KUN KUULET SANAN 'TUTKIJA', ON AIKA POISTAA VARMISTIN

Valkoisia vihaava juutalainen Koko Hubara 

            yhdessä tutkija Karin Creutzin kanssa.

Yle uutisten Brysselin iskuja taustoittavassa jutussa Tutkija varoittaa suomalaispoliitikkoja: "Vihapuhetta viljelemällä pelaa äärijärjestön pussiin" annetaan ääni asiantuntijalle, jolla on tietty arvomaailma ja agenda, mikä näkyy myös hänen sosiologian tutkimuksissaan. Miksi Yle käyttää juuri Helsingin yliopiston tutkija Karin Creutzia asiantuntijana, vaikka terrorismi-aiheesta voisi aivan hyvin esittää toisenlaisia, mutta tieteellisesti paljon uskottavampia argumenttaja? Aivan, sellaiset asiantuntijat eivät sovi Ylen ajamaan poliittiseen ohjelmaan. 

Karin Creutzin tutkijan status kertoo myös paljon yliopiston rappiosta, sen politisoitumisesta Frankfurtin koulun länsimaisuuden vastaisille opeille. Jo yli vuosi sitten Yle käytti Creutzia auktoriteettinaan uutisjutussa Tutkijat: Muslimien tuntema epäoikeudenmukaisuus altistaa radikalisoitumiselle, jossa hän toistaa samat teesit kuin tänään: suomalaiset ja eurooppalaiset ovat syypäitä sille, etteivät Lähi-idän pulmuset ole kotoutuneet, jonka vuoksi he ajautuvat väistämättömästi terroristeiksi. Creutzin viesti on, että yksikin tuima katse tai varomaton sana johtaa deterministisellä varmuudella herkät arkipäivän jihadistit terrorismin tielle. Jostain syystä sama kaava ei päde suomalaislasten kohtaamaan väkivaltaiseen ja rankkaan koulukiusaamiseen, sillä kouluampujia on ollut vain muutama. Tuonen Joutsen -blogissa kerrotaankin, että mimosan herkkä reagointitapa arjessa ei ole normaalia kellekään:

Kuitenkin joka ikinen ”maltillinen muslimi” on aikapommi: yksikin rasistinen sana saattaa kääntää naapurin falafel-kojun pitäjän naulapommia viritteleväksi joukkomurhaajaksi. Jos niin todella on, ei perimmäinen vika ole rasisteissa, vaan muslimissa. Ei ole normaalia olla niin herkästi väkivaltaan taipuvainen. Normaalilla ihmisellä on sietokykyä elämän vastoinkäymisille vähän enemmän, eikä normaalin ihmisen vastine kiusaamiseen ole tappaminen.

Islamisteja loputtomasti ymmärtävän Creutzin kääntöpuolena on rasismi ja suvaitsemattomuus suomalaisten intressiä kohtaan, sillä hän on sitä mieltä, että suomalaisilla ei ole mitään syytä laskeskella maahanmuuton kustannuksia eikä siten myöskään oikeutta vastustaa turvapaikkaturistien invaasiota. Jopa yliopiston sisällä on kyllästytty Creuzin kulttuurimarxilaiseen politikointiin, josta kertoo Professorin ajatuksia -blogissa ilmestynyt kirjoitus viime helmikuulta. Sieltä eräs lainaus:

Syyksi huutelun lisääntymiseen tutkija Creutz arvelee Perussuomalaisten nousua. Luin tekstin toiseenkin kertaan ja jäin miettimään väitettä. Siis onko tämä tutkijanainen ihan oikeasti vakavissaan väittäessään, että Perussuomalaisten kannatuksen nousu jytkyvaaleissa tapahtui jostain mystisestä syystä ja sen jälkeen kansa ryhtyi nimittelemään maahanmuuttajia rasistisesti.   

Jos näin on, niin kehotan arvon tutkijaa selvittämään päänsä ja miettimään asiaa toisenkin kerran. Ottaen huomioon, että jytkyvaaleissa yksi suurimmista ääniharavoista oli maahanmuuttokriittisellä kirjoittelulla tunnetuksi tullut ääniharava Jussi Halla-aho ja perussuomalaiset ottivat muutenkin vaalikampanjassaan esille maahanmuuttopoliittiset ongelmamme, on kaikille muille paitsi Creutzille selvää, että puolueen kannatuksen nousu johtui nimenomaisesti maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ongelmista. Eikä siis Creutzin väitteen mukaisesti päinvastoin. 

Tällaisesta peruslogiikan sääntöjä rikkovasta päättelystä huolimatta Yle käyttää edelleen Creuzia asiantuntijana. Hän ei ole suinkaan hörhö- ja arvaustieteiden osaston ainoa, jota valtion mediajätti käyttää omiin tiedotustarpeisiinsa. Ulkopolitiikassa rappiolilberaalia länsikiimaa edustaa Ulkopoliittinen Instituutti (UPI), jonka tutkija-auktoriteetteja Ylessä käytetään lähes päivittäin. Huvittavin näistä Nato-mielisistä sionisteista lienee Teemu Sinkkonen, jota Yle haastatelli eilen jutussaan Asiantuntija: Brysselin iskuissa on tyypilliset globaalin jihadismin piirteet. Vielä viime syyskuussa Sinkkonen kirjoitti Ulkopoliittisen Insitituutin sivulla rinta rottingilla, että ISIS ei ole mikään todellinen uhka ja että sellaista vihaviestiä levittää vain paranoidi äärioikeisto, jonka jutut ovat verrattavissa Punahilkka-satuun:

Esimerkiksi satu Punahilkasta heijastaa hyvin tänä päivänä esiintyvää tarinaa pakolaisten joukossa Eurooppaan soluttautuvista terroristeista. Siinä päähenkilönä on pieni tyttölapsi (jopa kliseisen tyypillinen ”viaton uhri”), jonka kaikin mahdollisin tavoin paha ja iljettävä susi (ei siis ihminen, vaan jihadistinen terroristi) haluaa syödä (räjäyttää ilmaan, ampua, katkaista pään ja raiskata, järjestyksen ja tyylin saa vapaasti kuvitella itselleen sopivaksi). Sadussa susi naamioituu isoäidiksi (pakolaiseksi), jota Punahilkka tulee auttamaan (tässä mielessä Punahilkka heijastelee myös visiota sinisilmäisistä ”vihervasemmistolaisista suvakeista”) ja kysyttyään suurista silmistä ja hampaista (kännyköistä, Niken lenkkareista) joutuu lopulta suden syömäksi (visio Islamista, joka tuhoaa eurooppalaiset arvot ja kulttuurin massiivisen maahanmuuton ja terrorismin myötä).

Pari kuukautta myöhemmin Pariisissa tehtiin tuhoisat terrori-iskut, jolloin todelliseksi satusedäksi paljastuikin hallitukselle tendenssitutkimuksia tekevä Teemu Sinkkonen. Mitä virkaa on jollain UPI:n asiantuntijoilla, kun heidän arvionsa ovat yhtä todennäköisiä kuin Esson baarin kantapöydän asiakkailla? Joissain spesifissä tieteen alassa kuten fysiikassa ja lääketieteessä meillä on hyvät perusteet uskoa asiantuntijaan, mutta yhteiskunnallisissa ja taloustieteellisissä kysymyksissä monet esillä olevat puhuvat päät ovat yhtä päteviä kuin säätä ennustavat sammakkotohtorit. Heidän näkemyksenä ovat enemmän toiveajattelua ja tietyn maailmankatsomuksen normatiivista seuraamista kuin tieteellisesti verifioitavien todennäköisyyksien arvioimista. Syy, miksi Yle ja HS käyttävät yhteiskunnallisia moralisteja asiantuntijoina, johtuu pitkälti vallitsevista yhteiskunnallisista muotiaatteista ja siitä, kuinka hyvin päivystävien dosenttien tendenssitutkimukset palvelevat hegemonista agendaa kuten monikultturismia.

Yksi suurimmista länsimaisen demokratian ongelmista on juuri asiantuntijavalta ja julkisen vallan taustalla vaikuttavien harmaiden virkamiesten päätökset. Eri alojen yhteiskunnalliset asiantuntijat ja virkamiehet eivät ole kansan valitsemia edusmiehiä, vaan henkilöitä, jotka asiantuntijuudellaan vaikuttavat poliitikkojen päätöksiin ja julkiseen keskusteluun. Heillä ei siis ole suoraa yhteyttä kansaan, eikä heillä ole kansalaisten antamaa mandaattia, vaikka heidän käyttämänsä yhteiskunnallinen valta on merkittävä, joskus jopa suurempi kuin poliitikoilla. Monesti poliittisiin päätöksiin vaikuttaa asiantuntijaryhmän lausunnot ja poliitikot toimivat vain napin painajina. 

Myös julkinen keskustelu on asiantuntijavetoista. Ongelma ei ole asiantuntijoissa sinänsä, vaan siinä ketkä valitaan asiantuntijoiksi ja mistä näkökulmasta. Esimerkiksi maahanmuuttokysymyksessä "asiantuntijoiksi" valitaan vain maahanmuuttoa puolustavat tahot ja "kansalaismielipidettä" edustavat pelkästään valtion rahoittamat järjestöt, jotka kannattavat aktiivisesti maahanmuuton lisäämistä.

              

                                                          *************************

Valtamediat toistavat Brysselin iskujen uutisoinnissaa pitkälti samaa selkäytimestä opittua kaavaa kuin viime marraskuun Pariisin hyökkäysten kohdalla. Helsingin Sanomissa 15.11.2015 julkaistu analyysi Isisin julma hyökkäys aloitti uuden aikakauden Euroopassa voisi olla tältä päivältä, mistä tahansa suuresta mediasta:

Sen sijaan vastenmielinen reaktio on ollut se tapa, jolla rasistit – myös Suomessa – ovat käyttäneet Pariisin tragediaa levittääkseen vihaansa islamia, maahanmuuttajia ja toisin ajattelevia maanmiehiään kohtaan. Toimillaan rasistit lietsovat pelkoa eli tekevät juuri sen, mitä terroristit toivovat.

Monikulttuurin näyttäessä sen rumimmat kasvonsa, yhdenkään ison mediatalon toimittaja ei tee sen suhteen uudelleen arviointia, vaan keksii ainoastaan lisää ad hoc -selityksiä, jotta voitaisiin jatkaa epäonnistunutta monikulttuurista yhteiskuntakokeilua. Ilman sen kummempia perusteluja toimittajat ja kolumnistit laulavat kuorossa, että "jos suljemme rajat, Isis on voittanut", vaikka asia on täsmälleen päinvastoin, sillä kun rajat suljetaan myös Isis pysyy ulkopuolella. Ainoastaan paatunut valehtelija voi uskotella suurelle yleisölle, että rajojen avaaminen miljoonille laittomille muslimeille vaikeuttaisi Isisin toimintaa. Päinvastoin, se tekisi sen entistä helpommaksi!

Toinen median mantra on se, että "äärioikeisto" on riemuissaan terroriteoista, koska se saa siitä poliittista hyötyä. Tämän logiikan mukaan "äärioikeiston" olisi pitänyt hamuta 1950-luvulta lähtien muslimisiirtolaisia Eurooppaan, koska niiden aiheuttamat sosiaaliset ongelmat ja terrorismi lisäisivät aikanaan sen kannatusta. Miten kansallismieliset, jotka ovat alusta lähtien vastustaneet kehitysmaalaisten invaasiota ja sen aiheuttamia ongelmia kuten terrorismia, olisivatkin nyt iloisia terrorismista? Eivät mitenkään, paitsi norsunluutorneissa olevien kolumnistien ja "asiantuntijoiden" harhaisissa mielissä. 

Syy, miksi kansallismieliset liikkeet kasvattavat suosiotaan, ei johdu populistisesta vihanlietsonnasta, vaan siitä, että ne kuuntelevat kansalaisia ja antavat konkreettisia ratkaisuvaihtoehtoja nykyeliitien aiheuttamille ongelmille. Se, että kansallismieliset pureutuvat islam-terrorismin juuriin niin Euroopassa kuin Lähi-idässä, ei tarkoita, että ne haluaisivat terrorismia, vaan päinvastoin etsivät keinoja, joilla se kitketään kokonaan. Siksi on erilaisten aasinsiltojen kautta älyllisesti epärehellistä sössöttää, että kansallismieliset ja Isis-terroristit ovat toisensa ehtoja. Tosiasiassa väkivaltainen jihadismi Euroopassa on suoraan riippuvainen liberaalista maahanmuuttopolitiikasta, jota lobbaa mm. valtamedia. Kun toimittajat etsivät syytä, miksi muslimi-terrorismi on mahdollista Euroopassa nyt eikä 1970-luvulla, he löytävät vastauksen katsomalla omaan peiliin.

Islamin terrorismia vastaan voidaan taistella menestyksekkäästi ainoastaan juurimalla sen alkusyy, ulkomaalaistaustaisten muhamettilaisten läsnäolo Euroopassa. Rajojen sulkeminen on hyvä alku, mutta se ei vielä riitä, sillä arjen monikulttuurista väkivaltaa (jossa kuolee monta kertaa enemmän kuin terrori-iskuissa) ja terrorismia harjoittavat pitkälti "kotoutuneet" toisen polven maahantunkeutujat. Siksi ainoa todellinen ratkaisu ongelmaan olisi lähettää kaikki jo täällä olevat etniset vieraspopulaatiot takaisin kotimaihinsa. 

Näitä kansan äänen vaatimia ratkaisuja poliitikot ja toimittajat eivät kuuntele, vaan itseriittoisina autisteina he ovat valmiita heittämään lisää bensaa liekkeihin ja pitävät sitä vielä ongelman ratkaisuna vaatimalla lisää monikulttuuria eli maahanmuuttoa. Tällainen todellisuudesta vieraantunut mielipuolisuus ei ole yllättävää kun tietää, että valtamedia käyttää asiantuntijoina sellaisia tahoja kuin Karin Creutz ja professori Jaakko Hämeen-Anttilaa, joka Aamulehden haastattelussa ehdottaa terrorismi-ongelman ratkaisuksi panostamista "maltilliseen" islamin. 

Maamme islamin pääasiantuntija taitaa olla se viimeinen ihminen, joka ei käsitä, että sellaista totalitaristista ja ehdotonta asennetta jota islam edustaa, ei voiteta lepyttämisellä ja lahjonnalla, vaan samoilla keinolla joihin se itse uskoo: voimalla ja väkivallalla. Tekeekö se meistä itsekin julmia? Vain sen hetken kun se on välttämätöntä. Muistissa on toinen maailmansota ja kuinka sen jälkeen maanosamme ajautui jo 1960-luvulla maailmoja syleilevään hippiulkoiluun. Meistä ei tule hirviöitä, jos karkotamme hirviön ja sen kannattajat. 

                                                   ************************

Loppukevennys:

Yle Watchin eilinen juttu Brysselin terrori-iskut - "toivottavasti tämä ei lisää rasismia" pani monikultturistien kuten Seura-lehden toimittaja Jussi Korhosen ahtaan huumorintajun koetukselle. Ensin hän deletoi Seuran verkkosivulta muka-ironisen juttunsa Suomalaiset riemastuivat Brysselin terrori-iskuista ja selittelee nyt sen poistamista parhain päin uudessa jutussaan Nauroin rasisteille – se oli väärin. Tavallisen leppoisaa perheenisää esittävä puna-Korhonen viittaa tuoreessa purkauksessaan Yle Watchin kirjoitukseen mainitsematta kuitenkaan blogin nimeä:

Toisinaan minusta kirjoitellaan eri nettikeskusteluissa ja roskajulkaisuissa. Eräs niistä, ei kuitenkaan se tunnetuin, kommentoi esimerkiksi eilistä kirjoitustani nimitellen minua demarieläkeläisiä mädättäväksi äärivasemmistolaiseksi ekstremistiksi.

Maireasti hymyilevä perheenisä ei tyytynyt vain tähän, vaan hän lainaa pitkän pätkän YW:n kirjoitusta fb-seinällään, tälläkin kertaa ilman mainintaa mistä blogista on kyse. Yle Watchissa ei ole ollut näin hauskaa sen jälkeen, kun blogimme julkaisi lokakuussa 2013 artikkelin Hyödyllinen idiootti haluaa pakottaa lapset suomalaisvihamieliselle indoktrinaatiolle. Jutun lopussa on Facebookin suomalaisvastaisessa ryhmässä Paljastettu 3:ssa esitetyt kommentit:

Taru Elkama: Melko sick
Jorma Härkönen: Järkyttävä kirjoitus. Kuka sen takana on?

HYÖDYLLINEN IDIOOTTI HALUAA PAKOTTAA LAPSET SUOMALAISVIHAMIELISELLE INDOKTRINAATIOLLE.

Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, paitsi me teitä paremmat Hyvät™ ihmiset.

Freelancer-toimittaja Anna Perhon kolumni YLE:n blogisivulla 23.10.2013.



Kokonaisen tutkimuksen aihe olisi selvittää, miksi toimittajat roikkuvat niin sitkeästi aikansa eläneissä monikultturismin ja valikoivan suvaitsevaisuuden muotiaatteissa. Ilmiö sinällään ei ole täällä uusi. Länsimaiden vihollisten asiaa ajavat hyödylliset idiootit kun on tunnettu jo Leninin ajoista lähtien. Taisipa juuri Lenin itse luoda hyödyllisen idiootin sanaparren kuvatessaan lännen liberaaleja, jotka ajoivat naivisti Neuvostoliiton asiaa.

Suomessa itseään katteettomasti fiksumpana väkenä pitävän porukan halu kuulua älylliseen ja moraaliseen eliittiin on viimeksi herättänyt suurta tragikoomista hilpeyttä taistolaisten valtakaudella 1970-luvulla. Valitettavasti realismin tajun menettäneet laumasielut, jotka toveripaineessa nielevät kritiikittä yliopiston yhteiskuntatieteellisten tiedekuntien punaiset opit, ovat edelleen keskuudessamme, mutta nyt vain muuntuneena viruksena. Tietysti marxismi-leninismi ei ole enää muodissa sen ikävän vuoden 1989 jutun jälkeen, koska se yksi porukka, jota kai kansaksi kutsutaan, päätti ikävästi romuttaa unelmat paremmasta maailmasta. Pahaksi onneksi hölmöille trendiperseille tuotettiin Frankfurtin koulukunnan sylttytehtaasta uutta pureskeltavaa, jota voisi Loka-Laitisen sanoin kutsua homoseksualismi-feminismiksi. Laitisen nimittämä oppi olisi jäänyt vajaaksi, ellei siihen olisi lisätty sen tärkeintä ainesta, monikultturismia, joka jalostaa aatteen pyhäksi kolminaisuudeksi.

Toimittajien ohella kulttuurin puolella työskentelevät valtion almuista riippuvaiset taiteilijat toistavat mielellään vasemmiston hegemonista sanomaa, vaikka pitävätkin itseään mielellään jonkin sortin kapinallisina. Näiden apurahakapinallisten niin sanottu vallankumouksellinen yhteiskuntakriitiikki tuo auttamattomasti mieleen Neuvostoliiton viralliset artistit, jotka esittivät eliitin rakastamia lauluja, joissa arvosteltiin porvareita ja kapitalistien ahneutta.

Suomessa tällaisen kriittisyyden lippulaiva on Teatterikorkeakoulu, joka oli  viimeinen taistolaisuuden linnake vielä 1990-luvulla. Teatterissa onkin jo pitkään esitetty yhteiskuntakriittisiä taidetta, joka käytännössä tarkoittaa kaiken sen mollaamista mikä on suomalaista. Vaikka elokuvataidekin on valtion vahvasti tukemaa, on sen yhteiskunnallisuus (lue: vasemmistolaisuus) yleensä harvinaisempaa kuin teatterin puolella. Aika ajoin myös sieltä ryöpsähtelee esiin nykyajan kommunismi eli roturutsainen monikultturismi kuten Neil Hardwickin vuonna 2010 ohjaama musikaalielokuva Jos rakastat osoittaa.

Sen sijaan Suomen omaa American History X:ää sai odottaa aina tähän vuoteen asti, kunnes Dome Karukosken ohjaama elokuva Leijonasydän näki  ensi-iltansa 18. lokakuuta. Tunnetun vasemmistolaisen Aleksi Bardyn käsikirjoittama elokuva sai lähtölaukauksen Karukosken mukaan tapauksesta, kun hän näki elokuvateatterissa "skinheadin", jonka mukana olleesta kolmesta lapsesta yksi oli aasialainen. On todennäköistä, että kyseessä ei ollut lainkaan skinhead, vaan ohjaajaparka vain halusi pitää isoa tatuoitua kaljupäätä  auttomaattisesti sellaisena. Tähän viittaisi myös se, että elokuvan skinhead-pukeutuminen on auttamattoman passé nykyaikaan ja tuo mieleen lähinnä  kymenlaaksolaisen pikkukaupungin nuorison keskiolutringin 1990-luvulta. 

Arvelluttavinta elokuvassa on yritys istuttaa kuvitteellisen skiniporukan örveltäminen johonkin laajempaan "äärioikeistolaiseen" kontekstiin. Poliittisesti yhtä tarkoitushakuinen elokuva tehtäisiin, jos appelsiinikiljua ryystävät spurguuntuneet krustipunkit esitettäisin vakavasti otettavan vasemmistolaisen yhteiskuntafilosofian tyypillisinä edustajina ja toimijoina. Olipa kyse sitten skineistä tai punkkareista, ne ovat ensisijassa nuorison alakulttuureja, teinityylejä, joiden vähänlukuisten edustajien esittäminen jonkun poliittisen suuntauksen kärkijoukkona on silkkaa katsojan aliarvioimista.

Yleisarviona elokuvaa voi kuvata vain yhdellä sanalla: satu. Ennen kaikkea se on klassinen moraalisatu, koska siinä sekä 'hyvät' että 'pahat' on nimetty etukäteen ja ne ovat kaikkine kliseineen helposti tunnistettavista. Samalla elokuva on myös kliseinen kehityskertomus, jossa ihminen karistaa olkapailtään entisen "pahan" minänsä ja astuu itseään hyvinä pitävien ihmisten joukkoon tummaan. Dome Karukoski on rakentanut satumaailmassa eläville Hyville ihmisille olkiukon poliittisesta vihollisesta, jota voidaan sitten mätkiä hyväksyvä ilme suupielissä.

Toimittajissa elokuva on nostattanut suoranaisen moraalisen oikeamielisyyden kiiman, jolle vetää vertoja vain sen pohjaton poliittinen naivius kuten hyödyllisillä idiooteilla on yleensä tapana. Esimerkiksi Metro-lehden elokuva-arvostelija Tero Toivanen kirjoittaa:

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hänen maailmankuvansa romahtaa? Kun totuus onkin ristiriidassa kaiken sen kanssa, johon on koko elämänsä uskonut? Sitä selvittää Dome Karukoski uusnatseista kertovassa elokuvassaan eikä yhtään liian aikaisin.

Arvostelija puhuu tässä niin sanotusta kognitiivisesta dissonanssista, jolla tarkoitetaan yleensä sitä, että havaittu todellisuus ei vastaa omia mielikuvia siitä minkälainen todellisuuden pitäisi olla. Huvittavaa toimittajan paljastavaksi tarkoitetussa huomiossa on sen projektiivinen luonne, sillä kognitiivinen dissonanssi on erityisesti liberaalin vasemmiston ongelma todellisuuden havannoinnissa eikä niinkään jalat maassa olevan "äärioikeiston." Todellisuus kun puhuu yleensä sen puolesta, että jälkisosialistinen monikulttuurikokeilu on epäonnistunut, koska se perustuu valheellisiin premisseihin ihmispopulaatioista, ihmisluonnosta ja sosiaalisesta dynamiikasta.

Elokuvan fiktiiviisyys ei ilmeisesti aukea Metron Tero Toivaiselle, sillä hän uskottelee jopa itselleen, että mulattiäpärän isä Ramu olisi jotenkin edustava esimerkki mustasta miehestä Suomessa:

Tepon hämmennystä lisää Ramun biologinen isä (Jani Toivola), joka ei olekaan monien maahanmuuttajien lailla kiusattavissa ja peloissaan, vaan menestynyt, itsevarma kaveri, joka nauraa ääneen turhautuneiden miesten rasistisille leikeille. (...) Näin tulee piirretyksi uusnatsismin koko kuva: se on armeijatyylinen organisaatio, joka yrittää ideologisesti kiinnittyä isänmaallisuuteen, perhearvoihin ja maanpuolustukseen. Mutta, kuten Ramun isä toteaa, älyllisesti heitä ei voi haastaa.

Ainoa mikä tuossa vastaa reaalimaailmaa on se, että tilastollisesti mustat miehet hylkäävät länsimaissa lapsensa moninkertaisesti verrattuna valkoisiin miehiin. Yhdysvalloissa tästä on tullut suoranainen epidemia, joka on hajottanut ja korruptoinut mustat yhteisöt, koska suurin osa lapsista joutuu elämään yksinhuoltajien helmoissa. Tätä 1960-luvun "vapautumisesta" seurannutta rappiota on vauhdittanut sosiaaliapu, jonka ansiosta äidit eivät enää ole taloudellisesti riippuvaisia työssä käyvistä isistä. Mustalle yhteisölle tilanne on todellinen lose-lose: vastuuttomuuden salliva elämäntapa on ajanut miehet vankilaan ja naiset saavat kantaa yksinään kasvatustaakan, joka näkyy sitten kadulla pyörivässä jälkipolvessa. 

Ymmärtävätköhän ohjaaja ja käsikirjoittaja alkuunkaan, että elokuvassa perheestään erossa elävä kuvitteellinen menestynyt musta mies vain korostaa stereotypiaa, että mustat miehet ruiskivat siementään - varsinkin valkoiseen naiseen - mielellään, mutta eivät sitten haluakaan huolehtia sen seurauksista. Stereotypialla on perusteensa, mutta ei siltä osin mitä tulee sosiaalis-taloudelliseen luokkaan. Yhdysvalloissa julkaistut sosiologiset tutkimukset kun tietävät kertoa, että koulutetut ja hyvässä taloudellisessa asemassa olevat mustat miehet ovat perhekeskeisiä ja hylkäävät harvoin lapsensa. Toisin sanoen käsikirjoittaja Aleksi Bardy heittää bensaa rasismin liekkeihin kuvaamalla myös varakkaan mustan miehen vastuuttomana häntäheikkinä! Koska elokuvan nuoleskelee liberaalin vasemmiston "arvoja", edustavat isänmaallisuus, perhearvot ja maanpuolustus silloin jotain vastenmielistä ja paheksuttavaa. Magical Negro Ramu on tietysti tällaisen liberaaliin hyvyyden arkkityyppi, koska on hylännyt perheensä... 

Yhtä epäuskottavaa kuin ihmeneekeri-Ramu on koko Tepon ja Sarin suhde. Siis c'moon, on äärimmäisen poikkeuksellista, että kukaan valkoinen mies ryhtyy suhteeseen naisen kanssa, joka on pettänyt tuhansien vuosien geneettisen ketjun pyöräyttämällä mulatintoukan neekerin kanssa. Harvoja poikkeuksia toki löytyy kuten Nicke Lignell, jonka vaimolla Rakelilla on aikaisemmasta suhteesta mulattityttö, mutta tässä ei kai olekaan kyse aivan tavallisesta pariskunnasta. Sen sijaan todennäköisyys sille, että kliseinen uusnatsi aloittaisi suhteen rotuluopion kanssa lähenee nollaa. Paitsi Dome Karukosken satuelokuvassa, siinä kaikki on mahdollista.

Otollisinta maaperää elokuva on ollut akkainlehtiin ihmisuhteista loputtomasti louskuttaville naistoimittajille. Tämän jutun kuva ja ensimmäisen linkki viittaa Freelancer-toimittaja Anna Perhon viimeisimpään kolumniin Ylen sivulla. On hämmentävää lukea aikuisen ihmisen tekstiä, joka kuulostaa yhtä naivilta kuin 16-vuotiaan maailmanparantajatytön kouluaine. Jokaisella on tietenkin oikeus subjektiiviseen elokuvakokemukseen, mutta pariin lauseeseen on pakko puuttua niiden propagandistisen luonteeen vuoksi:

Nyt valmistaudun kuitenkin katsomaan elokuvaa tummaihoisesta pojasta, jonka äiti rakastuu uusnatsiin.

Toimittaja Perhoa ei voi yksin syyttää populaation eroja retorisesti vähättelevän termin "tummaihoinen" käytöstä, sillä sanaa käytetään ahkeraan kaikissa valtamedioissa, ideologisin perustein tietenkin, vaikka sen arkikäyttäjät eivät välttämättä itse ymmärräkään sen hienostunutta propagandistista luonneta. Sanan käytön ymmärtää kun tietää, että ihmisrotujen olemassaolon kiistäjät yrittävät epätoivoisesti redusoida populaatioiden geneettiset erot pelkkään ihonväriin. Itse asiassa ihonväri on puhtaista fyysisistä eroista yksi pienimmistä, joskin se erottuvin. Silti kukaan täysjärkinen ei väitä, että kongolaiset ja Australian alkuasukkaat ovat täysin samanlaisia, koska heillä on yhtä tumma ihonväri. Paljon suurempia eroja kuin ihonvärissä löytyy kasvojen piirteissä, pään muodossa, hiuksissa, pituudessa ja ruumiinrakenteessa. Samoin populaatioiden välillä on suuria eroja sisäelmien toiminnassa. Oma lukunsa ovat sitten henkiset kyvyt, joissa erot näkyvät kaikkein selvimmin, kun puhutaan kultturisista saavutuksista ja yhteiskuntien rakenteesta.

Se, että Perho altistuu hegemonisen vasemmiston käyttämälle terminologialle, on laumasieluiselle toimittajalle vielä anteeksiannettavaa. Mutta silloin kun aletaan DDR-tyylisesti indoktrinoimaan kehottamalla aikuisia näyttämään elokuva lapsille, loppuu ymmärräyksen raja.

Ja lasten Leijonasydäntä juuri pitäisikin katsoa. Twiittaan leffan jälkeen, että se kannattaisi näyttää jokaiselle yläasteikäiselle. Elokuva olisi mainio alusta asenteiden tarkasteluun ja niistä keskustelemiseen.

Koska elokuva on selvästi asenteellinen ja puolueellinen, sitä ei voi pitää minään opetuselokuvana, "josta voisi oppia". Se mitä elokuvan näyttämisestä opitaan on, että koulujen konformistiset kympin tytöt ymmärtävät olla opportunisesti samaa mieltä mitä auktoriteetit heille syöttävät. Mitään kriittisyyttä tällaiset propagandaelokuvat eivät opeta, ellei katsoja ymmärrä nähdä sitä tyyppiesimerkkinä modernista propagandaelokuvasta. Perhon kehoitus on sitä samaa lampaiden sosiaalistamista mitä tapahtuu jo nyt kun  koulussa pakkoluetutetaan Anne Frankin päiväkirjoja, mutta ei Vankilerien saaristoa. Ja miksiköhän ei jälkimmäistä? Tuttu Yle Watch lainaus kertoo:

Sosiaalipsykologiasta tohtoriksi väitellyt Inari Sakki on todennut:  "Kokeellisessa tutkimuksessa suomalaisille esitetään esimerkiksi muistoja toisen maailmansodan aikaisista Karjalan nälkäleireistä ja ruotsalaisille Ruotsin natsiyhteyksistä ja pakkosterilisaatioista, Sakki kertoo. Muun muassa Saksassa tehtyjen tutkimusten perusteella voidaan olettaa, että tällainen manipulaatio herättää kollektiivisia häpeän ja syyllisyyden tunteita, joilla on Sakin mukaan yhteys myönteisempiin käsityksiin ulkoryhmiä – esimerkiksi maahanmuuttajia – kohtaan."

Olisihan tuo tietenkin seurauksiltaan käytännössä kansanmurha kun indoktrinaatiolla pedataan tietä kansan vaihtamiseksi toiseksi. Mutta mitäpä pienistä, parempaa maailmaahan tässä vain tehdään! Tämänkaltaisessa maailmanparannuksessa Perhon elokuvavinkki voi omalta osaltaan edistää Hyvää asiaa - eurooppalaisperäisen väestön ajamista marginaaliin. Rasismistahan Perholla on vankka kanta:

Rasismi on rakenteellista väkivaltaa, joka tuhoaa kokonaisia kansoja.

Totta. Tosin tällä hetkellä se kohdistuu etupäässä valkoisiin, koska moraalisen monopolin itselleen anastaneet vasemmistolaiset liberaalit saarnaavat kuinka hyvä olisi, että valkoiset luopuvat ensin "etuoikeuksistaan", sitten etnisistä kotimaistaan ja lopulta myös geeneistään.


:-D :-D :-D :-D :-D -D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D :-D

 
Pavlik Morozov -mitalillakin palkitulla,  Stasi-henkisellä Paljastettu 3 fb-sivulla kommentoidaan:

Taru Elkama Melko sick.

Like · Reply · 4 · 27 October at 17:32

Jorma Härkönen Järkyttävä kirjoitus. Kuka sen takana on?

Like · Reply · 27 October at 22:30 via mobile