypillisinä edustajina ja toimijoina. Olipa kyse sitten skineistä tai punkkareista, ne ovat ensisijassa nuorison alakulttuureja, teinityylejä, joiden vähänlukuisten edustajien esittäminen jonkun poliittisen suuntauksen kärkijoukkona on silkkaa katsojan aliarvioimista.

Yleisarviona elokuvaa voi kuvata vain yhdellä sanalla: satu. Ennen kaikkea se on klassinen moraalisatu, koska siinä sekä 'hyvät' että 'pahat' on nimetty etukäteen ja ne ovat kaikkine kliseineen helposti tunnistettavista. Samalla elokuva on myös kliseinen kehityskertomus, jossa ihminen karistaa olkapailtään entisen "pahan" minänsä ja astuu itseään hyvinä pitävien ihmisten joukkoon tummaan. Dome Karukoski on rakentanut satumaailmassa eläville Hyville ihmisille olkiukon poliittisesta vihollisesta, jota voidaan sitten mätkiä hyväksyvä ilme suupielissä.

Toimittajissa elokuva on nostattanut suoranaisen moraalisen oikeamielisyyden kiiman, jolle vetää vertoja vain sen pohjaton poliittinen naivius kuten hyödyllisillä idiooteilla on yleensä tapana. Esimerkiksi Metro-lehden elokuva-arvostelija Tero Toivanen kirjoittaa:

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hänen maailmankuvansa romahtaa? Kun totuus onkin ristiriidassa kaiken sen kanssa, johon on koko elämänsä uskonut? Sitä selvittää Dome Karukoski uusnatseista kertovassa elokuvassaan eikä yhtään liian aikaisin.

Arvostelija puhuu tässä niin sanotusta kognitiivisesta dissonanssista, jolla tarkoitetaan yleensä sitä, että havaittu todellisuus ei vastaa omia mielikuvia siitä minkälainen todellisuuden pitäisi olla. Huvittavaa toimittajan paljastavaksi tarkoitetussa huomiossa on sen projektiivinen luonne, sillä kognitiivinen dissonanssi on erityisesti liberaalin vasemmiston ongelma todellisuuden havannoinnissa eikä niinkään jalat maassa olevan "äärioikeiston." Todellisuus kun puhuu yleensä sen puolesta, että jälkisosialistinen monikulttuurikokeilu on epäonnistunut, koska se perustuu valheellisiin premisseihin ihmispopulaatioista, ihmisluonnosta ja sosiaalisesta dynamiikasta.

Elokuvan fiktiiviisyys ei ilmeisesti aukea Metron Tero Toivaiselle, sillä hän uskottelee jopa itselleen, että mulattiäpärän isä Ramu olisi jotenkin edustava esimerkki mustasta miehestä Suomessa:

Tepon hämmennystä lisää Ramun biologinen isä (Jani Toivola), joka ei olekaan monien maahanmuuttajien lailla kiusattavissa ja peloissaan, vaan menestynyt, itsevarma kaveri, joka nauraa ääneen turhautuneiden miesten rasistisille leikeille. (...) Näin tulee piirretyksi uusnatsismin koko kuva: se on armeijatyylinen organisaatio, joka yrittää ideologisesti kiinnittyä isänmaallisuuteen, perhearvoihin ja maanpuolustukseen. Mutta, kuten Ramun isä toteaa, älyllisesti heitä ei voi haastaa.

Ainoa mikä tuossa vastaa reaalimaailmaa on se, että tilastollisesti mustat miehet hylkäävät länsimaissa lapsensa moninkertaisesti verrattuna valkoisiin miehiin. Yhdysvalloissa tästä on tullut suoranainen epidemia, joka on hajottanut ja korruptoinut mustat yhteisöt, koska suurin osa lapsista joutuu elämään yksinhuoltajien helmoissa. Tätä 1960-luvun "vapautumisesta" seurannutta rappiota on vauhdittanut sosiaaliapu, jonka ansiosta äidit eivät enää ole taloudellisesti riippuvaisia työssä käyvistä isistä. Mustalle yhteisölle tilanne on todellinen lose-lose: vastuuttomuuden salliva elämäntapa on ajanut miehet vankilaan ja naiset saavat kantaa yksinään kasvatustaakan, joka näkyy sitten kadulla pyörivässä jälkipolvessa. 

Ymmärtävätköhän ohjaaja ja käsikirjoittaja alkuunkaan, että elokuvassa perheestään erossa elävä kuvitteellinen menestynyt musta mies vain korostaa stereotypiaa, että mustat miehet ruiskivat siementään - varsinkin valkoiseen naiseen - mielellään, mutta eivät sitten haluakaan huolehtia sen seurauksista. Stereotypialla on perusteensa, mutta ei siltä osin mitä tulee sosiaalis-taloudelliseen luokkaan. Yhdysvalloissa julkaistut sosiologiset tutkimukset kun tietävät kertoa, että koulutetut ja hyvässä taloudellisessa asemassa olevat mustat miehet ovat perhekeskeisiä ja hylkäävät harvoin lapsensa. Toisin sanoen käsikirjoittaja Aleksi Bardy heittää bensaa rasismin liekkeihin kuvaamalla myös varakkaan mustan miehen vastuuttomana häntäheikkinä! Koska elokuvan nuoleskelee liberaalin vasemmiston "arvoja", edustavat isänmaallisuus, perhearvot ja maanpuolustus silloin jotain vastenmielistä ja paheksuttavaa. Magical Negro Ramu on tietysti tällaisen liberaaliin hyvyyden arkkityyppi, koska on hylännyt perheensä... 

Yhtä epäuskottavaa kuin ihmeneekeri-Ramu on koko Tepon ja Sarin suhde. Siis c'moon, on äärimmäisen poikkeuksellista, että kukaan valkoinen mies ryhtyy suhteeseen naisen kanssa, joka on pettänyt tuhansien vuosien geneettisen ketjun pyöräyttämällä mulatintoukan neekerin kanssa. Harvoja poikkeuksia toki löytyy kuten Nicke Lignell, jonka vaimolla Rakelilla on aikaisemmasta suhteesta mulattityttö, mutta tässä ei kai olekaan kyse aivan tavallisesta pariskunnasta. Sen sijaan todennäköisyys sille, että kliseinen uusnatsi aloittaisi suhteen rotuluopion kanssa lähenee nollaa. Paitsi Dome Karukosken satuelokuvassa, siinä kaikki on mahdollista.

Otollisinta maaperää elokuva on ollut akkainlehtiin ihmisuhteista loputtomasti louskuttaville naistoimittajille. Tämän jutun kuva ja ensimmäisen linkki viittaa Freelancer-toimittaja Anna Perhon viimeisimpään kolumniin Ylen sivulla. On hämmentävää lukea aikuisen ihmisen tekstiä, joka kuulostaa yhtä naivilta kuin 16-vuotiaan maailmanparantajatytön kouluaine. Jokaisella on tietenkin oikeus subjektiiviseen elokuvakokemukseen, mutta pariin lauseeseen on pakko puuttua niiden propagandistisen luonteeen vuoksi:

Nyt valmistaudun kuitenkin katsomaan elokuvaa tummaihoisesta pojasta, jonka äiti rakastuu uusnatsiin.

Toimittaja Perhoa ei voi yksin syyttää populaation eroja retorisesti vähättelevän termin "tummaihoinen" käytöstä, sillä sanaa käytetään ahkeraan kaikissa valtamedioissa, ideologisin perustein tietenkin, vaikka sen arkikäyttäjät eivät välttämättä itse ymmärräkään sen hienostunutta propagandistista luonneta. Sanan käytön ymmärtää kun tietää, että ihmisrotujen olemassaolon kiistäjät yrittävät epätoivoisesti redusoida populaatioiden geneettiset erot pelkkään ihonväriin. Itse asiassa ihonväri on puhtaista fyysisistä eroista yksi pienimmistä, joskin se erottuvin. Silti kukaan täysjärkinen ei väitä, että kongolaiset ja Australian alkuasukkaat ovat täysin samanlaisia, koska heillä on yhtä tumma ihonväri. Paljon suurempia eroja kuin ihonvärissä löytyy kasvojen piirteissä, pään muodossa, hiuksissa, pituudessa ja ruumiinrakenteessa. Samoin populaatioiden välillä on suuria eroja sisäelmien toiminnassa. Oma lukunsa ovat sitten henkiset kyvyt, joissa erot näkyvät kaikkein selvimmin, kun puhutaan kultturisista saavutuksista ja yhteiskuntien rakenteesta.

Se, että Perho altistuu hegemonisen vasemmiston käyttämälle terminologialle, on laumasieluiselle toimittajalle vielä anteeksiannettavaa. Mutta silloin kun aletaan DDR-tyylisesti indoktrinoimaan kehottamalla aikuisia näyttämään elokuva lapsille, loppuu ymmärräyksen raja.

Ja lasten Leijonasydäntä juuri pitäisikin katsoa. Twiittaan leffan jälkeen, että se kannattaisi näyttää jokaiselle yläasteikäiselle. Elokuva olisi mainio alusta asenteiden tarkasteluun ja niistä keskustelemiseen.

Koska elokuva on selvästi asenteellinen ja puolueellinen, sitä ei voi pitää minään opetuselokuvana, "josta voisi oppia". Se mitä elokuvan näyttämisestä opitaan on, että koulujen konformistiset kympin tytöt ymmärtävät olla opportunisesti samaa mieltä mitä auktoriteetit heille syöttävät. Mitään kriittisyyttä tällaiset propagandaelokuvat eivät opeta, ellei katsoja ymmärrä nähdä sitä tyyppiesimerkkinä modernista propagandaelokuvasta. Perhon kehoitus on sitä samaa lampaiden sosiaalistamista mitä tapahtuu jo nyt kun  koulussa pakkoluetutetaan Anne Frankin päiväkirjoja, mutta ei Vankilerien saaristoa. Ja miksiköhän ei jälkimmäistä? Tuttu Yle Watch lainaus kertoo:

Sosiaalipsykologiasta tohtoriksi väitellyt Inari Sakki on todennut:  "Kokeellisessa tutkimuksessa suomalaisille esitetään esimerkiksi muistoja toisen maailmansodan aikaisista Karjalan nälkäleireistä ja ruotsalaisille Ruotsin natsiyhteyksistä ja pakkosterilisaatioista, Sakki kertoo. Muun muassa Saksassa tehtyjen tutkimusten perusteella voidaan olettaa, että tällainen manipulaatio herättää kollektiivisia häpeän ja syyllisyyden tunteita, joilla on Sakin mukaan yhteys myönteisempiin käsityksiin ulkoryhmiä – esimerkiksi maahanmuuttajia – kohtaan."

Olisihan tuo tietenkin seurauksiltaan käytännössä kansanmurha kun indoktrinaatiolla pedataan tietä kansan vaihtamiseksi toiseksi. Mutta mitäpä pienistä, parempaa maailmaahan tässä vain tehdään! Tämänkaltaisessa maailmanparannuksessa Perhon elokuvavinkki voi omalta osaltaan edistää Hyvää asiaa - eurooppalaisperäisen väestön ajamista marginaaliin. Rasismistahan Perholla on vankka kanta:

Rasismi on rakenteellista väkivaltaa, joka tuhoaa kokonaisia kansoja.

Totta. Tosin tällä hetkellä se kohdistuu etupäässä valkoisiin, koska moraalisen monopolin itselleen anastaneet vasemmistolaiset liberaalit saarnaavat kuinka hyvä olisi, että valkoiset luopuvat ensin "etuoikeuksistaan", sitten etnisistä kotimaistaan ja lopulta myös geeneistään.


:-D :-D :-D :-D :-D -D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D

 
Pavlik Morozov -mitalillakin palkitulla,  Stasi-henkisellä Paljastettu 3 fb-sivulla kommentoidaan:

Taru Elkama Melko sick.

Like · Reply · 4 · 27 October at 17:32

Jorma Härkönen Järkyttävä kirjoitus. Kuka sen takana on?

Like · Reply · 27 October at 22:30 via mobile